lastakin. Hoitanut kotiamme ja lapsiamme, joskus jopa yli voimiesi. Silti valittamatta siitä. En olisi koskaan voinut löytää itselleni parempaa ja

Transkriptio

1 ARTSI ALKUSANAT Yöllä sitä ehtii ajattelemaan kaikenlaista, silloin kun uni ei meinaa tulla silmään. Ennen kaikkea tätä omaa elämää ja kuinka nopeasti se aika onkaan täällä mennyt. Nuorin lapsistamme, Jere on juuri muuttanut kotoa pois, ja nyt olemme Tainan kanssa kahden. Omakotilalossa, Torron pienessä idyllisessä kylässä. Kappeli ja hautausmaa naapureina. Hyvin kaupunkilaispoikakin aikoinaan tänne maaseudulle kotiutui. Itse asiassa en täältä enää muualle haluaisikaan muuttaa. Mutta kukaanhan tänne ei ole vielä koskaan pysyväksi jäänyt. Tuskin minäkään siinä se ensimmäinen olen. Mutta nyt Jeren huone oli vapaana ja menin illalla sinne nukkumaan. Siksi, etten kuorsauksellani pitäisi Tainaa hereillä, hän kun oli menossa aikaisin aamulla töihin. Ja Itse saan nukkua hieman häntä pidempään. Mutta siinä ennen nukahtamistani oli taas hetki aikaa miettiä tätä elämää, ja sitä mitä kaikkea se on sisällään pitänyt. Myös tämän elämän tarkoitustakin, mutta ennen kaikkea sitä, onko tämä jo ihan oikeasti tämän oman elämäni ehtoopuolta. Illalla me vielä huumorilla juteltiin omista vaivoistamme ja mietittiin minkä värisen dosetin kumpikin ottaisi. Itse päätin valita vihreän. No onneksi niille doseteille ei ihan vielä ole tarvetta meillä ollut, mutta menneekö siihenkään kauaa. Itse asiassa olen tällä hetkellä omista vaivoistani tutkimuksissa. Labran kautta ultraan ja edelleen urologin kautta viipalekuvauksiin. Sitten kuuntelemaan lääkäriltä tuomiota siitä, mikä alavatsaani oikein mahtaa vaivata. Ensimmäisenä tietysti sen ajattelee olevan syöpää. Ja jos se sitä on, niin onko se kasvain kenties pahanlaatuinen. Muutama päivä sitten eräs perhetuttumme sai yhtäkkisen huimauskohtauksen ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle. Ilman mitään kummempaa syytä. Ja hän on minua sentään muutaman vuoden nuorempikin. Onneksi selvisi siitä säikähdyksellä. Mutta ei ihme, että tätä elämää olen täällä nyt entistä syvällisemmin alkanut miettimään. Ja sitä kuinka se ei ole kenellekään mikään itsestäänselvyys, että se 80 ikävuotta kerran täällä saavutetaan. Ja nyt, näiden pohdintojen seurauksena halusin alkaa elämästäni jotakin muistiin kirjoittamaan. Vielä kun se on mahdollista ja niitä asioina muistan. Mutta joka jäisi muistoksi minusta omille lapsilleni ja lastenlapsille, joita meille on jo neljä siunaantunut. Ja kevään aikana tulee vielä kaksi lisää. Ja myös siksi halusin jotakin omasta elämästäni kirjoittaa, koska kun tästä ajasta ihminen kerran pois lähtee, niin paljonhan sanomatta jää. Tietysti tekemättäkin. Mutta näin kirjan välityksellä ehkä niitä sanomattomia sanojakin siirtyy, näin tekstin muodossa sukupolvelta toiselle. Sekä myös lähiystäväpiirille. Eli näiden muistelmien kautta välittyy ainakin osa siitä, mitä isän, papan ja Artsin lapsuuteen, nuoruuteen ja tähän elämääni kuului. Missä asuin, mitä tein ja mitenkä joitakin asioita koin. Ja aina tähän hetkeen asti, joka siis hetkenä jatkuu vielä. Ja niin kauan kuin Herra suo ja elän, niin kuin sanonta kuuluu. Mutta jo nyt tässä vaiheessa, jos kirja syystä tai toisesta jää kesken. Haluan kertoa sen, kuinka siunattua ja onnellista elämää olen saanut täällä elää. Aikoinaan hyvässä, minusta välittävässä perusperheessäni. Ja siitä edelleenkin, jatkuvasti on ympärilläni ollut paljon hyviä ystäviä ja läheisiä. Kaikki te olette olleet minulle todella rakkaita ja tärkeitä. Liian harvoin vain sitä tulee toisille näin sanottua. Ja varsin sinä Taina, jota vielä tässä iässäkin paljon rakastan. Joskus tuntuu, että jopa enemmän kuin koskaan. Ilman sinua tämä elämäni, ei olisi ollut näin rikasta ja antoisaa. Ja täytyy tunnustaa, että juuri sinä olet ollut meidän perheessä se eteenpäin työntävä voima. Jolla sait aikoinaan minutkin miehistymään ja ottamaan paikkaani tässä elämässä. Olet ollut tukenani, aina siinä missä olen tukeasi tarvinnut. Ja synnyttänyt siinä ohessa vielä viisi ihanaa 1

2 lastakin. Hoitanut kotiamme ja lapsiamme, joskus jopa yli voimiesi. Silti valittamatta siitä. En olisi koskaan voinut löytää itselleni parempaa ja ihanampaa vaimoa, kuin sinä. Jos pelastuksen armoa ei lasketa lukuun, olet suurin rukousvastaukseni, ja ihana Jumalan lahja minulle. Mutta suurin kunnia kaikesta kuuluu tietysti Jumalalle, joka lähetti oman Poikansa tänne maailmaan, sovittaen minunkin syntini ja vajavaisuuteni. Ja jonka sain vuonna 1990, henkilökohtaisena Vapahtajanani, tähän omaan elämääni ottaa vastaan. Olin silloin 33-vuotias. Ja uskon että sen seurauksena Jumala pelasti myös meidän avioliittommekin. Sen uskomme vaikuttaman elämänmuutoksen myötä. Antaen myös ihmeellisen ja yliluonnollisen ilon sekä taivaallisen rauhan sisimpäämme. Asioita, joita Jumalan sana meille lupaakin. Mutta mikä tärkeintä, se uskonratkaisuna antoi sen rauhan myös Jumalan kanssa. Ja siitä asti minulla on ollut selkeä pelastusvarmuus siitä, että tapahtuu minulle mitä tahansa. Jos vaikka jostain syystä en enää aamulla heräisikään, tiedän pääseväni taivaaseen. yöllisen mietinnän tuloksena

3 JA TARINA ALKAA Synnyin Tampereella Pentti ja Seija Hintsasen kolmantena lapsena, maaliskuussa vuonna Silloin oli Suomessa yleislakko, joten isäni ja äitini menivät kävellen sairaalaan. Liekö se vaikuttanut sen, että aika nopeasti tähän maailmaan synnyin ja näin päivänvalon ensimmäisen kerran. Samoin kaksi isoveljeänikin, Kimmon ja Ismon. Mutta siitä ajasta en tiedä muista kuin, että Nyyrikintiellä silloin asuttiin synnyin, yleislakon aikaan joskus puolen päivän aikaan. Tässä pikku-artsi isän sylissä, ilmeisesti jo muutaman viikon vanhana. Kuva on otettu Nyyrikintiellä Mansessa. Välillä olimme mummin ja ukinkin hoidossa Killossa, koska isä opiskeli silloin insinööriksi, äidin ollessa samaan aikaan Kelalla töissä. Ensimmäiset lapsuusajan muistot minulla osuvat oikeastaan vasta Vammalaan, jonneka me Tampereelta muutamaksi vuodeksi muutimme. Olin silloin neljän vanha. Me asuttiin lähellä Vammalan rautatieasemaa, Säästöpankin talon yläkerrassa. Talossa missä oli kiva pihamaa, ja jossa sai leikkiä talon muidenkin lasten kanssa. Enemmän siinä vaiheessa kuitenkin vielä veljieni kanssa, koska olin niin pieni. Kerran äiti antoi meille pojille luvan lähteä läheiseltä bensa-asemalta hakemaan polkupyöriin liimattavia merkkejä. Mutta varoitti meitä, että muualle ei saada mennä. Ne varotukset kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, ja me mentiinkin ensin joen rantaan katsomaan kuinka keväinen Vammalan koski kuohui. Ja kuohuihan se. Siellä meni paljon jäälauttoja virran mukana, joihinka me yritettiin kivillä osua. Ja pieni kun olin, niin menin lähemmäksi rantaa, jotta saisin heitettyä tarpeeksi pitkälle. Ja huomaamatta sitä, että seisoin itsekin ison jäälohkareen päällä, joka siinä rantatörmässä kiinni oli. Ja joka ei painoani kestänyt, vaan katkesi, pudoten sinne koskeen. Uida en silloin vielä osannut, eivätkä pojatkaan saaneet minua sieltä pois. Silloin Ismo älysi huutaa erästä puhelinlaitoksen miestä apuun, joka siinä lähistöllä ylhäällä tolpassa oli. Ja se mies sai lopulta minut sieltä koskesta ylös, kantaen sitten myös märän ja itkevän pojan kotiin. Meidät nähdessään, äitinikin pelästyi tilannetta niin paljon, ettei huomannut edes kiittää siitä sitä miestä. Se oli jo toinen kerta, kun meinasin hukkua. Ensimmäinen kerta oli kuulemma tapahtunut Tampereella, ollessani 3-vuotias. Kun eräs minua hoitanut tyttö ei huomannut yhtäkkistä katoamistani, kunnes näki minut kainaloita myöden läheisessä syvässä ojassa. Onneksi silläkin kertaa minut saatiin sieltä vedestä ajoissa pois. Sen Vammalan koskeen putoamisen jälkeen aloin nähdä painajaista, jossa kaikki ympärillä olevat seinät tulivat ikään kuin minua kohti. Ja puristuivat minuun kiinni. Ja muutamankin kerran sen takia omaan itkuuni unesta heräsin. Ja reagoinko siihen veteen putoamiseen myös vatsallani, koska jouduin kipeän vatsani takia Tampereelle sairaalaan. Siellä vatsaani tutkittiin viikon verran, mutta se syy siihen kipuun jäi epäselväksi. 3

4 Näissä kuvissa veljekset naureskelevat jo Vammalassa. Oikealla myös Heinisen Pasi ja Jaana. MUUTTO KUOPIOON Sitten isäni sai insinöörin töitä Kuopiosta, Saastamoisen ikkunatehtaalta. Ja niin me muutimme Savoon, jossa se murre erotti meidät muista lapsista. Meitä haukuttiinkin kerran siellä mammalan pojiksi, kun me oltiin muutettu sinne Vammalasta. Sieltä Kuopiosta meille ei ensin meinannut löytyä asuntoa, jolloinka me jouduttiin asumaan ensimmäinen kuukausi hotelli-hospitsissa. Ja viisi henkilöä yhdessä hotellihuoneessa. Ahdasta varmaan oli. Ja mikä oli kurjaa, kaikki meidän lelutkin olivat pakattuina muuttokontissa, josta niitä ei voinut hakea. Se oli varmaan kaikille meille sellaista ahdistavaa aikaa. Vanhemmillani oli joskus hetki aikaa tuulettua sen hotellin alakerran ravintolassa, jolloinka me pojat jäätiin tietysti keskenään sinne hotellihuoneeseen. Tai olisi pitänyt jäädä. Minua vahtineet vanhemmat veljeni tykkäsivät nimittäin juoksennella siellä hotellin käytävillä ja vakoilla ihmisiä. Ja minä en päässyt siihen leikkiin mukaan, koska olin ilmeisesti siihenkin liian pieni. Kerran veljeni taas lähtivät vakoilureissulle ja lupasivat palata pian. Mutta kun lupauksista huolimatta heitä ei takaisin kuulunut, lähdin heidän peräänsä. Ja kuinka ollakaan, en löytänyt heitä, enkä enää omaa huonettammekaan. Kunnes joku hotellin asukas löysi minut, taas pienen itkevän pojan. Ja vei minut alakerran ravintolaan, josta isä ja äitikin löytyi. Onneksi sen kuukauden kuluttua, me päästiin sieltä hotellista pois, kun saatiin vuokrattua väliaikainen asunto Niiralan kaupunginosasta. Se oli iso omakotitalo, jossa asui pari muutakin perhettä. Ja naapuritalossa Flinkit, joilla oli 12 lasta. Joten jalkapallosakit me saatiin aina helposti kasaan. Joskaan iästäni johtuen, minä en tainnut olla siellä muuta kuin vanhempien poikien tiellä. Sittemmin Flinkin pojista muutamat pelasivat sekä Kupsin joukkueessa SM-sarjaa, päästen myös maajoukkueeseenkin. Liekö sieltä se innostus tarttunut, kun sittemmin itsekin pelasin futista, muiden harrastusteni ohessa. Siitä talosta jäi mieleen myös tapaus kun kerran isä ja äiti lähtivät illalla käymään jossakin kylässä, meidän jäädessä taas keskenämme kotiin. Isoveljeni saivat silloin ajatuksen alkaa paistamaan takassa makkaraa, mutta unohtivat avata takan pellit. Ja sillä seurauksella, että koko huoneisto tuli savua täyteen. Ja äidin ja isän tullessa kotiin, me pojat roikuttiin avonaisissa ikkunoissa, että saatiin raitista ilmaa. No siitäkin selvittiin, eikä palokuntaakaan apuun tarvittu. ENSIMMÄINEN KOULUVUOTENI 5

5 Ennen kuin aloitin koulunkäyntini Niiralan kansakoulussa, me ehdittiin muuttaa Mäkikadulle, lähelle silloista paloasemaa. Myös rautatieasema oli siinä lähellä, jossa me käytiin katselemassa vetureita. Ja juoksemassa myös läheisessä pienessä siltatunnelissa kilpaa Lentävän kalakukon sauhujen kanssa. Sehän oli yksi Suomen kuuluisimmista höyryvetureista. Ja se oli meistä pojista tietysti jännittävää. Samoin kuin pennien likistäminen ratakiskoilla, juna ajaessa niiden ylitse. Meiltä oli koululle matkaa vajaa kilometri ja yksin sen matkan yleensä kuljin. Opettajana meillä oli aika vanhan oloinen nainen, josta monelle varmaan tuli mieleen isoäiti. Tuttu ja turvallinen olemukseltaan. Se ensimmäinen kouluvuoteni, menestyksen puolesta taisi olla kouluvuosieni sellainen huippuhetki. Koska sain sieltä jopa hymypojankin. Sen jälkeen en hymypoikaa, enkä niin hyvää todistustakaan varmaan saanut. Kuopion ajoilta mieleeni muistuu monet hiihtoretket Puijolle ja sen lähelle Antikkalaan, Puijon takaosaan. Siellä me muutamia kertoja käytiin, myös silloisen hiihtomaajoukkueen suksimestarin, Hillebrandtin Osmon tuomilla uusilla suksilla. Osmo oli isäni serkku, joka Puijon kisojen aikaan meillä muutaman maajoukkuehiihtäjän kanssa poikkesi. Tyylinäyte etunojusta. Ennen kädet vietiin ylös eteen. Kimmo ja Ismo tekevät niin. Itse tajusin jo silloin, että minun asentoni tulisi olemaan nykyaikaa. No ei ihan. Mutta kuka nyt silloin olisi V-tyylillä hypännyt! Harva tietää sen aikaisista Mäkikatu 2:n asukkaista, että siellä pyöräsuojassa on sellaistenkin kuuluisien suomalaisten olympiasankareiden, kuin Eero Mäntyrannan ja Arto Tiaisen suksia voideltu. Harmi vain, että toinen niistä Osmolta saamistani suksista lähti pujottelumäen jyrkimmässä rinteessä jalastani irti. Eikä sitä koskaan löydetty. Ties minne se oli hankikannolla puista kimpoillut. Ja muistan hyvin kuinka se oli pitkä matka, hiihtää yhdellä suksella sieltä itkukurkussa kotiin. Lieko se vaikuttanut siihen ettei harrastuksissani se hiihto, ihan Top 5:seen mahtunut. Mutta ei se elämä silloin ollut pelkkää itkua. Kyllä siihen mahtui paljon iloakin. Yks mieleen painuvimmista kokemuksista Kuopiossa oli myös se, kun me pojat mentiin isän kanssa Puijon tornille ja laskettiin rattikelkalla sieltä sitä autotietä pitkin alas. Se oli sellainen isän tekemä iso, 2 metriä pitkä rattikelkka, jossa oli kuorma-auton ratti. Siihen kelkkaan me mahduttiin kaikki hyvin, isä ja kolme poikaa. Harmi vain että se kelkka jätettiin Kuopioon, kun me muutettiin sieltä pois. Sen ajan lapsuusmuistoihin kuuluu myös monet matkat Enoon, Pohjois-Karjalaan, jossa äidin puoleiset serkkuni asuivat. Varsinkin kesällä siellä oli paljon kivaa tekemistä. Milloin me kalasteltiin, milloin 6

6 liekeissä eikä palokunta meinannut saada sitä millään sammumaan. Mekin jouduttiin olemaan naapuritalossa se yö evakossa, koska talon kaksi ylintä kerrosta tyhjennettiin asukkaista. Ja me asuttiin toiseksi ylimmässä, eli neljännessä kerroksessa. Siellä Turuntiellä asuessamme, vuonna 1966 minulle syntyi taas pikkuveli, Jarkko. Hänellä todettiin muutaman kuukauden ikäisenä pään alueella sairaus, joka johti muutamaankin leikkaukseen. Jonkinlaisen läpän avulla ne pään paineet saatiin tasaantumaan, ja suhteellisen normaalia elämää Jarkko sen jälkeen sai alkaa elämään. Nykyään mies asuu Tampereella Sammonkadulla. Kuva Turuntie 27:stä, jonka neljännessä kerroksessa me asuttiin. Itse istun vasemmalla, Ismoa vastapäätä. Kimmo ja äiti ovat taka-alalla. Ja joulupöydässä me taidetaan tässä isän ottamassa kuvassa olla. Jarkko ei ollut vielä silloin syntynyt. VARHAISNUORUUS JA NUORUUS Meillä oli kesämökki 25 km päässä Forssasta, Pikku-Liesjärvellä, jossa me perheenä paljon kesäisin oltiinkin. Ja josta käsin isä kävi töissä Forssassa. Siellä mökillä se aika ensin kului kivasti, varsinkin silloin kun isoveljeni olivat siellä. Paljon me kalasteltiin, uitiin ja ammuttiin ilmakiväärillä. Ja mitä kaikkea kivaa nyt pojat keskenään keksivätkin. Sinne mökille tehtiin Kimmon ja isän toimesta meille pojille pieni hirsimökkikin, jossa me pojat sittemmin nukuttiin. Tältä Pikku-Liesjärvellä ollut mökkimme näytti laiturilta kuvattuna. 11

7 Ja järvelle päin kuvattuna tältä. Kimmo just heittämässä virveliä. Me Ipen kanssa jo kelaillaan. Ismo kuvassa keskellä. Tässä vaiheessa laiturikin oli vielä keskeneräinen, kun kaiteet näkyy puuttuvan. Taustalla hyvät ahven kivet, joissa me usein pidettiin katiskaakin. Kun vanhemmat veljeni saivat kaupungista kesätöitä, ja harvemmin enää mökille tulivat, silloin se aika siellä oli välillä pitkääkin. Jossain vaiheessa sain sinne Ismon vanhan Solifer Export-merkkisen pappamopon, jonka kanssa se aika taas siellä paremmin kului. Ja löysin myös muutamia kavereita, samalla järvellä olevasta kesäsiirtolasta, jonneka usein veneellä menin. Se kesäsiirtola oli Jokioisten kunnan leirintäalueen yhteydessä, jossa kunnan leirejä pidettiin. Ja siellä sai vapaasti käydä myös ulkopuolisiakin uimassa. Välillä lähdin itsekin mökiltä isän mukaan Forssaan, jalkapallotreeneihin. Ja seuraavana päivänä, kun isällä työt loppu, menin hänen kanssaan mökille takaisin. Mutta kun niillä kaupunkireissuilla taas sai nähdä kavereita, en aina halunnutkaan lähteä mökille takaisin. Ja tein niin etten ollutkaan sovittuna aikana kotona, vaan menin isääni jonnekin piiloon. Ja niin sain jäädä kaupunkiin toiseksi yöksikin. Ja se tiesi sitä vapautta, mitä sen ikäiset pojat välillä kaipasi. Forssassa töissä olevilla veljillänikin taisi olla omat tärkeät menonsa, eivätkä hekään ehtineet minua siellä vahtimaan. Kerran me valvottiin koko yökin, kun me ajeltiin fillareilla ympäri kaupunkia ja istuttiin välillä jossakin puistossa. Välillä taas limsalla Autokeitaalla. Vieläkin ihmettelen sitä, että vanhempani eivät ottaneet silloin siinä kovempaa linjaa, mutta olisiko sekään auttanut mitään. Ei välttämättä. Sieltä mökiltä muistan erään ikävämmän tapauksen, kun me kerran pystytettiin Vinhin ja Bompan kanssa teltta sinne Jokioisten kesäsiirtolan leirialueelle. Ja seuraavana aamupäivänä isäni tuli meitä Jarkon kanssa sinne katsomaan. Ja kun he ilmestyivät teltan ovelle, me pelattiin just silloin korttia tupakat suussa. Ja olikohan meillä ikää siinä vaiheessa vain 12 vuotta. Ja jokainen voi kuvitella miltä isästä se mahtoi silloin tuntua. Isäni on rauhallinen mies, enkä ole nähnyt hänen meille pojille kunnolla suuttuvan, kuin yhden ainoan kerran. Ja sekin kerta oli isoveljelleni Kimmolle. Ja ihan syystäkin. Mutta nyt isä lähti vain pois ja kertoi tietysti äidilleni näkemänsä. Joka sitten tuli sanomaan, että isä oli todella pettynyt minuun, ja että nyt olisi anteeksipyynnön paikka. Ja niin myös tapahtui, ja se telttailureissukin loppui siihen. Mutta silti sen tapahtuman jälkeenkin kun lähdin veneellä sinne kesäsiirtolaan, tai kalastelemaan. Niin aika usein uistinlaatikossani oli myös tupakka-aski. 12

8 Mökillä Jarkkoa vahtiessa aika ei tullut pitkäksi. Kuvassa Jarkko kastelemassa kukkia vanhalla kahvipannulla. Oliko kyseessä lapsityövoiman hyväksi käyttöä, vaiko pojan oma leikki. Sitä ei tarina kerro. Sama juttu tässäkin. Vai näyttäiskö siltä, että isoveli Arto kertoo mitenkä päin vasaraa pidetään kädessä. Ehkä enteillen myös omaa tulevaa rakennusmies koulutustakin. Kuva kesältä Sittemmin aika mökillä kävi pitkäksi. Onneksi kuitenkin aurinko paistoi ja pääsi uimaan. Mutta ajatukset tässä vaiheessa jo varmaan usein Forssassa ja kaveripiirissä. 13

9 Ennen rippikoulu-ikää elämääni kuului jo muutamat viini ja kaljakokeilutkin. Isoveljeni kautta sitä viiniä ensin saatiin, tai meidän baarikaapista, salaa pulloista pieniä määriä ottamalla. Ja jota me sitten juotiin siinä läheisessä puistossa. Tai Talsoilan jääkiekkokopeilla, jonneka meillä oli jossain vaiheessa oma avainkin. Mutta siitäkin me käryttiin vahtimestarille, kun ääni siellä kopissa nousi ja tilannetta tultiin tukimaan. Se oli silloin jo sellaista aikaa, kun vastakkainen sukupuolikin alkoi meitä poikia yhä enemmän kiinnostamaan. Ja niitä tyttöjä me sitten iltaisin, yhä useammin lähdettiin myös keskikaupungillekin katsomaan. Niihin aikoihin me muutettiin Turuntieltä, vasta valmistuneeseen kerrostaloon Kuhalankujalle. Suureen asuntoon, jossa oli 7 huonetta ja keittiö. 2 vessaa ja saunakin. Isä oli itse saanut vaikuttaa sen asunnon piirustuksiin, silloin kun sitä taloa rakennettiin. Olihan se Puolimatkan rakentama talo. Ja siellä meillä pojilla oli myös omat huoneetkin, varsinkin sen jälkeen kun Kimmo meni armeijaan ja naimisiin. Sitä ennen jaoin huoneeni Ismon kanssa. Edelleen elämääni kuului samat urheiluharrastukset, pärjäten niissä ihan kohtalaisesti. Samoin kuin joukkueemmekin, sekä futiksessa että jääkiekossa. Koripallossa me taidettiin olla vain alueen keskitasoa. Mutta jääkiekossa me päästiin kerran jopa SM-finaaleihinkin, sijoituksemme ollessa seitsemäs. Mutta muuten ne illat kuluivat kavereiden kesken, milloin missäkin. Ensin alkuun kävin Viksbergin ostoskeskuksen nurkissa, silloisten kavereitteni Koistisen Askon ja Vaarulan Matin ym. kanssa. Pietarin kalansaalis. Yksi vaivainen sintti oli tämänkertaisen kalareissun saalis. Asko sen todennäköisesti sai, koska sen kädessä kala on. Laidoilla Vaarulan pojat, Matti vasemmalla. Itse olen toinen oikealta. Niihin aikoihin kävin myös rippikouluni, leirimuotoisena Lapissa. Hengelliset asiat eivät kuitenkaan meitä kiinnostaneet, viereisessä leirikeskuksessa olevat Helsinkiläiset tytöt kylläkin. Ja muistan kun me tultiin sieltä Lapista sitten pois, niin meidän rippipappi huomasi, että minulta puuttui ne jutut, mitkä olisi pitänyt jo siellä Lapissa suorittaa. Ja niin se kävi kuulustelemassa niitä ulkoa opittavia asioita siinä matkan aikana, muutamankin kerran. Kunnes lopulta, noin 20 km ennen Forssaa se luovutti ja sanoi ettei se ihan niin mennyt, mutta olkoon. En muista oliko kyseessä Isä meidän - rukous vai käskyt. Mutta ripille me Askon ja Sepon kanssa päästiin, ja jota taas juhlittiin kaljojen ja omppuviinin kera. 14

10 Rippikuvani vuodelta Joten läpi pääsin, vaikkei ne opetukset siellä mieleeni jääneetkään. Itse olen kuvan keskimmäisessä rivissä, toinen vasemmalta. Rosenbergin Seppo on siinä se reunimmainen. Ja Koistisen Asko valkopukusista takana oikealla. Siinä vaiheessa taas kaveripiirini vaihtui ja kasvoi, kun Iltaisin suunnistin Kempen taakse, Kartanonkadulle. Erään katoksen alle, jossa me isolla porukalla talvisin lähes joka ilta oltiin. Ja kesällä sen viereisessä Finlaysonin puistossa. Keilabaarista me saatettiin se ilta aloittaa ja sitten siirtyä sinne. Parhaimmillaan meitä siellä Kempen takana oli yli 70 nuorta, ja oli ihme että me saatiin siellä iltaisinkin, sen kerrostalon edustalla sitä melua pitää. Pari kertaa toki meidät häädettiin siitä pois, mutta seuraavana iltana me siellä taas oltiin. Ja sitten koitti itsellänikin se odotettu kesätyöpaikka, Parman tehtaalta. Ja kun kahden viikon päästä se ensimmäinen tili saatiin, se oli taas juhlan paikka, jota me tietysti kaljan voimalla juhlittiin. Mutta se juominen ei jäänyt vain siihen palkkapäivään, eikä edes viikonloppuun. Vaan venyi minulla ja Jepellä jopa kuukauden mittaiseksi. Se Jeppe oli eräs kaveri jääkiekkojoukkueestani ja joka silloin myös siellä tehtaalla töissä parinani oli. Ja jonka kanssa silloin aloin kaveeraamaan. Päivisin me mentiin toki töihin, tai osittain nukkumaan sinne varastoon. Ja illalla taas kaupungille ja juomaan. Ja kun ne rahat oli juotu, Jepellä oli avain äitinsä omistamaan pieneen ravintolaan, jossa me saatettiin välillä yömyöhäänkin viiniä ilmaiseksi lipittää. Se oli aika vauhdikasta aikaa ja ihme, ettei mitään pahempaa silloin tapahtunut. Ei edes suurempia tappeluita. Itse en ole koskaan ollut mikään riidanhaastaja, ehkä pienestä koostanikin johtuen. Ja minulla oli sen verran paljon ystäväpiiriäkin, jotka aina ehti väliin, jos vaikka torilla joku meinasi päälleni käydä. Yhden ainoan kerran olen itse ensin toista lyönyt. Se tapahtui eräässä disco-illassa, Teatteritalon takana. Olin siellä erään luokkakaverini kanssa, joka jostain syystä alkoi jankkaamaan minulle että lyö vaan, lyö vaan. Ja kun se jankkaaminen ei loppunut, tein sen mitä se pyysi. Vaikka hän oli minua melkein päätä pidempi. Sitten se siinä maassa istuallaan ihmetteli sitä, että miksi olin häntä lyönyt. No lopulta sekin pieni riita saatiin sovittua ja taas oltiin kavereita. Mutta siitä, sen alkukesän juomisesta jäi mieleen vielä se, kun itse lopetin sen juomisen 30 päivän päästä. Mutta Jeppe jatkoi vielä yhden illan sen päälle. Eikä minun ollut kivaa kulkea siellä kaupungilla silloin hänen kanssaan. Koska sitä koki itsensä jotenkin araksi ja alastomaksi. Ja sitä kautta tajusin sen, kuinka se juominen aiheuttaa helposti sitä riippuvuuttakin. Kesällä lauantai-iltaisin me käytiin usein tansseissa Sotkalinnassa, joskus myös Leimukalliolla. Mutta selvin päin ei koskaan. Ja ne reis- 15

