Kanuunankuulapäiväkirjat Johtuen siitä, että niin elämässä kuten ajassakin asiat seuraavat toisiaan, saattavat niiden vaikutukset ulottua hyvinkin pitkälle tulevaisuuteen. Koko elämämme muodostuu peräkkäisten tapahtumien ketjusta, mutta tapahtumien syy-yhteydet hahmottuvat usein vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Kuten itähelsinkiläisellä ajattelijalla Löysä-Kaijulla on aina ollut tapana lausua: Elämä on valintoja. Ei ole olemassa mitättömiä pikkujuttuja, vaan mikä tahansa merkityksettömältä vaikuttava teko voi ajan myllyssä jauhautua elämäämme ohjaavaksi voimaksi. Joko vähitellen ja meidän itsemme sitä tiedostamatta tai väkivaltaisesti meidät mukaansa temmaten. Porttiteoria Sovimme keskenämme, ettemme kerro löydöstämme kellekään kavereistamme. Halusimme antaa itsestämme mahdollisimman aikuismaisen kuvan ja päästä mukaan oikeaan jenkkiautojen korjaustoimintaan. Kyseinen Masa osoitteksti: Hese Tolonen kuvat: Alcan Highway -elokuvasta Se, mikä joka johti minut lopulta ajamaan 60-vuotiaalla kuormaautolla lähes 4 000 kilometriä Alaskan vuoristossa, on useamman tapahtumaketjun yhteisvaikutusta. Ikään kuin mustan jään, kesärenkaiden ja liian suuren tilannenopeuden yhdessä aiheuttama syöksy sillan kaiteen läpi mustaan jokeen. Jostain lapsuuden maaseutukesistä kummunnut kiinnostus koneisiin suuntautui 1970-luvun lopun hot rod -muodin myötä vanhoihin amerikkalaisiin autoihin. Intoilimme veljeni Iikan kanssa 1950-luvun siipiautoista ja opettelimme kuumeisesti tunnistamaan amerikkalaisia automerkkejä. Kun sitten sattumalta osuimme polkupyörillämme Matti Hyypän tallimiljööseen Vartiokylän Linnanrakentajantielle eräänä keväisenä iltana vuonna 1980, oli kohtalomme pitkälle sinetöity. Tallista kajasti hitsausvalokaaren välke. Rohkenimme mennä esittäytymään ja kysyimme kohteliaasti lupaa saada katsella touhua. Masaksi ja Jussiksi esittäytyneet noin kolmikymppiset miehet eivät nähneet kiinnostuksessamme ongelmaa, vaan päinvastoin esittelivät, mitä olivat tekemässä pukeilla olevalle 1965 Dodge Coronet -farmarille. Viivyimme paikalla myöhään yöhön ja pitkälle yli sovitun kotiintuloajan. Poljimme kotiin haltioituneissa tunnelmissa, pahasti myöhässä, mutta hyvä selitys valmiina vanhemmillemme. Olimme olleet aikuisten seurassa ja vaarattomissa puuhissa. Puuhien vaarattomuus joutui sittemmin kyllä kyseenalaistetuksi moneen otteeseen. tautui sittemmin amerikkalaisten ajoneuvojen ja ajoneuvoihin liittyvän elämäntavan pioneeriksi Suomessa, Matti Hyypäksi. Myös juuri aloittaneessa Mobilisti-lehdessä innostuneena avustajana häärinyt Hyyppä laajensi mobilismin aihepiiriä käsittämään 50-luvun jenkkiautot, lyöden lisää löylyä silloin vielä uskaliaan puolimobiili -termin käyttöönoton. Tallimiljöö tunnettiin "Tonttina". Aloimme käydä Tontilla säännöllisesti ja pääsimme suorittamaan aluksi pieniä apuhommia. Vuosia jatkunut toiminta Hyypän opetuslapsina, minkä nimityksen ansaitsimme pian aikuisten harrastajien keskuudessa, kiteytyi 1955 Chevrolet -henkilöauton kunnostusprojektissa. Matin monipuolinen kiinnostus ajoneuvokulttuureihin laajensi ajatusmaailmaamme tuossa varsin omaksumiskykyisessä iässä. Tontilla toimittiin varsin humoristisissa merkeissä. Esimerkkinä suorittamistamme tutkimuksista toimii kärpästen kiitorata. Keltaisella lainapeitteellä peitetyn 1951 Mercuryn raadon kaltevan takaikkunan päällä kylmänä Tontilla, noin -84. ja sateisena kesänä 1980 liukastelleet kohmeiset hyönteiset, joiden etenemismetodeita ja raajojen liikeratoja tarkkailimme. sillä Matilla oli suunnitelmissa rakentaa hyönteisrobotti. 1980-luvun puoliväliä lähestyttäessä alkoivat kaverit saavuttaa ajokortti-iän. Amerikkalainen auto oli kaveripiirissä monilla pakkomielteenä. Tyypillinen ensijenkki oli Plymouth Valiant, Dodge Dart tai 60/70-lukujen Chevrolet. Joidenkin kohtalona oli valtavassa innossaan sortua ostamaan autoliikkeestä ylihinnoiteltu kitillä kokoon harsittu mätäpaise, jota sitten jouduttiin elvyttämään tienvarressa parhaan kyvyn mukaan. Noilla loppuun ajetuilla entisillä käyttöautoilla oli toki huomattavan hauskaa liikkua kaupungilla mm. silloin kuumimpana nuorison kokoontumispaikkana toimineen Hietalahden uimarannan ympäristössä. Itselläni pakkomielle oli kuitenkin vaikeampaa lajia, sillä en olisi halunnut tyytyä käyttöjenkkiin, vaan pidin välttämättömänä saada elämäntapa-ajoneuvoksi 2-ovinen ja mieluiten 1950-luvulla valmistettu ajoneuvo. Ongel- Mobilisti-tilaajasivut 8/11 99
mana oli, että tarjolla olleen kaluston hinnat ja lukiolaisen varallisuus eivät oikein kohdanneet. 1980-luvun alkuvuosina Helsingin Sanomien sunnuntainumeron automyyntipalsta oli tyypillinen tapa löytää harrasteajoneuvo, jollei sellaista onnistunut paikallistamaan tien varresta ja vielä saamaan omistajaa suostutelluksi myymään aarteensa. Helsingin Pohjoisrannan Shellin takana oli seisonut pitkään hyväkuntoinen 2-ovinen 1961 Plymouth -farmari, jota kävimme öisillä kaupunkikierroksillamme tutkimassa. Rekisterinumeron perusteella selvitimme veljeni kanssa auton omistajan, joka yllättäen suostui neuvottelemaan omistajanvaihdoksesta. Noin 16-vuotiaina emme tietenkään voineet suorittaa koeajoa itse, vaan jouduimme turvautumaan isäämme. Auto toimi moitteettomasti ja hintakin oli niin kohtuullinen, että kesätyösäästömme olisivat yhdistettyinä riittäneet sen ostamiseen. Arkkitehti-isällemme ei kuitenkaan käynyt entisen ruumisauton hankkiminen perheeseen. Hänen kantansa oli järkkymätön ja auto myytiin pian toisaalle. Ajokortti-ikä lähestyi ja projektikuume riehui valtoimenaan. Hesarista löysin kymppitonnilla myynnissä olevan 1960 Impalan, mutta joku rovaniemeläinen oli ollut nopeampi ostopäätöksessään. Kitarapajan Antti Aution amerikanystävän kautta yritettiin ostaa 1959 2D HT Dodge Royal, mutta sekin oli juuri myyty, oltuaan sitä ennen 20 vuotta myynnissä eräällä takapihalla. Kohtalo tuntui leikittelevän kanssani. 100 Mobilisti-tilaajasivut 8/11 Redneck-meininkiä Yli 25-vuotiaiden ajoneuvojen tuontiverotusta oli alennettu kohtuuttomasta 90 prosentista vastaavan uuden verosta vuoden 1985 alussa. Silti vero oli vielä huomattavasti korkeampi, kuin mihin seuranneina vuosina saatiin tottua. Vanhoja pakettiauton määritelmän täyttäviä autoja oli kuitenkin uustuotu kohtuullisen runsaastikin. Pakettiautoillahan ei tuohon aikaan ollut lainkaan autoveroa. Pickup olisi mahdollinen ratkaisu ongelmaani. Kauhtunut pickup sopisi sitä paitsi ihailemaamme Lynyrd Skynyrd -etelävaltiolaismeininkiin ja ärsyttäisi sopivasti lähiön 80-luvun perusväestöä. Erään länsisuomalaisen autotrokarin lehtiilmoituksesta havaitsin myynnissä 1953 ja 1958 Chevrolet -pickupit. Elettiin jo kevättalvea 1985 ja ajokortin suorittaminen oli käynnissä opetusluvalla isäni uutena hankkimalla ja tuolloin jo täysin läpimädällä 1971 kuplafolkkarilla. Robert Crumbin undergroundsarjakuvista tuttu 50-luvun alun Chevy tuntui oikeastaan aika innostavalta vaihtoehdolta ensimmäisen autoilukesän lähestyessä. Tienvarren mittari näytti 34 pakkasastetta rynkytellessämme kovan onnen kuplafolkkarilla katsomaan nimenomaan tuota 1953-mallia. Ratin takana värjötteli Helge Helenius kyytiläisinään veljeni ja minä. Matkasta muodostui ikimuistoisen raikas kuplan onnettomien lämmönvaihtimien tuottaman lämmön poistuessa mädistä helmakoteloista suoraan ulkoilmaan. Sisään asti päässyt lauha henkäys taas oli lievästi seostettu pakokaasulla. Kiitimme mielissämme kyseisen ajoneuvotyypin pääideologia varauksettomasta innostuksesta pakokaasun hyötykäyttöön. Astuessamme sisään autoliikkeeseen pettymys oli valtava, kun Chevyt osoittautuivatkin GMC:iksi. Kyseinen myyjä tuli myöhemmin tunnetuksi hyvinkin luovan markkinoinnin toteuttajana, mutta sitähän me vilpittömän innostuneet nuorukaiset emme silloin voineet aavistaa. Varsinainen kohde oli muilta osin parempi kahdesta ehdokkaasta, viiskolmonen, mutta sen runko oli mädäntynyt lähes poikki hytin takaa. Lavakaukalon pohja oli hitsattu paksusta pellistä ja kun lavalla asteli, notkui auto keskeltä ylös alas. Oli itsestään selvää, etteivät taitomme riittäisi rungon korjaamiseen. Toimenpiteen laillisuus myös arvelutti aikana, jolloin katsastusmiehillä oli rajaton mielivalta ja perusvihamielinen suhtautuminen nuorison vanhoihin jenkkiromuihin. Pitkin hampain jouduin kohdistamaan katseeni 1958-malliin. Kori oli armottoman mätä, mutta alkuperäinen Pontiacin V8-tekniikka oli paikoillaan teoriassa ajokuntoisena. Autohallissa vallitsi ulkolämpötila ja 80-luvun pilottitakkikuosi mahdollisti autojen tutkimisen vain joitakin minuutteja kerrallaan. Tunteja jatkuneen tarkastelun ja empimisen jälkeen päädyin tekemään aiesopimuksen 1958 GMC 100 -pickupin ostamisesta. Perustavaa laatua oleva virhe, joka vaikuttaisi elämäni muotoutumiseen ennalta arvaamattoman