7. LUKU ULOS UMPIKUJASTA: KESÄ 1944

7. LUKU ULOS UMPIKUJASTA: KESÄ 1944 Pohjoisen armeijaryhmän ja sitä vastassa olleiden neuvostoarmeijan rintamien tilanne rauhoittui jossain määrin, kun Narvajoen varrella käydyt taistelut laantuivat kevätlauhan koittaessa. Puna-armeijalla oli yllin kyllin syytä juhlaan, mutta siitä huolimatta harmiteltiin käsistä karannutta tilaisuutta. Leningrad oli täysin turvassa saksalaisten hyökkäyksiltä ja etulinja oli siirtynyt lähelle Neuvostoliiton vanhaa vuoden 1939 rajaa Narvan sillanpääasemien tapauksessa se oli liikkunut jo sen ylikin. Pahoista kolhuista huolimatta Pohjoinen armeijaryhmä oli kuitenkin selviytynyt taistelusta. Narvajoen puolustustaisteluissa se oli osoittanut, että Saksan asevoimat kykeni edelleen ankaraan vastarintaan, jossa neuvostojoukot kärsivät suuria tappioita. Asiat etenivät samaan tapaan kautta koko itärintaman. Keskustan sektorilla erityisen ankaria talvitaisteluita käytiin Vitsebskin pohjoispuolella, jossa 1. Baltian rintama onnistui valtaamaan Nevelin ja Godorokin, minkä jälkeen se moukaroi Vitsebskiä viikkokausia tuloksetta. Kaupunki oli jäänyt vaaralliseen kiilaan, jonka länsi-, pohjois- ja itäpuolella oli neuvostojoukkoja. Vaikka se oli ilmiselvä maalitaulu venäläisille, Hitler kielsi evakuoinnin. Sen sijaan Vitsebsk julistettiin linnoitukseksi, jota tuli puolustaa viimeiseen mieheen. Etelämpänä neuvostojoukot ajoivat takaa saksalaisia epäonnistuttuaan vihollislinjojen murtamisessa Kurskin taistelun aikana ja iskivät Dneprin varrella sijainneisiin saksalaisasemiin. Tšerkasyn kaupungin lähellä 1. ja 2. Ukrainan rintama onnistuivat saartamaan mittavan saksalaisjoukon, ja vaikka osa saksalaisista pääsikin murtautumaan motista ja pakenemaan, puna-armeijan seuraavat voitot tuntuivat olevan vain ajan kysymys. Niinpä Stalin kehotti komentajiaan jatkamaan vihollisen painostamista koko itärintaman leveydeltä, sillä hän uskoi jatkuvien hyökkäysten 210

romahduttavan aikanaan osan rintamasta, minkä jälkeen murroksen avulla voitaisiin hajottaa koko Saksan etulinja. Pohjoisten seutujen lailla liikkumisen estänyt lauha sää ja neuvostoarmeijan hyökkäysosastojen uupumus estivät kuitenkin ratkaisevan läpimurron. Sään lämmetessä saksalaiset valmistautuivat peloissaan neuvostoarmeijan uuteen hyökkäykseen. Hitler ja maavoimien pääesikunta tulivat siihen tulokseen, että puna-armeijan voimainponnistus kohdistuisi Ukrainaan. Usko tähän vahvistui Neuvostoliiton mutkikkaiden hämäystoimien myötä. Tyhjien tavarajunien nähtiin useaan otteeseen lähtevän alueelta päiväsaikaan ja niiden uskottiin kuljettaneen miehiä ja kalustoa rintamalle Kovelin kaupungin lähelle. Junat kyllä saapuivat alueelle öisin, mutta saksalaisten tietämättä ne olivat jo siinä vaiheessa aivan yhtä tyhjiä kuin päiväsaikaan, jolloin saksalaistiedustelu ne äkkäsi. Todellisuudessa neuvostojoukot kerääntyivät Keskustan armeijaryhmää vastaan. Keskustan armeijaryhmän kolme armeijaa eivät voineet olla huomaamatta eteensä kokoontuvia neuvosto-osastoja. Neuvostojoukkojen kokonaisvahvuus saatettiin aliarvioida, mutta 3. panssariarmeijan, 4. armeijan ja 9. armeijan päällystölle ja miehistölle oli selvää, että odotettavissa oli suurhyökkäys. Kiistattomista todisteista huolimatta Saksan maavoimien pääesikunta oli edelleen vakuuttunut siitä, että päähyökkäys tulisi kauempaa etelästä. Kesäkuun 10. päivään mennessä vankkumaton kanta alkoi muuttua: Vaikka Keskustan armeijaryhmään kohdistuvan hyökkäyksen oletetaan edelleen olevan toissijainen operaatio neuvostoarmeijan kaikkien hyökkäysoperaatioiden mittakaavassa, on otettava huomioon, että vihollinen kykenee kokoamaan myös Keskustan armeijaryhmän eteen sellaisia joukkoja, joiden läpimurtotehoa ei pidä aliarvioida, kun pitää mielessä osapuolten voimasuhteet. 1 Vetäytymisluvan puuttuessa vihollisen armoille jääneet Keskustan armeijaryhmän joukot saattoivat ainoastaan odottaa ja kuunnella kauhuissaan tiedonantoja länsiliittoutuneiden maihinnoususta Normandiassa. Isku tuli Saksan Neuvostoliiton-hyökkäyksen kolmantena vuosipäivänä 22. kesäkuuta, kun operaatio Bagrationia varten koottu suunnaton neuvostoarmeija päästettiin irti. Vitsebsk saarrettiin kolmessa päivässä ja vallattiin 27. kesäkuuta, jolloin saksalaiset menettivät LIII armeijakunnan. Mahiljouhin 211

ja Babruiskiin syntyi lisää motteja, ja pian myös Minskiin. Siinä vaiheessa saksalaiset olivat kauttaaltaan vetäytymiskannalla, kun hajanaiseen vastarintaan osallistui vain muutama panssaridivisioona, jotka yrittivät epätoivoisesti pysäyttää hyökyaaltoa. Keskustan armeijaryhmän hajoamisella oli kaksi välitöntä seurausta. Ensinnäkin peräti puolen miljoonan kaatuneen tilalle tarvittiin kiireesti uusia joukkoja. Ranskan Normandiaan kaivattiin joukkoja pysäyttämään länsiliittoutuneita, joten Keskustan armeijaryhmä pystyi kutsumaan täydennyksiä ainoastaan Norjassa ja muualla kasarmielämää viettäneistä divisioonista tai itärintaman pohjois- ja eteläsektorien armeijaryhmistä. Näiden joukkojen siirtäminen heikensi muita sektoreita, jotka puolestaan jäivät entistä alttiimmiksi puna-armeijan uusille hyökkäyksille. Toinen ongelma oli se, että neuvostojoukkojen nopea eteneminen Valko-Venäjän halki Puolan rajalle operaatio Bagrationin jälkimainingeissa jätti lähimpänä pohjoisessa ja etelässä olleet saksalaisten armeijaryhmien sivustat alttiiksi vihollisen hyökkäyksille. Pohjoisen armeijaryhmän tapauksessa neuvostojoukot saivat tilaisuuden ohittaa ne sinnikkäät saksalaispuolustajat, jotka olivat pidätelleet puna-armeijaa talvihyökkäyksen viimeisten viikkojen aikana. Kun Pohjoisen armeijaryhmästä lähetettiin joukkoja palauttamaan keskustan hajonnut linja, heikentyneet 16. ja 18. armeija alkoivat näyttää entistä haavoittuvammilta. Keskustan armeijaryhmän tuhoisa ahdinko pakotti Saksan sodanjohdon harkitsemaan radikaaleja ratkaisuja. Maavoimien pääesikunta ehdotti, että Virosta ja osasta Latviaa luovuttaisiin, ja että joukot vedettäisiin Väinäjoen linjaan. Johannes Frießner, joka oli korvannut Lindemannin Pohjoisen armeijaryhmän komentajana, esitteli ehdotuksen Hitlerille 12. heinäkuuta. Vastaus tuskin yllätti ketään: Hitler käski Pohjoisen armeijaryhmän pysyä Narvalla viimeiseen hengenvetoon. 2 Seuraavina viikkoina kautta koko itärintaman nähtiin nopeita ja dramaattisia yhteenottoja. Taisteluita käytiin usein samanaikaisesti, mutta selvyyden vuoksi ensin paneudutaan etelässä käytyihin taisteluihin, joissa operaatio Bagrationin pohjoissivustan neuvostoarmeijat tunkeutuivat Liettuaan ja Latviaan. Sen jälkeen tarkastellaan pohjoista, jossa Viron ja Neuvostoliiton välinen perinteinen hyökkäysreitti Itämeren rannalla oli katkerien taisteluiden ja valtavan verenvuodatuksen näyttämö. 212

