NUUKSVAARAN MAAPERÄKARTAN SELITYS

Transkriptio

1 MAAPERÄKARTTA 1: MAAPERÄKARTTOJEN SELITYKSET NUUKSVAARAN MAAPERÄKARTAN SELITYS KIVENNÄISMAALAJIT Peter Johansson ELOPERÄISET KERROSTUMAT Matti Maunu POHJAVESI Ulpu Väisänen GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Rovaniemi 1997

2 2 SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Kallioperää peittävä irtaimista maalajeista koostuva maaperä on syntynyt nuorimman maailmankauden, kvartäärikauden aikana, joka alkoi noin 2 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan saakka. Kvartäärikaudella on ollut useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt ovat peittäneet laajoja alueita Pohjois-Euroopassa. Jääkausien välisinä ns. interglasiaalikausina ilmasto on ollut nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi runsaat vuotta sitten ja päättyi noin vuotta sitten. Veiksel-jääkauden alkupuolella oli kaksi vähemmän ankaran ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät ja hävisivät Pohjois-Euroopassa lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viime jääkauden aikana, mutta paikoin tavataan myös kerrostumia, jotka ovat peräisin viime jääkautta vanhemmilta jääkausilta ja niiden välisiltä ajoilta. Kerrostumia tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi maamme yleisin maalaji, moreeni, joka esiintyy joko kallioperän muotoja peittävänä ja myötäilevänä kerroksena tai erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat sulamisvesivirrat, jäätikköjoet, kuluttivat alustaansa muodostaen sulamisvesiuomia ja kerrostivat lajittelemaansa ainesta jäätikön pohjalla harjuiksi tai jäätikön reunan eteen deltoiksi (esim. Salpausselät). Kun mannerjäätikkö suli, veden peittämillä alueilla kerrostui hienorakeisia maalajeja, savea ja hiesua. Jääkaudella 2-4 km:n paksuinen jääkerros painoi maankuorta alas. Jäätikön sulamisen jälkeen maankuori alkoi kohota aikaisempaan asemaansa. Veden pinnan asemia osoittavat muinaisrannat, joita näkyy vaarojen rinteisiin syntyneinä rantatörminä ja -kivikkoina. Maankohoaminen, joka oli aluksi hyvin nopeaa, jatkuu edelleen hitaasti. Suurimmillaan se on Merenkurkussa, noin metri sadassa vuodessa ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 cm sadassa vuodessa. Rovaniemen seudulla maankohoaminen on cm sadassa vuodessa. Veden alta paljastuneilla alueilla alkoi jokien toiminta, joka yhdessä maankohoamisen kanssa sai aikaan sarjan vähitellen maatuvia hiekkaisia ja hietaisia suistomaita jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumien päällä. Alavilla alueilla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen alueen vapauduttua jään tai veden alta.

