JOULUKALAA Harry Tobin Meri ei ole mikään lumpeenlehtien peittämä erämaajärvi. Merellä on oma tahtonsa eikä se tunkeilijoista piittaa. Tuona talvena puhalsivat suuret tuulet lähes tauotta lounaasta. Nuo yhtämittaiset voimakkaat ilmavirtaukset pitivät meren avonaisena ja kala-alukset satamissa. Kalastusalukset makasivat toimettomana kalasataman puulaitureissa ja noiden troolarien renkikalastajat viettivät myrskypäiviä rautatiesillan takana, juomalla olutta 'kultakala' nimisessä pubissa ja vertailemalla keskenään saatuja kalasaaliita. Joka kerta ennen juomalaan sisään astumistaan, renkikalastajat haistelivat hetken säätä ja päätyivät siihen arvioon ettei kalaan vielä olisi mitään asiaa. Oli joulu tulossa ja kauppojen välisillä käytävillä puhuttiin punalihaisista lohikaloista, mutta niitä ei kukaan enää uskonut saatavan joulupöytään. Vietin työtöntä joutoaikaani kävelemällä satamassa katselemassa laivoja ja valkokylkisiä kala-aluksia jotka laituriin sidottuina veden rytmissä nostelivat ja laskivat toimettomana pulleita kylkiään. Eräänä päivänä tulin sataman kuppilassa vastakkain puolitutun juopon kanssa joka kehui olleensa mukana kalassa. Esitin kysymyksen mitä kautta noille kala- aluksille olisi mahdollista päästä.
AHNE KUIN ITSE PIRU... Se on kuule kova homma. Oletko ollut ennen mukana? Rantamies kysyi vuorostaan minulta. Etkö usko minun keikkuneen jokiverran rahtilaivoilla. Uskon kyllä, mutta teillä on siellä 'loko' oltavat niillä laivoilla. Tämä on toisenlainen homma. Mutta jos välttämättä haluat päästä mukaan keikkumaan, niin voihan minä antaa sinulle puhelinnumeron. Rantamies kaivoi taskustaan rypistyneen Kilta sätkäpussin ja onki tuon pussin laskoksista vielä ruttuisemman paperin mihin oli lyijykynällä kirjoitettu puhelinnumero. Jos sieltä joku lähtee kalaan, niin se on tämä, rantamies sanoi, ja ojensi paperinpalan minulle. - Se paatti on Albany, sen omistaa se rantaruotsalainen Hans, ahne kuin itse piru. Jos se vähänkin 'moinaa' - vaikka ei muuta kuin tuulen kääntymisen ajaksi, niin ulos se painaa, ja nythän on Joulu tulossa. Soita sille, saat sitten kuulla miten sillä on miehiä saatavilla. Minä soitin heti iltapäivällä tuohon numeroon. Verkaisen ruotsin murteella puhuva ääni vastasi puheluun. Tiedusteluuni vapaasta kalastajan paikasta tuli venyttävällä äänellä taas tuo saman kysymys. Oletko ollut enne mukana? Minä sanoin olleeni kauppa-aluksilla, mutta se ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta tähän venyvä-ääniseen kalakapteeniin, pyysi kuitenkin puhelinnumeron ja sanoi ottavansa yhteyttä, jos sellainen tarve tulisi. Seuraavan puolenpäivän jälkeen tuli naapurin lihakauppiaan vaimo sanomaan että minua kysyttiin puhelimeen. Menin perässä ja puhelimessa oli tuo venyvä-ääninen kalakapteeni joka sanoi. " Sä voi tulla aamulla alas rantaa. Jos me sit lähti vähä fiskama." 'Me lähti vähä fiskama' minä ajattelin itsekseni, samalla kun tungin villapaidan ja ylimääräisen parin dongerihousuja jenkkikassiin. Kun pääsin sitten jollain kyydillä rantaan saatoin nähdä heti että se oli tuo Abany jonka kannella liikuttiin. Keulakamiinan korsteenista kohosi ohut savujuova tuulen revittäväksi ja joku nuori kaverus lapioi jäätä kapeasta ruumaluukusta sisään. Samalla kun minä astuin partaan ylitse kannelle vanhemman miehen pää työntyi näkyviin keulan dortsin oviaukosta. Ei suomalaisissa kalalaivoissa paljoa juuri ensikertalaista tervehditä, eikä missään laivoissa sen paremmin. Minun tuloni tälle alukselle ei herättänyt sen enempää läsnäolijoiden huomiota kuin jos lokki olisi lennähtänyt signaaliraalle istumaan. Nahkatakkinen mies joka tuli ruorihytin takkaa ja oli selvästi tämä kalakapteeni hän nyökäytti vain päätään kuin merkiksi, että kyllä mies nähty ollaan, siinä kaikki.
