Merja Hiltunen Syntyi varpusen siivin
Sinä olet minulle lapsi, hentoinen kuin varpunen. Sinä olet minulle lintu, sinisen taivaan toivo. Merja Hiltunen Syntyi varpusen siivin Merja Hiltunen Ulkoasu: R. Penttinen Takakannen kuva: Minä ja Arttu v. 2006 Kustantaja: Mediapinta, 2010 ISBN 978-952-235-204-0
Lukijalle Elämääni on kiedottu harmaa sumuverkko. Näen ja koen elämässäni iloisia ja ihania asioita, mutta välillä sotkeudun, kompastun, kaadun verkkoon, joka on surua, kaipausta, kyyneliä ja ikävää täynnä. Takerrun verkon pieniin reikiin ja yritän epätoivoisesti avata sen pieniä silmukoita ymmärtääkseni sen tarkoitusperää, kahlatakseni sumuverkon reiästä läpi. Jos yhden silmukan saa auki, edessä on loputon määrä uusia silmukoita. Olen kuin umpikujassa, välillä näen valoa, näen oikean reitin kulkea, mutta sitten iskee taas voimakas ahdistus ja alistun kohtalooni. Tämä verkko on tehty kestämään, ja siksi tiedän etten lopullisesti pääse verkosta koskaan eroon. Olen kuitenkin vihdoin, hiljalleen, oppinut elämään verkon kanssa. Välillä jopa näen verkon olevan kaunis ja osa minua, mutta sinut en tule sen kanssa olemaan koskaan. Tarkkanäköinen voi jopa nähdä minussa sen verkon. Minä en ainoastaan näe, minä myös tunnen sen joka päivä. 5
6
Miksi joudun kokemaan surua? Minä haluan uskoa, että me olemme täällä oppimassa. Tekemässä virheitä ja ottamassa niistä opiksi. Näin me kasvamme henkisesti paremmiksi ihmisiksi. Kukaan ei ole täydellinen edes syntyessään, vielä vähemmän kuollessaan. Mutta jos pääsisimme ajatuksissamme ja teoissamme henkisen syntymän aikaan, missä rakastamme elämää ja ihmisiä, olisimme lähempänä täydellisyyttä. Silloin surua olisi vähemmän. Minä uskon, että joskus maapallo on ollut täydellinen ihmisille. Me ihmiset emme ole kunnioittaneet asuinmaatamme. Olemme muokanneet siitä omanlaisemme ja unohtaneet rakkauden ja muut ihmiset. Olemme tuhonneet maapallomme ja itsemme. Vaikka yrittäisimme elää kuinka hyvää elämää, emme enää pysty vaikuttamaan sen kulkuun kuin toivomalla, että joskus ihmiset ymmärtäisivät, että maapallon tarkoitus on antaa jokaiselle samanlaiset elinolosuhteet. Näin alkaisimme rakentaa maapalloa yhdessä. Me emme ihmisinä ole kun hauraita posliiniesineitä. Pienikin särö ja emme ole enää ennallamme. On jo suuri ihme, että voimme vielä lisääntyä, niin paljon olemme saaneet tuhoa maapallolla aikaiseksi, mikä on vaikuttanut myös meihin ihmisiin. Sanotaan, ettei ihmiselle anneta enempää surua kannettavakseen, kun mitä kukin jaksaa kantaa. Välillä kannettava su- 7
rutaakka on hyvin painava, joillekin jopa liian raskas. Vihalla saamme taakasta aikaan vielä painavamman. Uskomalla, toivomalla ja anteeksiannolla kevennämme sitä. Me päätämme, kuinka painavaa surutaakkaa kannamme. Surutaakan kantamisestakin me opimme jotakin. Opimme huomaamaan, kuinka kallisarvoinen elämä on. 8
