MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 2623 11 LEMPEÄN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Kalevi Mäkinen, Matti Maunu ja Ulpu Väisänen 2623 12 NAAMIJOKI 2641 03 2641 06 RIIPISENVAARA MUSTITUNTURI 2623 11 2641 02 2641 05 LEMPEÄ KITTISVAARA KONTTAJÄRVI Pello 2623 10 PELLO 2641 01 PELLOJÄRVI 2641 04 LANKOJÄRVI Rovaniemi 2000
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Kallioperää peittävä irtaimista maalajeista koostuva maaperä on syntynyt nuorimman maailmankauden, kvartäärikauden aikana, joka alkoi noin 2 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan saakka. Kvartäärikaudella on ollut useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt ovat peittäneet laajoja alueita Pohjois-Euroopassa. Jääkausien välisinä ns. interglasiaalikausina ilmasto on ollut nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi runsaat 100 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Veiksel-jääkauden alkupuolella oli kaksi vähemmän ankaran ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät ja hävisivät Pohjois-Euroopassa lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viime jääkauden aikana, mutta paikoin tavataan myös kerrostumia, jotka ovat peräisin viime jääkautta vanhemmilta jääkausilta ja niiden välisiltä ajoilta. Kerrostumia tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi maamme yleisin maalaji, moreeni, joka esiintyy joko kallioperän muotoja peittävänä ja myötäilevänä kerroksena tai erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat sulamisvesivirrat, jäätikköjoet, kuluttivat alustaansa muodostaen sulamisvesiuomia ja kerrostivat lajittelemaansa ainesta jäätikön pohjalla harjuiksi tai jäätikön reunan eteen deltoiksi (esim. Salpausselät). Kun mannerjäätikkö suli, veden peittämillä alueilla kerrostui hienorakeisia maalajeja, savea ja hiesua. Jääkaudella 2-4 km:n paksuinen jääkerros painoi maankuorta alas. Jäätikön sulamisen jälkeen maankuori alkoi kohota aikaisempaan asemaansa. Veden pinnan asemia osoittavat muinaisrannat, joita näkyy vaarojen rinteisiin syntyneinä rantatörminä ja -kivikkoina. Maankohoaminen, joka oli aluksi hyvin nopeaa, jatkuu edelleen hitaasti. Suurimmillaan se on Merenkurkussa, noin metri sadassa vuodessa ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 cm sadassa vuodessa. Pellon alueella maankohoaminen on noin 70 cm sadassa vuodessa. Veden alta paljastuneilla alueilla alkoi jokien toiminta, joka yhdessä maankohoamisen kanssa sai aikaan sarjan vähitellen maatuvia hiekkaisia ja hietaisia suistomaita jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumien päällä. Alavilla alueilla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen alueen vapauduttua jään tai veden alta.
MAAPERÄKARTAN SELITYS KARTTALEHTI 2633 11, LEMPEÄ Yleistä Kartoitettu alue sijaitsee Tornionjokilaaksossa ja käsittää Pellon kirkonkylästä Nivanpään, Ylirannan ja Korteniemenpään sekä Lempeän alueet. Suomen puoleinen Tornionjokeen rajoittuvan kartta-alueen osa on vain 8,6 km 2. Valtaosa kartta-alueesta kuuluu Ruotsiin. Tornionjoki virtaa kartoitetun alueen poikki pohjoisesta etelään. Nivanpään länsiosassa Tornionjoen vedenpinnan korkeus on 76,6 metriä ja Unholassa, karttaalueen pohjoisosassa 80,6 metriä. Maasto on Nivanpäässä ja Korteniemenpäässä suhteellisen tasaista aluetta, joka on pääosin 80-85 metrin korkeustasolla. Lempeässä maasto kohoaan 80 metrin tasolta tasaisesti kohti pohjoista ja itää (Kuva 1). Kartta-alueen korkein kohta sijaitsee Palovaaran länsirinteellä, jossa se on hieman yli 140 metriä. Kallioalueet Kalliopaljastumia ja alle metrin paksuisen maakerroksen peitossa olevia alueita on 0,4 % karttaalueen maa-alasta (Taulukko 1). Kartta-alueen molemmat kalliopaljastumakuviona kuvatut alueet sijaitsevat Lempeässä, Rantasaajossa ja Myllykankaan länsiosassa. Kallioalueet sijaitsevat maastokohoumien lakialueilla, jossa maapeitteen paksuudet ovat yleensäkin pieniä. Rantavoimat ovat huuhtoneet vaarojen rinne- ja lakialueiden kalliot paljaiksi. Pieniä kalliopaljastumia (xkallioita) on lisäksi Tornionjoen rannalla Kirakan ja Sorvanojan alueilla ja Lampssaaressa ja Nivanpään alueilla.