voimakkaasti. Ratkaiseva askel Lopullinen kaupanteko vaati vielä toisen retken, joka suoritettiin jälleen em. kuplalla. Menomatkalla vallitsi vaakasuorassa puhaltava lumimyrsky. Huonossa kelissä kuskiksi värvätty juuri kortin saanut luokkatoverini Pekka Kanerva törmäsi jo Kehä ykkösellä ruuhkassa edellä ajaneen Taunuksen perään. Silloin olisi pitänyt ymmärtää kääntyä takaisin. Merkit eivät selvästikään muutenkaan olleet suotuisat aikeideni suhteen. Jatkoimme kuitenkin huomattavia vaikeuksia autoilu-uransa alkuvaiheessa kohdanneen Pekan kyydissä matkaa kauhun aiheuttaman hiljaisuuden vallitessa. Perillä oli vieläkin epäröitävä ja tutkittava romuja, kunnes isäntä ilmoitti laittavansa liikkeen kiinni. Ristiriitaisissa tunnelmissa ilmoitin suostuvani kaupan ehtoihin, ja laitoimme nimet osamaksupapereihin. Paluumatkalla kuplan lämmitysjärjestelmä saavutti käyttöikänsä takarajan ja pakokaasua alkoi tulla tulvimalla sisätiloihin. Tukimme lämmitysjärjestelmän mahdollisimman hyvin sanomalehdillä. Jouduimme siitä huolimatta ajamaan halki Etelä-Suomen sivuikkunat auki veivattuna ulkoilmasta happea haukkoen, kuin pilkkimiehen jäälle vetämät kohmeiset muikut. Seuraavana iltana vaihtolava-auto pudotti mattamustan möhkäleen vuosaarelaisen omakotialueen kääntöpaikalle. Aamulla ennen kouluun menoa autoani tutkiessani tunsin outoja värinöitä. Innostuksen sijaan tunnelma oli aika epämääräinen. Taisin tajuta ottaneeni ratkaisevan askeleen harrasteajoneuvonomistajan loputtomalla upottavalla polulla, joka veisi aina vain loitommaksi järjen valaisemasta elämästä. Itse asiassa minulla ei ollut aavistustakaan, mihin romun voisi siirtää ja naapurit loivat kohtalaisen vihamielisiä katseita omakotialueen statuksen äkisti pilannutta esinettä ja sen omistajaa kohti. Unelma Crumb-mallista oli vaihtunut aika vastenmielisen oloiseen loppuunajettuun kuorma-automaiseen rumilukseen. Onnekseni Matti Hyyppä tarjosi autolle ensisuojan tallistaan siksi aikaa, kun viisviitonen oli maalaamossa. Kuukauden kuluttua GMC hinattiin Ari Forsmanin 1965 Oldsmobilella FHRA:n Pihlajiston yhteistalliin, jossa aloitettiin aluksi varsin haparoivat yritykset ajoneuvon kunnostamiseksi. -58 Gemsun siirtoa Pihlajistoon. Vartiokylän Teboililla, vuonna -85. Iikka Tolonen, kirjoittaja, Timo Heloaho, Jyri Ailio, Ari Forsman, ja Juha Hyyppä. Kuva: Matti Hyyppä
Kaivopuistossa lakkiaisia edeltävänä yönä -86. Kuva: todennäköisesti Vesa Kantonen Ensimmäinen ajokorttikesä tuli ja meni GMC:n lojuessa säälittävänä purettuna läjänä hallissa. Seuraavana talvena projekti alkoi kuitenkin saada ryhtiä. Pohjois-Suomesta Ladalla ja perävaunulla Vartiokylän Teboilille saapunut varaosahytti luovutti paremmat ovensa täysin menetettyjen tilalle, ja aloin päästä jyvälle ruostehitsauksesta ystäväni Rami Rauteen avustuksella ja hänen laitteillaan. Talven aikana suoritettu raataminen mahdollisti keväällä ylioppilastodistuksen noutamisen siirtokilvillä varustetulla, tuoreessa pohjavärissä olevalla 1958 GMC:llä. GMC merkkinä oli alkanut tuntua oikealta, enkä enää harmitellut kuorma-automaisia piirteitä mm. kojelaudan ilmeessä. Olin ajautunut peruuttamattomasti GMC-mieheksi. Kanadaan romustamaan Opiskellessani, tai oikeastaan harjoittaessani elämäntapaani hengailla opiskelijakahvilassa ja pajoilla Taideteollisessa Korkeakoulussa, tapasin Helsingin yössä kanadalaisen nuoren herran kahden kauniin suomettaren seurassa. Päädyimme yömuonalle samaan baariin ja huudellessamme kohteliaisuuksia pöytäseurueidemme välillä selvisi, että kyseinen herra Jonathan Ayres oli kanadalainen vaihto-oppilas (vrt. Dennis, Tabu TV-sarja 90-l.), joka oli päätynyt toimimaan Taik:n lasipajan uudistuksen päätoteuttajana ja asumaan erään luokkatilan kulmaukseen. Valitettavasti tutustuimme paremmin vasta kun Jonathan, tuttavallisemmin Jonny, oli lykännyt lähtöään maastamme jo pariin otteeseen ja joutui poistumaan viisumin umpeutuessa. Viimeisenä iltana keräilimme Jonnyn omaisuutta ympäri Helsinkiä ja veimme tavarat rautatieasemalle säilöön. Jonnyn Fender Mustang -sähkökitara ei mahtunut lukittavaan kaappiin, joten heitimme sen kaapin päälle. Vietettyämme läksiäisiä viime hetkeen asti, Jonny lennätettiin taksilla suoraan aamukuudelta kohti Seutulan lentokenttää startanneeseen bussiin. Kitara löytyi ihmeeksemme kaapin päältä ja tungettiin sisään bussin oviaukosta kaiken muun omaisuuden kera. Viimeisenä kuulin Jonnyn huutavan minulle Sinun vuorosi tulla Kanadaan seuraavaksi!, ennen kuin toiset matkustajat pakottivat hänet peremmälle bussiin. Kului parisen vuotta ja tapahtui lukemattomia asioita. Keväällä 2001 istuin kuitenkin vihdoin Torontoon matkaavassa tsekkiläisessä lentokoneessa. Kanadan tullissa minut ohjattiin nopeasti epäilyttävien tulijoiden jonoon suuri punainen X-kirjain tuloselvityskaavakkeeni taustalla. Kolmen kuukauden oleskeluani ei aiottu niellä pureskelematta. Viehättävä aasialaissukuinen virkailijatar ilmoitti mielestään kolmen kuukauden olevan todella pitkä aika turistina oleskeluun. Silloin esitin kirpputorilta löytämäni Canada 1972 -tietoteoksen, vastaten käsittääkseni Kanadan olevan todella iso paikka. Neito puhkesi nauramaan ja toivotti minut tervetulleeksi maahan. Tuloaulassa Jonny odotteli tavaramerkikseen sittemmin muodostunut hieman huvittava Amerikan pohjoisvaltojen armeijan kenttälakki päässään. Naureskelimme jonkin verran hämmentyneenä tilanteelle. Emmehän oikeastaan tunteneet toisiamme kovinkaan hyvin. Tuosta hetkestä alkoi kuitenkin kolme kuukautta kestänyt tiivis yhdessäolo, jonka aikana tuttavuutemme hitsautui ystävyydeksi. Ajelimme usein Jonnyn neliveto-pickupilla ympäri Ontariota, koluten romuttamoita ja farmien takapihoja, etsien mielenkiintoisia vanhoja ajoneuvoja. Tuona aikana ennen metallien hintojen räjähdysmäistä kohoamista, lähes kaikkialla Kanadan maaseudulla makasi enemmän tai vähemmän unohdettuja vanhoja hyötyajoneuvoja. Erityisesti vanhojen GMC:iden tutkiminen oli mielihuvia. Halvan hinnan houkuttelemina jopa ostimme 1967 GMC New Look -linja-auton, johon emme onnistuneet löytämään puuttuvaa vetoakselia. Onneksemme ymmärsimme kuitenkin myydä linjurin eteenpäin niiltä sijoiltaan, ennen kuin suurempia tappioita pääsi syntymään. Vihainen veteraani Mieleenpainuvin noista retkistä oli käynti vanhalla ränsistyneellä farmilla terästeollisuuskaupunki Hamiltonin ulkopuolella. Paikan, jossa tehdastyöläisyys kulkee suvuissa ja jossa ei kannata perjantai-iltana mennä työläisbaareihin, jos haluaa säilyttää passikuvansa ennallaan. Maatilan pihalla seisoi A-Ford -hinausauto ja Tämä -56 GMC toimi pitkään kirjoittajan käyttöautona. Juuri maahan tullut auto on vielä Washingtonin kilvissä. Kuva: Ari Forsman muutama muu 1930-50-lukujen tavara-auto. Ulkorakennuksen seinästä pisti ulos iso vanhanaikainen katukello ja kyltti, joka mainosti antiikkia & kelloja. Koputimme matalan tiilitalon ovelle, jolle saapui hyvin iäkäs nainen. Kysyimme häneltä autoista, jolloin nainen vetäytyi hieman pelokkaan oloisena takaisin sisälle hakemaan aviomiestään. Ovelle saapui pienikokoinen aijänkäppyrä verkkoaluspaidassa ja ennen sotia valmistetun tyylisissä miestenhousuissa. Suupielessä roikkui puoliksi palanut sätkä, jonka kanssa elintilasta kilpailivat pari kellastunutta hampaanjäännettä. Mitäs te jätkät täältä haette?, aloitti ukko. Nähtiin tieltä vanha cabover ja nuo kyltit, yritimme änkyttää vastaukseksi varsin vihamielisen tuntuiselle vanhukselle. Teillä näyttää olevan hienoja antiikkilaitteita. Haittaako, jos katsomme hieman ympärillemme? Totta helvetissä haittaa, tää ei oo mikään museo, raivosi ukkeli. Ja mistä te jätkät tiedätte, että mulla on cabover?, jatkoi hän. Teidän on täytynyt nuuskia ympäriinsä! Ei olla nuuskittu. Se näkyy tuolta tieltä. Sininen 47-53 GMC. Ei mulla oo mitään caboveria. Mutta me nähtiin sellainen tuolta tieltä. Tuolla se on ton Internationalin ja A-fordin takana pusikossa. Ei oo caboveria. Ukko oli aikeissa vetää oven kiinni ja heittää meidät ulos tontiltaan. Arvatenkin uteliaisuus kuitenkin voitti ja hän jatkoi: Okei, mulla on cabover, mutta se ei oo täällä! Mutta se näkyy tuonne tielle! Teidän on täytynyt nuuskia! Ja mistäs sä oikein tiedät et se on viiskytluvun alun GMC?. Seurasi pitkähkö selittely kiinnostuksestani kyseistä ajoneuvomerkkiä kohtaan. Ymmärrettyään että olin riittävästi perillä aiheesta, alkoi ukkelin henkinen ikijää hieman sulaa. Tupakka oli ajat sitten sammunut ja lumituisku piiskasi pihaa. Siitä välittämättä veteraani jatkoi kuulusteluaan. Kun lieassa ollut sekarotuinen piski yritti käydä kiinni sääriimme, huusi äijä sille: Turpa kii, narttu!, tarjoten koiralle samalla sotamuistona kotiin tullutta toisen maailmansodan palveluskenkää. Mobilisti-tilaajasivut 8/11 101