Baltian maissa olleiden saksalaisjoukkojen ensimmäinen kriisi koitti Bagrationin loppuvaiheessa, kun kenraali Ivan Kristoforovitš Bagramjanin komentama 1. Baltian rintama ja kenraali Ivan Danilovitš Tšernjahovskin 3. Valko-Venäjän rintama etenivät neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen pohjoissivustassa. Ensimmäinen Baltian rintama oli Bagrationin alkuvaiheessa kärsimistään raskaista tappioista huolimatta edelleen varteenotettava vastus, ja Bagramjan ilmaisi edetessään toistuvasti huolensa oikeaa sivustaa uhkaavasta Saksan Pohjoisesta armeijaryhmästä. Hänen mielestään nämä saksalaisjoukot olivat mahdollinen uhkatekijä, mutta samalla myös tilaisuus: hyökkäämällä Pohjoisen armeijaryhmää vastaan ne voitaisiin loppujen lopuksi eristää ja tuhota. Toisin sanoen hän halusi Stalinin talvisen katsantokannan mukaisesti hyödyntää edessään olevien saksalaisjoukkojen romahdusta ja aiheuttaa vastaavan romahduksen toisaalla. Bagramjan oli armenialaisen rautatieläisen poika ja ensimmäinen kokonaista rintamaa komentanut ei-slaavilaissyntyinen neuvostoupseeri. Venäjän vallankumousta seuranneessa sisällissodassa hän oli kuulunut armenialaiseen kansallismielisten ryhmittymään, ja vuonna 1934 hänet oli tilapäisesti erotettu Frunzen sotilasakatemiasta asian tultua ilmi. Bagramjanin onneksi politbyroon armenialainen jäsen Anastas Mikojan riitautti päätöksen. 3 Operaatio Barbarossan alkaessa Bagramjan palveli lounaisrintaman varaesikuntapäällikkönä ja oli yksi harvoista Länsi-Ukrainan rintaman romahduksesta hengissä selvinneistä upseereista. Suunniteltuaan osaltaan neuvostoarmeijan vastahyökkäystä Moskovan taistelussa hän osallistui Timošenkon katastrofaaliseen vastahyökkäykseen Harkovassa vuonna 1942, minkä jälkimainingeissa hänet alennettiin, vaikka hän olikin yrittänyt saada niin Timošenkon kuin Stalininkin uskomaan operaation olevan menossa pahasti pieleen. 4 Maineensa osittaisen korjaantumisen jälkeen Bag ramjan komensi ensin 16. ja sitten 14. armeijaa ja teki Kurskin taistelun valmisteluvaiheessa Staliniin entistä suuremman vaikutuksen. Ensimmäisen Baltian rintaman komentajaksi nimittämisen jälkeen hän johti Vitsebskin hyökkäystä talvella 1943 44, minkä jälkeen hän johti rintamaansa operaatio Bagrationissa. Myös Tšernjahovskin isä oli rautatieläinen, mutta kotoisin Ukrainasta. Hän oli monia aikalaiskenraaleja nuorempi, ja ensimmäiset kokemukset toisesta maailmansodasta hän sai johtaessaan 28. panssaridivisioonaa 213

tuhoon tuomittuun vastahyökkäykseen Hoepnerin 4. panssariryhmää vastaan Liettuan taistelujen alkuvaiheessa. Vuoden 1943 alussa hän niitti mainetta 60. armeijan komentajana vapauttamalla Kurskin ja muodostamalla kiilan, josta tuli seuraavan kesän taisteluiden polttopiste. Tšernjahovski oli nuorin rintaman komentajaksi nimitetty upseeri ja osoitti loistavaa vainua kääntäessään rintamansa hyökkäyssuuntaa operaatio Bagrationin aikana, minkä hän toisti myöhemmin Itä-Preussissa sodan viimeisten kuukausien aikana. Bagramjanin joukot saapuivat Naratšjärvelle Valko-Venäjän luoteisosassa 4. heinäkuuta, ja saivat käskyn jatkaa kohti Kaunasia ja Vilnaa. Kaupunkien vertauskuvallisen merkityksen lisäksi kumman tahansa valtaaminen avaisi tien Itämeren rannalle, jolloin Pohjoisen armeijaryhmä jäisi eristyksiin. Bagramjanin 1. Baltian rintamaa vastassa olleessa saksalaislinjassa oli kenraali Gerhard Matzkyn XXVI armeijakunta, joka oli osa 3. panssariarmeijan rippeitä. Sotilasattašeana Tokiossa vuoteen 1940 palvellut Matzky otti vuonna 1943 komentoonsa 21. jalkaväkidivisioonan ja vuoden 1944 alussa XXVIII armeijakunnan. Pihkovan eteläpuolen puolustustaisteluissa Matzky palkittiin ritariristillä, minkä jälkeen hän otti komentoonsa XXVI armeijakunnan. Yksi harvoista 3. panssariarmeijan hyväkuntoisista osastoista oli vastikään Ukrainan Pohjoisesta armeijaryhmästä siirtynyt 7. panssaridivisioona. Divisioona saapui Lidan kaupungin pohjoispuolelle luoteis-valko-venäjälle 5. heinäkuuta. Sieltä joukot lähetettiin edelleen pohjoiseen muodostamaan puolustusrintamaa noin 50 kilometrin päähän Vilnasta kaakkoon. Monella divisioonan jäsenellä oli vielä muistikuva siitä, kuinka he olivat taivaltaneet saman alueen halki johdattaessaan kolme vuotta aikaisemmin Saksan voitokasta jalkaväkeä näennäisen vääjäämättömästi Neuvostoliiton sydämeen. Uuden taistelukentän tilanne tuli panssarijoukoille järkytyksenä: Rintamalla kuohui, kun jotkut yksiköt vetäytyivät täysin epäjärjestyksessä sotilas sotilaalta. Komentajat eivät saaneet rintamalta minkäänlaisia ilmoituksia eivätkä osanneet kertoa mitään vihollisesta, saati sitten aiemmin kohtaamistaan osastoista. Kaiken lisäksi joukot olivat täysin hajallaan. 5 214

Perä perää käydyissä taisteluissa 7. panssaridivisioona vetäytyi tasaisesti länteen. Kaikkien moottoroitujen saksalaisosastojen lailla se kärsi polttoainevajeesta, ja heinäkuun 10. päivänä divisioonankomentaja, kenraalimajuri Karl Mauss joutui käskemään alaisiaan tuhoamaan hinattavana olleet panssarivaunut. Bagramjanin rintaman kärkijoukot pääsivät Liettuaan 10. heinäkuuta ja ohittivat samalla 7. panssaridivisioonan pohjoissivustan saapuessaan Alytusin kaupungin laitamille yli 60 kilometriä Saksan etulinjasta länteen. Panssaridivisioonan pääjoukon rintamasuunta oli itään, kun se puolusti joenylityspaikkaa Varėnassa juuri ja juuri Liettuan puolella rajaa, mutta yksi divisioonan taisteluosastoista pyrki kohti Alytusia neuvostojoukkojen voimallisesta panssarintorjuntapuolustuksesta huolimatta. Jatkuvassa paineessa ollut 7. panssaridivisioona vetäytyi takaisin lounaaseen ja ylitti Niemenjoen Merkinėssä myöhään 13. heinäkuuta. Kun Alytusin varuskunnan komentaja, jolla oli käytössään vain kourallinen sotilaita, pyysi kiireesti apua, Mauss lähetti kaupunkiin taisteluosaston, joka päinvastaisista vakuutteluista huolimatta hajotettiin nopeasti useaksi pieneksi osastoksi. Lopulta kaupunkia ei kuitenkaan pystytty puolustamaan. Neuvostojoukot pakottivat saksalaiset perääntymään voimakkailla hyökkäyksillään 15. heinäkuuta, jolloin osia 7. panssaridivisioonan taisteluosastosta jäi Alytusin lounaispuolelle muiden vetäytyessä takaisin länteen. Siellä puna-armeijan eteneminen voitiin pysäyttää kukkulaisen maaston turvin: Divisioona saavutti päivän aikana puolustusvoiton lähetettyään kaikki kynnelle kykenevät joukot jatkuvasti hyökkäävää vihollista vastaan. Sinä päivänä 10 12 rykmentin vahvuiset vihollisjoukot yrittivät murtaa linjan kenttä- ja panssarintorjuntatykkien, kranaatinheitinten ja lentokoneiden tarjotessa raskainta mahdollista tukea etenkin Alytusin länsipuolella. Hyökkäyksen pääpainoa onnistuttiin siitä huolimatta horjuttamaan varsinkin tykistöä hyödyntämällä. 6 Yksi 7. panssaridivisioonan panssaripataljoonista oli palvellut Ranskassa ja saanut käyttöön uudet Panther-panssarivaunut. Sen paluu oli mitä tervetullein täydennys divisioonan vahvuuteen. Raskaat taistelut jatkuivat, ja heinäkuun 27. päivän iltana divisioona komennettiin pohjoiseen Kaunasiin tekemään lopun uhkatekijästä, joka oli vaarantamassa Saksan koko rintaman. 215

