Jutta Julkunen 15.12.2014 Sisältöjen kokoaminen näyttelyä varten

VUOKSEN HISTORIA OSANA ETELÄISEN SAIMAAN HISTORIAA GeoVuoksi-hanke Jutta Julkunen 15.12.2014 Sisältöjen kokoaminen näyttelyä varten

1 SISÄLLYS Ennen 1500-lukua 2 1500-1617: sotakaudesta Stolbovan rauhaan 3 1617-1721: Stolbovan rauhasta Uudenkaupungin rauhaan 10 1721-1812: Uudenkaupungin rauhasta Vanhan Suomen liittämiseen 14 1812-1917: Autonominen Suomen suuriruhtinaskunta 21 1918-2000: Itsenäisen Suomen aika 26 Sisältökortit Bullerborg Geopolitiikka Kauppa Maatalous Saimaan kanava Saimaan laivasto Sisällissota Suvorovin linja Teollisuus Toinen maailmansota Väestö Kirjallisuusluettelo

2 Ennen 1500-lukua Pähkinäsaaressa 1323 sovittu rajalinja ei eristänyt Karjalan eri osia toisistaan. Keskiajan lopulla poliittisen vallan ote alueista kuitenkin tiukkeni, ja vähitellen myös uskonnollisen jaon merkitys korostui ja valtaraja muuttui kulttuurirajaksi. Rajan käsite täsmällisenä, erottavana linjana on historiallisesti katsottuna uusi. Suomen itäraja edusti ruotsalaisen vallan ja maaomistuksen ekspansiota; paikallistasolla rajat olivat osa paikallista todellisuutta, metsästystä, kalastusta, viljelyä, kauppaa ja uskontoa, ei valtioiden välistä valtakamppailua. Vielä 1500-luvun alussa suuri osa Viipurin Karjalan asukkaista eli modernin ajan itä-länsi-luokittelua karttaneessa todellisuudessa, joka koostui läntisen katolisen vaikutuksen, itäisen ortodoksisen vaikutuksen ja paikallisen luonnonuskon sekoittumisesta. (Viipuri II, 26; Viipuri III, 59) 1700-luvulle saakka valtiolliset rajat eivät olleet samalla tavalla totaalisia kuin 1900-luvulla. Kun alueita siirrettiin hallitsijalta toiselle ja esivalta ja verottaja vaihtuivat, tavalliset ihmiset jäivät paikoilleen viljelemään vanhoja peltojaan. Vasta kansallisuusaatteen läpimurto 1800-luvulla kytki ihmiset ja kansallisvaltion tiukasti toisiinsa. (Viipuri VI, 9) Kts. rajakartat Geopolitiikkasisältökortti. Ei ole varmaa tietoa, käytiinkö Pähkinäsaaressa määritettyä rajaa rajapaikkojen välillä, tai merkittiinkö edes rajapaikat hakkauksilla tai muutoin heti rauhanteon jälkeen maastoon. Ruotsalaisten veronautinta laajeni pian Pähkinäsaaren rauhan rajojen ulkopuolelle, mikä johti kiistoihin rajasta 1400-luvun loppupuolella. Moskovan mahdin noustessa Ruotsi ryhtyi varustamaan itärajaansa. Olavinlinnan rakentaminen aloitettiin noin v. 1475, ja linnoitteita rakennettiin myös Jääsken pitäjän itärajalle Vuoksen varrelle Saviniemeen. (Viipuri III, 113-114)

3 1500-1617: sotakaudesta Stolbovan rauhaan Geopolitiikka ja rajamuutokset Viipurin Karjala sai 1400-luvun lopulla uuden itänaapurin, kun Moskovan suuriruhtinaskunta alisti Novgorodin 1478. Moskova oli tehokkaasti hallittu, ulkorajojaan aiempaa tarkemmin määritellyt valtio. Koska myös Ruotsissa tapahtui samanlainen kehitys Kustaa I Vaasan aikana, pyrkimys rajan määrittelemiseen Karjalassa oli molemminpuolinen. (Viipuri III, 47) Paikalliset nautintariidat ja valtakuntien väliset rajakiistat johtivat hyökkäyksiin molemmin puolin rajaa. Rajaseudun talonpojilla oli kuitenkin myös rajan yli ulottuvaa yhteistyötä: Jääsken talonpojat saivat kuulla Venäjän puolella rajaa asuvilta talonpojilta kolmesta suuresta sotajoukosta, jotka olivat aikeissa hyökätä rajan yli. Venäjän talonpojat ilmoittivat, etteivät enää voineet olla puheissa jääskeläisten kanssa kaulan katkaisun uhalla. Puheissa olo voi viitata talonpoikien molemminpuoliseen yhteistyösopimukseen, rajarauhainstituutioon, jossa sotajoukon uhatessa tästä viedään tieto rajan toiselle puolelle, jotta naapuripuolen talonpojat ehtisivät piiloutua ja viedä omaisuutensa turvaan. Tavoitteena oli rajaseudulle tärkeän kaupan ja vaihdon jatkumisen turvaaminen. Talonpojilla oli yleensä myös sukulaisuussiteitä rajojen yli. (Viipuri III, 129-130) Stolbovan rauhaan (1617) saakka Viipurin lääni oli valtakunnan itäisenä rajalääninä etulinjassa ja taisteluiden näyttämönä Ruotsin ja Venäjän sodissa. 25-vuotisessa sodassa eli ns. Pitkässä vihassa (1570-1595) keskeisellä sijalla olivat talonpoikaiset, molemmilta puolilta tuhoamis- ja ryöstöretkille organisoidut sissijoukot. Sota liittyi Ruotsin ja Venäjän kamppailuun Baltian herruudesta. Suuri osa läänin asutuksesta erityisesti rannikolta, rajan läheisyydestä ja Viipurin tienoilta tuhoutui hyökkäyksissä, ja läänin asutus koki väestökatastrofin. (Viipuri III, 9-10, 166, 169) 25-vuotisen sodan aikana vuonna 1577 Jääsken ja Äyräpään nostoväestä muodostettiin jalkaväen lippukunta. Kustaa Vaasan aikana alettiin myöntää veroetuja talonpojille, jotka varustivat miehen ja hevosen kuninkaan sotaväkeen. Äyräpäästä ja Jääskestä löytyi paljon tällaisia talonpoikia. Omaa lipullista johti Äyräpään Valkiamatkan kylän Tuomas Teppoinen. (Viipuri III, 171) 1580 Ruotsin Suomessa olevien sotajoukkojen päälliköksi nimitettiin Pontus De la Gardie ja Viipurin Karjalan pitäjissä ryhdyttiin valmistelemaan sotaretkeä. Talonpoikien oli rakennettava kulku-urat joukkojen ja tykkien liikuttelemiseksi, ja vielä satoja vuosia myöhemmin nämä työt tunnettiin Puntuksen siltoina, teinä ja kaivantoina (vrt. Pontuksen kaivanto). Herra Puntus jätti nimensä lukuisiin Kivennavan, Jääsken ja Lappeen seudun paikannimiin. (Viipuri III, 172; Pontus De la Gardiesta lisätietoja kts. Geopolitiikka-sisältökortti) Lokakuussa 1580 Ruotsi miehitti Käkisalmen läänin. Käkisalmen linnan varusväki vaihtui pian ruotsalaisista sotilaista piensavolaisiin, äyräpääläisiin ja jääskeläisiin nihteihin. Autioitunut Käkisalmi asutettiin Jääskestä, Äyräpäästä ja Savosta tulleilla tilattomilla perheillä. Tulijoille myönnettiin muutamia verovapaita vuosia. Myös Kurkijoen pogostaan tuli länsikarjalaisia etupäässä Ruokolahdelta. Jääskeläisten muuttohaluihin vaikuttivat pitäjää kohdannut nälänhätä 1587-1588 ja venäläisten iskut alueelle. Miehitysaikana Käkisalmen lääniin muuttaneita suomalaisia talonpoikia jäi sinne vakituisiksi asukkaiksi myös rauhanteon jälkeen. (Viipuri III, 176-177).