Miksi tein tämän kirjan? Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ja aika kultaa muistot. Se pitää paikkansa. Minun suurin suruni muutti kirjaimellisesti muotoaan kirjaimiksi. Tunsin suruni aikana, kuinka ajatukset leijailivat siellä ja täällä. Tunteet olivat kuin pieninä siruina, enkä saanut niistä kiinni vaan ajelehdin kuin eksynyt purjevene ilman päämäärää. Vaikeinta oli, kun tunsin olevani suruni kanssa yksin, vaikka minulla oli läheisiä lohduttamassa. Jokainen ihminen kokee surun eri lailla ja kun suru kohtaa meitä, se on meidän jokaisen omaan elämään kuuluva painajainen, sumuverkko. Muiden on lähes mahdotonta olla läsnä koko ajan auttamassa sumuverkon selvittämisessä. Kun aloin kirjoittaa surustani, kirjoitin kuin ystävälle. Kirjoittaessani tunsin purjehtivani toivon satamaan ja löysin sisäisen rauhan. Sain aikaa itkeä, muistella, selata kesken jääneitä äitiyskortteja, päiväkirjoja, lääkärien lausuntoja, läheisteni sanoja ja suruaikaa rauhassa, miettiä samalla tarkoin, miten kaikki meni, unohtamatta mitään oleellista. Kirjasta tuli kuin hyvä ystävä minulle, ystävä joka kuuntelee ja ymmärtää. Nyt haluan antaa tämän kirjan myös muiden luettavaksi, se on myös teidän ystävänne. Tämä kirja kertoo pienestä pojasta, jota en koskaan saanut elävänä syliini. Tämä kirja kertoo myös muista keskenmenoistani, joissa joku on ollut tulossa tänne maan päälle, mutta jostain syystä 9
matka on katkennut kesken kaiken, mutta kerron myös iloisista asioista, syntymistä, joissa kohtaan elävän lapsen. Minä uskon, minä HALUAN uskoa, että minä tulen näkemään vielä menetetyt lapseni. Minä haluaisin saada heidät syliini ja kasvattaa heidät aikuisiksi. Minulla olisikin aikamoinen suurperhe kasvatettavana! Mutta siitä olisi jo kokemusta. Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen lapsistani! Minulle lapset merkitsevät hyvin paljon. Saan heistä valtavasti iloa ja voimaa. Moni ilon kyynel on vaihtunut surun kyyneleeksi, mutta olen mennyt eteenpäin ja uskonut parempaan huomiseen. Toivoa ei saa menettää, sillä elämä on ainutlaatuista ja ihmeellistä ja ihmeitäkin tapahtuu. Niin kauan kun tiedän, että toivoa on, on myös elämää. Keskenmenopotilaan hoitotyössä hoitohenkilökunnalla on edessä yksi vaikeimmista työtehtävistä. Kohtaaminen ihmisen kanssa, jonka toiveena oli saada elävä lapsi. Tällaiseen työtehtävään tarvittaisiin paljon lisäkoulutusta. Monet lapsensa menettäneet toivovat enemmän emotionaalista, konkreettista ja tiedollista tukea ja se on totta, niiden puutteellisuus pitkittää surutyötä. Sairaaloista täytyisi saada mm. kirjoja, joissa olisi kohtalotovereiden kertomuksia keskenmenosta tai kohtukuolemasta ja kuolemasta yleensä. Monessa sairaalassa onkin, mutta harva meistä jaksaa lähteä niitä etsimään, siksi olisi tärkeää kysyä, haluaisimmeko sellaisen luettavaksi? Monet äidit joutuvat synnyttämään pienokaistaan monta vuorokautta, silloin olisi tärkeää, että saisi tunteen, ettei olisi yksin. Pientä poikaani synnyttäessäni, minua ei kiinnostanut pöydällä olevat aikakauslehdet. Olisin halunnut silloin lähelleni ystävän, mutta juuri kirjan tai vihkosen parissa, jossa olisi ollut 10