Bagramjanin eteläsivustassa oli Tšernjahovskin 3. Valko-Venäjän rintama, jolla oli vastassaan sekalainen seurakunta yksiköitä, joista merkittävin oli 5. panssaridivisioona. Se oli osallistunut aktiivisesti taisteluihin vetäydyttäessä Mahiljousta Minskiin ja sieltä edelleen Liettuaan ja Itä-Preussin rajalle. Tappioistaan huolimatta divisioona oli edelleen varteenotettava vastus. Ankarat taistelut tekivät suuren vaikutuksen niihin osallistuneisiin sotilaisiin, kuten 5. panssaridivisioonan yhden panssarikrenatöörirykmentin komentaja muistelee: Ne olivat rajuimpia koskaan kokemiani taisteluita ja pitkälti seuraavan periaatteen mukaisia: vihollinen on päästettävä etenemään, minkä jälkeen tirvaistaan nokkaan, irrottaudutaan, lähdetään itse hyökkäykseen ja kadotaan taas paikalta. Joka mieheltä komentajista nuorimpiin krenatööreihin vaadittiin äärimmäisiä ponnistuksia. Nukkumiselle ei uhrattu enää ajatustakaan. Sanoin ei voi kuvata, millaista rohkeutta ja sitkeyttä niiden päivien aikana vaadittiin. Olisi väärin korostaa joitakin henkilöitä tai yksiköitä, sillä kaikki tekivät parhaansa. 7 Divisioona muodosti muutaman improvisoidun yksikön kanssa uudelleen perustetun XXXIX panssariarmeijakunnan, jota komensi kenraali Dietrich von Saucken. Edellinen samanniminen joukkoyksikkö oli käytännössä tuhoutunut Beresinan itäpuolella, kun kahdessa päivässä menetettiin kaksi armeijakunnan komentajaa. Preussilaisten maanomistajien vesana von Sauckenilla oli takanaan loistelias sotilasura, jonka aikana hän oli komentanut ansiokkaasti 4. panssaridivisioonaa vuoden 1941 joulukuusta lähtien. Hän haavoittui vakavasti pian sen jälkeen, kun oli saanut ritariristin alkuvuodesta 1942, ja palveli sen jälkeen Krampnitzin panssarikoulun komendanttina. Sitten hän palasi 4. panssaridivisioonaan, jonka komentajana hän ansaitsi ritariristin tammenlehvät elokuussa 1943. Miekat myönnettiin seuraavana talvena. Operaatio Bagrationin jälkimainingeissa moni panssaridivisioona eritoten 4., 5. ja 7. divisioona kiiruhti kriisipesäkkeestä toiseen yrittäessään pysäyttää puna-armeijan eteneviä kärkijoukkoja. Siinä roolissa ne olivat aina puna-armeijaan törmätessään yleensä erittäin tehokkaita, mutta joukkojen pienen määrän ja jatkuvan polttoainevajeen aiheuttamien pysähdysten ansiosta vihollinen jatkoi etenemistään, vaikka monen neu- 216

vostoyksikönkin huolto alkoi olla äärimmilleen venytetty. Silkka mekaaninen kuluminen verotti niitä yhtä paljon kuin saksalaisten vastarinta. Edestakaisin säntäilleet panssaridivisioonat eivät pystyneet pysäyttämään Tšernjahovskin joukkoja, jotka lähestyivät Vilnaa. Viides panssaridivisioona onnistui kuitenkin vetämään merkittävän osan Tšernjahovskin rintamasta puoleensa. Taistelu Liettuan historiallisessa pääkaupungissa oli joka tapauksessa jo alkanut. Saksalaisten varuskunnassa oli 14. ja 299. jalkaväkidivisioonan rippeet, yksi jalkaväkipataljoona ja 170. jalkaväkidivisioonan tykkipataljoona sekä joukko muita pienempiä yksiköitä. Vaikka yksikään etulinjan panssaridivisioonista ei päässyt alueelle, sinne oli tulossa yksi 16. laskuvarjojääkärirykmentin pataljoona. Samalla kun laskuvarjojääkärit saapuivat kaupungin lentokentälle Ju 52 -kuljetuskoneilla, puolalaisten, saksalaisten, liettualaisten ja neuvostomielisten partisaanien monimutkainen verkosto hajosi käsiin. Kenraali Aleksander Krzyżanowski, joka oli vuonna 1939 palvellut tykistöupseerina, komensi Puolan kotiarmeijan paikallisosastoja. Hän oli vannoutunut puolalaisnationalisti, joka yritti aluksi koota laajaa Saksanvastaista yhteenliittymää, mutta neuvottelut Liettuan, Valko-Venäjän ja neuvostomielisten vastarintaryhmien kanssa osoittautuivat hedelmättömiksi. Vuoden 1943 lopussa osittain Valko-Venäjän kommunistisen puolueen pääsihteerin, Panteleimon Ponomarenkon pyyntöön reagoinut Stalin hyväksyi neuvostomielisille partisaaneille annettavan käskyn Puolan kotiarmeijan aseista riisumisesta käskyn sanamuoto kuului näin: Jos puolalaispartisaanien taholta kohdataan vastarintaa, vastustelijat on teloitettava välittömästi. Neuvostomielisten partisaanien ja Puolan kotiarmeijan yhteistyö loppui käytännössä siihen. Muiden kodinturvajoukkojen komentajien lailla Krzyżanowski reagoi joukkoihinsa kohdistuneisiin hyökkäyksiin alkamalla suhtautua Neuvostoliittoon Saksan veroisena vihollisena. 8 Kun vihamielisyydet neuvostomielisten partisaanien kanssa kiihtyivät, Krzyżanowski neuvotteli asiasta saksalaisviranomaisten kanssa. Neuvotteluihin osallistuivat muun muassa Saksan turvallisuuspalvelun paikallinen edustaja Seidler von Rosenfeld ja Saksan sotilastiedustelun paikallisosaston päällikkö Julian Christiansen vuoden 1944 tammi- ja helmikuussa. Christiansen ehdotti yksityiskohtaista suunnitelmaa, jonka puitteissa Sak- 217

