VASKELAN OPINAHJOT Paula Hirvonen "Juakon koulu" Hyvin vanhat vaskeloiset muistivat, miten Ripakon Jaakko jo 16-vuotiaana, vuonna 1882, opetti ikätovereitaan lukemaan. Tuleva vaimonsakin, Jerla Vasle Mar, oli siinä opissa. "Kaik kylä ukotkii männiit Juako kouluu Ripako tois'tuppua puustamii oppimua." Ja niin hyvin siinä kävi, että "yks ja toine" oppi lukemaan, mutta kirjoitustaito jäi vanhemmalta ikäpolvelta hankkimatta. Asiakirjoista kun jokainen selvisi puumerkillä ja vaikeassa tilanteessa voi tehdä vaikka kuvakirjoitusta. Jehko Miiku kirjoitus oli siitä oiva näyte; "siin pitkät viivat olliit pitkii olkii ja lyhvet lyhvii olkii". Mistä Ripakon Jaakko itse oli lukutaitonsa oppinut, ei ole tiedossa. Siihen on ollut mahdollisuus ainakin Palkealan seurakunnan taholta. Vuonna 1876 Vaskelassa käyneet vanhojen esineiden kerääjät tiesivät kertoa asiasta näin: "Vierailimme Palkealan kreikkalaiskatolisessa kirkossa Raudun pitäjässä, jossa jopa kaikki 10 ijissä olevat lapset kävivät tietyn ajan vuodesta koulua venäläisen papin luona. Lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, vanhemmat eivät osanneet kumpaakaan." Ripakon Jaakko oli juuri tuolloin 10-vuotias! Kuinka venäläinen tuo pappi, Pjotr/Petter Anniskij lie ollutkin, hänellä on ollut hyvä suomenkielen taito. Se käy ilmi H. Koukkusen kirjasta "Suomessa v. 18481900 toiminut kreikkalaiskatolinen papisto". Tällaisia seurakunnan pitämiä kouluja syntyi jo 1840-luvulla, jolloin Pietarin hiippakuntahallitus antoi papistolle käskyn lastenkoulujen perustamisesta kirkkojen läheisyyteen. Opettajina toimivat lukkarit ja "maallikotkin". Joissain tapauksissa opetuksesta huolehti pappi. Lastenkoulu oli mahdollinen Palkealassakin kirkon rakentamisen eli vuoden 1865 jälkeen. Ripako Juakko, Jaakko Petroff, sai mitä todemmäköisimmin luku-, kirjoitus- ja laskennon taidon tässä koulussa. Kiertokoulu Vaskelassa Vuonna 1883 annettiin asetus, jonka mukaan kreikkalaiskatolisten seurakuntien tulee perustaa ja ylläpitää lastenkouluja. Opettajien tulee olla "Suomen miehiä ja naisia". Kiertokoulun tehtävänä oli antaa lukutaito sekä alkeet laskemiseen ja kirjoittamiseen, sillä 4-vuotiseen kansakouluun otettiin vain lukutaitoisia. Kun vuonna 1887 Sortavalan opettajaseminaarin yhteyteen perustettiin yksivuotinen kiertokoulunopettajaseminaari, niin mainitun Palkealan papin, Petter Anniskijn kehoituksesta lähti Vaskelasta Jaakko Petroff tähän koulutukseen. Seminaarin tehtävänä oli kasvattaa suomenkielisiä opettajia Karjalan kreikkalaiskatolisten seurakuntien niin sanottuihin kiertokouluihin. Vastaavaan koulutukseen lähtivät Vaskelasta myöhemmin Vasili Laurila eli Lauri Vassa sekä Darja Koskivaara eli Ripako Darja, Jaakon tytär. Darja jatkoi opiskelua Jyväskylässä valmistuen kansakoulunopettajaksi vuonna 1920. Kiertokoulu oli nimensä mukaisesti kiertävä. Jaakko-opettaja piti pari viikkoa koulua Vaskelassa, siirtyi sitten Palkealan pitäjäntuvalle opettamaan sikäläisiä lapsia ja niin edelleen seurakunnan muihin kyliin. Vaskelassa kiertokoulua pidettiin "Ripako vanhas ja uuves tuvas, myöhemmin Vaslela (Peltolan) vanhas tuvas sekä Ikka Pekos (Koskisten talossa)". Opettaja-Jaakon nuorin tytär Lydia muisteli kiertokoulua: "Meijä tois'tuvas ol se koulu, olliit pitkät pöyvät ja penkit, rihveltaulut ja rihvelit. Pappa pit kouluaikan tapanua, et ruuval ruvetes rukkoiltii laulamal ja ristittii silmät."
