Levolle laske Luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Aamen. Ja anna Erkin tulla takaisin! 1 (Jatta-siskon iltarukouksesta 1946 50) Oli kaunis kesäaamu ja "Isot Tytöt"3 tulisivat Keuruulta ihan kohta. He olivat meidän sisaremme Marjatta ja Helinä. Me seisoimme Päivin kanssa kummallisen valokuvan edessä joka riippui salin seinällä. Äiti kutsui olohuonetta saliksi kotona Jokelassa. Kuvassa istui vaalea kaunis nainen jonka nimi oli Märta, äiti oli sanonut meille niin. Hänen vieressään oli pieni poika jonka kasvoja valaisi suuri hymy. Poika oli Erkki, meidän isoveljemme. Äiti oli selittänyt sen myös meille. Kummallista ettei Erkki myös tullut tänään! Olimme nousseet aikaisin ja petanneet vanhan hetekan jossa me nukuimme. Minä olin viisi ja Päivi oli neljä, mutta me pärjäsimme jo ihan hyvin kaikessa yksin. Paitsi joissain kummallisissa asoissa elämässämme. Me tiesimme että Suomessa oli ollut sota, että isä oli ollut siinä mukana neljä vuotta. Mutta hän "tuli takaisin" kuten äidillä oli tapana sanoa. Me tiesimme, että naapurit katsoivat äitiä kieroon, kun hän oli eronnut ensimmäisestä miehestään Toivosta, joka oli "Isojen Tyttöjen" ja Erkin isä. Helinää me kutsuimme vain "Siskoksi"4, ja hän oli ollut jossain toisessa maassa jonka nimi oli Ruotsi, sen me tiesimme myös; ja että Erkki oli edelleen siellä Ruotsissa eikä osannut puhua äidin kanssa. Hän puhui vain ruotsia, meille oli selitetty. Me emme oikein ymmärtäneet sitä. Miten joku ei voi ymmärtää äitiään? Ja mitä ne suomi ja ruotsi oikein ovat. Siskohan oli tullut takaisin Suomeen kouluun ja me ymmärsimme kaiken mitä hän puhui. Ja sitten he tulivat, "Isot Tytöt"; olimme odottaneet heitä jo kuukausikaupalla, kokonaisen iäisyyden, ainakin omasta mielestämme. Me olimme muuttaneet aikaisemmin Keuruulta Jokelaan ja tytöt tulivat myöhemmin perässä. Mutta, miksei Erkki tullut heidän kanssaan? Tytöt moikkasivat meitä ja me olimme iloisia, olivathan he meidän sankareitamme: kaunis, tumma, solakka Marjatta ja pieni, vaalea "Sisko"- Helinä. Sitten me istuimme kaikki kahvilla salissa. Yhtäkkiä äiti alkoi itkeä 1 Låt mig vila, Skaparen min, var barmhärtig, var min skydd, om jag inte stiger upp från min bädd, ta mig till himmelen nära Dig! Amen. Och låt Erkki komma tillbaka! 1
ja katsoi valokuvaa siinä seinällä. Me emme Päivin kanssa ymmärtäneet, miksi hän oli surullinen niin onnellisena päivänä, kun kaikki olimme taas yhdessä. Me uskoimme vielä silloin, että Erkkikin oli mukana, siinä valokuvassa. Uusi elämä Jokelassa jatkui sen kesän ja monia muita. Katselimme silloin tällöin pientä poikaa valokuvassa, ja sitä kaunista vaaleaa Märtaa. Opimme että Märtan nimi Suomessa on Martta. Meidän maamme oli Suomi. Ja koska Märta oli Ruotsista, hänen nimensä oli jotenkin kummallinen. Joskus löysimme äidin yksinään salista, sen saman valokuvan edestä ja hän itki taas. Kun me kysyimme, miksi hän oli niin onneton, hän sanoi että hän tunsi itsensä kurjaksi, koska oli lähettänyt pois yhden lapsensa, meidän veljemme Erkin, joka istui siinä kuvassa ja hymyili meille. Ja että