3 2 MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1: , painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon ), esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1: , painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen geologinen yleiskartta. Maaperäkartta 1: Painettu Etelä- ja Keski- Suomen osalta vuosina vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa yleisluonteisen kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itälänsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen geologinen kartta. Maaperäkartta 1: Vuoteen 1997 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 75 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1: ja 1: Vuoteen 1997 mennessä on maastamme kartoitettu yli kolmasosa. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 550 kpl. Pohjois-Suomessa kartoista 10 on julkaistu mittakaavassa 1: Työn alla olevat kartta-aineistot digitoidaan. Kartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Tietoja voidaan käyttää pohjana mm. maankäytön suunnittelussa, raaka-ainevarojen selvittelyssä ja ympäristönhuollossa. Maaperäkartoituspalvelut. GTK tekee maksullisina palveluina temaattista maaperäkartoitusta halutussa mittakaavassa (1: :10 000). Tilauksena tehdyssä kartoituksessa huomioidaan tilaajan erityistarpeet ja toiveet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia sekä seismisiä ja maatutkaluotauksia tehtävän edellyttämässä tai tilaajan toivomassa laajuudessa. MAAPERÄKARTTOJA JA KARTOITUSPALVELUJA MYY Geologian tutkimuskeskus Etelä-Suomen alue- Väli-Suomen alue- Pohjois-Suomen aluetoimisto toimisto toimisto PL 96 PL 1237 PL 77 (Betonimiehenkuja 4) (Neulaniementie 5) (Lähteentie 2) ESPOO KUOPIO ROVANIEMI Puh Puh Puh Fax Fax Fax

4 3 MAAPERÄKARTAN SELITYS NUUKSVAARA KIVENNÄISMAALAJIT (Peter Johansson GTK) Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. ha % ha % Ka 235 3,9 Ct/Hk 4 0,1 KMrM ,5 Ht 232 3,9 Mr ,5 Ct/Ht 9 0,1 Ct/Mr 340 5,7 HHt 15 0,3 Mr/HkM 21 0,4 Ct ,7 Hk 115 1,9 Maa-ala Vesi Kartta-alueen pinta-ala ha 442 ha ha YLEISPIIRTEET Kartta-alue sijaitsee Rovaniemen maalaiskunnassa, noin 20 km kaupungista luoteeseen. Kartta-alue on vaaramaata, jossa maanpinnan suhteelliset korkeudet vaihtelevat 50 ja 100 metrin välillä. Suurimmat korkeusvaihtelut, metriä ovat korkeimpien vaarojen ja Ounasjoen laakson välillä. Korkein kohta on Nuuksvaara (223 m), ja matalin kohta on Ounasjoen rannassa (74 m) kartta-alueen kaakkoiskulmassa. Nuuksvaaran pohjoispuolella oleva Varjakkavaara kohoaa 218 m korkeuteen. Kartta-alueen lounaiskulmassa olevan Viiksjärven vedenpinta on 128 m korkeudella. KALLIOPERÄ Kallioperä on pääasiassa migmatiittia eli seoskiveä sekä graniittia ja porfyyristä graniittia, jotka kuuluvat Keski-Lapin graniittikompleksiin (Väänänen ym. 1997). Kulutusta kohtalaisen hyvin kestävinä kivilajeina ne muodostavat ympäristönsä yläpuolelle kohoavan vaara-alueen. Kauro-, Varjakka- ja Nuuksvaaran alueella on laaja-alaisia avokallioita, jotka ovat kivilajiltaan migmatiittia. Kartta-alueen migmatiitti on juovikasta tai läiskäistä, mikä johtuu vaaleiden ja tummien mineraalien vuorottelusta. Migmatiitissa esiintyy yleisesti pegmatiittijuonia sekä sulkeumina granodioriittia ja paikoin tummaa amfiboliittia (Perttunen ym. 1996). Graniittia olevilla kallioilla näkyy usein terassimaista laattarakoilua. Selvimmät kallioperän murroslinjat ja ruhjevyöhykkeet ovat luode-kaakkosuuntaisia, kuten Ounasjokilaakso sekä Norvajokilaakso.