Oppilaana ollut Anttila Kola muisti, että opettaja opetti ja vaati ristinmerkin tekemisen eli silmien ristimisen. Aamurukouksissa Kola sai olla lukkarina. "No, alotaha Kola laulu", kehoitti opettaja ja Kola aloitti "Isämeidän", "Taivaallisen kuninkaan" tai jonkun muun rukousveisun. Oppilaat joutuivat usein jäämään kotitöihin kouluaikana. Peltolan Maria muisteli: "Oliks mie kuusvuotine, ko pit jiähä kiertokoulust pois lyhteitä kiäntelemmiä ko ol ahospäivä." Joutui opettaja käyttämään kovaa kättäkin, kasvattamaan. Kerrankin pari poikaa oli löytänyt tervaastian ja "nälliniet" tervalla käymälän istuinlaudat. Tästä hyvästä tuli koivurieskaa kunnon piiskalla. Virpopalkat oli Jaakko-opettaja aina muistanut varata oppilailleen, mutta ensin lasten piti virpoa ja lukuset lukea. "Missäs se Maiki vitsa on?", opetteja kyseli, kun Heimolan Maikilta oli vitsa unohtunut kotiin. Sinä vuonna oli ollut rinkelipalkka virpomisesta. Maikki haki virpovitsan ja sai palkan. Silloin opettajan työnä olivat opettaminen, kasvattaminen ja perinnäistapojen säilyttäminen. Ja varmaan Jaakko teki tuon kaiken isällisellä rakkaudella. Olivathan lapset hänen oman sukunsa nousevaa polvea, tulevia kylän rakentajia, Waski-suvun uutta kasvua. Kiertokoulun "tarkastajana" toimi seurakunnan pappi. Jokatalvisilla kylälukusilla tammi-helmikuussa pappi tarkasti lukutaidon, kirjoitustaidon sekä rukouksien osaamisen. Valvoi muutenkin annettavaa opetusta. Kiertokoulua pidettiin vuoteen 1925. Tuolloin kansakouluihin perustetut alakansakoulut tekivät kiertokoulut tarpeettomiksi. Kiertokoulusta kansakouluun Kun kiertokoulussa oli opittu lukemaan sekä saatu muut tarvitavat valmiudet, siirryttiin Metsäpirtin eli kirkonkylän kansakouluun suorittamaan luokat IIIVI. Vaskelasta oli sinne matkaa 45 kilometriä. Kreikanuskoisille oppilaille oli järjestetty oma uskonnon opetus. Naisopettajan virkaan oli saatu samaa uskontoa oleva opettaja. Joissakin tapauksissa joutui Jaakko Petroff, 1900-luvun alkupuolelta Koskivaara, hoitamaan näitä tunteja. Tällä lailla kävi muun muassa silloin, kun virkaa hoitava opettaja muutti uskontoaan kesken kaiken. Suistamolta kotoisin oleva opettaja Aleksandra Savela meni naimisiin ensimmäisenä virkavuotenaan Metsäpirtin kirkkoherra Sakkisen kanssa vaihdettuaan sitä ennen uskontonsa luterilaiseksi! Vaskelan lapsille jäi ikäviä muistoja loppuelämäkseen tältä kouluajalta. Vuonna 1902 syntynyt Maria Peltola muisteli: "Kiv'satties suatii juosta koulust kottii, ko kivittiit ja huusiit senkii Vaskela venäläist, raparyssät. Viimisel vältunnil otettii hatut ja kintuat luokkua ja istuttii takit piäl. Sillie piästii het juoksemua kottii päi, jot ei tarvint olla kiv'satties." Vuonna 1914 syntyneellä Maria Jokirannalla oli samanlaisia pahoja kokemuksia. Kävi vuoden verran koulua kirkonkylässä. Kotoa saadut vaikutteet paljastuivat edelleen luterilaisten lapsissa. "Kirkokylä koulus ko käytii, koseloist ain huusiit 'Vaskela venakot, ryssät'. Meil ol piäsiäisloma vanha ajalasku mukkua. Sit ko mäntii kouluu ni ilkkuit 'nyt ryssätkii tulliit'. Jäi pysyvä pelo tunne. Se o vielkii sellane arkuus ko pittiä tuuva oma usko ja kirkko essii. Koton ain vanhemmat sannoit 'ei niist pie välittiä, ovat nii tyhmii jotta'." Vaskela-Raajun kansakoulu Metsäpirtin kirkonkylään rakennettu kansakoulu alkoi toimia syksyllä 1884. Oli yksiopettajainen kevääseen 1898. Tällöin oppilasmäärä oli niin suuri, että koulu muutettiin 2-opettajaiseksi. Vuonna 1915 siitä tuli 3-opettajainen. Täällä kirkonkylän koulussa Vaskelan lapset kävivät yläkoulunsa kevääseen 1922.