Okei, se on täällä mulla, mutta te ette voi mennä katsomaan sitä!. Tilanne alkoi olla melko outo. Vanhaksi mekaanikoksi osoittautunut vanhus yritti pitää yllä vihamielistä asennettaan, mutta oli selvästikin mielissään nuorten miesten kiinnostuksesta taltioimiaan ajoneuvoja kohtaan. Keskustelu jatkui GMC:n tiimoilta. Väittelimme tekniikasta ja Chevroletin ja GMC:n eroavaisuuksista. Lopulta kovanaama heltyi: Okei, menkää katsomaan sitten, mutta älkää koskeko mihinkään, kun meette sinne! Varokaa koskemasta siihen Internationaliin. Sillä on arvoa! Salamana livahdimme tutkimaan sinistä 1950-luvun alun 470-sarjan GMC-umpikaappiautoa. Ruoste oli syönyt parikymmentä senttiä ovien alareunasta, mutta muuten ajoneuvo oli ryhdikäs ja alumiinilaatikkokori varsin hyvä. Kun palasimme asunnolle, notkui äijä edelleenkin ovenraossa aluspaidassaan. Itse palelimme säälittävästi ilkeässä tuiskussa, mutta vanha sotaratsu ei ollut siitä millänsäkään. Kun kysyimme, haluaako vanhus myydä auton, tuli vastaus kuin tykin putkesta; 100 dollaria, mutta rahojen täytyy olla esillä ennen kuin auto siirtyy tuumaakaan, Rahat esillä ensiksi! Okei, haluatteko rahan nyt heti? Ei, ei. Keväällä. Turha yrittääkään saada autoa sitä ennen! En aio tehdä mitään ennen kuin tää kirottu talvi on ohitse. Mutta mulla on tuolla Chevyn 350. Hyvä kone, mutta muuten Chevy on paska! Ford on hyvä! Mutta se kone on hyvä. Nelipulttinen. Tehän ootte Chevykundeja? Teillähän on toi Chevy pickuppikin. Ai cabover? Joo, kakssataa. Ei penniäkään vähempää. Ja rahat esillä ensiks! Keskustelu jatkui samaa rataa. Päätin, että meidän on aika päästää ukkeli talon lämpöön, hinnan noustua kolmeen sataan ja ukon alkaessa muuttua hitaasti sinipunaiseksi naamaltaan. Ajelimme poispäin nauraen ja sadatellen epäuskoisina. Uskomatonta, mikä äijä!!! Jep, varmaan jäätyi kuoliaaksi. Katsotaan sitten keväämmällä, miten kävi. Emme enää ehtineet palata paikalle keväämmällä, ja muutenkin sillä reissulla cabover jäi ostamatta. Palasin Suomeen ajatuksenani järjestellä asioita niin, että voisin palata jatkamaan Kanadan valloitusta. Yksi kerrallaan projektit kotimaassa veivät mukanaan ja paluu lykkääntyi huomaamatta aina vain kauemmas. Hippien varpaanjäljissä Soittelimme Jonnyn kanssa silloin tällöin ja jossain vaiheessa hän kertoi muuttavansa Kanadan länsirannikolle, Vancouverin saarelle. Eräänä yönä juttelimme jälleen puhelimessa. Tajusimme, että lähdöstäni oli kulunut seitsemän vuotta. Jonnylle jättämäni Harley-projekti oli seurannut perässä länteen, mutta tällä kertaa Jonny joutui myöntämään myyneensä sen hiljattain. Silloin tajusin viipyneeni niin kauan, että Jonny ei enää tosissaan uskonut että palaisin. Kun minut kuitenkin toivotettiin edelleen tervetulleeksi Victoriaan milloin vain, ostin lennot Vancouveriin maaliskuuksi 2008. Jonnyn noutaessa minut yhteysalukselta Vancouverinsaaren puoleisesta satamasta, Schwartz 102 Mobilisti-tilaajasivut 8/11 Baysta, 1973 Valiant Scampillaan, tuntui kuin olisimme hyvästelleet toisemme Torontosta lähtiessäni vasta edellisenä päivänä. Seuraavaksi kuukaudeksi majoittauduin Jonnyn ja hänen elämäänsä ilmestyneen Clairen sohvalle. Jonnylta liikenevät vapaa-ajat haravoimme asuinkaupunkimme Victorian kadut ja kujat läpikotaisin etsiskellen mielenkiintoisia ajoneuvoja. Yllättävän paljon vanhaa kalustoa makasi pihoilla ja katujen varsilla. Saarella on aina ollut tyypillistä siirtyä kesänviettoon vuorille ja rannoille. Tämä näkyi erittäin runsaana matkailuajoneuvojen määränä. Ilmeisesti rakkaita lomanviettolaitteita ei myöskään oltu raaskittu hävittää palvelutuntien tultua täyteen, vaan ne oli jätetty pihoille muistuttamaan eletyistä tunnelmista. Erään keskiluokkaiselta näyttävän omakotitalon takapihalla makasi jopa 1962-mallinen Ford-koulubussi autenttisissa hippimaalauksissa akseleita myöten nurmikkoon uponneena. Ilmiselvästi 60-luvulla hippiparatiisina tunnetulle saarelle oli saavuttu joltain kylmemmältä alueelta ja matkantekoväline oli isäntiensä keskiluokkaistuessa saanut jäädä muistuttamaan nuoruudesta ja rakkauden kesistä. Teimme myös maantieretken halki 400 kilometriä pitkän saaren, jonka luonto on monimuotoisuudessaan kuin manner pienoiskoossa, vaihdellen havumetsistä sademetsään tuhat vuotta vanhoine douglaskuusineen, lumihuippuisilta vuorilta surffausrannoille ja laguuneilta ravunpyyntirannoille. Ajoimme vuorille katsomaan Sproatjärvellä majailevia kahta Martin Mars -vesipommittajaa. Tunnelma vuoristossa oli sanoinkuvaamattoman vaikuttava. Ajattelin, että haluaisin palata sinne myöhemmin pidemmäksi aikaa. Oli vain ratkaistava, miten se olisi parhaiten mahdollista eurooppalaiselle turistille. Vuoristomajan vuokraaminen olisi yksi mahdollisuus, mutta vaatisi liikaa määrätietoista suunnittelua ja toisaalta pysymistä yhdessä paikassa. Päädyin suunnittelemaan paikalliseen tyyliin asuntoajoneuvon varustamista. Hahmottelin aluksi pickupin lavalle rakennettavaa "koirankoppia". Ajattelin, että tarkoitusta varten olisi nyt mahdollisuus vihdoinkin hankkia 1947-53 GMC korjaamaan vuodesta 1985 kaihertanut -53:sen hylkäämisestä jäiseen halliin. Siedettävän hyvää yksilöä, joka olisi myös ollut myytävänä, ei kuitenkaan osunut kohdalle jäljellä olevan lomaviikon aikana. Lähtiessäni takaisin kohti Suomea, sovimme Jonnyn kanssa tekevämme vielä kerran yhden pitkän roadtripin kenties Kaliforniaan jollain tunnelmaan sopivalla vanhalla ajoneuvolla. Suomessa elämä ajautui hyvin nopeasti entiselle ylinopeudelle. Andy Niemen näyttelymoottoripyöräprojektin loppusuoralla painoimme jälleen sairaalloisen vähillä unilla pari viikkoa. Kesän lopulla alkoi lisäksi erään varsin pahasti rappeutuneen Sisu-rekkaveturin entisöinti. Syksy muuttui talveksi ja näkymät projektin parissa vain synkkenivät. Työ ei valmistuisi viikoissa vaan pikemminkin aika laskettaisiin vuosissa. Vetäytyminen Vancouverinsaaren vuorille pyöri mielessä lähes pakkomielteisesti. Sairaan asiallinen GMC Aloin etsiä aktiivisesti sopivaa ajoneuvoa asuntoauton lähtökohdaksi, tällä kertaa Internetistä Ebay-huutokauppasivuilta ja jaxed-hakukoneen avulla Craigslist-myyntisivuilta halki Pohjois-Amerikan. Asetin joitain huutoja 1947-53 GMC-pickupeista, jotka sijaitsivat mantereen länsirannikolla. Lähettelin kyselyjä etenkin Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden alueella myyntiin tulleista ajoneuvoista. Eräänä iltana esittelin veljelleni ja Jukka "Junk" Laitilalle jaxed-sivustoa. Kävimme läpi GMC 1950 s -otsikon alle listattuja myyntiilmoituksia, kun veljeni havaitsi 1950-mallisen GMC Cannonball -caboverin. Hei tsiigaa tota, Eiks toi olis kova kabiininalusta? Todellakin, aika sopivan hintainenkin. Ja se on Alaskassa, tulee automaattisesti hyvä retki ajaa Kanadaan sieltä, vitsailimme. Täytyy varmaan sitten ostaa toi. Pitää skulata tolle myyjälle yöllä. Eiks toi Laurie oo mimmin nimi? Ei kai joku mimmi myy tollasta?! Laitila osallistui psyykkaukseen, todeten ajoneuvon olevan sairaan asiallinen. Sisu-entisöinti oli siirtynyt yöhommiksi. Siten ajattelin pystyväni keskittymään projektiin paremmin. Pitäessäni taukoa työstä seuraavana yönä, lähetin varovaisen kohteliaan tiedustelun autosta myyjälle, joka ilmoitti sairauden pakottavan myymään auton. Vastauksessa selvisi, ettei Lauriella itsellään ollut mikään vialla, mutta hänen huomattavasti vanhempi ystävänsä Jeff oli kuolemaisillaan syöpään. Päätin soittaa Laurielle vakuuttaakseni olevani todellinen henkilö, enkä esimerkiksi nettihuijari. Iloinen naisääni vastasi puheluuni alaskalaisilla vuorilla, ollen vilpittömästi hämmästynyt Suomesta tulevasta puhelusta. Pahoittelin hänen ystävänsä kohtaloa ja kerroin ymmärtäväni tilannetta, sillä isälläni oli juuri todettu hälyttävää vauhtia etenevä samankaltainen syöpäkasvain. Seuraavina viikkoina autonostokirjeenvaihto laajeni syöpävertaistukiryhmäksi Jeffin ajan käydessä vähiin ja isälleni kuukausien viivyttelyn jälkeen tehdyn leikkauksen paljastettua hänenkin mahdollisuutensa selviytyä sairaudestaan kovin ohuiksi. Laurie kertoi Jeffin olevan eläköitynyt armeijan tekninen erikoismies, joka oli kerännyt itselleen pari kaarihallillista aarteita, joukossa mm. lentokuntoinen 1930-luvun kaksitasolentokone, itse valmistettuja työstökoneita ja valtavat määrät pikkuesineistöä ja käsityökaluja. Jeff oli houkutellut Laurien kiinnostumaan 30-luvun hyötyajoneuvoista ja niiden metsästämisestä takamailta. Alaskassa makaa tyypillisesti valtavat määrät nimenomaan työajoneuvoja metsissä ja takapihoilla. Romuraudaksi niitä ei ole kannattanut raahata pitkien etäisyyksien päähän, ja harrastehyötyajoneuvojen tarjonta ylittää kysynnän moninkertaisesti. Lauriella oli jo omistuksessaan 1937 International pickup, 1941 Dodge -kuorma-auto,1937 Chevrolet -pickup sekä ääreisharvinainen 1940 Chevrolet yhden tonnin paripyöräinen Panel Truck.
