HATTUTEMPPU Lentueen päivystyspaikalla syntyi vipinää. Oli tullut kiireinen suo jaus pyyntö, sillä vihollisen Il-2-rynnäkkökoneet tekivät hyökkäyksiä Teikar saa reen menevien laivojen kimppuun Jak-9-hävittäjien suo jaa mi na. Oli lauantai heinäkuun 1. päivä jatkosodan kesällä 1944. Kahdeksan peräperää starttaavaa Messerschmittiä nosti sankan pölypil ven ilmaan Taipalsaaren lentokentältä kello 10.20. Lentueen varapäällikkö luutnantti Pokela otti oman lentueen johtoonsa. Hieman edeltä oli star tan nut laivueenkomentaja Lukkanen vetämään toista lentuetta. Antti oli tällä kertaa MT-453:ssa heidän noustessaan 3 000 metriin. Ahtaassa ja kuumassa ohjaamossa oli löysättävä kireällä olevia syöksyvöitä, jotta olo hieman helpottuisi. Hän silmäisi moottorinval von ta mittarit lävitse ja työnsi vielä trimmipyörää eteenpäin, jotta ei tarvitsisi vaakalentoon siirryttyään koko ajan työntää raskasta sauvaa. Hän tarkisti, että tykkien ja konekiväärien latauspaine oli päällä varmistuakseen niiden toimivuudesta ja sääti heijastintähtäimen sopivan kirkkaaksi. Tässä ko ne yksilössä oli sattumoisin vielä tykkigondolit siivissä, joten nyt hänellä olisi käytössään peräti kolme 20 mm:n tykkiä sekä kaksi 13 mm:n konekivääriä. Siipigondoleissa olevien tykkien rummunmuo tois ten pat ruu nasäi liöiden tilavuus oli 80 patruunaa per ase. Siipitykit oli poistettu melkein kaikista koneista, sillä ne tekivät Mersun, joka ei muutenkaan ollut ketterä, vieläkin kömpe löm mäksi. Huomio koneet, kuuluuko! särisi kuulokkeissa Pokelan ääni. Illu Juutilainen, Antti Tani, Hemmo Leino vastasivat kukin vuorollaan radiokokeiluun, samoin teki Luukkasen parvi. Pullin nie men ja Vilaniemen välissä oleva Teikari tuli kohta näkyviin Viipurinlahdella. Lentueet olivat jakaantuneet kahteen parveen, Poke johti kakkospar vea. Edellisenä yönä vihollinen oli noussut maihin saaren eteläpää ssä, ja nyt maataistelukoneet olivat paikalle apujoukkoja lähettävien kul jetusalusten kimpussa. Aurinko paistoi ikävästi kumpupilvien välistä päin näköä juuri vihollisen puolelta. Huomio kakkosparvi! Il-2:ia edessä alhaalla. Ensimmäinen parvi jää ylös varokaa hävittäjiä, komensi Pokela. Poke, Illu, Antti ja Hemmo painuivat hyökkäykseen kohti Il-2:ia. Alapuolella vaanivat Jak-9:t, mutta Poken käskyt olivat lyhyet ja täsmälliset: Huomio ykkösparvi! Alapuolella kuusi Jakkia matalalla niskaan! Luukkasen parvi syöksyi apuun, ja hetken kuluttua mylläkkä oli täydessä 299
vauhdissa Viipurinlahden yläpuolella. Parvet hajosivat partioiksi ja yksittäisiksi koneiksi, mutta niin hajosi vihollisosastokin, mikä oli pääasia. Yksi Jak teki vähän ajan kuluttua pakkolaskun mereen Illun ammuttua siitä moottorin hajalle. Kauempana kieppui toinen Jak villisti kohti merta, mutta kukaan ei nähnyt sen alassyöksyä. Myöhemmin sen arveltiin olleen Luukkasen Ei kan ampuma. Runsaan tunnin kuluttua miehet istuivat päivystysteltalla ker tail len taistelun kulkua. Kädet heiluivat miehillä