Kuva 1. Pellon alueen korkeusvyöhykekartta.
Kartta-alueen kallioperä koostuu Tornionjoen myötäisesti kulkevasta kapeasta kiillegneissivyöhykkeestä sekä aivan kartta-alueen koilliskulmaan ulottuvasta graniittialueesta, joka kuuluu Keski-Lapin graniittikompleksiin. MAAPERÄGEOLOGINEN KEHITYS Mannerjäätikön virtaussuunnat Kartta-alueen lähiympäristön kalliopaljastumien uurresuunnat, kourut sekä moreenin kiviaineksen suuntaus osoittavat mannerjäätikön yleensä virranneen alueella lähes länsiluoteesta eli suunnasta 295 o -310 o. Mannerjäätikön hiomia kallioita on näkyvissä vaarojen lakialueilla, muualla ne ovat maapeitteen verhoamia. Mannerjäätikkö on toiminut myös moreeniaineksen kuljettajana. Nuorimman jäätikön virtauksen lisäksi Pellon alueelta on löydetty merkkejä myös vanhemmasta jäätikön virtauksesta. Kartta-alueen itäpuolelta, Myllykankaalta on löydetty kolmea eri virtausvaihetta edustavia ristiuurteita, joiden mukaan vanhin virtaus tapahtui suunnasta 350 o. Nuorinta virtausta edustavat uurteet (190-205 o ) ovat hyvin heikkoja ja ne edustanevat jäätikön deglasiaatiovaiheen aikaista paikallista jäätikön virtausvaihetta. Toistuvien jäätiköitymisten välisistä lämpimistä ajanjaksoista ovat todisteina Jaivuomalta, Sorvavaarasta ja Orajärveltä löydetyt moreeninalaiset lajittuneet ja orgaaniset kerrostumat. Jaivuoman ja Orajärven orgaanisten kerrostumien siitepölystöjen mukaan kasvillisuus kuvastaa nykyistä hieman kylmempää (2-3 o C) ilmastovaihetta eli niin kutsuttua interstadiaalivaihetta, joka oli todennäköisesti noin 74 000-85 000 vuotta sitten. Alueella kasvoi tuolloin harvaa koivumetsää sekä vaivaiskoivua. Männyn ja haavan pölyjen osuus on hyvin pieni, joten alueella on kasvanut vain muutamia mäntyjä ja haapoja tai niiden pölyt ovat kaukolentoisia. Mannerjäätikön perääntyminen Mannerjäätikön reuna hävisi Pellon alueelta lopullisesti noin 10 000 vuotta sitten. Kartta-alueella ei ole jäätikön reunan suuntaisia muodostumia. Alueen lähiympäristössä olevien maaperämuotojen perusteella mannerjäätikön reuna on vetäytynyt alueella kohti länttä ja länsiluodetta, mikä on sopusoinnussa jäätikön viimeisestä virtaussuunnasta kertovien uurteiden ja moreenin kivien suuntauksen kanssa. Jäätikön reunan perääntyessä maaston alavimmat alueet peittyivät muinaisen Itämeren peittoon. Itämeren kehitys Mannerjäätikön reunan peräännyttyä alueelta se peittyi muinaisen Itämeren Ancylusjärveksi kutsutun vaiheen peittoon. Koska Itämeri oli tuolloin yhteydessä Atlantin valtamereen vain laskujoen välityksellä, se oli makeavetinen allas. Salmiyhteyden avauduttua valtamereen noin 7 700 vuotta sitten pääsi suolaista vettä vähitellen Itämereen ja sen kehityksessä alkoi Litorinamereksi kutsuttu vaihe. Muinaisen Perämeren pohjukassa vesi muuttui suolaiseksi vasta noin 6 000-7 000 vuotta sitten. Pellon alueen ylin ranta syntyi muinaisen Itämeren Ancylusjärveksi kutsutun vaiheen aikana noin 10 000 vuotta sitten. Se sijaitsee kartta-alueen eteläpuolella noin 200 metrin ja itäpuolella noin 195 metrin korkeudella. Kartta-alue oli kokonaan veden peitossa. Kartta-alueen lähiympäristössä vain Ritavaara-Makkaravaara-Leveävaara, Mellajavaara, Saarivaara, Tuomuvaara, Ylinen