äiti tunsi itsensä kurjaksi ja tahtoi parantaa kaiken Erkille. Meistä tuntui Päivin kanssa kurjalta myöskin. Eihän tuota voinut käsittää, että meidän äitimme oli lähettänyt pois yhden meistä. Eihän se juttu voinut olla niin. Jotain muuta oli varmaan tapahtunut. Olimme aivan varmoja siitä, totta kai. Sitten tuli toinen kesäaamu jota emme koskaan unohtaisi. Olimme jo hiukan vanhempia, minä olin varmaankin kahdeksan ja Päivi seitsemän. Istuimme junassa isän kanssa Jokelasta Helsinkiin. Matkalla hakemaan äitiä ja Erkkiä Tukholman-laivalta. Äiti oli sanonut matkustavansa Ruotsiin hakemaan Erkin "takaisin". Meillä oli pyhävaatteet päällä, tukat kammattu ja olimme ylenmäärin onnellisia. Vihdoinkin näkisimme sen pienen valokuvapojan ja kauniin laivan nimeltä Aallotar. Ehkäpä äiti ja isä veisivät meidät kaikki myös asemaravintolaan syömään "puljonkia" ja lihapiirakoita? Saavuimme Helsingin rautatieasemalle ja isä sanoi että olimme hiukan myöhässä, laiva on jo saapunut puoli tuntia sitten. Kun tulimme suureen asemahalliin näimme heti äidin kävelevän meitä kohti toiselta ovelta. Hän oli yksin, katsoi epätoivoisena isään ja alkoi itkeä. Silloin isä sanoi meille hiljaa, ettei Erkki ollutkaan tullut takaisin. Me seisoimme siinä Päivin kanssa ja ajattelimme, että kaikki oli todella "hirveen väärin" meitä kohtaan. Että kaiken sen ikuisuuden jälkeen jonka olimme häntä odottaneet, Erkki ei tullutkaan. Illalla äiti istui edelleen ja itki kotona. Isän mielestä äiti voisi kertoa meille, mitä matkalla oli oikein tapahtunut. Silloin äiti katsoi meitä ja muisti tuoneensa meille lahjoja. Minä sain sinisellä vedellä täytetyn bakeliittipallon, jossa ui valkosia joutsenia ja Päivi sai nuken. Sillä hetkellä opimme välittömästi peittämään oman suurimman pettymyksemmekin kun toisen suru on suurempi kuin omamme. Me emme olleet saaneet odottamaamme lahjaa, veljeämme joka oli poissa edelleenkin. Mutta ymmärsimme että äidin suru oli vielä suurempi. Sininen vesi ja valkoiset joutsenet sekä Päivin nukke särkyivät joskus myöhemmin kuitenkin nopeasti omasta lapsensurustamme. 2
Äiti ei puhu ruotsia. Joten tietenkään hän ei pystynyt kommunikoimaan Erkin eikä hänen ruotsalaisen kasvatusperheensä kanssa. Ja hänen oli palattava tyhjin käsin kuten hän sen ilmaisi. Me emme ymmärtäneet koko asiaa, paitsi että jotain hyvin traagista oli tapahtunut meille kaikille. Vuodet kuluivat, me kasvoimme Päivin kanssa isommiksi, ja se pieni poika valokuvassa jäi yhtä pieneksi kuin me hänet lapsuudestamme muistimme. Joskus me menimme saliin katsomaan valokuvaa. Tiesimme jo että tuhansia suomalaisia sotalapsia lähetettiin Ruotsiin. Ettei meidän tapauksemme ollut ainoa. Tuo ei paljonkaan sydäntä lämmittänyt sillä äidin mielestä kaikki oli hänen omaa henkilökohtaista syytään, ja yhä uudelleen ja uudelleen me löysimme hänet itkemästä sen melkein pyhän, ikonin kaltaisen, valokuvan ääreltä salissa. Minä kävin yhteiskoulua ja opiskelin ruotsia. Halusin oppia ruotsin nopeasti, en vain siksi että se on Suomen toinen "kotimainen" kieli, vaan siksi ettei se pieni poika