11 sut me tehtiin joko linja-autolla tai Matin autolla. Tai sitten Lehtokanakaan Arin moottoripyörillä, joka pelasi myös siinä samassa jääkiekkojoukkueessa kanssani. Samassa ketjussakin, kuin Seppo ja minä. Siksi me kolmistaan silloin tällöin myös liikuttiinkin, koska se yhdessä pelaaminen yhdisti meitä. Siinä Kempen isossa porukassa myös muutamilla muilla oli moottoripyöriä, kenenkä vanhemmilla oli pojalleen sellainen varaa ostaa. Tai kuka oli kesätyörahansa sellaiseen satsannut. Varmaankin parempi kohde kuin mitä minun tienaamillani rahoilla silloin oli. Mutta kaksi heidän takanaan ollutta nuorta vuoden välein kolarien, seurauksena kuolivat. Silloin kun itse pyörän takana istuin, me selvittiin onneksi vain läheltä piti tilanteilla. KOULUISTA EI PÄÄSTÖTODISTUKSIA JA PAHA AUTOKOLARI Koulunkäyntini alkoi siinä vaiheessa myös pahasti kärsiä, koska se ei vaan yksinkertaisesti minua kiinnostanut. Äidin valvoessa kotona kouluunlähtöäni, monta kertaa suunnistin kuitenkin keskikaupungille, ja jonnekin baariin istumaan. Läksyt jäi lukematta, ja joka oli sekä syytä että seurausta edellisestä. Ja joka vaikutti lisää myös sitä, etten koulussa enää kovin hyvin viihtynyt, urheilutunteja lukuun ottamatta. Kansakoulun jälkeenhän olin pyrkinyt ja päässytkin oppikouluun, jossa taas ensimmäinen vuosi meni ihan kivasti. Mutta jo toisena vuonna sain ehdot, jotka piti kesän aikana suorittaa, jos mieli päästä seuraavalle luokalle. Silloin vanhempani määräsivät ovelasti minut ehtolaiskurssille mummin ja ukin luokse Tampereelle. Tuskin olisin Forssassa tai mökillä sitä matikkaa kesällä lukenutkaan. Ihan kivaa sielläkin ensin oli, mutta kyllä siellä se aika siellä kavereita näkemättä pitkää oli. Ja mummilla oli aika tarkka nenä, haistaen heti jos jossakin tupakalla olin. Siellä ehtolaiskurssillakin tuli väliajoilla muutama tupakka poltettua ja käryhän siitä kävi. Mutta niistä ehdoista kuitenkin selvisin, joskin ilo oli lyhytaikaista. Varsinkin just matikka ja kielet tuottivat minulle jatkossakin paljon vaikeuksia. Muistan kun kerran Ruotsin kokeessa istuin Malin Turkan takana, ja pyysin häntä auttamaan minua kokeessa. Vaihdoimme paperit ja hän teki minulle yhden tehtävän. Ja kun palautimme ne koepaperit, kummassakin paperissa luki Arto Hintsanen. Opettaja hieman ihmetteli sitä. Minä taas sitä, miksi Turkka sai kokeesta 6 1/2 ja minä vain 4 1/2. Mutta sama tahti jatkui, ja seuraavat luokatkin meni vasta tuplaten läpi. Ja taisin olla varsinainen opettajien mieliharmi siihen aikaan. Liekö myös se oma rikkinäisyys vaikuttanut silloin sitä, että piti muiden huomiota hakea, milloin milläkin kepposella. Sittemmin kävin erään kristillisen koulutyöntekijän, Korhosen Karin kanssa Linikkalan yläasteella tavaten siellä entisen opettajani. Kun esittäydyin hänelle, niin hän totesi heti, että olin aika säiffäri silloin kouluaikoinani. Ja hän ei edes tiennyt mitä kaikkea silloin tuli tehtyä. Kerran me ei luokkakaverini kanssa mentykään tunnille, vaan kurkattiin onko opettajien huoneessa ketään. Ei ollut. Ja silloin me haettiin läheisestä kaupasta pari pulloa kaljaa ja juotiin ne siellä opettajistossa. Ja rehvakkaasti jalat pöydällä, josta taas oli kertomista muille. Ei ihme että en siitä koulusta saanut päästötodistusta ollenkaan. Siihen vaikutti osaltaan sekin, kun autokolarin seurauksena jouduin olemaan muutamia kuukausia poissa koulusta. Matinaron Pekan kanssa me lähdettiin Humppilan seurojentalolle tansseihin, Pekka kuskina. Vaikka hän oli silloin vasta 16-vuotias, eikä hänellä tietenkään ollut vielä ajokorttiakaan. Itselläni oli, mutta sillä kertaa istuin apukuskin paikalla, koska olin ottanut jonkin verran alkoholia. Ja niin se äidin pikku-fiatin nokka käännettiin kohti Humppilan seurojen taloa, toiveet korkealla. Mutta se viinan tuoma ilo kuitenkin illan mittaan siitä hiipui, kun paluumatkalla Forssaan me ajettiin paha 16

12 kolari. Ajajana ei ollut Pekka, koska sekin innostui siellä juomaan. Kuskia vaihdettiin matkan aikana parikin kertaa, mutta kun kenenkään ajamisesta ei oikein meinannut tulla mitään, hyppäsin itse rattiin. Ja ikävin seurauksin. Eräässä mutkassa osuin sillan kivitolppaan ja auto romuttui siinä täysin. Se oli kuin painajaismaisesta elokuvasta. Ensin täysi hiljaisuus ja ketään ei näkynyt missään. Välillä minulta meni tajukin ja taas kun olin tajuissani, yritin huutaa sieltä autosta apua. Muistan varmaan koko ikäni myös sen, kun minut saatiin lopulta autosta irrotettua. Ja siinä märässä maassa, verta syljeskellen, pahoin loukkaantuneena tajusin koko sen tilanteen. Sen että ambulanssien lisäksi myös poliisit olivat paikalle tulossa ja pakoonkaan en enää päässyt. Ja nyt minun oli pakko vastata siitä teostani. Siinä vaiheessa en tosin tiennyt, miten muille autossa olleille oli käynyt. Vasta jälkeen päin kuulin, kuinka eräältä kyydissä olleelta tytöltä oli murtunut niskanikama. Hänkin oli siis vähällä siinä kuolla. Sen seurauksena hän joutui olemaan Forssan sairaalassa paikallaan kuukauden päivät, niskan ollessa vedossa. Muita kyydissä olleita ei onneksi pahemmin sattunut. Mutta minun osaltani se tanssireissu kesti silloin kaksi kuukautta. Ensin minut vietiin kriittisessä tilassa Forssan sairaalaan, josta aamulla kiireisiin leikkauksiin Tyksiin. Kuulin matkalla Turkuun, kuinka jalkani oli kahdesta kohtaa poikki, sekä lantio pahasti murtunut. Myöskin virtsarakko oli siinä törmäyksessä revennyt, ja muut pienemmät jutut sen lisäksi. Ihme että selvisin siitä hengissä ja pystyin sittemmin vielä urheilemaankin. Ja jos siellä sairaalassa ei olisi vertaistukea viereisestä sängystä löytynyt, se olisi varmasti ollut aika kestämätöntä aikaa. Toki silloinkin, vaikka kipupiikkejäkin ensin parin viikon aikana neljän tunnin välein sain, mutta niiden vaikutus ei ihan niin kauaa koskaan riittänyt. Ehkä tunnin tai kaksi. Ja joka paikka oli sen kovan tärskyn jälkeen pitkään kipeänä, leikatut paikat vielä enemmän. Ja mihinkään en siitä sängystä päässyt, koska jalkani oli vedossa. Hofmannin häkkyrästä, eli lantiotani kasassa pitävästä metallirakennelmasta minua silloin tällöin pesemistä ja tarpeitani varten ylös sängystä kohotettiin. Ensimmäistä kertaa kun lääkäri minua sillä ilmaan nosti, niin tietysti pelästyin asiaa. Mutta se vaan testasi sillä tavalla niiden viiden akselin pitävyyttä lonkkaluissani, eikä se paljoa sattunutkaan. Mutta se oli sellainen elävästi mieleen jäänyt hurja tunne. Sittemmin kun avohaavat reidessäni olivat pikkusen kiinni menneet, se jalan veto poistettiin ja minut laitettiin kokovartalokipsiin. Tosin se oli vain puolivartaloa peittävä kipsi, navasta alaspäin, ja oikea jalka jäi vapaaksi. Sen jälkeen sain jo opetella sängystä nousemistakin, ja todeta kuinka vaikeaa se oli, koska en taittunut vyötärön kohdalta mihinkään. Eli osittain vartalo suorana piti apinakeinun avulla se tehdä. Äiti ja Ismo kävivät siellä usein minua katsomassa, mutta mukaan mahtui taas monta sellaistakin päivää, jolloinka vierailuaikana odotin turhaan huoneemme oven aukeavan. Täytyy myöntää että se oli kaiken kaikkiaan yksi elämäni rankimmista kokemuksista. Lokakuun puolenvälin jälkeen se onnettomuushan tapahtui ja joulukuun puolella minut siirrettiin sieltä Tyksistä, Forssan aluesairaalaan kuntoutumaan. Ja jonneka oli tietysti lyhyempi matka jo vieraidenkin tulla. Jouluksi pääsin sairaalasta kokonaan pois, vaikka kipsissä vielä olinkin. Lopulta kun se otettiin pois, alkoi jo kevätaurinkokin paistamaan, kaikkeen muuhun paitsi koulun käymiseen. Sinä sairaala-aikana olin ehtinyt taas putoamaan opetuksista kärryiltä, ja jäin uudelleen sille samalle, viidennelle luokalle. Ja kolmatta kertaa ei silloin enää voinut samaa luokkaa käydä. Joten se siitä keskikoulusta. 17

13 Tässä vaiheessa oli kokovartalokipsi jo poissa ja opeteltiin kainalosauvojen kanssa kulkemaan. Eli kuvan täytyy olla alkuvuotta Ja otettu Kuhalankujan asunnosta, olohuoneesta. Kuvassa taustalla myös Tampereen mummi. Parhaimmillaan, tai pikemminkin pahimmillaan siellä keskikoulussa, todistuksessani oli ainoastaan urheilu kiitettävä. Melkein kaikki muut numerot olivatkin nelosia. Ja siihen aikaan se arvosteluasteikko oli 4:sta 10:iin. Ja se tarkoitti sitä että hain sen jälkeen ammattikouluun, rakennuslinjalle, jonne oli helpompi päästäkin. Ja myös pääsin. Vaikken alaa omakseni kokenut, niin siellä se koulunkäynti silti oli keskikoulupohjalta helppoa. Tai olisi ollut, jos vain olisin malttanut siellä käydä. Ensimmäinen vuosi toki meni hienosti läpi, ja sain vielä kesätöitäkin muutamaksi viikoksi eräältä ammattikoulun keskeneräiseltä rakennukselta. Ja sitä kautta taas pikkusen taskurahaa, jota sillä kertaa tuhlattiin, nyt myös uusien koulukavereiden kanssa Somerolla. TYTTÖ BAARISSA Sinne Somerolle me Sepon ja Vellun kanssa usein yhdessä myös mentiin. Välillä linja-autolla tai liftillä. Joskus taas isoveljeni mustalla kuplavolkkarilla, tai äitini uudella pikku-fiiulla. Viikonloppuisin nimittäin sekin usein vapaana oli, vanhempieni avioliiton rakoilemisen myötä. asiaa sen enempää selittelemättä. Mutta se miksi me sinne Somerolle usein mentiin, meillä oli tietysti taas tytöt siellä mielessä. Ja kyllä sen reilun vuoden aikana siellä muutamankin kerran tytöt kainalossa me kuljettiin, mutta sitä oikeaa ei vain tuntunut löytyvän. Kerran eräänä lauantai-iltana näin yhden kauniin tytön tulevan sinne Marina- baariin, jossa me silloin alkuillasta istuttiin. Se tyttö istui kavereittensa kanssa toiselle puolelle sitä baaria, eikä edes huomannut minua vielä silloin. Ehkä kerran lyhyesti siinä katseemme kohtasivat, mutta ei sen enempää. Itse en kuitenkaan meinannut saada silmiäni hänestä irti. Ja siinä mietin sitäkin, että olin nähnyt hänet pari kertaa vilaukselta myös Forssassa. Kerran kävelemässä linja-autoaseman luona, jolloin yritin häntä myös jäljittääkin. Lukiosta oli ilmeisesti silloin kotiin menossa. Mutta autoa kääntäessä olin sen tytön silloin näköpiiristä hukannut. Ja edelleen siellä Somerolla siinä baarissa mietin sitä, missä päin hän mahtaa asua. Kun sinä kyseisenä viikonloppuna siellä Somerolla ei o sillä tyttörintamalla oikein minua onnistanut, niin sunnuntaina illalla nukkumaan mennessäni rukoilin sängyssä sitä, että Jumala antaisi sen tytön minulle vaimoksi. Liitin sen siihen yleiseen levolle laske Luojani -rukoukseen, joka lapsena minul- 18

14 lekin oli opetettu. Ja jota silloin tällöin vielä sittemminkin rukoilin, varsinkin jos joku asia minua ahdisti. Kuten silloinkin, kun juovuksissa sen kolarin olin ajanut. Silloin rukoilin Jumalalta sitä, etten jäisi rattijuoppoudesta kiinni ja joutuisi vankilaan. Siihen aikaan nimittäin sekin olisi ollut mahdollista. No ehkä Jumala kuuli, koska siitä asiasta minua ei oikeudessa tuomittu ollenkaan, muista syytteistä kyllä. Mutta niistäkin selvisin silloin suhteellisen pienillä sakoilla. Mutta uskon, että Jumala kuuli myös tämän rukoukseni, kun sitä tyttöä silloin vaimokseni rukoilin. Vaikkakin se oli aika utopistinen rukous, baarin kaunein tyttö ja minulle. Miten se voisi edes tapahtua. Mutta niin vain kävi että 1 ½ vuota siitä rukouksesta me tavattiin, nyt kolmannella paikkakunnalla Tammelassa. Se taisi olla keskiviikkoilta, kun menin Vaarulan Matin kanssa Tammelan krouviin iltaa istumaan. Ja siellä huomasin, että se sama tyttö, jota olin jo Forssassa ja Somerollakin vilkuillut. Hän istui silloin siellä ystäviensä kanssa. Otin vähän rohkaisua pohjalle ja hain tyttöä tanssimaan. Hänen seurueestaan kun muut eivät tuntuneet tanssilavalla viihtyvän. Hain kerran ja toisenkin, ja huomasin että meillä synkkasi heti hyvin. Tosin en muista yhtään sitä, mitä me siellä juteltiin, koska olin siellä sen verran taas juonut. Mieleeni jäi siitä loppuillasta vain se, kun meinasin kaataa sen ison levysoittimen, jonka edessä me jammailtiin. Hämärästi toki muistelin, että se tyttö olisi yrittänyt käteeni puhelinnumeroaan kirjoittaa, mutta siitä kynästä ei kunnolla mustetta tullut, tai olin vahingossa pessyt osan siitä pois. Ja sen tytön kyyti oli lähtenyt sieltä ravintolasta sen verran kiireellä, ettei me ehditty uutta tapaamistakaan sopimaan. Ja muistan vieläkin kuinka se tilanteena silloin minua muutamankin päivän harmitti. Ja yritin muistella sitä, mistä se tyttö sanoi olevansa. Teuroltako? Karttaa tutkiessa huomasin Forssan eteläpuolella olevan myös Torron, ja taas mietin voisiko se olla oikea kylä. Seppo sattui olemaan silloin armeijassa ja sotaharjoituksissa Räyskälässä ja kehitin pienen valheen isälleni, että lähden katsomaan Seppoa sinne sotaharjoituksiin. Ja niin sain isältäni Volvon lainaksi, mikä oli hänen työsuhdeautonsa. Mutta Seppoa en lähtenytkään katsomaan vaan lähdin etsimään sitä kadoksissa ollutta tyttöä. Joku voi ajatella, että vähän samanlainen ajatus kuin etsisi sitä kuuluisaa nuppineulaa isosta heinäkasasta. Teurolle en lähtenyt, vaan otin suunnaksi Torron, koska ajattelin että se on ainakin Someron suunnalla. Ja jonneka voisin siitä ajella, jos ne etsinnät olisi tuloksettomia. Ja niin saavuin Torron pieneen kylään, jossa olin kerran aikaisemminkin elämässäni käynyt. Se tapahtui ollessani kuusitoistavuotias, ja Alkon lakon aikaan. Sen muistan vieläkin hyvin. Alkuillasta me oltiin Sotkalinnassa tansseissa ja sieltä tullessa kaljat oli siinä vaiheessa tietysti jo juotu. Yöllä me mentiin jatkoille Matinaroille, Visbergiin, kun heidän vanhemmat olivat silloin Torrolla mökillä yötä. Se oli Pääsiäisen aikaa. Telkkarista tuli yöllä tunteja kestävä ortodoksisen Jumalanpalvelus, jota me vähän ihmetellenkin katsottiin. Ja sitä kuinka jotkut viitsii sellaisen suitsutussavun perässä siellä tunnista toiseen kulkea. Mutta meistä oli silti kiva sitä katsoa ja yhdessä valvoa. Aamuyöstä me saatiin ajatus lähteä heidän mökiltään hakemaan sahtia, jota heidän isänsä oli kuulemma paljon tehnyt. Ja muistan vieläkin hyvin sen matkan, kun me ajettiin sitä Torron kyläteitä, aamuauringon noustessa. Ja radiosta tuli laulu, katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaa olla hän. Silloin siinä autossa, sitä upeaa maalaismaisemaa kylän koulun kohdalla katsellessa mietin, että, mahtaisko tästä kylästä joku kivannäköinen, mukava tyttö minullekin löytyä. Mutta saman tien tuli myös ajatus, että miksi se just minua odottaisi. Joku fiksumpi ja komeampi olisi sen tietysti jo vienyt. Siellä mökillä meille ei kuitenkaan sahtia annettu, eivätkä tykänneet siitä aikaisesta aamuherätyksestä. Ja me lähdettiin takaisin Forssaan. 19

15 ETSINTÄ TUOTTAA TULOSTA Mutta siitä joitakin vuosia myöhemmin, ajoin siis toistamiseen sitä Torron kylätietä. Ja olin sieltä sitä kadotettua tyttöä etsimässä. Mutta talojen pihoilla ei näkynyt ketään, jolta olisi voinut tyttöä edes tiedustella. Ja seuraavaksi mietin, olisiko se edes järkevääkään. Mennä vain pokerilla jonnekin taloon ja kysyä että onko täällä sen ja sen näköistä tyttöä, jonka ravintolassa olin tavannut. Jos niin olisi ollutkin, siitä talosta olisi varmaan tullut silloin saman tien lähtö. Ja kun en tarkkaan edes muistanut enää sitäkään, minkä näköinen se tyttö oli, saati hänen etunimeään. Ja niinpä käännyin takaisin sillä kylätiellä, ja otin Torron risteyksestä uudeksi suunnaksi Someron. Mutta en ehtinyt ajaa kuin muutaman sata metriä sinne päin, kun minua vastaan tuli kävellen kaksi nuorta tyttöä. Taisivat olla tupakkalenkillä, koska kun pysähdyin heidän luokseen, ne pudottivat nopeasti jotain kädestä maahan. Heille sitten yritin kuvailla sitä etsimääni tyttöä, mutta ne tytöt eivät oikein olleet siitä varmoja ketä tarkoitin. Kylässä asui kuulemma muutamakin tyttö, joka jollakin tavalla oli kuvaustani vastannut. Tajusin itsekin sen tilanteen mahdottomuuden ja kiitin heitä siitä. Ja jatkoin matkaani Someron suuntaan. Mutta jokin sai minut kuitenkin kääntymään sen suoran päässä takaisin, vaikka oli jo päättänyt että Somerolle ajan. Ja kun lähestyin niitä tyttöjä siitä suunnasta, he viittoilivat minua pysähtymään uudestaan. Ja toinen heistä sanoi innokkaasti, että tällä hänen kaverillaankin on sen näköinen sisko, mutta se ei ole vielä 18 vuotta täyttänyt. He yhdessä vielä miettivät, että olisko se voinut siellä ravintolassa silloin alaikäisenä olla. Ja he kertoivat mistä voisin hänet löytää. Ja niin kävin ohjeiden mukaan tekemässä kierroksen siellä tyttöjen kotitalon pihalla, uskaltamatta kuitenkaan mennä sisään. Joku tyttö sieltä yläkerrasta kerran pihalle vilkaisi, mutta luuli minua toiseksi henkilöksi. (niin kuin jälkeen päin kuulin) Vielä kerran palasin sinne tyttöjen luokse ja sanoin että jos se hänen siskonsa oli, niin pyydä häntä soittamaan minulle. Kynää ja paperiakaan me ei siinä kiireessä löydetty, mutta laitoin sen etsimäni tytön siskon opettelemaan meidän puhelinnumeromme ulkoa. Ja jota hän kuulemma koko matkan oli hokenutkin. Ja Tuula muistaa sen meidän Kuhalankujan puhelinnumeron vielä tänäänkin. Silloinen Tainan kotitalo, Kuuselassa. Oikeassa yläkulmassa oli tyttöjen huone, ja jonka ikkunassa vilauksen Tainasta näin. Mutten uskaltanut mennä juttelemaan. Niinpä ajoin takaisin Tuulan ja Haippon Jaanan luokse, antamaan sen puhelinnumeromme. Kun pääsin Torrolta takaisin kotiin, niin siitä alkoi se piinaava odotus. Odotin ja odotin, mutta soittoa ei kuulunut. Lopulta illalla taas lähdin ulos, ajatellen, että ehkä se ei sittenkään ollut se sama tyttö. Tai että se ei halunnut minua enää uudelleen tavata. Mutta seuraavana iltapäivänä, joka oli 20

16 kuisen ylpeänäkin siinä matkalla tutuilleni morjestelin, Tainan ollessa vieressäni. Taina vastaavasti ihmetteli sitä, kuinka tunsin Forssassa niin paljon muita. Mutta kun olin tuplannut muutamia luokkia, kerta toisensa jälkeen, jo sieltä yksistään sain tuplasti niitä tuttuja. Samoin niistä muutamista harrastuksista, sekä isoveljieni kautta, heidän ystäväpiireistään. Ja edelleen se 70 sieltä Kempen takaa, ja monet, monet muut, joihinka olin tavalla ja toisella tutustunut. Myös viikonloppuisin torilla, jonneka sekä nuoret että vähän vanhemmatkin, ravintoloiden kiinni mentyä kokoontuivat. Silloin torilla saattoi kerralla olla pari- kolmesataakin ihmistä. Sekin oli osaksi Tainalle uutta ja ihmeellistä. Kuten minustakin tutustua Torron rauhalliseen maaseutuun, ja Tainan perheeseen. Myös hänen isovanhempiinsa, jotka asuivat jo siinä vaiheessa kylän vanhalla kansakoululla. Ja jonneka me oltiin aina tervetulleita, kuten Hakalaankin, jossa Tainan äidin vanhemmat puolestaan asuivat. Kuvassa vasemmalla Haka-pappa ja Mami. Eli Tainan isovanhemmat äidin puolelta, (Vihtori ja Lempi ). He asuivat siinä missä Hakalan Antti nyt asuu. Oikella puolella isovanhemmat, Matin puolelta. Eli Lohermaan Yrjö ja Anna. He asuivat 70-luvun alusta asti Torron vanhalla kansakoululla. Siinä ylemmässä rakennuksessa, joka nyt on Honkosen Teron omistuksessa. Silloin kun me alettiin seurustelemaan, me ensin alkuun oltiin vain viikonloput yhdessä. Mutta jo parin viikon seurustelun jälkeen me nähtiin toisiamme viikollakin. Aika usein hain Tainaa koulusta, jolloinka hän saattoi olla meillä yötä ja mennä sieltä taas aamulla kouluun. Eikä mennyt kauaa kun olin ensimmäisen yöni Tainan kotona, Torrollakin. Sielläkään vanhemmat eivät sitä asiana paheksuneet. Eivät ainakaan koskaan siitä meille puhuneet. TÖIHIN FINLAYSONILLE Se oli maaliskuun 20. päivä vuonna 1977, kun me alettiin Tainan kanssa yhdessä olemaan. Ja kun päästiin sen vuoden kesään, se oli jo ihmeellisempää, jos me ei saman katon alla silloin nukuttu. Niin tiiviisti me ollaan aina yhdessä oltu. Ja se aika meni silloin kuin siivillä. Kevät vaihtui nopeasti kesäksi, jolloinka Taina hoiti kesätyönään Forssassa erästä tyttöä. Itse olin saanut jo siinä vaiheessa töitä Finlaysonin muovitehtaalta, koneen käyttäjän apulaisena. Se kone oli muutamia kymmeniä metrejä pitkä lakkakone, jossa lakattiin tapettia ja pöytäliinaa. Sekä erilaisia sadevaatekankaita ja auton sisustusmateriaaleja. Se siinä työssä pikkusen harmitti, kun se oli kaksivuorotyötä, mutta tärkeintä oli että sitä kautta sai sitä kaivattua omaa rahaakin. 22

17 Muovitehtaan vuorotyöporukka Stork-sivelykoneelta. Sillä pitkällä koneella puolestaan tehtiin lattiamuovimattoa, tapettia ja sadevaatemateriaalia. Oikealla Palomäen Pertti. Itse olen vasemmassa reunassa, vierelläni silloinen vuorotyön johtaja, Palsan Ilkka. Sittemmin se tehdas lopetettiin ja tuotanto myytiin halvemmalla tuottaviin maihin. Ja edelleen, oman autonkin. Se ensimmäinen ostamani auto oli valkoinen Ford Escort, jolla me tehtiin Tainan kanssa ensimmäinen yhteinen kesälomaretkikin. Ja teltta oli silloin tietysti majoituksena. En enää muistakaan kuinka monella leirintäalueella me silloin käytiin, mutta sen muistan, kun me Ähtärin eläinpuistosta kotiin päin ajeltiin, niin siitä autosta meni vetoakseli rikki. Ja nipin napin päästiin ajamaan sillä kotiin asti. Se toki vielä korjattiin, mutta aika pian myin sen pois ja me ostettiin tilalle vihreä, pieni Datsun Sen jälkeen autot onkin vaihtuneet sen verran tiuhaan tahtiin, ettei niitä kannata tässä luetella. Näitä kelpaa katsella, sekä edestä että takaa. Takana on Ford Escort, vuosimallia Edessä Taina, silloin vielä Lohermaa. Ja vuosimallia Kuva otettu Ähtärin eläinpuiston viereiseltä leirintäalueelta. Muuten kiva reissu, mutta kotimatkalla auton vetoakseli meni rikki. Silti sieltäkin onnellisesti perille päästiin. 23

18 YHTEEN ASUMAAN Jonkin verran me tietysti liikuttiin silloin kummankin ystäväpiirissä, ja varsinkin niiden kanssa joilla oli myös seurustelukumppanit. Koistisen Askokin oli jo siinä vaiheessa Piiansa löytänyt. Ja sieltä Finlaysoniltakin me myös saatiin uusia yhteisiä ystäviä. Mm. Palomäet ja Vienoset, joidenka luona me muutamia iltoja yhdessä vietettiin. Mutta paljon me viihdyttiin kaksistaankin. Vuoden 1977 viimeisenä päivänä Tainan perusperhe muutti Torron vanhaan kouluun, yläkoulun puolelle. Niistä kahdesta koulurakennuksesta alempana olevaan, mummun ja vaarin asuessa siinä ylemmässä. Tainan isä oli ostanut koko sen koulun jo 70-luvun alussa, mutta nyt sen toisen puolen peruskorjauksen myötä hekin pääsivät sinne muuttamaan. Risto, oli juuri armeijasta kotiutunut, eikä kauaa ehtinyt siellä asumaan, kun se muutti Airansa kanssa Forssaan. Ja niinpä me muutettiin Tainan kanssa sinne kulmakamariin. Tarjahan oli jäänyt asumaan sinne entiseen paikkaan Kuuselaan, mutta ei mennyt kauaa, kun hän pyysi Tuulaa sinne kaverikseen. Koska ei halunnut siellä syrjässä yksinään asua. Ja niin me taas muutettiin sieltä kulmakamarista Tuulan entiseen huoneeseen, yläkertaan, jossa me saatiin pikkusen sitä kaivattua yksinäisyyttäkin. Ja niinpä Torrolta käsin Forssassa töissä sitten kävin, samaan aikaan kun Taina kävi lukion viimeistä luokkaa. Taina kulki Forssaan välillä linja-autolla, tai äitinsä kanssa, joka oli silloin Paakkosen Autoliikkeessä töissä. Tainan isä puolestaan jakoi postia kuorma-autolla ja rekalla, jossakin Forssa- Tampere-Turku akselilla. Sinä keväänä, kun me oltiin Tainan kanssa oltu jo vuosi yhdessä, niin Tainalla oli ylioppilaskirjoitukset, ja jotka hän reputti Englannin kielessä. Ja se oli kova paikka hänen vanhemmilleen. Ja ymmärrettävistä syistä, osa siitä laitettiin myös minun syykseni. Pienen sanaharkan jälkeen me lähdettiin sieltä koululta pois, niin että kivet auton pyöristä sinkoilivat. Ja me mentiin Kuhalankujalle pariksi viikoksi asumaan. Mutta pian sitä taas puolin ja toisin lepyttiin, ja me muutettiin takaisin Torrolle. Samoihin aikoihin äitini ja isäni erosivat, isän muuttaessa Hellemaan Tuulan kanssa asumaan Helsinkiin. Äitini oli vastaavasti löytänyt Penttilän Jormasta elämänkumppanin, muuttaen kerrostalokolmioon Tölölle. Ja sitten fanfaarit soimaan. Kesällä-78, heinäkuun ensimmäisenä me käytiin ostamassa Salosta kihlat. Uuden kiiltävät sormukset, jotka me laitettiin toistemme sormiin erään korkean kallion päällä. Josta avautui kaunis näköala Saloon päin. Se oli upea, odotettu hetki, joka taidettiin pitkällä suudelmalla ja lemmenvaloilla kruunata. Sillä Salon reissulla me ostettiin myös pubi-tikkataulu. Ja jotain muutakin. Ja jos oikein tarkkaan suurennuslasin avulla katsoo, niin voi nähdä nimettömissä ne uudet kihlasormuksetkin. 24

19 Tainan vanhemmat halusivat tietysti järjestää kihlajaiset sen asian kunniaksi ja niin meidän sukummekin saivat tutustua toinen toisiinsa. Paikalla oli myös monia kyläläisiäkin. Sinä syksynä Taina sai valkolakin ja me muutettiin Forssaan Turuntien alkupäähän, paloasemaa vastapäätä. Se oli meidän ensimmäinen yhteinen, oma asuntomme. 2 huonetta ja keittokomero. Ja joka me saatiin kalustaa niin kuin itse haluttiin. Niihin aikoihin innostuin pelaamaan myös puulaakilentopalloa, muovitehtaan kakkosjoukkueen kanssa. Siinä mielessä se oli hyvä juttu, koska muut harrastukset olivat jo jääneet. Pysyin ainakin fyysisesti jonkinlaisessa kunnossa. Joskin se oli minulle ihan uusi laji ja kesti aikansa, ennen kuin edes opin syöttämään palloa yläkautta verkon yli. Mutta ihan kivaa se oli, vaikken silloin vielä kunnolla sormiakaan verkon yläpuolelle saanut. Sen verran lyhyt pelaajana kun olin. Sen autokolarin seurauksena minun ei tarvinnut mennä armeijaan muutamaan vuoteen, mutta loputtomasti ei sitä lykkäystäkään voitu jatkaa. Ja niin minutkin kutsunnoissa määrättiin palvelukseen, seuraavan syksyn lokakuun erässä. Ja sitä silmällä pitäen halusin mennä naimisiin ennen sitä. Häitämme tanssittiinkin elokuun 11. päivänä vuonna Ja taas olivat suvut ja koko kylän väki paikalla. Ja Torron kappeli oli täynnä, rippipappini Muilun Juhanin vihkiessä meidät. Kappeli oli täynnä ja vieraat odottavalla mielellä. Ja oikean puoleisessa kuvassa se odotus palkitaan, kun hääpari tuli sisään. Tai itse olin jo siinä vaiheessa siellä, Matti saattaessa ja luovuttaessa Tainan minulle. Oikean puoleisessa kuvassa on myös Antervon Reino, jonka takana Honkalan Anneli. Ja sen jälkeen juhlat koululla, pelimannimusiikin vauhdittamana kesti aina puoleen yöhön asti. Bestmanina toiminut Ismo vei meidät silloin sieltä Turuntien kotiimme, josta hänen piti hakea meidät aamulla 5:n jälkeen. Tarkoituksena lähteä Iniöön häämatkalle. Mutta Ismoapa ei aamulla kuulunut, ja puhelintakaan hänen majapaikkaansa ei ollut. Niinpä kävin hakemassa hänet sieltä Vigsbergistä, jossa hän yötä silloin oli. Mutta ei ajokuntoisena, koska oli itsekin vielä yöllä lähtenyt häitämme jonnekin juhlimaan. Ja niin se hääparille varattu takapenkki oli silloin Iniöön mennessä 25