4 Ruotsalaiset eivät Käkisalmessa pystyneet ilman kunnollisia aluksia puolustautumaan Laatokalta käsin tapahtuneita venäläisten hyökkäyksiä vastaan, joten Laatokalle perustettiin oma laivasto. Laivanrakentajat ja miehistö (7 kipparia ja 400 laiva- ja asemiestä) hankittiin muualta Suomesta. Keväällä ja kesällä 1583 laivaveistämöitä oli toiminnassa Käkisalmen luona, Jääsken Kuparsaaressa ja Kirvun Jantulassa. Syksyn tullessa solmittiin kuitenkin Ruotsin ja Venäjän välille aselepo ja Laatokan laivasto jäi aivan uutena toimettomaksi. (Viipuri III, 180-181; Laatokan laivastosta ja laivaveistämöistä lisää kts. Ylönen 1957, 450-451) Venäläiset hyökkäsivät Viipurin Karjalaan talvella 1592 ja vetäytyivät rajan taakse Lappeen ja Jääsken kautta. Tässä yhteydessä ainakin 64 nimettyä henkilöä vietiin Jääskestä vankeina Venäjälle. Väitettiin, että Jääskessä 6 talonpojan piti tehdä 36 päivätyötä saadakseen venäläisten surmaamat ihmiset haudattua. (Viipuri III, 189) Todennäköisesti juuri tähän venäläisten hävitysretkeen liittyy maininta Vuoksen saaressa sijainneesta Bullerborgin linnasta, kts. sisältökortti Bullerborg. Puumala kuului Savonlinnan linnaläänin eli Olavinlinnan alaisuuteen. Koska Lappeenrannan ja Olavinlinnan välinen vesireitti kulki Puumalansalmen kautta, strategisesti tärkeällä paikalla sijainnut pitäjä sai kokea oman osansa sotien aiheuttamista levottomuuksista. Täyssinän rauha 18.5.1595 lopetti 25 vuotta kestäneet sodat ja hävitysretket ja määräsi rajan käytäväksi Käkisalmen ja Suomen välillä kuten se vanhastaan on ollut. Virallinen rajakirje laadittiin 14.10.1595 ja siinä itäraja määriteltiin yksityiskohtaisesti ja melko tarkkaan niiden rajankäyntien mukaan, joita ruotsalaiset olivat tehneet pitkin 1500-lukua. Pähkinäsaaren rauhaan (1323) verrattuna raja siirtyi hieman idemmäs. Rajan valvonnasta vastasi osin Tuomas Teppoisen johtama Jääsken ja Äyräpään miehistä koottu 300 ratsumiehen joukko. (Viipuri III, 190-192, 203) Rajalla ei ollut pelkästään konflikteja, vaan myös yhteistyötä: sotaväen liikkeistä rajan molemmin puolin saatiin tietoja suoraan rajan takaiselta väestöltä. Monille rajaseudun asukkaille oma sotaväki ei merkinnyt turvallisuutta vaan veroja, rasituksia ja rettelöitä, jotka häiritsivät arkista elämänmenoa ja kauppaa rajan yli. Esimerkiksi Viipurin porvarit olivat vanhastaan pitäneet epävirallisia markkinoita Vuokseen laskevalla rajajoella Saijanjoella, jonne kokoonnuttiin molemmilta puolilta rajaa. Vuonna 1606 Kaarle IX antoi näille markkinoille virallisen luvan. (Viipuri III, 204) Rauhansopimukset kts Geopolitiikka-sisöltökortti. Väestö ja asutus Viipurin Karjalan 1500-luvun väestömäärän arviointi on vaikeaa, sillä suoria lähteitä ei ole. Veroluetteloiden avulla voidaan arvioida verotettujen talojen määrää, jonka perusteella Jääsken pitäjässä asui 1500-luvulla n. 12 000 henkeä ja Lappeella ja Taipalsaaressa yhteensä yhtä paljon kuin Jääskessä. Jääskessä, Lappeella ja Taipalsaaressa asui noin puolet koko Viipurin Karjalan väestöstä, joka oli noin 50 000 henkeä. (Viipuri III, 56-57) Tiedot asutuksen tilasta 1500-luvun lopulta perustuvat kihlakunnanvoutien laatimiin tileihin (ns. voudintilit) sisältyviin maakirjoihin, joihin vuosittain kirjattiin pitäjittäin verovelvolliset tilat ja kunkin verovelvoitteet. Viipurin läänistä voudintilit ko. ajalta ovat säilyneet verrattain hyvin. (Viipuri III, 228; asutuksesta sotakaudelta tarkemmin kts. Viipuri III, 228-238. Viipurin läänin voudintilit löytyvät digitoituna Kansallisarkistosta.)

5 Karjalan läntisten alueiden väestöllä oli murre- ja nimitutkimuksen perusteella vahva yhteys Varsinais-Suomeen, Hämeeseen ja Savoon. Toisaalta väestön muuttosuunnat näyttävät kulkeneen koillisesta lounaaseen, Laatokan Karjalasta Kannakselle, ja kaakosta luoteeseen, Inkeristä ja Kannakselta kohti Savoa. Tässä yhteydessä Jääski, Lappee ja Taipale saivat väestönosan, jolla oli ortodoksisperäinen nimi, vaikka ortodoksisia seurakuntia ei alueella ollut. (Viipuri III, 58) Puumala oli 1500-luvulla Lappeen ja Jääsken asukkaiden nauttimaa erämaata. Jääsken ja Lappeen kaukokalastus oli Puumalassa voimissaan vielä 1500-luvulla, joten kruunu ryhtyi verottamaan kaukokalastajia. Vuonna 1557 Savonlinnan voudintileissä luetteloitiin ne Jääsken ja Lapveden nuottakunnat, jotka kävivät kalalla Itä-Savossa. Kalastuksen ohella myös kaskettiin. Puumalan tienoo siis asutettiin Saimaan etelärannoilta, Vuoksen rannoilta aina Laatokasta asti. (Lappalainen 1967, 147-152, 172) Raja-alueen väestöön vaikutti 1500-luvulle tyypillinen sodankäyntitapa, joka perustui molemminpuolisiin hävitysretkiin. Rintamalinjoja ei muodostunut, sillä asuttujen alueiden välillä oli laajoja erämaita, vaan strategiana oli vallata vihollisen linnoja ja heikentää niiden tukialueena ollutta maaseutuasutusta ryöstöretkillä, tuhopoltoilla ja vangiksiotoilla. Esim. Jääsken kihlakunnan maakirjassa vuodelta 1592 on merkitty Vuoksenrannan kylän usean talon kohdalla asukkaiden joutuneen viedyiksi Venäjälle. (Kuva yhdestä tällaisesta sivusta kts. Viipuri III, 217-219) Ruotsin joukoissa miehiä hankittiin talonpoikien joukosta väennostoilla. Joukot sijoitettiin ns. linnaleiriin pappiloihin ja talonpoikien elätettäviksi. Lappeen kihlakunta oli sotaväen majoitukselle sopiva alue, sillä se sijaitsi sisämaassa, mutta kohtuullisen lähellä Viipuria. Linnaleirin lisäksi talonpoikia rasitti kruununvirkamiesten kyyditysvelvollisuus. Käytännössä rajamaakunnat joutuivat antamaan sotaväkeen muita enemmän miehiä ja huolehtimaan raskaimmin joukkojen huollosta. Karjalasta otettiin väkeen jopa mies talosta, kun muualta yksi mies viittä taloa kohti. Vaikka sotilaiksi pyrittiin ottamaan irtoväkeä ja renkejä, jotta isännät voisivat pitää tilat viljeltyinä, väenotot vähensivät taloista miesväkeä ja työvoimaa. Esim. Viipurin pitäjässä aikuisten miesten määrää kuvaava jousiluku oli 1570 keskimäärin 1,38 per talo, mutta Täyssinän rauhan aikoihin 1,03 per talo, eli noin ¼ miesväestä oli poissa. (Viipuri III, 217, 221-223) Rajaseudun asukkaita palveli paitsi sotaväessä, myös vakoojina, tulkkeina ja rajavartijoina, jotka palkittiin verovapaudella. Monet rajalla asuvat talonpojat osasivat venäjää, esimerkiksi Jääsken kihlakunnassa asunut venäjän tulkki Antti Pekanpoika, joka sai vuonna 1600 vaimoineen palveluksistaan elinikäisen verovapauden. Tiedustelijatalonpoikia värvättiin Jääskestä ja Äyräpäästä, erityisesti Kirvusta. Ensimmäinen nimeltä tunnettu vakoilijatalonpoika oli Olli Ollinpoika Hauhiainen Hauhialan kylästä vuodelta 1573. Myöhemmin Hauhia liittyi Tuomas Teppoisen joukkoihin. (Viipuri III, 225, Ylönen 1957, 375-380) Sodan lisäksi väestöä verottivat katovuodet. Vuonna 1588 nälkään kuoli maakirjan perusteella Jääsken kihlakunnassa 59 henkeä, Taipaleen pitäjässä 140 ihmistä, Lappeella 45 sekä Ruokolahdella 110 täysi-ikäistä ja 62 lasta. Vuosien 1587-1588 nälänhätä ajoi perheitä pakosalle: Lappeelta lähti 50-60 perhettä eli n. 5 % taloista Äyräpään kihlakuntaan, Viroon, Inkeriin ja Käkisalmen lääniin. Jääsken kihlakunnasta siirtyi nälkävuosina 1611-1612 Käkisalmen lääniin 40 pariskuntaa perheineen. (Viipuri III, 186, 224, 227). Myös Savonlinnan linnalääniin kuulunut Puumala, jonka kautta kulki vesitie Lappeenrannasta Olavinlinnaan, joutui sota-aikoina alttiiksi rauhattomuuksille, ja puumalalaisia muutti sodan tieltä pohjoiseen Tavisalmelle (nyk. Kuopiota) ja Pohjois-Pohjanmaalle. (Lappalainen 1967, 466)