valokuvassa ollut koskaan sanonut minulle sanaakaan. Hän jäi vain pienemmäksi mitä suuremmaksi minä kasvoin. Joka joulu samme kumpikin oman joulukortin Erkiltä Ruotsista. Mutta emme olleet koskaan nähneet häntä. Ja äiti puhui koko ajan ja iskosti veljemme muiston sydämiimme ja aivoihimme. "Kukaan ei saa koskaan unohtaa lapsiaan, ettekä te saa myöskään koskaan unohtaa Erkkiä", sanoi äiti ja itki taas. Emmekä me koskaan unohtaneet veljeämme. Paljon myöhemmin, yhtenä syysiltana, minä istuin ruokapöydän ääressä Jokelan keittiössä. Olin päättänyt: On jo aika! Tiesin että Erkki oli suorittanut asevelvollisuutensa Ruotsissa ja että hän oli sen vuoksi anonut Ruotsin kansalaisuutta. Minusta se johtui vain siitä ettei hän osannut puhua suomea. Niinpä otin paperin ja kirjoitin veljelleni Erkille. Ainoa minkä enää itse muistan tuosta kirjeestä on että kirjoitin hänelle ylväästi: "Jos et nyt tule käymään kotona, minä tulen hakemaan sinut". Olinhan minä paljon suurempi kuin hän ja 17 ikävuosineni pystyin voittamaan vaikka koko maailman. Ja sitten Erkki vastasi että hän tulisi käymään kotona. Luin kirjeen Päiville ja me järjestimme pienet juhlat, olimmehan me vihdoinkin voittaneet sodan ja koko kauhean sodanjälkeisen ajan Suomessa. Olimme olleet vahvempia kuin kaikki ne jotka eivät koskaan olleet sanoneet sanaakaan Ruotsiin jääneistä sisaruksistamme. Emme koskaan kuulleet kenenkään puhuvan asiasta mitään. Sitten tuli onnellisin kesäaamu Päivin ja minun elämässä. Olimme Helsingin Eteläsatamassa odottamassa äidin ja isän kanssa Tukholmanlaivan saapumista - luulen laivan nimen olleen sillä kertaa Bore III tai II. Nyt olimme ajoissa paikalla. Huokasimme raskaasti, kun äiti sanoi että tuo kaunis pieni mies joka käveli meitä kohti oli Erkki. Meidän silmissämme hän oli koko laivan kaunein ja tärkein matkustaja: oikeastaan laiva teki tuon matkan tänään vain tuodakseen meille veljemme takaisin. Erkki tuli holmhsjöläisen lapsuudenystävänsä Sven Olofin kanssa. Me pidimme oitis myös häntä veljenämme, niin suuri oli tuo päivä meille. 3
Ja sitten me vain puhuimme ja puhuimme: minä käänsin ja käänsin suomesta ruotsiksi ja ruotsista suomeksi. Oli kesä ja kaikki oli kaunista. Meistä tuntui että saimme takaisin kaikki vuodet jotka olimme menettäneet ilman häntä. Matkustimme junalla ja kansa katsoi ihmeissään. Mikä kauhea sakki, kaikki puhutaan monella kielellä! Sitten minä lämmitin saunan ja isä kutsui Erkin ja Sven Olofin saunaan. Päivi tuli mustasukkaiseksi kun isä sanoi ettei hän voinut tulla "miesten" kanssa kylpemään. Silloin Päivi kiljui, että hän on yhtä hyvin kuin muutkin tämän helvetillisen perheen jäsen, ja että Erkki on myös hänen veljensä. Ja niin Päivi kiipesi lauteille meidän väliimme kuten aina ennenkin. Saunassa saimme tietää Erkiltä, että isä oli tavannutkin hänet aikaisemmin, että hän oli asunut Suomessa joskus 1946 ja 47, ja että minä olin syntynyt tuona aikana. Mutta minä en muistanut mitään. Ja äiti laittoi ruokaa, joka tunti hän pani jotain uuttaa syötävää pöytään. Äiti oli iloinen ja ylen onnellinen. Ja me veimme