FINNGRUNDIN MATALIKON REUNALLE... Aamu kello kahdeksan aikaan kone kävi, ja heti sen jälkeen köydet heitettiin irti ja oltiin matkalla ulos. Vanhempi kalastaja oli nimeltään Lasse ja hänellä oli vahvalinssiset silmälasit. Nuorempi kalastaja, joka oli samalla kertaa kalastaja että kokkipoika ja valmisteli aamiaista, oli niin vähäpuheinen ettei hänen nimestään jäänyt mitään minun muistiini. Kun kysyin häneltä mihin me olimme matkalla, tämä sanoi ettei hän vaan tiedä, mutta Finngrundiin kai. Kun minulla ei ollut mitään tekemistä menin ruorihyttiin missä kalakapteeni istui tuolillaan silmät puoliummessa. Ruorihytin takaseinällä oli kookas vihreänvärinen kaikuluotain minkä valkoisesta paperissa saattoi lukea edellisen matkan kalaparvien jättämiä kaikupiirroksia ja sahateräisen merenpohjan nousevan ja laskevan pohjakaiun. Kysyin olisiko minusta mitään apua. Noiden alaspainuneiden silmäluomien takaa tuli vastaus, Me aja Dekka. 'Me aja dekka', minä sanoin ääneen itselleni kun tulin kannelle. - Ota näistä sitten selvää. Alhaalla keulasopessa kalastaja Lasse varmisti tiedon, että oltiin matkalla Finngrundin matalikon reunalle, joka oli kalastajien keskuudessa yleisesti tunnettu kala-apaja. Kysymykseen miltä päivä näyttään Lasse sanoi, Jaa, mä luule se on paljon parempi tänään. Samalla hän sanoi, että olisi mentävä maaten sillä edessä olisi pitkä yö, ja sen jälkeenkään ei levosta olisi mitään tietoa. Keulan asuintilaa ympäröivät vanerisilla lukiovilla suljettavat makuukomerot. Ne olivat ulkolaudoitusta vasten ja ahtaat kuin sargofaksit. Nousin pöydälle ja pujottauduin siitä yhteen noista koloista ja asetuin makuulle tähän sargofaksiin joka oli niin kapea ja ahdas että siinä oli vaikea vaihtaa makuuasentoa. Aluksen tamminen ulkolaudoitus oli heti korvan vieressä ja jokaisen aallon isku laivaa vasten oli kuin isku suoraan pääkuoreen. Makasin tässä ahtaassa tilassa ja minusta tuntui kuin olisin ahtaantunnut tammitynnyriin jota mielipuoli takoi ulkoapäin moukarilla. En tiedä miten pitkään torkuin kun havahduin siihen että koneen kierokset laskivat, hetken perästä sargofaksin vanerioveen lyötiin ja kuului huuto: Aletaan laskemaan! Keulakansissa paloi sähkövalot, täysi perunakattila kiehuin reflez kamiinalla ja jostakin oli vedetty näkyville punaruskean väriset sadeasut. Alus makasi tuulessa syönnin ajan ja heti syönnin jälkeen alettiin pukeutua noihin lattialla odottaneisiin sadeasuihin. Valitsin yhden niistä sopivamman, se oli tiivis kokonaisuus jossa ei ollut yhtään nappia, ei hakasta, vaikka tuo asu ulottui tiiviinä kaulaan asti, kovalla voimalla lentävä merivesi löysi silti tiensä sen alle. Kaikki lähtivät nyt perään missä verkkojen laskupaikka sijaitsi. Alus pantiin kulkemaan automaattinsa ohjaamana kolmen solmun vauhdilla kohti pohjoista, oli iltahämärä, rannaton meri ympärillä velloi mustana, raskaat pilvet peittivät taivasta, mutta ei juuri tuullut. Pieni kalastusalus, rannaton meren ja taivaan avaruus ja vesi partaiden takana niin lähellä, tässä kaikessa oli jotain epätodellista.
