Riitta-Marja Leinonen Taideaineiden ja antropologian laitos Oulun yliopisto HEVOSTARINAT eläin toisena Tutkin väitöskirjassani suomalaista hevoskulttuuria ja hevostaitoja eli hevosen käyttöön, käsittelyyn ja hoitoon liittyvää tietoa ja taitoa. Käytän lähteenä muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aineistoja Hevostarina ja Hevoset sodassa 1939-1944, sekä Ulla-Maija Aaltosen keräämiä kertomuksia kirjaan Kiitos Suomen hevoselle. Kertomusten kautta tutkin sitä, mitä suomalainen ihminen kertoo ihmisen ja hevosen välisestä suhteesta ja vuorovaikutuksesta, mitä merkityksiä hevoselle annetaan ja miten hevosen käyttäytymistä tulkitaan. Tässä yhteydessä keskityn sotahevosesta kertoviin aineistoihin. Hevoset sodassa 1939-1944 aineisto kerättiin vuonna 1975 ja siihen saatiin vastaukset 166 ihmiseltä (129 miestä ja 37 naista), kaikkiaan aineistoa kertyi yli 900 sivua. Ulla-Maija Aaltosen vuonna 1989 keräämä aineisto koostuu haastatteluista ja informanttien itse kirjoittamista kertomuksista. Kirjassa on 120 kertomusta, joista 69 on miesten ja 51 naisten kirjoittamia. Osa kertomuksista on hevoselämäkertoja, eli kertojan elämä niiltä osin, kuin siihen hevoset liittyvät. Joillakin kertomukset keskittyivät lapsuuteen, mutta suurin osa kertojista oli aikuisia sota-aikana, ja he keskittyivät sotamuistojen kertomiseen hevosen osalta. Toiseudesta Eläin edustaa mitä suurimmassa määrin toiseutta, vierasta olentoa. Elena Oksa on tutkinut tätä pro gradussaan, minne hän on koonnut muun muassa Elisa Aaltolan ja Steve Bakerin ajatuksia erialisista tavoista nähdä eläin, ja niitä ovat: 1) Nähty eläin, 2) tieteellistetty eläin, 3) häivytetty eläin, 4) inhimillistetty ja samankaltaistettu eläin ja 5) luokiteltu eläin. Nähty eläin on passiivinen objekti, alistettu kohde, jota mennään katsomaan esimerkiksi eläintarhaan. Oksa viittaa tässä feministiseen kritiikkiin, joka on perinteisesti nähnyt katseen vallan välineeksi. Tieteellistetty eläin nähdään lajinsa edustajana erityisesti luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Se kadottaa yksilöllisyytensä ja se hajotetaan joukoksi tutkittavia tosiasioita. Häivytettyä eläintä ei nähdä omana itsenään vaan symbolina jollekin muulle. Oksa ottaa esimerkiksi Mikki Hiiren, joka ei esiinny hiirenä vaan metaforana nokkelalle ihmiselle. Itse hiiri ja sen merkitys eläimenä on häivytetty. 1
Inhimillistettyä ja samankaltaistettua eläintä selitetään ihmismäisten ominaisuuksien kautta. Eläintä inhimillistetään perusteetta silloin, kun sen lajityypillistä käyttäytymistä selitetään samoin perustein kuin ihmisen käyttäytymistä. Eläimiä on kautta aikojen luokiteltu monin tavoin. Eri kansoilla on omat tapansa, samoin tieteellisiä luokituksia on monia. Esimerkiksi brittiläinen antropologi Edmund Leach on jakanut eläimet luokkiin sen mukaan, miten kauas ne asettuvat ihmisestä, minästä (self), ja tehnyt seuraavan luokituksen: a) minä, b) lemmikkieläin, c) tuotantoeläin, d) riistaeläin ja e) villieläin. Näistä