heidän selostaessaan moni mutkaisia ilmaliikkeitään toisilleen. Puolenpäivän jälkeen lentueen varapäällikkö saapui teltalle ilmoittamaan seuraavasta tehtävästä. Sitten olisi tiedustelu- ja suojauslento. Lähdetään suojaamaan JK:ita, jotka syöksypommittavat Koiviston saaren pohjoispäässä ankkurissa olevia venäläisiä laivoja. Ryssä nousee maihin Teikarsaareen, ja saarta ollaan tyhjen tämässä. Jatkamme tiedustelulennolla Terijoelle, ja katselemme näkyykö alueella muita aluksia. Luukkanen ja minä vedämme parvea, te kaksi, Illu ja Tani lähdette mukaan. Kello 14:n jälkeen startataan, määräsi luutnantti Poke la. Selvä on, herra luutnantti, tuli kuin yhdestä suusta. Illu ja Antti jäivät juttelemaan päivystyspaikalle, sillä lähtöön olisi vielä pari tuntia. Kyllä sinne Viipurinlahdelle jäi niitä koneita vielä ampumatta, aloitti Illu. Niin, mutta tavataan iltapäivällä, kun lähetään tiedustelulenkille! vastasi Antti. Juu katsotaan miten tilanne kehittyy. Neljä Messerschmitt-ässää starttasi Taipalsaaresta kello 14.10 ollakseen täsmälleen oikeaan aikaan suojauskohteella. Ylimääräistä bensiiniä ei olisi pisaraakaan tuhlattavaksi vielä tehtävän tiedustelulenkin vuoksi. Tuoreella Mannerheim-ristin ritarilla, laivueenkomentaja Luukkasella ja ykkös len tueen varapäällikkö Po ke lal la oli siipikoneinaan kaksi kovaa ilmataistelijaa: toinen oli kolme päivää aikaisemmin jo toistamiseen Mannerheim-ristin saanut lentomestari Illu Juutilainen, ja toinen oli vääpeli Antti Tani. Nousu jatkui tällä kertaa korkealle. Neljässä tuhannessa Antti asetti kumisen happinaamarin kasvoilleen ja avasi hanan. Virkistävä happi virtasi maskiin varmistaen virkeänä pysymisen tulevissa tositilan teis sa. Hävittäjälentäjän työ oli muutenkin raskasta, mutta jatkuvat monta kertaa päivässä toistuvat ilmanpaineen laskut ja nousut vaativat lisäveroaan väsymyksen muodossa. Koneet oikaisivat vaakalentoon 5 000 metrin korkeudessa. Siellä täällä purjehtivat kauniit kumpupil vet täplittivät maisemaa heidän lähestyessään Viipurinlahtea. Juuri sovitulla hetkellä ilmestyikin vain yksinäinen JK paikkaamaan kuu- 300
den aiemmin paikalla pommittaneen ison Stukan työtä, sillä yksi alus oli sinne jäänyt ehjänä ankkuriin. Tai sitten kone oli jättäytynyt hieman muista jälkeen saadakseen selville pommituksen tulokset. Lisäksi paikalla oli yksi laiva tulessa, muut olivat uponneet. JK painui syöksyyn kohti laivaa. Mahtava tuhatkiloinen lentopommi irtosi koneen ripustimista. Junkers oikaisi syöksynsä, mutta pommi meni hiuksenhienosti ohi parikymmentä metriä, nostattaen mahtavan vesipatsaan korkealle ilmaan. Laivan täytyi kuitenkin vaurioitua lähiosumasta. Junkers käänsi nokan takaisin kohti Onttolaa, ja Luukkasen parvi pudotte li korkeuttaan Kannaksen rantatien suunnassa alkavalle tie dus te lu osuu delleen. He vetivät kaasuvipuja taemmas, sillä nyt piti koettaa säästää kallisarvoisia bensiinilitroja. Ilmatorjunta viitoitti heidän lento reit tiään, kun