Tarhareissu Tg-Jiuhun 7.-15.7.2015, osa IV Seitsemännen reissupäivän aamu valkeni aurinkoisten vuorten rinteillä ilman kukonlauluherätystä. Ja jo pian seitsemän jälkeen olimme Sorinin kanssa ajamassa kohti Tg-Jiuta Jukan, Luminitan ja Simonan jäätyä vielä hotellille nukkumaan jatkaakseen myöhemmin vuoristoretkeilyä. Kauniit olivat maisemat toiseltakin puolelta vuoristoa, mutta meillä oli niin kiire tarhalle että tällä kertaa ei yhtään pysähdystä tehty. Koska ruuhkia ei ollut ja tie tältä puolen vuoristoa oli leveä, taittui matkanteko yllättävän nopeasti ja alta tunnin olimmekin jo hostellissamme repimässä Miaa ja Pirjoa kesken aamupalan mukaamme tarhalle. Tarhalla olimmekin sitten puoli yhdeksän aikoihin ja minulla oli aivan vimmattu kiire päästä moikkaamaan pikkuista Pikiä. Sari oli ehtinyt kertoa, että Piki oli näyttänyt jotenkin voivan huonosti edellisenä iltana ja hän oli miettinyt, että toivon mukaan hänen Pikille antamansa kanankaulat eivät olleet syynä oireiluun. Sari oli kuulemma valvonut puolen yötä miettien ystävämme vointia. Kun riuhtaisin klinikan oven auki, oli pikkumies jo ovella vastassa häntä vimmatusti viuhtoen ja ilosta kiljuen, joten kaikki näytti olevan täysin kunnossa. Kaappasin Pikin syliini ja suukottelin tietysti läpimäräksi, kun ikävä oli kasvanut niin suureksi. Mia kertoili aamutuimaan kuinka hän oli Carmenan ja Cristin kanssa edellisen illan syöttökierroksellaan löytäneet yhdeksän pentua läheisiltä raunioilta ja tietenkin ottaneet kaikki mukaansa tarhalle. Koska tarha on aivan täynnä koiria ja pennuille tulisi löytää omat erilliset tilansa, oli eteen muodostunut melkoinen ongelma. Tarhakompleksi muodostuu tosi laajoista rauniotiloista ja sen sisäosissa on paljon sellaisia huoneita, joista voisi toki tehdä esim. pennuille karanteenitiloja. Nuo huoneet ovat vain niin vaikeiden kulkureittien päässä, jotta niihin on todella hankala ja jopa vaarallista kulkea. Ja tärkeiden viemäröintien ja vesipisteiden mahdollisuus on aivan olematon. Yhteen huoneeseen oli vain sitten pakko tehdä ns. hätämajoitustilat ja sinne seuraavaksi riensimmekin katrasta katsomaan. Tässä hieman kuvia siitä minkälaisen melko haasteellisen reitin taakse pentujen hätämajoitus jouduttiin improvisoimaan. Ensimmäisessä kuvassa Sari, jonka takana on yksi tarhan koirien häkeistä, jonka kautta kulkee yksi reitti pentujen luo.
Vietettyämme aikamme pentujen kanssa oli minulla edessä tarhakierros. Mutta ennen kuin pääsin aloittamaan sen, tupsahti Patricia yllättäen paikalle ja tietenkin meillä oli paljon päivitettävää mm. sterilointikampanjoiden suhteen. Ensin kuitenkin oli onnitteluiden vuoro ja sen jälkeen saatoin antaa Patricialle pienen valmistujaislahjan stetoskoopin muodossa. Lupasin tietenkin, että varsinainen lahja suomalaisilta ystäviltä tulee sitten pankin välityksellä. Pian Carmenakin liittyi seuraamme ja päätimme, että oli hyvä aika pitää kolmestaan palaveri ajatellen niin sterilointikampanjoita kuin PARin tarhan suojattien ja työntekijöiden hyvinvoinnin turvaamista. Ymmärrän täydellisesti sen, että Carmenalla on jatkuva huoli siitä kuinka selvitä taloudellisesti tarhan ylläpitoon liittyvistä menoista. Hän on joutunut luovimaan vuosikausia riittämättömällä budjetilla käsittämättömällä taidolla. Mutta päivänselvää on se, että Carmena tarvitsee mielenrauhansakin turvaksi takuun siitä mikä on se kuukausittainen summa, joka vähintään on käytössä tarhan menoja varten. Patricialle sydäntä lähellä ovat sitten sterilointikampanja, joita hän haluaisi toteuttaa Tg-Jiussa ja laajemmaltikin Gorjin läänissä mahdollisimman paljon. Sterilointikampanjoiden jatkumoon tarvitaan kuitenkin myös melkoisesti varoja. Carmena ja Patricia luottavat täysin meidän suomalaisten apuun, mutta loputtomiinhan emme mekään kykene venymään ja minulle oli tietenkin hyvin vaikeaa antaa sellaisia lupauksia, jotka eivät kenties ole mahdollisuuksien rajoissa. PARin tarhan koirien hyvinvoinnista ei voida tinkiä, mutta samalla pääni täyttää kuitenkin raaka totuus siitä, että kulkukoiraongelmaa ei tulla koskaan ratkaisemaan, ellemme ylläpidä jatkuvia sterilointikampanjoita ja varsinkin sellaisia, jotka on suunnattu lemmikkien omistajille. Näin ollen lupasin, että yritämme auttaa Carmenaa kaikin tavoin tarhan ylläpidon osalta kuin myös Patriciaa sterilointikampanjoiden osalta.