Vaskelan-Raajun kansakoulu vuonna 1938. Kuva on otettu koulun "takapuolelta". Opettajien asunnot olivat alakerrassa. Verannalla opettajapari Nina ja Onni Heinonen, koulun viimeiset "yläkoulunopettajat". Kun koulutilojen ahtaus kasvoi pahaksi ongelmaksi ja koska koulumatkakin oli pitkähkö, perustettiin pitäjään viides eli Vaskela-Raajun koulupiiri. Koulutyö aloitettiin vuokratiloissa Raajussa Juho Lampun talossa. Siellä toimivat luokat IIIVI eli yläkoulu. Luokat I ja II olivat syksystä 1925 Vaskelassa Koskivaaran talon yläkerrassa nin sanottuna kiertävänä alakouluna. Opettaja Siiri Huttunen opetti lukukaudessa 18 viikkoa Vaskelassa ja toiset 18 viikkoa Joentaan koulussa. Lukuvuosi oli 36 viikkoa. Yläkoulun oli määrä toimia Raajussa vain 1. päivään elokuuta 1923. Uuden koulutalon sijaintipaikasta syntyi kuitenkin kiista ja rakentaminen lykkääntyi. Koulu olisi haluttu Raajusta lähemmäksi Vaskelaa, jolloin myös naapurikylien eli Raajun, Paloniemen ja Lapanaisten lasten koulumatkat olisivat tulleet yhtäläisiksi. Tähän raajuiset eivät suostuneet. Vasta heinäkuun viimeisenä päivänä 1926 syntyi päätös tonttimaan ostosta Vaskela-Raajun kansakoulua varten. Tontti ostettiin Vasili Sidoroffilta, Anttila Vasulta, Vaskelasta Tuusnaojan varrelta läheltä Vaskelan ja Raajun rajaa, MetsäpirttiRautu tien viereltä. Tontin koko oli 4 hehtaaria. Kaksikerroksinen komea koulutalo valmistui vasta syksyllä 1928. Vesijättömaalla, viljapeltojen äärellä tuo punaiseksi maalattu, ikkunanpieliltään ja nurkkalaudoiltaan valkoinen rakennus käänsi laivarannasta tulevien ja muiden ohikulkijoiden katseet puoleensa. Koulu oli 3-opettajainen. Alakerrassa olivat kolme opettajien asuntoa, koulukeittola ja iso alaeteinen vaatenaulakoineen. Yläkerrassa olivat kolme luokkahuonetta, yhdistetty veisto- ja voimistelusali sekä yläeteinen juomalaitteineen, puolapuineen ja muine voimistelutelineineen. Yläkoulu toimi uudessa koulutalossa syyslukukaudesta 1928 ja "kiinteä" alakoulu vuoden 1929 alusta. I ja II luokilla oli 41 oppilasta opettajanaan Lydia Koskivaara. Kreikkalaiskatoliset oppilaat saivat alusta lähtien omaa uskonnon opetusta jokaisena uskontotuntina, joita oli kolme tuntia viikossa. Opettajina olivat Olga Louhimo, Nina Louhimo, Maria Paasivuo ja Nina Heinonen, o.s. Louhimo. Vain kymmenen vuotta saivat koulun avarat suojat täyttyä ja tyhjetä lapsista, sen avara nurmipiha tarjota urheilu- ja leikkitilan neljän kylän koululaisille.