Pellojärvenvaara ja Kukasvaara sekä Huhkajavaaran, Kivivaaran, Honkavaaran ja Ison Perävaaran laet kohosivat Ancylusjärven vedenpinnan yläpuolelle (kuva 2 A). Maankohoamisen seurauksena uutta maata paljastui nopeassa tahdissa veden alta. Maankohoaminen alkoi jo mannerjäätikön ohentuessa ja nopeimmillaan se on ollut heti jäätikön reunan peräännyttyä Pellon alueelta. Jäänreunan perääntymistä seuranneen ensimmäisen tuhannen vuoden aikana maankohoaminen oli noin 100 metriä (Saarnisto 1981). Sen jälkeen se on vähitellen hidastunut ja on nykyään Pellon alueella noin 7,0 mm vuodessa. Maan kohotessa syntyi uusia muinaisrantoja. Kartta-alueen ympäristöstä löytyy selviä rantapintoja Jaivaaran lisäksi myös Kivivaarassa, Mellajavaarassa ja Ylisessä Pellojärvenvaarassa. Muinaiset rantakerrostumat erottuvat luonnossa vaarojen rinteillä kivivöinä ja soraisina tai hiekkaisina valleina. Ancylus-järvivaihetta seuranneen Litorinamerivaiheen alkupuolella noin 6 000-7 000 vuotta sitten Itämeri väistyi lopullisesti Pellon alueelta. Muinaisen Itämeren järvi- ja merivaiheiden aikana laaksoihin kerrostui savea. Maan vähitellen kohotessa ja Itämeren rantavyöhykkeen siirtyessä yhä alemmalle tasolle huuhtoutui vaarojen rinteiltä hiekkaa ja hietaa, joka kerrostui vaarojen alarinteille ja peitti alleen aikaisemmin syvään veteen kerrostuneen hiesun ja saven. Maan kohotessa hakeutui muinainen Tornionjoki nykyiseen uomaansa, ja osa savesta kului virtaavan veden irrottamana pois. Monin paikoin savi peittyi joen mukanaan kuljettamaan hietaan ja hiekkaan. Savea peittävien hiekka- ja hietakerrosten paksuus on yleensä noin 1,0-1,5 metriä, mutta se saattaa paikoin olla useamman metrin paksuinen. Jäätikön peräännyttyä länteen kohti Ruotsin tuntureita laskivat Tornionjoki ja Muonionjoki erillisinä jokina muinaiseen Itämereen. Vasta noin 8 700 vuotta sitten ne yhtyivät ja laskivat Lappeasta yhtenä jokena Itämereen. Noin 7 800 vuotta sitten Tornionjoen suisto oli Naamijoen kohdalla ja 7 200 vuotta sitten se oli siirtynyt Lempeän eteläpuolelle. Silloiselle jokisuulle kerrostuneen suiston eli deltan pinta sijaitsee noin 93 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Seuraavien 800 vuoden kuluessa joen suisto mataloitui ja siirtyi Pellon ja Neistenkankaan alueelle, jossa delta-alueen alaosien pinta sijaitsee noin 82-85 metrin (mpy) tasolla. Delta-alue on kerrostunut pääasiassa Ruotsin puolelle jokea johtuen maaston korkokuvasta. Suomen puolella Tornionjoki rajoittuu deltan kohdalla vaara-alueeseen, ja jokilaakso on kapea. Lisäksi joen virtaus on kohdistunut Suomen puolelle ja Ruotsin puoleinen alue on ollut suojapuolella. Pellon kirkon ja Jolmanputaan väliseltä deltatasanteelta on rakennusten perustuksien ja vesijohtojen kaivun yhteydessä löytynyt lukuisia puunkappaleita. Ne on löydetty deltan hiekkaisten ja niiden alla olevan saven rajapinnalta. Puut ovat kasvaneet deltan pinnalla sen kohottua hieman vedenpinnan yläpuolelle. Keväiset tulvat ovat todennäköisesti irrottaneet puut ylempää jokivarresta tai deltan yläosan pinnalta ja kerrostaneet ne sitten deltan etumaastoon tulvan kuljettaman hiekan matkassa. Yksi puunkappale on määritetty haavaksi ja sen iäksi on saatu radiohiilimenetelmällä 6590 ± 230 vuotta B.P. (Hel-944, suullinen tiedonanto H. Jungner). Haavan ajoitustulos on sopusoinnussa deltan eteläreunan kerrostumisajankohdan (noin 6 700-6 400 vuotta sitten) kanssa. Kartoitusvuonna 1998 pellolainentapio Välimaa löysi vesijohtokaivannosta deltakerrostumien alla olevan saven pinnalta puukappaleita, joiden puulaji on määritetty männyksi (Pinus silvestris).