6 Täyssinän rauhan aikaan 1595 Jääsken kihlakunnan taloista oli autioita eli veronmaksukyvyttömiä 40 %, eniten niistä Ruokolahdella. Seudulla ollut nuorempi ja köyhempi asutus oli kärsinyt oman sodankäynnin tukemisesta (esim. linnaleirit) eniten. Lappeen kihlakunnassa oli autioina puolet taloista. Asutus ei ehtinyt toipua ennen katovuosia 1600-1601, Vuonna 1605 koko Viipurin läänissä autioina oli 60 % taloista; Lappeella ja Jääskessä autioita n. 2/3 taloista. (Viipuri III, 232-233) Viipurin läänissä 25-vuotinen sota aiheutti katastrofaalisen asutustaantuman, josta toipuminen alkoi vasta Stolbovan rauhan jälkeen. Vuoden 1570 maakirjoihin merkityistä taloista katosi 2/5, ja todennäköisesti myös väestö väheni samassa suhteessa. Pahiten kärsivät alueet, joilla sotajoukkojen oli helpointa liikkua: Keski-Kannaksella Venäjälle johtaneen tien varret, itäisen Suomenlahden rannikkoseudut ja Vuoksenlaakso (Viipuri III, 235-236), Puumalassa Lappeenrantaan, Savonlinnaan ja Juvalle johtaneiden teiden varret. (Lappalainen 1967, 527) Katovuodet, sotatuhot ja linnaleiriin sijoitettu sotaväki kalusivat talonpoikien varastot tyhjiksi. Kun vuonna 1595 Ruotsista tuotiin uusia joukkoja Suomeen ja sijoitettiin ne linnaleiriin Säkkijärvelle, Viipuriin pitäjään, Jääskeen ja Lappeelle, sotilaat oli pian toimitettava pois, koska talonpojilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia joukkojen huoltamiseen. (Viipuri III, 186) Maatalous Viipurin Karjalan sisämaan pitäjissä Lappeella, Taipaleessa, Jääskessä ja Muolaassa viljanviljely perustui vielä paljolti kaskeamiseen. Juuri uuden ajan taitteessa Viipurin Karjalaan saapui erityisesti kaskessa menestyvä itäinen tulokaslajike kaskiruis. Ohra oli 1500-luvulla koko Suomen alueen tärkein viljelykasvi, mutta Viipurin Karjalassa kaskiruis oli jo syrjäyttänyt sen leipäviljana. Ruista viljeltiin erityisesti Jääskessä. Myös ohra oli tärkeä viljelykasvi erityisesti Lappeella, Taipaleessa ja Jääskessä. Karjalassa käytettiin myös kauraa ihmisravinnoksi mm. rieskoissa, muualla Suomessa kaura oli lähinnä hevosten rehua. Puumalassa ohra oli tänä ajankohtana ruista tärkeämpi vilja. Lappeelta, Taipaleelta ja Jääskestä vaadittiin osa veroista myös vehnänä. Vehnän viljely olikin Viipurin Karjalan erikoisuus, sillä muualla se oli verotavarana harvinainen. Viimeistään 1600- luvulta on tietoja vehnäisen viipurinrinkelin valmistamisesta myyntiin. (Viipuri III, 65-66) Lappeelta ja Taipaleelta maksettiin veroina myös polttopuita ja tiili- ja hiilipuita, joita oli hyvin saatavilla, sillä vanhoilla kaskiahoilla kasvoi paljon koivikkoa. Viipurin linnoittaminen vaati paljon tiiliä, joita poltettiin kaupungin lähellä suurissa tiiliuuneissa. Lappeelta ja Taipaleelta maksettiin myös tervaa veroina, sillä paikkakunnilla oli tervanpolttoon tarvittavia männiköitä. (Viipuri III, 67) Metsästys oli pääasiassa pienriistan metsästystä. Veroluetteloiden perusteella turkismetsästyksellä ei enää ollut merkitystä talonpoikien elinkeinona. (Viipuri III, 66) Myös Puumalassa metsästys oli menettänyt taloudellisen merkityksensä viimeistään 1600-luvun lopulla. (Lappalainen 1967, 362) Kalastus Jaakko Teitti kirjasi valitusluetteloonsa ylös ne kosket, joissa harjoitettiin kalastusta, kts. lähde- ja kirjallisuusluettelo. Tulojaan lisäämään pyrkivä kruunu oli ottanut haltuunsa tuottoisat kala-apajat, joille perustettiin kruununkalastamoita. Ne tuottivat kruunulle tuloja, sillä ne saatettiin vuokrata

7 yksityisille. Yksi tällainen kruunun lohenkalastamo oli Viipurin linnan alainen Bullerborg, myöh. Siitola, kts. sisältökortti Bullerborg. Arvokaloina pidettiin ainakin lohta ja ankeriasta. Runsaimmat lohisaaliit saatiin Siitolan kylän kohdalla olleista pyydyksistä. Vuonna 1603 Olli Pekanpoika Kaikkonen palkattiin Siitolan Tainion kalastamon lohenkalastajaksi verovapautta vastaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Tainionkoski mainitaan asiakirjoissa. Muita kalastamoja oli ainakin Kuhajoessa ja Rahikkalan joessa. Kruunu myönsi kalastusoikeuksia myös ratsupalvelusta vastaan. (Syrjö 1985, 48-49, Ylönen 1957, 307). Jääsken ja Lappeen talonpojat harjoittivat pitkän matkan takaista kaukokalastusta nuottakuntina. Koska nuotat olivat kalliita ja hankalia käsitellä, suurnuotan hankkimiseen tarvittiin osakasmuotoa, jossa osakkaat olivat taloja. Myös nuottaveneet hankittiin yhteisvoimin ja käytettiin osuuksien mukaan. Jääskeläiset kävivät kalalla ainakin Puumalassa, Puruvedellä, Orivedellä, Heinävedellä ja Viipurinlahdella sekä Äyräpään järvellä. (Ylönen 1957, 303-304) Teollinen toiminta Viipurin seutu oli 1500-luvun jälkipuoliskolla yksi Suomen merkittävimmistä sahateollisuuden keskittymistä, mikä johtui Viipurin linnan rakennustöistä. Linnan rakennustöissä tarvittiin myös kalkkia muurauslaastin valmistamiseen, ja 1500-luvun puolimaissa alettiin hyödyntää Lappeelta löytynyttä kalkkikiviesiintymää. Ainakin osa Lappeelta louhitusta kalkkikivestä valmistettiin muurauksessa tarvittavaksi sammutetuksi kalkiksi paikan päällä. 1557 aloitettiin kalkkiuunin muuraus Lappeen kalkkivuorella, muuraajana Antti-seppä, jonka muonituksekseen saamista tavaroista löytyy tieto ko. vuoden Viipurin voudintileissä. Myös uuniin tarvitut tiilet valmistettiin paikan päällä Lappeella talonpoikien päivätöinä. Jo vuonna 1561 kuningas Eerik XIV käski yhden Lappeeta lähellä olevan pitäjän päivätyöt käytettäväksi kalkkikiven louhintaan. Louhitut kivet olisi kuljetettava Saimaan rantaan ja siitä vesitse Jääskeen ja Lappeelle ja edelleen Viipuriin. Lappeen kalkkikiviesiintymää ei kuitenkaan pystytty hyödyntämään tarpeeksi, sillä talonpojat olivat haluttomia työskentelemään kalkkikaivoksella ja kalkkikiven kuljetuksessa. Lappeella valmistettua kalkkia käytettiin kuitenkin myös 25-vuotisen sodan aikana 1580-luvulla Käkisalmen linnan rakennustöissä. (Viipuri III, 69-72) Jääsken Sellunsaaresta löytynyttä kalkkikiviesiintymää yritettiin myös hyödyntää Käkisalmen linnoituksessa. Louhimo lopetettiin sen osoittauduttua kannattamattomaksi ja päivätyöt siirtyivät Virosta ja Liivinmaalta tuodun kalkkikiven polttamiseen ja maakuljetuksiin. Koska Sellunsaari- tai Sallunsaari nimistä paikkaa ei Jääskestä tai Vuoksen vesistöalueelta tunneta, Ylönen otaksuu kyseessä olleen todellisuudessa suuren Kuparsaaren. (Viipuri III, 179, Ylönen 1957, 250) Kauppa Maakauppa rehotti kruunun kielloista huolimatta. Venäjän Karjalan kauppiaat kulkivat vapaasti pitkin maaseutua harjoittaen vaihtokauppaa. Rahvas vaihtoi maaseudulla venäläisten kanssa viljaa ja hevosia venäläisiin tuotteisiin. Ratkaisuksi tarjottiin maaseudun markkinoita, jotka pidettiin Jääskessä pietarinmessun aikaan 29.6. ja Lappeella Marianmessun aikaan 8.9. (Viipuri III, 147) Talonpoikien veneet olivat 1400-luvulta lähtien tulleet Lappeelle nykyisen linnoituksen alueelle, jonne viipurilaiset kauppiaat saapuivat odottamaan tuttuja Savon ja Karjalan talonpoikia. Lappeen