Vaskelan-Raajun kansakoulun päättäneet oppilaat vuonna 1935. Eturivi oikealta opettaja Nina Louhimo, Sulo Jäske, Aino Loponen, Maria Jäske Eila Lemmetti, Aino Ontronen, Anna-Liisa Suikkanen ja opettaja Simo (Siimeon) Marttinen. Takarivi oikealta Armas Olkkonen, Aili Litmanen, Selma Paksu, Paula Koskinen ja Elsa Korpelainen. Syksyllä, kun riihet lämpisivät ja ahosta puitiin, aloitti uusi ikäluokka koulutiensä. Keväällä oraiden vihertäessä viimeisen luokan päättäneet siirtyivät ulos elämään. Näin ikäluokat vaihtuivat. Aurinko ehti paistaa kaikkien vuosien ajan samalla tavoin kaikille. Vesijättömaa ei ehtinyt kasvattaa puita koulun alueelle. Syksyllä 1939 koulutyö alkoi entiseen tapaan. Iso punainen portti avautui tietä myöten tuleville raajuisille. Vaskelasta päin pieni puuportti laski lapset opinahjoon. Marraskuussa koulutiet vaihtuivat evakkoteiksi ja marraskuun viimeisenä yönä koulu poltettiin kuten kylätkin. Koulupiirin opettajat Miesopettajina toimivat Leo Anton Blommendahl, sittemmin Parjola, 19251926, Martti Pajarinen 19261931 sijaisenaan Armas Fredrik Valo 19301931, Arvid Juhana Tolvanen 19311935 sijaisenaan Siimeon Marttinen 19341935, Uuno Ilmari Arento 19361937, Yrjö Antero Pylkäs 19371938 ja vuodesta 1938 Talvisotaan Onni Olavi Heinonen. Naisopettajia olivat Loviisa Eevala 19221923, Hilja Poutanen 19231925, Olga Pajarinen, o.s. Louhimo 19281931 sijaisenaan Nina Louhimo 19301931, Nina Louhimo 19311937, Maria Paasivuo 19371938 ja Nina Heinonen, o.s. Louhimo vuodesta 1938 Talvisotaan. Käsityönopettajina toimivat Simo Tuokko 19231925 ja Emilia Korpelainen 19251927. Itsenäisen alakansakoulun opettajana oli vuodesta 1929 Talvisotaan Aino Kuoppa, o.s. Jaatinen sijaisenaan Anna Inkeri Ollikainen 19351936.
Opintokerholaisia Vaskelan-Raajun kansakoululla joko vuonna 1929 tai 1930. Opettajat Olga ja Martti Pajarinen. "Miihkali"-koulu Vuosien 19031916 välisenä aikana Suomen Karjalaan ilmestyi venäjänkielisiä kouluja. Taisi olla vuosi 1914, kun Vaskelaan Paavolan taloon tuli "opettaja Miihkali" vai liekö ollut "pitkä Iivana", opettamaan lapsia venäjän kielellä. Kylässä toimi kiertokoulu, joten tähän venäläiseen kouluun meni kylän 45- vuotiaita. Tietoja koulun opetussuunnitelmasta ei ole. Koulussa olleet muistavat, että opettaja opetti venättä kuva/sana -metodilla eli näytti kuvan, sanoi venäjäksi nimen, mitä kuva esitti ja lasten piti toistaa sana opettajan perässä. Jostain syystä opetus jäi lyhytikäiseksi, niin hyvä kuin venäjän taito tuolloin olikin. Ehkä lapset väsyivät, eivätkä vanhemmatkaan heitä sinne patistelleet kiinnostuksen puuttuessa. Kukaan ei ole muistanut kuinka kauan koulu oli kylässä, ehkä vain yhden talvikauden. Löytyi sentään yksi melko tarkka muistelus. "Olin noin 34-vuotias ko mänin Tiikkeinä kouluu mammai isot kengät jalas ja jokkii kirja miul ol mukan. Opettaja Miihkali katsoi pitkään, otti kirjan ja pan ylös malkahirre piäl ja sano: 'Sie ko uot noi pien, jot kengätkii on noi isot, ni ole viel kotonais et jalat kasvua.' Mie muistan ko opettaja näytti kuvvii elukoist ja muist, sano nimen vennäiks ja lapset sannoit peräst." Näin tarinoi Lydia Hämäläinen. Inkeriläisten koulu Pohjois-Inkerin vapautusyritykset aiheuttivat sen, että vuonna 1920 asukkaita siirtyi sieltä rajan yli Suomeen. Pakolaisten lapsille perustettiin jostain syystä omia kouluja. Tällainen inkeriläisten koulu toimi kaksi vuotta Vaskelassakin, Tiikkeinällä Paavolassa, yhden opettajan voimin. Opettaja asui Pahomovilla. Opettajat, molemmat nuoria naisia, olivat itsekin inkerinpakolaisia. Opetus oli suomenkielinen. Oppilaita tuotiin ympäristökylistä, sillä Vaskelassa heitä ei ollut kovinkaan paljon. Monet opettajat ja oppilaat siirtyivät tuon jälkeen kylien kansakouluihin.