Kuva 2. Maankohoaminen ja sen vaikutus Pellon alueen maisemaan muinaisen Itämeren eri kehitysvaiheissa. Sininen alue on Itämeren peittämää ja vihreät alueet vedenpinnan yläpuolella olleita alueita. Kuvassa A tilanne mannerjäätikön hävittyä alueelta 10 000 vuotta sitten, jolloin ylin ranta oli 213 metrin tasolla. Kuvassa B tilanne noin 8700 vuotta sitten vedenpinnan oltua 150 metrin tasolla. Kuvassa C tilanne noin 8400 vuotta sitten, jolloin vedenpinta oli noin 120 metriä. Kuvassa D vedenpinnan taso on noin 90 metriä. Tällöin Itämeren kehityksessä alkoi Litorinamerivaihe (n. 7000 vuotta sitten).
Moreenikerrostumat Yleisin maalaji kartta-alueella on moreeni, joka peittää maa-alasta noin 55 % (Taulukko 1). Raekoostumukseltaan moreeni on pääasiassa hiekkamoreenia. Moreeni on syntynyt jäätikönkallioperästä tai sen päällä olleista maalajeista irrottamasta, kuljettamasta ja kerrostamasta kiviaineksesta. Kuljetuksen aikana jäätikkö murskasi ja sekoitti irrottamaansa ainesta. Moreeni on lajittumaton maalaji, joka sisältää kaikkia raekokoja savesta lohkareisiin. Kartta-alueen moreenit ovat pääasiassa hiekkamoreenia. Moreeni esiintyy pääosin 1-3 metrin paksuisena kallioperää verhoavana pohjamoreenipeitteenä vaarojen rinteillä ja laaksoissa. Moreenipeite on yleensä ohuimmillaan kallioperän kohoumilla ja paksuimmillaan niiden välisissä painanteissa ja alavilla alueilla. Moreenin pinnalla on yleisesti rantavoimien huuhtoma 0,3-0,5 metrin paksuinen harmaanruskea löyhä kerros. Sen kivisyys ja lohkareisuus saattaa olla suuri, mutta hienoaines puuttuu lähes kokonaan. Huuhtoutuneen kerroksen alla moreeni on harmaata ja selvästi tiiviimpää kuin pintaosassa. Karkearakeiset kerrostumat Kartta-alueen karkearakeiset kerrostumat ovat hiekkaisia ja hietaisia jokikerrostumia. Niitä on Tornionjokilaaksossa Lempeässä, Havelanperällä, Ylirannalla ja Nivanpään itäosassa. Hienorakeiset kerrostumat Jäätikön reunan perääntyessä länsiluoteeseen alue peittyi paksujen vesimassojen alle. Jäätiköltä virranneet sulamisvedet kuljettivat runsaasti kiviainesta, jonka hienojakoisin osa kulkeutui syvään veteen ja kerrostui maaston painanteisiin savikoiksi. Savea on kerrostunut Tornionjoen laaksossa. Maankohoamisen seurauksena vedenpinta on laskenut ja savikoiden päälle on kerrostunut matalaan veteen kerrostunutta hiesua, hienoa hietaa ja hietaa sekä jokikerrostumina syntynyttä hiekkaa. Kartta-alueen kaikki savikerrostumat ovat yli metrin paksuisten karkeampien kerrostumien peitossa. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Matti Maunu) Turvekerrostumat Kartta-alueella on eloperäisiä kerrostumia 199 ha eli 23,3 % maa-alasta, mikä on hieman vähemmän kuin muualla Tornionlaaksossa. Pääosa turvekerrostumista on yli metrin paksuisia ja ne ovat ravinteikkaiksi, saravaltaisiksi kartoitettuja. Soistuneimmat alueet ovat kartta-alueen pohjoisosassa. Soistuminen ja turpeen muodostuminen alkoi alueen paljastuttua muinaisesta Itämerestä maaston painanteissa ja heikosti vettä läpäisevillä alueilla. Suokasvillisuuden aluejaossa suot sijaitsevat Perä-Pohjanmaan ja Eteläisen Peräpohjolan aapasoiden vaihettumisvyöhykkeessä. Suotyypeiltään ne ovat pääosin erilaisia nevoja ja rämeitä. Suuri osa soista on ojitettu metsätalouden tarpeita varten. Kartoituksen yhteydessä ei ole suoritettu yksityiskohtaisia turvetutkimuksia, joten koko alueen turvekerrostumien määrästä ja laadusta sekä soveltuvuudesta esimerkiksi energiaturvetuotantoon ei ole tietoa.
POHJAVESI (Ulpu Väisänen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade- ja sulamisvesi suotautuu maahan. Sen muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen määrä ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi suotautuvan veden määrään vaikuttavat myös kasvillisuus, maanpinnan muodot, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiiveys. Pohjavettä varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin hiekka- ja sorakerrostumiin, kallioperässä ruhjeisiin ja rakoihin. Parhaat pohjavesiesiintymät ovat hiekka- ja soramuodostumissa. Niiden maaperä on hyvin vettä läpäisevää ja kerrostumien paksuus yleensä riittävä pohjaveden runsaalle varastoitumiselle. Kartta-alueella ei ole pohjaveden hyödyntämisen kannalta merkittäviä hiekka- ja soramuodostumia. Suurimmat hiekkakerrostumat ovat jokikerrostumia Tornionjokilaaksossa. Niiden mahdollisten pohjavesivarojen hyödyntämisen esteenä ovat osittain tiestö ja asutus. Kartta-alueen yleisin maalaji on moreeni ja siitä suurin osa vettä huonosti läpäisevää pohjamoreenia. Pohjamoreenin rakenne on yleensä niin tiivis, että sen pohjavesi riittää vain talokohtaiseen käyttöön. Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperään suotautuvan veden sisältämät suolat, maa- ja kallioperän rakenne ja mineraalikoostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrä kasvaa viipymän pidetessä. Moreenissa virranneessa pohjavedessä liuenneiden aineiden määrä on yleensä suurempi kuin hyvin vettä johtavien, lajittuneiden ja karkeiden maalajien pohjavedessä. Kartta-alueelta on analysoitu yhteensä 6 pohjavesinäytettä, joista 2 on otettu lähteistä ja 4 kaivoista. Pohjavesi on keskimäärin lievästi hapanta ja liuenneiden aineiden pitoisuudet ovat enimmäkseen pieniä, osa alle määritysrajan. Yhden kaivon veden väriluku ja KMnO 4 -luku olivat liian suuria, nitraattia oli sallittua enemmän kahdessa kaivossa. Taulukossa 2 on esitetty lähteiden analyysitulokset ja kaivojen analyysitulosten keskiarvot ja mediaanit.