8 markkinapaikka sijoittui Saimaan eteläiseen pohjukkaan. Merkittävin vesitie Lappeella oli Savon runkoreitti Lapvedeltä Puumalan, Sulkavan ja Säämingin kautta Savonlinnaan ja sieltä Rantasalmen, Varkauden kosken, Leppävirran, Kuopion, Maaningan ja Iisalmen kautta kulkeva väylä pohjoiseen Salahminjärven ja Vieremänjärven välisen Murennosjoen varrelle, jossa venereitti loppui ja kohtasi Kuopiosta Pohjanmaalle kulkevan maantien. Ouluun päästiin Iisalmesta venereittiä Oulujärvelle, josta Oulujokea pitkin Ouluun. Savonlinnasta reitti haarautui itään Oriveden kautta Pielisjärvelle ja edelleen Oulujärvelle tai Ilomantsin kautta kaakkoon Käkisalmen lääniin ja länteen, Savonrannan tai Liperin kautta Heinävedelle ja Haukivedelle. Itäinen reitti keräsi Pielisjärven pogostan talonpojat terva- ja kapakalakuormineen Lappeen markkinoille. (Toivanen 1979, 46-47) Kulkulaitokset Jaakko Teitti kartoitti kuningas Kustaan määräyksestä 1550-luvulla itäisen Suomen oloja ja mm. esitti Viipurista lähtevien kulkureittien linjaukset. Jo 1500-luvulla Viipurin ja Lappeen välillä on todennäköisesti ollut useampi rinnakkainen tie. Linnaläänin pohjoisin osa Jääski jäi kokonaan tieverkoston ulkopuolelle, siellä kulkuväylinä olivat ilmeisesti vesistöt. (Viipuri III, 43-45, Jaakko Teitin valitusluettelo kts. kirjallisuusluettelo) Vanhin karttaesitys Viipurin läänin tiestöstä on Erik Nilsson Aspegrenin kartoissa 1650-luvun alusta; säilynyt 1700-luvulla laadittuna kopiona Charta öfver Wiborgs Lähn, KrA [Krigsarkivet, Tukholma]: Finska handritade kartor 1640-1808, Wiborgs län, no. 11 (SE/KrA/0410/F/011) Keskiajan Vuoksi poikkesi täysin nykyisestä. Kyse oli keskiajalla Vuoksijärvestä ja Viipurinlahteen laskevasta Suomenvedenpohjasta, joka muodosti yhteyden Suomenlahden ja Laatokan välille. Vuoksen yhteys Laatokkaan oli myös nykyisestä poikkeava: Käkisalmen kohdalla oli Uusijärven ja Laatokan välinen kannas, ja Laatokkaan Vuoksi laski Taipaleen kohdalla. (Viipuri II, 31) Suora vesitie Suomenlahdelta Suomenvedenpohjan kautta Saimaalle oli auki vielä keskiajalla. Saimaan erotti Suomenvedenpohjaan laskevan Juustilanjoen latvavesistä maan kohotessa syntynyt kapea kannas, josta huolimatta reitti oli käytössä vielä 1500-luvulla. Samaa reittiä pitkin päästiin Jääskestä, Muolaasta ja Lappeelta Vuoksen vesistöä myöten Viipuriin. (Viipuri III, 45) Vesiteitä kuljettiin kolmihankaisilla veneillä, purjelotjilla ja kavasseilla, joita rakennettiin Lappeessa mm. 1656-1658 Venäjän sodan aikana. (Toivanen 1979, 49) Taipaleenjoki mursi 1800-luvun alussa uuden lasku-uoman Vuokselle. Lisäksi Kiviniemen koskessa tehtiin 1800-luvun puolivälissä koskenperkaus, jonka seurauksena Vuoksen Käkisalmeen johtanut pääuoma kuivui niin, ettei nykyisistä kartoista enää kykene hahmottamaan niitä vesistöreittejä, joita 1500- ja 1600-lukujen ihmiset kulkivat. (Viipuri III, 45) KARTTALÄHDE: RA [Riksarkivet, Tukholma]: Handlingar utan känd proveniens, Kartor och ritningar, no. 3 (kartavd., m. form.) (SE/RA/81001/0003) 1580-luvun puolimaissa Käkisalmen linnassa ruotsalaisten alaisuudessa työskennellyt italialainen rakennusmestari Johan Baptist Bresellesi suunnitteli Vuoksen vedenpinnan laskemista kaivamalla sille lasku-uoma Käkisalmen kaupungin sivuitse; suunnitelma ei toteutunut. (Viipuri III, 179) ns. Vanha kaivanto ja Pontuksen kaivanto, kts. Sisältökortti Saimaan kanavasta

9 Puumala sijaitsi savolaisten tärkeimmän vesiväylän varrella, joka tarjosi hyvät liikenneyhteydet joka suuntaan. Vesitse tapahtunut kesäliikenne oli tervatalouden vaatimuksista johtuen keskeisimmällä sijalla koko 1600-luvun ajan. 1700-luvulla kaskista saatavan viljan kauppa alkoi muuttaa liikennettä vähitellen talvisin tapahtuvaksi. Veneillä tapahtunut liikenne ei vaatinut syväväylää. Vesistöjen pirstomassa Puumalan pitäjässä taloilla oli tärkeimpien kulkuväylien varrella veneitä auttamassa kulkijoita vesiesteiden yli. Puumalan pitäjäläiset kärsivät myös siltojen rakennus- ja ylläpitovelvollisuuden aiheuttamista kustannuksista. (Lappalainen 1967, 428-430) (Puumalan 1700-luvun kulkureiteistä kartta KA (Kansallisarkisto) FR 32:16: Geographisk Charta öfver Pumala Sokn uti Sawolax Län och Nedre Härad Belägen Afmät Åhren 1748 och 1749)

10 1617-1721: Stolbovan rauhasta Uudenkaupungin rauhaan Geopolitiikka Vuonna 1611 ruotsalaiset valtasivat Novgorodin kaupungin ja seuraavana vuonna koko Inkerinmaan. Ruotsin ja Venäjän välillä 17.2.1617 Stolbovan kylässä Laatokan kaakkoisrannalla solmitussa rauhanteossa Käkisalmen lääni ja Inkeri luovutettiin Ruotsille. Viipurin Karjala ei enää ollut rajamaakunta, ja sodan tuhoista kärsineet pitäjät saivat nyt kehittyä rauhassa, kun rajariidat ja ryöstöretket päättyivät. Viipurille tuli uusi rooli hallinnon ja kaupan keskuksena. (Viipuri III, 216) Sotien aiheuttama verorasitus ja väenotot kuitenkin jatkuivat edelleen. Jääsken ja Lappeen kihlakunnista niitä muutettiin pakoon Käkisalmen lääniin ja Inkerinmaalle, joissa ei ollut väenottoja ja verorasitus alempi. Siksi Jääsken ja Lappeen taloluku laski 1600-luvun aikana. (Viipuri III, 10) Suuren pohjan sodan (1700-1721) aikana vuonna 1703 Venäjä valloitti koko Inkerinmaan ja Pietari I perusti Nevajoen suuhun uuden pääkaupunkinsa. Pietari I:n tavoitteeksi tuli Pietarin kaupungin suojaaminen valtaamalla Viipuri, Käkisalmi, Karjalan kannas ja Laatokan Karjala (yhtäläisyydet vuosiin 1939-1944). Pietarin kaupungin olemassaolo on vaikuttanut Suomen ja Karjalan asemaan nykyaikaan saakka. Koko Itämeren alueen strateginen voimatasapaino muuttui kaupungin perustamisen myötä, ja Pietarin perustamisvuotta onkin sanottu koko sen jälkeisen Suomen historian tärkeimmäksi vuodeksi. Pietarin puolustuksen turvaaminen kaikissa oloissa saneli siitä lähtien Venäjän sotilaspolitiikan Suomenlahden molemmilla rannoilla. (Viipuri IV, 12) Maatalous Viipurin Karjalassa kaskiviljelyalueita olivat Lappeen ja Jääsken kihlakunnat. Jääskessä kaskeen kylvettiin 1620-luvulla 2/3 kokonaiskylvöstä. (Viipuri III, 244) Myös Puumala oli kaskivaltaista aluetta, jolla peltoviljely oli vaatimatonta ja alkeellista. (Lappalainen 1967, 338) Kaski tuotti muutaman runsaan sadon, minkä jälkeen se oli jätettävä vuosikymmeniksi uudestaan metsittymään. Metsän kaataminen ja polttaminen vaativat paljon työvoimaa. Pellonraivaus oli sitäkin suuritöisempää, mutta kun pelto oli raivattu, sen viljely vaati vähemmän työtä kuin kaskiviljely. Pelto kuitenkin tuotti vähemmän satoa kuin kaski parhaimmillaan. (Viipuri III, 245) Työvaltaisen kaskiviljelyn vuoksi Itä-Suomeen syntyi laajennettuja perheitä eli isän ja pojan tai kahden veljeksen yhteistalouksia, jotka asuivat samassa talossa. Myös todellisia suurperheitä muodostui, mutta vähemmän kuin on usein luultu. Suurten kaskien raivaamista varten muodostettiin tilapäisiä kaskiyhtiöitä. (Viipuri III, 245) Kaskitaloutta harjoittavat talonpojat olivat tottuneet kiertelevään elämään. Koska he eivät olleet niin sidottuja taloihinsa kuin peltoviljelevät länsisuomalaiset, he olivat herkkiä muuttamaan uusille seuduille mm. verojen tai asevelvollisuuden välttelemiseksi. (Viipuri III, 246) Tilaa kohti laskettu karjavarallisuus oli Suomessa alhaisin Viipurin Karjalassa. Hevosia oli yhtä paljon kuin muuallakin, mutta lehmiä ja lampaita vähemmän. Talvella lehmät eivät lypsäneet,