he tarkkailivat Terijoelle mennessään rantatien liikennettä. Merellä näkyi ainoastaan yksi venäläisalus. Antti ja Illu huomasivat lähellä käännepistettä pari viholliskonetta kaartelemassa matalalla. Antin mieleen juolahti hänen päivystysteltalla käymänsä keskustelu Illun kanssa viholliskoneiden hätyyt tämisestä. Mutta ei heidän nyt sopinut ruveta kesken tiedustelulenkin kahakoi maan ja hakemaan kaukana selustassa ikävyyksiä itselleen, vaikka Antin sormet oikein syyhysivät, kun hän hi veli sormillaan kolmen tykin ja kahden karkeakaliiperisen konekiväärin liipasimia. Tiedustelulennon jälkimmäisellä osalla he palasivat Terijoelta Viipuriin johtavan päätien suunnassa. Viipurin länsipuolelta he koukkasivat vielä Taliin, mutta sitten Illu ohjasi MT-457:nsä aivan Antin koneen MT-453:n viereen. Antti ohjasi ylikersantti Osku Länsivaaran nimik ko ko net ta, ja sen tuulilasin etupuolella nokan molemmin puolin oli valkoinen 11. Koneen suuri pyörivä tummanvihreä spinneri vilkutti auringonvalon osuessa siihen, sillä kolmasosa siitä oli maalattu valkoiseksi. Antti erotti avaramman Erla-kuomunsa takaa virnistävän Illun, joka peukalollaan vinkkasi kohti Viipuria. Antti katsoi siihen suuntaan, ja siellä näkyikin Il-2:ia olevan vaikka millä mitalla. Mitä Luukkanen sanoisi, jos nyt irrottautuisi letkasta? Antti empi hetken, mutta vain hetken. Tiedusteluosuus oli kuitenkin jo suoritettu, eikä polttoaineen punainen merkkivalo ihan vielä vilkkunut, vaikka sekin oli enää minuuttien asia. Molemmat Messerschmittit kaartoivat irti parvesta kohti Viipuria Eikan ja Poken ottaessa kurssin kohti Taipalsaarta. Katsopas tuonne alas, mitä siellä on, sanoi Illu radiolla Antille. Hähhäää, kuului vastaus. Antti katsoi alas ja alkoi laskea. Taivas oli täynnä alempana lentäviä vihollis koneita. Ne kaikki näyttivät olevan Il-2:ia, eikä suojahävittäjiä näkynyt missään. Kymmenen, kaksikymmentä, tuolla lisää, kolmekymmentä Nel- 301
jään kymmeneenviiteen asti Antti ennätti laskea. Todellisuudessa muo dos telmia oli useampia; kaikkiaan Il-2:ia oli satakunta konetta. Noina päivinä ei tarvinnut kytätä radiosta ilmavalvontaviestejä vi hol lis koneista, vaan niitä oli kaikkialla. Hieman aiemmalla lennolla oli Illu ihmetellyt, kun jokin tumma pilvi oli ilmestynyt itätaivaalle. Siellä oli ollut tulossa useiden satojen vihollis koneiden lautta kohti Karjalan kannaksen taistelukenttiä. Hei, Antti! Paahan patteris tuliasemaan! särisi kehotus kuulokkeissa. Koneet olivat parhaillaan rynnäköimässä maajoukkoja pudotel len sekaan 50-kiloisia sirpalepommejaan. Jotkut koneet olivat jo paluulennolla. Eräs kuusikoneinen Il-2-muodostelma tuli sopivasti vastaan noin 500 metrissä, ja Antti kurvasi perään, samoin Illu kaartoi kauemmas Antin rinnalta valitsemaan omaa maaliansa. Antti pääsi kaartamaan suuremmalla nopeudellaan muodostelman sivulle, josta hän pääsi hyvään ampuma-asemaan. Oli saatu tietää, että Il-2:ta kannatti ampua panssarikehikon