Cannonball Laurien pihalla. Cannonball oli löytynyt parin mailin päässä olevalta epämääräiseltä tontilta, jossa se oli seisonut vuosikymmeniä. Laurie ja Jeff olivat pelastaneet auton romutukselta ajatuksenaan tehdä siitä pienemmän kaluston siirtelyyn sopiva kuljetin. Jeffin sairastuttua ja hänen kuntonsa nopeasti huononnuttua, oli Laurie päättänyt luopua osasta kalustoa. Ilman Jeffin apua ei Cannonballin kunnostaminen ollut hänestä mahdollista eikä edes mielekästä. GMC:lle ilmaantui joitain paikallisiakin ostajaehdokkaita, joten jouduin nopeasti päättämään ostaako auto, vai ajatellako järjellä ja perääntyä kohteliaasti tilanteesta. Olin soittanut Jonnylle, että harkitsin Cannonballin ostamista Alaskasta. Impulsiivinen ystäväni innostui välittömästi ehdotuksestani tehdä maantiematka Alaskasta Kanadaan. Hän hehkutti Alcan Highwayta kehuttavan Pohjois-Amerikan hienoimmaksi maisemareitiksi ja piti GMC:n ostamista ehdottoman hyvänä ajatuksena. Paikallisen kuljetusliikkeen omistajan alkaessa hiillostaa Laurieta myymään auton itsensä ja poikansa kunnostettavaksi, viestitti Laurie, että minun olisi pakko päättää pikaisesti, haluanko todella ostaa auton. Vastasin myöntävästi. Parin päivän päästä Laurie ilmoitti päättäneensä myydä GMC:n minulle, koska halusi nähdä auton heräävän henkiin ja lisäksi hän piti sen ajamista Kanadaan parhaana kunnioituksena Jeffin muistolle. Parin päivän PayPal-sekoilun jälkeen sain Laurielta viestin; Onnittelut 1950 GMC COE:n, valmistusnumero 038 omistajaksi siirtymisen johdosta! Tajusin omistavani epäkuntoisen ison kuorma-auton 11 aikavyöhykkeen päässä Suomesta. Tietynlaisena huvitteluna alkanut autonosto oli johtanut siihen, että Victorian lähialueelta trailerilla haettava pickup oli muuttunut painajaismaisen kaukana sijaitsevaksi jättiläiseksi. Roadmovien ainekset Seuranneina aikoina soittelimme usein Jonnyn kanssa ja suunnittelimme retkeä. Karttaa oli tullut ostopäätöstä tehdessä katsottua aika optimistisena, ja ajettavan matkan pituus osoittautui todellisuudessa kaksinkertaiseksi ensiarvioihin nähden. Bensiinimoottorisella kuormaautolla palaisi pelkästään polttoaineeseen mielettömästi dollareita. Sen lisäksi tulisi vielä auton kunnostaminen ajokuntoon, jonka vaikeusaste olisi kenties ylitsepääsemättömän korkea. Tällaisia autoja on valmistettu suhteellisen vähän, eikä minkäänlaista uusiotuotantoa tietenkään marginaalisesti harrastettuihin isoihin kuorma-autoihin ole olemassa. Suunnitelma uinui taustalla, kun isäni sairauden eteneminen ja kuolema syksyllä 2009 veivät työprojekteista liienneen huomion. Laurien kanssa kävimme ajoittain tiivistäkin Internet-kirjeenvaihtoa, ja hän suostui naapureiden painostuksesta huolimatta säilyttämään toistaiseksi caboveria takapihallaan. Kesällä 2010 oli kuvioihin tullut mukaan elokuvaohjaaja Aleksi Salmenperä. Fiktiivisten elokuvien ohjaajana kunnostautunut mies halusi toteuttaa dokumenttielokuvan. Sellaisen kohteeksi oli ajateltu hänen naapuriaan Taisto Saloa, joka värväsi mukaan Jukka Laitilan sekä itseni esiintymään vanhoilla moottoripyörillä matkailevina mystisinä nomadeina, jollaisia kieltämättä ajoittain olimmekin. Koekuvauksia suoritettaessa Ruotsissa esiintyi pientä kitkaa ja epäselvyyttä projektin etenemismahdollisuuksista. Yöllisellä nuotiolla istuessamme kerroin Aleksille Alaskassa omistamastani GMC:stä sekä suunnitteilla olevasta maantieretkestä. Aleksi innostui aiheesta välittömästi, ja kysyi, josko kamera voisi seurata matkan etenemistä. Kesän aikana suunnittelu eteni ja syksyyn mennessä oli jo alustava päätös elokuvan tekemisestä Alaskassa valmiina. Ilman elokuvaprojektia olisimme tuskin koskaan todellisuudessa saaneet retkeä toteutettua. Nyt olin siihen sitoutunut. Vastineeksi saisimme jonkinlaista rahoitusapua elokuvatuotannolta. Katsoin olevan välttämätöntä käydä paikan päällä tutustumassa tilanteeseen. Saattoihan auto olla niin huono, että sen kunnostaminen ei olisi millään mahdollista dokumentointiin käytettävissä olevan ajan puitteissa. Haalin mukaani Fazer-suklaata ym. Suomi-höttöä ja lensin uskomattoman sekavan 25 tunnin vaihtokaavion kautta Anchorageen lokakuussa 2010. Calandrin sisarukset Laurie ja veljensä Louie olivat vastassa kentällä. Hyppäsimme Louien isoon Ford-maasturiin ja jyristelimme kohti Wasillaa myrskyn kaljuunnuttamien puiden reunustaman Knick-joen suiston ympäri kohti Matanushka-Susitna -laaksoa. Päästyämme Laurien pihaan oli vielä yön pimeydessä tutustuttava Caboveriin. Kiipesimme kaikki kolme jäiseen kabiiniin. Ensisilmäyksellä auto vaikutti ehyemmältä kuin mihin olin varautunut. Tunnelma oli lähes harras ottaessani tuntumaa ratin takana oman GMC caboverin istuimella. Heti seuraavana aamuna aloitin työt auton saattamiseksi ajokuntoon. Ensimmäisenä kohteena oli 318-kuutiotuumaisen GMC-isolohkokuutosen herättäminen eloon. Laurie ja Jeff olivat saaneet moottorin käymään ruiskuttamalla bensiiniä sumutinkannulla suoraan kaasuttimen imutorveen. Yritimme aikamme käynnistystä samalla varsin vaarallisella metodilla, mutta lukuisten takatulitilanteiden jälkeen päätin aloittaa operaation täysin alusta. Mittasin Mobilisti-tilaajasivut 8/11 103
puristuspaineet, jotka olivat lähes korjaamokirjan ilmoittamassa 7 kilossa ja yllättävän tasaiset sylinterien välillä. Säädin venttiilinvälykset, tarkastin tulpat ja säädin sytytysennakon. Se olikin pahasti hakoteillä, mistä yskiminen ja paukkuminen ilmeisesti johtui. Puhdistin vielä kaksikurkkuisen sivuimu-zenith -kaasuttimen ja yritin uudestaan. Kone käynnistyi lähes vahingossa ja kävi uskomattoman tasaisesti! Perusta autolla ajamiselle oli nyt olemassa. Seuraavaksi siirryin tutkimaan alustan ja voimansiirron kuntoa. Koko alusta oli kovettuneen pikimäisen töhnän peitossa. Joko kyseessä oli alustamassana käytetty bitumi tai sitten tökötti oli öljysorateistä aikoinaan pohjaan kerääntynyttä ja ajan oloon kivettynyttä ainesta. Pystyäkseni mitenkään arvioimaan akselistojen ja ohjauslaitteiden kuntoa, oli piki saatava pois. Teutaroin auton alla päiväkaudet raapien alustaa apunani aluksi nestekaasupuhallin ja myöhemmin myös happi-asetyleenipullot sekä kaikenlaisia raappoja ja lastoja. Pikinen habitukseni ja vallitseva kylmyys toivat mieleeni takaumia Hyypän tontilla suoritetuista Chevrolet-alustasulkeisista yli 25 vuotta aikaisemmin. Päätin tarkistuttaa pääni kunnon, jos pääsisin vielä joskus kunnialla irtautumaan hankalasta tilanteestani. Vaivalloisen hitaasti pikitaistelu alkoi kuitenkin tuottaa tulosta ja pääsin käsiksi alustan osiin. Ohjauslaitteisto vaikutti erinomaiselta, samoin jouset. Laakerit olivat käyttökelpoiset, mutta jarruosat vaativat uusimista tai kunnostamista. Jouduin käyttämään kaasupillejä jokaisen ruuvin, pultin tai mutterin irrottamiseen. Ajoneuvo oli muuttunut hämmästyttävän kiinteästi yhdeksi kappaleeksi pienintä ruuvia myöten. Poistin jarrutavarat etupyöristä ja laitoin navat takaisin paikalleen. Ensimmäinen koeajo saatettiin suorittaa joitain päiviä saapumiseni jälkeen Laurien alapihalta ylemmällä pihatasolla sijaitsevan autotallin sivulle. Tämä paikka tulikin sitten tutuksi seuraavan viikon aikana tiiviisti jatkuneen kunnostuksen merkeissä. GMC:n kori istui oudon vinossa rungolla. Oven etupuolinen sivupelti oli ikään kuin rutistunut kasaan, koritinaa oli laapittu raskaalla kädellä ja pellin alareuna oli ruostunut puhki. Ovi ei myöskään mahtunut kunnolla aukkoonsa. Syyksi selvisi korin kiinnityspisteen pettäminen ja vaurion ammoinen korjaaminen hitsaamalla kolmen millin teräslevy tueksi oikaisematta vääntyneitä rakenteita. Toiveikkaana ajattelin korjaavani peltejä pari päivää. Huomasin kuitenkin olevani alati laajenevan katastrofin äärellä. Vuosikymmenten aikana vääntynyt kori vaati väkivaltaisia puristus- ja vetotoimenpiteitä. Varsinaisia korinoikaisutyökaluja ei tietenkään ollut tarjolla, joten virittelin vinkoja ja kuormaliinoja parhaan kykyni mukaan. Bennett ja Rhonda Käydessämme hakemassa peltiä, kaasua ja milloin mitäkin varaosia, sekä tietenkin muonaa Wasillan