Opettaja Anne Komosen puhe Kirvun hautausmaalla 9.6.2013 Olemme kokoontuneet tänne Kirvun hautausmaalle kunnioittamaan esi-isiemme viimeistä leposijaa. Tällä hautausmaalla lepäävät minunkin isoisovanhempani. Tämä sankaripatsaan reunakivistä tehty muistomerkki pystytettiin vuonna 1996. Se kertoo meille jälkipolville vahvasta kunnioituksesta ja rakkaudesta edesmenneitä kohtaan. Kirvun kirkonmäen kauneus, hoidetut kirkkomaat ja istutetut kukat tämän muistomerkin ja sankaripatsaan edessä ovat tehneet syvän vaikutuksen jokaisella Kirvun matkallani. Puhuttelevaa on myös se, että Venäjän armeija poisti hautausmaalla sijainneen tykki- ja tankkivarikon kirvulaisten pyynnöstä. Tämän siunatun maan hoitaminen on siis viestittänyt myös nykyisille asukkaille pyhistä arvoista. Kirvulaisten luoma ystävyyden ja yhteistyön ilmapiiri näkyy myös siinä, että nykyiset asukkaat ovat tuoneet löytämiään hautakiviä muistomerkin läheisyyteen ja kastelleet istutettuja kukkia. Tällaisessa ilmapiirissä on meidän jälkipolvienkin kotoista vierailla kesäisen kauniissa Kievussa. Tänä päivänä pohditaan sitä, kuinka karjalaiset juuret saadaan pysymään jälkipolvien tiedossa. Sanotaan, että sukujuuret alkavat kiinnostaa siinä vaiheessa, kun ikäää on noin neljäkymmentä. Uskon kuitenkin, että kiinnostus omiin juuriin voi syntyä jo lapsena, jos sukupolvien ketju on vahva. Eilen julkaistussa Anneli Ilosen väitöskirjassa Rajan lapset - identiteettityö Karjalan evakkojen sukupolvissa todetaankin, että karjalainen identiteetti on tietoisen kasvatuksen tulos. Lapsena muistan ihmetelleeni Karjalan vaakunaa mummolan seinällä ja miettineeni, millaista siellä Kirvussa oikein oli. Ensimmäinen matka tänne Kirvuun 90-luvun alussa olikin sykähdyttävä kokemus. Paikan päällä melkein saattoi nähdä menneet sukupolvet. Oli hienoa kulkea isän lapsuuden polkuja ja istua mummolan pihakivellä. Nämä Kirvu-säätiön ja Kirvun Pitäjäseuran järjestämät kotiseutumatkat ovat meille jälkipolville tärkeää perinteen siirtoa ja juurien vahvistumista. Näiden matkojen ansiosta omatkin lapseni ovat kiinnostuneet jo varhain karjalaisista juuristaan. Tärkeintä perinteen siirrossa onkin sukujuurista kertominen, yhteiset matkat ja yhdessä tekeminen. Kotiseuturetkien lisäksi kirvulaiset ovat varmistaneet tiedon kulun hienolla tavalla koulupiirikirjojen avulla. Upeat kirjat ovat syntyneet, koska kirvulaiset ovat arvostaneet ja rakastaneet omaa kotiseutua ja siihen liittyviä muistoja. Arvokas lahja jälkipolville on myös kotiseutuarkiston ja museon kokoaminen ja ylläpitäminen. "Sukupolvet ennen meitä vaivan teitä täällä ovat kulkeneet, valossa ja pimennossa ahdingossa uskoneet ja toivoneet." Nämä kohta laulettavan virren sanat kertovat siitä vahvasta toivosta ja uskosta, joka kirvulaisilla on säilynyt suurten menetysten jälkeenkin. Tällä pyhällä maalla ovat menneet sukupolvet rukoilleet ja siunanneet läheisiään viimeiselle matkalle. Saamme uskoa, että se siunaus kantaa meitäkin tässä hetkessä ja matkamme päässä. Voiko parempaa perintöä lapsille ja tuleville polville antaa kuin mustomerkissä olevat Psalmin sanat: "Sinä, Herra, olet meidän turvamme polvesta polveen." 6