sa tarjoutui aseistamaan Krzyżanowskin joukot jopa kevyillä kenttätykeillä vastineeksi kotijoukkojen ja Saksan armeijan välisten vihamielisyyksien päättymisestä. Lisäksi puolalaisten tuli teollisen tuotannon osalta suostua yhteistyöhön miehitysvallan viranomaisten kanssa. Krzyżanowski ei hyväksynyt tarjousta, mutta pääsi Christiansenin kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että saksalaiset jättäisivät aseita ja kalustoa huonosti vartioituihin paikkoihin, joista kotijoukkojen olisi helppo kaapata ne käyttöön taistelussa neuvostomielisiä partisaaneja vastaan. 9 Toukokuussa 1944 Puolan kotiarmeija ja Povilas Plechavičiusin komentamat liettualaisjoukot ottivat aseellisesti yhteen Vilnassa ja sen lähiympäristössä. Taistelut huipentuivat kiivaaseen välienselvittelyyn lähellä Murowana Oszmiankan kylää. Se päättyi puolalaisten selvään voittoon, jota seurasi joukko kostoiskuja, kun liettualaisyksiköt iskivät ensin puolalaissiviilien kimppuun, minkä jälkeen puolalaiset hyökkäsivät liettualaisten kimppuun. Neuvostojoukkojen lähestyessä Vilnaa saksalaisviranomaiset ottivat yhteyttä eversti Lubosław Krzeszowskiin, joka oli Krzyżanowskin alainen, ja ehdottivat että saksalaiset ja kotiarmeija yhdistäisivät voimansa puna-armeijaa vastaan. Vastineeksi avusta Vilnan siviilihallinto luovutettaisiin Puolan käsiin, ja joukko saksalaisten hallussa olleita puolalaisvankeja vapautettaisiin. Krzeszowski torjui ehdotuksen muun muassa siksi, että puolalaisilla oli omat suunnitelmansa. Kotiarmeija aikoi hyödyntää puna-armeijan tulon valtaamalla osan Puolasta saksalaisilta useassa eri kaupungissa yhtä aikaa käynnistettävillä kapinoilla, joista käytettiin salanimeä Burza (myrsky). Vilnassa operaation nimenä oli kaupungin vanhan keskustan kaakkoisreunalla sijainneen kuuluisan maamerkin mukaan Ostra Brama (aamunkoiton portti). Heinäkuun 6. päivän iltana Puolan kotiarmeija yritti vallata Vilnan saadakseen sen käsiinsä ennen puna-armeijan tuloa. Edellispäivien aikana kotiarmeija oli jo onnistunut valtaamaan suuren osan kaupunkia ympäröivästä maaseudusta, mutta neuvostojoukkojen yllättävän nopea eteneminen noin päivä puolalaisten olettamaa nopeammin sai Krzyżanowskin jouduttamaan omaa aikatauluaan. Niinpä Krzeszowskilla oli käytössään vähemmän joukkoja kuin hän olisi ehkä toivonut, ja miehet saivat vallattua ainoastaan kaupungin koillisosan. Suuri osa Puolan 77. jalkaväkirykmentistä huomasi jääneensä Vilnan itäpuolelle, missä etenemistä 218

hidasti entisestään saksalainen panssarikolonna. Osa Puolan 85. jalkaväkirykmentistä kaivautui asemiin Vilniajoen länsipuolelle, jossa joukot olivat saksalaisten vetäytymisreitillä. Hämmästyttävää kyllä, vuosien neuvosto- ja saksalaismiehitysten sekä kymmenientuhansien pidätysten jälkeen Puolan kotiarmeija järjestyi edelleen osastoihin, jotka olivat saaneet alkunsa ennen sotaa toimineessa Puolan armeijassa. Neuvostojoukot saapuivat Vilnan ulkopuolelle suunnilleen samaan aikaan kun puolalaiset käynnistivät hyökkäyksensä. 35. kaartin panssariprikaati, joka oli osa kenraali Rotmistrovin komentamaa 5. kaartin panssariarmeijaa, osallistui raskaisiin taisteluihin saksalaisia laskuvarjojääkäreitä vastaan lentokentällä, josta taistelu levisi vähitellen kaupunkiin. Heinäkuun kahdeksantena Krylovin 5. armeija pääsi kaupungin laitamille samalla kun varuskunta jäi hiljalleen neuvostopanssarien saartamaksi. Krzyżanowski oli aikonut vallata kaupungin Puolalle ennen puna-armeijan tuloa. Operaatio Burzan suunnittelijat olivat alun alkaenkin ajatelleet ryhtyvänsä taktiseen yhteistyöhön neuvostojoukkojen kanssa siitä huolimatta, että kaupunkiin yritettiin perustaa puolalaishallinto ennen kuin puna-armeija ehti muodostaa neuvostomielistä virkakoneistoa. Vilnan varuskunta tarjosi hyökkääjille kovan vastuksen ja aiheutti heille raskaita tappioita toisin kuin moni muu linnoitus, joita Hitler vaati puolustettavan viimeiseen mieheen. Rotmistrovin panssarivaunut olivat kärsineet huomattavia tappioita Minskissä ja huomasivat nyt joutuneensa lähitaisteluun, jossa vastassa ollut sinnikäs vihollinen käytti panssarinyrkin kaltaisia aseita, jotka olivat tehokkaimmillaan juuri senhetkisessä ympäristössä. Kaikesta huolimatta saksalaisilla ei ollut mitään toivoa kestää hyökkäystä pitkään. Apu oli tulossa. Loput 16. laskuvarjojääkärirykmentistä saapui junalla Vilnan lähistölle heinäkuun 9. päivän aamuna, minkä jälkeen siitä muodostettiin melkein saman tien improvisoitu Taisteluosasto Tolsdorff, joka liittyi taisteluun kaupungin länsilaidalla. Toinen punaista aaltoa pysäyttämään lähetetty joukko-osasto oli 6. panssaridivisioona, joka oli ollut Saksan Soltaussa toipumassa alkuvuoden raskaista tappioista. Perillä panssaridivisioonan miehistä muodostettiin pikaisesti kaksi taisteluosastoa. Taisteluosasto Pössliin kuului yksi pataljoonallinen panssarivaunuja Großdeutschland-divisioonasta, panssarikrenatööripataljoona 6. panssaridivisioonasta ja tykistöä. Osaston käskettiin edetä ja yhyttää Tolsdorffin osas- 219

to Vilnan laitamilla, josta oli määrä jatkaa edelleen varuskunnan avuksi. Taisteluosasto Stahl, jossa oli kaksi panssarikrenatööripataljoonaa ja tykkejä, yrittäisi pitää vetäytymisreitin avoimena. Hyökkäys alkoi 13. heinäkuuta, kun 6. panssaridivisioonan komentaja, kenraaliluutnantti Waldenfels, ja 3. panssariarmeijan komentaja, kenraalieversti Georg-Hans Reinhardt lähtivät liikkeelle Pösslin osaston mukana. Vilnan länsipuolelle perustettu neuvosto- ja puolalaisjoukkojen heiveröinen linja ei pystynyt pysäyttämään iskua, ja saksalaiset pääsivätkin noin 13 kilometrin päähän kaupungista Rikantaihin asti. Siellä saatiin kosketus Taisteluosasto Tolsdorffiin, jolla puolestaan oli heikko kosketus Vilnan varuskuntaan. Iltapäivällä Vilnan saksalaiset haavoittuneet evakuoitiin tietä pitkin länteen. Neuvostojoukot reagoivat saksalaisten läpimurtoon hitaasti. Heinäkuun 13. päivän iltana torjuttiin joitakin vetäytymisreittiin kohdistuneita hajanaisia hyökkäyksiä, mutta seuraavana päivänä nähtiin monta todellista vaaratilannetta, kun puna-armeija katkaisi reitin kerta toisensa jälkeen voimistuvilla pihtiliikkeillä. Saksalaiset vetäytyivät länteen vihdoin heinäkuun 14. päivän iltana. Varuskunnasta pääsi turvaan viitisentuhatta miestä, mutta yli 10 000 kaatui. Neuvostoviranomaiset julistivat vapauttaneensa Vilnan 13. heinäkuuta, mutta siinä vaiheessa oli vielä epäselvää, mitä tehtäisiin Puolan kotiarmeijan joukoille, jotka olivat taistelleet sekä varuskuntaa että Taisteluosasto Tolsdorffia vastaan kaupungin länsipuolella. Krzyżanowski upseeritovereineen halusi muodostaa alaisistaan Puolan 19. jalkaväkidivisioonan, joka oli ollut olemassa ennen sotaa. Divisioonan tausta oli jo valmiiksi ristiriitainen, sillä puolalaiset olivat perustaneet sen valtaamalleen Vilnan alueelle. Heinäkuun 16. päivänä Krzyżanowski upseereineen kutsuttiin neuvotteluihin 3. Valko-Venäjän rintaman johdon kanssa, kuten NKVD:n selonteossa kerrotaan: 220 Eilen [17. heinäkuuta] kello 8 [kotiarmeijan] prikaatin- ja rykmentinkomentajat kokoontuivat Boguszen kylän tuntumaan sillä verukkeella, että rintaman komendantti oli tulossa tekemään tarkastusta. Paikalla oli yhteensä 26 upseeria, joiden joukossa oli yhdeksän prikaatinkomentajaa, 12 erinäisten yksiköiden komentajaa ja viisi esikuntaupseeria Puolan armeijasta.