20 kuskin omassa käytössä, Ismon nukkuessa siellä poikittain. Ja kun me saavuttiin Laupusiin, josta sen Iniön lautan piti lähteä, me nähtiin sen Autolautan peräpää kaukana ulapalla. Joten ei muuta kun puhelinyhteys Bompaan, joka siellä Iniössä silloin asui. Ja hän tulikin meitä sieltä hakemaan pienellä perämoottorilla varustetulla, tavallisella soutuveneellä. Taina muistaa vieläkin sen, kuinka se vene siellä ulapalla pelottavasti keikkui, sekä vuosi myös vettä. Onneksi meillä oli äyskäri mukana ja perille siltäkin merimatkalta onnellisesti päästiin. Se oli muutoinkin ikimuistoinen ja kiva reissu. Harmi vaan että pudotin kameran veneen pohjalle ja se filmirulla valottui. Ja siksi meillä ei siltä reissulta ole valokuvia muistona. Onneksi Ismo oli kuitenkin sovittuna aikana meitä vastassa, ja sillä kertaa ajokunnossakin. Joten silläkin matkalla oli onnellinen päätös. Vasemmalla kuva Bompasta, pari vuotta myöhemmin. Ajalta, jolloinka oli laivalla vielä perämies. Sittemmin Jari luki kapteeniksi ja yläkuvassa merikarhu on nykykunnossa ja muodossa Hannelensa kanssa. Kuva otettu Liisa-äidin terassilta, Iniön pääsaarella. ARMEIJAN HARMAISIIN JA AVIOLIITON ARKEEN Ennen armeijaan lähtöäni me ehdittiin vielä muuttamaan Rytyntielle, Viksbergiin. Saman suuruiseen asuntoon, kuin mitä meillä oli Turuntielläkin. Lisäetuna toki parveke. Mutta se armeijaan lähtö oli aika ankea, vastavihitylle, ja pikkuisen mustasukkaisellekin nuorelle miehelle. Mutta Hämeenlinnaan ja siellä olevalle Linnan kasarmille oli mentävä. Ja josta ei lomille muutamaan viikkoon edes päästy. Onneksi Taina kävi minua siellä pari kertaa siellä katsomassa, niin isommat ikävät saatiin halata pois. Hän oli saanut töitä Paakkosen baarista, kassan hoitajana, ja joka oli myös vuorotyötä. Ja sitä kautta meillä oli rahaa elämiseen, koska armeijan päivärahoilla ei ketään elätetä. Mutta tietysti mietin myös sitä, mitenkä hän muuten pärjää siellä yksin. Ja onko hän edes yksin. Monenlaisia ajatuksia mielessä kävi, vaikkei siihen aihetta olisi ollut. Mutta kun ensimmäisen ker- 26

21 ran lopulta lomalle pääsin, mietin silti jäädäkö puntikselle vai ei. Mutta se olisi taas vaikuttanut sen että seuraavat lomat olisi palaneet. Joku oli sanonut, että siellä armeijassa kannattaa olla aika huomaamaton, eikä olla ensimmäinen tai viimeinen missään. Sitä neuvoa noudattamalla siellä muiden mukana pärjäilin, ammunnoissakin sain valiot. Mutta kyllä se alokasaika tuntui todella lapselliselta touhulta. Ja naamat punasina karjuvien alikessujen edessä jatkuvaa sulkeista ja pokkuroimista. Sekä siivoamista. Mietin, että olis mulla varmaan parempaakin tekemistä kotona. Varsinkin kun jossain vaiheessa vasempaan jalkaani alkoi marssiharjoituksissa sattumaan. Ja jonka seurauksena sainkin vapautusta marssimisesta. Ja pikkuhiljaa aloin olla myös siellä varuskuntasairaalassakin tuttu näky. Alokasaika meni kuitenkin vielä jotenkuten mukavasti, mutta sen jälkeen esikuntapatterissa ei. Siellä onnistuin uutena miehenä lintsaamaan väärään aikaan, väärässä paikassa. Ja jonka eräs kersantti huomasi. Taas huutamalla naamani edessä, vakuuttaen sitä kuinka minulle tulee olemaan siellä tukalat paikat. Ja ikäväkseni se kessu sattui olemaan myös hyvää pataa sen patterin vääpelin kanssa. Vääpelin, joka oli todella isokokoinen ja kovaääninen mies, jota kaikki tuntuivat siellä pelkäävän. Minua koulutettiin esikuntarakennuksessa lähetin tehtäviin, eli käytännössä hoitamaan sisäistä postia. Sekä hakemaan sinne tuleva posti kaupungin postista. Ja jos ulkona sattui olemaan pakkasta, niin ei kun pönttöuuneihin tulet, että kapiaiset tarkeni. Se olisi ollut minun loppuaikani homma armeijassa. Mutta en ehtinyt siinä tehtävässä vielä yksinään olla päivääkään, kun taas menin varuskuntasairaalaan. Josta sittemmin, uudenvuoden lomalta palattuani lähetettiin myös Lahden sotilassairaalaan tutkittavaksi. Siellä selkälihaksiani kuntoutettiin, mutta mitään isompaa syytä vaivoilleni sielläkään ei löydetty. Ehkä ne olivat osaksi myös henkisiäkin, joita ei silloin mitenkään noteerattu. Mutta ne kaksi syytä laittoivat minua silloin rukoilemaan sitä, että Jumala minua auttaisi ja päästäisi minut sieltä pois. Nimittäin se simputuksen pelko ja ajatukset siitä, missä se vaimo mahtoi siellä viikonloppuisin juosta. Onnekseni Jumala näki se ahdistukseni ja kuuli sen rukouksenkin. Hennalasta tultuani pääsin taas lomille, ja josta taas suoraan varuskuntasairaalaan. Ilmoittamatta siitä kenellekään. Eikä mennyt kauaa, kun se vääpeli soitti sinne sairaalaan ja sai kuulla karkurin löytyneen. Kuulin siitä puhelusta eräältä lääkintäalikessulta, joka lääkärin apulaisena siellä silloin oli. Ja sen kuinka se vääpelini oli haukkunut minua lintsariksi ja vaatinut minua takaisin sinne miesvahvuuteen. Mutta vastaavasti se varuskuntasairaalan lääkäri, joka oli yhtä suuri ja äänekäs kuin se vääpelikin. Hän koki niin, että se vääpeli arvosteli sillä hänen ammattitaitoaan. Ja oli huutanut takaisin sille vääpelille, että sinä päätät mitä ne miehet tekee siellä, minä vastaan näistä miehistä täällä. Ja jos minusta riippuu, niin tämä mies ei tule koskaan takaisin sinne. Ja löi niin sanotusti luurin kiinni. Seuraavalla lääkärikierroksella se lääkäri kertoi minulle, että komitea tutkii minut uudelleen. Ja päättää siitä, olenko enää kykenevä siellä sitä palvelusta jatkamaan. Ja niinpä viikon sisällä siitä, seisoin jo sen komitean edessä ja joka vapautti minut kokonaan rauhan ajan palveluksesta. Muistan kuinka valtava helpotus se silloin minulle oli. Mutta myös yliluonnollinen rukousvastaus, ja asia jota ei voida järjellä selittää. Mutta seuraavana päivänä, jolloinka se vanhempi eräkin pääsi kotiin, lähdin heidän mukanaan sieltä minäkin. Ja linjaautoaseman baarin kautta, jossa ehdin ennen linja-auton lähtöä pari kaljaa juhlan kunniaksi juoda. Mutta niin se arki palasi, sen 4 kk:n armeijavisiitin jälkeen ja menin takaisin töihin. Se mahdollisti taas sellaisen asian, että me uskallettiin pyytää pankista mökkiä varten lainaa. Me oltiin nimittäin jo muutamaankin kertaan katseltu Torrolla käydessä, hautausmaan vieressä, tyhjillään olevaa 27

22 mökkiä. Joka me sitten ostettiinkin ja jota me alettiin kesämökiksi korjailemaan. Yhdessä Tainan isän ja vaarin kanssa. Tapetit ja lattiamatot me saatiin sinne edullisesti työpaikaltani muovitehtaalta. Toukokuusta syyskuuhun me siellä mökillä oltiin, ja jolloinka me oltiin myös paljon tekemisissä Tainan sisarustenkin kanssa. Mutta taas talveksi me muutettiin takaisin Forssaan. Vuonna -80 me ostettiin Hakanpään Helmiltä Torron vanha sentraali kesämökiksi. Mökki oli ollut tyhjillään jo muutaman vuoden, ja siinä oli aika raivaaminen, että mökki sireeneitten keskeltä kunnolla näkyviin tuli. Vihreä Datsun näkyy oksakasan takana. ESIKOISEN SYNTYMÄ Helmikuussa -81 meille syntyi Petri, rakkautemme ensi hedelmä. Se oli myös Tainan puoleisen suvun ensimmäinen lastenlapsi joten ihailijoita tietysti pojalla riitti. Rakkauden ensihedelmä Esikoisemme Petri syntyi Ja joka kuvassa ihmettelee sitä, että kukas se siihen tuli ja otti vielä minut syliinkin. Siihen aikaan synnytettiin vielä Forssan aluesairaalassakin, josta kuva on. 28

23 Siinä vaiheessa Tarja oli alkanut seurustelemaan tulevan miehensä Juhan kanssa, joita me Petrin kummeiksikin pyydettiin. Tuula oli myös löytänyt itselleen elämän kumppanin, Markun. Ja jotka menivät sittemmin naimisiin samaan aikaan ja samassa paikassa kun Tarja ja Juhakin. Sitä ennen Taina oli aloittanut opiskelut uudelleen, nyt kauppaopistossa yo-merkonomi linjalta. Ja siinä vaiheessa hän joutui tietysti Petrin syntymän takia ottamaan koulusta muutaman kuukauden lomaa. Mutta hyvin se äitiys ja opiskelukin Tainalta sujui. Poika päiväksi hoitoon ja itse kouluun. Tietysti itsekin hoidin poikaa, sen minkä vuorotöiltä ehdin. Pikkusen se luovuutta vaati, mutta hyvin taas siitäkin ajasta selvittiin, vaikka itse en ole koskaan yksin lasten kanssa kotiin halunnut jäädä. Ja todennäköisesti sen seurauksena, kun jouduin siellä varhaisnuoruudessani pelon sekaisin tunteinkin joskus Jarkkoa hoitamaan. Ja pelkäämään koska poika taas kramppaa. Se pelko vaan tuli jostakin sisimmästäni, siis vielä vanhempanakin. Ja aina kun Taina sanoi jonnekin lähtevänsä ja että minä olisin lasten kanssa, hetken se asiana ahdisti. Mutta ei tietenkään estänyt sitä, ettenkö olisi pojan kanssa kotiin jäänyt ja hänen kanssaan siellä pärjännyt. Tässä Pete morjestaa kuvaajalle, ensimmäisen kakkukynttilän edessä. Arton vieressä Honkosen Markku, jota vastapäätä istuu Tuula. Kuva otettu Vigsbergistä, Rytyntien asunnosta. MUUTTO PAAVOLAAN JA EDELLEEN TORROLLE SEKÄ TERHIN SYNTYMÄ Koulusta valmistuttuaan Taina sai Tukolta töitä ja joka taas mahdollisti sen, että vuonna 1982 me ostettiin Paavolan messualueelta ensimmäinen oma asunto. Isäni auttoi meitä siinä käsirahan muodossa, ja loppulaina saatiin pankista. Se oli kaksikerroksinen asunto, 3 huonetta ja keittiö. Ja saunakin. Uutta ja ihmeellistä siinä asunnossa oli myöskin ilmalämmitys, joka lattian rajasta ulkoseinien viereltä sen lämmitysilman puhalsi. Siellä Paavolassa meidän perhe taas kasvoi, silloin Terhin syntymän kautta. Samaan aikaan kun itse ponnistelin punttisalilla, olin tietämätön siitä, että Taina lähti ponnistelemaan toisissa asioissa. Mutta ihan hyvin kaikki ilman minuakin siellä meni. Ja Petri sai kaksi vuotta itseään nuoremman siskon leikkikaverikseen, vaikkakin vielä Paavolan aikoina ne pikkusiskon leikit taisi olla enemmänkin hänen leikkiensä sotkemista. Mutta hyvin isoveli uuden tulokkaan vastaan otti, yhtä pientä tönäisyä lukuun ottamatta. Siinä rivitalomme vieressä oli lapsille myös kiva leikkipaikka, Taiton grillin edustalla. Ja jossa Petrillä tietysti tekemistä riitti, Terhin ollessa vielä siinä vaiheessa vaunuissa. Tietyllä tavalla se Paavola oli ihan kiva paikka asua, ja josta taas muutamia uusia ystäviäkin saatiin. 29

24 Siinä vaiheessa perheemme näytti tältä. Uusi perheenjäsen istuu Tainan sylissä ja Pete jo ihan ite meidän välissä. Kuva otettu koululla mamman ja papan luona. Mutta silloin meillä oli se perusperhe, josta monet ystävätkin haaveilivat. Ja asiat muutenkin tietyllä tavalla hyvin. Me oltiin onnellisesti naimisissa, ja meillä oli kaksi lasta. Mökki maalla, paljon ystäviä ja hyvä harrastuskin. Sekä töitä kummallakin. Olisko voinut sen enempää elämältä enää odottaa. Mutta se oli silti sellaista elämää, josta ihan kuin jotain olisi vielä puuttunut. Ja sitä me kummatkin varmaan etsittiin, myös viikonloppujuomisista. Joita me oltiinkin aika innokkaasti aina järjestämässä. Ja kummallakin tahtoi olla myös niitä omia ravintolailtojakin, kun samaan aikaan me ei aina sinne tietenkään päästy. Pitihän jonkun olla silloin lapsia katsomassa. Itselläni oli saunailtoja, niin lentopallojoukkueen kanssa, kuin työpaikan kauttakin. Vastaavasti Tainalla tyttöiltoja sisariensa kanssa, tai oman työpaikan pikkujouluja. Ja kun me erikseen niissä käytiin, se altisti meitä myös asioille, jotka eivät aina parisudettamme rakentaneet. Se oli varmaan sellaista aikaa, kun avioliittoamme ehkä kaikkein eniten koeteltiin. Se etten itse mitään peruuttamatonta silloin tehnyt, niin siihen vaikutti myös se, kun muistin sen kuinka olin rukoillut Tainaa vaimokseni. Ja saanutkin. Eli tietynlainen kunnioitus minulla jo silloin Jumalaa kohtaan ilmeisesti oli. Ja joskus havahduin miettimään sitäkin, kuinka meidän syntymäaikamme eivät voi olla mitään sattumaa. Nehän on meillä samat, kun vain pikkusen numeroita toisin päin kääntelee. Itse olen syntynyt Taina taas Ja meidän kummankin nimipäivät ovat lokakuussa. Tainan 13. päivä, minun taas 31. päivä. Edelleen, vanhempiemme etunimet ovat samat, Pentti ja Seija. Joskin Tainan isä käyttää nimeä Matti. Tosin aina en sitä numerojuttua asiana miettinyt, varsinkaan silloin kun jo enemmän juovuksissa olin. Mutta jollakin tavalla silti pelkäsin sitä, että Jumala voi ottaa minulta koska tahansa Tainan poiskin. Tavalla tai toisella. Tai lapsillemme voi tapahtua jotain pahaa. Mutta silti pidän ihmeenä sitä etten itseäni vieraasta sängystä koskaan löytänyt. Joten en voi yksin syyttää Tainaa siitä, että varmasti hänelläkin ne samat asiat joskus varmaan mielessä kävi. Mutta niin kuin jo totesin, siellä ravintolassa se ajatusmaailma helposti sumeni. Tärkeintä on silti se että avioliittomme säilyi ja osittain siinä me ajateltiin lapsiammekin. Silloin kun mietin sitä, että olisiko se ruoho siellä aidan toisella puolella vihreämpää. No Tainasta en tiedä, mutta ainakin minä ajattelin niin. Onneksi koskaan ei kuitenkaan tarvinnut vakavasti eroa edes miettiä ja sitä kummalleko lapset erossa menevät. 30

25 Tässä nostalginen kuva Paavolan asunnosta. Tai yläkerran ikkunastamme, joka oikeassa reunassa näkyy. Ja Tainan takin allakin näkyy myös jotain, eli Terhi oli tässä vaiheessa jo alkunsa saanut. Kuvan motskari ei liity meihin mitenkään. Kun me jo puolet vuodesta asuttiin Torrolla, niin me alettiin miettimään sitä, miksei me voitais sinne talokin rakentaa. Ja niin me tehtiin, samalle tontille sen mökin kanssa. Se oli sellainen valmis Parma-talo, jossa seinät oli jo tapetoitu ja kaapitkin valmiina seinillä. Muutama vuosi siitä ideasta, se talopaketti laskettiin keväällä -86, tontille rakennettujen perustusten päälle. Ja jo elokuussa me siinä asuttiin. Eräs maanviljelijä, ei ensin meinannut uskoa näkemäänsä, kun aamulla tonttimme ohitse ajoi. Ja illalla taas takaisin. Niin hän ihmetteli sitä, kuinka siihen sillä välin oli ilmestynyt talo. Mutta niin Torron kylä sai meistä uusia asukkaita, nyt myös talveksi. Harkkojen muuraus onnistui yllättävän hyvin vaikka rakennusmiestä minusta ei tullutkaan. Hanslankarina Penttilän Jorma. Kuvassa me seistään pesuhuoneen kohdalla. PONNISTUSVOIMAA LENTOPALLOSSA Se puulaakiharrastus sai jo Forssassa asuessa ihan uudet mitat, kun minua ensin oli pyydetty muovitehtaan ykkösjoukkueeseen passariksi. Ja me joukkueena päätettiin, että vielä me se puulaakimestaruuskin voitetaan. Mutta se edellytti sitä, että saataisiin harjoitusvuoro Feeniksistä. Ja se me saatiinkin, mutta ei puulaakijoukkueena. Meidän piti perustaa Forssan Alkuun 3:s joukkue, joka pelasi 5-sarjaa. Mutta se harrastuksena vei siinä vaiheessa täysin minut mukanaan. Jo Forssassa olin käynyt kerran viikossa Kaikulan punttisalilla, ja josta kipinän saaneena rakensin Torron koulun 31

26 vintille myös pienimuotoisen punttisalin. Ja tarkoituksena treenata ponnistusvoimaa lisää. Paljon hyppelin myös kaikenlaisia loikkiakin ja juoksin mäkiä, joukkuetreenien lisäksi. Ja tietysti se näkyi myös tuloksissa. Eikä mennyt kauaa kun se puulaakimestaruus voitettiin ja muutamana vuotena peräkkäinkin. Siinä vaiheessa minut oli jo pyydetty Alun ykkösjoukkueeseen passariksi ja pelaamaan nelossarjaa. Vasemmalla passarin tyylinäyte laitapassista ja vieressä joukkuekuva ensimmäisestä 4-sarjakaudestani. Itselläni rinnassa numero 4. Siinä sarjassa keikuimme yleensä keskivaiheilla, kun kilpaileva paikallisjoukkue, Koijärven Kunto oli siellä kärkipäässä. Ja heidän voittaminen oli se, joka laittoi meitä entistä enemmän treenaamaan. Jossain vaiheessa joukkueemme valmentajat vaihtui melkein vuosittain, ja minuakin pyydettiin sittemmin pelaajavalmentajaksi. Vaikka minulla ei siihen koulutusta ollutkaan. Mutta into korvasi osaamisen ja muutaman vuoden sitä joukkuetta valmensinkin. Ja kai me jotain osattiin oikealla tavallakin treenata, koska vähän se sijoituksemme siitä nousi, muttei kuitenkaan niin paljoa että oltais noustu 3:s sarjaan. Mutta viikon jokaisena päivänä tuli joskus jotain sen harrastuksen eteen tehtyä. Ja parhaimmillaan kaksikin kertaa päivässä. Kesäisin juostiin Kaikulan mäkiä ylös toinen selässä, tai hypeltiin hyppyrimäen portaita ylös. Taina oli tehnyt meille muutamia painoliivejäkin, joita myös kesätreeneissä käytettiin. Myöskin kotona hyppelin usein itse tehtyjen aitojen yli, ja joka näkyi tietysti ponnistusvoimassakin. Joka parhaimmillaan oli melkein 80 cm, ja mikä teki siitä pelaamisesta tietysti entistä hauskemman. Peipit jäi helpommin vastustajan kenttään ja monta torjuntapinnaakin tuli otettua, lyhyydestäni huolimatta. PONNISTUSVOIMAA SYNNTYSSALISSA Mutta niin oli Tainallakin taas kovien ponnistusten aika, kun maaliskuussa vuonna -89 meille syntyi kolmas lapsemme, Joonas. Vauhdikas poika. Siksi hän varmaan syntyikin 6 viikkoa etuajassa, meidän ollessa Isolla Syötteellä laskettelulomalla. Oulun Leena oli meitä sinne pyytänyt, myös tyttärel- 32

27 leen Jennille laskettelukavereita. Ensimmäisenä yönä siellä mökissä kuitenkin Tainalta meni lapsivedet, ja jota me Leenan kanssa tietysti tilanteena pelästyttiin. Siitä tapahtumasta vois ihan omankin kirjan kirjoittaa, sen verran, humoristisiakin asioita silloin tapahtui. Taina oli jo silloin ollut uskossa vuoden verran ja ihmeellisen rauhallisena seurasi meitä, mutta me Leenan kanssa ei oikein tiedetty mitä tehdä ja mihinkä suuntaan mennä. Pete ja Terhi jäivät mökille Leenan ja Jennin kanssa (kuvassa oikealla), vielä muutamaksi päiväksi. Tässä vaiheessa me oltiin menty Tainan kanssa jo ambulanssilla Ouluun, ja Leena jäi lasten kanssa laskettelemaan. Aamulla huomasin, että toisessa jalassani oli Leenan sukka ja toisessa oma. Ja Leenalla tietysti sama juttu. Mutta silloin yöllä se tilanteena ei naurattanut, kun kummatikin pelästyttiin sitä tilanteena. Puettuani päälle, Leena alkoi keittämään vettä, niin kuin elokuvissa on nähty. Joskin Leena teki hätäännyksissään siitä itselleen teetä, jota Tainakin naureskeli. Itse lähdin soittamaan ambulanssia tunturin päällä olevasta hotellista. Kännyköitähän ei silloin vielä ollut. Yöllä oli satanut parikymmentä senttiä lunta ja Leenan auto juuttui heti alkuunsa lumikinokseen. Ja sitä me siinä aikamme lapioitiin ja työnnettiin, välillä kuskiakin vaihdellen. Lopulta me saatiin se siitä hangesta irti, ja pääsin lähtemään sinne hotellille. Mutta vaikeuksien kautta, kun auto sammui matkalla parikin kertaa siellä ylämäessä. Hermostuksissani en huomannut että ryyppy oli täysillä, ja auto oli ollut lämmityksessä. Sen takia se auto silloin tukehtui. Lopulta pääsin hotellille ja koputtelemaan ikkunoihin, oven ollessa lukossa. Parin minuutin kuluttua unisen näköinen respan henkilö tuli avaamaan minulle oven, jolleka nopeasti tilanteen kerroin. Ehkä sellaisella vauhdilla että hänkin hätääntyi sen verran ettei meinannut löytää hätänumeroa mistään. Lopulta käskin soittamaan kolmeen nollaan, joka siihen aikaan siinä asiassa myös palveli, ja jota kautta me onnistuttiin saamaan se ambulanssikuljetus. Se tulisi tunnin kuluttua, 70 km:n päästä Pudasjärveltä. Sitä odotellessa ehdin palata kertomaan ne uutiset sinne mökille, ennen kuin lähdin sinne ulos odottelemaan sitä ambulanssia, mutta jonka tuli tuntui viipyvän. Siellä tunturin mäen päällä, tuiskussa ja tuulessa se odottavan aika oli taas pitkää. Onneksi siinä lähellä keikkui puoliksi kiinnityksistään irti ollut katulamppu, josta edes pikkuisen valoa siihen risteykseenkin tuli. Enkä joutunut yksin ihan pimeässä siellä olemaan. Mutta sellaisessa tilanteessa ihminen kokee itsensä todella pieneksi ja avuttomaksi. Ja taas se laittoi minut taas rukoilemaan Jumalalta apua. Olihan Tainan ja lapsenkin henki vaa- 33

28 rassa. Tein lumeen pienen ristin, jonka eteen polvistuin ja aloin rukoilemaan. Mutta pomppasin nopeasti pystyyn, kun jossakin jokin rasahti. Mutta ketään ei näkynyt, eikä onnekseni susiakaan. Ilmeisesti vain lämmön vaihtelusta johtuva ääniä puissa. Mutta siinä tuli silloin mieleeni eräs Raamatun kohta, jossa Jeesus sanoi, että joka häpeää Häntä ja Hänen sanojaan, Hänkin häpeää sellaista. Silloin kun Hän uudelleen maan päälle tulee. Ja jolla Hän tarkoitti sitä tulevaa tuomiohetkeä. Kun Taina oli puolitoista vuotta aikaisemmin tullut Ojalan Eijan johdattama uskoon, sen myötä koko hänen elämänsäkin oli muuttunut. Illalla nukkumaan mennessäänkin hän aina luki Raamattua, vaikka minulla olisi ollut vähän jotain muutakin mielessä. Mutta se Raamatun luku oli hänelle todella tärkeätä, minuakaan hylkäämättä. Samoin kuin kirkossa tai helluntaiseurakunnassa käyminen. Ja josta hän oli uskoontulonsa jälkeen myös uusia ystäviäkin löytänyt. Osa heistä oli myös siinä rukouspiirissä mukana, joka meillä torstai-iltaisin kokoontui. Itse katselin siinä vaiheessa vielä heitä makuuhuoneen oven raosta salaa, enkä uskaltanut mennä mukaan. Ne kun olivat itselleni vieraita ihmisiä ja asioita. Vaikka Taina olikin innoissaan myös minulle siitä kertonut siitä, mistä uskossa on kyse. Ja kuinka minunkin pitäisi tehdä se oma uskon ratkaisuni, jos haluaisin päästä taivaaseen. Kerran kerroin hänelle kuinka olin miettinyt, Torron hautausmaalla kävellessä, että jos silloin olisin jostain syystä kuollut, pääsisinkö taivaaseen. Ja jolloinka olin tehnyt sellaisen päätelmän, etten ole sen pahempi ihminen kuin muutkaan. Eli hyvin minun kävisi. Ja jos jotain anteeksi pyydettävää vielä olisi, voisin tehdä sen vielä kuoltuanikin. Mutta Taina tyrmäsi heti sen ajatuksena ja sanoi että, huonosti minun olisi siinä tilanteessa käynyt. Ja näytti taas ajatustensa tueksi Raamatusta siihen liittyviä kohtia. Myös sen kuinka se uskon ratkaisu kuuluu nimenomaan tehdä jo täällä. Mutta ihmismielipiteet ja ajatus luopua viikonloppujuomisista, esti vielä silloin sitä päätöstä minun kohdallani. Mutta olin jo alkanut lukemaan Raamattua, ihan itseni puolustamiseksikin. Ja siellä sitä ambulanssia odotellessa, tuli mieleeni se Raamatun kohta, siitä Jeesuksen ja uskon häpeämisestä. Ja siinä sen jälkeen välittämättä siitä, vaikka joku näkisikin, menin uudelleen polvilleen. Ja rukoilin Jumalaa auttamaan. Lopulta, yli tunnin odotuksen jälkeen, auton valot siellä kaukana alhaalla alkoivatkin näkymään. Ja hitaasti mutta varmasti sieltä ambulanssi paikalle tuli. Oven aukaisi iäkkään tuntuinen mies, joka alkoi oven raossa rauhallisesti selittelemään sitä, kuinka se mäki oli vesisateesta jäätynyt. Ja kuinka heillä oli vaikeata sinne ylös tunturiin päästä. Eikä hänellä tuntunut olevan mikään kiire mennä potilaan luokse. Ehkä se mies huomasi minun hätäni ja pyysi minut sen jälkeen autoon sisään, ja näyttämään tietä sinne mökille. Ja niin se kuljettaja, jolla oli nuoreksi mieheksi yllättävän paksut linssit laseissaan, ajoi sinne. Mutta peruutti sen mökin edustalla olevaan lumihankeen. Ja hetken jo ajattelin, että siinäkö se rukousvastaus oli, ja mitenköhän meidän siinä vielä käy. No hyvin siinä kävi, ja matkalla autoa oli aikaa tankatakin. Siinä matkalla se vanhempi mies myös leppoisasti osoitti muutamaa taloa, joihinka hänen työvuosien aikana oli jouduttu pysähtymään. Silloin kun synnytys on kesken matkan alkanut. Eli sittenkin kokeneen avun kanssa siellä matkaa taidettiin Oyksiin tehdä. Mutta ihan heti Joonas ei syntynyt, vaikka lapsivedet olivat menneet. Vasta 5:n päivän päästä poika syntyi, kun me ehdittiin siinä vaiheessa jo tulla Oulusta, Petrin ja Terhin kanssa kotiin. Siitä meni viikko ja me lasten kanssa nähtiin Joonas ensimmäisen kerran Helsingin lentoasemalla, jonneka Taina ja poika olivat reittikoneella lentäneet. 34

29 Kolmas lapsemme, Joonas syntyi Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa 6 viikkoa etuajassa, Eli viisi päivää siitä kun me ambulanssilla Isolta-Syötteeltä Ouluun mentiin. Ei voi sanoa että potra poika, koska strategiset mitat olivat vain 47 cm ja 2500g. Mutta terve ja sittemmin vauhdikaskin poika. Joonas on lapsistamme viimeinen joka vauvana kastettiin, vaikka Taina ei olisi sitä silloin halunnut. Ja perusteli sitä asiaa sillä, että sitä vauvakastetta ei yksinkertaisesti Jumala sanassaan opeta. Siellähän puhutaan ainoastaan uskovien kasteesta ja joka upottamalla tapahtuu. Täällä Suomessa, jossa luterilaisuus on vallitseva kirkkokunta, se voi tuntua monista oudolta. Mutta muualla päin maailmaa ei. Mutta siitä Jojon syntymästä taas arkeen, ja siinä vaiheessa siis jo kolmen lapsen isänä. Tainalle se tiesi taas lisätyötä, koska töitteni jälkeen usein suunnistin lentopalloharjoituksiin. Ja kesällä myös Torron vastavalmistuneelle tenniskentälle, joka me talkoilla Yrjölän kuivurin viereen tehtiin. Ja jossa me pelattiin sittemmin monta turnausta kyläläisten kesken, niin aikuisten kuin lastenkin sarjoissa. Ja yksi kutsuturnauskin, jossa oli mukana pelaajia sekä Somerolta, että Forssasta. Vaikka me Rainon kanssa heitä vastaan tasaväkisiä pelejä pelattiinkin, me ei ihan loppuotteluun asti silloin päästy. Mutta yleensä me Torron omassa turnauksessa just Rainon kanssa siitä pytystä viimeisenä kisailtiin. Ja taisin muutaman kerran Rainoa enemmän sen kiertopalkinnon vuodeksi itselleni saada. Myöskin lapsillemme tuli tyttöjen ja poikien mestaruuksia, ja kerran Tainakin pääsi ikimuistoiseen naisten loppuotteluun. Joskin sen Leenalle silloin häviten. Välierävaihe onnellisesti ohi ja loppuottelijat selvillä. Vasemmalla olevat, Vanha-Pompun Merja ja Tuula hävisivät Tainalle ja Leenalle. Ja jotka voittajina selvisivät loppuotteluun. Jere istuu tuomarintuolissa. 35