kyläkeskuksesta, olin havainnut Wasilla-Fishhook -tien varressa erittäin mielenkiintoiselta näyttävän kuorma-autoromuttamon. Teksti peltiaidassa kertoi paikan olevan Durgeloh s Truck Salvagen. Verkkoaidan 104 Mobilisti-tilaajasivut 8/11 takaa katseli pitkä rivi 1940-60 -lukujen isoja kuorma-autoja ja tien toisella puolella näkyi läjittäin lähinnä 1940-80 -lukujen kevyempää kalustoa. Paikalliset varoittivat, ettei omistaja suhtaudu erityisen lämpimästi vierailijoihin, eikä päästä ketään alueelleen. Arvelin omistajan olevan varmaankin kyllä hyvin omintakeinen, mutta niinhän olin itsekin. Päätin ottaa riskin ja mennä suoraan suden suuhun. Aavistukseni osuivat oikeammiksi kuin paikallisten arviot, kun omistajapariskunta Bennett ja Rhonda Durgeloh osoittautuivat mitä sydämellisimmiksi ihmisiksi. Suhtautuminen uteliaisiin ja usein varomattomiin asiaa ymmärtämättömiin kävijöihin oli vain yhdistelmä työrauhan turvaamista ja suojautumista Amerikan vastuulainsäädännöltä. Pariksi tunniksi venyneen esittäytymiseni jatkoksi lähdimme tutustumaan alueen aarteisiin. Romuttamo oli todellisuudessa muuttunut museoksi jo aikoja sitten. Toki osia myytiin, mutta kokonaisina säilyneistä ajoneuvoista Bennett suostui luopumaan vain kunnostettavaksi. Sairauden diagnoosi oli ilmeinen: Tunneperäinen suhtautuminen vanhaan romuun. Selvä kohtalotoveri. Sovin tulevani kuvaamaan kattavasti tarhan kalustoa muutaman päivän kuluttua. Kävin paikalla Laurien 1940 Dodgella, mutta Bennett ei ollut paikalla. Juttelin pitkään Rhondan kanssa ja sovin tulevani uudestaan. Seuraavana päivänä kuvaussessio toteutuikin, ja venyi iltaan asti. Monesti jumituimme keskustelemaan Bennett Durgeloh:n kanssa, ei vain teknisistä, vaan myös taloudellisista ja poliittisista aiheista. Bennetillä oli selvästi valtavasti tietoa päässään ja todella hyvä käsitys maailman tapahtumista. Ollessani jo lähdössä jäimme vielä toimistoon keskustelemaan elokuvaprojektin etenemisestä. Havahduimme huomaamaan kellon näyttävän aivan liian myöhäisiä lukemia, ja toivotimme viimeisen kerran toisillemme hyvää jatkoa. Sovimme pitävämme yhteyttä talven aikana. Yö pakkasineen oli laskeutunut. Olin unohtanut innostuksessani hansikkaani johonkin romuautoista ja sain polkea lainaamallani pyörällä sormet tunnottomina takaisin Laurien talolle. Jäljellä oli enää yksi työpäivä, ja GMC oli täysin atomeina tallin sivulla. Durgeloh n pariskunnan varaosamyymälä. Oleskeluni lähestyessä loppuaan alkoi oleskeluni Laurien vieraana ja projektin hidas eteneminen käydä hänen hermoilleen. Luontainen epäjärjestelmällisyyteni alkoi olla törmäyskurssilla hänen kiitettävästi organisoidun elämänsä kanssa. Kunnioituksella ja kiitollisuudella suhtaudun hänen kykyynsä kuitenkin kestää mm. aiheuttamaani pyörremyrskyilmiötä esimerkillisen hyvässä järjestyksessä olevassa työtilassaan. Viimeisen päivän tunnelmia voisi kuvata hyvin nuiviksi, ellei lähes vihamielisiksi. Jouduin alituiseen keskeyttämään Laurien työtilassaan harrastamat jännityskuunnelmat kysyessäni työkaluja ja tarvikkeita. Paniikinomaisesti rasvasin laakereita ja asensin jarrurumpuja, pakkasin osia laatikoihin ja pulttasin toisia paikoilleen. Pimeän jo tultua aloin käynnistää moottoria tuloksetta. Kun takatuli sytytti imuilmaputken tuleen ja heitettyäni sen liekehtivänä vaikuttavassa kaaressa ulos auton kabiinista, ilmoitti Laurie leikin olevan leikitty. Yhdessä Louien kanssa he hinasivat auton traktorikaivurillaan melkoisen väkivaltaisesti takaisin alkusijoilleen. Kun vielä yrittäessäni asentaa korkealla olevaan hyttiin ovea pudotin sen päälleni karmeasti kiroillen, oli suoranainen ihme, etten viettänyt viimeistä yötä ulkona pakkasessa. Bongarit tien päällä taas Palattuani Alaskasta raportoin Aleksille ja tuottajalle kokemuksistani. Esittelin kuvia Durgalohien paikasta, ja kaikki olivat yhtä mieltä sen täydellisestä sopivuudesta kunnostus- ja siten myös kuvauspaikaksi. Talven aikana pidimme Durgalohien kanssa yhteyttä sähköpostitse ja Skype-näköpuhelinohjelman välityksellä. Pätkivästä yhteydestä ja Bennettin huonosta kuulosta huolimatta onnistuimme keskustelemaan projektiin liittyvistä teknisistä seikoista ja mahdollisuuksista saada ajoneuvo riittävän toimivaksi pitkää matkaa ajatellen. Bennett oli hyvin innostunut projektista ja lupasi tontin käyttöömme sekä mahdollisuudet hyödyntää tarvittavia työkaluja. Vaatimuksena oli tosin herran itsensä osallistuminen kunnos-
tustalkoisiin, mitä pidin pelkästään myönteisenä, tietäen hänen osallistunene satojen vanhojen kuorma-autojen remontteihin. Talven aikana elokuvausaikataulu tarkentui. Aloittaisimme kuvaamisen Wasillassa toukokuun ensimmäisen viikon jälkeen. Jonny oli vuotta aiemmin kouluttautunut erikoishitsaajaksi ja muuttanut itärannikolle Halifaxiin, työskennelläkseen USA:n laivastolle korjauksia tekevässä yhtiössä. Elokuvaan osallistuminen riitti syyksi saada lomaa työn alla olleiden sukellusveneiden peruskunnostustöistä. Edellisenä syksynä Jonny oli ehdottanut victorialaisen ystävänsä Rhys Palmerin ottamista mukaan matkalle. Rhys omisti 1980-mallisen Chevy Van -pohjaisen Vanguard-asuntoauton ja oli Jonnyn kuvauksen mukaan maantiesoturi, jota ilman emme tulisi toimeen Alaskan erämaissa. Päätimme kokoontua Victoriassa toukokuun alussa ja ajaa Vanguardilla pitkin Alcan Highwayta ylös Wasillaan. Näin tutustuisimme samalla toisiimme tiiminä, ennen tiiviin korjausprojektin aloittamista. Myös reitti tulisi tarkastettua ja voisimme arvioida mahdollisuudet selviytyä retkestä toiseen suuntaan GMC:llä. Vappupäivänä 2011 tapasimme Jonnyn kanssa Vancouverin lentokentällä, jonne olimme laskeutuneet tahoiltamme samalla tunnilla. Siirryimme illalla saarelle lautalla, jonka satamasta Rhys nouti meidät 1968 Oldsmobile Cutlass -avoautollaan. Painoimme 455-veekahdeksikon mourutessa Van-saaren takakujia lämpimässä kesäyössä paikalliset oluet käsissä. Elämä maistui sademetsältä ja mystisiltä yöeläinten ääniltä. Saavuimme aaltopeltikaarihallille, jonka alakerrassa oli Dean-nimisen herran työpaja ja yläkerrassa asunto, josta saimme itsellemme yösijat. Aamulla löysimme tulevan matka-ajokkimme ylt ympäriinsä homeen ja levän peittämänä. Vain joidenkin kuukausien seisotus sademetsässä oli riittänyt metsän flooralle Chevyn ottamiseksi kasvualustaksi. Jonny istui kuljettajan paikalle, käynnisti moottorin ja kytki peruutusvaihteen päälle sillä seurauksella, että osuimme suoraan takana olleeseen kantoon. Takapuskuri muuttui vuoristoradan muotoiseksi ja lytisti ohuen lasikuituseinän. Loistava alku retkelle! Seuraavat pari päivää hankimme varusteita ja oioimme ja paikkasimme autoa. Pesimme sen myös painepesurilla sekä ulkoa että sisältä! Rhysin erityisesti luottama TH-400-automaattivaihteisto tiputti hieman öljyä, joten hän pudotti sen alas ja vaihtoi öljypumpun huulitiivisteen. Homman tultua valmiiksi istuimme autossa ja Rhys repäisi valitsimen D:lle. Mitään ei tapahtunut. Katsoimme toisiimme ja huudahdimme yhteen ääneen: Pukit! Se on vielä pukeilla! Matka kohti Alaskaa alkoi aamulla. Vanguard puksutti eteenpäin ja ympäristö alkoi muuttua Vancouverin ympäristön megakaupungin hulinasta rauhalliseksi maaseuduksi ja sitten yhtäkkiä helvetilliseksi vuoristoksi. Hell s gate ym. vastaavat paikat saivat nieleskelemään. Ajattelin, ettei niistä voi selvitä pienehköllä bensiinimoottorilla varustetulla GMC caboverilla mitenkään. Ylämäissäkin oli suurimmaksi osaksi vain yksi kaista suuntaansa ja kymmenen kilometrin nousuja. Jos tänne asti päästään, niin tänne jäädään, ajattelin mielessäni. Rhys painoi zombiena ensimmäisen päivän aamuyön puolelle asti. Tupakka paloi ja erittäin meluisa kanadalainen garage- ja punkmusiikki raivosi stereoista. Kyytiin poimimamme liftaripariskunta luuli joutuneensa 1970-luvun Cheech & Chong -elokuvaan pyyhkiessämme pitkin preeriaa. Välillä pysähdyimme pölyisiin divareihin tai tankkaamaan propaania. Koko matkan hihkuimme näkemiemme vanhojen autojen merkkejä. Selitimme liftareille olevamme lintubongausta vastaavalla