Päivin kanssa Erkkiä ja Sven Olofia kaikkialle tuossa jumalan unohtamassa Jokelan kylässä ja selvitimme, kerroimme, kysyimme ja puhuimme koko ajan hänen kanssaan. Emme pystyneet nukkumaan sinä yönä. Puhuimme vain hänestä. Että siitä pienestä pojasta salin seinällä oli tullut jotain aivan muuta meille sinä pävänä. Olimme saaneet veljemme takaisin. Seuraavan kesänä minä matkustin Ruotsiin töihin kolmeksi kukaudeksi Norrköpingiin, jossa Erkki silloin asui. Asuimme vuokralla yhdessä huoneessa tietyn Fröken Svenssonin luona joka oli ollut Greta Garbon työkaveri Tukholman NK:ssa. Mikä seikkailu! Tiesin että Greta oli äidin ja isän suuri idoli ja olin nähnyt joitain hänen leffojaan Jokelan Kino-Tuvassa. Ja matkustimme Erkin kasvatuskotiin, tai lapsuudenkotiin kuten me sitä nykyisin nimitämme, Holmsjöhön. Ja niin tapasin todellisen kauniin vaalean Märtan, hänen sisarensa Ingan ja Märtan pojan Kenin. Lauantaisin tein heinää vanhan Manfred-rengin kanssa ja opettelin "blekingskaa" ja "småuländskaa". Sitten kirjoitin äidille ja isälle, että tulisivat nyt käymään kesälomalla Ruotsissa. Että voisimme kaikki olla yhdessä ja juhlia tätä uutta suurta perhettä, suomalaista ja ruotsalaista, kaikki yhdessä. He tulivatkin ja ajelimme ympäriinsä. Märta teki ruokaa, Inga lypsi lehmiä, ja me puhuimme ja puhuimme kaikkea sitä mitä emme moniin elämämme vuosiin olleet voineet tehdä. Miten hyvää terapiaa yhdessäoleminen onkaan täällä elämässä! Seuraavana talvena Päivi vuorostaan painosti, että hänellä oli myöskin tarve käydä Erkin luona Ruotsissa. Silloin matkustettiin Bore II:lla. Ostimme jokaiselle lahjat laivalta ja pienen pullon shampanjaa juhliaksemme sitä että olimme yhdessä matkalla Ruotsissa asuvan Erkkiveljemme luokse. Oikeastaan tuo kuulosti hyvinkin hienolta ja me kerroimme "maha pystyssä" kaikille tiellemme osuneille kanssamatkustajille matkamme syyn. Ja niin oltiin taas Holmsjössä, Päivi tapasi Märtan, Kenin ja Ingan, ja pääsi myös sisälle uuteen kosmopoliittiseen perheeseen Mustonen-Hovinen-Svensson, tai missä 4
järjestyksessä tahansa. Ihmisyys yhdisti meitä enemmän kuin sukunimet, kansallisuudet tai kielet. Me olimme kaikki yhtä ja samaa perhettä, elämä oli saanut sen aikaan, meidän elämämme. Myöhemmin Erkki meni naimisiin aikuisena Ruotsiin omasta vapaasta tahdostaan muuttaneen suomalaisen Riitan kanssa. Heillä on nyt kaksi lasta, Karl-Johan ja Kristina. Perhe käy säännöllisesti Suomessa. Erkin isä Toivo on kuollut kuten minun ja Päivin isä Uki myöskin. Äiti-Linda on vielä täällä. Uskon että hänellä on hiukan helpompaa tänään, koska hän näkee kaikkien lastensa olevan yhdessä. Ja Päivi ja minä, me olemme päässeet kauhean lapsuudentunteen yli, että joku meistä puuttuu. Minä olen asunut jo monta vuotta Argentiinassa ja käyn kirjeenvaihtoa sähköpostitse veljeni perheen kanssa ruotsiksi ja äidin ja siskojen kanssa suomeksi. Rakastan ruotsinkielistä veljeäni ja olen ylpeä itsestäni että kuulun siihen 60-luvun sukupolveen joka sanoi: "Maailma on kotimme". Osittain tuon vuoksi sain oman veljeni "takaisin". Pertti Mustonen 5