30 Siinä vaiheessa Torrolla pidetyt hiihtokilpailut ja kesäjuhlat järjestettiin myös Torron tennisseuran kautta, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana 4 vuotta olin. Sittemmin se puheenjohtajuus siirtyi Hakalan Sepolle ja toiminnan laajentuessa seuran nimikin muuttui, Torro-seuraksi. Yleensä hiihtokilpailujen jälkeen paistettiin makkaraa. Kuva on Yrjölän kuivurin ja tenniskentän välistä. Ja jossa lähimpänä kameraa on Honkosen Antti ja Pete rinnassa numero 5. Ja Joonas numerolla 12. Työni muuttuessa päivätyöksi, saatoin paremmin olla niissä harrastuksissakin mukana. Olin nimittäin saanut siinä vaiheessa rasvarin paikan muovitehtaan huoltoporukasta. Eli päivisin kiertelin rasvaamassa koneiden laakereita ja tarkistamassa moottoreita, että niissä oli öljyä. Samalla pienempiä remonttejakin tehden ja ollen varsinaisten korjausmiesten apuna. OMA USKOONTULONI Vuosi Joonaksen syntymästä, Taina alkoi miettimään omalla kohdallaan just sitä uskovien kastetta, ja jota itsekään en vielä silloin ymmärtänyt. Ja hyväksynyt. Eikä Tammelan silloinen kirkkoherrakaan, joka kävi meillä siitä asiasta keskustelemassa. Taina oli nimittäin soittanut hänelle ja kysynyt, mitä mieltä kirkkoherra siitä asiasta olisi. Ja voiko Taina jatkaa sen jälkeen vielä Tammelan kirkkovaltuustossa. Ja niin se kirkkoherra halusi tulla meille siitä juttelemaan, ja varoittamaan Tainaa tekemästä sitä virhettä. Myös erään esimerkin kautta, kertomalla kuinka Tammelassa oli ennakkotapaus sellaisesta pariskunnasta, joista toinen halusi mennä uskovien kasteelle. Mutta, jonka seurauksena se puoliso oli hänet jättänyt. Ja muistan myös hyvin kuinka se kirkkoherra luki meidän keittiössämme ev.lut. kirkon tunnustuskirjoista, mitä niissä sanottiin. Mutta Taina halusi tuoda keskusteluun myös Raamatun näkökannan. Ja luki Apostolien teoista kohdan kuinka siellä kristilliseksi kasteeksi mainittiin vain se kaste, jonka uskoon tulleet silloin ottivat. Ihan niin kuin siellä sanotaankin ottakoon kukin sen kasteen. Ja kuinka se ensimmäisten kristittyjen kohdalla, alkutekstin mukaankin tapahtui ainoastaan upotuskasteena. Siihen se kirkkoherra totesi että Apostolien teot ei oikeastaan ole edes suomalaisille tarkoitettu. Kuuntelin ihmetellen sitä kirkkoherran vastausta. Mutta jollakin tavalla vielä silloin olin siinä asiassa hänen puolellaan. Ja sanoin Tainallekin siitä asiasta aika kipakastikin vastaan. Pääsiäisenä meillä piti olla taas perinteinen lentopalloturnaus Ruotsissa, ja jonneka olin kiukuspäissäni päättänyt lähteä. Takaamatta mitä laivalla tapahtuu. Niin olin uhannut, jos Taina menee kasteelle. Se on ihmeellistä kun näiden hengellisten asioiden johdosta, puolisoiden välillekin voi riitaa helposti tulla. Mutta olen tämän elämäni kautta tullut huomaamaan sen Jumalan sanan totuuden, että sielunvihollinenkin on olemassa. Ja joka niitä riitoja voi myös meissä ihmisissä saada aikaan. Ja kuinka sekin pystyy toisinaan vaikuttamaan 36

31 ajatusmaailmaan, yrittäessään tuhota ihmisten elämää. Heidän avioliittojaankin. Mutta silloin se Tainan vastaus kuitenkin mietitytti minua, kun hän sanoi. Että, se mitä siellä laivalla teen, teen sen Jumalan edessä. Ja mitä hän tekee sen kasteasian kanssa, myös hän tekee sen Jumalan edessä. Sen jälkeen en oikein tiennyt mitä tehdä, lähteäkö Ruotsiin, vai olla lähtemättä. Mutta onnekseni Jumalakin armossaan ja rakkaudessaan vetää meitä ihmisiä Kristuksen puoleen. Ja joka varmasti vaikutti silloin minun ajatusmaailmassani sen, etten sille matkalle lähtenytkään. Ja maaliskuun viimeisenä iltana, jolloinka olin televisiota katsellessa muutaman kaljan yksikseni ottanut. Jotenkin ymmärsin sisimmässäni, että sinä iltana vielä jotakin erikoista voi tapahtua. Ja niine ajatuksineni menin makuuhuoneeseen, jossa Taina oli taas Raamattua lukemassa. Ja hän luki sieltä minullekin jonkun Raamatun kohdan, jonka jälkeen alkoi näistä hengellisistä asioista taas minulle puhumaan. Jossain vaiheessa aikaisemmin hän oli kysynyt minulta, että antaisinko minäkin elämäni Jeesukselle. Silloin vielä olin vielä vastannut, että se on jokaisen oma asia. Ja annoin ymmärtää että, usko sinä niin kuin uskot, minä uskon omalla tavallani. Varmaankin hyvin yleinen ajattelutapa tästä kristillisestä uskosta. Mutta jota on silloin väärin tulkittu. Mutta silloin aikaisemmin, sen kysymyksen jälkeen olin kerran yksin kotona ollessani mennyt makuuhuoneessa polvilleni. Ja itkienkin rukoillut sitä, ettei Jumala heittäisi minua helvettiin, vaan pelastaisi. Ja olin pyytänyt jo silloin sitä omaa elämääni ja tekojani Jumalalta anteeksi. Mutta en ollut vielä valmis luopumaan synnillisistä tottumuksistani. Erikoisesti juomisesta. Maitotonka uusiokäytössä Siinä vaiheessa elämää, sitä odottamalla odotti, että tulisipa taas viikonloppu. Ja saisi juoda. Harvemmin kuitenkaan ihan tässä määrin mitä kuvasta voi päätellä. Kuva on otettu pihamökiltä joko vappuna tai Juhannuksena. Jolloinka on myös jomman kumman sisaruksiakin ollut riennoissa mukana. Mutta silloin siinä illan myöhäisinä hetkinä Taina ensin pyysi anteeksi minulta, omia töppäilyjään. Ja jonka jälkeen hän kysyi uudelleen minulta sen saman kysymyksen, elämäni antamisesta Jeesukselle. Selvästi Jumala oli jo monin tavoin valmistanut minua siihen hetkeen ja kysymykseen, ja sillä kertaa vastasinkin siihen myöntävästi. Tietoisena myös siitä, että elämääni ei enää sen jälkeen ne alkoholijuomat kuuluisi. Ja välittämättä siitäkään mitä muut sanoisivat. Koska se oman sieluni pelastus painoi sillä kertaa siinä vaakakupissa enemmän. Sen jälkeen Taina laittoi kätensä minun päälleni ja julisti minun syntini anteeksi. Sekä rukoili lyhyesti elämäni puolesta. Ja se oli se uudestisyntymän hetki, jossa myös minun iäisyyskohtaloni ratkaistiin. Ja vaikken siinä rukouksessa varsinaisesti mitään erikoista kokenutkaan, muutamien päivien sisällä tajusin sen saman muutoksen, mitä Tainakin oli kokenut. Synnin tunto ja kuoleman pelko, joka oli sitä ratkaisuani ennen myös minua ahdistanut, oli poissa. Ja ihmeellinen sisäinen rauha ja ilo, josta jo alkusanoissa mai- 37

32 nitsin, oli tullut tilalle. Raamatun mukaan se onkin se Jumalan rauha, niin kuin Jeesus myös itse sanoi: minun rauhani annan teille. Mutta se päätöksenä muutti elämäni täysin. Sen jälkeen itsellekin tuli halu lukea Raamattua yhä enemmän ja enemmän. Ja jota ahminkin luku toisensa jälkeen. Ja se oli myös ihmeellistä nähdä, kuinka sen sanoma nyt vaan aukesi minulle. Ja ymmärsin entistä paremmin niitä monia kohtia, joissa puhutaan tästä uudesta elämästä Kristuksen yhteydessä. Kuinka se vanha todellakin oli kadonnut ja uusi sijaan tullut, niin kuin Paavali toteaa 2:n Korinttolaiskirjeen, 5:n luvun jakeessa 17. Kohdassa jossa puhutaan uudesta luomuksesta. Mutta se on jotenkin käsittämätöntä, ettei täällä Suomessa, ev.lut. kirkon kautta haluta johdattaa ihmisiä tähän uskoon tällä tavalla sisälle. Ja kokemaan tätä upeinta muutosta, mitä ihminen elämässään täällä voi kokea. Mutta minkä itsekin siinä, silloin luterilaisena uskovana ymmärsin. Mutta liian monien pappien kautta annetaan vaan ymmärtää, että kaikki on hyvin, elät kuinka elät. Taivaaseenkin olet sen vauvakasteen perusteella menossa. Vaikka sitä vauvakastetta ei Jumalan sanassa missään kohden edes opeteta. Eikä siitä Raamatussa ensimmäistäkään esimerkkiä ole. Uskonsa tunnustavista ihmisistä kylläkin. Vain heidät Raamatun mukaan kastettiin. Ja muita ei edes Apostolien tekojen luvun 8:n jakeen 37 perusteella saisi kastaakaan. Voi olla kovaa tekstiä ymmärtää, mutta täysin Raamattuun perustuva totuus. Ja jonka kuka tahansa voi sieltä lukea. KASTEELLE JA HELLUNTAISEURAKUNTAAN Uuden elämäni kautta aloin itsekin käymään kirkossa. Ensin yritin etsiä sellaista kirkkoa, josta voisi löytää samanhenkisiä uskovia ihmisiä. Sekä saada myös opetusta näistä uskonasioista. Mutta kun olin kiertänyt lähiseutujen kaikki luterilaiset kirkot, niin täytyy varovaisesti todeta, että se oli ainakin itselleni silloin pieni pettymys. Jotenkin tuntui, että siellä se liturgia oli se tärkein ja pyhin asia. Ja sakramentit, vaikka sitäkään sanana ei Raamatusta löydy. Kerran kun kävin Jokioisten kirkossa, niin ajattelin sen papin puheen jälkeen siellä niin, että sen pitäisi olla täällä penkissä. Ja jonkun uskovaisen olla häntä opettamassa. Vaikka minun, koska tiesin jo mitenkä uskoon tullaan. Sen verran nimittäin sen papin puheet olivat ristiriidassa Raamatun kanssa. Niihin aikoihin Taina meni kuin menikin kasteelle. Kirkkoherran ja minunkin estelyistä huolimatta. Se tapahtui huhtikuussa. Tosin olin jo silloin ymmärtänyt sen, että se mitä vauvalle nimenantotilaisuudessa tehdään, se ei ole mikään kristillinen kaste. Se on 300-luvulla käyttöön otettu jäljitelmä, ja varmaan pitkälti kirkollisverojen takia. Jota kautta saatiin silloiset ihmiset sitoutettua katolilaisuuteen. Ja ymmärsin entistä paremmin myös sen, kuinka se uskovien upotuskaste ei ole mikään toinen kaste, niin kuin joku on joskus sanonut. Vaan nimenomaan se aito ja alkuperäinen. Ja se jonka Raamattukin meille opettaa. Silti yritin vielä sitä Tainan kasteelle menoa estää, mutta ehkä siksikin, koska olisin halunnut mennä kasteelle samaan aikaan hänen kanssaan. Mutta silloin en vielä rohjennut. Sen verran varmaan luterilaisuus tässä maassa vaikuttaa. Mutta itselleni oli suuri hämmästys myös se, ettei kristinusko olekaan yhtä kuin luterilaisuus. Itse asiassa luterilaisia maailmalla on vain alle 70 miljoonaa. Vastaavasti helluntalaiskarismaattisia uskovia kymmenen kertaa sitä enemmän. Tulin tietämään senkin, että monia luterilaisia uskovia, ja pappejakin oli salaa antaneet kastattaa itsensä. Mutta, jotka eivät seurakuntataustansa takia tietenkään voineet siitä julkisesti puhua. Ja niin itsekin aloin kaipaamaan sitä samaa. Mutta se kasteasia on varmaan sellainen kummajainen monille, jonka takia meistäkin on takana päin varmaan usein pahaa puhuttu. Ja nimenomaan siitä tietämät- 38

33 tömyydestä johtuen. Mutta kuka tahansa haluaa vilpittömästi siitäkin tietoa saada ja vilpittömästi Raamattua lukea, varmasti tulee sen totuuden siinäkin löytämään. Niin kuin eräs kappalainenkin asiasta totesi, kun tuli itse uskoon, mennen myös uskovien kasteelle. Mutta jokainen voi itse omalla kohdallaan miettiä sitä, tekeekö näissä asioissa sen Jumalan tahdon, ja niin kuin Raamattu opettaa. Vaiko ihmisten tahdon, ja sen mukaan, kuinka joku yksittäinen seurakunta tunnuskirjoihinsa vedoten opettaa. Näistä asioista lyhyesti mainitsin myös omassa kastetilaisuudessani, kolme kuukautta uskoon tulemiseni jälkeen. Ja kuinka se kaste on myös esikuvaa sen vanhan syntisen elämän hautaamisesta. Mutta myös uuden elämän alkua, yhdessä ylösnousseen Kristuksen kanssa. Se kaste tapahtui Forssan Helluntaiseurakunta Saalemissa, kolme kuukautta uskoontuloni jälkeen. Ensin olisin toki halunnut mennä kasteelle järvessä, Keuruun Juhannuskonferenssissa. Mutta kun se on myös sen oman uskon tunnustamista, niin en välittänyt siitä vaikka sana siitä leviäisikin. Ja joku tuttukin sen kuulisi. Olin siellä helluntaiseurakunnassa siinä vaiheessa jo muutamia kertoja käynyt ja pitänyt näkemästäni. Myös siitä kuinka ystävällisiä ne ihmiset siellä olivat. Ja iloisia uskossaan. Sellaista en kirkkoja kierrellessä nimittäin ollut kokenut, vaikka sielläkin ehkä uskovia ihmisiä mukana saattoi olla. Myös monet laulut olivat helluntaiseurakunnassa reippaampia, kuin tietyt vanhat virret. Vaikka niitä virsiäkin siellä käytettävästä, hengellisestä laulukirjasta löytyi. Myös Raamatun opetus oli syvällisempää kuin kirkoissa. Ja siihen siellä satsattiin paljon enemmän, myös ajallisesti. Ja usein ne puhujat pitivätkin hyviä ja puhuttelevia saarnoja. Ja niinpä halusin liittyä siihen seurakuntaan. Itselleni asiaa vielä varmistaakseni rukoilin kotona kerran, että jos Herra sun tahtos että minä kasteelle menen ja sinne liityn, niin anna sen srk:n pastorin, Kivekkään Antin olla illalla siellä tenniskentällä. Silloin kun menen sinne puulaakitennistä pelaamaan. Olin nimittäin nähnyt Antin siellä poikansa niitä puulaakitennispelejä katsomassa. Ja joita myös joskus itse pelailin. Mutta sillä rukouksella laitoin silloin niitä kuuluisia villoja Jumalan eteen, erään Raamatun miehen Gideonin tapaan. Että jos niin tapahtuu, niin sitten annan itseni kastaa. Mutta sinä iltana sitä poikaa ei siellä näkynyt, eikä ensin Anttiakaan. Oman pelini päätyttyä lähdin kävelemään sieltä takimmaiselta kentältä poispäin, ja siinä kävellessä parkkipaikalle, Antti ja hänen vaimonsa Riitta tulivatkin minua vastaan. Sydämen uskon ja suun tunnustuksen perusteella kastan sinut Jeesukseen Kristukseen, nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen Kasteen haudassa, veden alla Artoa käytti, sillä kertaa kastajana toiminut Väinö Lammintausta. Kuva kesäkuulta

34 Ja siinä oli se rukousvastaus siihen asiaan, vaikkei Antin poika siellä ollutkaan. Eli sen täytyi olla pieni ihme. Ja niin pysäytin Antin ja kysyin häneltä, että pääsisinkö kasteelle. Antti itse oli ev.lut. kirkon entinen pastori, mutta uskoon tultuaan oli ymmärtänyt myös kasteasian. Ja silloin siis helluntaiseurakunnan pastorina. Hän kysyi minulta siinä vain yhden kysymyksen, että olenko uskossa. Se riitti kriteeriksi. Ja kaste järjestettiin siitä kahden viikon päästä, päivätilaisuuden yhteydessä. Ja se oli upea hetki kun minut oli kastettu, muutaman muun kasteella olleen kanssa. Silloin tiesin sen, että se oli se kaikki mitä itse voin näissä asioissa tehdä. Ja se mitä Jumala meiltä ihmisiltä odottaa. Ja sitten ei muuta kuin yhdessä Hänen kanssaan uskossa kasvamaan ja Jumalan voimassa elämään. Nyt erilaista elämää kuin ennen elin. UUDEN ELÄMÄN OPETTELUA Heti uskonratkaisuni jälkeen, kun olin autotallia siivoamassa, löysin sieltä kaljakorin, jossa oli vielä muutama täysi pullokin. Avasin yhden ja join sitä siinä ajatellen, että Taina ei ole näkemässä. Mutta saman tien tuli ajatus, että Jumalapa näkee. Se että joisin yhden pullon tai osan siitä, ei vielä Raamatun mukaan ole syntiä. Mutta jos siitä tulee juovuksiin, silloin se synnin raja on ylitetty. Ja raja, joka tietysti meidän ihmisten parhaaksi on laitettu. Joten heitin ne pullot saman tien pois. Hieman myöhemmin löysin jääkaapista lähes täyden Koskenkorvapullon, jonka olin palomiehiltä kiitokseksi heidän lentopalloturnauksensa tuomaroinnista saanut. Pullossa lukikin tussilla kirjoitettuna paloviinaa. Se oli ensimmäinen kerta kun kaadoin silloin viinaa siinä mittakaavassa lavuaariin. Mutta ei se enää minulle maistunutkaan, ja uusi luomus minussa ei sitä halunnut juoda. Ja se muutos, jonka uskoon tulossa sisimmässäni koin, ei ole mitään hurskastelua, vaan Jumalan vaikuttama asia. Itse en sitä muutosta olis koskaan voinut itsestäni puristaa. Ja sen upean muutoksen myötä sain ihan uuden elämän tarkoituksenkin. Sen entisen itsekkään elämäni tilalle. Muuten toki se elämä oli monelta osin samanlaista kuin ennenkin. Samoja askareita, samoja harrastuksiakin. Minua oli siinä vaiheessa kysytty Koijärven Kuntoon pelaamaan. Passarin paikalle, heidän passarinsa lopetettua. Me oltiin edellisvuonna se paikallispeli heitä vastaan jo voitettu, jonka takia varmaankin he sitten kysyivät meidän parhaimmistoa pelaamaan heille. Ja tarkoituksena nousta sillä yhdistetyllä porukalla kolmossarjaan. Ja niin me noustiinkin. Ja omat pelitkin meni ihan kivasti, joskin seuraavana vuonna sinne taas hommattiin Lempäälästä minua parempi passari. Ja niin pelasin vielä yhden vuoden Alussa, joka jäi myös viimeiseksi nelossarjavuodekseni. Päätökseen vaikutti sekin, kun kerran kesken pelin hermostuin eräälle tuomarille ja minulta pääsi kirosana suustani. Syystä että tuomari vihelsi meille virheen, vaikka virheen tekijä oli toisen joukkueen pelaaja. Ja sitä peliä ajatellen se oli aika tärkeäkin piste. Ennen uskoontuloani olin ihan kohtalaisen kova kiroilemaan ja ruokottomiakin puhumaan. Mutta uskoon tultuani nekin paheet olivat jääneet. Mutta sen kirosanan myötä tajusin myös sen, ettei tässä ihan täydellisiä silti olla. Ja kuinka niissäkin asioissa kannattaa vähän tsempata. Ja kun on halua toimia Jumalan sanan mukaan, Jumala antaa siihen sen voimankin. Mutta se tilanteena silloin laittoi miettimään sitä, että täytyykö sillä tavalla sitä lentopalloa enää pelatakaan. Jos se totisuus johtaa joskus jopa kiroiluun. Ja niinpä päätin, että pistetään piste sille pelaamiselle, puulaakia lukuun ottamatta. Toki muutaman ikämies SM-sarja pelin taisin vielä seuraavana vuonnakin pelata. Silloin kun sen vuoden aikana täytin 35 vuotta, joka sen ikämiessarjan alin ikäraja on. Nyt näen sen lopettamiseen johtaneen asian sellai- 40

35 sena Jumalan sallimuksena, koska sen lopettamispäätöksen kautta ainakin minulle jäi enemmän aikaa olla myös perheeni kanssa. Ja paljonhan me tehtiin silloin myös yhdessä lasten kanssa kaikenlaisia retkiäkin. Vaikka edellä mainitusta voisi saada sellaisenkin kuva että olin aina menossa, enkä koskaan kotona. Silloin kun Petri ja Terhi olivat pieniä, me käytiin heidän kansaan Tanskassakin, Legolandissa. Kultasen Jounin ja Minnan kanssa. Myös Minnan nuorempi veli Tapio oli sillä reissulla mukana. Siltä reissulta jäi mieleen sekin kun me hetkeksi eksyttiin toisistamme jo Tukholmassa, mutta ylinopeutta moottoritietä ajamalla sain heidät kiinni. Sama juttu Tanskassa, kun Jouni ja Minna kävivät Saksan puolella päiväretkellä, meidän odotellessa heitä eräällä leirintäalueella. He luulivat treffien olevan taas siinä lähistöllä olevalla leirintäalueella, mutta ilman kännyköitäkin toisemme silti löysimme. Siihen aikaanhan vielä yövyttiin teltoissa, kuten silläkin matkalla, kun me oltiin somalla perheellä käymässä Keski-Norjassa. Sekä Ruotsin puolella Rosenbergin Seppoa katsomassa. Tanskan maalla Legolandissa ihmettelemistä riitti. Niin Terhillä ja Petrillä kuin Artollakin. Kokonaisia isoja kaupunkeja oli tehty pienistä legopalikoista. Pitkästä aikaa nähtiin Seppoakin, joka Vuokon ja poikien kanssa asui silloin lähellä Karlstadia. Sillä reissulla meistä tuli Jimmyn kummejakin. Vaikka kuuluttiin jo helluntaisrk:taan, se ei sitä ruotsalaista ev.lut. pappia haitannut. Kuva jonkun paikallisen järven rannalta, jossa me uimassa käytiin. Ahvenanmaalla me oltiin puolestaan kerran Riston ja Airan kanssa, joilla oli vanhemmat lapset silloin myös mukana. Lohermaat olivat vuokramökissä, me puolestaan läheisessä postiliiton maja- 41

36 talossa. Sen pihalta jäi ainakin mieleen valtavan iso puutuoli, jonneka oli vaikea kiivetä. Mutta ylös päästiin, eikä kukaan sieltä pudonnut. Sittemmin me ostettiin pieni asuntovaunu, Thompson Glen, jossa mahtui hyvin silloinen 5-henkinen perhe yöpymään. Ja jota meidän Mazda 323:nen jaksoi nippa nappa vetää. Sillä oli hyvä käydä myös helluntaiseurakuntien yhteisillä Juhannusjuhlilla Keuruulla, jossa lapsillakin oli paljon tekemistä ja nähtävää. Joonasta taidettiin kerran siellä kuuluttaakin, kun se vilkkaana poikana yhtäkkiä vain hävisi sinne ihmisvilinään. Onneksi poika pian löytyi, eikä itse edes sitä tilanteena pelästynyt. Kerran me oltiin sillä asuntovaunulla itärajan kierroksellakin, yhdessä Rainon ja Leenan kanssa. Niillä oli silloin pikkusen isompi vaunu, joka oli Leenan vanhemmilta heillä lainassa. Jossain vaiheessa me vedettiin sitä pientä vaunua myös kleipparilla, ja se oli katseita kääntävä näky. Varsinkin silloin kuin siinä nokalla oli vielä iso muovinen vieteriavainkin. Sittemmin se pikkubussi myytiin jonnekin Helsingin seudulle, mutta joka hajosi jo sille matkalle. Kuva otettu Ahvenanmaan matkalta, jossa me Riston ja Airan kanssa oltiin. Kuvassa Arto lukee karttaa, ja Joonas ilmeisesti valmistautuu menemään uimaan. Kleippari oli tässä vielä alkuperäisissä väreissään, kun sittemmin se maalattiin viininpunaiseksi. Tilanne tasan 40, mutta kumman syöttövuoro mahtaa olla? Joonas kuvassa vasemmalla ja Jenni oikealla meidän vaunun edessä. Sittemmin me innostuttiin ostamaan pikkusen isompikin vaunu, Soliferin 45:n. Ja jota me vedettiin jo kunnon veturilla, Nissan Patrolilla. Sillä yhdistelmällä me perheenä käytiin myös Tammisaaressa, Ähtärissä ja muutamia kertoja Enossakin. Varsinkin pojat tykkäsivät niistä Enon matkoista, kun siellä sai kalastaa paljon. Joonas sai viimeisellä reissulla, kun mukana oli, jopa 6-kiloisen hauen. Ja 42

37 muistan kun me samana päivänä käytiin Paavon kanssa Enon keskustan kaupassa, kuinka hän ylpeänä esitteli siellä kalamiestä kaikille tutuilleen. Helsingissä me tietysti käytiin isän luona muutamia kertoja, ajelemassa ukin isolla moottoriveneelläkin. Se oli itsellekin uutta, nähdä Helsinkiä myöskin sieltä meren puolelta. Siinä Mama-nimisessä moottoriveneessä oli sekä etu- että takaosassa mahdollisuus yöpyä. Sittemmin isäni myi sen jonnekin sisä-suomeen, Jyväskylän seudulle. Siinä vaiheessa kun kaikki lapsemme olivat jo syntyneet, me tarvittiin isompi asuntovaunu. Ja lisätelttakin, jossa vanhemmat lapset nukkuivat. Kuvassa Terhi ja Jossu. Kuva on Pieksämäeltä avioliittoleiriltä. Ukin veneellä me tehtiin useampiakin retkiä Helsingin lähiympäristössä. Tainalle kuvassa hymyilee myös Tuula, joka siirtyi sittemmin tästä ajasta jo pois. Joonas ei tiedä mitään tästä retkestä, mutta Terhi ja Pete odotti sitä innolla. JOHDATUSTA Uskoon tultuani aloin pikkuhiljaa huomaamaan sen kuinka Jumala voi, ja myös haluaa meitä pieniä ihmisiä täällä johdattaa. Ja sen ettei Hän ole sellainen kaukainen Jumala jossakin, jonneka ei yhteyttä aina saa. Ei, vaan Jumala tuli minulle läheiseksi ja rukouksia kuulevaksi Jumalaksi. Jos Hän kuuli ja vastasi muutamaan rukoukseeni jo silloin kun vielä synnissä elin, miksei nyt Hänen omanaan, paljon enemmän. Joskus olen harmitellut sitä, ettei me Tainan kanssa pidetty niistä rukouk- 43

38 sista ja rukousvastauksista kirjaa. Ja laitettu muistiin myös niitä hetkiä, kuinka Jumala ihan konkreettisestikin on meitä täällä johdattanut. Uskon että jo sekin oli sellainen Jumalan johdatus, kun sen päivätyön aikoinaan sen vuorotyön sijaan sain. Siinäkin mielessä että sen ansiosta pääsin kulkemaan siellä tehtaalla, vapaasti koneelta toiselle. Ja kertoa muillekin, mitä minulle oli tapahtunut. Tosin taisin olla silloin vielä pikkusen liian innokas ja vailla taitoa. Ja joka vaikutti sen, että aika pian kaikki siellä muovitehtaalla tiesivät uskoon tulostani. Sekä sen, kuinka halusin olla aina näistä asioista myös puhumassa. Mutta kun se muutos oli niin ihmeellinen ja upea, niin en voinut pitää sitä asiaa sisälläni. Mutta se on harmi, kun sitä omaa kokemusta ja tätä fiilistä ei voi muille siirtää, koska silloin sen perusteella kaikki haluaisivat tätä samaa. Ja silloin tämän pelastussanoman se ydin, uskon kautta pelastua kärsis. Jos se menis sen kokemiseen ensin. Mutta silloin se mun innokkuuteni jonkin verran vaikutti myös sitä, että muutama tuttuni pikkuisen alkoi seuraani karttamaan. Omassa remonttiporukassa sitä ei tapahtunut. Jossain vaiheessa siellä tehtaalla juttelin erään naisen kanssa, joka asui Paavolassa ollessamme samassa talossa kuin me. Aikaisemmin hän oli asunut Jokioisilla ja toiminut erään kappelin suntionakin. Ja se taustana vaikutti sen että hän ensin alkuun ihan mielelläänkin minua kuunteli. Olihan nämä jutut hänelle osittain entuudestaan tuttuja. Ja ties monennenko kerran taas näistä samoista asioista me juteltiin ja kerroin hänelle sen oman elämäni uskon ratkaisua. Sekä sen tuomaa muutosta, jolloinka hän siitä suuttuneena sanoi että, luulenko olevani jotenkin häntä parempi ihmisenä. Yritin tietysti pikkusen pehmentää sitä asiaa toteamalla siihen, että samalla viivalla me kaikki aina ollaan. Että en tietenkään tarkoittanut sitä. Mutta kuinka meidät kristityt tunnistaa siitä puhutaanko me Jeesuksesta vai ei. Ja sen sanottuani lähdin pikkusen itseeni ja siihen tilanteeseen pettyneenä siitä kahville. Mutta jälkeenpäin kuulin häneltä itseltään, että se viimeinen lauseena oli, niin kuin sanotaan, ottanut hänet kiinni. Ja hän oli lähtenyt kesken päivän töistä pois, erääseen metsikköön, miettimään sitä oliko hän todellinen kristitty vai ei. Ja pohdinnan jälkeen polvistunut siellä siihen kuuluisaan syntisen rukoukseen ja antanut elämänsä Jeesukselle. Ja se uskoontulo siellä metsässä muutti myös hänen elämänsä kokonaan. Koko hänen olemuksensa muuttui iloiseksi, joka ennen sitä oli ollut ahdistunut. Mutta myös ajallisista ahdistuksista Jumala haluaa ihmisiä vapauttaa. Tämä entinen naapurini on edelleen ev.lut. kirkon puolella ja silloin tällöin kuin me yhteiskristillisissä tilaisuuksissakin toisiamme nähdään. Me halataan toisiamme lämpimästi. Hänen miehensäkin tuli sittemmin uskoon, nähtyään sen muutoksen vaimossaan. Ja tämä Airi kertoi myös kuinka, kun hän 50 vuotta täytti, ja meni illalla sänkynsä viereen iltarukoukseen. Niin Jumalan Henki kosketti häntä ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä, alkaen puhumaan myös kielillä. ARMOLAHJAT JA PYHÄN HENGEN TÄYTEYS Seurakunnassa opetettiin paljon ensimmäisten kristittyjen elämästä ja kuinka he saivat silloin Jumalalalta myös voiman kertoa Jeesuksesta. Ja sitä Pyhän Hengen täyteyttä itsekin usein rukoilin. Voimaa, jolla voisi tätä omaa voimaa paremmin rakastaa lähimmäisiä. Ja voimaa, jolla voisi entistä rohkeammin olla näistä uskon asioistakin kertomassa. Ja saada myöskin armolahjoja, joidenka kautta Jumala parantaa sairaita ja antaa profetioita, rohkaista sitä kautta muita. Ihmeellisiä asioita, joista en ennen uskoon tuloani tiennyt yhtään mitään. Mutta joista monet seurakuntalaiset aina innoissaan tilaisuuksissakin kertoivat. Tai kotikokouksissa ja soluissa, jollainen meilläkin jatkui. Ja 44