näkemisen tavoista juuri inhimillistäminen tulee selvästi esille tutkimissani kertomuksissa. Tarkastelemme toiseutta omasta kokemusmaailmastamme käsin, ja eläimen käyttäytymistä tulkitessaan maallikko käyttää usein apunaan juuri inhimillistämistä. Eläimestä muodostettu kuva ei ole siis todellista eläintä kuvaava fakta, vaan representaatio. Minua kiinnostaakin erityisesti se, miten maallikko muodostaa eli konstruoi kuvansa hevosesta, ja miten hän tulkitsee sen käyttäytymistä. Filosofi Leena Vilkka puhuu intentionaalisesta ja behavioristisesta tavasta tulkita hevosta. Näistä voitaisiin myös käyttää nimitystä maallikko- ja tieteellinen teoria. Maallikot yleensä tarkastelevat hevosta intentionaalisena eli tahtovana ja tietoisena olentona, kun tieteen näkökulma on biologisfysiologinen, eikä se oleta eläimellä olevan minuutta. Kun behavioristi kysyy: Miten hevonen toimii? Intentionalisti kysyy: Miltä hevosesta tuntuu? Mitä se haluaa? Yleensä jako ei kuitenkaan ole näin jyrkkä sen enempää maallikkokuin tieteellisissäkään teorioissa, vaan sekoitus molempia. Millainen kuva sota-ajan hevosesta muodostetaan näissä kertomuksissa? Hevonen on niissä persoona, siitä kerrotaan yksilötasolla, toisin kuin tieteellistetyn eläimen kuvassa. Se rinnastetaan ihmiseen monin tavoin roolien, symbolien ja tunne-elämän kautta. Jotkut käyttivät siitä jopa kolmatta persoonapronominia, hän. Siitä puhutaan ystävänä ja perheenjäsenenä. Sodassa suomenhevonen nousi monelle sankarin rooliin ja sen koettiin myös symboloivan isänmaallisuutta. Sodassa olleita hevosia kunnioitettiin veteraaneina, kuten miehiäkin ja niiden kuolemaa saatettiin surra samalla lailla kuin miestenkin. Hevosella koettiin olevan myös rikas tunne-elämä, ja sitä pidettiin viisaana eläimenä. Jaan karkeasti nämä hevoskuvat kolmeen osaan: persoonalliseen hevoseen, symboliseen hevoseen ja tunteiden ja toiminnan kohteena olevaan hevoseen. Persoonallinen hevonen Inhimillistävä puhetapa personifioi hevosen. Sitä ei nähdä niinkään lajinsa edustajana, vaan yksilönä, jolla on omat luonteenpiirteensä ja 2
kokemuksensa. Eräs mies kuvailee hyvin elävästi kahden hoidokkinsa luonnetta. Pruuni oli mitätön kooltaan, pitkäkarvainen, vaatimaton työhevonen, mutta muistutti värikästä persoonaa: temperamenttinen, henkisesti vireä, sisukas, vähästä kiitollinen, ailahteleva ja herkästi vaistoava, nöyrä, mutta kuitenkin omaperäinen ja arvaamaton kuin kadehdittava elämäntaiteilija. (SKS KRA HS 1: Kaarto. 1975.) Könnistä ei tullut minulle sellaista ystävää kuin Pruunista (---) jotenkin jäimme vieraiksi toisillemme. Könni oli jalomuotoinen, rauhallinen, ainakin näyttävästi piittaamaton tapahtumista, ympäristöstään ja hoitajastaan ja otti kaikenlaiset palvelut vastaan etäisen viileästi kuin sisintään visusti salaava ylimys. (SKS KRA HS 1: Kaarto. 