11 kesällä maito meni vointuotantoon. Peltoviljely tuotti läänissä alhaisempia satoja kuin muualla Suomessa, koska karjan lantaa ei riittänyt lannoitukseen. (Viipuri III, 246) Myöskään Puumalassa karjalla ei ollut merkittävää roolia maanviljelyksessä, sillä karja tuhosi lepovuorossa olleen kaskimaan, eikä karjatalous päässyt kunnolla kehittymään ennen peltoviljelyyn siirtymistä 1800- luvulla. (Lappalainen 1967, 357-358) Pohjois-Euroopassa oli 1600-luvulla vallalla ns. pieni jääkausi, jonka aikana keskimäärin joka kolmas vuosi oli katovuosi ja joka toinen vuosi huono vuosi. 1690-luvun suurten kuolonvuosien 1696-1698 kuolleisuus ylitti moninkertaisesti kaikki Suomen myöhemmät väestökatastrofit. Esimerkiksi Puumalassa syötiin pettua, olkia ja akanoita ja puunkuoresta tehtyä vesivelliä, johon sekoitettiin nokkosta. Myös eläimet kissoja ja koiria myöten jouduttiin syömään, ja 40 % taloista autioitui. Aliravitsemus vaikutti myös eloonjääneiden fyysisiin ja henkisiin ominaisuuksiin ja terveyteen. Poikkeuksellisen suuri tuho vähensi ihmisten fyysistä ja henkistä kestokykyä ja koetteli yhteisöä koossapitäneitä siteitä, normeja ja moraalia. Vuonna 1700 Lappeella ja Ruokolahdella lähes puolet taloista oli autioina. (Viipuri III, 246, 436, 446-458; Lappalainen 1967, 347) Itä-Suomi oli Ruotsin valtakunnan äärimmäistä periferiaa, ja rakenteelliset kriisi-ilmiöt olivat alueella voimakkaammat kuin muualla valtakunnassa. Suomessa oli koko 1600-luvun vallalla eräänlainen piilevä kriisi, joka johtui pikku jääkaudesta, maatalouden kehittymättömyydestä, korkeasta verorasituksesta ja raskaista väenotoista. Talonpoikien tyytymättömyys purkautui luvattomana muuttoliikkeenä. (Viipuri III, 450) Lappeenrannan kaupungin perustaminen Lappeen pitäjän vanha keskus sijaitsi Kauskilassa noin 10 kilometrin päässä nykyisen Lappeenrannan keskustasta. Lappeen jo 1400-luvulla pidetyt markkinat kasvoivat 1600-luvulla niin, että viipurilaiset porvarit rakensivat niemelle omia aittojaan ja laitureitaan talonpoikien lastiveneitä varten. Lappeenrannan kaupunki perustettiin Per Brahen aloitteesta 1649 tarkoituksena saada lähialueen talonpojat tekemään kaupungissa pikkutullin alaista kauppaa ja lopettaa talonpoikaispurjehdus. Kaupunkien perustamisella kruunu tähtäsi merkantilististen periaatteiden mukaisesti maakaupan tukahduttamiseen ja kaupan keskittämiseen. Kaupunkiprivilegioiden myöntäminen Lappeenrannalle liittyi myös tervakaupan kasvuodotuksiin. Kaupungin perustamisen toivottiin vetävän kauppaa entistä tehokkaammin kaikkialta Saimaan alueelta Lappeenrantaan. (Paaskoski 1999, Viipuri III, 326-327; Toivanen 1979, 123) Kiellettyä talonpoikaispurjehdusta ei kuitenkaan saatu loppumaan. Vuonna 1693 Viipurin porvarit valittivat valtiopäivillä, että Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien asukkaat tekivät tuotteineen kauppaa Nevanlinnassa ja Käkisalmessa ja ostivat niistä suolaa ja tupakkaa. Talonpojat liikkuivat kielletyillä asioillaan niin isolla joukolla, etteivät viranomaiset mahtaneet heille mitään. (Viipuri III, 417-418) Merkantilismin kaudella kaupungit jaettiin tapulikaupunkeihin ja maakaupunkeihin. Vain tapulikaupungeilla oikeus ulkomaankauppaan, ja maakaupungit saivat tehdä kauppaa vain toisten maakaupunkien ja tapulikaupunkien kanssa. Viipuri oli Lappeenrantaa lähin tapulikaupunki, ja Lappeenranta oli Viipurin kaupallinen satelliitti. (Toivanen 1979, 129, 307) Lappeenrannan kaupunkia ei perustettu Lappeen vanhaan keskukseen Kauskilaan, vaan kaupunki kaavoitettiin vanhan Lappeen kirkon ja kirkkomaan pohjoispuolelle Saimaaseen työntyvälle asumattomalle jyrkälle harjanteelle. Sijainti oli liikenteellisesti edullinen maa- ja etenkin

12 vesiyhteyksien solmukohta. Jyrkän mäen alle rantavyöhykkeen markkinapaikalle oli kuitenkin jo syntynyt viipurilaisten puotikylä tupineen ja varastopuoteineen. Se esti liikenteen mäeltä rantaan ja aiheutti jatkuvat rettelöt viipurilaisten kanssa. (Toivanen 1999) Lappeenrannan markkinat olivat Itä-Suomen tärkeimmät. Myyntituotteina olivat terva, vilja, karja ja hevoset, suola, voi ja muut talonpoikaistuotteet. Puumalan sijainti Lappeenrannan markkinoihin nähden oli edullinen, ja Puumalasta saapui esim. vuonna 1702 Lappeenrannan syysmarkkinoille enemmän venekuntia kuin muualta Savosta ja Karjalasta. (Lappalainen 1967, 293) Lappeenrannasta tuli kulkuyhteyksiensä takia myös yksi itäisen Suomen merkittävimmistä sotaväen katselmuspaikoista ja sotaväen läpikulkumarssien etappipaikoista. Viipurin varjoon jäänyt kaupunki ei kuitenkaan pystynyt antamaan riittävää kasvupohjaa merkittävän kauppiaskunnan syntymiselle, eikä käsityöläisyys kehittynyt toivotusti. Suuri osa Lappeenrannan kauppiasta ansaitsikin elantonsa markkinoiden aikaisella oluen ja paloviinan myynnillä. (Toivanen 1979, 353, 537) Kauppa ja teollisuus 1600-luvun alussa Länsi-Euroopan laivoissa tarvitun tervan valmistuksen painopiste siirtyi Suomeen. Suomessa tervanvalmistus keskittyi Pohjanmaalle ja Viipurin takamaille Saimaan vesistön alueelle, Kaakkois-Hämeeseen ja Viipurin ja Laatokan Karjalaan. Tervan kysynnän kasvu hyödytti Itä-Suomea, jonka maatalouden edellytykset olivat heikot. Talonpojat hankkivat verorahansa ja muun käteisen tervaa polttamalla. Terva oli Lappeenrannan markkinoiden ylivoimaisesti tärkein talonpoikaistuote. Viipurin kauppiaat ostivat tervansa talonpojilta Lappeenrannan syysmarkkinoilla ja kuljettivat sen rekikelillä Viipuriin. 1630-luvun jälkeisenä aikana Viipurin vienti kasvoi huomattavasti ja siitä tuli Suomen tärkein vientikaupunki, joka hallitsi oman alueensa tervanvientiä. 1647 Viipurin tervan osuus kaikesta Ruotsin viemästä tervasta oli puolet. Suomen tervantuotantoa edisti se, että Ruotsin metsät oli varattu raudantuotannon käyttöön. (Viipuri III, 315-316; Toivanen 1979, 138) Hollantilaiset hienoteräiset sahat levisivät Viipurin Karjalaan 1700-luvulla. 1690-luvun alussa laivanrakennus alkoi Viipurissa, ja kaupungin merenkulku ja tervan, puutavaran ja suolan kaukokauppa elpyivät. (Viipuri III, 417-418) Väestö ja muuttoliike 1500-luvun puolivälissä muutto Suomenlahden yli oli kiellettyä. Kun Baltian pohjoiset maakunnat tulivat Ruotsin yhteyteen 1561, kruunu alkoi ohjata väestöä meren yli Liivinmaalle, nykyiselle Pohjois-Viron alueelle. Muuttoliikkeelle oli tilausta, sillä Viro oli pahoin kärsinyt sodissa ja sen väkiluku puolittui 50 vuodessa. Työntäviä syitä olivat kadot, kireä verotus ja väenotot. Liivinmaalle muuttajia löytyi Kymenlaakson ja Karjalan rannikkopitäjien ohella Valkealasta, Lappeelta ja Taipaleesta. Työvoimapulan takia palkollisten muuttoon suhtauduttiin erityisen nuivasti, mutta laittoman maastamuuton kontrollia hankaloitti Liivinmaan kartanoiden työvoimavaje, jota poistamaan sikäläiset läänitysmaanomistajat värväsivät itäsuomalaista rahvasta mailleen. 1600- luvun lopun väestökatastrofi sai aikaan ryntäyksen Suomenlahden ylitse. Sisämaasta lähtöhalukkuutta oli eniten lappeelaisilla, valkealalaisilla ja taipalelaisilla. (Viipuri III, 276-277)

13 Maastamuuttoon vaikuttivat myös väenotot, joissa vallitsi lähes kaoottinen sekavuus. Upseerien tapa tavoitella karkureita ja ottaa sotilaita muistutti ihmismetsästystä. Epäkohtien poistamiseksi Per Brahe ehdotti vuonna 1638 Suomen siirtymistä vakinaiseen nihdinpitoon, jossa 6 talon muodostama ruotu asettaisi joka 3. vuosi palkkaamansa sijaissotilaan ja talojen muu väki rauhoitettaisiin sotaväenotoilta. Hallitus hyväksyi kokeilun Viipurin ja Savonlinnan läänissä, joissa sotilaskarkuruus oli rajan läheisyyden vuoksi helpointa. Vuonna 1642 koko valtakunnassa siirryttiin taloluvun mukaiseen järjestelmään, mikä kevensi talonpoikien väenottotaakkaa ja sen lieveilmiöitä ja lievensi työvoimaongelmaa ja tilojen autioitumista. (Viipuri III, 288-291) Ruotujärjestelmäkään ei kokonaan poistanut sotaväenottojen lieveilmiöitä. Esimerkiksi 1680- luvulla mikkeliläinen Mikko Susi kaappasi Tohmajärveltä nuoren pojan ja myi tämän kolmelle puumalalaiselle isännälle sotamieheksi 24 taalarista ja puolesta tynnyristä tervaa. Pojan äiti vaati Puumalan käräjillä poikaansa takaisin, mutta tämä oli jo ehditty kirjoittaa ruotuun, joten häntä ei enää voinut vapauttaa. Ne puumalalaiset, joilla ei ollut raahaa sijaisen pestaamiseen, karkasivat usein Käkisalmen läänin puolelle tai itärajan taakse. (Lappalainen 1967, 472-473) Kadot, korkea verotus ja väenotot olivat muuttoon työntäviä ja idän kaskimaat vetäviä tekijöitä. Vuosina 1620-1697 Viipurin läänistä poismuuttaneita oli noin 19 000, eniten Äyräpään ja toiseksi eniten Jääsken kihlakunnasta, joista muutettiin ennen kaikkea Käkisalmen lääniin. (Viipuri III, 310) 1690-luvun nälkävuodet autioittivat myös Puumalaa, jossa 40 % taloista oli autioina. Isovihan aikaiset nälkävuodet lisäsivät autioitumista: vuonna 1709 Puumalan seurakunnassa syntyi 42 lasta ja kuoli 191 henkilöä, joista 49 nälkään. Näistä 6-7 oli kerjuulle lähteneitä pakolaisia. Katovuosien aikainen liikkuvuus levitti tauteja, jotka tappoivat nälän heikentämiä ihmisiä: yhtenä ainoana päivänä 27.3.1710 Puumalassa haudattiin 12 tieltä löydettyä, nälkään kuollutta henkilöä, jotka olivat pääasiassa lapsia. Kato- ja sotavuodet muuttivat Puumalan väestörakenteen 1720-luvulla hyvin poikkeukselliseksi, kun nälkä ja taudit olivat tappaneet eniten lapsia ja vanhuksia ja jättäneet henkiin parhaassa työiässä olevaa väestöä. (Lappalainen 1967, 261, 519-520 )