He kieltäytyivät luopumasta aseista, ja aseet saatiin riisuttua vasta voimankäytöllä uhkaamalla. Tänään aamunkoitteessa aloitettiin etsinnät metsissä, joissa meidän arvioidemme mukaan oli puolalaisia. Saimme selville, että joukot olivat marssineet yöllä etelään. Toimenpiteidemme ansiosta puolalaiset tavoitettiin ja riisuttiin aseista. Kello 16 annetun tilannekatsauksen mukaan aseista riisuttiin 3 500 miestä, joista 200 oli upseereja ja aliupseereja. Aseista riisumisen yhteydessä saatiin sotasaaliiksi 3 000 pistoolia, 300 konekivääriä, 50 raskasta konekivääriä, 15 kranaatinheitintä, seitsemän kevyttä kenttätykkiä, 12 ajoneuvoa sekä suuri määrä kranaatteja ja patruunoita. 10 Lubosław Krzyżanowski pysyi vangittuna vuoden 1947 lokakuuhun. Vuosi sen jälkeen, kun neuvostoviranomaiset olivat vapauttaneet Krzyżanowskin, hän joutui Puolan turvallisuuspalvelun pidättämäksi. Hän menehtyi tuberkuloosiin vuonna 1951. 11 Toinen Vilnan ja sen ympäristön taisteluihin osallistunut upseeri oli Maciej Kalenkiewicz. Saksan hyökätessä Puolaan vuonna 1939 hän palveli taistelupioneerina ja sodan ensimmäisen talven aikana hän pakeni Ranskaan. Sieltä hän jatkoi matkaa Englantiin ja palasi Puolaan laskuvarjolla hypäten joulukuussa 1941. Kalenkiewiczin yksikkö jäi saksalaisten vangiksi, mutta miehet onnistuivat saamaan aseensa takaisin ja taistelivat itsensä vapaiksi surmaten kaikki vangitsijansa. Kalenkiewicz itse tosin haavoittui lyhyessä tulitaistelussa. Hän oli yksi Vilnan valtaussuunnitelman pääsuunnittelijoista, ja kesäkuussa 1944 hän haavoittui uudestaan. Haavaan tulleen kuolion takia Kalenkiewiczin toinen käsi jouduttiin amputoimaan, minkä jälkeen hän ei enää voinut osallistua taisteluun Vilnasta. Kun neuvostojoukot alkoivat pidättää kotiarmeijan henkilöstöä, Kalenkiewicz johti miehensä yhden Puolan 77. jalkaväkirykmentin pataljoonista Rudnickan metsään, jossa osasto yhytti muita puolalaistaistelijoita. Lopulta miehiä oli koossa parisentuhatta. Puolalaiset tiesivät neuvostokoneiden tarkkailevan heitä ja päättivät hajaantua, jolloin Kalenkiewicz otti komentoonsa noin sadan miehen vahvuisen joukon. Tietoisena siitä, että puna-armeija ahdisteli paikallisväestöä ja pidätti kaikki kotiarmeijan auttamisesta tai mistä tahansa muusta Neuvostoliiton vastaisesta teosta epäillyt, Kalenkiewicz lä- 221

hetti esimiehilleen viestin, jonka mukaan hän miehineen olisi kuoleman oma ja vailla toivonpilkahdustakaan ilman länsiliittoutuneiden väliintuloa vaikkapa Länsi-Puolaan perustettavien lentotukikohtien muodossa. Elokuun 19. päivänä Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin yksikkö iski Kalenkiewiczin pienen joukon kimppuun Surmontyn kylän lähellä Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Ensimmäisen hyökkäyksen puolalaiset torjuivat, mutta vahvistuksia saatuaan NKVD:n osasto iski uudestaan ja jyräsi kotiarmeijan miehet jalkoihinsa. Kalenkiewicz kaatui 36 alaisensa kanssa. Stalinin suosima ratkaisu, johon kuului Vilnan palauttaminen osaksi Liettuaa, edellytti ehdottomasti Puolan kotiarmeijan tuhoamista armotta kaikkialla Puolassa, mutta etenkin Vilnan seudulla. Puolalaiset olivat huomattavasti paremmin aseistettuja ja järjestäytyneitä kuin Liettuan kansallismieliset partisaanit, ja heitä oli myös paljon enemmän. Lisäksi puolalaiset olisivat vastustaneet Liettuan suvereniteettia ja alueen puolalaisasukkaiden pakkosiirtoja länteen. Kun ottaa huomioon kotiarmeijan taistelijoiden läheiset kytkökset länsiliittoutuneisiin ja sotaa edeltäneeseen Puolan hallintoon, Neuvostoliitto ei missään tapauksessa voinut hyväksyä heidän läsnäoloaan Puolan valtaamisen jälkeen. Muutama päivä Vilnan romahtamisen jälkeen etulinja näytti vakiintuvan kaupungin länsipuolelle. Vaikka Tšernjahovski oli onnistunut valtaamaan Vilnan, hän oli pettynyt alaistensa suoritukseen. Viidennen kaartin panssariarmeijan komentajaa, Pavel Aleksejevitš Rotmistrovia arvosteltiin ankarasti, kun hän salli panssarivaunujensa keskittyä kaupunkisodankäyntiin sekä Minskissä että Vilnassa, ja hänet erotettiin tehtävästään. Sekä Tšernjahovski että Bagramjan joutuivat odottamaan täydennysten saapumista etulinjaan, jolloin operaatio Bagrationin aikana lähestulkoon kokonaan tuhoutuneet saksalaisdivisioonien rippeet saivat hengähtää. Heinäkuun 28. päivänä Tšernjahovski jatkoi hyökkäystä ja tunkeutui kohti Kaunasia. Puna-armeija oli enää 50 kilometrin päässä kaupungista, ja uuden hyökkäyksen toisena päivänä neuvostojoukot olivat taittaneet paikoin jo melkein puolet koko matkasta. Heinäkuun 30. päivänä 33. armeijan kärkijoukot mursivat heikon saksalaislinjan ja pääsivät Niemenjoen laaksoon Kaunasin kaakkoispuolelle. Neuvostojoukkojen panssarireservi, 2. kaartin panssariarmeijakunta lähetettiin sektorille viipymättä. Neuvostovaunut ohittivat Kaunasiin vetäytyvät saksalaisjoukot kiiruhtaessaan 222

Vilkaviškisiin, joka oli kaukana kaupungin lounaispuolella. Siellä panssariarmeijakunta oli jo Itä-Preussin rajan tuntumassa, mutta pystyi samalla koukkaamaan pohjoiseen motittamaan Kaunasia. Kaupunki antautui melkein taisteluitta 1. elokuuta, kun saksalaiset vetäytyivät länteen. Tšernjahovskin pohjoissivustassa Bagramjan tunkeutui Naratšjärveltä Liettuaan kohti Švenčionysia. Aluksi puna-armeijan pääesikunta asetti päämääräksi Panevėžysin, Kaunasin ja Šiauliain. Bagramjan sai vahvistuksina 2. kaartinarmeijan ja 51. armeijan, mutta kumpikaan näistä osastoista ei ollut käytettävissä ennen heinäkuun puoliväliä, joten aluksi hän joutui jatkamaan taistelua 6. kaartinarmeijan ja 43. armeijan voimin. Kumpikin viimeksi mainituista oli heikentynyt huomattavasti operaatio Bagrationin taisteluissa, ja niillä oli tukenaan yhtä lailla alimiehitetty 1. panssariarmeijakunta. Bagramjanin onneksi vastassa olleet saksalaisjoukot olivat vielä surkeammassa jamassa. Aluksi Bagramjan eteni mallikkaasti, mutta von Strachwitzin pienen panssariosaston liittyminen saksalaispuolustajien joukkoon vahvisti puolustusta. Bagramjanin rintaman armeijat kattoivat niin suuren osan rintamasta lähes 200 kilometriä että tyydyttävä eteneminen oli vaikeaa. Niinpä Kaunasin valtaaminen siirrettiin Tšernjahovskin rintaman vastuulle, jolloin Bagramjan saattoi keskittyä rynnistämään länteen ja Šiauliaihin. Toinen kaartinarmeija ja 51. armeija saapuivat rintamalle ja lähtivät heti etenemään nopeasti: 22. heinäkuuta ne valtasivat Panevėžysin ja pääsivät suoraan Väinänlinnan saksalaispuolustajien selustaan. Bagramjan lähetti 3. kaartin moottoroidun armeijakunnan 51. armeijan alaisuuteen, ja tehokkaat moottoroidut osastot kiiruhtivat kohti Šiauliaita, jonka itäpuolen laitamille saavuttiin 25. heinäkuuta. Eversti Hellmuth Mäder, joka oli siirtynyt Pohjoisen armeijaryhmän asekoulun komentajaksi haavoituttuaan vakavasti Narvan rintamalla, lähetti miehensä sekalaisen seurakunnan asekoulun kouluttajia ja oppilaita sekä muita tilapäiskomppanioita, jotka oli koottu selustan joukoista ja omista yksiköistään harhautuneista sotilaista Šiauliaihin ja onnistuikin puolustamaan kaupunkia kaksi päivää. Neuvostojoukot kärsivät taisteluissa huomattavia tappioita, ja muut saksalaiset saivat kallisarvoista aikaa vetäytyä länteen. Bagramjanille tarjoutui vihdoin tilaisuus hoitaa Pohjoinen armeijaryhmä pois päiväjärjestyksestä, mitä hän oli tavoitellut operaatio Bagrationin 223