1975.) Suomen kielessä eläimistä ei yleensä käytetä kolmatta persoonapronominia, hän. Jotkut käyttävät sitä kuitenkin viitatessaan heille tärkeisiin ja tuttuihin eläimiin. Tutkimassani aineistossa vain muutama kertoja käytti tätä muotoa tietyistä, hänelle tärkeistä hevosista puhuessaan (muista hevosista sanottiin se). Sodan kestäessä hänet kotiutettiin ja muistan, kun hän tuli kotiin. Käytiin hakemassa kirkonkylältä ja hän vielä linkkasi jalkaansa niin kuin sotainvalidi. (Kiitos Suomen hevoselle, Puhakka, s. 286.) Hän oli niin iloinen päästessään kotiin, ja minun pojanmieltäni se kovasti liikutti. Että eläin osasi kertoa kaiken ikävän ja kotiinpaluun riemun samalla kertaa. Se jäi mieleeni vahvasti, miten hän hirnui sekä ikävää että iloa. (Kiitos Suomen hevoselle, Tapanila, s. 291.) Hevonen koetaan voimakkaasti tuntevana eläimenä. Hevosen sanotaan olevan surullinen, iloinen, nolostunut tai vihainen. Sen sanotaan itkevän, iloitsevan, vihaavan, pelkäävän, olevan onnellinen ja tuntevan häpeää. Myös tunnepuoli koettiin viisaudeksi. Kyllä hevonen tuntee niin paljon. Se oli onnellinen kotiinpaluustaan. Hevonenhan on loppujen lopuksi viisas eläin. (SKS KRA HS 2: Mattila. 1975.) Kertomuksissa on useita mainintoja itkevistä hevosista ja siitä, kuinka suuret kyyneleet valuvat niiden poskia pitkin. Kysyin asiaa tuntemaltani kokeneelta hevosmieheltä, ja hän sanoi nähneensä hevosen itkevän koti-ikävää, kun se oli tuotu uuteen paikkaan. 3
Eläin vaistosi, että taasen oli lähtö edessä. Setä kertoi: Mustan silmistä vuoti vesi virtanaan, se itki. Ja vedet ne tuli minunkin silmistäni, lisäsi setä lopuksi. (SKS KRA HS 1: Kankaanpää. 1975.) Moni mainitsee hevosen viisauden. Minkälaista viisautta he tällä tarkoittavat? Yhden kertojan mukaan viisaus ilmeni siinä, että hevonen ei työssään koskaan käyttänyt enempää voimaa kuin oli tarpeen. Hevosen viisauden katsottiin olevan myös hermojen säilyttämistä tiukoissa tilanteissa ja kykyä suojautua vihollisen tulitukselta. Kyllä vastaavia tapauksia sattui näillä yöllisillä retkillä mutta harvat miehet pystyivät tajuamaan sen hetkisiä tilanteita. Yleensä hevoset säilyttivät hermonsa mutta miehet eivät ja siksi ne puskivat pelkoaan ja jännitystään usein hevoseen, jossa ei varmasti ollut vikaa. Normaali hevonen pystyi äkkiä reagoimaan, oli sen oppinut, kun piti mennä nopeasti metsään suojaan avonaiselta maantieltä viholliskoneen äänen kuuluessa. Jokunen laiska tai hidas aiheutti kiroustulvan mutta enemmistö tajusi vaaran läheisyyden. Kyllä hevosella on järkeä, paljon. (SKS KRA HS 4: Salminen. 1975.) Hevosen viisaus näyttää näin kertojista liittyvän käytännön tilanteisiin ja se käsitetään ajan ja kokemuksen tuomaksi ominaisuudeksi. Harvemmin puhutaan hevosen älykkyydestä. Eräs kertoja mainitseekin, että hevosen älykkyydestä hän ei tiedä, mutta viisas se on. Selvästikin älykkyys ja nokkeluus katsotaan eri asiaksi kuin viisaus. Hevonen symbolina Sotaan liittyvässä symboliikassa ja mytologiassa hevosta, ja erityisesti suomenhevosta pidettiin isänmaallisuuden symbolina. Sen katsottiin olevan samanlainen kuin suomalaisen ihmisen, sisukas, uhrautuvainen ja vähään tyytyvä, ja