14 1721-1812: Uudenkaupungin rauhasta Vanhan Suomen liittämiseen Geopolitiikka Viipurin läänin myöhempien vaiheiden kannalta 1700-luku oli ratkaiseva vuosisata. (Viipuri IV, 15). Suuren Pohjan sodan (1700-1721) päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa (1721) raja kulki suurin piirtein siinä missä nykyäänkin. Viipuri ja sen ympäristö liitettiin Venäjään, Lappeenranta, Ruokolahti, Taipalsaari ja Puumala jäivät Ruotsin puolelle, samoin valtaosa Jääskestä. Ns. Hattujen sodassa 1741-1743 hävitettiin Jääskeä, Ruokolahtea ja Lappeen pitäjää. Lappeenrannan taistelussa 23.8.1743 Lappeenrannan kaupunki tuhoutui maan tasalle. Hattujen sodan päättäneessä Turun rauhassa 1743 raja siirtyi Kymijoelle ja koko tutkimusalue Puumalaa lukuun ottamatta joutui Venäjälle. Venäjälle joutui myös itäisin osa Puumalasta, mikä liitettiin Jääsken kihlakuntaan; strategisesti tärkeä Puumalansalmi kuitenkin jäi Ruotsin puolelle. Näin Puumalasta tuli rajapitäjä. Puumalan kannalta oli kohtalokasta se, että pitäjän perinteiset kauppakumppanikaupungit Lappeenranta ja Savonlinna jäivät rajan toiselle puolelle, joten ainoiksi mahdollisiksi kauppakaupungeiksi jäivät Loviisa ja Oulu, jotka sijaitsivat liian kaukana. (Lappalainen 1967, 536) Vallatuista alueista muodostettiin ensin Venäjän alaiset Viipurin ja Käkisalmen provinssit 1721 ja sitten laajempi, myös Kymenkartanon provinssin käsittänyt Viipurin kuvernementti vuonna 1744. Tätä aluetta on historiankirjoituksessa kutsuttu Vanhaksi Suomeksi, erotukseksi vuonna 1809 Haminan rauhassa Venäjään liitetystä Suomesta, ns. Uudesta Suomesta, josta muodostettiin Suomen autonominen suuriruhtinaskunta. Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812. Vanhasta Suomesta kts. Geopolitiikka-sisältökortti. Suuren Pohjan sodan jälkeen Ruotsi pyrki vahvistamaan uutta itärajaansa linnoittamalla Haminan ja Lappeenrannan kaupungit. Haminan ja Lappeenrannan linnoitukset olivat iso- ja pikkuvihan välisenä aikana Suomen merkittävimmät. Heti vuosina 1722-1723 Lappeenrannan varuskunnassa oli 50-200 miestä. Varuskunnat olivat merkittäviä kaupunkien talouselämälle: Lappeenrannassa kaupunkilaiset tekivät armeijalle työsuorituksia ja toimittavat tavaraa ja palveluksia. (Viipuri IV, 96; Lappeenrannan linnoituksesta enemmän kts. Toivanen 1979, 353-374; varuskunnasta Toivanen 1979, s. 511-518) Esimerkiksi Lappeenrantaan muutti vuonna 1728 peruukkimestari Gustaf Adam Rungius, jonka asiakaskunnan muodostivat lähinnä maaherran hovi ja linnoituksen upseerit. (Toivanen 1979, 443) Viipuria ympäröivän maaseudun kannalta Uudenkaupungin rauhan raja oli erityisen hankala, sillä se vaikeutti suuresti tavaroiden ja ihmisten liikkumista, vaikka raja tietenkin vuoti. Turun rauhan jälkeen, vuosina 1743-1811 Ruotsin/Suomen ja Venäjän välisen rajan valvonta vaihteli melkoisesti: raja oli välillä sangen avoin, välillä taas täysin suljettu. (Viipuri IV, 82, Ranta 1978, 28-29)

15 Linnoitusten rakentaminen venäläiskaudella Valloituksen jälkeen ruotuväki lakkautettiin ja tilalle tuli venäläistä sotaväkeä. Viipuri muuttui sotilasleiriksi, jossa jäljelle jäänyt kantaväestö (alle puolet entisestä) oli vähemmistönä. Maaseudulla sotaväen majoitus rasitti talonpoikia. Vuonna 1751 Lappeenrannan käskynhaltijankanslia määräsi, että suurimpiin taloihin oli rakennettava erityinen vierastupa sotaväen ja upseerien majoittamista varten; myöhemmin tuli rakentaa vielä ns. komppaniataloja. Lappeenrannan majoitusrasitus väkilukuun verrattuna oli Vanhan Suomen kaupungeista raskain. Vuonna 1765 Lappeen kihlakunnassa oli majoitettuna 2 kenttärykmenttiä, Jääsken kihlakunnassa ja Savonlinnan alueella 2 kenttärykmenttiä ja Lappeenrannassa varuskuntapataljoona ja kenttärykmenttien esikuntia. Yhteensä Vanhassa Suomessa tuolloin yli 29 000 miestä, kun koko Ruotsin Suomen joukoissa 1770-luvulla oli vain noin 12 000 miestä. 1760-luvulla sotilaiden kokonaismäärä nousi yli 18 prosenttiin kaikista Vanhan Suomen alueella pysyvästi oleskelleista ihmisistä, mikä tarkoitti, että sotilaita oli yhtä paljon kuin kantaväestön aikuisia miehiä. (Viipuri IV, 267-273; Lappeenrannan majoitusrasituksesta kts. Ranta 1980, 180-197) Viipurin kuvernementti oli vapautettu väenotosta vuoteen 1797 asti, minkä jälkeen ne alkoivat uudelleen ja jatkuivat vuoteen 1811 saakka. Venäjän armeijaan ja laivastoon otettiin näinä vuosina kaikkiaan 5733 suomalaista, jotka osallistuivat Napoleonin ajan suursotiin; palvelusaika oli 25 vuotta. Joukossa oli mm. ruokolahtelainen, aliupseeriksi ylennyt Matti Antinpoika Koljonen, joka palasi 25 palvelusvuoden jälkeen kotipitäjäänsä. Tämä oli harvinaista, sillä yleensä rekryytit kuolivat palvelusaikana. (Viipuri IV, 434, 437; alkuperäislähde SKS KRA: Historiallisten ja paikallistarinoiden kortisto, pääluokka Z, pääluokka Vainoajat ja sodat, alaryhmä Sotamiehiä) Kun Ruotsi alkoi Hattujen sodan jälkeen rakentaa uutta rajalinnoitusta Loviisaan ja Svartholmaan ja merilinnoitusta Helsingin ulkopuolelle, Venäjä ryhtyi parantamaan Viipurin kuvernementin varustuksia. Lappeenrannan linnoitusta vahvistettiin 1750-luvulla. Uusi linnoituskausi alkoi Kustaa III:n vallankaappauksen (1772) ja Savon jääkärirykmentin muodostamisen jälkeen, kts. Suvorovin linja sisältökortti. Lappeenrannan linnoituksen merkitystä lisäsi sen asema Venäjän Saimaan laivaston tukikohtana. Kts. sisältökortti Saimaan laivasto. Ns. Kustaan sodan (1788-1790) aikana Lappeenrannan ja Olavinlinnan välinen vesiyhteys oli venäläisille strategisesti elintärkeä. Vesiväylä kuitenkin kulki Puumalansalmesta, joka oli jäänyt Ruotsin puolelle Turun rauhassa, eikä Saimaan laivasto voinut tehokkaasti tukea Olavinlinnan puolustusta. Puumala olikin koko sodan aikana jatkuvasti sotanäyttämönä, ja Kustaa III teki vierailun strategisesti tärkeälle paikakunnalle lokakuussa 1789. Venäläisille Kustaa III:n hyökkäys osoitti luoteisrajan suojattomuuden. Lisäksi sodan molemmat osapuolet huomasivat Saimaan merkityksen Itä-Suomen sodankäynnissä. Ruotsin puolella Varkauden Laivanlinnasta ja Ristiinasta tuli tykkiveneiden tukikohtia, venäläiset taas vahvistivat Lappeenrantaan keskitettyä sisävesilaivastoaan. Kenraali Aleksandr Vasiljevits Suvorov sai 1791 Katariina II:lta komennuksen Suomeen Ruotsin rajalle tutustumaan sen puolustamiseksi tarvittaviin paikkoihin. Tuloksena syntyi Suvorovin linjaksi kutsuttu varustusketju: Kyminlinna Langinkosken kohdalla, Liikkala Summanjoen itärannalla, Utti, Järvitaipale Savitaipaleen länsireunalla ja viimeisenä Kärnäkoski Lappeenrannasta Mikkeliin johtavan tien varrella n. 10 km Savitaipaleen kirkonkylän pohjoispuolella. Linnakkeet sijoitettiin 10-15 km:n päähän rajalinjasta sulkemaan tiet, joita pitkin hyökkäävät joukot marssisivat. Linnakkeet valmistuivat syksyyn 1792 mennessä. Suvorov ehdotti myös vesitien rakentamista kaivamalla kanavat neljän kannaksen läpi. Vuoteen 1795 mennessä valmistuivat ns. Suvorovin