ensimmäisistä voitoista lähtien. 51. armeijan käskettiin hyökätä Šiauliaista pohjoiseen, ja seuraavan kolmen päivän aikana se työnsi heikentyvää vastustajaa tieltään. Osa 3. kaartin moottoroidusta armeijakunnasta, jolla oli tukenaan 279. ja 347. kivääridivisioona, pakotti joukon I armeijakunnan saksalaisyksiköitä pois Jelgavasta 31. heinäkuuta. Tuona päivänä 35. kaartin moottoroitu prikaati, joka sekin kuului 3. kaartin moottoroituun armeijakuntaan, valtasi Dobelen. Tukums kukistui samana päivänä, ja pian sen jälkeen 347. ja 416. kivääridivisioonan neuvostosotilaat pääsivät muutaman kilometrin päähän Riianlahdelle. Pohjoinen armeijaryhmä oli eristetty Saksasta. Bagramjanin rintaman pohjoissivustassa oli kenraali Andrei Ivanovitš Jerjomenkon 2. Baltian rintama, joka ei ollut osallistunut operaatio Bagrationiin. Jerjomenkon armeijat jatkoivat siitä huolimatta Saksan linjojen painostamista estääkseen vihollista sijoittamasta joukkoja muille sektoreille. Kesäkuun 22. päivästä lähtien hyökkäyksen kohteeksi joutui VI SS- armeijakunta, ja Keskustan armeijaryhmän tuhoisan luhistumisen edetessä koko rintaman käskettiin vetäytyä, jotta vihollinen ei pääsisi sen selustaan etelästä. Heinäkuun yhdeksäntenä huoltoyksiköitä ja ampumatarvikkeita siirrettiin selustaan seuraavan päivän yleisen vetäytymisen varalta, mutta 10. päivän aamuna Jerjomenkon armeijat lähtivätkin yllätyshyökkäykseen. Edellispäivän vetäytymisvalmisteluiden aiheuttama ampumatarvikepula haittasi latvialaisdivisioonien puolustuskykyä merkittävästi, ja järjestelmällisen vetäytymisen sijaan linjaa siirrettiin taaksepäin lähes jatkuvassa kosketuksessa puna-armeijaan. Niinpä takaa-ajoon lähteneet neuvostojoukot jyräsivät suuren osan uusista puolustusasemista ennen kuin niitä ehdittiin kunnolla miehittääkään. Taistelu levisi 13. heinäkuuta Opotškan kaupunkiin, mutta Velikajan linjaa ei onnistuttu puolustamaan ja vetäytyminen jatkui. Viidennentoista SS-krenatööridivisioonan 32. krenatöörirykmentti huomasi jääneensä eristyksiin divisioonan eteläsivustaan ja yritti vetäytyä länteen taistellen tiheässä metsikössä neuvostopartisaaneja vastaan. Heinäkuun 16. päivänä, kaksipäiväisen rankan marssin jälkeen eloonjääneet pääsivät Isajoelle lähelle Latvian rajaa. Neuvostoliittolaisilta kaapattujen ajoneuvojen kyydissä istuneet miehet, joita johti SS-everstiluutnantti Aperats, yrittivät vallata Zilupejoen yli kulkevan sillan. He onnistuivatkin perustamaan pie- 224

nen sillanpääaseman, mutta joutuivat sitten neuvostojoukkojen voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi. Mukana oli myös suuri joukko panssarivaunuja, ja latvialaisrykmentti tuhoutui kokonaan. Vakavasti haavoittunut Aperats päätti riistää oman henkensä välttyäkseen antautumiselta. SS-majuri Hazners pääsi neljän muun miehen kanssa Saksan 93. jalkaväkidivisioonan linjaan. 12 Latvialaisdivisioonat järjestyivät uudelleen Latvian puolella lähellä Kārsavaa. Tappiot olivat rapauttaneet kummankin divisioonan taisteluvahvuutta paljon, ja niistä heikompi eli 15. SS-krenatööridivisioona luovutti tykkinsä ja valtaosan miehistä 19. SS-krenatööridivisioonan käyttöön. Nyt kun sota oli taas kerran palaamassa Baltian maiden alueelle, osa niistä jotka olivat tarttuneet aseisiin näitä nimenomaisia alueita puolustaakseen, siirrettiin mahtavien miehittäjien tahdon mukaisesti toisaalle. Tämä on malliesimerkki siitä, miten sekä Neuvostoliitto että Saksa käyttivät hyväkseen Baltian maiden kansalaisia. Viidestoista SS-krenatööridivisioona vedettiin etulinjasta ja lähetettiin selustaan uudelleenjärjestelyjä ja täydennyksiä varten, minkä jälkeen se siirrettiin elokuussa Länsi-Preussiin. Neuvostoliiton 10. kaartinarmeija ylitti Latvian rajan ja valtasi Zilupen 17. heinäkuuta, minkä jälkeen se jatkoi 23. heinäkuuta Ludzaan. Kauempana etelässä 22. armeija ja 3. iskuarmeija etenivät kohti Väinänlinnan tärkeitä joenylityspaikkoja. Kun Saksan 290. jalkaväkidivisioona, joka puolusti Väinänlinnasta koilliseen ja Rezekneen kulkevaa tietä, joutui hyökkäyksen kohteeksi, saksalaisten oli pakko reagoida. Otto Carius ja muut 502. raskaan panssaripataljoonan Tiger-miehet olivat Narvan lähistöllä käytyjen taisteluiden jälkeen osallistuneet lukuisiin pieniin välienselvittelyihin. Heinäkuun 20. päivänä heidät komennettiin etulinjaan pysäyttämään puna-armeijan läpimurto, joka saattaisi uhata sekä Väinänlinnaa että Rezekneä. Carius törmäsi neuvostojoukkojen tieltä pakeneviin saksalaisyksiköihin johtaessaan komppaniaa Väinänlinnan ja Rezeknen välisellä johtavalla tiellä: On vaikea sanoin kuvailla, mitä silmiemme edessä tapahtui. Kyse ei ollut enää vetäytymisestä, vaan pakokauhun värittämästä päättömästä paosta. Kaikki kiiruhtivat Dünaburgiin [Väinänlinnaan] kuorma-autot, henkilöautot ja moottoripyörät. Joka ikinen ajoneuvo oli täpötäyteen lastattu, eikä 225

kukaan suostunut pysähtymään. Tie muistutti jokea, jonka sivujoista virtaava vesi voimistaa virtausta rankkasateen jälkeen. 13 Vähän ennen Malinovkan kylää Carius tapasi nuoren upseerin, joka kertoi kylän olevan neuvostopanssarien hallussa. Pikaisen tiedustelun perusteella paikalla ei ollut merkittävässä määrin neuvostojalkaväkeä, joten Carius päätti siltä seisomalta vallata Malinovkan takaisin. Hän ajaisi kylään täyttä vauhtia toisen vaununjohtajan kanssa ja iskisi siellä olevien vihollisvaunujen kimppuun samalla kun komppanian kuusi muuta panssarivaunua siirtyisivät korkeaan maastonkohtaan etelämpänä ja iskisivät vetäytymään lähtevien neuvostovaunujen kimppuun. Hyökkäys kesti alle vartin, minkä jälkeen kylä oli taas saksalaisten käsissä. Osassa neuvostovaunuista vaikutti olleen vain yksi tai kaksi miehistönjäsentä loput olivat ilmeisesti ryöstämässä kyläläisten omaisuutta. Cariuksen komppania ilmoitti tuhonneensa 17 IS-2- ja viisi T-34-panssarivaunua menettämättä itse ensimmäistäkään. Malinovkasta komppania lähti väijyttämään samaa puna-armeijan panssariprikaatia ja aiheutti sille lisää raskaita tappioita. 14 Alueella tuolloin olleiden neuvostojoukkojen eli 5. panssariarmeijakunnan ilmoitus 41. panssariprikaatin (10 T-34-vaunua) ja 48. kaartin raskaan panssarirykmentin (viisi IS-2-vaunua) tappioista poikkesi saksalaisten tiedoista, kuten raskaan panssarirykmentin selonteosta nähdään: Kello 12 vihollinen aloitti keskitetyn tulituksen panssarivaunuilla ja telatykeillä Malinovon [Malinovkan] suunnalta. Rykmentti suojautui maastoon ja aloitti tulitaistelun vihollista vastaan. Taivaalla lensi viholliskoneita taukoamatta. Pommitukset ja vihollistykistö aiheuttivat rykmentille tappioita viisi panssarivaunua syttyi palamaan. Rykmentti vedettiin taistelusta, minkä jälkeen se järjesti väijytyksen metsään Malinovon koillispuolelle. 15 Soppaa hämmentää entisestään se, että 502. raskaan panssaripataljoonan virallisen taistelukertomuksen mukaan Carius komppanioineen tuhosi Malinovkassa 22. heinäkuuta seitsemäntoista panssarivaunua. Selonteossa ei mainita lainkaan väijytystä, jonka Carius kertoi seuranneen ensimmäistä 226