Taulukko 2. Pohjaveden laatu Lempeän kartta-alueella (2623 11). MOREENI Lähteet (2 kpl) Kaivot (3 kpl) Talousveden laatuvaatimukset (Sos. ja terveysministeriö -94) ka. med. KENTTÄMÄÄRITYKSET ph 6,3 6,7 6,8 6,7 6,0-9,5 Sähkönjohtavuus, ms/m 25 C 8,6 6,3 28,5 13,6 Lämpötila C 2,5 9,0 4,9 5,2 Hiilidioksidi CO2 mg/l 32 14 41 33 Happi O2 % 67,3 73,3 66,3 66,9 LABORAT.MÄÄRITYKSET ph 6,6 6,8 7,0 7,0 6,0-9,5 Sähkönjoht. ms/m 25 C 8,6 6,0 28,0 28,6 Väriluku Pt mg/l 5 5 15 10 <20 KMnO4-luku mg/l 6,1 2,0 21,0 16,4 20 Piihappo SiO2 mg/l 13,0 10,3 12,4 12,6 Alkaliteetti mmol/l 0,5 0,4 1,6 1,7 Bikarbonaatti HCO3 mg/l 30,5 24,4 98,9 95,1 Sulfaatti SO4 mg/l 6,1 7,3 23,5 25,8 250 Kloridi Cl mg/l 6,3 0,6 9,0 8,2 100 Bromidi Br mg/l <0,1 <0,1 <0,1 <0,1 Fluoridi F mg/l <0,1 <0,1 <0,1 <0,1 1,5 Nitraatti NO3 mg/l 0,4 <0,2 26,8 22,4 25 Fosfaatti PO4 mg/l <0,02 <0,02 0,08 <0,02 Kalsium Ca mg/l 7,5 4,9 32,2 30,4 Magnesium Mg mg/l 2,3 1,9 6,7 7,3 Kokonaiskovuus dh 1,6 1,1 6,1 6,0 Natrium Na mg/l 3,1 2,0 9,4 7,8 150 Kalium K mg/l 2,0 1,6 7,2 7,8 Hopea Ag μg/l <0,01 <0,01 <0,01 <0,01 10 Alumiini Al μg/l 22,3 <1,0 23,5 15,9 200 Arseeni As μg/l 0,05 <0,05 0,3 0,27 10 Boori B μg/l 2,0 1,8 70,1 78,5 300 Barium Ba μg/l 21,0 9,2 54,0 52,7 700 Berylli Be μg/l <0,1 <0,1 <0,1 <0,1 Vismutti Bi μg/l <0,03 <0,03 <0,03 <0,03 Kadmium Cd μg/l <0,02 <0,02 0,2 0,3 5 Koboltti Co μg/l 0,07 <0,02 0,3 0,26 Kromi Cr μg/l 0,3 <0,2 0,9 0,5 50 Kupari Cu μg/l 2,8 66,3 17,7 13,9 1000 Rauta Fe mg/l 0,04 <0,03 0,08 0,04 0,5 Litium Li μg/l 2,2 0,9 1,6 1,2 Mangaani Mn μg/l 0,8 0,1 15,4 10,2 200 Molybdeeni Mo μg/l 0,2 0,3 0,6 0,4 70 Nikkeli Ni μg/l 1,8 0,5 2,0 2,1 20 Lyijy Pb μg/l 0,04 0,2 0,6 1,0 10 Rubidium Rb μg/l 1,6 0,5 6,1 6,3 Antimoni Sb μg/l <0,02 <0,02 0,6 0,1 5 Seleeni Se μg/l <0,5 <0,5 <0,5 <0,5 10 Strontium Sr μg/l 37,9 22,0 147,7 150 Torium Th μg/l <0,02 <0,02 <0,02 <0,02 Tallium Tl μg/l <0,02 <0,02 <0,02 <0,02 Uraani U μg/l 0,11 0,07 0,8 0,4 Vanadiini V μg/l 0,3 0,4 0,8 0,7 Sinkki Zn μg/l 3,3 17,3 52,3 35,7 3000
MAAPERÄN KÄYTTÖ (Kalevi Mäkinen) Hiekka- ja soravarat Kartta-alueen maa-alasta on hiekkakerrostumia 11,2 %. Muodostumien käytön esteenä on asutus. Alueen maaperä rakennuspohjana Maaperän rakennettavuuteen vaikuttaa ensisijaisesti maaperän raekoostumus, joka vaikuttaa puolestaan maaperän routivuuteen, kantavuuteen ja kaivettavuuteen. Muita rakennettavuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat maaperän paksuus, kerrosjärjestys ja kokoonpuristuvuus sekä maaston korkeus- ja kaltevuussuhteet. Kartta-alueen maaperä voidaan jakaa maalajien yleisten rakennettavuusominaisuuksien perusteella karkeasti kolmeen luokkaan: rakennettavuudeltaan hyviin, keskinkertaisiin ja huonoihin alueisiin. Näistä poikkeavia ovat kallioalueet, jotka ovat hyvin kantavia ja rakennuspohjana hyviä, mutta rakentaminen kalliopohjalle hyvin kallista. Louhintatarve ja usein jyrkkärinteiset kallioperän pinnanmuodot nostavat kustannuksia. Rakennettavuudeltaan hyviä maalajeja ovat sora, hiekka, karkea hieta sekä hiekkamoreeni. Kantavuus näiden maalajien alueilla on yleensä hyvä. Hiekka ja sora ovat routimattomia maalajeja. Hiekkamoreeni on routiva maalaji, mutta sen routiminen on suuresti riippuvainen sen