muiden selviytymistarinoita ja sitä tiedollista tukea, mitä nyt ja mitä tästä eteenpäin tulee tapahtumaan? Toivunko surusta koskaan ja milloin? Jokainen meistä kokee surun erilailla ja jotkut pitävät keskenmenoa luonnollisena asiana. Joillekin toisten keskenmenotarinat saattavat satuttaa vielä enemmän, mutta on myös hyvä muistaa, että monelle se on yksi oljenkorsi olla lähempänä nähdä valoa tunnelin päässä. Toivoisin myös, että jokaisessa sairaalassa ehdotettaisiin lapsensa menettäneellä, ottaa muisto lapsesta. Jos itse ei siihen pysty, se voitaisiin haluttaessa tehdä. Käden- tai jalanjälki tai kuva lapsesta. Pieniä asioita, mutta ikuisia. Haluan kiittää kaikkia läheisiäni, jotka ovat lohduttaneet minua keskenmenojen aikana. Mieheni Kari koki saman menetyksen kun minäkin, joten olemme toistemme parhaat kohtalotoverit. Kenenkään ei tarvitse ajatella, olenko lohduttanut ja auttanut tarpeeksi. Jokainen auttaa jo ajattelemalla, että miksi näin kävi, näin ei olisi saanut tapahtua! Harva meistä edes osaa sanoa surun hetkellä niitä oikeita sanoja mitkä lohduttaisivat. Joskus jopa toisen lohduttavat sanat tuntuvat satuttavan surun hetkellä, mutta silloin sanat eivät satuta, vaan se suru. Minulla on ihania ystäviä ja läheisiä ja kaikkien lämpimät osanotot ovat merkinneet paljon. Silti haluan kiittää erityisesti siskoani Marittaa. Ilman hänen tukeaan olisin varmasti vieläkin tuuliajoilla. Maritta kannatteli minua suruni pahimpina aikoina ja antoi toivoa uuteen päivään. 11
12
Esiluku Ensimmäinen lapseni oli saanut alkunsa viiden kuukauden jälkeen hääpäivästämme. Tyttäreni Birgitta Mira-Mella syntyi laskettuna päivänä 01.01.1990 kello 00:00 Ruotsin Skövdessä. Raskausaika sujui ongelmitta ja synnytys oli nopea ja helppo, enkä tarvinnut kivunlievityksiä. Suloisella rakkauden hedelmällä oli painoa 3 600 g ja pituutta 52 cm. Aloin hyvin pian toivoa uutta lasta. Vuoden yrityksen jälkeen otin lääkärikirjan esille ja yritin löytää apukeinoja raskaaksi tulemiseen. Siitä alkoi sitten joka-aamuinen kuumeen mittailu ja yritin metsästää ovulaatiota tarkastelemalla jatkuvasti kuukautiskiertoani. Lopulta lapsen tekeminen oli todellakin yhtä pakonomaista tekemistä. Vihdoin ja viimein kahden vuoden päästä aloin odottaa lasta. Tai pitäisikö vain sanoa, että tulin raskaaksi. Aloin odottaa tuulimunaa, josta en ollut aiemmin edes kuullutkaan. Raskauteni oli alkanut edetä ihan normaalisti. Kohdussa alkoi kehittyä istukka ja sikiökalvot, mutta jostain syystä vauvan alkua ei ollut olemassakaan. Tuulimunaraskaus on kehityshäiriö sukusolujen yhtymisen alkuvaiheessa. Monesti raskaus keskeytyy jo alkuvaiheessa, noin 8. 10. viikolla, mutta minulla se meni hiukan pidemmälle. 13
Muistan aina vanhan mieslääkärin kasvot, joissa oli monia uurteita ja päälaen, jossa kasvoi harmaita hiuksia ja hänen sanansa: Ei täällä ole yhtään mitään! Miten ei voi olla yhtään mitään, kun kerran olin raskaana? Olin jopa luullut odottavani kaksosia, koska raskausoireet olivat niin voimakkaat. Yleensähän tuulimunaraskaudessa oireet ovat lieviä, mutta tässä raskaudessa hormonit hyrräsi urakalla. Minulla oli aamupahoinvointia ja närästystä. Olin väsynyt ja ruokahaluton. Verenvuoto alkoi sitten viikolla 14. Se oli ainut merkki, että jotain olisi ehkä hullusti. Tosin ajattelin kyllä, että voi olla kuitenkin ihan normaalia, kun olin kuullut, että verenvuoto raskaana ei aina ole huono merkki. Mutta kun neuvolassakaan ei ollut kuultu sydämen sykkeitä edellisellä viikolla, olin kyllä aika epätoivoinen pelkoineni. Mitähän tämä nyt sitten