Opintokerholaisia Vaskelan koulun alaluokassa vuonna 1936. Alarivi oikealta opettaja Nina Louhimo, Paula Koskinen, Aino Välijärvi, Eila Lemmetti Lapanaisista ja Helena Laurila. Takarivi vasemmalta Esteri Taskinen, Maria Peltola, Selma Jäske sekä Lapanaisista tunnistamaton, Aili Hatakka ja Liisa Heimonen. Vapaa kansansivistystyö Raudun kansalaisopiston alainen opintokerho aloitti toimintansa Vaskelassa 1930luvun alussa. Se kokoontui kansakoululla ohjaajanaan mm. opettaja Nina Louhimo. Kiertävät puhujat Kiertävät puhujat huolehtivat kansan valistamisesta Vaskelassakin. Suomen Raittiusliitto oli ahkerana asialla. Käkisalmen Sanomissa kirjoitettiin: "Oli vuosi 1913 kesäkuun 16. päivä. Aamusilla levitettiin talosta taloon tietoa raittiuspuhuja Vuoren tulosta Vaskelaan. Illalla oli tupa täynnä kuulijoita." Lehti jatkoi, että kirkonkylällä vastaavassa tilaisuudessa oli vain yksi henkilö. Tilastotietoa Vuonna 1910 kouluikäisistä Metsäpirtissä kävi kansakoulua 2535 %. Vuonna 1910 kansakoulun läpikäyneitä oli pitäjässä 163 miestä ja 63 naista. Vuonna 1907 Metsäpirtissä oli vain kirkonkylän kansakoulu. "Luontokoulu" Tärkeä koulu oli tämäkin ja hyvin tunnettu Vaskelassa. Kun kansakoulun kevätlukukausi päättyi, joutui moni tyttö ja poika välittömästi luontokouluun, paimeneen. Monelle kesäloma oli kuin painajainen. Loma ei olisi huoletonta lomailua vaan edessä oli paimenen ankea työ. Riisnieme Anni, s. 1909, muisteli tyttöpaimenen osaa: "Ei paimen pyhästä tiijä. Arkea se oli ja lapselle raskasta, varsinkin palkkapaimenelle. Satoi tai paistoi niin vartiossa täytyi seistä. Sateella oli tavallinen säkki, kulmat painettu sisäkkäin, pään päällä suojana. Näin paimennettiin pellolla.