sisältämän hienoaineksen määrästä. Rakennettavuuden kannalta keskinkertaisia ovat ns. kaksoismaalajit, joiden pintamaalaji ovat routivia kuten savi, hiesu, hienohieta tai turve ja pohjamaalajina on sora, hiekka, karkea hieta tai hiekkamoreeni (esim. 0,7 hiesu/hiekka). Näiden alueiden kantavuus on korkeintaan keskinkertainen. Rakentamisen yhteydessä pintamaalaji joudutaan yleensä poistamaan. Rakennettavuuden kannalta huonoja maalajeja ovat savi, hiesu, hienohieta ja ne kaksoismaalajit, joiden pohjamaana on routivia hienorakeisia maalajeja tai hienoainesmoreeni. Nämä maalajit ovat yleensä kantavuudeltaan huonoja. Lisäksi tähän luokkaan kuuluu turve kokoonpuristuvuutensa vuoksi. Lempeän kartta-alueella on rakennettavuudeltaan hyviä alueita lähes 68 % maa-alasta ja kallioalueita 0,4 %. Rakennettavuudeltaan huonot alueet ovat pääasiassa kartta-alueen alavat osat ja vaarojen väliset painanteet, joissa on turvetta sekä hiesua ja hienoa hietaa. Niiden osuus alueen maa-alasta on noin 29 %. Rakennettavuudeltaan keskinkertaisia alueita on lähes 2 % maa-alasta. Maaperäkartoituksessa maalajit on kuvattu pääasiassa vain metrin syvyyteen saakka, joten maaperäkartta antaa vain yleiskuvan alueen maaperän rakennettavuudesta. Rakennuspohjan laadun varmistamiseksi tulee aina suorittaa lisätutkimuksia. Esimerkiksi Tornionjoen laaksossa esiintyy savea hieman yli metrin paksuisen hiekka- tai hietakerroksen alla. Tämä kantavuutta heikentävä kerrosjärjestys on otettava huomioon suunniteltaessa suurta kantavuutta vaativia rakenteita alueelle.
Taulukko 3. Karttalehden 2623 11 kairaustiedot. Piste Kerroksen alaraja (m) nro ja maalaji 301 0,6 Tu 0,9 Ht 1,3 Hk 1,7 Ht 2,6 Hht 3,3 Ht 3,9 Ht 4,0 Sa 6,4 Hht 8,1 Mr KIRJALLISUUTTA : Haavisto, M. (toim.) (1983). Maaperäkartan käyttöopas. 1:20 000, 1:50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. Espoo. 80 s. SUOMEN KARTASTO (1990), vihko 123-126, geologia. Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. Saarnisto, M. 1981. Holocene emergence history and stratigraphy in the area north of the Gulf of Bothnia. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Series A III. Geologica - Geographica 130. 42 p.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126; geologia), esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta. Maaperäkartta 1 : 400 000. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta. Maaperäkartta 1 : 100 000. Vuoteen 2000 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2000 mennessä on maastamme kartoitettu kolmasosa. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 552 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 300 kpl. Pohjois-Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raakaainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000-1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Geologian tutkimuskeskuksen osoitteet Etelä-Suomen aluetoimisto PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 0205 50 20 Fax. 0205 50 12 Internet: www.gsf.fi Väli-Suomen aluetoimisto PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 0205 50 30 Fax. 0205 50 13 Pohjois-Suomen aluetoimisto PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 0205 50 40 Fax. 0205 50 14