merkitsisi? Tuulimunaraskaus on jo nimeltään kuin jotain tuulesta temmattua, totuudesta kaukana. Minulle tulee mieleen ihana lahja, joka on kauniissa lahjapaperissa. Sitä aavistelee mitä paketissa on, mutta ei saa vielä avata sitä. Joka päivä sitä kaunista lahjapaperia käy silittämässä, niin kuin kasvavaa vatsaa. Mielessä alkaa kuvitella, minkälainen lahja siellä sisällä olisi. Miltä se näyttäisi, miten se muuttaisi omaa elämää. Sitten yhtenä päivänä kaikki toiveet murskataan, kun paketti avataankin ja siellä ei ole yhtään mitään. Sitä on hyvin hämmentynyt. Tulee petetty ja haavoittunut olo. Unelmat ja haaveet katoavat, ei olekaan lasta mitä olet odottanut. Suret petetyksi tulemista ja unelmien särkymistä. Vihdoin ja viimein kahden vuoden kuluttua tuulimunaraskaudesta tulin raskaaksi. Raskausaika sujui hyvin. Camilla Me- 14
ri-milja syntyi käynnistyksen tuloksena reilun viikon päästä lasketun ajan jälkeen Hyvinkään sairaalassa. Tässä synnytyksessä otin ilokaasua ja iloisesti irvistäen syntyi 3 595 g ja 52 cm odotettu ja rakas lapsi. Toisen tyttären syntymän jälkeen seitsemän vuoden avioliitto natisi kuitenkin jo pahoin liitoksistaan. Oli eron ja hyvästien aika. Olimme saaneet kaksi ihanaa lasta, mutta toisiamme emme pystyneet rakastamaan tarpeeksi. Myöhemmin pystyimme kuitenkin aikuisten tavoin selvittämään elämämme siten, että jatkossa pystyimme olemaan lastenkin takia hyvissä väleissä ilman katkeruutta ja vihaa. Nyt, kun erosta on jo monta vuotta aikaa, voisi sanoa, että jos menneisyys oli haavoilla, niin hyvin ollaan laastaroitu ne haavat umpeen. Mitään kaunaa ei tunneta, vaan enemminkin toivotaan kummallekin hyvää elämää. Vaikka meistä ei ehkä sydänystäviksi koskaan olisikaan, ei meistä ole vihamiehiksikään. Minun sydämeeni mahtuu monta ihmistä ja kyllä sinne mahtuu myös entinen aviomieheni. Lapsetkin saavat viettää isänsä kanssa niin paljon aikaa kuin se suinkin vain on mahdollista. Eron jälkeen sain kutsun eräälle mökille, johon lähdimme siskoni Maritan kanssa. Mökille oli kutsuttu todella paljon porukkaa ja tiesin, että tapaisin siellä myös Karin. Olin tavannut hänet ensimmäisen kerran Maritan häissä 1989 ja sen jälkeen pari kertaa yhteisissä illanistujaisissa. Kari oli Maritan miehen Juhanin parhaimpia kavereita lapsuudesta. Itse tunsin Karia kohtaan jotain kaveruutta enemmän ja ajattelin ottaa tunteistani selvää. Valmistauduin tapaamiseen erityisen huolella. Ostin uudet korvakorut, hiuspannan ja mekkokankaan. Siskoni teki mi- 15
nulle erittäin ihanan, hieman hippityylisen mekon. Karin näin matkalla mökille huoltoasemalla, kun tankattiin autoa. Pakettiautosta tuli ulos mustiin farkkuihin ja mustaan heavypaitaan pukeutunut pitkä mies, jonka kasvoja peittivät mustat aurinkolasit. Kari kertoi myöhemmin tuumanneensa siinä pihalla kavereilleen, että kukakohan tuo hyvännäköinen gimma oikein on. Kari ei silloin tunnistanut minua ihan heti, koska oli hiukan kauempana meistä. Mökillä sitten aloimme jutella niitä näitä ja olin iloisesti yllättynyt kun huomasin, että Karin nimetöntä ei koristanut sormus ja että hän oli selvästi myös minusta kiinnostanut. Silloin päätin, että taidanpa napata tämän miehen itselleni. Siitä alkoi seurustelu, joka pian muuttui vakavammaksi. Kolmen vuoden päästä menimme kihloihin ja pian suhteemme sai sinetin, kun sanoimme toisillemme tahdon. Meistä tuli virallisesti aviopari ja pian myös ensimmäisen yhteisen lapsen vanhemmat. 16