39 nyt niin että minäkin olin siinä mukana. Tuomarmäen Marja ja Kari. Sekä Ojalan Eija ja Sinisalon Elise ainakin meillä silloin kävivät. Ja muutama muukin. Eli uskovia eri kristillisistä seurakunnista. Marja oli meille sellainen äitihahmo, joka tunsi Raamatun hyvin, ja jolla itselläänkin armolahjat toimi. Ja joka kehotti meitäkin niitä rukoilemaan. Uskoni alkuvaiheissa kävin muutamankin kerran serkkuni Eijan luona kotikokouksessa Parolassa. Toisella kerralla olin siellä Puran Kerttua ja Kivirannan Hannua kyyditsemässä, kun he puhuivat siellä ja rukoilivat ihmisten puolesta. Myös minun puolestani tilaisuuden loputtua rukoiltiin. Ja Kertulta tuli kielillä puhuen minulle sanoma, jonka Hannu suomensi. Olet pudonnut kuuden vanhana voimakkaasti virtaavaan veteen ja minulle on jäänyt siitä jokin ahdistus. Ja siinä välissä hän kysyi pitikö se paikkansa, enkä voinut kuin nyökätä. Sehän tapahtui aikoinaan Vammalassa ollessamme. Se profetia jatkui vielä niin, että kahdentoista vanhana minulle oli tapahtunut myös jotakin sellaista joka vaikutti negatiivisesti minuun ja samoin armeija-aikana. Ja sen jälkeen hän sanoi Jumalan sanoina, niin että minä parannan sinut niistä nyt. Ja koko ajan tunsin jonkun sisäisen upean lämmön kehossani, joka oli Jumalan hoitava kosketus. Ja mistä tiesin, että olin niistä sisäisistä haavoista parantunut. Ja jotka asioina vanhemmallakin iällä minussa jotakin ahdistusta aikaan saivat. Se painajainen, josta jo kerroin, se jäi siihen rukoushetkeen. Painajainen, jota olin nähnyt aina siitä asti kun Vammalan koskeen putosin. Siis vielä aikuisiälläkin. Mutta nyt olin siitäkin vapaa. Toisella kertaa siellä serkkuni luona oli Ilpoisten ryhmä Turusta. Ja jotka myös rukoilivat sen tilaisuuden päätyttyä kaikkien halukkaiden puolesta. Ja kun he rukoilivat minun puolestani, niin silloin täytyin Pyhällä Hengellä. Ja sillä kertaa se Jumalan kosketus oli paljon voimallisempi, mutta ei mitenkään negatiivinen. Päinvastoin, ne on aina upeita kokemuksina. Serkkuni kertoi samassa hetkessä myöskin minua koskevan rohkaisevan ilmestyksen, joka sittemmin myös toteutui. Ja toteutuu edelleen. Liittyen siihen voimaankin todistaa, eli olla tästä uskosta muille kertomassa. LISÄÄ LAPSIA On vaikeaa muistella kaikkia näitä asioita, oikeassa aikajärjestyksessä, koska niin paljon upeita juttuja me ollaan sekä Tainan kanssa koettu. Sekä yhdessä, että erikseen. Vähän samoin kuin Raamatussa sanotaan Jeesuksen tekemistä ihmeistä, että jos ne kohta kohdalta kerrottaisiin. Niin Johanneksen evankeliumin loppuajatuksen mukaan, ne kirjat eivät maailmaan edes mahtuisi. No, se oli vain sanonta, mutta kertoo toki jotain siitä, kuinka Raamatussa on vain osa Jeesuksen tekemistä ihmeistä. Mutta kuitenkin riittävästi todistamaan sen kaiken todeksi. Siinä miksi Hän itseään sanoi, ja miksi Hän oli maailmaan tullut, niin kuin siellä mainitaan. Tämän kirjankin koko sanelee ehtoja tälle kirjoittamiselle, mutta todistaa silti sen saman minkä Raamattukin. Kukaan ei voi kiistää sitä, etteikö näitä olisi minulle ja meille tapahtunut. Ja paljon, paljon muutakin kuin mitä tähän kirjaan on kirjoitettu. Mutta jo näitä asioina on ollut taas itsenikin ilo muistella. Kuten siinä vaiheessa syntyneitä omia lapsiakin, Johannaa ja Jereä. Johanna syntyi huhtikuussa vuonna 1992 ja Jere kaksi vuotta myöhemmin, syyskuussa. Poika, joka siis tätä kirjoittaessa oli jo muuttanut Forssan keskustaan. Ja jonka kunniaksi me Tainan kanssa lyötiin ne kuuluisat ylävitoset yhteen. 45

40 Kaikille Lohermaan sisaruksille syntyi samana vuonna serkukset. Tuulaa ja Anttia ei tosin kuvassa ole. Mutta Tarja on takan edessä Tuomo vatsassaan. Ja Taina odottaa Johannaa. Oikeanpuoleinen kuva on otettu Johannan elämän siunaustilaisuudesta, Forssan Saalemissa. Vuonna 1994, syyskuun toinen päivä Taina oli jo tuttu näky Forssan sairaalassa. Eikä yksin työnsä puolesta. Kuvassa iltatähtemme Jere. Ja näin tuli pakka täyteen. Se 90-luvun alkupuoli ja puoliväli oli taas Tainalle sellaista raskasta aikaa, kun itse olin paljon poissa kotoa. Silloin tällöin vielä puulaakiakin pelaamassa, kuten myös monissa hengellisissä tilaisuuksissa. Ja päivisin tietysti töissä. Sunnuntaisin toki mentiin perheenä seurakuntaan, mutta jos viikolla oli muualla tilaisuuksia, saatoin olla siellä omasta uskostani kertomassa. Tai muuten mukana kuuntelijana. Se hengellinen jano oli siinä vaiheessa niin suuri. Jälkeen päin olen joskus harmitellutkin sitä, etten sen oman intoni takia aina nähnyt Tainan väsymystä. Ja antanut myös hänelle enempää sitä tarvittavaa omaa aikaa. 46

41 Kyllä lasten kanssa joskus itsekin väsyin. Ja lapsetkin minuun. Ainakin Terhi on kuvassa unten mailla. Pojat pikkusen virkeämpinä. VAPAAEHTOISTYÖTÄ SEURAKUNNASSA Perheen lisäksi myös seurakunta tuli meille kummallekin rakkaaksi. Ja pikkuhiljaa me alettiin kantamaankin sielläkin vastuuta erilaisista tehtävistä. Helluntaiseurakunnan toimintahan perustuu vapaaehtoisuuteen, eikä siellä ole kirkollisveroja eikä mitään muutakaan pakkoa mihinkään asiaan. Mutta koska siellä oli silloin vain kaksi palkattua työntekijää, ja työtä paljon, siksi tarvittiin myös vapaaehtoistyötä. Mekin ilmoittauduttiin aika pian yhteen siivousryhmään, ja joka kolmen viikon välein muutaman tunnin siellä seurakunnassa siivoili. Samoin minua pyydettiin teetupabussiin kohtaamaan perjantai-iltaansa torilla viettäviä nuoria. Heille me tarjottiin teetä ja keskusteltiin kaikista elämän tärkeistä asioista, tietysti myös Jumalasta. Siinä meidän ryhmässämme oli muutama sellainen nuori mukana, jotka itsekin aikoinaan olivat olleet sen bussin asiakkaita. Eräskin uskova, oli ennen uskoon tuloaan käyttänyt huumeita ja elämä muutenkin oli ollut vauhdikasta. Hän oli antanut tietoisesti itsensä Saatanalle, jonka seurauksena sai riivaajahenkiä itseensä. Ja silloin tällöin meni jonkinlaiseen transsiin ja saattoi vaikka hakata pitkän aikaakin omaa päätään seinään ja raapia itseään. Mutta hän oli vapautunut niistä henkivalloista eräässä telttakokouksessa, kun uskovat romanimiehet olivat hänen puolestaan rukoilleet. Ja tultuaan uskoontulon myös hänenkin elämänsä muuttui täysin. Hän oli kaltaiseni, entinen opettajien harmioppilas. Mutta aikuisiällä suoritti koulunsa loppuun ja on nyt itsekin opettaja. Ja onnellinen kahden lapsen isä pääkaupunkiseudulla. Muutamia vuosia me hänen kanssaankin saatiin siellä torilla nuorille Jeesuksesta puhua. Ja jännitystäkään ei aina sieltä puuttunut. Kerran eräs nuori aikoi surmata itsensä poikkisahatulla haulikolla, mutta joka me saatiin estettyä. Olin sillä hetkellä keskustelemassa erään toisen nuoren kanssa auton peräpäässä, kun minua huudettiin sinne etuosaan. Ja kun sinne menin, käteeni annettiin ladattu poikkisahattu haulikko. No, poliisin haltuun päätyivät sinä iltana kummatkin. Sekä se nuori, että se haulikko. Myös viimeinen sillä bussilla tehty reissu jäi hyvin mun mieleeni, jolloinka me vähän pienemmällä porukalla oltiin Tammelan kunnan talon edustalla. Ja autoon ja sen ympärille tuli joukko satanisteja, jotka kivittivät ikkunoita sisälle. Eräs heistä riehui sisälläkin puukon kanssa, mutta onneksi kukaan ei silloinkaan loukkaantunut. 47

42 Teetupabussin porukka Forssan torilla kuvattuna. Virran Heikki toimi sillä kertaa kuskina ja naiset vastasivat pääosin teen keitosta. Toki juttelivat nuorten kanssakin. Itse olen Maken vieressä oikealla. Mutta kun me lähdettiin sillä rikotulla bussilla Tammelasta pois, Forssassa me todettiin ne vauriot sen verran suuriksi, ettei sitä ei enää sen jälkeen siihen tarkoitukseen kunnostettu. Sitä ennen minua oli pyydetty pitämään seurakunnan nuorille nuorteniltoja, johonka olin myös suostunut. Se pyyntö tuli nuorten omasta aloitteesta ja tarvetta siihen olikin. Joten siinä mielessä sen teetuvan loppuminen oli hyvä juttu, ettei Tainan tarvinnut taas olla lasten kanssa koko viikonloppua yksin. Teetupa ja nuortenilta kun olivat eri iltoina. Joskus olen harmitellut sitäkin, että liian vähän yritin omia lapsia niihin iltoihin innostaa. Mutta lastenleireille me heidät mukaan saatiin ja jonneka me yleensä koko perheenä mentiin. Taina autteli keittiössä ja minä ensin yleismiehenä. Joskin aika pian niiden vetäminen jäi kokonaan meidän harteille. Onneksi seurakunnan nuorista sai isosia ja monet muutkin seurakuntalaiset olivat niillä leireillä meitä auttamassa. Melkein kaikki Tainan sisarusten lapsistakin ovat niillä leireillä aikoinaan, meidän lastemme kanssa olleet. Ja hyviä muistoja niistä muutenkin jäi. Leireinä olivat todella suosittuja, ja lasten määrän kasvaessa me pidettiin ensin leiri pienemmille lapsille, jonka jälkeen päivää pidempi isommille lapsille. Lastenleirillä menossa viestikisa. Matkalaukusta vaatteet päälle, jonka jälkeen piti juosta tietty lenkki. Sit taas vaatteet takasin matkalaukkuun ja seuraavalle kilpailijalle. Tätä ryhmää kannustamassa yhtenä myös Peltosen Timo sekä Tuomolan Arto ja Marja-Leena. Tämä leiri oli vielä Valijärvellä, sittemmin Ruostejärvellä. 48

43 IRTISANOMINEN TÖISTÄ 90-luvun alkupuolella Suomessa oli pienimuotoinen lama, jonka seurauksena myös muovitehtaalta vähennettiin väkeä. Ja myös minut irtisanottiin monien muiden mukana. Sen 8:n kuukauden irtisanomisajan aikana kun siellä vielä töissä olin, niin minulle tultiin tarjoamaan uutta työtä seinän takaa, Viimeistämön puolelta. Se työ olisi ollut kolmivuorotyötä, valkaisukoneen hoitajana. Ja sitä minulle tarjottaessa se asia oli pitänyt päättää siinä heti. Se oli just sitä aikaa, kun minua oli pyydetty nuorteniltoja pitämään, ja johonka olin myös lupautunut. Asia josta siis aikaisemmin jo kerroin. Mutta heti tietysti mietin siinä uudessa työssä sitä, että mitenkä se onnistuisi perheelliselle, jos yöt olisi töissä, saisiko päivällä nukuttua. Mutta myös sitä, että mitenkä sitten käy nuorteniltojen pitämisen. Ja saman tien minulle tuli siinä sellainen outo olo, että siinä asiassa ei ole kaikki hyvin. Ja sain siirrettyä sen asian päättämisen seuraavalle päivälle. Menin alakertaan verstaallemme ja soitin Puran Kertulle, joka ev.lut. kirkon puolella on profeettanakin toiminut. Sovin tapaamisen ja kävin hänen luonaan sitä asiaa rukoilemassa. Sieltä ajoin kotiin, ja syötyäni lähdin Forssaan erään seurakuntalaisen luokse, jolla profetian lahja myös toimii. Kertomatta hänelle asiastani mitään, hän profetoi minulle Jumalan sanoina, että tämä ei ole minusta, mutta minä pidän sinusta ja perheestäsi huolta. Ja annan sinulle töitä myöhemmin. Ja saman tien koin että sellainen ihmeellinen rauha laskeutui sisimpääni. Ja tajusin että se oli todella sana Jumalalta, lupauksien kera. Koska profetoijalle en ollut sanallakaan asiasta kertonut, pyysin vain rukoilemaan puolestani. Kun aamulla menin taas töihin, eräs naistyönjohtaja tuli minulta kysymään, mihinkä päätökseen sen työn suhteen olin tullut. Sanoin että hetkinen, soitan vielä varmistuspuhelun. Ja soitin Kertulle, joka sanoi että se jonka kanssa hän yleensä ihmisten puolesta rukoilee. Hannu, joka siellä Parolassakin oli Kertun mukana ollut. Niin hän oli nähnyt minusta Jumalan antaman ilmestyksen, jossa olin sahaamassa oksaa itseni alta. Siis jos olisin sen työn ottanut vastaan. Tiedän että monet ihmiset ihmettelevät tällaisia asioita ja epäilevät voiko nämä jutut olla Jumalasta. Mutta minä olin jo siinä vaiheessa tullut ymmärtämään sitä näkymätöntä todellisuuttakin ja asioita, joita ensimmäisten kristittyjen elämässäkin tapahtui. Ja niin myös luotin niihin karismaattisiin Herran palvelijoihin. Laitoin puhelimen kiinni ja kiitin sitä työnjohtajaa siitä, että he olivat minulle sitä työtä ensimmäisenä tarjonneet. Ja sanoin en voi sitä ottaa vastaan. Saman tien se nainen osoitti minua sormellaan ja ääntään korottaen sanoi, että johtuuko tämä sinun uskostasi. Hämmennyin siitä reaktiosta sen verran, että sanoin ettei se siitä johdu. Mutta selvästi koin että taas sielunvihollinen vaikutti sen suuttumisen siinä ihmisessä. Eikä sielujemme vihollinen halunnut sitä, että meidän silloisessa seurakunnassamme olisi sitä nuorisotyötä aloitettu. Sittemmin eräs profeetallinen uskova kertoi minulle, kuinka se oksan sahaaminen olisi ehkä johtanut minut pois myöskin Kristusruumiista, eli seurakunnasta. Ja jopa uskostanikin. Eli sillä olisi voinut sittemmin sellainenkin vaikutus elämääni. Onneksi ei tarvitse enää sitä puolta siitä miettiä, vaan sitä, että itsekin pääsin kasvamaan uskossani yhä enemmän. Niiden nuortenilloissa pitämieni opetusten kauttakin. Koska jatkuvasti halusin tutkia ja oppia lisää tuntemaan Jumalan sanaa, sekä Jumalan tahtoa. Ja huolimatta siitä jäin Finlaysonilta töistä pois, hyvin me toimeen tultiin. Jumalan lupauksen mukaan. Taina sai töitä sosiaalityöntekijänä sairaalasta, joka oli myös ihmeellinen rukousvastaus. Siksi koska hänellä ei siihen työhön koulutusta ollut. Itse olin silloin liiton päivärahoilla, ja kotona pienempien lasten 49

44 kanssa. Muut lapsethan olivat päivisin koulussa. Mutta päivä päivältä yhä enemmän tulin näkemään omassa elämässäkin monia Jumalan ihmeitä ja ihmeellisiä rukousvastauksia. RUKOUSVASTAUKSIA Eräs erikoinen rukousvastaus liittyi just siihen aikaan, kun vielä viimeisiä viikkoja muovitehtaalla töissä olin. Perjantaina kotona ollessani luin Somero-lehteä, joka poikkeuksellisesti meille sinä päivänä jaettiin. Vaikkei me oltu sitä tilattu. Siinä oli juttu eräästä pariskunnasta, joka kolmen aasin ja kahden koiran kanssa kulkivat kävellen ympäri Eurooppaa. Otsikkona olikin Euroopan viimeinen aasikaravaani. Kun luin heistä sitä juttua, mietin että siinäpä elämäntapa. Mutta sen jälkeen heti ajatus, että onkohan ne kuulleet niillä matkoillaan Jeesuksesta. Sitten alkoi sellainen dialogi Jumalan kanssa. Kun tuli ajatus, että varmaan on kuulleet, onhan ne monia kirkkojakin matkoillaan nähneet. Sekä niiden pappeja, ja laitoin lehden pois. Mutta en saanutkaan asiasta rauhaa, vaan otin sen lehden uudelleen esiin, miettien että jospa minä jotakin heille kertoisin. Mutta enhän osannut Saksaa, josta se Werner oli kotoisin. Tai Norjaa, josta taas Marianne. Ja huonolla englannillako. Kyllä Jumalalla on varaa lähettää heidän luokseen joku kieliäkin osaava uskova. Mutta kun en ollut varma siitä, että oliko se ollut minulle Jumalan puhetta, minun ajatuksiini. Vaiko omia ajatuksiani, niin rukoilin että Herra jos sinun tahtosi on, että minä heille jotain sinusta puhun. Niin lähetä heidät sitten meille. Sehän oli helppo rukous, koska meidän talo ei olut edes heidän reitillään. Päiväksi unohdin heidät, mutta lauantaina Petri ajoi pihaan mopolla ja juoksi sisään kertoman, kuinka linkkupysäkillä oli ihmeellistä porukkaa. Mies ja nainen ja aaseja sekä koiria. Ja silloin sydämeni taas nousi. Mietin sitä, oliko Jumala todellakin kuullut rukoukseni ja mitä nyt pitäisi tehdä. Mutta olin just syöttämässä syöttötuolissa istuvaa Jereä, niin en voinut siitä mihinkään lähteä. Ja ajattelin, että olihan se linja-autopysäkki jo meidän tiehaarasta pikkuisen Forssaan päin. Sinnehän ne tietysti olivat menossa, eikä tänne. Mutta taas tuli se sama ajatus rukoilla sitä asiaa. Ja taas rukoilin, Herra jos sinun tahtosi, että minä heille jotakin sinusta puhun. Niin lähetä heidät siinä tapauksessa tänne. Ja vartiksi unohdin heidät ja lopettelin siinä itsekin syömistäni. Kunnes näin talomme edustalla erikoisesti pukeutuneen naisen, joka talutti aasia. Ja silloin tajusin, että Jumala oli todellakin ohjannut heidät kulkunsa meille. Kävin pyytämässä heidät meidän pihalle ja meidän vieraaksemme ja soitin Tainan naapurista kotiin. Ja niin me saatiin heihin tutustua ja he puolestaan meihin. Saunotimme heidät ja me annettiin heille majapaikka pihamökistä. Joka olikin heille luksusta, teltassa nukkumisen rinnalla. Mutta mikä tärkeintä, me saatiin kertoa heille myöskin uskostamme. Me pyydettiin heitä jäämään toiseksi yöksikin, mutta he sanoivat etteivät he koskaan tee niin. Oli ilma minkälainen tahansa, he lähtevät aamulla pois. Ja niin minä illalla hyvästelin heidät, kun aamulla menin taas itse töihin. Mutta illalla sängyssä ollessamme me Tainan kanssa rukoiltiin vielä se sama tuttu rukous, että Herra, jos sun tahtos on että me vielä heille jotain sinusta puhutaan, anna tulla sellaisen myrskyn että ne eivät lähde. Ja kun aamulla heräsin, tuuli ulvoi nurkissa ja auton telttakatoskin oli lentänyt paikaltaan Honkosen puolelle. Joka me Wernerin kanssa kuitenkin takaisin paikoilleen saatiin. Ja vaikka hän vakuutti siinä vielä lähtemisestä, ja sitä kuinka se sadekin oli vain sellainen kiva haaste heille. Rukoilin sen saman rukouksen vielä matkallakin. Ja kun iltapäivällä töistä kotiin tulin, huomasin Wernerin potkivan jalkapalloa pihalla poikien kanssa. Ja aasit siellä vähän kauempana. Sade oli silloin jo tauonnut, joten taas selvä rukousvastaus, jotta Jumalan tah- 50

45 tokin sai siinä toteutua. Ja niin me saatiin vielä toinenkin ilta heidän kanssaan uskostakin puhua. Ja antaa Mariannelle myös Englannin kielinen Raamattu 35-vuotis syntymäpäivälahjaksi mukaan. Ja pikkusen rahaa sen väliin. Mutta erikoinen johdatus ja rukousvastaus, josta jokainen siitä kuullut on ymmärtänyt sen. Ettei se voinut olla muuta kuin Jumalan järjestämä juttu. Sen jälkeen me saatiin heiltä postikortti, jostakin Baltian lähetettynä. Ja jossa he vielä kiittelivät meitä vieraanvaraisuudesta. Sen jälkeen heistä me ei olla mitään kuultu. Kuvassa Werner on toinen koira sylissä ja Marianne vähän taaempana toisen koiran vieressä. Ja laittaa kolmatta aasia kiinni meidän lipputankoon. Johanna ihmettelee Euroopan viimeistä aasikaravaania kuvan etuosassa, pienen pyöränsä päältä. Meillä sitä vastoin oli taas arki edessä, mutta arki josta Jumala piti edelleen huolen. Se näkyi myös arjen monissa askareissa sekä työpaikalla. Jossa olin nähnyt sen, kuinka Jumala usein lyhyen rukouksen kautta monesti minua auttoi. Sitä apua tuli rukousten kautta, niin remonttihommiin kuin lasten koulunkäyntiinkin. Kerran kesken tiskauksen Taina koki rukoilla Jeren kokeen puolesta, vaikkei tiennyt millä tunnilla se sinä päivänä oli. Ja kun poika tuli koulusta kotiin, Taina tiedusteli mitenkä koe meni. Poika vastasi että hyvin, varsinkin kun hän sai vielä ajatuksen sitä tarkistaa. Ja korjata erään kohdan. Ja teki vielä kiireessä yhden tehtävänkin mitä ei ollut aikaisemmin osannut. Ja kun Taina kysyi, mihinkä aikaan se ajatus koetta tarkistaa tuli, niin se oli sama aika, jolloinka Taina oli asiaa rukoillut. Niin Jumala pitää meistä huolta ja auttaa meitä missä apua tarvitaan. Ja kuulee meidän pienimmät huokauksetkin. Kerran kun me pidettiin maakunnalliset kesäjuhlat isossa teltassa, lämpömittarin näyttäessä ulkona melkein 30 astetta. Sisällä teltassa tietysti vähän enemmän. Siellä alkoi ehtoolliskokous, jossa tietysti me kaikki vanhimmistoveljet oltiin mukana. Itse olin silloin kuulunut seurakunnan vanhimmistoon jo pari vuotta. Edellisvuonna oli vastaavassa tapahtumassa sovittu, että se ehtoollistilaisuus kun on sen verran juhlava tilaisuus, että meillä pitäisi olla siellä tumma puku. Ja niin ajattelin nytkin. Mutta siinä tilaisuudessa ajattelin kuitenkin, 51

46 että voi kun minulla olisi ollut jokin vaalea kesäpuku. Ja siihen sopiva lyhythihainen paita. Niin kuin noilla muillakin. Minulla ei ollut valkoista lyhythihaista paitaa edes olemassa, joten laitoin tumman puvun alle pitkähihaisen paidan. Ja siksi en kehdannut sitä takkiakaan päältä pois ottaa, vaikka hiki virtasi otsaltani. Kukaan paikalla olleista ei minun niitä ajatuksiani siinä nähnyt, Jumala yksin. Ja laittoi erään uskovan asialle. Maanantaina meillä soi nimittäin puhelin ja eräs, minulle tuttu uskova mies soitti ja kertoi asiansa. Kuinka Jumala oli hänen käskenyt vaatettaa minut. Ensin vähän varovasti hän tiedusteli asiaa, että voikohan se ajatus olla Jumalasta. Ettei loukkaisi minua. Ensin ihmettelinkin sitä, mutta sitten muistin sen huokaukseni. Voi kun minullakin olisi kesäpuku. Mutta jota sillä hetkellä ei olisi ollut varaa hankkia. Ja kerroin sen sille miehelle, joka sanoi, että lähdetäänpä sitten ostoksille, hän maksaa kaiken. Mutta johonka vastasin niin, että olen tottunut kirpparilta tai alennusmyynneistä vaatteita ostamaan, ja siihen kiertelyyn menisi turhaan sun aikaasi. Ja niin hän toi minulle sen rahan, joka oli tuhat markkaa. Ja kun kysyin, mitä teen loppurahalle, kun se puku on ostettu. Mies vastasi että osta koko rahalla vaatteita, lopuilla paitoja ja sukkia, niin että se kaikki menee siihen. Ja niin myös tein. Lähdin Saloon ostoksille ja rukoilin vielä matkalla, että Jumala siinäkin johdattaa. Ja niin myös tapahtui. Jossakin oli sopiva Irtotakki, sopivasti 70%:n alennuksella. Sen kaivatun kesäpuvun sain puoleen hintaan, ja irtohousuja ja paitoja sen lisäksi. Ja kun Jumala siunaa, siinä on siunaus. Sitä kesäpukua käytän nimittäin edelleenkin. Mutta Jumala piti silloin meistä tavalla ja toisella hyvää huolta. Kun liiton rahat alkoivat olemaan lopuillaan, niin työkkärin kautta minut ohjattiin metalli- ja koneistuskursseille aikuiskoulutuskeskukseen. Ja sekin oli ihan hyvää aikaa opetella käden taitoja sillä alalla. Ja ilmeisesti jotain opinkin, koska sain sieltä, taas 1000 markkaa, stipendin muodossa. Ja koin, että vaikka sen alan töitä en koskaan työkseni tullut tekemään, olin siellä muutamia ihmisiä varten. Sellaisia, joilla oli silloin elämässä silloin vaikeaa. Ainakin kahden tiedän heistä uskoonkin tulleen. Tosin kukaan ihminen ei voi sellaisesta kunniaa itselleen ottaa, koska niissä uskoontuloprosessissa on aina myös muita uskovia auttamassa. Ja ennen kaikkea rukoilemassa. TÖITÄ SEURAKUNNASTA Kun ne kurssit ja liitonpäivärahat oli käytetty loppuun, kerroin seurakunnan vanhimmistolle ja silloiselle srk:n pastorille, etten enää uskaltanut luvata sitä, voinko nuorten iltoja kauaa pitää. Koska työkkärin kautta saatettaisiin johonkin vuorotyöhönkin minut johdattaa, ja joka hankaloittaa niiden iltojen pitämistä. Ja pyysin seurakunnan johtoa miettimään sitä, voisiko seurakunta palkata minut siihen nuorisotyöhön. Seurakunnan rakennusvelat oli juuri silloin saatu myös maksettua, joka vaikutti siihen että seurakunta oli valmis minut siihen työhön palkkaamaan ja siunaamaan. Ja se oli taas itselläni sellainen unelmien täyttymys. Ja niin aloitin siinä työssä, joka menestyikin ihan kivasti. Nuorten joukko kasvoi tusinasta nuoresta niin että parhaimmillaan niissä illoissa kävi lähes 50 nuorta. Toki mukana oli myös lähikuntien helluntainuoria. Sekä nuoria Vapaakirkosta että ev.lut seurakunnan puolelta. Iso nuorisokuorokin me saatiin perustettua, sekä muutamia viikolla kokoontuvia kotisoluja. Nuortenleirimmekin olivat niin suosittuja että parhaimmillaan niillä oli lähemmäksi sata nuorta. Tosin silloin elettiin jo uutta tuhatvuosilukua, mutta kuitenkin. Se oli tietynlaista kulta-aikaa, Forssan helluntaiseurakunnan nuorisotyössä. Ja muutamia niistä sen aikaisista nuorista tekee itse tänään lapsi/nuorisotyötä. Tai on pastorina jossakin seurakunnassa. Tai palve- 52

47 levat vapaaehtoisena, erilaisissa työmuodoissa. Alkavathan he olla jo kolmikymmppisiä tänään. Myös lapsityö ja sen koordinoiminen kuului silloin minun tehtäviini, ja sekin toimi vapaaehtoisten kautta silloin hyvin. Pyhäkouluissa ja kerhoissa oli omat opettajansa, minun ei tarvinnut niistä huolehtia. Olla vain niiden tukena jotka tavalla ja toisella sitä työtä tekivät. Eli sen menestyksen takana oli monia ihmisiä ja ennen kaikkea Jumala itse. Ja nykyään silloin aloitetut Kids Action-lasten tapahtumat keräävät puolisentoista sataa lasta niille kouluille joissa sitä tapahtumana on pidetty. Ja joissa mekin ollaan Tainan kanssa Eveliinan kaverina oltu. Nuortenleireillä oli kaikenlaista kivaa puuhaa, raamiksien lisäksi. Kuvassa Jeren kummitäti Elina tähtäilee tauluun. Mahtoikohan osua? Sitä jännittää, tunnistettavasti ainakin Sami, Teemu ja Sarita. Nuorista oli iso apu isosina, lastenleireillä. Antti ja Sarita puhuu ja leiriläiset kuuntelee. Oikealla kuvassa Johanna (vaaleansininen paita) Jonka vieressä Timperin Eerika, oranssisessa paidassa. Kuva Ruostejärveltä. Se kun minut palkattiin seurakunnan nuoripastoriksi, tarkoitti myös sitä, että rukousilloissakin jouduin olemaan silloin tällöin puhujavastuussa. Tai sain olla. Kuten seurakunnan yleisissä päiväkokouksissakin. Ainakin silloin kun johtava pastori Edi oli viikonloppu vapaalla. Silloin minä pidin usein sen saarnan. Ja se oli taas uusi haaste elämässäni, vaikka nuortenilloissa olinkin sitä jo harjoitellut. Mutta puhua vuosikymmeniä uskossa olleille, vaikka itse olin uskossani vielä aika vihreä. Joskus uskoontuloni alkuvuosina Rajalan Markun saarnaa kuunnellessa, ihmettelin sitä, kuinka hän osasi niin hyvin puhua. Vaikka oli itse maallisessa työssä, eikä pastorina. Ja mietin silloin sitäkin, 53

48 että pystyisinkö itse puhumaan edes viittätoista minuuttia. Tuskin, ehkä nippa nappa 5 minuuttia. Lopulta päädyin siinä mietinnässäni 7:ään ja puoleen minuuttiin. Mutta kun ensimmäisen saarnani seurakunnassa pidin, se olikin kymmenen kertaa se seitsemän ja puoli. Eli 75 minuuttia, josta eräs seurakuntalainen tulikin antamaan palautteen, muuten hyvä mutta liian pitkä. Ja Edi, joka opetti raamattuopistolla saarnan pitämistä, sanoi samaa. Joskin rakentavasti hänkin. Mutta silloin tulin ymmärtämään sen, että omassa viisaudessa ei niitä saarnojakaan tarvitse yrittää tehdä, vaan Jumala itse antaa niitä ajatuksia jo saarnan valmistelun aikana. Ja joka parhaiten tietääkin keitä sinne tilaisuuksiin sillä kertaa tulee. Ja mikä kuulijoille parasta opetuksena on. Edin kanssa me paljon toimistolla toisiamme nähtiin ja näistäkin asioista jonkin verran keskusteltiin. Edi edusti sellaista radikaalimpaa puolta helluntaiherätyksessä, mutta jolta paljon silti tästä työstä opin. Ja se oppi olikin tarpeen, koska tuli aika jolloinka astuin hetkeksi hänen suuriin saappaisiinsa. Sen nuorisotyön jälkeen. Työn, josta jäi minulle todella paljon hyviä muistoja. Samoin kuin niistä nuoristakin, jotka aikoinaan siellä kävivät. Ja joilla on nyt jo omiakin lapsia. Läksiäislahjana sain heiltä ikimuistettavan reissun Räyskälään, jossa jouduin hyppäämään heidän ilokseen, kolmen kilometrin korkeudelta Tandem-hypyn. Se oli toki omallakin toivelistalla ollut, kokeilla sitä vapaata ilmapudotusta. Jossa minua koko sen pudotuksen ajan myös videoitiin. Onneksi sekin reissu päättyi onnellisesti ja turvallisesti maan kamaralle. Heippa sit hani, jos varjo ei aukeakaan. Tuskin toi kypäräkään paljoa suojais, jos 3:sta kilometristä alas ilman varjoa putoaa mutta onneksi se varjo aukes ja päästiin turvallisesti alas. Ja melkein turvalleenkin. Mutta upea kokemus, jota en kuitenkaan uusiksi ota! Mutta se on ollut myös upeata nähdä, kuinka monet niistä nuorista löysivät kestävän pohjan ja oman paikkansa tässä elämässä. Kuten itselleen hyvän puolisonkin. Ja muutamia heistä sainkin siunata avioliittoon, samoin kuin heille syntyneitä lapsiakin. Ja mieltä lämmittää tietysti ajatuksena myös se, että olen saanut olla heille jotakin tärkeätä itsestäni ja elämästäni antamassa. Opettamassa myös tästä elämän tärkeimmästä kysymyksestä, uskosta Jeesukseen. Ja auttaa heitä siinäkin eteenpäin. Kuinkahan monen nuoren kanssa sitäkin asiaa on kahden kesken rukoiltu. Ja tietysti muitakin tärkeitä asioita sen lisäksi. Mutta myös he saivat silloin tällöin siunata minua. 54