5 4 MAAPERÄGEOLOGINEN KEHITYS Uurrehavaintojen ja suuntauslaskujen perusteella jäätikön viimeinen liikesuunta oli lännestä itään eli suunnasta 270 o o. Vanhemmista liikesuunnista ei kartta-alueella ole havaintoja. Kartta-alueen kaakkoispuolelta, noin 30 km päästä Permantokosken voimalaitostyömaalta, löydettiin 1950-luvulla vanhempaa moreenia, jonka oli kerrostanut luoteesta kaakkoon virrannut jäätikkö (Korpela 1969). Vanhemman ja nuoremman, lännestä virranneen jäätikön kerrostaman moreenin välistä löydettiin hiekkaa ja turvetta. Radiohiiliajoituksiin ja mikrofossiilitutkimuksiin perustuvissa ikämäärityksissä turpeen todettiin syntyneen viimeistä jäätiköitymistä edeltäneen jäättömän kauden aikana, ja vanhempi moreeni oli syntynyt sitä edeltäneen jäätiköitymisen aikana (Korpela 1969). Kartta-alueen kaakkoispuolelta, Saarenkylästä, löydettiin kahden eri-ikäisen moreenipatjan alta kolme metriä paksu lieju- ja hiesukerros (Sutinen 1992). Sen sisältämien siitepölyjen sekä stratigrafisen aseman perusteella kerros on syntynyt ennen viimeistä jääkautta olleen interglasiaalikauden aikana noin vuotta sitten. Silloin ilmasto oli nykyisen kaltainen tai nykyistä vielä lämpimämpi. Mannerjään reuna vetäytyi Nuuksvaaran alueelta kohti länttä radiohiilikronologian mukaan noin vuotta sitten. Samalla kun jäätikkö suli pois, maa-alueet peittyivät muinaisen Itämeren eli Ancylus-järven vesien alle (Saarnisto 1981). Ancylus-vaiheen aikana Itämeri oli makeavetinen järviallas, joka oli erillään Atlantin valtamerestä. Jäätikön peräännyttyä Nuuksvaaran ja Varjakkavaaran laet jäivät saariksi ulapan keskelle. Niiden rinteille syntynyt ylin Ancylus-ranta on maankohoamisen seurauksena tänä päivänä metrin korkeudella (kuva 1). Maankohoaminen oli jäätikön häviämistä seuranneina vuosisatoina noin 6 metriä sadassa vuodessa. Sen seurauksena vedenpinta laski nopeasti. Litorina-merivaihe alkoi Itämeren altaassa noin vuotta sitten. Lapin rannikkoalueilla veden suolaisuus lisääntyi merkittävästi vasta noin 7000 vuotta sitten, jolloin vedenpinta oli laskenut noin 90 metrin tasolle. Noin vuotta sitten Ounasjoki asettui virtaamaan nykyiseen uomaansa kartta-alueen keskellä (Hyyppä 1966, Saarnisto 1981). Maankohoaminen jatkuu edelleen ja nykyisin se on Nuuksvaaran alueella noin 6,5 mm vuodessa. Aallokko sekä talvinen jäiden työntö synnyttivät vaarojen rinteeseen rannanmerkkejä, joita kutsutaan muinaisrannoiksi. Maankohoamisen seurauksena ne näkyvät vaarojen ylärinteitä reunustavina kivivöinä tai laajoina lohkarepeltoina. Nuuksvaaran ja Varjakkavaaran rinteitä kiertää paljaaksi huuhtoutuneita kallioita ja niiden alapuolella rantakivikoita ja -lohkareikkoja. Ne sijaitsevat tavallisimmin ylimmän rannan eli muinaisen vedenpinnan ylimmän tason alapuolella, noin metrin korkeudella. Aallokon huuhtomaa ainesta kerrostui alemmaksi rinteille vaihtelevan paksuisiksi hiekka- ja hietapeitteiksi, joita esiintyy esimerkiksi edellä mainittujen vaarojen välisessä satulassa. Nuuksvaaran laella on noin 15 hehtaarin ja Varjakkavaaran laella kaksi noin hehtaarin laajuista vedenkoskematonta aluetta, joissa kalliota peittää huuhtoutumaton moreenikalotti. Moreenipeitteen ansiosta varsinkin Nuuksvaaran laella kasvaa tiheä kuusikko ja männikkö. Vastaavantyyppisiä kalottivaaroja esiintyy yleisesti Ylitornion, Pellon ja Rovaniemen välisellä alueella. Tunnetuin kalottivaara on Ylitornion Aavasaksa. MAAPERÄ Kallioalueet Avokallioita ja alle metrin paksuisen moreenikerroksen peittämiä kallioalueita on 4% kartta-alueesta. Ne sijaitsevat vaarojen rinteillä ja lailla ja ovat syntyneet aallokon huuhtovan toiminnan seurauksena. Pohjamoreeni ja moreenimuodostumat Moreeni on kartta-alueen yleisin maalaji. Useimmiten se on ainekseltaan hiekkamoreenia.