Keskustelimme tietenkin myös saksalaisten roolista ja minkälaista tukea heiltä voi tulevaisuudessa odottaa. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka toiveemme ovatkin suuret, emme voi tuudittautua siihen, sillä kokemus on antanut aika karvaita opetuksia, kun odotukset ovat olleet liian korkealla. Lupasin olla reissun jälkeen yhteydessä saksalaisten ryhmän vetäjiin ja viritellä keskustelua asiasta. Keskustelimme Carmenan kanssa vielä siitä kuinka tärkeää olisi saada erillinen kontti pentujen karanteenitiloja varten. Vaikka varojen kerääminen siihen kaiken muun lisäksi on todennäköisesti työlästä, lupasin tietenkin, että teemme senkin suhteen parhaamme. Huhheijaa, kello olikin hurahtanut taas yli puolen päivän, kun saimme palaverimme päätökseen ja koska olin luvannut lähteä vihdoin Carmenan kanssa kaupungin tarhalle neljän aikoihin, oli minun käytettävä välissä olevat kolme tuntia tarkkaan PARin tarhan ystävien seurassa. Onneksi Piki oli jo kuoriutunut niin hyvin panssaristaan, ettei minun tarvinnut enää kiusata pikkuista pesu- ja nyppimisoperaatioilla. Jos ei vielä tähän mennessä ollut tullut, niin nyt tuli mieleen ajatus sitä, että tarhapäivät ovat vähissä ja vaikka niitä oli tällä kertaa rutkasti normaalia enemmän, olisin silti voinut vielä kartuttaa päiviä moninkertaisesti. Paineet valokuvien ottamisen osaltakin olivat kasvaneet, sillä niihin ei vain tuntunut olevan aikaa. Välillä ihmettelen, että miksi stressaan valokuvausasialla aina itseäni niin paljon, koska loppujen lopuksi niitä kuvia tuskin kovin moni edes jaksaa katsoa läpi ja että vähempikin riittäisi. Sitten päätin, että otankin enemmän videokuvaa tarhalta. Ja kellon tullessa neljä kuuluikin tarhan edustalta sovittu merkkiääni, jolla Carmena ilmoitti meille kaupungin tarhakierroksen olevan edessä. Niin Mia, Sari ja minä liityimme Carmenan ja Cristin seuraan ja aloitimme kaupungin tarhakierroksen sen ulko-osasta. Vaikka tunnenkin suurta surua ja turhautuneisuutta kaupungin tarhaan säilöttyjen koirien osalta, en voi tietenkään ummistaa silmiäni tosiasioilta ja yrittää vaikuttaa siitä huolimatta, että keinot ovat köykäiset. Carmena joutuu kohtaamaan kylmät faktat ja tarhalla olevien koirien anovat tai pelokkaat katseet päivästä toiseen, joten seuraamalla edes muutaman kerran vuodessa hänen kierrostaan, annan myös Carmenalle viestin siitä, että välitän ja kannan huolta, vaikka kuinka tuntisinkin voimattomuutta. Tarhareissuilla pieni ihminen joutuu kohtaamaan hyvin paljon asioita, joita ei ole aikaa pureskella ja pohtia tunti- ja päiväkausia, saati viikkoja ja kuukausia. Minä toki osaan aina reissuun lähtiessäni siihen varautua, mutta mukanamme on lähes joka kerta joku ensikertalainen matkaaja ja tunnen olevani jollakin lailla vastuussa siitä, että turva ja tuki on lähellä, jos sitä tarvitaan. Kaupungin tarhan tilanteessa ei ollut tapahtunut mitään edistystä ja sen lisäksi, että Carmena käy tarhalla päivittäin, ottaa hän viikoittain useita koiria kaupungin tarhalta omalleen. Ja mitä se sitten vaikuttaa PARin tarhalle, on jokaiselle päivänselvää ilman sen kummempaa selostamista. Carmena on Pro Animals Romanian edustaja ja PAR on olemassa muitakin kuin vain oman tarhan koiria varten. Carmenalle kaikki eläimet ovat tärkeitä eikä hän voi rajata huolehtimista vain oman tarhan alueelle. Ja vaikka resurssit ovatkin rajalliset ja jatkuva riittämättömyys kalvaa sielua, tekee Carmena sen mihin hänen sydämensä ja ajatusmaailmansa ohjaa niissä rajoissa missä kykenee (tosin meidän mielestämme hän ylittää rajansa joka ikinen päivä).