16 kanavat, Kutvele ja Käyhkää Ruokolahdella, Kukonharju Ruokolahden ja Puumalan rajalla ja Telataipale Sulkavalla. (Viipuri IV, 349-354) Kts. Sisältökortti Suvorovin linja ja kanavat Kaiken kaikkiaan Venäjän sotilaallinen läsnäolo Suomen rajalla vahvistui huomattavasti. Esim. Lappeenrannassa venäläisten miesvahvuus v. 1807 oli lähes 1100 henkeä, josta Saimaan laivasto muodosti vajaan viidenneksen. Sotilaiden vaimot ja lapset mukaan luettuna venäläisiä oli yli 2400, mikä oli lähes 10 kertaa enemmän kuin Lappeenrannan väkiluku. (Ranta 1980, 179) Suomen sodassa 1808-1809 Venäjä valloitti Ruotsin hallussa olleen Suomen, ns. Uuden Suomen, josta 1809 luotiin Suomen suuriruhtinaskunta. Vuoden 1812 alusta lähtien Vanha Suomi liitettiin Viipurin lääninä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Lappeenrannan varuskunta lakkautettiin 1810. Vuonna 1811 kaupungissa oli enää vartiomiehistö ja insinöörikomennuskunta, n. 100 sotilasta. Saimaan laivasto lakkautettiin 1810. (Ranta 1980, 177) Väestö ja muuttoliike 1700-luvulla Vanhan Suomen väestö kasvoi, koska sodat eivät enää rasittaneet väestöä yhtä paljon kuin Ruotsin suurvalta-ajalla, verotus keveni, eikä Venäjään yhdistettyjen alueiden miehiä pakkootettu armeijaan ennen 1790-lukua. (Viipuri IV, 198, kts. taulukko Vanhan Suomen väestökehityksestä 1754-1820 Viipuri IV, 207) Vanhan Suomen väestö kasvoi 119 000 hengestä 230 000 henkeen eli lähes kaksinkertaistui runsaan 60 vuoden aikana. Vanha Suomi oli maatalousvaltainen: 1700-luvun lopulla 97 % väestöstä asui maaseudulla ja kaupungit olivat pieniä. Koska pääosa Viipurin ja Haminan viennistä koostui sahatavarasta, jonka valmistus hajaantui ympäröivälle maaseudulle, se ei houkutellut työvoimaa kaupunkeihin vaan koskien äärillä sijainneille sahoille. (Viipuri IV, 214-219) Työvoimapulan takia esim. Lappeenrannassa palkattiin 1740-1750-lukujen vaihteessa palvelijoita rajan takaa Ruotsin Suomesta. Vuonna 1753 kaikkiaan 11 lappeenrantalaisella oli luvattomia renkejä ja piikoja. (Ranta 1978, 177; Ranta 1980, 70) Ruotsin suomalaisia riitti työvoimaksi, koska Venäjän puolella työmahdollisuudet olivat paljon paremmat Viipurin ja Pietarin kaupunkien ja 1700-luvun lopulla perustettujen sahojen työvoiman tarpeen vuoksi. Vuonna 1751 puumalalaiset valittivatkin Ruotsin kuninkaalle palvelusväkensä katoavan Venäjän puolelle rajaa. (Pajunen et al. 1967, 657) Koska Vanhassa Suomessa tilojen jakaminen ei ollut kiellettyä, toisin kuin Ruotsin puolella, lähes kaikki talonpoikien jälkeläiset säilyivät maanomistajina, ja tilattoman väestön osuus jäi pieneksi. Karjalaisen maaseudun leimaa-antava ominaisuus olikin poikkeuksellinen tasa-aineksisuus ja luokkaerojen vähäisyys. (Viipuri IV, 217-218) Lappeenranta oli perustamisestaan lähtien tottunut nojautumaan laajan Saimaan vesistöalueen talouteen. Kaupungin liittäminen Venäjään muutti tilanteen: rajantakaiseen Savoon ja Karjalaan ei enää voinut taloudellisesti nojata, ja Lappeen kihlakunnan merkitys Lappeenrannalle lisääntyi. Lappeen kihlakunnan tärkeimmät pitäjät olivat Lappee, Taipalsaari ja Savitaipale, joissa oli eniten väestöä ja ruokakuntia. Ne olivat väestöä luovuttavia alueita ja Lappeenrannan kaupungin tärkein väestöreservi. (Ranta 1978, 30) Lappeen kihlakunta oli Kymenkartanon provinssin runsasväkisin. Lappeen kihlakunnan väkiluvusta 1745-1780 taulukko teoksessa Ranta 1978, s. 532; Ruotsin puolelle jääneen Puumalan väkiluku 1700-luvulla kts. Lappalainen 1967, 253

17 Vuosina 1739-1745 Lappeenrannan väestö vaihtui lähes kokonaan, kun kaupunki hävitettiin Hattujen sodassa. Lappeenrannan siirryttyä Venäjän alaisuuteen kaupunkiin sijoitettiin Kymenkartanon provinssin provinssikanslia ja linnoitustöitä jatkettiin. Lappeenranta muuttui entistä selvemmin linnoituskaupungiksi. Kaupungit alkoivat kasvaa Venäjän 1780-luvun suuren hallinto- ja oikeusreformin jälkeen, ja Lappeenrannan väestörakenteessa 1780-luku olikin suurten muutosten aikaa. Virkamiesten määrä lisääntyi, ja kaupunkeihin muutti Pietarista ja muualta Venäjältä venäläis- ja saksalaistaustaisia juristeja, virkamiehiä ja näiden palveluskuntaa. Uudistuksen jälkeen porvariksi pääsivät kaikki, joiden omaisuus ylitti vähimmäisrajat, eikä enää tarvittu maistraatin hyväksymistä. Porvariksi pääsy helpottui ja eri porvariryhmien väliset erot tasoittuivat. Lappeenranta myös irtautui Haminan alaisuudesta. Uudet porvarit tulivat kaupungin ulkopuolelta. Viipurilaisia ja muualta opin hankkineita saapui Lappeenrantaan yhä enemmän, suhteet Pietariin vahvistuivat ja hallintojärjestelyssä virkamiehistö uusiutui. Toinen kasvusysäys olivat Kustaan sodan (1788-1790) jälkeiset mittavat linnoitustyöt. Lappeenrantaan tuli venäläistä tilapäistyövoimaa, kauppiaita ja rakennusurakoitsijoita. (Viipuri IV, 219-221; Ranta 1980, 310; Puntanen & Talka 2005, 18; luettelo Lappeenrannan virkamiehistä v. 1811 kts. Ranta 1980, 311) Lappeenrannan syntyneiden ja kuolleiden määrästä Vanhan Suomen kaudella ei ole juuri muuta tietoa käytettävissä kuin luterilaisten seurakuntien kastettujen ja haudattujen luettelot. Ortodoksiseurakunnan tiedot alkavat vasta 1786. Myös muuttoliikkeestä on vaikea saada kuvaa, koska luterilaisten seurakuntien muuttoluetteloita on vain muutamilta vuosilta ja ortodoksien ei lainkaan. Parhain väestöllinen tiedonlähde ovat rippikirjat. 1780-luvulla Pietariin muutto lisääntyi; sinne muutti enemmän väkeä Lappeenrannasta kuin Viipuriin, kun Katariina II:n uusi hallintojärjestys mahdollisti porvariryhmien suuremman liikkuvuuden. (Ranta 1978, 147-159) Suomen sodan jälkeen Lappeenrannan linnoitus menetti merkityksensä eikä virkakuntaakaan tarvittu yhtä paljon kuin aikaisemmin. Vanhan Suomen liittäminen 1812 Uuteen Suomeen merkitsi kaupungin väkiluvun vähentymistä, kun piirikuntakaupungin asema menetettiin. Virkamiehistö supistui miltei puoleen, myös porvaristo vähentyi. Kaupungin väkiluku oli 1812 pienempi kuin Vanhan Suomen kauden alussa. Kun 1754 Lappeenrannan osuus Vanhan Suomen väestöstä oli 7 %, vuonna 1812 se oli enää 3,4 %. Lappeenrannassa oli vuonna 1812 asukkaita 348. (Ranta 1978, 164-165; Talka & Puntanen 2005, 23; väkiluvun kehityksestä kts. Ranta 1978, 159-166) Maatalous 1700-luvun jälkipuoliskolla Jääskessä ja Lappeella peltoala lisääntyi ja kaskenpolton merkitys väheni vähitellen. 1830-luvulla Jääski oli jo peltoviljelyvaltainen, kun taas Luumäellä, Ruokolahdella ja Savitaipaleessa yli puolet ruissadosta saatiin vielä kaskiviljelmiltä. (Viipuri IV, 224-228) Lappeella ja Jääskessä rukiin osuus kylvöstä jäi kolmannekseen tai sen alle. Kauraa taas kylvettiin poikkeuksellisen paljon, sen osuus lähestyi jopa 60 %. Kauran satoisuus oli kuitenkin heikompaa kuin rukiin. Usein varsinaisten rintapeltojen ulkopuolelle metsiin tai karummalle maalle oli raivattu ns. kauramaita, joilla varsinaiset leipäviljat eivät olisi menestyneet. Lappeen ja Jääsken pelloista 20-25 % saattoi olla näitä karumpia kauramaita. Pellot olivat kivisiä ja hallanarkoja, perinteiset hankoaurat eli sahrat vanhanaikaisia ja tehottomia ja lannoitus niukkaa. (Viipuri IV, 231-233)