kuolevan sankarina isänmaan puolesta. Ymmärsin, että hevonen ja ihminen yhdessä pelastivat Suomen. Ainakin kotirintama olisi lysähtänyt ilman hevosta, sillä mistä olisi ruoka tullut kaikille, ellei maatalous olisi toiminut. (Kiitos Suomen hevoselle, Andersin, s. 332.) Oman maan kohtaloissa sen piti olla mukana pahimmissa vaiheissa. Siitä meillä kotona muistettiin aina Pekalle kiitosta antaa. (Kiitos Suomen hevoselle, Järvelä, s. 347.) Sodassa olleita hevosveteraaneja kunnioitettiin. Niille annettiin paras mahdollinen hoito ja kevyimmät työt, mikäli talossa oli useita hevosia, ja niiden annettiin päättää päivänsä arvokkaasti. Se tarkoitti joidenkin kohdalla lopettamista kotona, jotkut vietiin teurastamolle. Talvisodasta palautettuja huonokuntoisia hevosia saatettiin pitää kotona ja laitumella kesän hyvässä 4
hoidossa, mutta syksyn tultua ne lopetettiin, jos ne eivät jaksaneet tehdä töitä tai kärsivät reumatismista ja kylmettyneistä jaloista. Talon sotahevosella oli aina erikoisasema, jonka (se) tuntui tietävän. Sotatarinoissa on kertomuksia sankarihevosista, jotka pelastivat ihmishenkiä. Hevosen palaamista leiriin haavoittunut mukanaan pidettiin erityisenä merkkinä eläimen viisaudesta ja älykkyydestä, vaikka hevonen luultavasti vain kulki opittua reittiä ja pyrki tuttuun ja turvalliseen paikkaan. Kertojien joukossa on enemmän ja vähemmän kokeneita hevosihmisiä, mutta yhteistä heille on, että hevonen halutaan nähdä uhrautuvana sankarina, joka kuoli isänmaansa puolesta ja ymmärsi, mistä sodassa on kysymys. Eräs kertoja sanoo jopa hevosen tehneen sodasta inhimillisemmän. Hevonen tunteiden ja toiminnan kohteena Joissakin tapauksissa omia tunteita projisoitiin hevosiin. Kun oltiin iloisia, hevosenkin katsottiin olevan iloinen, kun tunnettiin häpeää, hevosenkin katsottiin häpeävän. Eräs tottumaton hevosmies tunsi hevosensa häpeävän häntä, kun hän nukahti rekeen, ohjat tippuivat reen jalasten alle ja ohjasivat hevosen tien sivuun. Hevoseni ei tehnyt mitään elettä, mutta ymmärsin, että se häpesi ajajaansa. (SKS KRA HS 4: Salminen. 1975.) Hevosesta puhutaan ystävänä ja jotkut löytävät täyden luottamuksen ihmisen ja hevosen välillä. Tämä perustui tiiviiseen yhdessäoloon ja työskentelyyn hevosen kanssa. Suomalaisista sotilaista suurin osa piti hyvää huolta hevosista. Erityisesti talvisodassa joukkojen liikkuvuus ja huolto olivat suuresti hevosista riippuvaisia, koska tykistö liikkui hevosvoimin ja huolto pelasi melkein yksinomaan niiden varassa. Hevonen oli kiintymyksen ja ylpeyden kohde. Oli se merkillistä, miten lyhyessä ajassa nämä ei-hevosmiehet, parhaat yksilöt näistä, pääsivät jo hyviin suhteisiin hevostensa kanssa. Hevonen on tosiaan erittäin herkkä ja viisas. Ne miehet, jotka hevosia kohtelivat hyvin, puhuttelivat niitä, taputtelivat ja jopa halailivat ja paijailivat, pitivät niistä erinomaista huolta. (Kiitos Suomen hevoselle, Puhakka, s. 285.) Meistä tuli pian erottamattomat kaverit. Tulin huomaamaan kuten muutkin, kuinka paljon eläin luottaa ja uskoo ihmiseen. (SKS KRA HS 1: Kantanen. 1975.) Silloin hevosista tuli sellaisia ikuisia ystäviä ja kavereita, kun niitten kanssa niin paljon tehtiin töitä. (Kiitos Suomen hevoselle, Nurmi, s. 309.) 5