kylkiin, jossa panssarointi oli ohu em paa. Hän tähtäsi yhtä konetta sivusuunnasta alle sadan metrin etäisyydeltä rois kaisten kaikilla aseillaan mutta harmikseen huomasi, että vasen siipitykki ei toiminutkaan. Ammukset osuivat kyllä Il-2:een, ja kone lähti putoamaan, mutta ammuntaa syöttöhäiriö häiritsi pahasti. Ensimmäinen Il-2 putosi metsään Juustilassa. Paikalle saapui jo seuraava Il-2-lautta. Tämän perässä tulevan osaston ohjaajat olivat koko hänen ensimmäisen hyökkäyksensä ajan koettaneet tulittaa Anttia runkotykeil lään, kuitenkaan osumatta. Samoin konekivääriampujien tuli oli koko ajan kovaa ja keskitettyä. Välittömästi Antti valitsi seuraavan koneen piikille varautuen samalla painamaan vasenta jalkaohjainta, sillä oikean siipitykin rekyyli painaisi nokkaa oikealle. Kahdesta tykistä lähtivät sarjat edellistä tarkemmin yli 700 metrin sekuntinopeudella upoten sivusuunnasta Il-2:n panssarointiin. Täh tää mi nen oli vaikeaa, ja ampuessa vasen jalka täytyi painaa pohjaan asti, mutta tietysti vain täsmälleen ampumisen ajaksi. Tästä Il-2:sta irtoili kappaleita, koneen moottori rupesi savuttamaan ja pienet tulenlieskat näyttivät tulevan esiin konepeltien alta. Tykit näyttivät purevan todella hyvin verrattuna aiempiin kokemuksiin, jolloin yhdellä tykillä ja pik ku ko ne kivääreillä oli saanut kauan aikaa nakerrella hyvin panssaroitua konetta. Toinen Il-2 putosi liekeissä metsään heti Rääsiälän pohjoispuolelle. Illu oli tällä välin ampunut ensimmäisen koneensa tuleen hieman kauempana Juustilan eteläpuolella, ja se oli pudonnut niemekkeeseen, jossa Ventelän selkä yhtyy pohjoisesta Suomenvedenpohjaan laskevan Saimaan kanavan suulle. Seuraavaan koneeseen hän olikin saanut pau kut taa melkein kaikki loput panoksensa, ennen kuin sekin oli pudonnut alas samalle niemekkeelle. Antti aikoi hyökätä seuraavan koneen kimppuun. Se kuului viimeisenä len tävään yhdeksänkoneiseen Il-2-osastoon, joka oli alkanut kaartaa pa luu- 302
lennolle kohti kaakkoa. Koneet yrittivät painaa karkuun työntäen lisää nopeutta matalalle lähes pintaan saakka. Siinä vaiheessa ilmataistelu oli siirtynyt etelämmäs Suomenvedenpohjan yläpuolelle kohti venä läis lin joja. Antti lähti koneen perään. Mittaritaulussa oleva polttoaineen punainen varoitusvalo alkoi vilkahdella ilkeästi. Nyt oli jo kiire, ja hän syyti useita sarjoja koneeseen neljällä toimivalla aseellaan. Tämä kolmas Sturmovik oli sitkeämpi, ja hänen oli suuremman nopeutensa takia kaarrettava yhä uudestaan hyökkäykseen sitä vastaan. Tulitettuaan konetta viimeisen kerran Antti huomasi osuneensa peräsimiin, joista irtoili kappaleita. Hän veti jälleen ylös ja sivuun huomatessaan Illun tulevan perästä ilmeisesti aikomuksenaan auttaa koneen alasampumisessa. Enempää hänen Mersunsa ei taipunut seuraamaan tilanteen jatkoa, mutta kaarroksen päätyttyä Il-2 oli hävinnyt taivaalta. Sitten jo näkyikin, kuinka kone paloi metsässä, mistä savupatsas alkoi nousta korkealle. Antti