1. luku Tiedätkö kumpi se on, tyttö vai poika? Kysymyksen esittäjä oli tyttäreni, joka istua napotti sohvan nurkassa ja kirjoitti samalla päiväkirjaa. Lapset, niin viattomia. Jos pystyisi näkemään pienen lapsen ajatusmaailmaan, se olisi täynnä punaisia pieniä sydämiä, sinisiä pieniä tähtösiä ja niiden sekamelskassa istuisi kaksi pientä mörköä puun takana. Lapset osaavat rakastaa elämää. He toivovat kaikkea kivaa elämään ja uskovat, että kaikki toiveet toteutuvat, kun vaan tarpeeksi paljon toivoo. Lapsille elämä on vaaratonta, mitä nyt ne pari mörköä puun takana, jotka ovat aina ennen nukkumaanmenoa sängyn alla. En tiennyt kysymykseen vastausta, enkä halunnutkaan tietää. En ollut koskaan halunnut tietää kumpaa odotin, koska synnytyksessä se tuo suurta jännitystä siihen koko ihmeelliseen näytelmään, jossa kerrankin saan olla suuressa roolissa ja luoda jotain suurta ja ihmeellistä. Kun lopulta olen saanut pienen suuren ihmeen syntymään tähän maailmaan ja parkaisemaan, sillä hetkellä maailmanmeno pysähtyy ja minut täyttää vain euforinen onnen täyttymys. Suojeluvaistoni herää tuon kauneimman äänen kantajaa kohti ja vasta siinä vaiheessa jostain syvältä kumpuaa kysymys kumpi se on, tyttö vai poika. Kun saa tietää kumpi se on, sitä ikään kuin synnyttää uudestaan, mutta nyt kivutta. Nyt lapselle voi antaa nimen ja sen nimen haluaa lausua monta kertaa, koska sen jälkeen se on yksi kauneimmista sanoista mitä maa päällään kantaa. 17
2. luku Raskausaika sujui hyvin. Supistukset alkoivat raskausviikolla 39+1, yöllä yhden aikaan. Katsoin kellosta supistusten välejä ja niitä tuli ihan säännöllisin väliajoin. Kolmen aikaan yöllä olin varma, että lapsi taitaa tosiaan syntyä tänään. Meillä ei ollut siihen aikaan omaa autoa, joten soitimme anopille, että tarvitsemme auton lainaan. Sovittiin sitten, että Kari käy hakemassa auton ja samalla reissulla vie äitinsä töihin. Puoli kuuden aikaan aamulla Kari lähti autonhakureissulle ja minä jäin supistusten kourissa kotiin. Supistukset eivät olleet rajuja, mutta sanoin Karille, että kiirettä voisi pitää. Olin edellisen päivänä ollut opiskelijakavereiden kanssa Hugo Simbergin taidenäyttelyssä. Illalla tulin kotiin väsyneenä ja jalat rakkuloilla. Kävely taisi jouduttaa synnytyksen alkamista. Supistukset muuttuivat yhtäkkiä rajummiksi ja minun täytyi mennä nelinkontin olohuoneen lattialle. Soitin Maritalle, että tytöt tulisivat kohta hoitoon. Puoli seitsemän jälkeen Kari vihdoin ja viimein tuli ja lähdimme samalla ovenavauksella autolle. Pystyin kävelemään raput juuri ja juuri alas ulkoovelle, mutta istuminen turvavöissä tuntui jo erittäin ahdistavalta. Maritta odotti kerrostalon pihalla, koska meillä ei ollut enää aikaa viedä lapsia kolmanteen kerrokseen ja alaovi oli vielä lukossa. Emme kyllä uskoneet, että synnytys olisi jo loppusuoralla, mutta olo oli sen verran tuskainen, että halusin vaihtaa asentoa, vaikka se oli aika mahdotonta turvavöissä. 18