Siihen aikaan jokainen hevonen oli läheinen tuttu ja elinehto, jota hoidettiin niin hyvin kuin voitiin niin kauan kuin mahdollista, jotta se jaksaisi ponnistella päivästä päivään. (Kiitos Suomen hevoselle, Andersin, s. 332.) Vaikka hevoskertomukset ovat usein hyvin tunnepitoisia, kaikkien kertomuksissa se ei korostunut. Vaikka pienestä pitäen olisi hevosmiehenä ollutkin, ei se näkynyt tunteiluna paperilla eikä välttämättä hevosen käsittelyssäkään. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö hevosta olisi kunnioitettu ja sen luontaisia piirteitä otettu huomioon. Hevosia en ehtinyt sääliä siellä rintamalla kun näin, sillä silloin ei ollut aikaa tunteiluun. Mutta kotona tavattiin kyllä niitä, joilla oli numerot lautasilla ja osattiin kunnioittavasti niiden työhön sodassa suhtautua (---) Kyllä ne isännät sen ymmärsivät, ettei hevonen sodasta samana palaa. (Kiitos Suomen hevoselle, Martikainen, s. 257.) Hevosten antaminen sotaan oli kuitenkin vaikeaa. Eräs kertoja palveli hevosmiehenä ja hänet määrättiin ottamaan hevonen itselleen hevosottopaikalta, jonne oli kerätty luovutettavaksi 50 hevosta. Hän valitsi vireän hevosen ja istui jo sen rattailla, mutta alkoi ihmetellä, kun omistaja ei päästänytkään irti ohjista. Hän kysyi mieheltä, oliko hevosessa jotain vikaa, ja silloin tämä vanha isäntä puhkesi kyyneliin. Tuska ja ahdistus oli valtava eläinten puolesta. Tiedän, että moni vanha isäntä olisi ennen lähtenyt itse sille tielle, kun joutui varsasta kasvattamansa lujan ja uskollisen työtoverinsa luovuttamaan sodan kauhuihin. (SKS KRA HS 2: Laakso. 1975.) Hevosista suurin osa oli kotikasvatteja, ja ne olivat rakkaita koko perheelle. Niiden kohtalosta rintamalla saatettiin kantaa huolta samalla tavalla kuten miehistäkin. Useimmissa taloissa huoli hevosesta oli samaa syvää huolta kuin huoli ihmisystävästä. Tuohon aikaan ihmisen ja hevosen suhde oli sellainen. (Kiitos Suomen hevoselle, Erkkilä, s. 295.) Kuolleiden hevosten näkeminen oli hankalaa monille miehille, koska hevosen ajateltiin olevan viattoman luontokappaleen, joka kärsi ihmisen mielettömyyden vuoksi. Eräs hevosmies näki kaksi tallillista hevosia kuolevan kranaattitulessa ja sanoi: Ne olivat osa meistä, osa sitä elämää, jota armoton sota tuhosi. Hevosen menettäminen tuntui joistakin miehistä kuin he olisivat menettäneet parhaan ystävänsä. Pruuni-ruuna haavoittui kuolettavasti koneesta ammutuista luodeista. 6