oletti Illun antaneen sille armonlaukaukset. Todellisuudessa Illu oli ollut juuri ruuttaamaisillaan konetta, kun se oli heti Suomenvedenpohjan takana Laiha rannan kohdalla syöksynyt metsään, niin että puun pirstaleet olivat len nelleet. Nyt heille tuli kiire kotiin, kuin ainakin pahanteossa olleille pojille, sillä polttoaineen varoitusvalo oli palanut jo kotvan aikaa. He tiesivät bensan riittävän korkeintaan varttitunnin lentoon matkanopeudella. Tuo ärsyttävä, punainen merkkilamppu jaksoi muistuttaa tilanteesta: riittäi si kö bensiini kotiin? He eivät tohtineet yrittää Taipalsaaren tukikohtaan, vaan laskeutuivat suosiolla Lappeenrannan lentokentälle saamaan lisää polttoainetta. Majuri Karhusen laivueen mekaanikot pumppasivat käsipumpulla pari tynny ril listä täytettä koneiden 400-litraisiin tankkeihin. Menestyksekäs viisi ilmavoittoa tuonut tiedustelulento oli kestänyt tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja se oli kestoltaan Mersun toiminta-ajan ääripäässä. Odotellessaan koneidensa tank kaus ta heillä oli aikaa pistäytyä lennonjohdossa. Paikalla sattui olemaan HLeLv 24:n komentaja majuri Jorma Joppe Karhunen, jolle he saattoivat antaa tuoreet tiedustelutuloksensa. Lyhyt varttitunnin pyräys toi heidät takaisin Taipalsaareen illalla puoli kuudelta, ja Antti ja Illu palasivat teltalle jatkamaan päivystystuuria. Antti heitti pitkäkseen maahan, ja pisti uimaliivit pään alle. Hän oli erittäin väsynyt tehtyään olan takaa töitä koko päivän. Kaksi raskasta torjuntalentoa olivat vaatineet veronsa, ja mies nukahti saman tien. Edes starttaavien Mer sujen jyly ei haitannut sikeää unta. Vajaan tunnin kuluttua Antti heräsi kovaan hälinään. Hälytys, kaikki koneet ilmaan! Antti katseli unenpöpperöisenä tovereitaan, mutta naa mat eivät olleet ihan tuttuja. Hän syöksyi ulos teltasta ja juoksi koneel leen MT- 428. Koneelle juoksi toinenkin päivystäjä, ylikersantti Urho Lehto. Päi vys- 303
tys vuoro oli vaihtunut kello 18 hänen nukkuessaan, ja nyt Antti tajuisi miksi teltassa olivat olleet eri naamat hänen herätessään. Neuvottelu koneen vierellä oli lyhyt. Ylikersantin oli tuuri, joten hän kapusi koneeseen, käynnisti ja rullasi lyhyemmän kiitoradan päähän kentän koil lis kulmaan odottamaan lähtövuoroaan. Antti jäi kentän pohjoisreunaan katselemaan perä perää starttaavien koneiden lähtöä. Kentällä pölysi valtavasti, ja jokainen joutui hetken aikaa odottelemaan edellä menneen koneen startin jälkeen. Antti seurasi, kuinka Lehto työnsi kaasun päälle. Koneen startti näkyi pölyn keskeltä. Mutta Mersu oli tapansa mukaan kammennut lähtö kii dos sa vasemmalle, ja huono näkyvyys oli estänyt Lehtoa korjaamasta tilannetta tarpeeksi ajoissa. Heti kentän keskellä olevan metsäsaarekkeen reunassa sijaitsevan lennonjohtorakennuksen jälkeen irtosi Lehdon kone kentästä, mutta kääntyminen vasemmalle jatkui, eikä hän enää pystynyt estämään puihin törmäystä hieman ennen metsäsaarekkeen kulmaa. Len nettyään 