ALKOI TUULLA LUJASTI... Kyllä se on parempi, että katsot ensin tämän ensimmäisen laskun." Lasse sanoi. " Tulet sitten mukaan seuraavalla laskulla, Nimittäi jos sä jäät kii sä joudu mereen, hän vielä jatkoi, Tai sit sä et ehdi solmima lenkki, ja sit' me joutu käänty takaisi ja etsi se verko pää ja noukki se ylös. Kyl se on parempi et sä vaa katto tämä homma enst. Minä vetäydyin sivuun katsomaan kuinka verkko ja sen keltaiset kohot juoksivat yhtenä katkeamattomana ketjuna ulos mereen, ja pian ymmärsin miksi sadeasuissa ei ollut yhtään nappia ei hakasta mihin verkko voisi tarttua ja vetää miehen mukanaan. Lasku kesti kaksi tuntia ja tasasin väliajoin kokki kalastaja paiskoi valopoijuja yli laidan merkitsemään verkkojanaa joka näkyi aaltoilevana kohorivistönä niin pitkälle kuin työvalot jaksoivat kantaa. Laskun tultua päätökseen kalakapteeni viittoi minut mukaansa ohjaushyttiin, tutkan kuvaputkella näkyivät verkkojen poijut meren avaruudessa vähäisinä polveilevina pisteinä, joiden vahtimisen Hän luovutti minun tehtäväkseni, niitä ei saanut päästää katoamaan. Mitä sitten rahtilaiva suuntaa niiden yli? Sä aja sitten tämä sinne väliin. Muut menivät kolmen tunnin levolle ja minä jäin ruorihyttiin vahtimaa noita vähäisiä pisteitä tutkan kuvaruudulla. Nosto aloitettiin ennen puoltayötä ja Lasse asettui ensimmäisenä partaseen kiinnitetyn vähäisen lautasvinssin taakse, työvalot valaisivat partaantakaista vettä ja värjäsivät sen kellertävän vihreäksi, jossakin kaukana näkyivät ohikulkevan rahtilaivan kulkuvalot. Oli aika nostaa verkot. --- Alkoi tuulla lujasti, se puhalsi pohjoisesta ja puuskin kerääntynyt lumi pelmahteli valopiiriin vaakatasossa, yhtenäisenä katkeamattomina parvina valkeat lumikuurot viuhuivat poikki työvalojen valaiseman kannen. Me jatkoimme kalastusta tässä herran ilmassa jonka pimeydessä aallot iskivät vastakkain ja niistä lähtevä sähähtävä ääni kantoi korviin läpi tuulen ulvonnan, vesi lähti lentoon ylöspäin, putosivat sitten raskaina ryöppynä kannelle ja talven kovettama merivesi rätisi ohikiitävin hetken vasten kaikkea sen tielle sattuvaa, lujaa ja äänekkäästi kun vaimennettu hajanainen kiväärituli. Alus allamme ei enää heilunut, se tanssi ja kallisteli kuin potkuja kylkeensä saava pyöreäpohjainen kuppi, me tanssimme sen mukana sovittamalla uupuneiden ruumiimme painot heiluvan kannen liikkeitä myötäilen. Työ vei kaiken huomiomme, se sitoi joka miehen pakoilleen ja varasi kädet loputtomaan kiskontaan. Siinä huojuimme, eteen, taakse ja sivullepäin, kuin ryhmä mykkiä tanssijoita jotka kaiken aikaan samoilla jalankuvillaan seisten suorittivat performanciaan toistamalla tuota yhtä ja samaan tanssia
OLIN PITÄNYT ITSEÄNI VAHVANA... tunnista toiseen, kädet eteen ojennettuina selkä köyryssä, ruumista äärimäisiin kulmiin huojumalla. Tämän lattiaseinäisen tanssiteatterin ohjaaja seisoi vaiteliaana sokaisevan kirkkaiden työvalojen takana, silmiltä näkymättömissä avoimen ruorihuoneen starborin puoleisen ikkunana ääressä, mistä käsin hän piti tätä veden ja tuulen yleisötöntä tanssia käynnissä. Silloin kun kansi jalkojen alla muuttui seinäksi oli taivutettava polvi sitä vasten kuin kaltevaan seinään nojaten, sillä käsien irrottaminen ruumiin tasapainottamiseen olisi tässä tanssissa merkinnyt pelin menetystä. Me saimme kalaa, sitä nousi raskaina painoina sotkuisten verkojen laskoksista. Hans oli tietänyt tämän sanoa; 'kun tuulee, kala tulee ylös.' Puoliyö oli jo takana ja aamutunnit edessä kun aalto laaksojen takaa vilahti näkyviin rottinkikeppien päihin sidottujen verkkopojujen heikot valot. Heikot lamput meren mustassa avaruudessa välähtelivät