Iltapuoleksi lehmät ajettiin väljämetsään. Päivälypsy oli sitä ennen. Kujasia pitkin taivalsi koko kylän karja paimenet perässä. Joskus lehmät 'pussasivat', puskivat toisiaan, että kylet aukesivat ja sarvet katkeilivat. Veri valui milloin pusketusta, milloin puskijan päästä katkenneesta sarvesta. Kun lehmät oli saatu metsään, mentiin Lauhaan uimaan. Kävimme myös syömässä ennen kuin lähdimme etsimään lehmiä metsästä. Hytinaholla paimenet pelasivat pallopelejä. Suon laidasta käytiin syömässä juomukoita ja karhunmarjoja. Puista syötiin pehmeitä vuosikasvuja 'kerkkiä' ja 'jälttiä'. Eikä tullut mieleen kenen oli metsä. Kerran Koskivaaran Viki kysyi minulta 'huolit sie virsut näist petäjä kuorist'. 'Otaha mie.' Viki pani petäjän kuoret vastatusten, liukkaat puolet sisälle päin. 'Nouse nyt tuho piäl ni mie otan mitan.' Hän mittaili ja taivutteli. Nykäisi sitten yllättäen päällimmäiset kuoret pois. Minä lensin selälleni. Toiset tietysti nauroivat. Siihen aikaan ei ollut housuja jalassa. Sekin harmitti kaiken muun lisäksi. Leikin jälkeen piti lähteä etsimään lehmiä metsästä. Kuuntelimme kelloja. Niitä oli monen sointisia. Lehmät esittivätkin kelloillaan hienoa musiikkia. Paimenet tunsivat kaikki äänet, 'kenelle kellot soivat'. Luettiin lorujakin: 'Kellot kuulin, hännät näin, vaan en löytänyt lehmijäin.' Jos jäi yksin viimeiseksi etsimään lehmiään, oli pelottavaakin. Aamusilla, kun piti mennä metsään paimeneen, niin viideltä oli lähdettävä. Puolelta päivin sitten karja oli ajettava Hytinaholle. Lypsäjät tulivat sinne. Kun aamulla sain lehmät metsään syömään, rupesin nukkumaan jonkun pehon juureen. Eivät tulleet käärme ja susihukka mieleen kesken jäänytä unta jatkamaan ruvetessani. Kyläkujaset muistaa jokainen paimen. Niitä ei hiekalla kohennettu. Paimenet menivät lehmiä ajaessaan pahimmissa paikoissa aitaa pitkin. 'Velli' olisi ylettynyt polviin. Sitten niitä 'variksen saappaita' haudottiin lämpimässä vedessä ja voideltiin kermalla. Muistan kuinka kaksi vanhaa, Ikkala Nasto ja Olli, kulkivat paimenessa. Olivat lapsen silmin satavuotiaita. Sen on täytynyt olla raskasta heille. Silloin oli leipä tiukassa. Jokaisen oli osallistuttava töihin voimiensa mukaan, niiden äärirajoille asti." Anttila Kola, s.1896, tarkasteli samoja asioita: "Paimenet läksiit jo enne laiva lähtyö. Se läks viijelt. Sit kahelttoist ajettii lehmät kottii päivälypsyl. Sen jälkie olotettii tuas metsiää. Itse juostii Lauhua uimuaa. Iltasil kuuvelt lähettii sit tuas lehmii etsimiä. Evästä ol piimä tai maito ja leivä kolkka voisilmä kans. Paimenil ei kaik antaniet kunno evväitä. Heimo Tarja ol hyvä ihmine, hiä pit paimenta hyväst. Ei pant hapamaituo eväspulluo. Poikapaimenil ol Istsillal tupakointi, leht'mahorkkua varastettii. Hytiahol pelattii millo mitäkii. Juna ja Mari mökis, siin aho laijal, piettii saetta. Ol meil erriän kesän elättivariskii, eväsleipii sil syötettiin. Mammais piäst sen vappuaks, ko luul et myö vua riäkätiä sitä. Paimenel annettii kesält rahapalkkua, vuatetta ja kenkät. Virpoaikan käytii sit paimentalolois virpomas ja suatii kanamunnii. Niitäkö tul iso kasa, sit myötii. Pappai huasto ain sussii. Laurla Marva ja Heiki talo ol siin Laurila kujasii laijal. Siihe ko tul suspartti ni tul kurika kans ja män sekkua. Kyl suvet läksiit. Hevost olliit siin lepikkoluavol, se ol lepikkolato, mikä ol Lahekualatokse ylitse. Siel olliit kaik sekasii, orit tammat valloillua. Ukot olliit paimenes lepikkoluavol." Anttila Kola oli Lahtisen, Heimolan ja Anttilan yhteinen paimenpoika.