49 RUKOUSVASTAUKSIA JA IHMEITÄ Muistan kun kerran seurakunnan lastenhuoneessa, muutamien nuorten kanssa illan päätteeksi me rukoiltiin. Ja nuoret siunasivat silloin siellä myös minua. Siksi, koska vaikka olin jo Pyhällä Hengellä täyttynyt, en kuitenkaan puhunut vielä kielillä. Niin kuin lähetyskäskyssä luvataan. Ja niin he siellä puolestani rukoilivat, ja eräs nuori profetoi kuinka Pyhä Henki oli ylläni ja vain rohkeasti avaamalla suuni, puhuisin kielillä. Mutta kun se ei itsestään minussa alkanut, enkä rohjennut alkaa siinä sitä kokeilemaan, ja nousin lopulta siitä ylös. Ja vasta kotiin tultua kokeilin kielillä puhua, ja kummasti sieltä alkoi erikoisia sanoja tullakin. Ja siitä innostuneena korotin ääntäni niin, että Terhi heräsi ja tuli katsomaan mitä oikein tapahtui. Sanoin ettei mitään erikoista, ja ohjasin tytön takaisin nukkumaan. Mutta se innosti minua vielä enemmän rukoilemaan ja puhumaan kielillä. Raamattu opettaa siitä kuinka se on muille jonkinlaisena merkkinä Jumalalta, mutta joka rakentaa ja eheyttää meitä uskovia myös sisäisesti. Harvemmin näistä asioista ev. lut. kirkon puolella opetetaan, vaikka siellä on Pyhällä Hengellä täyttyneitä pappejakin työssä. Ja joilla myös on kielillä rukoilemisen armolahja. Mutta harvat on ihmeparantumisistakaan kuulleet, vaikka lähetyskäskyssä meille siitä määräys annetaan. Rukoilla sairaiden puolesta, ja sillä tavalla parantaa heidät. Ja joka asiana toimii edelleen, ei vain ensimmäisten kristittyjen kohdalla. Kerran nuoret rukoilivat minun jalkani puolesta ja joka myös sen rukouksen jälkeen nopeasti parani. Itse epäilin, että se kipu olisi johtunut veritulpasta, koska se kipu oli niin kova. Ja joka jatkui jo kolmatta päivää. Ennen sitä rukousta olin käynyt terveyskeskuksessakin sitä jalkaa näyttämässä. Siellä odotushuoneessa taas hiki valui, sillä kertaa tuskan hiki. Ja jonka nähdessään hoitajakin kävi kysymässä, että kestänkö sen kivun. Lopulta pääsin lääkärin luokse, joka laittoi välittömästi reiteeni kipupiikin sekä rentoutuspiikin. Ja sanoi, että jos se kipu vielä uusiutuu, niin välittömästi sairaalan kuvauksiin. Ja uusiutuihan, mutta silti en halunnut olla sen takia nuortenillasta pois. Ja onneksi en ollut, koska siellä siitä sen rukouksen kautta paranin. Me ollaan Tainan kanssa koettu jo uskomme alkuvaiheilla monia ihmeitä, joita ei voida järjellä selittää. Eräs tapaus liittyy meidän kaivoomme. Kesäisin kuivana aikana siitä loppui helposti vesi, joskus talvellakin. Jolloinka jouduin hakemaan sinne kuution säiliöllä Rainon kaivosta täydennystä. Ja parikin kertaa meille tuotiin paloautolla isompi lasti, jotta saatiin taas pyykkiä pestyä. Onneksi Tammelan kunnan puolelta tilanne ymmärrettiin ja tuotiin pyydettäessä paloautolla vettä. Kuvassa Arto vetää letkua suoraksi ja Joonas ihmettelee Antin kanssa paloautoa. 55

50 Kerran tilanteen ollessa just se, että kun vesi oli loppu, niin Taina rukoili Jumalaa täyttämään sen kaivon. Ja seuraavana päivänä kaivo oli kuin olikin täynnä. Ja kun Taina kysyi vaariltaankin sitä asiaa, että voiko se olla mahdollista, että kaivo sillä tavalla itsestään täyttyisi. Vaari vastasi, että ei vesi voi mitenkään nousta kahdeksaa renkaallista yhdessä yössä. Sittemmin vesi taas väheni, mutta rukousvastauksena meille tulee tänään Somerolta asti vesi. Vaikka kun sitä aikoinaan tiedusteltiin, niin he eivät halunneet sinne välille pumppaamoja rakentaa. Se oli jyrkkä ja selkeä ei-vastaus. Ja Tammelan kunta ajatteli samoin. Ei mitään mahdollisuutta sitäkään kautta tänne vettä saada. Ja siksi me sitäkin taas rukoiltiin, koska Jumalalla on valta vaikuttaa päättäjienkin ajatuksiin. Ja uskon, että rukousten vaikuttamana se vesijohto Somerolta, Letkun kautta Torrolle vedettiin. Ja monet muutkin kyläläiset saivat vesiongelmiinsa sitä kautta avun. Silloin tällöin seurakunnassamme vieraili puhujia, joilla ne Jumalan antamat armolahjat toimi. Profetoimisen ja terveeksitekemisen lahjoista alkaen, joista siis Raamattu meille opettaa. Ja joidenka kautta tilaisuuden loppurukouksen aikana saatettiin saada Jumalalta tieto siitä, mitä sairauksia kuulijoilla mahdollisesti oli. Muistan kun joskus epäilin sellaista ilmoitusta, mutta kun se ilmoitus osui kerran omalle kohdalle ja myös parannuin. En enää sen jälkeen halunnut skeptisesti niihin ilmoituksiin suhtautua. Kerran Somerolla oli vierailevana puhujana Tauno Rantala, joka tilaisuuden loppurukouksen yhteydessä ilmoitti jollakin olevan niska jäykkänä ja kipeänä. Mutta jonka Jumala halusi parantaa. Vuotta aikaisemmin jäykkää niskaani oli hierottu monta kertaa ja joka oli aika kivuliastakin toimintaa. Ja just sillä kertaa niskani oli taas jumissa. Jopa niin paljon että päässä ikään kuin kohisi, jos kumarruin alaspäin. Ja vaikken siitä muille kertonut, enkä esirukoustakaan sen asian puolesta pyytänyt. Jumala taaskin sen tiesi. Ja yliluonnollisella tavalla vapautti siellä siitä asiasta. Sittemmin olin omassa seurakunnassani erään ev.lut. kirkkoon kuuluvan, naisprofeetta Pirkko Vesavaaran tilaisuudessa. Kaksikin kertaa mietin sinne lähtöä, koska minulla oli jo toista päivää ihmeellisen kova kurkkukipu. Kurkku oli kuin tulessa, enkä pystynyt edes kurkkupastilleja syömään. Mutta onneksi sinne menin, koska se puhuja, taas loppurukouksen aikana ilmoitti muutamia sairauksia. Ja muistan vieläkin hänen sanansa kun hän sanoi että täällä jollakin on rakkulatauti kurkussa ja se paranee nyt. Ja muutamassa minuutissa kurkkuni oli täysin kunnossa. Tainan veljellä, Rainolla oli se sama tauti ja hän kertoi sairastaneensa sitä 5 päivää. Sekä myös ihmetelleensä sitä, että se oli tavallista kurkkukipua paljon kipeämpi juttu. Itse selvisin siitä taudista, sen ihmeen kautta kahdessa päivässä. Näiden asioiden kautta ymmärsin myös sen, kuinka sairauden ei tarvitse olla kuoleman vakavaa laatua, ennen kuin Jumala vasta haluaisi parantaa. Mutta vastaavasti olen ihmetellyt joskus sitäkin, miksi kaikki eivät aina parane. Vaikka toisen puolesta olisi paljonkin rukoiltu. Ja Jumala voi myös käyttää siihen parantamiseen lääketiedettäkin, sen eri muodoissa. Ja ehkä se on hyväkin asia, ettei näissä jutuissa mitään tiettyä kaavaa ole. Tai joidenkin karismaattisen uskovien kautta aina kaikki paranisi. Sellaisia uskoviahan saatettaisiin sen jälkeen olla nostamassa tietynlaiseen Jumalan asemaan. Ja kunnia menisi Jumalalta pois. Apostolitkin aikoinaan sanoivat heti sen jälkeen kun olivat jonkun parantaneet, että ei heidän voimansa sitä sairasta parantanut. Vaan usko, jonka Jeesus vaikuttaa. Myöskään mikään tietty toimintamalli ei toimintamallina ketään paranna. Aina se on Jumala, joka myös ihan tavallisen riviuskovan rukouksen kautta voi toisen parantaa. Sellaisen uskovan kautta, joka rukouksessaan turvaa Jumalaan. Joskus olen itsekin saanut sen armon että Jumala on voinut minuakin sillä tavalla käyttää. Ja varovaisesti näistä haluan tietysti aina puhua, koska omas- 56

51 sa voimassa en täällä ketään parantaa voisi. Ja se oma lääketieteen osaaminen rajoittuu siihen laastarin laittamiseen. Mutta ei ole kauaa kun eräs mies tuli Salosta meidän tilaisuuteemme ja loppulaulun aikana viereeni istumaan. Ja hän sanoi haluavansa vielä, nyt 70-vuotiaanakin tätä evankeliumin muuttavaa sanomaa julistaa. Hän itse on entinen alkoholisti, mutta Jumala oli hänenkin elämänsä kerralla muuttanut. Ja erittelemättä silloin sairauksiaan, hän pyysi että rukoilisin hänelle terveyttä. Laskin käteni sen rauhallisen, ja mukavan tuntuisen miehen hartioille. Ja aloin rukoilemaan. Siunasin häntä siinä hetken ja koin että minun tulee rukoilla hänen keuhkojensa puolesta. Jotenkin ne myös siinä hengityksen mukana pikkusen rohisivat. Ja kun olin rukoukseni päättänyt, hän ihmetteli sitä kuinka osasin nimenomaan sitä asiaa rukoilla. Johonka vastasin, että osaksi sen rohinan takia, mutta myös siksi kun näin Jumalan antaman ilmestyksen hengitysnaamarista. Ja saman tien se mies pomppasi seisovilleen ja kertoi kaikille siitä asiasta. Ja sen kuinka en voinut millään tietää sitä, että joka ilta hän nukkumaan mennessään on astmansa takia joutunut sellaiseen naamariin hengittämään. Ja kun se samainen mies tuli pari kuukautta siitä meidän tilaisuutemme uudelleen, niin hän vakuutti että silloin myös parani. Ja kuinka hän ei enää sitä naamaria ole tarvinnut, vaan oli palauttanut sen jo takaisin Tyksiin. Itseäni on aina siunannut myös erään naisen parantuminen, todella pahasta paniikkihäiriöistä. Hän asui yksinään omakotitalossa ja ruoka tuotiin hänelle kotiin. Kahdeksantoista vuotta hän oli ollut siellä kotinsa vankina, kun ei uskaltanut lähteä kodistaan minnekään. Tainan kanssa me muistettiin häntä muutaman kerran iltarukouksissamme ja kerran me nuortenillassakin hänen puolestaan rukoiltiin. Kerran kun se nainen taas oli illalla sängyssään sitä elämän tilannettaan itkemässä, niin yhtäkkiä kirkas valo syttyi hänen huoneensa nurkkaukseen. Valo, jonka keskeltä kuului ääni, älä itke, sinun murheesi on pian ohi. Ja tämä nainen, joka ei uskova kristitty ollut, kyis äitini kautta minulta tätä asiaa. Miettine sitä mikä valo se mahtoi olla. Ja oliko se kenties enkeli. Vahvistin hänelle sen asiana, että eihän se mikään muukaan voinut olla. Siksikään, kun ei mennyt kuin pari kuukautta siitä, kun kuulin iloisia uutisia hänen parantumisestaan. Hän oli yksinään käynyt jo kaupassa ja paikkakunnan teatterissakin. Ja tilannut itselleen myös kahden viikon matkan Afrikkaan. Asia, josta hän oli siellä kodissaan yksin olleena haaveillut. Mutta kiitos Jumalalle, se 18 vuoden piina oli häneltä takana. Kerran minua pyydettiin erääseen kotiin, vastaavanlaiseen tilanteeseen. Rukoilemaan, silloin noin 40 -vuotiaan miehen puolesta, joka oli myös paniikkihäiriöiden takia sairaseläkkeellä. Tein työtä käskettyä ja sitten lähdin sieltä asunnosta pois. Sittemmin meillä soi puhelin ja se sama mies pyysi, että tulisin taas heille rukoilemaan. Sillä kertaa hänen vaimonsa puolesta, jolla oli kovat niskakivut. Ja se mies totesi siinä vielä että, kun hänkin oli saanut silloin sen rukouksen kautta minulta avun. Korjasin tietysti tilanteen ja sanoin että se oli Jumala joka häntä auttoi, enkä minä. Ja epäilin vähän sitäkin, oliko se mies todella parantunut. Mutta lupasin sinne silti mennä. Samalla viikolla sitten huomasin Seutu-sanomissa sen miehen kuvan ja haastattelun. Se oli jokin katugalluppi, jossakin kaupungilla tehtynä. Jonka jälkeen uskoin ainakin sen että sen verran se mies oli ainakin parantunut, että oli jo ulos ihmisten ilmoille uskaltanut mennä. Kun muutamaan vuoteen ei ollut sitä uskaltanut tehdä. Näiden vuosien aikana olen tullut huomaamaan sen, että Jumalalla on valta parantaa meidän ihmisten sairauksia, on ne sitten fyysisiä, tai sisäisiä vammoja. Hylkäämiskokemuksista tulleita, tai joistakin pelottavista tilanteista aiheutuneita ahdistuksia. Jumala haluaa kohdata ja auttaa rakastamiaan ihmisiä kokonaisvaltaisesti. 57

52 Enää Lipposen Reino ei ole nukkumaan mennessään hengitysmaskia tarvinnut. Kuvassa hän esittelee Tainalle kristillistä päihdetyötä tekevän Kan ry:n julkaisemaa Lähimmäinen - nimistä lehteä. Uskoontulonsa jälkeen Reino oli itsekin siellä monta vuotta töissä, auttamassa kaltaisiaan eroon päihteistä. LASTEN HARRASTUKSET Meillä kotona lapset alkoivat kasvamaan ja vanhemmat lapset harrastivat, isänsä jalanjälkiä seuraten tietysti lentopalloa. Ja samassa peliroolissakin kuin minä aikoinaan, koska pituutta ei lapsillemmekaan enempää kertynyt. Siihen aikaan ei vielä liberopelaajia käytetty. Mutta vaikkei pituutta paljoa ollut, niin Petri pääsi silti aluejoukkueeseen ja pelaa vielä nykyäänkin aktiivisesti, miesten 2- sarjaa. Sen mitä töiltään ehtii. Eli pojasta on siinä mielessä ainakin se polvi parantunut, että hän pelaa pari pykälää korkeammalla tasolla kuin minä aikoinaan. Toki myös kipeällä polvella, joka on jo kerran leikattu. Itsellänihän polvi leikattiin vasta pari vuotta sitten. Mutta sen verran sinne taisi kierukan kappaleita vielä jäädä, ettei sillä polvella enää hypitä. Eikä enää puulaakiakaan pelailla, vaikka haluaisinkin. Leikkauksen jälkeen kävin vielä kokeilemassa, jos se onnistuisi, mutta huonoin tuloksin. Sen verran se turposi ettei se pelaaminen enää kannata. Kaipa sitä kuntoa voi hoitaa jollakin toisella tavallakin. Vai voiko? Peten ja minun ensimmäinen Power-cup reissu. Kuva Helsingistä, Käpylästä, jossa Petrin vieressä on Peltosen Timo. Coutsina silloin ollut Lähteenkorvan Olli otti kuvan ja minäkin apucoutsina pääsin näin ollen kuvaan mukaan. Lähimpänä kameraa makoillee Mikkolan Jupe, joka sittemmin pelasti miesten SM-sarjaakin. Ainakin Valkeakoskella ja Loimussa. 58

53 Tässä kaikki olivat yhteiskuvassa, mutta tytöt jaettiin kahteen joukkueeseen. Paavolan naapurimme, Seppäsen Ari veti Terhin joukkuetta. Itsekin olin häntä joskus tuuraamassa. Terhi pelasi aikoinaan C-junioreihin asti, mutta siinä vaiheessa lopetti pelaamisen, kun valmentajien kiinnostus kohdistui enemmänkin ykkösjoukkueeseen. Eikä siihen joukkueeseen, jossa Terhi pelasi. Kummankin vanhemman lapsemme pelejä silloin seurailin, muutaman kerran apuvalmentajan tehtävässäkin. Joonas aloitti lentopalloilun vielä pikkuisen Petriäkin aikaisemmin, 5-vuotiaana. Ja oli tietysti silloin niihin muihin pelaajiin nähden todella pieni. Mutta ketteryyttä ja nopeutta riitti, myöskin aluejoukkueeseen asti. Kuvassa Joonas on juuri passannut pallon Jarnolle joka valmistautuu hyökkäämään sormilyönnillä. Joonas erottuu pienestä koostaan verkolla keskellä. Kerran kun me muutamien vanhempien kanssa kentän sivulta niitä harjoituksia taas katseltiin, Joonaksen istuessa siinä vaiheessa puolapuiden päällä. Sitten kun Antti-valmentaja huusi Joonasta kentälle, se vain ilmeettömästi pudottautui sieltä alas. Jokaista puolapuuta pikkusen koskien, ja vipelsi kentälle. Siinä vaiheessa vieressäni istuva mies ihmetteli sitä, ettei minulla ilmekään siinä värähtänyt, vaikka sen tilanteena näin. Vastasin siihen niin että, me ollaan siihen jo totuttu ja hienostihan se sieltä alas pääsi. Timperin Jaanan äiti muistaa Joonaksen niiltä ajoilta, kun me kylään 59

54 Veli-Matin ja Jaanan luokse menimme. Ettei autokaan kuulemma ollut vielä pysähtynyt, kun jo Joonas juoksi omenapuihin kiipeilemään. Se kuvastaa sitä pojan vauhtia hyvin ja sitä kiipeämishalua, joka hänellä oli. Parikin kertaa hänet oli jo sitä ennen korkealta puusta pois haettu, kun oli sinne polvitaipeestaan kiinni jäänyt. Ainakin Oulun Leena muistaa sellaisen tapauksen, kun joutui pojan puusta hakemaan alas. Kerran Joonaksen ollessa noin 4-vuotias, hän roikkui polvitaipeistaan eräästä omenapuusta pää alaspäin. Mietin ehdinkö auttamaan, mutta polvistuinkin sängyn viereen ja pyysin, että Jumala auta Sinä. Ja anna jatkossakin tälle pojalle enkelit avuksi, koska me ei ehditä joka paikkaan sen perässä. Ja tuntuu että on myös antanut. Joskin Joonaksen puolesta on tarvittu ehkä muita lapsiamme enemmän rukoillakin. Kun Joonas oli alle 2-vuotias, niin meillä kylässä ollut Tuomarmäen Marja yhtäkkiä kesken keskustelun kääntyi, jaloissa olleeseen Joonakseen päin. Ja sanoi, että siunatkaa tätä poikaa joka päivä. Ja siinä me koettiin sellainen ihmeellinen pyhä ilmapiiri, ja että se oli profetian sanoma Jumalalta. Mitä kaikkea olisi Joonakselle voinut vanhemmalla iälläkin vielä tapahtua, ilman niitä rukouksia. Mutta ihmeellisen pienin kolhuin niistä monista onnettomuuksistakin hän selvisi. Ja on edelleenkin pystynyt pallon perässäkin kirmaamaan. Joonaksen peliura päättyi sittemmin B-poikiin, vaikka hän pärjäsi hyvin myös biitsin SM-turnauksessakin. Sittemmin myös Johanna ja Jerekin alkoivat lentopalloa pelaamaan. Ja meistä oli Koijärven Kunnon lehdessä oikein perhepotrettikin. Otsikolla Hintsasen perheessä pallo lentää melkein aina. Ja sitähän se oli. Se lensi sisällä ja kesällä ulkona. Ja se harrastuksena on ollutkin koko meidän perheen juttu. Vaikka Taina ei ole sitä pelannut, hän on toiminut kuskina ja pyykin pesijänä. Ja eväitten tekijänä. Täytyyhän jonkun huollostakin huolehtia. Koijärven Kunnon lehtijutussa, oli myös pikkuotsikolla että todellinen lentopalloperhe Eikä se paljoa väärin mennyt, jos yhtään. Se harrastuksena täytti meidän vapaa-ajan aika totaalisesti. Kuvan ottohetkellä Terhi ei enää pelannut ja Pete toimi Joonaksen joukkueen valmentajana, pitäen itse peleistä muutaman välivuoden. Kunnes taas puulakien innostamana aloitti uransa uudelleen. Jere ja Johanna pelasivat tästä vaiheesta vielä muutamia vuosia. Kuva otettu vuonna 2004, Linikkalan koulun salista. 60

55 Joskus oli samana iltana kolmellakin lapsista treenit, ja silloin se oli tietysti aikamoista edestakaisin ajamista. Mutta hyvin niistäkin kuljetuksista aina selvittiin. Välillä yhteistuumin naapureidenkin kanssa. Itse toimin Johannan valmentajana, kun heille ei valmentajaa meinannut aikoinaan löytyä. Ajattelin, että samalla se treenien vetäminenkin menee, kun paikalla joka tapauksessa olen. Ja johonka myös kouluttauduin Varalan urheiluopistollakin. Ja hyvin se ilmeisesti sujui, koska sille joukkueelle tuli jo alusta alkaen kivasti menestystä. Se oli vähän kuin tuhkimotarinaa, kun siinä sarjassa me ei hävitty koko sen kauden aikana yhtään peliä. Junnuvalmentajan urani alku oli kuin Ruususen unta, kun me ei hävitty ensimmäisenä sarjavuonna yhtään peliä. Ja kesäinen Power-cup Pieksämäellä me myös samalla kaavalla voitettiin. Joukkueella Jossu, Emma, Noora, Ama ja Laura. Apucoutsina Papinsaaren Harri. Ja me voitettiin sen lisäksi vielä sen sarjan aluemestaruuskin sekä kesäinen Power-cuppikin. Sittemmin me voitettiin mitaleita Aluemestaruusturnauksissa myös siinä paremmassa sarjassakin. Vuoden 2005 Kunto Volleylehdessä puolestaan komeili tämänlainen kuva. Aluemestaruus me hävittiin mahdollisimman niukasti, samoin kuin Powerin loppuottelukin Rakveren urheilukoulua vastaan. Mutta sanontahan kuuluu hopea ei o häpeä. Varsinkin kun Powerissa oltiin paras suomalainen porukka. 61

56 D-junioreissa me oltiin siellä Suomen paras joukkue, koska silloin loppuottelussa oli vastassa Virolainen urheilukoulun joukkue. Jolleka me niukasti hävittiin. Sillä 92-syntyneiden joukkueella oma valmentajan urani huipentui SM-pronssiin, joka tästä kuvan ottohetkestä kahden vuoden päästä C-junioreissa voitettiin. Sitä ennen, sen alkumenestyksen myötä, paikallinen lentopalloguru ja Lounais-Suomen aluepäällikkö, Mattilan Sami delegoi minulle myös aluevalmentajan tehtävät. Ja valtuudet koota 92-syntyneistä, Lounais-Suomeen alueen eri seurojen parhaista tytöistä joukkue, jolla mentiin alueiden välistä SM- turnausta pelaamaan. Sekin oli uusi haaste valmentajauralleni ja olla sen kautta tekemisissä myös maajoukkuevalmentajiin. Sen turnauksen parhaistahan se maajoukkuerinki valittiin. Onneksi sain Lehtosen Jannen siihen aluevalmennukseen avukseni, ettei niitä valintaleirejä ja joukkuetta tarvinnut yksin valita. Ensimmäisenä vuonna, kun se aluejoukkue oli vielä muita vuoden nuorempi, niin me oltiin siinä 10 joukkueen turnauksessa 5:siä. Kuitenkin paras 92- ikäisten joukkue. Mutta seuraavana vuonna me jo voitettiin Suomen mestaruus. Sen jälkeen jätin sen joukkueen kokonaan Jannen hoiviin, mutta kiva muisto ja päätös sille uralle. Niistä tytöistä, joita aikoinaan seuratasolla valmensin, pääsi muutamia niihin aluejoukkueisiin, sekä kokeilemaan rajojaan jopa maajoukkuetasollakin. Vielä nykyäänkin pari heistä pelaa naisten liigaa. Mutta silloin, kun se pronssinen mitali sillä Johannan joukkueella voitettiin, itselleni tuli siitä vähän kuin kylläinen olo. Ja koska se oli muutenkin aika paljon sitä aikaa vievää touhua, niin jätin sen valmentamisen muille. Mutta kiitollisena muistelen sitäkin aikaa elämässäni sekä niitä tyttöjä, joidenka elämää sain muutaman vuoden läheltä seurata. Kivoja tyttöjä kaikki. Ja joita moikkailee mielellään, silloin kun heitä jossakin näkee. Toki osa heistä on muuttanut jo opiskelujen takiakin Forssan seudulta pois. Meidän Johannakin, jonka aloitussyöttöjen ansiosta me se ratkaiseva kolmas erä siinä pronssiottelussa voitettiin. Tällä 92/93 joukkueella me se SM-pronssi voitettiin. Harmi että hävittiin huonolla pelillä Vilppulalle, eikä päästy loppuotteluun. Mutta voitto Eurasta oli sitäkin makeampi. Sen pelin sankari, Jossu on mun vieressä. Takana Harrin vieressä on Aaltosen Jupe. Hän pelasi sittemmin vielä muutaman vuoden Forssassa naisten kolmossarjaakin. Mutta sen jälkeen enää meidän omalla kentällä kesäisin biitsiä. Niin kuin Jerekin, jonka pelireissuille en niin paljoa sen aktiiviuralla ehtinyt. Koska Johannan turnaukset sattui olemaan usein samaan aikaan. Mut- 62

57 ta aina kun ehdin, olin Jereäkin kannustamassa. Hänenkin joukkueensa pelasi SM-sarjatasolla, niin kuin muidenkin meidän lasten joukkueet. Myös Jeren pelaaminen loppui B-junnuikään, kun sen kiinnostus siihen lajiin pikkuisen hiipui. SEURAKUNNAN PASTORIKSI Joskus tuntuu että ne palaset vaan loksahtelevat paikoilleen, asiassa kuin asiassa. Ja se saarnaajan kirjan kohta kaikella on määräaikansa, on todellakin totta. Myös siinä valmentamisen lopettamisessa. Tiedän, että jotkut seurakunnassa pikkusen aikoinaan ihmettelivät sitä kun, kakkospastori vaan pelailee puulaakia. Tai valmentaa tyttöjä. Ja saattoivat miettiä sitä, että riittikö minulla aikaa enää seurakuntalaisille. Mutta muistan, että silloin minua pyydettiin Johannan ikäisille niitä harjoituksia vetämään, niin rukoilin ensin sitäkin asiaa Jumalalta. Ja nimenomaan sitä, mitenkä se juttuna mun kalenteriini mahtuisi. Ja se mielessäni menin erääseen tilaisuuteen Loimaalle, jossa Pirkko Vesavaara oli puhumassa ja ihmisten puolesta rukoilemassa. Ja tietämättä ajatuksistani mitään, hän profetoi minulle ensimmäisinä sanoina, että Jumala järjestää minun kalenterini. Ja taaskaan en ollut kertonut hänelle ajatuksiani kalenteristani. Ja siksikin uskalsin siihen valmentamiseen silloin ryhtyä. Ne muutamat arvostelijat eivät vain siitä tienneet. Eikä sitä, kuinka sain niillä pelimatkoilla joskus näistä taivasasioistakin tytöille, ja heidän vanhemmilleen puhua. Sekä muistaa myös tyttöjä rukouksin, jos kuulin heillä jotakin vaikeutta elämässä olevan. Erään toisen joukkueen pelaajaakin, jolla oli syöpä. Mutta joka siitä syövästä myös, ehkä niiden rukousten kauttakin parani. Ja kyllähän pastoreillakin saa olla myös sitä vapaa-aikaakin. Vaikka puhelin onkin 24 tuntia vuorokaudessa auki. Ja seitsemänä päivänä viikossa. Mutta se oli ihmeellistä, että en joutunut silloin töitäni muuttamaan niiden lentopalloturnausten takia mitenkään. Ja aika ihmeellisesti ne muuallakin pelatut turnaukset osuivat joko lauantaille tai vapaaviikonloppuihini. Ainoastaan yhdestä sunnuntaina olevasta turnauksesta olin töitteni takia pois. Mutta jonka taas Papinsaaren Harri silloin puolestani hienosti hoiti. Ja hänen lisäkseen myös muut vanhemmat auttoivat minua niiden omien turnaustenkin järjestämisessä. Usein jopa niin ettei minun tarvinnut kantaa vastuuta, muusta kuin tyttöjen peluuttamisesta. Mutta uskon, että sekin kaikki oli Jumalan ihmettä, ja upeaa vaikutusta sen kalenterini järjestämisessä. Mutta aikansa kutakin. Ja aika oli tosiaan jättää se valmentaminen muille. TAAS JUMALA PUHUU Nuortenilloissa oli niihin aikoihin kävijämäärä tasaantunut niin, että 40:n molemmin puolin siellä nuoria kävi. Ja määrä ei siitä enää kasvanut, päinvastoin. Osa muutti myös muualle opiskelemaan. Ja se laittoi minut taas kerran rukoilemaan sitä, että mitenkä voisin sitä työtä edelleen kehittää. Ja silloin Jumala puhui todella selvästi ajatuksiini, sanoen minulle, että minä en enää sitä kehitä. Joskus kuullaan sanottavan että melkein näillä korvilla sen äänen kuulin. Ja tämän koettuani tiedän, mitä sekin sanontana tarkoittaa. Koska se sisäinen ääni ja puhe tuli niin selvästi. Ja vähän pelästyneenä heti kysyinkin siinä olohuoneessa seisten. Että Herra, mitä se tarkoittaa? Et kai ole lähettämässä minua täältä pois. Se lause vain pääsi minun suustani, koska en haluaisi Torrolta enää mihinkään muuttaa. Mutta eipä tarvinnutkaan. Ja syy siihen selvisi seuraavan illan vanhimmistopalaverissa, jossa Edi ilmoitti menevänsä Kotkaan pastoriksi. Ja saman tien ymmärsin sen, 63