6 6 Se on synnyltään pohjamoreenia ja se myötäilee kallioperää 1-4 m paksuisena kerroksena. Paksuimmat pohjamoreenikerrostumat ovat tasaisilla alueilla ja jokien laaksoissa. Kairausteen perusteella pohjamoreenia esiintyy myös laajalti turve- ja rantahiekkakerrostumien alla. Vaarojen välisillä alueilla, Norvajokilaaksossa, Teeriaavan - Pako-ojan alueella ja Nuuksvaaran itäpuolella on moreenimuodostumiksi luokiteltuja moreenikumpareita, joissa pohjamoreenia peittää hiekkainen ja lajittuneita välikerroksia sisältävä pintamoreeni. Yksittäiset kummut ovat 3-5 metriä korkeita. Niiden seassa on 5-10 metriä korkeita lyhyitä moreeniselänteitä, joiden suuntaus vaihtelee. Teeriaavan alueella kumpujen ja selänteiden päällä on runsaasti kiviä ja lohkareita. Muualla moreenimuodostumien pintalohkareisuus ei sanottavasti eroa ympäröivien pohjamoreenialueiden pintalohkareisuudesta. Jäätikköjokikerrostumat Jäätikköjokikerrostumat sijaitsevat kartta-alueen luoteiskulmassa Hauskajängällä, Kehäkankaalla sekä kartta-alueen kaakkoisosassa Lapiomaanaavan ja Venemukan välisellä alueella. Ne ovat katkonaisia selänteitä ja pitkänomaisia kumpuja, joista muodostuu yksi luode-kaakkosuuntainen harjujakso. Ainekseltaan ne ovat hiekkaa, mutta niitä peittää lähes yhtenäinen 1-2 m paksu pohjamoreenikerros. Harjujaksolla ei ole selviä jatkeita kaakkoon, mutta se voi liittyä Rovaniemen pohjoispuolella Tarsankankaalla olevaan moreenipeitteiseen glasifluviaaliseen muodostumaan. Luoteessa se saattaa jatkua Ounasjoen länsipuolelle Marrasjärven suuntaan, missä esiintyy luode-kaakkosuuntaisia moreenipeitteisiä harjuja (Kujansuu 1975, Mäkinen ja Maunu 1984). Nämä harjut on tulkittu syntyneen joko viimeistä edellisen tai vielä vanhemman jäätiköitymisen sulamisvaiheessa. Ranta- ja jokikerrostumat Rantakerrostumat ovat ainekseltaan soraa, hiekkaa ja karkeaa hietaa. Ne syntyivät muinaisen Itämeren rantavyöhykkeessä aaltojen huuhtovan toiminnan tuloksena. Rantakerrostumia on ylimmän rannan alapuolella etenkin Nuuksvaaran ja Varjakkavaaran rinteillä sekä kartta-alueen koillisosassa Vanhamaan alueella. Niiden paksuus vaihtelee muutamasta kymmenestä senttimetristä useaan metriin. Lapiomaanaavan ja Venemukan välisen harjuselänteen pohjoisreunalla esiintyy lievehiekkoja. Viiksjärvessä olevan Viikset-nimisen saaren yhdistää läheiseen rantaan noin kaksi metriä korkea hiekkainen kannas. Hiekkakannas saattaa liittyä Sinetästä Nivankylään kulkevaan katkonaiseen harjujaksoon, vaikka sillä ei ole harjumaista muotoa. Ounasjokilaaksossa on jokikerrostumia. Ne ovat tasaisia tai loivasti jokeen viettäviä kenttiä, jotka on raivattu pelloiksi tai jokivarsiniityiksi. Ainekseltaan ne ovat virtaavan veden kuljettamaa ja kerrostamaa karkeaa hietaa. Rannan suuntaisissa painanteissa esiintyy myös hienoa hietaa, joka on tulvien kerrostamaa ja usein humuspitoista. Paikoin ne ovat alle metrin paksuisen turvekerroksen peitossa. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Matti Maunu GTK) Kartta-alueella on eloperäisiä kerrostumia 24,6% maa-alasta eli ha. Pääosa turvekerrostumista on yli metrin paksuisia, ja ne ovat ravinteikkaita ja saravaltaisia turpeita. Paikoittain pintaturve voi olla rahkavaltaista. Soistuneimmat alueet ovat karttalehden pohjois- ja itäosassa. Nuuksvaaran kartta-alueen suot kuuluvat alueellisesti Perä-Pohjanmaan aapasoiden alavyöhykkeeseen. Suotyypeiltään ne ovat yleensä keskiosiltaan puuttomia avosoita, nevoja. Reuna-alueet ovat erityyppisiä rämeitä. Soistuminen ja turpeen muodostuminen alkoivat melko pian maaston painanteissa ja pinta- ja pohjavesien vaivaamilla alueilla maaston kohottua muinaisen Itämeren vedenpinnan yläpuolelle.

7 7 Kartoituksen yhteydessä ei ole tehty yksityiskohtaisia turvetutkimuksia. Orientoivia turvetutkimuksia on suoritettu Teeriaavalla. Siellä turve on heikosti maatunutta ja saravaltaista. Suurin havaittu turpeen paksuus on 5,7 m. Alueen soita on otettu vähäisessä määrin maatalouden käyttöön tai ojitettu metsätalouden tarpeita varten. POHJAVESI (Ulpu Väisänen GTK) Pohjavettä syntyy, kun sade- ja sulamisvesi suotautuu maahan. Sen muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen määrä ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi suotautuvan veden määrään vaikuttavat kasvillisuus, maanpinnan muodot, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiivistyneisyys. Pohjavettä varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin maakerroksiin, kallioperässä ruhjeisiin ja rakoihin. Parhaat pohjavesiesiintymät ovat hiekka- ja soramuodostumissa. Niiden maaperä on hyvin vettä läpäisevää ja kerrostumien paksuus yleensä riittävä pohjaveden runsaalle varastoitumiselle. Karttaalueella ei ole pohjaveden muodostumisen kannalta merkittäviä hiekka- ja soraesiintymiä. Harjuissa hiekkaa esiintyy vettä pidättävän moreenipeitteen alla. Vaarojen rinteissä olevat rantakerrostumat eivät ole pohjaveden muodostumisen kannalta riittävän paksuja. Kemijoen hietaiset rantakerrostumat voivat niiden paksuudesta riippuen olla pohjaveden varastoitumisen kannalta käyttökelpoisia etenkin yksityistalouksille. Kartta-alueen yleisin maalaji on moreeni, ja siitä suurin osa vettä huonosti läpäisevää pohjamoreenia. Pohjamoreenin rakenne on yleensä niin tiivis, että sen pohjavesi riittää vain talokohtaiseen käyttöön. Alueen moreenikerrostumat ovat enimmäkseen myös ohuita, joten niiden merkitys veden hankinnan kannalta on vähäinen. Pohjavettä purkautuu kuitenkin monin paikoin moreenialueilla lähteinä vaarojen rinteiden alaosasta, missä vesi on osaksi kalliopohjavettä. Suurin mitattu antoisuus, 350 kuutiometriä vuorokaudessa, on Varjakkavaaran lounaisrinteestä purkautuvassa lähteessä (kartalla nro 504). Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperään suotautuvan veden sisältämät suolat, maa- ja kallioperän rakenne ja mineraalikoostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrä kasvaa viipymän pidetessä. Moreenissa virranneessa pohjavedessä liuenneiden aineiden määrä on yleensä suurempi kuin hyvin vettä johtavien, lajittuneiden ja karkearakeisten maalajien pohjavedessä. Alueelta on analysoitu 8 pohjavesinäytettä, jotka on otettu lähteistä. Vesi on keskimäärin lievästi hapanta ja elektrolyyttipitoisuudet ovat pieniä, myös raskasmetallipitoisuudet ovat hyvin pieniä. Kaikkien analysoitujen näytteiden vesi täyttää fysikaalis-kemiallisilta ominaisuuksiltaan hyvälle talousvedelle asetetut laatuvaatimukset ja -tavoitteet, lukuunottamatta 3 näytteen liian alhaisia ph-lukuja (5,4-5,9). Näytteiden radonpitoisuudet vaihtelivat Bq/l. Suurimmat radonpitoisuudet, 360 ja 190 Bq/l, olivat kartta-alueen pohjoisosassa, Vanhamaan rinteessä sijaitsevien lähteiden vesissä (lähteet 507 ja 505). Vesinäytteet on analysoitu ja virtaamamittaukset tehty vuonna Lähteen 502 vesi on analysoitu 2 kertaa, ensimmäisen kerran vuonna Veden laatu ei ole muuttunut analysointien välisenä aikana.taulukossa 2 on esitetty analyysitulosten keskiarvot ja mediaanit kartta-alueelta otetuista pohjavesinäytteistä sekä taulukossa 3 vertailun vuoksi myös kaikki Rovaniemen 1: karttalehtialueen pohjavesinäytteiden (yhteensä 73 näytettä) analyysitulosten keskiarvot ja mediaanit.

8 8

9 9

10 10 ALUEEN MAAPERÄ RAKENNUSPOHJANA (Peter Johansson GTK) Maaperän rakennettavuus riippuu ensisijaisesti maaperän raekoostumuksesta ja sen sisältämän veden määrästä. Ne vaikuttavat maan kantavuuteen, kaivettavuuteen ja routimiseen. Avokalliot ja ohuen, alle metrin paksuisen moreenin peitossa olevat kallioalueet ovat kantavuudeltaan hyviä. Perustamiskustannuksia lisäävät kuitenkin louhimiskustannukset. Hiekka-alueilla kantavuus ja kaivettavuus ovat hyviä. Moreenimailla kantavuus on keskinkertainen ja huononee moreenin sisältämän hienoaineksen määrän kasvaessa. Kartta-alueen keskiosassa olevalla kumpumoreenialueella rakennettavuutta parantaa moreenin hiekkaisuus, mutta paikoin sitä heikentää runsas pintalohkareisuus. Huonosti kantavia maalajeja ovat hienorakeiset maalajit, kuten hieno hieta sekä turve. Hienorakeisia maalajeja on kartta-alueella alle 1% ja ne esiintyvät suppealla alueella Ounasjokilaaksossa, Sinetän kylän itäpuolella. Yli metrin paksuisia turvealueita on eri osissa kartta-aluetta lähes 19%. Ne ovat kantavuudeltaan heikkoja. Vajaasyviä, 0,4-0,9 m paksuisia turvealueita, joiden alla on useimmiten moreeni, on karttaalueella 6%. Routiminen on maan pinnan liikkumista maassa olevan veden jäätymisen tai jään sulamisen seurauksena. Erilaisille rakenteille saattaa aiheutua vaurioita varsinkin, jos routa on ns. kerrosroutaa. Siinä vaakasuorat jääkerrokset ja -linssit vuorottelevat jäätyneiden maakerrosten kanssa. Roudan synty ja routiminen johtuvat erityisesti maalajin koostumuksesta ja sen vedenläpäisykyvystä. Karkearakeisissa maalajeissa, kuten hiekka-alueilla, rakeiden väliin jäätynyt vesi ei aiheuta