tummanpunainen veri pursui paksuna sen sieraimista. Mustanruskeissa silmissä oli äärettömän surullinen, nöyrä katse. Silittelin ystäväni otsaa ja veristä kaulaa ja sopertelin jotakin rauhoittavasti. (---) Mieleeni tuli, että haluaisin itse lähettää Pruunin kuolemaan, mutta tiesin, etten siihen kuitenkaan kykenisi. Sisukkaasti pieni Pruuni seisoi huojuvilla jaloillaan ja painoi riipuksissa olevaa päätään rintaani vasten. Siinä se oli siihen hetkeen saakka, jolloin sen otsaan suunnattu ase laukesi ja Pruuni lyhistyi mustuneelle sannansekaiselle hangelle. (SKS KRA HS 1: Kaarto. 1975.) Hevosten kuolemista kertovat tarinat ovat karmeita ja jotkut niistä ovat täynnä kuvottavia yksityiskohtia. Niistä kuvastuu vielä vuosikymmenien jälkeenkin kerrottuna miesten ja naisten kokema kauhu, syyllisyys ja suru. Jotkut sanoivat itkevänsä niitä kirjoittaessaan. Lopuksi Hevosen toiseus näyttäytyy sota-ajan kokeneiden ihmisten kertomuksissa varmasti erilaisena kuin sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien kertomuksissa. Kertomukset on kirjoitettu 30-45 vuotta sodan loppumisen jälkeen ja se toki jättää jälkensä niihin. Niin traumatisoivia kuin sotamuistot saattavatkin olla, niihin liittyy myös nostalgiaa. Elämänkokemus myös muokkaa kertomuksia ja sitä, miten sota-ajan hevonen nähdään. Sodan mahdollisesti sekavat muistikuvat muovautuvat vuosien myötä ja muodostavat ehjemmän kuvan. Nämä kertomukset ovat siis aikakautensa eli 1970- ja 1980-lukujen kuvia menneisyydestä. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki kertojat muistavat kymmeniä vuosia sitten tuntemiensa hevosten nimet, ulkonäön ja luonteen. Hevoset eivät ole näissä kertomuksissa, paria tapausta lukuun ottamatta, vain hevosia. Kirjoittajien suhtautuminen hevoseen on yleensä hyvin tunteellista. Sekä miehet että naiset säälivät sitä sodan mielettömyydessä, kunnioittivat sitä, pitivät siitä huolta, rakastivat sitä ja kaipasivat sitä. Sotaoloissa sen kanssa tunnettiin kohtalontoveruutta. Kertomuksissa se sekä rinnastettiin ihmiseen että nähtiin ihmisen nöyränä palvelijana. Hevonen oli tärkeä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli korvaamaton niin kotipelloilla kuin sotaajan huoltotehtävissäkin. Sen kanssa jouduttiin viettämään paljon aikaa ja hevonen tuli tutuksi kertojille yksilönä. Se nähtiin nimenomaan inhimillistettynä ja samankaltaistettuna eläimenä. Lähteet Arkistolähteet Hevoset sodassa 1939-1944 aineisto, niteet 1-4, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto, Helsinki. 1975. 7
Painetut lähteet Aaltola, Elisa 2004: Eläinten moraalinen arvo. Vastapaino.Tampere. Clifford Geertz 1993 (1983): Common Sense as a Cultural System. Local Knowledge. Fontana Press, GB. Kiitos Suomen hevoselle siitä, että se oli mukana sotatiellä ja kärsi ja kesti Suomen ankarina vuosina. Toim. Ulla-Maija Aaltonen. Art House, Helsinki. 1998 (1991). Noske, Barbara 1997: Beyond Boundaries Humans and Animals. Black Rose Books. USA. Oksa, Elena: Eläin kulttuurin toisena. 10.2.2005. http://www.mv.helsinki.fi/eoksa/taustaa.htm Stewen, R. W. 1997: Hevonen puolustusvoimissamme. Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945. Toim. Ilmari Ojala. Karisto Oy, Hämeenlinna. Vilkka, Leena 2003: Hevosen hyvä elämä. Hevosen käsittely ja käyttäytyminen. Toim. Virpi Nieminen. Art House, Helsinki. 8