58 että minä tulen hoitamaan hänen tehtäviään siitä eteenpäin. Ja niin myös tapahtui. Ja eräs seurakuntamme silloinen nuori, Huttusen Teemu, aloitti oman työnsä ohessa pitämään niitä nuorteniltoja. Ja yllättävän hyvin seurakuntalaiset siihen vaihdokseen silloin suhtautuivat, ja sain jopa hyvää palautetta saarnoistanikin. Ja kaikessa muussakin koin, että Jumala minua auttoi. Toki olisin toivonut, että seurakunta olisi silloin enemmän kasvanut, mutta niihin aikoihin alkoi jonkinlainen hengellinen lama näissä hengellisissä asioissa. Joka näkyi muidenkin vapaitten suuntien seurakunnissa, mutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Mutta ehkä just se, ettei seurakuntamme enää vuosittain kasvanut monellakaan jäsenellä, vaikutti osaltaan siihen että muutamat seurakunnan päättäjät halusivat pestata seurakunnalle uuden johtavan pastorin. Ja niinpä yksi helluntaiherätyksen tunnetuimmista pastoreista, Sopasen Tapio siihen tehtävään ja minun esimiehekseni valittiin. Ja jolta myös sain paljon sellaista viisautta työhöni ajatellen. Siitä eteenpäin hoidin kakkospastorin tehtäviä, vastuualueena pienryhmät ja evankeliointi. Toki nuorisotyökin kuului alaisuuteeni, silti edelleen nuorten itsensä tekemänä. Kun Teemu siinä tehtävässä lopetti, niin Sukin Katja jatkoi siitä. Joskin parin vuoden kuluttua sitä nuorisotyötä yritettiin, muutaman vanhimmistoveljen taholta, uudelleen minun tehtäväkseni antaa. Vaikka itse en enää sitä työtä omakseni kokenut, ehkä osittain ikänikin puolesta. Mutta ennen kaikkea siksi, koska Jumala oli sen selvästi, sydämeltäni pois ottanut. Niin kuin sellainen hengellinen sanonta kuuluu. Ja sen mukaan itse halusin sen päätökseni myös tehdä, ja jatkaa kakkospastorin tehtävässä. Silloin yhtenä vanhimpana toiminut Ahosen Hannu puolusti minun näkökantaani, eikä muutoksiin siinä asiassa ryhdytty. Ja tiedän, että myös puolestani silloin siinä pienessä konfliktissa rukoiltiin, joka myös auttoi minua, sen pienen painostuksen alla selviämään. Muuten se oli ihan hyvääkin aikaa seurakunnassa ja työssäni. Vaikkei edelleenkään niitä ihmisiä sen enempää uskoon tullut. Siitäkin huolimatta, että meitä oli siinä vaiheessa jo kolmekin palkattua työntekijää, Sampan aloittaessa nuorisopastorin työt. Nyt jo koko kolmikko on sieltä pois, ja uusia on palkattu tilalle. Sittemmin eräs seurakuntalainen toivoi, että ne hyvät ajat vielä palaisivat. Tarkoittaen sitä aikaa, kun me siellä Tapion kanssa oltiin. Sehän tietysti ajatuksena meitä lämmitti, mutta tämän oman vajavaisuuteni tuntien teki mieli sanoa siihen, että paljon virheitäkin tuli siellä aikoinaan tehtyä. Ja tänään tekisin joitakin asioita varmasti toisin. Mutta kun tehtyjä ei saa enää tekemättömiksi, eikä historiaa muutetuksi. Vaikka haluaisikin. Mutta miksi sitä mennyttä murehtia, kun pitäisi vain aina suunnata se katse eteenpäin. Ja sinne missä Jumalalla oli minulle taas uusia suunnitelmia. SOMEROLLE PASTORIKSI Pari vuotta se asetelmana siis siellä pysyi, kunnes Jumala antoi minulla taas ajatuksen uudesta työpaikasta. Jo Edin aikana olin miettinyt sitä, josko olisin hakenut Somerolle pastoriksi. Mutta vielä silloin sen aika ei ollut. Mutta sitten Someron seurakunta tuli uudelleen ja entistä vahvemmin mieleeni. Rukoilin tietysti itsekseni sitä asiaa, sanoen Herralle, että jos tämä ajatus sinne siirtymisestä on sinusta, niin anna tapahtua niin, että ne sieltä käsin ne kysyvät minua sinne. Mutta itse en itseäni sinne tyrkytä. Siitä rukouksesta ei mennyt kuin vajaat kaksi viikkoa, kun kaksi Someron vanhimmistoveljeä ja heidän entinen pastorinsa ottivat minuun yhteyttä. Ja toinen toisistaan tietämättä kysyivät minua Somerolle pastoriksi. Ja kun päiväpiirissä sen asian puolesta Forssassa vielä rukoiltiin, niin näin itse siihen liittyvän ilmestyksen. Joka vielä vahvisti sen asiana. Siinä ilmestyk- 64

59 sessä oli Someron helluntaiseurakunnan rakennus edestäpäin kuvattuna ja sen edessä musta kuplavolkkari. Silloin tiesin, että oli aika palata juurille. Nimittäin siinä samassa rakennuksessa me silloin nuorempana monia viikonloppuja vietettiin. Ja jonneka usein mentiin Ipeltä lainatulla mustalla volkkarilla. Se oli ainakin minulle itselleni se lopullinen vahvistus siitä, että uskalsin siihen työkutsuun myöntävästi vastata. Meille järjestettiin ikimuistoiset ja lämminhenkiset läksiäiset Forssassa, ja jossa meitä kiiteltiin tietysti siitä Forssassa tehdystä työstä. Tosin kuka tahansa olisi varmasti pystynyt siihen samaan kuin minäkin, ja varmaan myös paremmin. Mutta me huomattiin Tainan kanssa sekin, ettei ollut ihan helppoa jättää kotiseurakuntaansa taakseen, vaikkei minnekään Torrolta muutettukaan. Ja jo heti siinä läksiäistilaisuudessa minua pyydettiin sittemmin sinne puhumaankin. Ja kun Jumala jonnekin kutsuu ja johdattaa, se on aina kaikille siunaus, että sen mukaan myös toimitaan. Niin Forssassa, kuin Somerollakin. Mutta usein itse kiitollisena muistelen edelleen niitä Forssan helluntaiseurakunnan aikoja, josta sain myös monia hyviä ystäviä. Toki myös hyviä läksiäislahjojakin, joilla tämän kirjan kirjoittaminen ja tulostaminenkin onnistui. Sain nimittäin silloin lahjaksi uuden läppärin ja laser-tulostimen, joista on ollut iso apu uudessa työssänikin. Ja silloin kun Jumala asioita johdattaa, se ei ole mitään puolinaista johdatusta. Myös se vastaanottava seurakunta osasi meistä iloita. Sekä me Tainan kanssa heistä. Vaikka Someron helluntaiseurakunnassa oli siinä vaiheessa alle 50 jäsentä, me todettiin heti kuinka se on rukoileva ja hengellinen yhteisö, jonneka oli kiva mennä. Kuva läksiäisjuhlasta, lahjat Arton jalkojen edessä. Vasemmalta oikealle: Heiskasen Tenho, silloinen pastori Tapio Sopanen. Anton Markku on nuorisopastori Sampan edessä. Selin kameraan Kanteluksen Marko, poikansa kanssa. Taina punaisissa takanani. Olinhan siellä aikaisemminkin käynyt, myös puhumassa. Siis sen jälkeen kun siitä tuli seurakuntarakennus. Siellä oli myös monia tuttujakin ja jotka ehkä turhan suurinkin odotuksin meidät sinne tervetulleiksi silloin toivotti. Ehkä sen hyvin menneen Forssan nuorisotyön perusteella. Ja toisaalta taas isomman seurakunnan pastorina, jossa olin siis ainoanakin pastorina muutaman vuoden työtä tehnyt. Helpostihan silloin ajatellaan niin, että nyt silläkin paikkakunnalla alkaa Jumalan työ paremmin eteenpäin menemään. Vaikkei sitä ajatuksena koskaan minulle niin suoraan sanottukaan. 65

60 Mutta johonka silti vastasin jo ensimmäisen saarnani kautta, että tämä työ ei ole koskaan kiinni yksin pastorista. Ja kuinka siinä tarvitaan koko seurakuntaa ja monien muidenkin työpanosta ja rukouksia. Jotta se Jumalan tahto voisi Someron helluntaiseurakunnankin kautta toteutua. Jos se menestys olisi yksin minusta kiinni, niin huonostihan siinä silloin kävisi. Toivon ja uskon, että he ymmärsivät asian oikein. Paluu tuttuun taloon, jossa ennen nuorilla oli kämppiä. Mutta tänään se on Helluntaiseurakuntana. Ja on ollutkin upeaa nähdä Somerolla myös se että vaikka se kävijämäärä siellä harvoin menee yli neljänkymmenen. Ollen usein vain parinkymmenen paikkeilla. Silti jo siitä porukasta on löytynyt sitä aktiivisuutta ja moneen asiaan. Siellä on nuorisotyöntekijä oman toimensa ohella. Sekä kirjamyynnistä ja emännyydestä vastaava henkilö. Muutamat haluavat vapaaehtoisesti pitää paikat siellä siistinä, ja niin edelleen. Vaikka se seurakunta on pieni, se on silti toimiva ja lämminhenkinen. Mutta, kun omaa osuuttani siellä mietin, niin on ollut aina helppoa todistaa myös siitä. Kuinka tunnen niin suuren Jumalan, joka voi näinkin vajavaista ja ymmärtämätöntä pastoria työssään käyttää. Ja joka haluan aina turvata kaikessa Jumalan muuttavaan ja siunaavaan voimaan. Ja sitä me ollaan siellä todeksi myös näiden viiden vuoden aikanakin kokeneet. Koko sen ajan kun siellä pastorina olen ollut. Olisi monta hyvää todistuskertomusta, ja moneltakin seurakuntalaiselta siitä. Mutta tämähän on minun muistelmateokseni, jossa toki otteita Tainankin elämästä. MYÖS TAINALLA JOHDATUSTA TYÖASIOISSA Edellä mainitusta voisi helposti saada sellaisen kuvan, että olisin näitä työasioitani yksin rukoillut. Mutta kyllä Tainakin on ollut siinä kaikessa aina mukana. Mehän ollaan aviopareina yhtä. Ja se mikä toista asiana koskee, se koskee aina meitä kumpaakin. Siksi myös Tainan työpaikkoja me ollaan haluttu aina yhdessä rukoillen miettiä. Ja se me ollaan myös Tainankin kohdalla nähty, kuinka upeasti ja kauaskantoisesti Jumala on koko ajan häntäkin johdattanut. Ja kuinka niitäkään asioina ei voida laittaa sen kuuluisan sattuman piikkiin, ja vahingossa tapahtuneeksi. Tainan työhistoriaan kuului jo aikaisemmin mainitun sairaalan sosiaalityön lisäksi, myös sosiaalityötä Tammelassa. Pari vuotta siellä, jonka jälkeen pieni jakso kotona. Ja sitten taas Forssan sairaalaan vuorotteluvapaata tekemään. Ja aivan ihmeellisesti ne työrupeamat sattuivat meidän lastemme kannaltakin, 66

61 aina parhaimpaan aikaan. Kerran taas hetken kotona oltuaan, Taina huomasi lehdessä ilmoituksen Lamminniemi-kodin sosiaalityöntekijän paikasta Somerolla. Ja jonka sitä siinä lukiessaan koki Jumalan johdatuksena itselleen. Mutta jonneka pääsemiseen tarvittiin myös itsensä Jumalan apua, ja yliluonnollinen ihmekin. Nimittäin neljä pätevää hakijaa sinne Tainan lisäksi haki, ja joilla se tarvittava pätevyyskin siihen työhön oli. Tainallahan ei sitä ollut. Ja kun joku toinen sinne ensin valittiin, Taina vaan sanoi rauhallisesti, että hän kokee että se on silti hänen. Ja että se sinne valittu ei ole siinä tehtävässä vielä päivääkään ollut. Ja niin myös kävi. Ja yksi toisensa jälkeen ne muutkin hakijat sen peruivat, ja lopulta Taina sen työn siellä sai. Ja jälkeenpäin me ollaan yleensä tultu näkemään ja ymmärtämään se, että tällaisilla johdatuksilla on kaksi päätarkoitusta. Toinen on se, että sitä kautta me saadaan siitä tehdystä työstä tietysti sitä palkkaa. Toinen juttu taas se, että me ollaan näissä työpaikoissa oltu myös muita ihmisiä varten. Ja niin sai Tainakin siinä uudessa työssään kokea, sekä johdattaa muutamia veteraaneja ja muitakin vanhuksia taivastielle. Ja Taina oli siellä muutenkin pidetty työntekijä, jonka työssä näkyi selvästi Jumalan siunaus. Mutta muutaman vuoden kuluttua siitä, oli taas aika siirtyä sieltä takaisin Forssaan, jonneka suunniteltiin kristillistä päivätoimintakeskusta. Katukirkkoyhdistyksen ja Sininauhaliiton yhteistä projektia, jossa myös kaupunki oli mukana. Ja kun Taina haki siihen projektityöhön, taas monien muiden mukana, niin hän koki selvästi taas sen, että se tulee olemaan hänen uusi työnsä. Vaikkei silloinkaan niitä kaikkia siihen työhön vaadittavia kriteereitä täyttänyt. Mutta taas historia toisti itseään, kun silloinkin kävi niin, että Katukirkon hallitus valitsi siihen työhön ensin erään toisen. Mutta joka ei kaupungin päättäjille kelvannut. Ja niin Taina sai sen paikan, jossa hän Heikankehällä alkoholistien ja syrjäytyneiden parissa ehti 8 vuotta toimimaan. Ennen nykyistä työpaikkaansa, olla tällä seudulla kehittämässä Fstky:n alaista etsivää nuorisotyötä. Ja jossa ne kaikki aikaisemmat työ- ja opiskelupaikat toimivat ikään kuin sellaisena ponnahduslautana tähän nykyiseen työhön. Ja uskonkin, että Tainan persoonalla ja kokemuksella, ainakin inhimillisestikin ajatellen hän on mitä sopivin sitä nykyistä työtä myös tekemään. Mutta jossa on jo nyt kokenut sitä tärkeää Jumalan johdatusta ja siunausta. Kun usein tietyt asiat järjestyvät kuin itsestään. Tainan lähtöjuhlassa kisailtiin myös suklaan syönnissä. Kuvassa Tainan oikealla puolella myös Eveliina. Karu alhaalla, oikealla. Kuva otettu Sinisopen olohuoneesta. 67

62 MENNEITÄ MUISTELLEN NYKYHETKEEN Tätä kirjoittaessa olen siis ollut jo 5 vuotta Someron helluntaiseurakunnan pastorina. Ja samassa rakennuksessa, jossa minä Sepon ja Vellun ja muutamien silloisten somerolaisten nuorten kanssa usein aikaa nuoruusvuosinamme vietettiin. Muistan kuinka eräänä lauantaipäivänä me Forssasta Somero taas suunnaksi otettiin ja mentiin kaljakassien kanssa tien poskeen liftaamaan. Aika pitkään me saatiin kävellä, ennen kuin meidät kyytiin otettiin. Ja jolla me päästiin puoliväliin, Torrolle asti. Sen jälkeen me saatiin taas kävellä aika pitkään, ennen kuin eräs pakettivolkkari pysähtyi ja otti meidät kyytiin. Takapenkkejä siinä autossa ei ollut, vain pieni kapea tavaratila, sen etupenkin takana. Ja sinne pieneen ohjaamoon me kolme ahtauduttiin sen pariskunnan lisäksi. Ja matkamusiikkina soi hengelliset laulut, jonka lisäksi ne yritti meille jotakin Jeesuksesta kertoa. Mutta huomasivat aika pian, että nousuhumalassa olevien nuorten miesten mielessä liikkui kaikki muut asiat kuin ne. Joten ne lopettivat siitä puhumisen. Sitten kun me päästiin Somerolla siitä autosta pois, multa pääsi sellainen ivallinen nauru. Ja kysyin pojilta että mitähän hihhuleita noikin oli. Se Vellun reaktio siitä jäi mieleeni, kun se sanoi vihaisesti että pidä turpas kiinni tai löydät ittes tosta ojasta. Ne oli hienoja ihmisiä. Mieti vähän olisko joku muu ottanut meitä kyytiin. Ja se oli totta. Olihan se rohkeatakin ottaa kolme hoippuvaa nuorta miestä autoonsa. Mutta se pariskunta ei meitä pelännyt ja sakkojen uhallakin halusivat meitä auttaa. Ja vasta jälkeenpäin tajusin kuka se partasuinen mies oli, jonka kyydissä me silloin päästiin. Se mies oli silloisen helluntaiseurakunnan perustaja ja saarnaaja, Veikko Jääskeläinen. Idols-Ilkan pappa, jonka jalanjälkiä nyt sen saman seurakunnan pastorina seuraan. Ja taidanpa kerätä niitä itse heittyjä kiviäkin. Eli herjoja. Mutta aika on heitellä kiviä, ja aika taas niitä kerätä, sanoi Salomonkin aikoinaan, Saarnaajan kirjan mukaan. Usein olen miettinyt myös sitä, että jos joku silloisista siellä olevista nuorista olisi sanonut, että se rakennus, jossa me aikoinaan Antsun ja Annan kämpillä käytiin. Että se tulisi olemaan joskus seurakuntarakennuksena, ja Artsin toimiessa siellä pastorina. Ei kuaan olisi sitä uskonut. Päinvastoin vitsinä pitäneet ja päästäneet ehkä vieläkin ivallisemman naurun, kuin minä siellä tien laidassa silloin tein. Mutta totta se vaan on. Ja tältä näyttää nykyinen työpaikkani sisäpuolelta. Seurakuntarakennus sijaitsee Sepäntie 8:ssa ja on pieni, mutta lämminhenkinen seurakunta. 68

63 Tai kukapa olisi siitä Lapissa olleesta rippikouluryhmästäni arvannut sen, että juuri minä tulisin uskoon. Ja melkeinpä ainoana siitä ryhmästä. Ainakin saatan olla ainoa, josta sittemmin tuli pastori. Tai moniko niistä entisistä koulukavereistani tai opettajistani olisi arvannut sen, että vielä niissä kouluissa aikuisiälläkin halusin vapaaehtoisesti käydä. Ja kertoa nykyisille nuorille tätä kristillistä sanomaa, myöskin aamunavausten muodossa. Tuskin ainakaan se keskikouluaikainen uskonnon nuori naisopettajani, joka pyysi kaveriani Karia hakemaan päiväkirjaa toisesta luokasta. Minä lähdin silloin Karin mukaan, ja kysymättä siltä opettajalta edes lupaa. Ensin me käytiin kaupan luona tupakalla, ja jonka edestä me löydettiin myös eräs kissa. Ja joka me otettiin sinne luokkaan mukaan, ja laitettiin opettajan pöydälle, päiväkirjan päälle. Ja jonka jälkeen mentiin ilmeettöminä paikoille istumaan, ja opettajan reaktiota seuraamaan. Ensin se oli sanaton, jonka jälkeen käski Karin viemään sen pois. Itse en enää sille reissulle, jostain syystä mukaan päässyt. Ja mitä on ne monet tutut elämäni muutoksesta mahtaneet ajatella. Tutut, joidenka kanssa tuli sitä kuppiakin aikoinaan tehtyä. Kun tänään haluan johdattaa ihmisiä, tämän sanoman kauttakin samaan raittiuteen, jota nyt itse olen kokenut yli 22 vuotta. Mutta kaikki tämä edellä mainittukin puhuu upeasta Jumalan muuttavasta voimasta. Ja se on ollutkin usein se pääsanomani, niissä monissa seurakunnan opetuksissani, joita näiden vuosien aikana olen pitänyt. Samoin kuin apostoli Paavalilla aikoinaan, joka totesi niin että hänen puheensa ja opetuksensa ei olleetkaan mitään kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista. Ettei kuulijoiden usko perustuisikaan ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan. (1 Kor 2:4-5). Ja se entinen kristittyjen vainooja, Paavali tiesi mistä puhui, koska oli myös kokenut Jumalan muuttavan voiman elämässään. Ja olen myös halunnut jokaista uskovaa rohkaista, Paavalin tavoin rohkeasti kertomaan tätä ainoaa pelastavaa sanomaa. Ja joka pelastaa ihmisen kokonaisvaltaisestikin. Tärkein asia on tietysti se että ihminen pelastuu siltä iankaikkiselta ahdistavalta rangaistukselta. Ja siirretään jo tässä ajassa kuolemasta elämään ja pimeyden vallasta, Jumalan Pojan valtakuntaan., niin kuin Paavali Kolossalaiskirjeen alussa mainitsee. Eli enää se rangaistus ei uskoon tulleita kohtaa, vaan niin kuin muutamissa lauluissakin lauletaan. Määränpäänä on nyt taivas. Paikka, jossa me uskovina, Jeesuksen omina saadaan täydellisinä ja täydellisesti onnellisinakin aina olla. Yhdessä Jumalan kanssa. Mutta mieti, jos kristilliset seurakunnat ja uskovat kristityt ovat tästä asiasta hiljaa, mitenkä ihmiset silloin voivat tulla uskoon. Ja löytää tämän saman pelastuksen, minkä Paavali ja minäkin olen elämääni löytänyt. Eikä ole tarvinnut koskaan harmitella sitä, mitä on menettänyt. Koska olen saanut niin paljon parempaa tilalle. Ja se on myöskin raamatullinen totuus, ettei kukaan tätä uskon ratkaisuaan kadu. Mikä ei siis ole yksin minun mielipiteeni, vaan myös lupaus Jumalan sanasta. No jotkut voivat toki epäillä sitä, onko Raamattu Jumalan sanaa, vaiko vain joidenkin ihmisten kirjoittama kirja. No, se on totta, että ihmisten kautta Raamattu on kirjoitettu. Mutta vain Pyhän Hengen inspiroimien kirjoittajien kautta. Ja jo yksin se todistaa sen, että Raamattu on totta, kun sen lupaukset ja ennustukset ovat erehtymättömästi toteutuneet. Ennustukset Jeesuksestakin, jotka olivat halukkaille nähtävissä, ennen kuin ne asioina alkoivat tapahtua. Ja jotka sittemmin toteutuivat. Ja toteutuvat edelleen. Ja kun itse olen muutamaankin kertaan näiden vuosien aikana Raamatun lukenut läpi, en ole koskaan vielä huomannut, että jokin asia siellä olisi edes ristiriidassa toisten kohtien kanssa. Jos joku niin on ajatellut, se lukija ei silloin vielä ole ymmärtänyt lukemaansa oikein. Koska Raamattu on kokonaisuus, jonka eri kohdat vain tukevat toinen toisiaan, usein myös syvällisellä tavallakin. Siksi Raama- 69

64 tussa riittää jatkuvasti aina myös uuttakin opittavaa, sitä mukaa kun Jumalan Pyhä Henki sitä lukijalle avaa. Ja varsinkin silloin kun ihmiset tulevat raamatun opetuksia avoimin sydämin kuuntelemaan, he saavat sunnuntai toisensa jälkeen lähteä tilaisuuksista iloisina ja siunattuina pois. Raamattu on Jumalan rakkauskirje meille ihmisille. Ja todellista elämän leipää, niille jotka haluavat Jumalan sanaa elämässään kunnioittaa. Nykyään se on minullekin rakasta, kun ennen en sitä halunnut lukea. Enkä edes ymmärtänyt lukemaani. (vinkki: aloita Uuden testamentin puolelta ja lue vasta myöhemmin Vanhaa testamenttia) Kerran eräs ystäväni Forssan Finlaysonin ajoilta kysyi minulta, että mitä ihmettä siellä teidän tilaisuuksissa on erilaista kun kirkon Jumalanpalveluksissa. Hän kun oli katsellut omasta ikkunastaan Saalemille päin, ja nähnyt kuinka lapsetkin juoksevat sinne seurakuntaan iloisina, kilpaa keskenään. Ja yhtä iloisina tuntuivat aikuisetkin siellä pihalla toisiaan tervehtivän. Siihen en voinut sanoa muuta kuin, että niinhän se on. Ja toivotin hänetkin sinne tervetulleeksi, ja kokemaan sitä samaa. En tiedä onko uskaltanut käydä, koska ne ennakkoluulot on meidän vapaitten suuntien toimintaa kohtaan joskus ihmeteltävänkin suuret. Mutta muistan toki hyvin sen oman ensimmäisen käyntini Saalemissa. Ja sen kuinka varovasti katsoin silloin taakseni, ettei vaan kukaan tuttu näkisi minun sinne menevän. Ja sitäkin aikoinaan pelkäsin, että siellä joutuu tekemään jotain sellaista, mitä ei osaa tai haluaisi tehdä. Tai että niistä uskovista ei helpolla eroon pääse, jos tarvetta sellaiseen olisi. Kuitenkin ne kaikki pelot osoittautuivat turhiksi. Ja monet jutut, joilla minuakin uskovista aikoinaan oli peloteltu, osoittautuivat valheiksi. Mutta sekin on taas Raamatullinen totuus, koska valhetellen uskovista puhutaan kaikkinaista pahaa. Ja sillä ei tarkoiteta yksin helluntaiseurakuntaan kuuluvia, myöskin muiden kirkkokuntien uskossa olevia kristittyjä. Jehovia ja mormonejahan me ei kristityiksi lasketa, koska se heidän pelastusoppinsa on erilainen. Eivätkä ne tunnusta Jeesuksen Jumaluutta. Mutta niistä muista kristillisistä kirkkokunnista, joissa vain uudestisyntyneitä uskovia on, heinin me koetaan sitä Hengen yhteyttä. Itse olen ollut luterilaisessa kirkossa ja eri seurakuntataloilla puhumassa. Niin kuin Vapaakirkossakin, sekä Forssassa että Somerolla. Samoin meidän seurakunnassamme on käynyt eri seurakuntien puhujia, myös kirkkoherroja. Ja nyt viimeksi kävi Someron kirkkoherran karismaattinen vaimo, joka mielellään järjestääkin niitä yhteiskristillisiä tilaisuuksia ev.lut. kirkon puolella. Ja jollaisissa itsekin olen usein puhumassa ollut. Ja johonka taas tätä kirjaa kirjoitettaessakin olen menossa puhumaan. 70

65 Kuva otettu v. 2000, Forssan Vapaa seurakunnan vihkiäisjuhlasta Kerholassa. Jonneka vein Ristimäen Arin kanssa helluntaiseurakunnan onnittelut ja siunaavat terveiset. Vasemmalla silloinen Vapaakirkon pastori, Murtolahden Pekka. Mutta itse haluamme kutsua seurakuntaamme vain niitä puhujia, joista me tiedetään että he elävässä uskossa ovat. Muutenhan heidän puheensa ei meitä hengellisesti rakentaisi, vaikka kuinka olisi oppinut puhuja. Mutta vastaavasti se oppimatonkin voi tätä hengellistä viisautta hienosti opettaa, kun Jumalan Pyhä Henki asuu sydämessä. Ja antaa sille puheelle siunauksen ja sen voiman. Kaikki eivät näitä asioina ymmärrä ja saattavat ihmetellä myös sitä, että eikö lähes kaikki Suomessa asuvat sitten kristittyjä olekaan. Erään puolueettoman tutkimuksen mukaan todellisia kristittyjä olisi vain noin 8% kaikista suomalaisista. Siis selvästi alle 10 %. Ne muut, jotka eivät uskoa tunnistavia kristittyjä ole, ja jotka synnissä vielä haluavat elää. Heidäthän luokitellaan nimikristityiksi. Jos siis johonkin kristilliseen seurakuntaan kuuluvat, mutta eivät Raamatun mukaan jostain syystä vielä halua elää. Mutta jo järkikin sanoo sen, että pelkkä jäsenyys tai jonkin yhdistyksen tai kirkon jäsenkortti ei ketään pelasta, jos ei sydämestään ole tässä jutussa mukana. Eli se elintärkeä kysymys on se, haluanko elää Jumalan sanan mukaan vai en. Ja jokainen tutkikoon siinä itseään, mikä minäkään olen muita tuomitsemaan. Mutta kokisin tekeväni väärin, jos en näistä asioista avoimesti puhuisi. Ja joka ainut hengellinen lause, jota tästä kirjasta voit lukea, sen voit tarkistaa myös Raamatusta. Siinä mielessä en ensisijaisesti edusta itseäni, enkä mitään seurakuntaa, vaan kerron sen, mikä voidaan myös Jumalan sanan kautta alleviivata. Mutta olen useasti ihmetellyt myös sitä, ettei tämän uskon niitä positiivisia asioita koskaan haluta uutisoida. Ja korostan sanaa haluta. Mutta jos jotakin negatiivista epäilyä näistä asioista tai uskovista on, siitä saadaan välittömästi lukea Iltalehdestä. On se sitten totta tai ei. Ja erehdyksiäkään ei koskaan korjata. Mutta jos se johonkin asiaan liittyvä, yksi negatiivinen asia löytyy, niin se jää ihmisten mieleen paremmin, kuin ne 99 hyvää asiaa. LASTENLAPSET Me ollaan Tainan kanssa koettu, että Jumala on siunannut meitä monella tavalla. Monilla muillakin rukousvastauksilla ja yliluonnollisella johdatuksella, kuin mitä tässä kirjassa on esille tullut. Ihmeellisellä varjeluksellaan ja huolenpidollaankin. Joskus toki meillä on ollut sellaisiakin aikoja, että on ollut sekä jääkaappi että pankkitili tyhjä. Kerran taas kun sellainen tilanne meillä oli ja me hetken 71

66 sitä asiana rukoiltiin. Ja kiitettiin myös ihmeellisestä Jumalan huolenpidosta, tyhjän jääkaapin edessä, että varmaan pidät meistä Herra nytkin huolta. Eikä mennyt kauaa kun ovikellomme soi ja Tainan vanhempi veli, Risto toi meille juuri savustetun lohen. Ja koskaan aikaisemmin hän ei niin ollut tehnyt, ja vain kerran sen jälkeenkin. Silloin myös tilanne meillä oli sama, kun hän kaarneena peurasta tehtyä jauhelihaa. Joka me otettiin kiitollisina vastaan, ja joka asiana tapahtui ihan hiljattain. Ne on sellaisia pieniä, mutta meille kuitenkin isoja juttuja. Ja juttuja, joissa ne ajoitukset on täydellisiä. Vastaavanlaisia, tai vieläkin suurempia ihmeitä olen kuullut paljon näiden uskossa olovuosien aikana monilta muiltakin uskovilta. Kuinka jonkun velka piti tiettynä päivänä maksaa, mutta rahaa siihen ei ollut. Mutta jota pennilleen vastaava summa oli juuri silloin postiluukusta pudotettu. Ja summa joka oli niin epämääräinen, ettei kukaan olisi muuten sellaista kirjekuoreen osannut laittaa, muuten kuin Jumalan kehottamana. Mutta Jumalalle on sellainenkin mahdollista. Jumalalle, joka on siunannut meitä näiden vuosien aikana myös niinkin arkisilla asioilla, kuin suloisilla lastenlapsilla. Petrillä ja Karoliinalla on 2 tyttöä. 4-vuotias Eveliina ja 2-vuotias Olivia. Lempinimiltään hauskasti Emppu ja Omppu. Ja meidän onneksemme myös he asuvat myös Torrolla, kylän toisessa päässä. Joten me nähdään toisiamme ihan viikoittainkin. Espoossa asuvilla Terhillä ja Artulla puolestaan on 2-vuotias Titvi, ja sinnekin se matka on mennessä aina lyhempi kuin tullessa. Mistähän lie se johtuu? Vasemmalla Karoliinan sylissä on Emppu, Terhin sylissä Omppu. Ja mamman sylissä puolestaan Titvi. Kuva otettu mummin ja ukin yhteisiltä 80 v. synttäreiltä, kehräämön nurkista. Sekä Terhille ja Artulle, että Petrille ja Karoliinalle on keväällä tulossa perheenlisäystä. Mainitussa järjestyksessä, jos laskettuun aikaan on luottamista. Eli pikkuprinsessat saavat piakkoin pikkuveljen. Joonakselle ja Heidille syntyi jo tätä kirjoittaessa pieni, suloinen poika, jolla ei vielä julkistettua nimeä tiedossa ole. He puolestaan asuvat Hykkilän tien varrella rivitalossa, Tammelassa. Ja jonneka varmaan jatkossa pikkusen enemmän asiaa meillä myös tulee. Eli hoidettavia riittää. Mutta se me tehdään mielellämme, kunhan eivät tule yhtä aikaa tänne hoitoon. 72