kolme lähekkäin. Tuo näkymä tiesi ylimääräisiä ponnistuksia kaikille meille ja työvalojen takaa saatoin kuulla hartain äänenpainoin lausuttua 'Jeevlare for pannaa'. Aallot ja merivirta oli kasannut verkon janaan yhdeksi läjäksi. Isäntäkalastaja ohjasi nyt pahoin mielin purttaan sivutuleen, päästäkseen verkkokasautuman viereen. Me kiskoimme yhteisvoimin tuota sekaantunutta verkkosumaan kannelle ja kalastaja Lasse hieroi silmälasejaan, Mistä mä nyt löytä se laulu, hän hoki itsekseen ja etsi kuumeisesti sitä solmunkohtaa jolla voisi vapauttaa sekaantuneet verkko muista. Mistä mä löytä nyt se laulu?, hän toisti kysymyksen ei kenellekään ja haroi verkojen poimuja. Minä oli pitänyt itseäni vahvana, hyväkuntoisena miehenä, joka oli tuohon asti nähnyt merivettä monelta etäisyydeltä. Nyt sain ihmeekseni havaita etteivät nuo kevytrakenteiset nuoret kalastajat juurikaan näyttäneet uupumuksen merkkejä vielä kaksi vuorokautta kestäneen raadannan jälkeenkään. Minun selkää pakotti ja särki alituisesta akrobatiasta ja aina kun uskoin etten jaksaisi kiskoa metriäkään, silloin astuu yksi noista selkäni takaa ja kevyellä liikkeellä irrottaa solmun ja vapauttaa minut hetkeksi tuosta raskaasta työstä. Kolmekymmentä kilometriä verkon yläpaulaa kämmenien kautta kolmeen mieheen, kymmenen kilometriä kullekin yötä kohden. Samaverran laskua, sitten kalojen tappoa, jäähileisiin laittoa ja verkojen selvitystä seuraavaa laskua varten. Harmaat aamupäivät toivat kolmen tunnin levon, silloin juodaan kahvia ja syödään alimittaista lohta jota on sääli heittää mereen takasin.
SIT ME VOI LÄHTE KOTIIN... Vielä yksi lasku, Hans sanoi aamupäivän kahvin aikaan. Minusta se kuulosti kuin luetulta tuomiolta ja olin varkain toivonut, että lähtisimme kotimatkalle, olin niin uupunut että olin nukkua kahvipöytään ja pysyin vain hereillä messihuoneen heilunnan vuoksi. Mutta Hansin ahneus ajoi hänet vielä uuteen yrittämään.. Yksi vielä. Sit me voi lähte kotiin. Hans sanoi, eikä kukaan vastannut mitään, asia oli sillä sovittu. Nuo kirotut verkot pantiin taas mereen ja kiskottiin kipein kämmenin iltayöstä takasin. Meri haisi kylmää koleaa uhoaan, viskoi vaahtoa kasvoillemme ja kasteli ruorihuoneen ikkunoita. Se oli tuo kölin alla möyryävä peto jolla selvästi oli oma tahto ja se uhkasi viimeiseen asti paljastaa meille tuon merimiehille kauheasta kauheamman; meren pohjan. Tuuli oli nyt puhaltanut kaksi päivää taukoamatta samalta suunnalta kaiken aikaan eikä aallokko ollut enään niin korkea kuin alussa, aallot olivat kasvattaneet pituuttaan ja silmin nähden mataloituneet entisestä koostaan, kolmenkymmenen metrin mittainen kalastusalus sopi niiden välisiin laaksoihin ja kuljimme nyt riuhtomatta ylös vuoroin alas. Oli käynyt juuri niin kun Hans retken alussa ennusti: Meri tulee alas ja kala tulee ylös ku se tuulee kaksi päivää. Puolenyön jälkeen olivat verkot nostettu, kalat perattu ja pakattu, luukut tiivistetty, keula käännettiin kotirantoja kohden. Kaikki kiiruhtivat punkkiinsa laskemaan pitkään pidättelemäänsä väsymyksen valloilleen. Hans jäin ruorihyttiin valvomaan automaattiohjainta. Me läksimme kotimatkalle viisisataa kiloa eriomaista kalaa ruumassa, enemmän kuin kolmas osa tuosta saaliista ykköslohta. Samalla kun aloitimme kotimatkan, nousi meri uuteen raivoon, me olimme viemässä siltä satoja sen omaa karjaa ja se sylki päällemme vaahtoa ja pärskytti kylmään merivettä ruorihuoneen seinää vasten. Se lähetti vielä viimeiselle matkaosuudelle harmaaparta-aaltonsa potkimaan meitä kylkiin, ja vasta kun olimme kääntyneet suojaiselle saaristoreitille, se asettui latteaksi väijymään uutta tilaisuutta.