kuorma-autojenbongausretkellä, mikä sai heidät pyörittelemään silmiään. Välillä soitimme kitaraa ja lauloimme kuorossa vanhoja rekkakuskikappaleita. Eräässä kaupungissa eksyimme ja ohitettuamme sheriffin kolmannen kerran, tämä katsoi velvollisuudekseen pysäyttää meidät. Lainvalvoja luuli meidän olevan Rhysin perhe jollain oudolla lomamatkalla. Kuljettajan rehellinen olemus kuitenkin valoi poliisiin luottamusta ja pakollisten kysymysten jälkeen toivottelimmekin jo toisillemme hyvää matkaa. Aamuyöstä tiputimme liftarit kyydistä majatalon pihaan Prince Georgessa. Musiikin melutaso laski vasta seuraavana päivänä, kun balance-nappi löytyi vahingossa ja siirsi äänenpainetta myös auton etuosaan. Hilpeä hinuri, pirteä portto Kolmantena matkapäivänä alkoi luotettava TH-400 osoittaa luistamisen merkkejä. Öljyvuoto paheni koko ajan. Iltapäivällä vuoto oli jo niin paha, että jouduimme lisäämään öljyä kymmenen kilometrin välein. Sitten viiden, kunnes lopulta pääsimme litralla aina kilometrin. Perässämme seurasi hirvittävä harmaansininen savupilvi ja korin takaseinä oli punaisena öljystä. Koska öljynkulutus oli jo sietämätön, aloimme ottaa talteen vaihteistosta valuvan öljyn auton pysähtyessä. Odotin takaovella ja juoksin salamana auton alle keräämään kuumana sihisevää öljyä kanisterinpuolikkaalla, Koska Vanguard toimi propaanilla, osoittautui polttoaineen hankinta Alaskan puolella hankalaksi. Propaania haettiin jopa kaasumyyjän kotoa. Mukana pidettiin varasäiliönä tavallista grillisäiliötä. kaataakseni sen sitten takaisin vaihteistoon. Luulimme jo selviävämme tällä metodilla, kunnes 80 kilometriä ennen määränpäätä tulimme koko matkan hirvittävimpään nousuun. Uskomattomalla tuurilla pääsimme ylös koko vuorenrinteen ja kapean sillan, jolle pysähtyminen olisi tiennyt välitöntä hengenvaaraa. Laite nilkutti kuin moottorit tulessa oleva pommikone vuoren yli vain hyytyäkseen täydellisesti päästyään tasamaalle. Työnsimme esineen sivuun ajoradalta. Pari paikalle pysähtynyttä miestä suostui ottamaan minut ja Jonnyn pickupinsa lavalle ja Rhys jäi vartioimaan liikuntakyvytöntä emoalusta Twin Peaks-tunnelmaisen mökin ajotielle. Takapihalla törrötti US-Armyn sinne hylkäämät tien rakentamisen aikaiset Studebaker pickup, Diamond 4WD -kuorma-auto ja Dodge Power Wagon. Pääsimme lavakyydillä keskelle Wasillaa. Saimme puhuttua itsellemme vielä jatkokyydinkin 60-luvun hippiajoille jämähtäneen muorin Ford-vanilla. Jouduimme näyttämään ajokorttimme ja maksamaan mojovat bensarahat ennen kuin kyyti varmistui, mutta lopulta olimme kuin olimmekin Bennettin ja Rhondan purkamon edessä. Muori tyrkytti meille Fordiaan ja muutamaa muuta pientä laittoa vaativaa romua, sekä halusi välttämättä esitellä meille taidettaan. Lupasimme palata aiheeseen ja jätimme naisen vilkuttelemaan peräämme. Happy Hooker -yhtiön hinausauto nouti Mobilisti-tilaajasivut 8/11 105
Vanguardin ja Rhysin vielä samana yönä ja seuraavana aamuna Rhys sai aloittaa hajonneen vaihteiston vaihtamisen Bennettiltä löytyneeseen hyvään käytettyyn. Syyksi vikaan ilmeni kokonaan irronneet öljypumpun kiinnityspultit, joita kiireinen asentaja ei ollut tullut tarkistaneeksi stefaa vaihtaessaan. Jonny ja minä lähdimme valmistelemaan GMC:tä siirtokuntoon valmistautuneena kohtaamaan Laurien vihan. Tämä oli kuitenkin eriitäin hyvällä tuulella ja yllättyneen ilahtunut siitä, että olin vastoin hänen epäilyksiään tullut kuin tullutkin hoitamaan auton pois hänen tontiltaan. Paikalle tilattu Happy Hooker kaappasi GMC:n selkäänsä ja kaasutti kohti Durgeloh:n romuttamoa. Maksoin Laurielle syksyllä käyttämistäni tarvikkeista jääneet velat ja siivoilin viimeiset jälkeni maastosta. Tilanne oli onneksi sillä taholla normalisoitunut ja minulla oli Alaskassa yksi vihamies vähemmän. Suurta laittoa Saatuamme GMC:n Durgeloh:n tontille alkoi kiihkeä ajoneuvoon tutustuminen. Itsehän tunsin jo tilanteen, mutta mielipiteitäni ei juurikaan tässä seurassa arvostettu. Kovanaama- Rhys ja Bennett aloittivat moottorin käynnistysyritykset. Bennett lanseerasi termin brownie points, pikkuleipäpisteet. Yhdestä hyvästä ideasta sai yhden pisteen ja epäonnistumisesta menetti kymmenen. Yritin selittää koneen toimineen hienosti ja tehneeni sille kaikki säädöt. Tämä ei mestariasentajiamme vakuuttanut, vaan kaikki tehtiin uudestaan. Sama päti pyöränlaakereiden kohdalla; huolimatta yrityksestäni varjella suurella vaivalla puhdistamiani ja rasvaamiani laakereita tuholta, en saanut estettyä jarrurumpujen pyörittelyä napoineen hiekkakentällä päiväkausia. Kun Bennett sitten alkoi puhua laakerien joutuvan kuitenkin pesuun, alkoi Rhys raivoisasti vastustaa toimenpidettä mielestään turhana. Pieni määrä hiekkaa ei kuulemma erityisemmin haittaisi laakereissa! Projekti eteni Durgeloh n romuttamon taka-ajoväylällä kuin perinteinen jäiden polttelu. Kuvausryhmä joutui todistamaan työryhmän sisäisiä yhteenottoja kerran toisensa jälkeen varmasti täydelliseen tympääntymiseen asti. Olin onnistunut ostamaan nettihuutokaupoista alkuperäisen korjaamokäsikirjan ja varaosakirjan. Niiden perusteella esitin analyyttisiä päätelmiä siitä, miten ongelmia pitäisi ratkaista. Rhys hermostui valtavasti tästä turhasta spekulaatiosta. Hänen mielestään asioita joko tehtiin tai sitten ei. Opiskelu ei selvästikään ollut miehen lempipuuhaa. Bennettin asenne sitä vastoin oli hyvinkin analyyttinen, mutta minkään työkalun tms. kysyminen häneltä aiheutti töiden keskeytymisen pitkäksi toviksi, miehen unohtaessa poikkeuksetta itsensä pitämään valtavaa esitelmää kulloinkin kyseessä olevasta aiheesta. Jonny joutui vääjäämättömästi toimimaan iskunvaimentimena kansainvälisten puolihullujen suorittaessa mekaanista missiotaan. Tarkkana, oivaltavana ja mekaanisten esineiden valmistamiseen tottuneena hän sai suoritettavakseen mm. jarruputkien valmistamisen. Piiraisesta Patsoniksi Syksyn retkellä Laurie oli vienyt minut Anchoragessa toimivaan Patson s parts and equipment -varaosaliikkeeseen. Kun hän esitteli minut ystävänään Suomesta, vastasi tiskin takana päivystänyt valkopartainen Rodney Patson suomeksi; Mitä kuuluu,suomi-poika?. Vastasin kuten asiaan kuuluu, jolloin Rodney tunnusti, ettei itse tosiasiassa puhunut suomea, mutta hänen takahuoneessa oleva isänsä kyllä puhuisi. Kuultuaan myymälän puolella puhuttavan suomea, saapui vanhempi Patson, Elmer, kärppänä konttorista myymälän puolelle. Aloimme keskustella suomeksi Alaskassa oloni taustoista, Laurien pudistellessa hämmästyneenä päätään. Hänellä ei ollut ollut minkäänlaista aavistusta Patsonien suomalaistaustoista! Elmer kertoi vanhempiensa muuttaneen Amerikkaan 1900-luvun alkuvuosina Lemiltä ja Iistä ja vaihtaneen nimensä Piiraisesta amerikkalaishenkiseksi Patsoniksi ajan tavan mukaisesti. Patsonit olivat puhuneet kotonaan aina pelkästään suomea ja niin oli Amerikassa syntynyt Elmerkin puhunut vain suomea ennen kouluun menoaan. Alaskaan hän oli tullut toisen maailmansodan jälkeen, kun US Army oli alkanut purkaa pelättyä japanilaisten maihinnousua vastaan Pohjois-Alaskaan keskittämiään varustuksia. Kalustoa oli rahdattu vuositolkulla jokia pitkin Anchorageen, missä tavaraa oli siirretty autokuormiin. Elmer oli ollut mukana noissa savotoissa, mutta palannut vielä välillä kotiinsa Duluthiin, Minnesotaan. Palattuaan Alaskaan parin vuoden päästä oli alkanut Elmerin yhteistyö armeijan ylijäämäkaluston ostajana ja kattavana varaosatoimittajana entisiin sotilaskuorma-autoihin. Alaskan tiettömillä taipaleilla on koko autoistuneen ajanjakson tyypillisesti käytetty sotilastyyppistä ajoneuvokalustoa metsästys-, kalastus- ja kaivostoiminnassa. Vietin päivän liikkeessä ja 84-vuotiaaksi uskomattoman pirteä Elmer esitteli valtaisat N.O.S. -varaosavarastonsa ja läjittäin vanhaa takapihalle varastoitua sotilaskalustoa. Patson s Parts osoittautui elintärkeäksi lenkiksi GMC:tä kunnostettaessa. Etujarruhihnat olivat ruosteen turvottamat ja öljyiset. Rodney kunnosti ne uutta vastaaviksi varastoista löytyneillä hihnoilla. Tilasin myös uudet takapyöränlaakerit stefoineen sekä yhden sarjan etulaakereita maantiellä tapahtuvan vaurion varalle. Olin onnistunut löytämään kaksi etujarrusylinteriä itse, ja toinen pari löytyi kahdesta eri Patson s parts and equipment, Anchorage. Kirjoittaja, Rhys Palmer, Rodney ja Elmer Patson. 106 Mobilisti-tilaajasivut 8/11