67 Joonas miettii varmaan sitä, että pojasta on polvi pidentynyt, kun Nipa oli syntyessään pari senttiä pidempi kuin isä. Heidi myös onnellisena vieressä. Kesällä sain siunata Johannan ja Matiaksen avioliiton Tammelan kirkossa, jonka jälkeen he muuttivat Tampereelle, Vuoreksen uudelle asuntomessualueelle. Johanna sai rukousvastauksena ihan siitä tien toiselta puolelta itselleen työpaikan. Matias puolestaan opiskelee Tampereella ammattikorkeakoulussa, ja heillä ei vielä sen takiakaan lapsia ole. Sisarussarjan nuorimmainen, Jere asuu tyttöystävänsä Karoliinan kanssa, aivan Forssan ydinkeskustassa. Ja käyvät kummatkin koulua ammatti-instituutissa, joten sielläkään ei kiirettä lasten saamiseen ole. Jere muutti Karoliinansa luokse Forssaan Sibeliuksenkadulle. Tässä vaiheessa ei vielä lapsia ajatella, enemmänkin äänentoistolaitteita, jotka vielä Torrolta piti Forssaan hakea. Nämä kaikkihan kuuluvat myös minun elämänkertaani ja joidenka perillisten kauttakin on ihmeellistä ymmärtää se, kuinka ne ovat osaksi myös minua. Ilman Tainaa ja minua ei lastenlapsiakaan olisi. Ja jos me ollaan isovanhempina heille tärkeitä, niin nekin ovat sitä meille. Niin kuin omat iso- 73

68 vanhempammekin aikanaan ovat sitä meille olleet. Ja jotka omalta osaltaan antoivat meille tätä elämää koskien, myös monia kullan arvoisia neuvojakin. Vastaavasti nyt me voidaan olla antamassa niitä omille lastenlapsillemme. Eveliinakin paistaa mamman kanssa mielellään jo lättyjä. Tai opettelee kutomaan. Mutta niinhän se tieto, taito, osaaminen siirtyy sukupolvelta toiselle. Ja tänään me voidaan antaa heille, ehkä jopa enemmänkin sitä huomiota ja aikaa, kuin mitä me ei aina ehditty ja osattu omille lapsillemme antaa. Niin kuin olisin itsekin halunnut. Pappa tykkää istua Eveliinan parturissa. Liekö Tiinalta oppinut mitenkä hiuksia leikataan ja kammataan. Emppu tykkää myös leipoa mamman kanssa. Sekä kaapia taikinakulhon. 74

69 Aikaa voi antaa näinkin, että lähtee ulkomaan matkalle mukaan. Jolloinka vanhemmatkin saavat kaivattua vapaa aikaa. Vai mitä Arttu ja Terhi? Kuva Gran Kanarialta, Titvin nukkuessa vaunuissa. Toki me ymmärretään se, että se vastuu lapsenlapsistamme ei kuitenkaan ole enää meillä. Se kuuluu heidän omille vanhemmilleen. Ja joita me halutaan myös siinä heidän omassa vanhemmuudessaan olla tukemassa. Kuten parisuhteissakin, jos vaan sen puolen neuvot meiltä heille kelpaavat. Mutta uskon, että siinäkin meillä sitä tietoa jakaa olisi. Ollaanhan me käyty aikoinaan avioliittoleirikin, ja jokunen lyhyempi viikonloppujakso sen päälle. Samoin me ollaan aikoinaan Tainan kanssa yhdessä järjestetty, sekä Somerolla että Forssassakin muutama parisuhdetapahtuma. Siksi, koska siitäkin opetetaan aivan liian vähän. Ajokortti kyllä vaaditaan, ennen kuin autoa saa yleisillä teillä ajaa. Mutta minkäänlaista parisuhdekoulutusta ei vaadita, ennen kuin avioliittoon mennään. Ja rehellisesti täytyy tunnustaa omalla kohdallakin se, että jo sen puolison ymmärtämisen kautta, avioliittomme eheytyi entisestään. Kun tajusin sen, ettei Tainan tarpeet naisena olleetkaan samat kuin minulla. Tai niiden tärkeysjärjestys oli ainakin erilainen. Näistä asioista olen muutamaankin kertaan nuorillemme maininnut, myöskin Petrin ja Karun häissä aikoinaan. Ja sitten se tärkeä kysymys, sitoudutteko näillä ehdoilla rakastamaan toinen toisianne. Vastausvuorossa Petri, vai sanoivatko sen yhtä aikaa.en enää muista. Kuva Torron kappelista. 75

70 Rakkauden valloittamat.vieläkin. Tätä kirjoittaessa takana jo 37 vuotta yhdessä, joten pikkusen on varaa näistä puhuakin. No, ainakin sitä kokemusta riittää. Elokuun 18. päivänä vuonna 2012 siunasin myös Johannan ja Matiaksen avioliiton Tammelan kauniissa kirkossa. Kuvassa Johanna ja Matias saavat vielä muutamia isällisiä neuvoja onnelliseen avioliittoonsa. Varsinainen hääjuhla pidettiin samassa paikassa kuin Terhin ja Artunkin juhlat olivat. Eli Lounais- Hämeen pirtillä, josta 76

71 .tämä perhepotrettikin on otettu. Jere on siinä vielä yksin, ja Nipakin vielä puuttuu. Väitän että, monet avioliitot hajoavat myös sen takia, kun ei haluta nähdä vaivaa sen puolison tarpeiden täyttämiseksi. Mutta se sanonta, antaessaan saa pätee ehkä just parisuhteeseen kaikkein parhaiten. Koska rakkaus ei ole vain saamista, se on myös antamista. Ja kun näkee sen, että voin olla ymmärtämässä puolisoani ja täyttämässä hänen tarpeitaan. Jo siinäkin täyttyy meissä ihmisissä sellainen tarve, kun saan olla tekemässä toista onnelliseksi. Mutta joka upeana oravanpyöränä siunaa tietysti aina kumpaakin puolisoa, kun ne siihen vain haluavat mukaan lähteä. Asia jota voidaan vielä vanhempanakin ja vuosia avioliitossa olleina miettiä. OHJEITA ITSELLE JA MUILLE En ehkä ole kaikkein paras muita näissä asioissa neuvomaan, koska Itsekin olen tehnyt elämässäni paljon virheitä. Tein niitä jo lapsuudessani ja nuoruudessani, aiheuttaen monta murhetta jo omille vanhemmillenikin. Jotka kaikesta huolimatta ovat olleet minulle, todella hyvät vanhemmat. Se paras isä ja äiti, joidenka kautta myös hyvät lähtökohdat tälle elämälleni sain. En vain aina halunnut käyttää sitä mahdollisuutta oikein. Samoin täytyy tunnustaa sekin, että olen elänyt avioliitossanikin todella usein sellaista itsekeskeistä elämää, puolisoani huomioimatta. Monta hyvää asiaa on jäänyt sanomatta, myös monelle muullekin. Kun sen sijaan olenkin sanonut jotain sellaista, mikä ei aina ole sitä ystävyyttä rakentanut. Jos jotain elämästäni voisin muuttaa, jo näistä olisi hyvä aloittaa. Ja uskon, että eläisin tänään muutenkin toisin, ainakin osan elämästäni. Ja silloin antaisin myös enemmän aikaani lapsillenikin. Niin kuin tässä alapuolella olevassa kuvassa tapahtuu. 77

72 Vasemmalla taitaa olla lääkärinleikki menossa. Oikealla taas mamman kuuluisa grlgrlgrlgrl -vai mitenkä se menikään? Mutta kehuisin ja kuuntelisin ja ymmärtäisinkin heitä ehkä paremmin. Ja olisin paikalla, silloin kun sitä ymmärtäjää ja tukijaa te olisitte eniten aikoinaan tarvinneet. Mutta jos missä koitte, että isänä teitä väärin kohtelin, toivon että annatte anteeksi. Ja rukoilen, että te ette enää itse niitä samoja virheitä, omille lapsillenne tekisi, kuin mitä minä olen tehnyt. Kaikkihan me ollaan joskus virheitä tehty, mutta onneksi sisarus- ja lähimmäisen rakkaus on sen kuitenkin kestänyt. Ja se on ollut upeata nähdä, että me voidaan edelleenkin toinen toistemme luona kylässä käydä. Niin omani kuin Tainankin sisarusten ja vanhempienkin luona. Ja kokea sitä välittämistä, erilaisuudestamme huolimatta. Ja sillä tarkoitan jokaisen omaa, mutta upeaa persoonaa. Harmi vaan, että se kylässä käynti, ikään kuin kulttuurina, on täällä maaseudullakin paljon vähentynyt. Ja saattaa olla pitkiäkin aikoja, ettemme ole toistemme luona vierailulla käyneet. Pelätäänkö siinä ehkä turhaankin sitä, että aina ei oltaisi ilmoittamatta tervetulleita kylässä käymään. Olisikohan se parannuksen paikka meillä kaikilla. Ja näin kännykkäaikana on helppoa tarkistaa sekin, että kotona ollaan, ja on aikaa ottaa vieraita vastaan. Mutta usein se on piristänyt, kun joku yllättäenkin kylään on meille tullut. VAKAVIA, JOSKIN MYÖS MIETTIMISEN ARVOISIA ASIOITA Mutta en kuitenkaan haluaisi päättää tätä kirjaa siihen, että annan itselleni ja lukijalleni jonkun tylsän maallisen neuvon. Unohtamatta sitä kaikkein tärkeintä asiaa, mitä maan päällä voi olla, ja josta olen jo jotakin kirjassani maininnut. Mutta eräänä päivänähän meidän itse kunkin elämää aletaan parsia kokoon. Toisilla sen ikääntymisen ja sitä seuraavien sairauksienkin johdosta. Ja toisilla aikaisemmin kuin toisilla. Muistan aina sen kun isäni veljen vaimo, Sinikka sairastui syöpään. Tullen myös sen seurauksena uskoon. Me koettiin sen jälkeen heti sitä yhteyttä keskenämme, kun me häntä siellä Tampereella silloin katsomassa käytiin. Ja saatiin jutella myös tästä meitä yhdistävästä uskostakin, joka oli hänelle sillä lyhyellä ajalla tärkeäksi tullut. Vähän ennen kuolemaansa Sinikka vaatimalla vaati meitä Tainan kanssa näistä taivasasioista Eskolle ja heidän lapsilleen kertomaan. Ja niin me myös teimme. Kävimme katsomassa Eskoakin muutaman kerran, silloin kun hän alkoi jo enemmän sairastelemaan. Ja vielä hetki ennen kuolemaansa, me hänenkin kanssaan 78

73 näistä asioista juteltiin. Ja kerrottiin myös se, että, jos hän haluaa vielä Sinikan nähdä, hänen tulee päästä samaan paikkaan, jossa Sinikkakin on. Ja uskon että Esko ymmärsi sen ja että on nyt itsekin perillä taivaassa. Siitä kertoi myös hänen yöpöydältään löytynyt Raamattu, jota hän oli alkanut myöskin lukemaan. Serkuilleni Timolle, Teemulle ja Jutalle lähetin kirjeen, jossa sitten kerroin kuinka hekin voivat löytää tämän saman armon, kuin mitä heidän vanhempansakin olivat löytäneet. Jutta tulikin sittemmin eräällä Suomen käynnillään myös uskoon, ja löysi myös Lontoosta hyvän seurakuntayhteydenkin. Eli tavallaan se vanhempien kuolema kääntyi, ainakin hänen kohdallaan siunaukseksi. Vaikka Jutta heidän tukensa jo nuorena menettikin Kuvassa Jutta ja Paul, talviselta Suomen matkaltaan. Kesällä heille syntyi ensimmäinen lapsi, Marko. Jota Jutta tässä kuvassa jo odottaa. No onko nyt minun vuoroni täältä seuraavaksi lähteä? Vai kenenkä? Sitähän emme ihmisinä etukäteen voi tietää. Ja se lähtö voi tulla täältä joskus yllättäenkin, iästä tai terveyden tilasta riippumatta. Ja siksikin halusin tämän kirjan kirjoittaa, kokiessani sitä samaa hätää minulle rakkaitten läheisten puolesta, mitä Sinikkakin oli aikoinaan kokenut. Koska, jos sen oman lähdön tullessa nämä taivasasiat eivät ole kunnossa, kaikki on menetetty. Kaikki se, mitä tässä elämässä täällä on koettu ja aikaan saatu. Raamatun mukaan, maailman viisaimman miehen, Salomoninkin loppupäätelmä tästä elämästä oli se, että kaikki muu on turhuutta, paitsi oikea Jumalan kunnioittaminen ja Hänen sanansa mukaan eläminen. Ja kuinka se tuo ainoastaan sen kestävän siunauksen. Ja hän perusteli sitä myös sillä, että Jumala tuo kerran kaikki salaiset tekommekin esiin, on ne sitten hyviä tai pahoja (Saarnaaja 12:14). Näitä asioita on hyvä silloin tällöin omalla kohdallaankin miettiä. Ja silloin kun sinua näillä taivasaisoilla puhutellaan, olet sitten nuori taikka vanha. Sitä kutsua ei kannata roskiin koskaan heittää, vaan ottaa se siihen liittyvä ja tarjolla oleva pelastus vastaan. Siinä ei sitä lyhyttä rukousta kummempaa tarvita, kuin anna Jeesus syntini anteeksi, haluan nyt kuulua sinulle. Raamatun selkeä opetushan siinä on se, että niiden hyvien tekojen kautta ei kukaan ihminen voi pelastusta ansaita. Niinhän monet ihmiset näistä asioista ensin miettivät, minäkin aikoinaan. Ja yritin samalla vähän kuin parannella elämääni, joko niitä hyviä tekoja tekemällä tai sitten vaikka kirosanojakin pois jättämällä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Kuka sellaiseen omassa voimassa kykenisi, en minä ainakaan. Kunnes Jumalan sanan kautta ymmärsin sen, että Jeesus on jo kaiken tehnyt puolestamme. Ja kuinka Hän oli se tie ja ovi Jumalan yhteyteen. Tie, totuus ja 79

74 elämä, niinhän Raamattu myös toteaa. Sekä sen ettei kukaan voi tulla Isän, eli Jumalan tykö, muutoin kuin Jeesuksen kautta. Sen ymmärtäminen minulla kesti jonkin aikaa, ja siksi se pelastava ovi sitä ennen kiinni vielä pysyi. Vaikka Jumala silloin tällöin rukouksiini oli vastannutkin, niin kuin muistelmieni alussa kerroin. Mutta sekään ei vielä sieluani ollut pelastanut. Yli 80 % kuulemma suomalaisistakin joskus on Jumalaa rukoillut, silloin kuin heillä siihen tarvetta on ollut. Täällä Suomessahan julkisissa Jumalan palveluksissa vain yleisesti kerrotaan Jumalasta jotakin, ja ennen kaikkea Hänen armostaan ja rakkaudestaan. Mikä totta onkin. Mutta ei kuitenkaan johdateta toimivaan suhteeseen Kristukseen, johonka kristillinen usko loppujen lopuksi aina nivoutuu. Muut siihen liittyvät asiat on vain sen seurausta, se tulee Raamatusta hyvin esille. Vanha testamenttihan on enemmänkin historiallista ja vertauskuvallista opetusta, Jumalan silloisen kansan vaiheista ja sen lain alla elämisestä. Uusi testamentti puolestaan johdattaa ihmiset armoon ja Kristuksen yhteyteen. Ja kun sen aikoinaan itse asiana ymmärsin, annoin elämäni Jeesukselle. Siis sen kustannusten laskemisen jälkeen, ja millä en rahaa tarkoita. Van sitä mitä kaverini sanovat, ja mitä sen juomisen kanssa tekisin. Niin kuin jo kerroin. Mutta joskus on hyvä ja varsinkin parhaita juttuja elämästänikin toistaa. Ja silloin kun annoin elämäni Jeesukselle, niin siihen ratkaisuun tuli mukaan se Jumalan muuttava voimakin. Niin yksinkertaista se teoriassa on. Joskin se mikä saa ihmisen siinä muuttumaan, sitä ei voida lääketieteellisestikään selittää. Se on todella Jumalan teko, jota luulisi jo siksi monien haluavan. Silloin ei tarvitse enää miettiä sitä onkohan Jumala olemassa ja minkä pilven reunalla Hän istuu. Kokeile samaa ja koe se todeksi. Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat sen saman kokeneet ja voisivat siitä meille myös henkilökohtaisesti todistaa. Niin kuin itsekin, kohta tätä elämää jo 57 vuotta nähneenä. Ja sen uudestisyntymän ihmeen kokeneena, voin sanoa Paavalin tavoin. Kuinka se vanha kadonnut elämä oli kuin roskaa, tämän uuden elämän rinnalla. (Filippiläis 3:8) Silti vanhaa elämääkään halveksumatta. Tai itseä millään tavalla muita ihmisiä parempana pitämällä. Mutta se vaan on totuus, että jos Jumala ei ole elämässäsi mukana, ja Jeesus ole elämäsi tärkein asia. Silloin et ole saavuttanut elämäsi kautta vielä mitään sellaista, joka säilyisi tämän lyhyen elämän tuolle puolelle. Ja sellaista mikä Jumalan tahto ja suunnitelma sinun elämääsi ajatellen olisi ollut. Ja taivaan ja sen iankaikkisen rangaistuksen lisäksi ei enää kolmatta paikkaakaan ole, sekin on hyvä muistaa. Eikä Jumalan sana opeta sitäkään, että ihminen kuoltuaan jonnekin häviäisi. Se on ajatuksena on kuin se jäinen pohja, joka silloin Vammalassa sen pienen pojan altakin petti. Ja se on ajatus joka tuottaa kerran ikuisen pettymyksen. Mutta Jumala ei halua ketään tässä tyhjän päälle jättää, vaan antaa siihen Sanansa kautta, tärkeän ja viisaan neuvon. Ja taas upean lupauksen kera. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin myös kaikki muu sen ohessa annetaan Se sanotaan Matteuksen evankeliumin luvussa 6 jakeessa 33. Ja sen lupauksen takana en ole minä, vaan itse näkymätön, mutta todellinen Jumala. Ja jonka voi ajallisesti tässä omassa elämässään kokea. Ja Jumalan lupausten kautta tulet sinäkin näkemään, kuinka myös se näkymätön Jumalan maailmakin tulee kerran todelliseksi elämässäsi. Silloin, jos haluat tähän todelliseen kristillisyyteen sisälle astua. Ja Jeesuksesta Kristuksesta saa tulla elämäsi Herra. Ellei Hän sitten sitä jo sinulle ole. Mutta näin koen myöskin ohjeita kristillisen pastorin velvollisuutena tähän muistelmieni lopuksi vielä kirjoittaa. Ennen loppusanoja. 80

75 LOPPUSANAT Oletko koskaan miettinyt oman elämänkertasi loppusanoja. Tätä kirjottaessa jouduin sitä tässä kohtaa hetken miettimään. Ja siinä meinasikin se kuuluisa sormi mennä suuhun. Raamattu alkaa sanoilla: alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja Raamatun lopussa taas lukee, ettei kannata tämän kirjan sanoista ottaa mitään pois. Muuten sen ihmisen käy huonosti. Alussa tässä muistelmateoksessani muistelin tietysti lapsuuttani ja nuoruuttani. Ja joitakin mieleen painuvimpia muistoja sieltä. Sitten tuli se pimeä keskiaika. Ei kun keski-ikä, jossa sillä pimeydellä tarkoitan sitä, että se aikana meni todella nopeasti. Mutta josta onneksi myös joitakin muistoja mieleeni on jäänyt. Pitkälti lastemme kauttakin. Mutta monia asioita jäi tietysti myös kertomatta. Eihän ihmisen koko elämä voi näin pieneen kirjaan mahtua. Monien ystävienkin nimiä jäi tässä mainitsematta. Mutta johonkin se raja pitää vetää, sekä ystävien, että asioiden muistelemisessa. Ja jos tätä kirjaa lukee joku sellainen, jonka nimeä ei tästä löydy, mutta jonka kanssa me ollaan usein vielä tekemisissä. Älä loukkaannu, vaan iloitse siitä ettet ole meille sitä mennyttä historiaa, vaan nimenomaan tätä päivää ja yhteistä tulevaisuuttammekin. Mutta toivon, että jo nämä mainitut asiat antaisivat edes jonkinlaisen kuvan elämästäni. Mitä asioita Artsin elämään on aikoinaan kuulunut ja mitä se tänään sisällään pitää. Tulevaisuudestahan me ei vielä tiedetä mitään, ellei juuri niitä elämän päätepisteitä mietitä. Mutta sitäkin ajatellen, toivon, että tämä kirjana antaisi oikealla tavalla siihenkin sitä ajattelemisen aihetta. Ja vaikuttaisi myös sen, että kannattaa nauttia ja iloita jokaisesta ystävästä. Ja jokaisesta päivästä ja hetkestä, joita me täällä vielä näinkin terveinä voidaan elää. Iloita myös puolisosta kenellä sellainen on, ja jonka kanssa itsekin voin vielä Hakalan Antin tekemillä, Torron suon upeilla laduilla hiihdellä. Tai viettää laatuaikaa Kiikalan mökillä. Nauttia myös lapsista, jotka jo nyt ovat aikuisia, mutta jotka silloin tällöin vielä piipahtavat meitä katsomaan. Tai me heitä. Sekä tietysti jokaisesta lastenlapsesta, yhdessä ja erikseen. Tässä naatitaan Titvin kanssa toinen toisistamme. Ja hauskaa on. Toivottavasti kaikille lastenlapsille me löydetään isovanhempinakin tasavertaisesti sitä aikaa. Lopuksi täytyy todeta vielä niin, että minulla on todella hyvä elämä takana päin. Hyvää elämää elän myös tänään ja paras on vielä edessä. Tämän, sittenkin lyhyen elämän rajan tuolla puolella Artsi 81

76 SISÄLTÖ Alkusanat.. 1 Ja tarina alkaa.. 3 Muutto Kuopioon. 5 Ensimmäinen kouluvuoteni.. 6 Muutto Forssaan. 10 Varhaisnuoruus ja nuoruus.. 11 Kouluista ei päästötodistuksia ja paha autokolari 16 Tyttö baarissa. 18 Etsintä tuottaa tulosta. 20 Töihin Finlaysonille. 22 Yhteen asumaan.. 24 Armeijan harmaisiin ja avioliiton arkeen.. 26 Esikoisen syntymä 28 Muutto Paavolaan ja Terhin syntymä 29 Ponnistusvoimaa lentopallossa.. 31 Ponnistusvoimaa synnytyssalissa.. 32 Oma uskoontuloni 36 Kasteelle ja Helluntaiseurakuntaan. 38 Uuden elämän opettelua 40 Johdatusta. 43 Armolahjat ja Pyhän Hengen täyteys. 44 Lisää lapsia 45 Vapaaehtoistyötä seurakunnassa. 47 Irtisanominen töistä 49 Rukousvastauksia. 50 Töitä seurakunnasta 52 Rukousvastauksia ja ihmeitä. 55 Lasten harrastukset. 58 Seurakunnan pastoriksi. 63 Taas Jumala puhuu.. 63 Somerolle pastoriksi 64 Myös Tainalla johdatusta työasioissa. 66 Menneitä muistellen nykyhetkeen.. 68 Lastenlapset 71 Ohjeita itselle ja muille 77 Vakavia joskin miettimisen arvoisia asioita.. 78 Loppusanat 81 82

77 Tällaisen tytön kelpasi kihlata. Taina poseeraa sillä kalliolla, jossa me laitettiin kihlasormukset toistemme sormiin. Tainan perhettä täydennyksineen. Pete on kummisedän sylissä. Kuva on Rainon rippijuhlasta, jotenka Leena vielä tässä vaiheessa puuttui kuvasta. Torrolta ostetussa mökissä ei olut sisäsaunaa, jotenka sinne tuotiin tynnyrisauna Somerolta Petellä ja Terhillä on omat leikit menossa, minun sahatessa puita. 85

78 Ostokset tuli tehtyä. Kuva otettu Torron kaupassa, jossa me usein ostoksilla Peten ja Terhin kanssa käytiin. Tällä kertaa mukana oli myös mamma. Koulun pappa teki vaarin kanssa lapsille leikkimökin. Tässä me Peten kanssa maalataan sitä. Pete ja Terhi mun kanssa soutelemassa. Sekä Taina joka kameran takana oli. Mahtaisko olla taas yhdeltä Enon reissulta? 86

79 Tässä ollaan aamupalalla teltassa. Joonas bongas mut kameran takaa ja osoittaa sormella eteenpäin. Terhi naureskelee sitä. Terhi puhaltaa kynttilöitä sammuksiin 4-vuotispäivänään. Kylässä mökillä mummun ja vaarin lisäksi myös Elina ja Janne. Jossain vaiheessa Pete, vähän kuin enteellisesti kokeilin mun lentopalloverkkareita. Ja vähän isothan ne silloin vielä oli. Myöhemmin ei. 87

80 Tässä Joonas taas lempipuuhassaan kiipeämässä puuhun. Tikapuut näkyy alareunassa, mutta joilla ei päässyt kuin alkuun. Ainakin tämä linnunpönttö tuli riittävän korkealle. Onpas siinä arvokkaan näköinen ja komia pariskunta! Kuva on vuodelta 1999 Haikon kartanosta, jossa me oltiin ME-parisuhdeviikonlopussa. 88

81 Ja tässä on se kuuluisa 6- kiloinen ja metrin pituinen hauki, jonka Joonas Enossa, Pielisjoen päästä sai. Soutajana mukana ollut Jere pitelee sitä kaksin käsin. Itsellänikin oli siinä ihmettelemistä, mutta Johannaa se näky tais pikkusen hirvittää. Monena vuotena me käytiin Helluntaiherätyksen Juhannusjuhlilla Keuruulla. Ensin teltalla, sittemmin asuntovaunulla. Olkapäällä tällä kertaa Jere. Torron tennis-seuran lapsille järjestämät hiihtokilpailut Lohermaan takapihalla. Edessä Johanna odottelee lähtöään numerolla 1. Joonaksella ei vielä numerolappua ole. Kuvassa myöskin Hakalan Tapio ja Seppo. 89

82 Härmän kuntokeskuksessa me käytiin taas perhekuntolomia pitämässä. Ja siellä sitä tekemistä riitti kaikille. Tässä olen lähdössä kylpylään Tainan ja Jossun kanssa. Pojat on todennäköisesti menneet jo edellä. Vai kuka mahtoi ottaa kuvan? Nuorisopastorina toimiessa työalueeseen kuului myös nuorten itsensä pitämät kotisolut. Yksi niistä oli Tonin luona (edessä oikealla) Karu on kitaristin takana punainen panta päässä. Niinä vuosina sain monta nuorta kastaa Raamatullisella kasteella, Karoliina heidän joukossaan. Tässä vielä blondina. Kuva Saalemin kastealtaasta. 90

83 Kuvassa Hintsasen miehet isän 70-vuotis synttäreillä. Ja saunapuhtaina, tiukan mikroautokisan jälkeen. Silmä tarkkana me seurataan Joonaksen ja Jeren kanssa, Peten 2-sarja peliä Feeniksissä. Jossua ja Tepaa ei peli niin paljoa peli tainnut kiinnostaa. Mutta kivaa niilläkin tuntui olevan. 91

84 Harrastuksesta toiseen. Tennisseuran muututtua Torro-seuraksi alettiin isompiakin hiihtotapahtumia järjestämään. Laturetkelle kaunis ilma. Taina on tuttu näky laturetkien muonituspisteissä. Tässä Katavasaaressa mehua kaatamassa. Taina sai vävymiehetkin yllytettyä mukanaan. Haipon niitussa lättyjä paistamassa myös Jari ja Jere. Arttu on oikealla ja Matias vasemmalla. 92

85 Näitä kuviakin on ilo katsella. Esikoisen esikoinen Emppu seisoo takana. Ja Omppu puolestaan istuu Karoliinan ja Petrin välissä Tässä on puolestaan Tehirannan nuori perhe. Ja esikoinen Titvi Artun sylissä Pikkuveli ei vielä tässä vaiheessa ole syntynyt, mutta pian on. 93

86 Sammatissa Tehirantojen mökillä ratsastusharjoitusta. Titvi istuu olkapäilläni. Lastenlasten kanssa aika kuluu kuin siivillä. Vai mitä ukki? Omppu sylissä ja Emppu juo kahvia. Kuvassa Emppu vähän pienempänä isoisovanhempien paijattavana. Oikealla äitini ja vasemmalla Tainan vanhemmat. 94

87 Vuosien varrella on hyvä naapurisopukin säilynyt, kunhan silloin tällöin vain järjestää grillijuhlia. Istumassa Leena, jonka vieressä Jenni. Sitten Raino ja Markku. Itse yritän hymyillä vasemmalla. Muutama lehtileike, sieltä ja täältä. 95

88 Yllä oleva kuva on edellisestä työpaikastani Forssan Saalemista, jossa silloin olin ainoa pastori. Karisukin Katjan hoiti entistä tehtävääni oman työnsä ohessa. Eli piti nuorteniltoja. 96

89 Tässä odotellaan vielä salin täyttymistä ja tilaisuuden alkamista. Etualalla tilaisuuden aloittaja Eero Kulmala. Tainan oikealla puolella on Timperin Jaana ja vasemmalla Velkku. Mitähän varten Taina istuu siinä välissä? Itse otin kuvan sekä saarnasin siinä tilaisuudessa. Kahvitauolla Himoksen laskettelurinteen rinnebaarissa Joonaksen ja Heidin kanssa. 98

90 Oulun Leenaa harvoin saa valokuvaan, mutta aamupöpperössä sekin onnistui. Ipe oikealla. Timperin miesten kanssa Rukan kelkkamäessä. Velkku edessäni ja Kaapo takana. 99

91 Tältä kuntopohjalta oli hyvä lähteä patikoimaankin Karhunkierrosta. Joskin tämä todistus on vuodelta 67. Eli 11-vuotiaana hiihdetty. Ja Eerikkilään asti ja takaisin, vaikkei sitä tässä luekaan. Me ei nimittäin käyty Urheiluopistolla sisällä asti kuittaamassa käyntiä. Mukana Turuntien pojat. 100

92 Tällä kertaa saavutukselleni todistajia riitti. Ja maisemat oli mahtavat. Ja tulos on tässä. Suomi-poika kävi vielä ihan Venäjän rajan tuntumassakin, jonneka koskenlaskumme kumiveneellä päättyi. Ikimuistettava kokemus ja muisto sekin. 101

93 A R T S I 102

94 TAKAKANTEEN Syntymä Tampereella. Vammalan kautta Kuopioon. Lyhyitä asumisjaksoja kussakin paikassa. Sieltä edelleen Forssaan, jossa suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani asuin. Se oli huoletonta hurjasteluaikaa, joka johti minut kerran myös teho-osastolle sairaalaankin. Neljästi olen ollut lähellä kuolemaa, mutta läheltä piti tilanteitahan ei lasketa. No, todellisuudessa varmaankin Jumala silloin varjeli. Sittemmin puolison löytäminen ja perheen perustaminen. Muutto Torrolle. Hyvin tavallisiakin asioita monien elämässä. Mutta sitten tuli se suurempi ja sitäkin ihmeellisempi pysäytys, jossa löytyi myös uusi elämän tarkoitus. Uskoon tulo, jonka myötä sekä pelastusvarmuus että nykyinen ammattinikin. Paavali toteaa Apostolien teoissa kuinka Jumala on säätänyt meille ihmisille elämisen ja asumisen rajat ja ajat. Ja sitten toteaa myös jokaisen ihmisen elämän tarkoituksesta näin: Että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla Hänet löytää. Hänet joka ei kuitenkaan ole kaukana yhdestäkään meistä (Apt 17:27) Se että minun kohdallani tämä edellä mainittu toteutui, pelasti varmasti myös meidän avioliittommekin. Mutta johdatti myös sisälle Jumalan tuntemiseen ja Hänen tekemiinsä ihmeisiin ja yliluonnolliseen huolenpitoonkin. Kirjassa muistelen elämääni, ennen uskoon tuloa ja sen jälkeen. Ja jonka kautta halusin kertoa myös sukulaisilleni ja ystävilleni siitä, mitä he ovat minulle merkinneet. ps. Alavatsani tutkimukset on tässä vaiheessa vielä kesken. (tämä liitetään alimmaiseen kuvaan, sen alapuolelle) 103

95 104

96 105