routimista. Sen sijaan hienorakeisissa maalajeissa, kuten hienossa hiedassa ja hiesussa sekä hienoainesta runsaasti sisältävässä moreenissa esiintyy routimista. Osa edellä mainituista routivista maalajeista on myös vaihtelevan paksuisen turvekerrostuman peitossa. Rovaniemen alueella roudan syvyys on ilmastoltaan normaalina talvena keskimäärin 210 cm. KAIRAUS- JA KOEKUOPPATIEDOT piste n:o kerroksen alarajan piste n:o kerroksen alarajan syvyys (m) ja maalaji syvyys (m) ja maalaji 301 4,0 Hk 307 3,0 Mr 302 0,4 Hk 308 4,0 Mr 303 3,0 Mr 309 5,0 Mr 304 2,0 Mr 310 2,0 Mr 3,0 Hk 305 3,0 Mr 311 2,5 Mr 3,0 Sr 306 1,5 Mr 7,5 Hk 3,5 Hk 9,0 Mr Maaperäkartoitus on tehty vuonna 1990, käyttäen osittain apuna ilmakuvatulkintaa. Kartoittaja: Mikko Hetta. Kartoitustyön valvonnasta ovat vastanneet geologit Peter Johansson, Matti Maunu ja Ulpu Väisänen. Yksityiskohtaiset tiedot alueen maa-aineksista, soista ja turvevaroista sekä pohjavedestä ovat saatavissa Geologian tutkimuskeskuksesta, PL 77, Rovaniemi.

11 11 KIRJALLISUUTTA Haavisto, M. (toim.), Maaperäkartan käyttöopas 1:20 000/1: Opas 10. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Hyyppä, E The Late-Quaternary land uplift in the Baltic sphere and the relation diagram of the raised and tilted shore levels. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. A III 90, Johansson, P., Mäkinen, K. & Väisänen, U., Rovaniemen alueen kiviainesmuodostumat. Esiselvitys. Raportti P Geologian tutkimuskeskus. 13 s. Korpela, K Die Weichsel-Eiszeit und ihre Interstadial in Peräpohjola (nördliches Nordfinnland) im Licht von submoränen Sedimenten. Annales Academiae Scientiarum Fennicae A III 99, 108 s. Kujansuu, R Marrasjärven interstadiaalinen harju Keski-Lapissa. Geologi 27 (4), Kujansuu, R., Hyyppä, J. & Lappalainen, E., Rovaniemen kartta-alueen maaperä. Suomen geologinen kartta 1: Maaperäkarttojen selitykset, lehti Geologian tutkimuskeskus. 48 s. Mäkinen, K & Maunu, M Pohjois-Suomen maaperä. Teoksessa: Geologinen Pohjois-Suomi. (toim. A. Silvennoinen). Acta Lapponia Fenniae. Lapin Tutkimusseura Nenonen, J., Muurinen, T. & Mäkinen, K., Maaperäkartta Rovaniemi ja karttalehtiselitys. Geologian tutkimuskeskus. Perttunen, V., Hanski, E., Väänänen, J., Eilu, P. & Lappalainen, M Rovaniemen kartta-alueen kallioperä. Summary: Pre-Quaternary rocks of the Rovaniemi map-sheet area. Suomen geologinen kartta 1: , kallioperäkarttojen selitykset, lehti Espoo: Geologian tutkimuskeskus. 63 s. Saarnisto, M., Holocene emergence history and stratigraphy in the area north of the Gulf of Bothnia. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. A III. Geologica-Geographica s. Sutinen, R Glacial deposits, their electrical properties and surveying by image interpretation and ground penetrating radar. Geological Survey of Finland, Bulletin s. Väänänen, J., Hanski, E. & Perttunen, V Rovaniemi. Suomen geologinen kartta 1: Kallioperäkartta, lehti Espoo: Geologian tutkimuskeskus.