osavaltiosta Rodneyn uskomattomien yhteyksien avulla. Myös ääriharvinaiseen jättiläiskoon Hydro-Vac -alipainejarrutehostimeen löytyi korjaussarja joltain keskilännen erikoispajalta. Ainoastaan Eaton 1715 -taka-akselin huomattavan suuriin nestejarruihin ei löytynyt uusia sylintereitä kuin yksi Patsonin hyllystä. Jouduin varovasti elvyttämään täysin kiinnijuuttuneet vanhat sylinterit. Yllättäen paikallinen NAPA-varaosaliike kykeni toimittamaan niihin korjaussarjat sekä myös jarrujousisarjat koko autoon. Takametsämetodilla Moottorin käynnistymättömyyden syyksi ilmeni lopulta jarrutehostajan alipaineputken jääminen avoimeksi irrotettuani tehostimen. Menetin kaikki pikkuleipäpisteeni, koska en ollut moista huomannut. Tosin tässä vaiheessa kyseinen pisteleikki alkoi jo vakavasti rasittaa kaikkia siihen osallistumaan joutuvia. Ilmavuodon tukittuamme saatiin moottori nopeasti käymään täydellisesti ja annettuamme sen käydä parin tunnin ajan tyhjäkäynnillä, totesimme lämpöjen pysyvän kurissa ja öljynpaineen hyvänä. Rhys ryhtyi seuraavaksi vaihtamaan voimansiirron öljyjä. 5-vaihteisen Clark 204V -päävaihteiston vuotanut kansi korjattiin. Lyhyen kardaaninpätkän päässä sijaitseva 3-vaihteinen Brown-Lipe -lisävaihteisto oli täynnä synkänoloista mönjää. Liejun sisältä paljastuivat kuitenkin aivan käyttökuntoiset hammaspyörät. Vaihteisto osoittautui 1940-luvun raskaimmissa diesel-internationaleissa käytetyn tyyppiseksi siirtyvähampaiseksi, erittäin vaikeasti käytettäväksi malliksi. Vaihteisto oli asennettu jälkeenpäin GMC:hen puoliväkisin ja ilmeisesti ainoastaan käytettäväksi kiinteästi ylivaihteella pidentämään alkuperäistä 7.16:1 perävälitystä. Halusin kuitenkin mahdollisuuden puolittaa vaihteita tarvittaessa. Neuvottelimme aiheesta Bennettin kanssa, ja kompromissina suostuin hänen ehdotukseensa rakentaa vaihdevipu suoralta vedolta ylivaihteelta vaihtamiseksi, ilman mahdollisuutta vaihtaa alivaihteelle. Bennett laatikin vanhasta jakovaihteiston vaihdetangosta ja vivustosta kohtuullisesti toimivan vaihtajan. Korin pahimman peltivaurion olin saanut korjattua jo syksyllä. Kiinnityspisteen tultua oikealle paikalleen, huomattiin korin kuitenkin Yksi asuntovaununostoyrityksistä päätyi siihen, että tien varressa kirpputoria pitänyt myyjä yritti tuputtaa GMC-pickupia. istuvan kokonaisuudessaan pari tuumaa liikaa oikealla. Tästä syystä ohjausputken vulkanoitu kumikiinnike oli ratkennut ja korin pohjalevyt eivät menneet kunnolla paikoilleen. Myös korin kumityynyt oli korvattu kovettuneilla renkaanpaloilla. Patsonin hyllystä löytyi ratinkiinnike ja korityynyt virittelimme kumilevyn paloista. Korin siirtäminen suoritettiin takametsämetodilla, ketjutaljan, parin tunkin ja ihmisvoimien yhdistelmällä. Ihmeekseni kori saatiin hurjasta meiningistä huolimatta oikealle paikalleen ilman vakavampia vaurioita autolle tai työryhmän jäsenille. Palkitsimme itsemme halvimman mallin tölkkioluella. Pyöreitä renkaita Isäntämme varsinainen elinkeinotoiminta joutui alueella viettämänämme aikana todelliselle koetukselle, kun hänen mielenkiintonsa ja enenevässä määrin myös työaikansa suuntautui projektiimme. Viskinkulutuskin nousi Cannonball-ajanjaksolla kenties hieman, normaalisti yksinäisen romuttamon poikkeuksellisesti tarjoaman viihdemomentin vaikutuksesta. Ristiriitaisista työmenetelmistä huolimatta GMC alkoi toisen työviikon kuluessa valmistua liikennekelpoiseksi. Autossa ostettaessa olleet renkaat olivat tietenkin käyttökelvottomiksi kuivuneet ja lisäksi kaikki erilaisilla vanteilla. Tutkimme Bennettin plaanin tarjoamat mahdollisuudet, onnistuen vaivoin löytämään kuusi juuri ja juuri käyttökelpoista 10.00-20 -pyörää. Huomasin erään koulubussin alla melko hyvät 9.00-20 -vyörenkaat. En olisi kuitenkaan halunnut valita pienempää kokoa, joten yritin löytää Wasillan ympäristöstä käytetyn sarjan 10- tai 11-tuumaisia. Fairbanksin maantien varrella vanhassa Greyhound-bussissa asustelevat ja pihakirpputoria pyörittävät drugs & rock n roll -hahmot sanoivat omistavansa sarjan sopivia pyöriä ja myyvänsä ne parilla kympillä kappaleelta. Livahdin työmaalta pariin otteeseen kyselemään pyörien perään, mutta talven jäljiltä vallinnut muta kuulemma esti pääsyn niiden luokse. Johtohahmon alkaessa jo hermostua kyselyyni keksi hän tarjota minulle mahdollisuutta lähteä parin tunnin ajomatkan päähän Boneyardiksi kutsumaansa paikkaan hampaattoman ja sekavan avustajan kanssa. Paikalle ei kuulemma voinut mennä yksin, sillä sitä vartioiva intiaani ampuisi kohti tuntemattomia. Kun hahmo vakuutteli Siitä tulevan hauskaa, päättelin, että oli terveellisempää vetäytyä hankkeesta. Kotimatkan varrella poikkesin Pyöreä Rengas -nimiseen rengasliikkeeseen, josta sain yllättäen ilmaiseksi sarjan 11-tuumaisia. Ilmestyessäni tontille renkaat Bennettin 70-luvun puhkiruostuneen ja kolhuisen Ford-pickupin lavalla, menetti hän malttinsa täydellisesti. Hän katsoi minun vehkeilleen selkänsä takana, mikä tavallaan kyllä piti paikkansa. Päivään häntä ei näkynyt työmaallamme ja jouduin hattu kädessä pyytämään häneltä anteeksi toimintaani Korin asettamista paikalleen metsämetodeilla. Bennett Durgeloh n (vas.) romikselta löytynyttä asuntovaunua spekuloitiin myös Cannonballin kyytiin. Mobilisti-tilaajasivut 8/11 107
Tuulilasipalvelua Amerikan malliin. ja anelemaan häntä jatkamaan projektin parissa. Enää ei ollut vaihtoehtoja koulubussin renkaille. Jonny ja Rhys alkoivat irrottaa pyöriä, sillä välin kun itse ryhdyin organisoimaan GMC:n lasien vaihto-operaatiota. Amerikkalaiseen tyyliin paikallinen lasiyrittäjä saapui apumiehineen pickupilla paikan päälle ottamaan ikkunoista pahvimallit. Joidenkin tuntien kuluttua miehet saapuivat uudestaan asentamaan valmiit lasit paikoilleen. Palvelu oli uskomattoman sujuvaa ja hinnaltaankin siedettävää! Cannonball Cabover Land Yacht Wasillassa olomme ajan oli kaikki ohjeistettu havainnoimaan GMC:n rungolle asennettavaksi sopivaa vanhan mallista asuntovaunua tai työmaa- tai muuta vastaavaa koppia. Elokuvaryhmän järjestäjä Tero Tamminen oli kiertänyt katsastamassa lukuisia ehdokkaita, joutuen pettymään kaikkien kohdalla. Puurakenteiset kopit eivät olleet kestäneet Alaskan rankkoja olosuhteita, vaan saumat olivat vuotaneet ja sisään päässyt kosteus muuttanut sisätilat paremmin herkkusienien kasvattamiseen kuin yöpymiseen sopivaksi ympäristöksi. Aivan Durgeloh n romuttamon läheisyydessä olin pannut merkille jo syksyllä mainion näköisen isohkon 50/60-luvun asuntovaunun. Teron mentyä tapaamaan oletettua omistajaa, oli tämä kertonut myyneensä vaunun yläkerran opiskelijatytölle. Nuori neiti ei kuitenkaan halunnut edes keskustella tuoreen kirja- ym. varastonsa myymisestä. Pihamaalle olutta siemailemaan jäänyt vaunun entinen omistaja Todd oli tällöin muistanut omistavansa myös vuoden 1965 Airstream-telivaunun. Vaunu oli maannut paikallaan 17 vuotta toimien ajoittain matalan elintason vuokrayksiönä. Todd totesi olevansa nyt valmis luopumaan vaunusta. Ajatus oli ilmeisesti sijoittaa saatavat varat tölkkiolueen ja grillaustuotteisiin. Ei välttämättä lainkaan huono valinta! Tuona lämpimänä ja kauniina kevätiltana ajoimme katsomaan vaunua, olutta särpivä Todd käsivarsi elokuvamiesten hankkiman 1980 Chevy pickupin ikkunasta ulkona. Oli vaikuttavaa nähdä valtava maantiejahti makaamassa heinikossa noin 70-vuotiaan rekkakuskin asuintontin takaisella jättömaalla. Pihalla odotti yöllistä lähtöä klassinen nokkamallinen Peterbilt 379, jolla vanha ammattilainen ajoi kalaa Kaliforniaan ja vihanneksia paluukuormana maaseudun kauppakeskiönä toimivaan Wasillaan ja ajoittain ylös Fairbanksiin. Vaikka olin aiemminkin nähnyt Airstreameja, sai ajatus mahdollisuudesta todella omistaa sellainen adrenaliinitason nousemaan. Vaunu vaikutti kylläkin melko pitkältä Cannonballin akselivälille, varsinkin kun viimeksi veturina toimineen auton runko oli katkaistu aivan takajousenkorvien takaa. Mittasin vaunun kuitenkin vahingossa liian lyhyeksi ja uskaltauduin tekemään kaupat. Totuus paljastui, kun haimme seuraavana päivänä alumiinisikarin Vanguardilla romuttamolle. Jätimme vaunun ajoportin viereen ja painuimme kylälle ruokailemaan. Palatessamme Bennett käveli meitä kohti arvoituksellisen näköisenä. Sitten hän lausui voimallisesti: Se on 22-jalkainen, ei 18, niin kuin sanoit. Se on TODELLA pitkä tuohon autoon! Onneksi hän ei ollut mukana mittaamassa vaunua. Muuten se olisi saattanut jäädä ostamatta ja olisimme samalla todennäköisesti sinetöineet kohtalomme viettää matkayöt teltassa karhuja vilisevässä korvessa. Nyt ei ollut 22-jalkainen Land Yacht vetää pohjoisen pojan hiljaiseksi. 108 Mobilisti-tilaajasivut 8/11