80 metriä ilmassa törmäsi Mersu pieniin reunapuihin, katkoi niitä vajaan sadan metrin matkalla, kynti vielä viitisenkymmentä metriä kääntyen vaakatasossa pyrstö menosuuntaan. Antti juoksi kentän poikki auttamaan yli ker santtia ulos oh jaa mosta. Antin nimikkokone oli romuna, mutta onneksi Lehto ei ollut mitenkään loukannut itseään. Nimetty tutkijalau ta kun ta mittaili metrit, kirjoitti asianmukaiset raportit ja totesi yliker san tin turhaan hätäilleen star tissa, vaikka kyse olikin hälytyslähdöstä. Koneesta oli pyrstö poikki sekä ohjaamon ja moottorin välinen osa rungosta rutistunut, ja se meni poistoon. Palattuaan onnettomuuspaikalta kului loppuilta Antilla ja Illulla ilmataisteluraportteja kirjoitellessa. Illun kertomuksesta varmistui, että Antti oli itse ampunut alas kolmannen koneensa, josta olivat peräsimet hajonneet. Kumpikin oli nähnyt toisen alasampumat koneet. Tapaukset olivat selviä, eikä tarvinnut myöskään pelätä majuri Luukkasen moitteita parvesta poistumisesta. MT-453:n siipitykin jumiin menon oli aiheuttanut vyönivelhäi riö. MG 151:n takimmainen patruunanpysäytin oli rikkoutunut. Vari kolta oli saapunut juuri edellispäivänä sopivasti yksi täy den nyskone, ja MT-469:stä tuli Antin seuraava nimikkokone. 304
MS-318 Artukaisissa. Antti Tani (keskellä) mekaanikkoineen. Huomaa koneen pakoputkissa erikoiset liekinvaimentimet, jotka helpottivat näkyvyyttä ulos etenkin hämärässä. Kohtalokas tyyppilento Hurricanella: HC-457:n ja vänrikki Pinomaan matkan pää Turussa 3.6.1940.
Päivärahat jaossa Naarajärvellä. Vasemmalta: Eero Tiainen (selin kameraan), Pate Reinikainen, Vinski Leinonen, Isi Alitalo, Vesa Janhonen. Naarajärvi 25.6.1941. Antti Tani on juuri saanut ensimmäisen ilmavoittonsa ja sytyttää tupakan. Etualalla Pate Reinikainen.
MS-koneita Joroisten kentällä kesällä 1941. Moraneita, onkijoita ja puseropyykkäreitä ojan rannassa Joroisissa kesällä 1941. Huomaa bensatynnyrit koneiden kohdalla.
Reservin vänrikki Aarre Linnamaa sai MS-607:n renkaaseen it:n sirpaleosuman, jolloin lasku epäonnistui Noljakan pehmeällä rantahiekalla 17.7.1941. Linnamaa tutkailemassa vaurioita. 3/LLv 28:n Moraneita Joensuun rantahiekalla kesällä 1941. Etualalla MS-612.
Yksi Kymin tukikohdan kymmenestä konesuojasta. Laivue 34:n komentaja Eikka Luukkanen, Illu Juutilainen, Manu Fräntilä ja Väinö Pokela Lappeenrannassa kesäkuussa 1944.
Pakkolaskun tehnyttä G-6-Mersua laivataan Taipalsaarella vesitse tapahtuvaa siirtoa varten. Kone on todennäköisesti MT-427. Päivystyskatoksessa Taipalsaaressa kesällä 1944. Vasemmalla Pitkä-Jim Joensuu ja oikealla Antti Tani kenttäpuhelimen pirahdusta odottelemassa.
MT-453 Taipalsaaressa heinäkuun alussa 1944. Antti pudotti tällä koneella kolme Il-2-maataistelukonetta 1.7.1944. Taipalsaaren kenttä oli pehmeä. Pian se muistutti kynnöspeltoa. Laivue 34:n sota on loppu. Martti Soikkeli, Illu Juutilainen, Hemmo Leino ja Antti Tani iloitsemassa Selänpäässä lokakuussa 1944.