hyökkäystä. 161 Carius kirjoitti tapauksesta vuosikausia tapahtuneen jälkeen, joten aikalaiskertomukset ovat luultavasti paikkansapitävämpiä. Carius väitti saaneensa operaation aikana haltuunsa neuvostoupseerin kartan, jonka perusteella puna-armeijan oli tarkoitus koukata Väinänlinnan pohjoispuolelle ja hyökätä sinne pohjoisesta ja luoteesta. 290. jalkaväkidivisioonan komentaja, kenraalimajuri Rudolf Goltzsch piti karttaa hämäysyrityksenä ja sijoitti raskaat aseensa suunnitellusti Väinänlinnan itäpuolelle. Oli totuus mikä hyvänsä, 6. kaartinarmeijan ja 4. iskuarmeijan neuvostojoukot lähestyivät sekä idästä että pohjoisesta, ja 24. heinäkuuta Carius lähetettiin neljän Tigerin voimin puolustamaan Väinänlinnan luoteispuolen lähestymisreittejä. Tiedustellessaan erään kylän tilannetta sivuvaunumoottoripyörällä Carius huomasi joutuneensa kiivaan tulituksen kohteeksi: Hyppäsimme moottoripyörän selästä. Lokey [kuljettaja] pääsi ojaan ehjin nahoin, mutta minä sain luodin vasempaan reiteen. Yritimme ryömiä takaisin kylään, mutta voimat hiipuivat nopeasti. Käskin Lokeyn ottaa hatkat ja varoittaa luutnantti Eichhornia, mutta uskollinen mies ei halunnut jättää minua pinteeseen. Sillä välin neuvostosotilaat olivat tulleet tien yli ojan puolelle. He avasivat tulen aina kun yritimme liikkua. Ohi viuhuvat luodit eivät osuneet Lokeyyn, koska minä olin tiellä. Vasempaan olkavarteen osunut luoti meni siististi läpi, ja selkään osui vielä neljä luotia. Varsinkin selkään tulleiden lukuisten haavojen takia veri virtasi vuolaasti, ja pian olin lopen uupunut enkä päässyt enää eteenpäin. Yhtäkkiä nopeasti hiipuva elämänlankani syttyi uuteen paloon. Erotin selvästi panssarivaunujen moottorien äänet minun korvissani ne kuulostivat pelastukselta. Eichhorn ja Göring olivat kuulleet laukaukset ja lähteneet katsomaan, mistä oli kyse. Riemun lisäksi jaksoin taas elätellä toivoa siitä, että selviäisin kiperästä paikasta hengissä. Yhtäkkiä silmieni eteen ilmestyi kuitenkin kuolema! Kolme neuvostosotilasta lähestyi takaapäin ja ilmestyi samassa kolmen metrin päähän minusta. En ikinä unohda sitä näkyä. Lukuisat haavani vuotivat verta, eikä minulla ollut enää voimia, vaikka erotin Tigerit, jotka taisivat sittenkin tulla liian myöhään. Keskimmäinen miehistä oli neuvostoupseeri. Hän huusi Ruki vverh! eli 227

kädet ylös. Upseerin molemmin puolin seisseet sotilaat tähtäsivät meitä konepistooleilla. Silloin panssarivaunut rynnistivät paikalle. Vauhdista luoteja kylväneet konekiväärit eivät osuneet mihinkään. Vihollissotilaat luonnollisesti järkyttyivät Tigerien ilmestyttyä taistelukentälle. Molemmat sotamiehet säntäsivät heti pakoon, mutta upseeri nosti pistoolin ylös hoidellakseen minut. En senhetkisessä tilassani halunnut katsoa kuolemaa silmiin, vaan käännyin lähestyviä panssarivaunuja kohti. Se oli minun onneni ja pelastukseni! Neuvostoupseeri painoi liipaisinta kolme kertaa, mutta ampui tohkeissaan kahdesti ohi ja vain kerran maaliin. Luoti osui erittäin lähelle kaularankaa, muttei kuin ihmeen kaupalla vahingoittanut ainuttakaan jännettä eikä valtimoa. Jos en olisi kääntynyt katsomaan Tigereitä, luoti olisi läpäissyt kurkunpään eikä näitä sanoja olisi koskaan kirjoitettu. 17 Vakavasti haavoittunut Carius raahattiin panssarivaunun kyytiin ja kuljetettiin turvaan. Hän toipui vammoistaan täysin ja palkittiin ritariristin tammenlehvillä, jotka Himmler itse luovutti Cariukselle tämän toipumisloman aikana. Samaan aikaan Väinänlinnan pohjoispuolen tilannetta yritettiin rauhoittaa lähettämällä 290. jalkaväkidivisioona pohjoiseen, kun osa I armeijakunnasta yritti hyökätä kauempaa pohjoisesta etelään. Valitettavasti vetäytyvät saksalaispioneerit olivat tuhonneet suuren osan hyökkäysreitin tierummuista, mikä hidasti pahasti 502. raskaan panssaripataljoonan jäljellä olleiden Tigerien liikkumista. Malinovka, jossa Carius oli tuhonnut epäselväksi jääneen määrän panssarivaunuja, vallattiin takaisin. Väinänlinnan luoteispuolella luutnantti Eichhorn, joka oli ollut apuna Cariuksen pelastusoperaatiossa, saavutti suurta menestystä eteneviä neuvostopanssareita vastaan ja ilmoitti 25. heinäkuuta tuhonneensa 16 raskasta panssarivaunua. Seuraavana päivänä hän yritti jatkaa etenemistä pohjoiseen ja luoteeseen mukanaan yksi 290. jalkaväkidivisioonan rykmenteistä, mutta törmäsi puna-armeijan 239. ja 311. kivääridivisioonaan sekä niitä tukeneisiin panssarivaunuihin ja panssarintorjuntatykkeihin. Yhteenotossa menetettiin nopeasti kaksi Tigeriä, ja saksalaiset vetäytyivät takaisin Väinäjoelle. Jalkaväkirykmentti kuljetettiin vastarannalle ja Eichhorn palasi Väinänlinnaan. Edellispäivänä käytetty tie oli jo vihollisen hallussa, ja kaksi jäljel- 228