Pakoputkiasennusta. muuta vaihtoehtoa kuin saada vaunu mahtumaan auton päälle, joko lyhentämällä vaunua tai pidentämällä runkoa tai sitten vain yksinkertaisesti antamalla toisen puolen vaunusta roikkua akselin ylitse. Mittasimme autoa ja vaunua edestakaisin ja aloimme kallistua viimeisen vaihtoehdon kannalle. Bennett lupasi suunnitella kiinnityksen, mikäli en puuttuisi toimitukseen. Koska suunnitelman piti perustua romuttamolta löytyviin materiaaleihin, oli selvää, että suunnittelu kannatti antaa miehelle, joka tiesi jokaisen kentällä makaavan rautalanganpätkänkin sijainnin. Suunnittelu vei Bennettiltä vain joitain tunteja. Hyväksyttyäni suunnitelmat hän värväsi Jonnyn työparikseen. Seuraavana aamuna he vetivät työpisteeseen 100 metriä hitsauskaapelia. Sen jälkeen alkoi armoton polttoleikkaaminen, laikkaaminen ja hitsaaminen. Airstreamin akselit irrotettiin vaunun rungosta ja vetoaisa katkaistiin etuseinän läheisyydestä. Rungontynkiin Jonny hitsasi poikkipalkin ja siihen pystysuorat jalat, joista vaunu pultattaisiin kiinni runkoon. Takapään kiinnittämiseksi herrat konstruoivat telineen, joka hitsattiin kiinni auton runkoon. Teline pulttautuisi puolestaan kiinni asuntovaunun akselinkiinnityspisteisiin. Hikisen päivän kääntyessä illaksi oli metallityöt saatu valmiiksi. Vaunu piti vielä saada jollain keinolla nostetuksi auton päälle. Bennett arvioi 50 gallonan öljytynnyreiden kestävän vaunun painon. Pienellä Toyota-trukillaan hän nosti ketjuilla trukinpiikkeihin sidotun alumiinikotelon pää kerrallaan neljän tynnyrin varaan. Olin itse viimeistellyt koko päivän auton sähköjä ja polttoainelinjoja, sekä ajamisen kannalta oleellisia pikkuseikkoja, sillä ryhmäpäätöksellä en saanut olla lähelläkään metallitöitä. Tässä vaiheessa komentavan upseerin roolin omaksunut Bennett käski minun käynnistää auton ja ajaa se ilmassa keikkuvan asuntovaunun alle. GMC oli saatu edellisenä iltana ajokuntoon ja ensimmäiset koeajot oli suoritettu pitkin Wasilla-Fishhook -tietä. Uuden rekisteriotteen hankkiminen kadonneen tilalle oli parin vuoden aikana vaatinut Laurielta kymmenisen käyntiä rekisteritoimistossa, lähetettyjä ja palautuneita kirjeitä Wesway Steel Companylle, joka oli rekisteriin merkitty omistaja vuodelta 1972, ja lopulta hieman onneakin ymmärtäväisen virkailijan myönnettyä korvaavan otteen. Tästä oli nyt meille korvaamatonta etua. Vanhalla otteella auton sai vakuutettua ja rekisteröityä ilman minkäänlaista katsastusta! Uudet kilvet rautalangalla maskiin kiinnitettyinä olimme ajelleet romuttamon ympäristössä edellisenä yönä ja todenneet muun muassa polttoaineensyötössä häiriöitä. Nyt kaikki tuntui kuitenkin toimivan ja auto hyrräsi tasaisesti. Peruuttelin tunnekuohun vallassa GMC:n Airstreamin alle. Vaunu laskettiin alas ja pienen nitkuttelun ja ison rysähdyksen jälkeen kiinnikkeet osuivat toisiinsa. Pultinreiät osuivat kohdalleen ja yhtäkkiä istuin vuosia unelmissa eläneen GMC Cannonball Cabover-Airstream Land Yacht -asuntoajoneuvokombinaation ratin takana. Tunnelma oli täysin haltioitunut. Valokuvia otettiin ja ihmiset onnittelivat toisiaan. Yhdistelmä näytti täysin mielipuoliselta ja juuri sellaiselta, jolla haluaisimme lähteä ylittämään Kalliovuoria ja paria muuta Pohjois- Amerikan korkeinta vedenjakajavuorijonoa. Saatuamme yhdistelmän kootuksi oli vielä tehtävä monta toimenpidettä, ennen kuin olisimme valmiita maantielle. Rhys alkoi olla menettämäisillään hermonsa Wasillassa oloon. Vaunuun oli kuitenkin vielä kytkettävä sähköt, lain vaatima puskuri rakennettava vaunun Mobilisti-tilaajasivut 8/11 109
Ensimmäisellä koeajolla. takahelman alle jne. Jonkin turhanpäiväisen kommentin takia Bennett loukkaantui jälleen verisesti ja vetäytyi toimistoonsa. Rhysin koira G-dog oli astunut johonkin terävään, ja Rhys lähti toimittamaan sitä eläinlääkärille. Jonny ryhtyi laatimaan puskuria ja itse aloin yhdistää auton ja asuntovaunun sähköjärjestelmiä toisiinsa. Olin asentanut Internethuutokauppa Ebaysta huutamani käyttämättömät vanhaa varastoa olevat peilit vanhoihin varsiin. Osoittautui, että oli valmistettava uusi vinotuki kuljettajan puolelle, jotta peili pysyisi paikallaan. Yleistunnelman ollessa jo erittäin hermostunut, lähdön viivästyessä päivä kerrallaan, tein kardinaalivirheen ryhtyessäni hätäisesti poraamaan peilin varteen reikää käsiporalla. Pyrkien tekemään työn pikavauhtia, en kiinnittänyt kappaletta mihinkään vaan pidin siitä kiinni vasemmalla kädellä. Huolimaton asenne kostautui välittömästi, kun poranterä katkesi ja lipesi etusormeni kautta peukalon kylkeen. Verta alkoi valua valtoimenaan ja olin täysin varma retken juuri menneen pilalle. Verta lensi kaaressa, mutta vuoto tyrehtyi, kun Jonny tunki haavaan erinomaista kanadalaista desinfiointisalvaa ja teippasi ilkeästi irvistävän palkeenkielen sähköteipillä paikalleen. Katkerasti kiroillen laahustin Durgelohien asunnolle kysymään neuvoa jatkotoimenpiteille. Rhonda määräsi minut uittamaan sormiani tunnin vetyperoksidissa ja teippasi sitten haavat kasaan. Sen jälkeen töiden jatkaminen onnistui hansikas kädessä, mutta tuntui epävarmalta lähteä erämaahan potentiaalisesti tulehdusvaaralliset vammat kädessä. Päätimmekin aamulla, että käyn näyttämässä vauriota lääkärillä. Sairaalaretki vei useamman tunnin, ja kun saavuin takaisin lähtövalmistelujen pariin, oli tilanne taas kärjistynyt. Rhys oli yrittänyt käynnistää Bennetin pickupia ilman avaimia hyppyjohdon avulla. Seurauksena oli ollut äänenvaimentajan totaalinen räjähtäminen. Fyysinen yhteenotto oli ollut hiuskarvan varassa, minkä seurauksena Rhysillä ei enää ollut halua, eikä sen puoleen mahdollisuuttakaan tulla enää romuttamolle. Bennetin kanssa koeajoimme autoa ja jouduimme vielä mm. virittämään haljenneen pakosarjan ympärille asbestiliejulla ja pakoputkikankaalla eräänlaisen vaipan. Paahtavan hellepäivän kääntyessä iltaa kohti saatoin ohjata GMC:n viimeistä kertaa Wasilla-Fishookille. Peilistä näin vielä juuri hyvästelemäni Durgeloh:t. Tankkasin jo hyvinkin tutuksi tulleella aamukahvipaikallamme, risteyksen hieman elähtäneellä Tesorolla, 100 gallonaa bensiiniä satulatankkeihin. Rhys,Jonny ja G-dog ahtautuivat apumiehen penkille, heilautin kättäni ikkunasta Tesoron tytöille, painoin torvea pari kertaa ja veivasin keulamme kohti itää vievälle maantielle. Ilta-aurinko paistoi oikealta. Peilistä näin sheriffin seuraavan meitä parin mailin matkan, puuttumatta kuitenkaan menoomme. Ihmiset nauroivat ja osoittelivat meitä sormillaan vastaantulevissa autoissa. Laite rullasi hienosti eteenpäin ja pian uskalsin nostaa nopeuden rajoituksen mukaiseksi. Ajoimme läpi parista paikallisesta stop-risteyksestä ja käännyimme isommalle valtatielle. Olimme viimeinkin matkalla kohti Vancouveria. Artikkelin valokuvat Aleksi Salmenperän ohjaamasta elokuvasta ALCAN HIGHWAY Elokuva tulee levitykseen syksyllä 2012. Elokuvan traileri katsottavissa: www.made.fi Seuraavassa numerossa kerrotaan eeppisestä matkasta Wasillasta Vancouveriin. Lähtöä edellisen illan tunnelmia. Vasemmalta lähtien: Jonny, Rhonda, Bennett ja Hese. 110 Mobilisti-tilaajasivut 8/11