18 Viljan lisäksi kasvatettiin papuja, herneitä, lanttua ja kaalia ja naurista. Nauris oli tärkeä ruokaturvakasvi: jos kato vei osan viljasta, säitä kestävä kaskinauris auttoi vaikeimman ajan yli. Lisäksi nauriin naateista tehtiin karjalle talvirehua pantioimalla eli suurissa tynnyreissä hapattamalla. Perunaa ei juuri tunnettu vielä 1700-luvulla. (Viipuri IV, 232) Tyypillisessä Viipurin läänin talonpoikaistalossa oli 4-5 lehmää ja muutama vasikka sekä 5-8 lammasta. Lehmiä oli tavallista vähemmän Jääskessä ja Ruokolahdella, missä kaskenpoltto toi suuren osan viljasadosta eikä lehmien määrää tarvinnut maksimoida kesantomaan lannoittamiseksi. Viipurin läänin karjakanta asukaslukuun verrattuna oli lähellä koko Suomen keskitasoa. Hevosten määrä oli korkea, keskivertotalossa oli 2 hevosta. Pietarin läheisyys lisäsi erilaisten kuljetusten ja hyvien työhevosten kysyntää; hevosia tarvittiin myös linnoitustöihin. (Viipuri IV, 235-236) Suurkaupunki Pietari tarvitsi lämmitys- ja rakennuspuuta. Kun Laatokkaan laskevien jokien suille oli rakennettu vesisahoja, jokien yläjuoksuilla sijainneet metsät saivat merkitystä, ja kaukanakin rannikosta asuneet talonpojat saivat lisäansioita puiden kaadosta ja tukkien kuljettamisesta. Syntyi uusi metsänkäyttömuoto, josta sai käteisrahaa. (Viipuri IV, 243) Toinen Viipurin läänille luontainen sivuelinkeino oli rahdinajo, yleensä Pietariin. Sivuelinkeinoilla oli Vanhan Suomen alueella suurempi merkitys kuin läntisen Suomen peltoviljelyalueilla. Perinteinen omavaraistalous alkoi väistyä ja vaihdanta- ja rahatalous yleistyä. (Viipuri IV, 243-245) Kalastus oli tärkeä leivänlisä; esim. lappeenrantalaisen kauppiaan Petter Tidemanin omaisuuden arvioinnissa vuodelta 1749 luetteloitiin 8 särkiverkkoa, 24 rysää, 3 mertaa, 60 ankeriaan koukkua ja 48 muunlaista koukkua. (Ranta 1978, 338) Vaikka kotitarvekalastus toi lisäravintoa, sen merkitys varsinaisena tulonlähteenä oli kuitenkin vähäinen: Puumalassa 1830-luvulla kalastuksesta saadut tulot olivat n. 4 % kaikista tuloista, saman verran kuin saatiin rahdinajosta. Viinanpoltto tuotti Puumalassa kaksi kertaa enemmän tuloja kuin kalastus. (Pajunen et al. 1967, 744-745) Kauppa Ruotsin menetettyä Viipurin Venäjälle Vehkalahti korotettiin tapulikaupungiksi 1723 ja nimettiin uudestaan Haminaksi. Tällöin Lappeenrannasta tuli Haminan alainen markkinapaikka. Lappeenrannan markkinat pidettiin Marianmessun aikaan eli ne alkoivat 8.9. Lappeenrannan markkinoilla oli ns. ruotsalaispuodit ja venäläispuodit. Ensin mainituissa myytiin ulkomaisia tavaroita, jotka oli laivalla tuotu Haminaan ja sieltä Lappeenrantaan, jälkimmäisissä Venäjältä tuotua tavaraa. (Ranta 1978, 227) Jo ennen Lappeenrannan kaupungin perustamista Lappeen markkinat vetivät väkeä Iisalmea myöten ja osaksi myös Kymijoen vesistön varrelta. Vaikka Uudenkaupungin rauhan raja katkaisi Viipurin yhteydet Saimaalle, rajakauppa jatkui. Turun rauhan jälkeen rajalinja siirtyi Saimaan vesistöön, mutta aluksi se ei juuri supistanut Lappeenrannan kauppa-aluetta, vaan 1740-luvun jälkipuoliskolla kauppa-alueen ääriosiin kuuluivat Kuopio, Iisalmi, Liperi ja Rautalampi sekä Päijänteen itäpuoliset pitäjät. Kun Ruotsi ja Venäjä alkoivat rajoittaa rajakauppaa, Lappeenrannan taloudellinen vaikutusalue supistui voimakkaasti ja lappeenrantalaiset kääntyivät itään päin Vanhaan Suomeen ja Kyminkartanon provinssiin sekä lähipitäjiin Lappeelle, Taipalsaareen ja Savitaipaleeseen. Katariina II:n hallintouudistus poisti Lappeenrannan alistussuhteen Haminaan ja piristi Lappeenrannan kauppaa ja kauppa-aluetta. 1700-luvun lopulla kaupungin taloudelliseen äärialueeseen kuuluivat

19 jopa Laatokan luoteiset rantapitäjät ja lännessä se ulottui Kuopioon ja Päijänteen länsirannoille. (Kartta Ranta 1980, 27; lisää Lappeenrannan kauppa-alueesta Ranta 1978, 255-262) Maalaisten kaupunkimatkat kirjattiin pikkutullitileihin, joita Lappeenrannasta on säilynyt vain 26 päivän ajalta 8.9.-3.10.1743. Tältä ajalta pikkutullin maksaneita oli yhteensä 154, joista ainakin 88 tuli rajan takaa Ruotsin Suomesta. Eniten kävijöitä Lappeenrantaan tuli Ristiinasta (14), Rantasalmelta (13), Lappeesta (12), Mikkelistä (8) ja Kangasniemeltä (6). Markkinamatkoja tehtiin myös Päijänteen vesistöalueelta ja Kymijoen varsilta. (Ranta 1978, 50-51) Turun rauhan jälkeen 1743 Ruotsin puolelle rajaa jääneiden savolaisten ja karjalaisten kauppamatkat Lappeenrantaan jatkuivat. Savon tilanne kaupan suhteen oli vaikea, sillä Savonlinna, Viipuri, Lappeenranta ja Hamina olivat jääneet rajan itäpuolelle eikä Savossa ollut ainuttakaan kaupunkia ennen Kuopion perustamista 1780-luvulla. Maakauppa ja rajakauppa oli virallisesti kielletty. Ruotsin puolen Kymenkartanon maaherra Karl Johan Stiernstedt esitti 1743 ohjelman, miten Savon rahvaan kauppa-asiointi Lappeenrannassa saataisiin loppumaan: Etelä-Savon kauppa olisi keskitettävä Mikkeliin tai Ristiinaan, kunnes rajankäynti olisi tehty, sitten perustettaisiin Savoa varten kauppala Puumalaan, Saimaan vesistön solmukohtaan. Puumalan kauppala luvattiinkin perustaa 1746-1747 valtiopäivillä, mutta lupausta ei toteutettu; sen sijaan Lappeenrannan aikaisemmat markkinaoikeudet sai Mikkeli. (Pajunen et al. 1967, 772; Ranta 1978, 210) Samoilla valtiopäivillä Pohjois-Karjalan talonpojat tekivät anomuksen vapaista kauppasuhteista Savonlinnaan ja Lappeenrantaan, mutta siihen ei suostuttu. 1740-luvulla Ruotsi suhtautui kielteisesti rajan takaiseen kauppaan mutta Venäjä salli kaupan Ruotsiin 1750-luvun jälkipuoliskolle saakka. Kiellot eivät kuitenkaan estäneet rajakauppaa, ja salakauppa molemmin puolin rajaa oli vilkasta. (Ranta 1978, 211-216; rajakaupasta ja salakaupasta kts. Toivanen 1979, 425-428, ja Ranta 1978, 209-219; rajakaupasta 1746 kiinnijääneen lappeenrantalaisen kauppiaan Petter Tidemanin tavaraerän sisällöstä kts. Ranta 1978, 212) Vanhan Suomen yhdistämisen jälkeen (1812) Puumalan kauppa, joka oli vuoden 1743 jälkeen ollut olosuhteiden pakosta laitonta salakauppaa, jatkui yksinomaisena Lappeenrannan, Viipurin ja Pietarin suuntaan. (Pajunen et al 1967, 774) Tervakaupan taantuessa viinan ja oluen myynti ja valmistus saivat Lappeenrannan taloudessa yhä suuremman sijan 1700-luvun loppupuoliskolla. Markkinat, linnoitustyöt ja varuskunta takasivat asiakaskunnan kapakoitsijoille. 1700-luvun jälkipuoliskolla Lappeenrannasta tuli leimallisesti varuskuntakaupunki, eikä Saimaan laajalla vesistöalueella enää ollut Lappeenrannan talouselämälle samanlaista merkitystä kuin aikaisemmin. (Ranta 1980, 79-84, 307) Teollisuus 1700-luvun alkuvuosikymmeninä tervakaupan buumi Suomenlahden rannikolla oli ohi ja Haminan kauppiaat alkoivat siirtyä sahatuotteisiin. Haminasta tuli 1720-1730-luvulla Ruotsin tärkein sahatavaran vientisatama. Lappeenrannan Haminan tie teki mahdolliseksi puutavaran kuljettamisen ja raaka-ainetoimitusten mahdollisuus nosti sahateollisuuden merkittäväksi lisäksi tervan rinnalle. Tervan ja pien vienti loppui käytännössä kokonaan 1700-luvun loppupuoliskolla, ja sen korvasi puutavaran vienti. 1790-luvulla arviolta 90 % sekä Haminan että Viipurin viennistä oli metsätuotteita; vienti väheni Paavali I:n vientirajoitusten ja eurooppalaisen suursodan takia 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. (Viipuri IV, 103-104, 261, 406; Toivanen 1979, 424)