lä ollutta Tigeriä joutuivat rajuun tulitukseen. Kumpikin vaunuista pääsi kaupunkiin, mutta ne olivat vakavien vaurioidensa takia taistelukelvottomia. 18 Koillisesta Väinänlinnaan tunkeutui kolme muuta neuvostoarmeijan kivääridivisioonaa kahden divisioonan lähestyessä lännestä Väinäjoen vasemmalla rannalla. 360. kivääridivisioonan komentaja Ivan Ivanovitš Tšinnov kulki joukko-osastonsa kärkijoukkojen mukana ja kaatui heti, kun tarkka-ampuja alkoi tulittaa hänen ryhmäänsä. Tšinnovin adjutantti haavoittui samassa hyökkäyksessä ja menehtyi myöhemmin; divisioonaan menetykset valoivat uutta puhtia. Väinänlinnan saksalaiset pääsivät kuitenkin vetäytymään joen vastarannalle 27. heinäkuuta puna-armeijan häiritessä liikkeitä suhteellisen vähän. Kauempana pohjoisessa Neuvostoliiton 10. kaartinarmeija otti samana päivänä haltuunsa Kārsavan ja Rezeknen. Varakļānin ympäristössä syttyi kiivaita taisteluita, kun Saksan 263. jalkaväkidivisioona pidätteli 7. kaartin kivääriarmeijakuntaa useiden päivien ajan. Hieman etelämpänä saavutettujen voittojen ansiosta Neuvostoliiton 4. iskuarmeija pääsi kuitenkin elokuun ensimmäisenä päivänä Väinäjoelle Līvānin kohdalla. 19. SS-krenatööridivisioonan latvialaiset jatkoivat rajua vastarintaa pohjoisessa, mutta heitä kammettiin vääjäämättä länteen. Siitä huolimatta viivytystaistelu Cesvainessa yhdessä 83. jalkaväkidivisioonan kanssa tarjosi muille saksalaisyksiköille tilaisuuden pakenemiseen. Sen jälkeen Jerjomenkon pohjoisten armeijoiden oli pakko pysähtyä odottamaan täydennyksiä, mitä latvialaiset hyödynsivät kiitollisina vahvistamalla 19. SS-krenatööridivisioonaa uusilla miehillä. 19 Hieman etelämpänä Jēkabpilsiin hyökättiin 7. elokuuta, ja kaupunki antautui kolme päivää myöhemmin Neuvostoliiton 22. armeijan armottoman painostuksen jälkeen. Kymmenes kaartinarmeija yritti koukata sinnikkäästi puolustautuvan VI SS-armeijakunnan selustaan tunkeutumalla 12. elokuuta Madonaan, mutta sielläkin joukot joutuivat neuvostoarmeijan venyvien huoltolinjojen takia seisahtumaan hetkeksi. Narvan rintamalla Frießner vastasi Hitlerin käskyyn puolustaa senhetkistä linjaa mihin hintaan hyvänsä perustamalla asemia noin 15 kilometriä Narvasta länteen kohtalaisen korkeaan maastoon. Heinäkuun 21. päivänä hän pyysi lupaa vetäytyä näihin asemiin, joita kutsuttiin Tannenbergin linjaksi. Sijainti oli puolustuksellisesti vankka, sillä rannikolle oli matkaa vain muutama kilometri ja etelässä oli suomaastoa. Leningradin rintama oli sel- 229

västi jatkamassa hyökkäysoperaatioita, ja kun merkittäviä reservejä ei enää ollut käytettävissä, Frießner pelkäsi Narvan rintaman taistelun pitkittymisen johtavan tuhoon. Suomen ja Neuvostoliiton tulitaukotunnustelut päättyivät huhtikuussa 1944 saksalaisten torjuttua neuvostojoukkojen ensimmäiset yritykset vallata Narva. Stalin oli käskenyt pommittaa Helsinkiä pakottaakseen suomalaiset neuvottelupöytään talvella, mutta helmikuun kolmessa suurpommituksessa vain harva pommi oli pudonnut maaliinsa, koska ilmapuolustus oli järjestetty taitavasti. Kesäkuussa neuvostojoukot hätistivät suomalaiset melkein kaikilta niiltä alueilta, jotka nämä olivat vuonna 1941 vallanneet, mutta saksalaisilta saadut kalusto- ja miestäydennykset saivat Suomen hallituksen pysymään lujana. Sodankäynti oli kuitenkin taivuttanut Suomen katkeamispisteeseen, ja kansakunta jatkoi pakoreitin etsimistä. Marsalkka Mannerheim oli varoittanut saksalaisia siitä, että jos Viro ajautuisi takaisin Neuvostoliiton käsiin, Suomi ei voisi jatkaa sotimista, sillä Viron rannikolta neuvostojoukot pääsisivät toimimaan käytännössä vapaasti myös Suomen rannikolla. Siinä tilanteessa hänen kansakuntansa olisi pakko hyväksyä kaikki Stalinin asettamat ehdot. 20 Siksi Hitler pelkäsi suostua mihinkään sellaiseen, joka saattaisi heikentää suomalaisten päättäväisyyttä. Mannerheim kuitenkin vakuutti, että pienimuotoinen vetäytyminen Tannenbergin linjaan ei haittaisi Suomea, jolloin Hitler antoi Frießnerin helpotukseksi luvan vetäytyä Narvajoelta. Govorovin Leningradin rintama oli valmistautunut jatkamaan aiempaa hyökkäystään ja kasvattanut tasaisesti Narvan eteläpuolelle perustetun sillanpääaseman voimia. Kahdeksannen armeijan kahden kivääriarmeijakunnan oli määrä hyökätä sillanpääaseman kärjestä pohjoiseen valtaamaan Auvere ja jatkaa sieltä Itämeren rannalle kahden muun kivääriarmeijakunnan toimiessa tukijoukkona. Samalla 2. iskuarmeija hyökkäisi Narvan pohjoispuolelle murtautuakseen III SS-panssariarmeijakunnan linjojen läpi. Siinä onnistuttuaan se yhyttäisi 8. armeijan ja saartaisi Narvaan ja sen ympäristöön jääneet saksalaisjoukot. Edellä mainittujen osastojen lisäksi 2. iskuarmeijaan kuului nyt myös Viron 8. kivääriarmeijakunta. Osasto muodostettiin alkujaan vuonna 1941 puna-armeijaan värvätyistä virolaisista, mutta sittemmin oli harvinaista, että edes puolet sen miehistä oli Viron kansalaisia. Vahvuuteen kuului pal- 230

jon virolaistaustaisia neuvostosotilaita, ja osa armeijakunnan osastoista, kuten 19. kaartin kivääridivisioona, oli kauttaaltaan neuvostoliittolaisia. Nyt se liittyi taisteluun Narvajoen varrella hyökkäämällä Saksan puolella taistelevia virolaisia vastaan. Puna-armeijan hyökkäystä pohjustanut tykistökeskitys alkoi päivää ennen Frießnerin pyyntöä saada vetäytyä Tannenbergin linjaan, jonka olemassaolosta puna-armeija ei vielä siinä vaiheessa tiennyt. Neljän päivän satunnaisten keskitysten jälkeen Saksan linjat joutuivat 24. heinäkuuta suurkeskityksen kohteeksi. Sen jälkeen tykistön sekä yhden panssariprikaatin tukema 122. kivääriarmeijakunta lähti hyökkäykseen ja mursi Saksan 11. jalkaväkidivisioonan puolustuksen. Armeijakunnan viereen sijoitettu 117. kivääriarmeijakunta lähti sekin hyökkäykseen ja motitti Viron 45. jalkaväkirykmentin. Saksalaiset aloittivat vastahyökkäyksen lähes välittömästi. SS-divisioona Nordlandin panssaripataljoona hyökkäsi jalkaväen ja tykistön tukemana 117. kivääriarmeijakunnan kimppuun. Sekavan taistelun yhdessä vaiheessa saksalaisosaston komentaja, SS-everstiluutnantti Paul-Albert Kausch huomasi jääneensä pienen miesjoukon kanssa eristyksiin. Miehet torjuivat monta neuvostojoukkojen hyökkäystä ja päätyivät lopulta pyytämään tykistökeskityksen omiin asemiinsa. Toisaallakin puna-armeijan hyökkäys torjuttiin, eikä mainittavaa edistystä tapahtunut. Neuvostoliittolaisten tappioiksi arvioitiin 3 000 miestä, kun taas saksalaiset menettivät noin 800 miestä. Kiitokseksi peräänantamattomasta puolustustaistelusta Kausch palkittiin kuukautta myöhemmin ritariristillä. Samaan aikaan saksalaisyksiköt lähtivät suunnitelman mukaisesti vetäytymään Tannenbergin linjaan Ivangorodista, joka sijaitsi Saksan asevoimien pienen sillanpääaseman kärjessä Narvan itäpuolella. Neuvostojoukot huomasivat, että sotilaat livahtivat vaivihkaa Narvan ylitse, ja lähtivät rynnistämään sillalle. Se oli viritetty täyteen räjähteitä, mutta ne eivät räjähtäneet, jolloin silta jäi puna-armeijan haltuun. Sen menestys oli kuitenkin ohimenevää. SS-divisioona Nordlandin pioneerien päättäväisen, SS-kapteeni Wanhöferin johtaman vastahyökkäyksen ansiosta silta onnistuttiin valtaamaan takaisin ja tuhoamaan. Heinäkuun 25. päivänä 2. iskuarmeija käynnisti hyökkäyksen Narvajoen varrella jälleen yhden raivoisan tykistökeskityksen jälkeen. Neuvosto- 231