Kaupungin tarhalta PARin tarhalle palattuani painelin taas kyynelsilmin paijaamaan Piki-ystävääni, joka lohduttikin minua ansiokkaasti nuolemalla suolaiset vanat poskiltani. Ilta alkoi hämärtää, kun vielä puuhastelimme tarhalla kuka missäkin ja jossakin vaiheessa oli taas aika toivotella hyvää yötä tarhan asukeille. Meidän lähtiessä kohti hostellia, jäivät Carmena vielä antamaan koirille lääkkeitä tarhan työntekijöiden avustamana. Kahdeksannen reissupäivän aamuna meistä jokainen oli kovin hiljainen ja syytä ei tarvinnut keneltäkään udella. Haikeus huokui olemuksistamme, mutta yritimme toki olla reippaita ja iloisia siitä, että vielä on kokonainen pitkä päivä jäljellä. Kun saavuimme tarhalle, oli Carmena meitä siellä jo odottamassa. Siinä päivän aikataulusta jutellessamme kaarsi kaupungin tarhan pihalle pakettiauto ja siitä nousi kaksi miestä, jotka selvästikin olivat yllättyneitä meidän läsnäolostamme näköetäisyydellä. Carmena kertoikin, että mitä ilmeisimmin miehet olivat tulleet hakemaan tarhalta jotakin lahjoituksia omiin tarkoituksiinsa eli kenties eteenpäin myytäväksi. Miehet olivat kuitenkin varovaisia meidät huomattuaan ja pian he kaarsivatkin tyhjin käsin matkoihinsa. Jälkeenpäin Jukka oli nähnyt auton tulevan takaisin ja kun he eivät olleet huomanneet häntä istumassa autossa, olivat he kantaneet useita laatikoita kaupungin tarhan sisältä autoonsa. Jäähyväiskierrokset PARin tarhalla olivat alkaneet ja vaikka päivää olikin vielä jäljellä tiesimme sen kulkevan jos mahdollista edellisiäkin nopeammin. Olimme sopineet myös vierailevamme Carmenan kotipiirin suojatteja puolen päivän tienoilla. Ja niinhän siinä käy kuten aina, että viimeisenä päivänä iskee jonkinlainen paniikki ja ajatuksiin ei mahdu muuta kuin se, että kaikille noin 800 ystävälle pitäisi ehtiä vielä antaa edes hetki aikaa. Ja vaikka se onkin täysin mahdoton yhtälö yhdelle päivälle, sitä kuitenkin aina lähtee yrittämään. Niin nytkin. Pian tulikin aika lähteä Carmenan kotiin ja tietenkin siellä oli meitä vastassa kymmeniä iloisia hännänheiluttajia. Kissoistakin osa oli paikalla paistattelemassa auringon lämmössä ja tietenkin Daria-heppakin hölkkäsi meitä kohti hakemaan herkkuja. Carmenan kotipiirin asukkailla on hyvät oltavat sillä tonttia on Carmenan vanhan kodin ja uuden kodin ympärillä melkoisesti. Toki sitä täytyykin olla noin 70 koiralle, lukuisille kissoille ja yhdelle hevoselle.
Aikamme Carmenan lemmikkien kanssa touhuttuamme olikin aika palata takaisin tarhalle. Myös Carmenalla alkoi olla jo kiire valmistautua kierrokseen kaupungin tarhalla. Tarhalla jäähyväiskierros jatkui. Mia tosin halusi lähteä vielä Carmenan kanssa kaupungin tarhalle, sillä hänellä oli mielessään tulla seuraavalla kerralla hakemaan itselleen oman koira ja hän oli päätynyt valitsemaan onnekkaan kaupungin tarhalta. Minä tietenkin halusin viettää vielä tovin myös rakkaan Pikipojan kanssa. Olin luvannut etsiä ystävälleni Suomesta kodin ja mietin mielessäni minne pikkuisen tie vielä johtaakaan. Kun sitten oli aika lähteä tarhalta hostelliin, pyysimme vielä tarhan työntekijöitä tulemaan halattavaksi. Meille on muodostunut jo perinne eli halausten lisäksi annamme työntekijöille hieman bonusta palkkioksi ahkerasta uurastuksesta tarhan suojattien hyvinvoinnin turvaamiseksi. Yritin pitää myös pienen kiitospuheenkin, mutta yhtäkkiä aloinkin itkemään. Lopulta sain sanotuksi kiitokset ja sen, että en millään haluaisi lähteä tarhalta pois. Illalla kokoonnuimme vielä Sorinin ja Simonan luo nauttimaan yhteisistä hetkistä ja Simonan loihtimasta mahtavasta illallisesta. Yhdeksännen reissupäivän aamuna ehdimme vielä pyörähtää tarhalla ennen kuin lähtisimme ajamaan kohti Bukarestia. Mia ja Sari vaihtoivat jopa tarhakamppeetkin ylleen ja hetken jo luulin, että he jäävät vielä Tg-Jiuhun. Kymmenen aikaan olimme kuitenkin kaikki autossa luvattuamme Carmenalle sekä kaikille muille tarhalaisille tulla mahdollisimman pian takaisin. Carmena kertoi, että vierailut joka toinen kuukausi sopisi hänelle mainiosti, mutta siihen emme ihan ympäri vuoden taida pystyä. Matka kotiin oli alkanut, jälleen kerran.