Tuomari emeritus Markku Leporannan puhe Kirvun sankaripatsaalla 9.6.2013 Hyvät meikäläiset Yli kaksikymmentä vuotta sitten kävi mahdolliseksi näille maille matkailla, mistä kiitos kirvulaisten taitaville neuvottelijoille! Siitä lähtien olen itsekin monta kertaa Kirvun Rätykylässä käynyt isovanhempieni mailla, isäni lapsuudenkodissa. Isäni ei sitä aikaa nähnyt. Elossa oli yksi sedistäni, joka lähti Rätykylään meitä opastamaan. Mielikuvissa liittyy noihin matkoihin aina luonnon kauneus siellä tuomet kukkivat ja käet kukkuivat. Tulimme kauniiseen koivikkoon. Setä siinä: Ei uskoisi, että minä olen tuossa kyntänyt. Vanhojen karttojen avulla metsissä vaeltaessa saattoi suupuneista sarkaojista päätellä, missä oli entistä peltoa. Jossakin saattoi kasvustosta huomata tulleensa maatalon pihaan. Jonkin matkaa voi seurata jalan alla tuntuvaa taloon johtanutta tietä, joka sitten kuitenkin katosi. Menneiden sukupolvien työ on siellä jäänyt käyttämättömänä metsittymään ja soistumaan. Isossa Kirjassa Saarnaaja (2:21) lausui aikoinaan näin: Sillä voihan käydä niin, että kaiken, minkä on vaivaa nähden ja viisaasti, taitavasti ja menestyen saanut aikaan, joutuu sitten jättämään toiselle, vaikka tämä ei ole nähnyt siitä lainkaan vaivaa. Sekin on turhuutta ja suuri vääryys. Akateemikko Paavo Haavikko julkaisi vuonna 1966 runokirjan Puut, kaikki heidän vihreytensä. Se sisältää myös osan Selvä johdatus myöhempään historiaan Siinä runoilija käsittelee Suomen historiaa sen kriittisimmissä vaiheissa 1930 ja 1940 luvuilla. Siitä lainaus: Ja niin on että se joka ei ole seissyt mahdottoman edessä, sen porteilla, ei tiedä mikä paikka tämä maailma on. Tänne haudatut sankarit sen joutuivat kokemaan. Kun olen syntynyt vuonna 1947, olen itse säästynyt noita aikoja kokemasta. Kertomuksia on kuultu ja kirjoja luettu. Silti tässä rikkumattoman rauhan aikana on vaikea kuvitella mitä se sukupolvi joutui kokemaan. Sotilaan osa on kova olipa hän sitten taistelussa voittavalla tai häviävällä puolella. Toisaalta silloisille suurvaltain johtajille yksittäinen sotilas näyttää olleen kuin muukin varustus kulutustavaraa. Sotamies on asetettava edestäpäin tulevan todennäköisen kuoleman ja takaapäin tulevan varman kuoleman väliin. Toisaalta - eräs suomalainen rintamakomentaja muistelmateoksessaan pohti sotilasjohtajan ja yksittäisen taistelijan tehtäviä muun muassa: Taistelua johtavan komentajan vastuunalaisena tehtävänä on ensikädessä saavuttaa hänen yksikölleen annettu päämäärä mahdollisimman pienin tappioin. Ja jokainen hänen tielleen osunut kaatunut tai haavoittunut toistaa äänettömän kysymyksen: onko taistelun johtamisessa tehty kaikki mahdollinen. Presidentti Mauno Koiviston kirja Venäjän idea julkaistiin venäjän kielellä vuonna 2002. Moskovassa suorassa radiohaastattelussa kysyi toimittaja Koiviston haastattelun päätteeksi, mikä sitten on Suomen idea. Sujuvaa venäjää puhuvan Koiviston vastaus, joka tuli 7
hetkeäkään epäröimättä, kuului: säilyä hengissä. Ihmisellä on muisti - kansakunnalla on historia. Meille saapuvilla oleville on itsestään selvää, että muistamme menneitä sukupolvia ja heidän työtään ja taisteluaan, mistä meille on koitunut pelkkää hyvää. Tulee aika, jolloin ei enää ole elossa heitä, joilla on henkilökohtaisia muistoja elämästä näillä mailla. Jälkeen tulevien tietoisuuteen olisi säilytettävä, mitä täällä on ollut ja tapahtunut. Sukupolvet vaipuvat unholaan, mutta ne sukupolvet, jotka ovat Suomelle itsenäisyyden taistelleet, sen taistellen säilyttäneet ja maan jälleenrakentaneet ovat pysyvät muistomerkkinsä ansainneet. Tämän naapurimaan hautausmailla on tavallista, että haudalle on sijoitettu vainajasta kuva. Suomen puolella se on harvinaisempaa. Toki Aulikki Ylösen Kirvun kirjassa on sodissa kaatuneiden kirvulaisten nimet ja useimmista valokuvatkin. Siinä meitä jälkipolvia katsovat he nuoret miehet, joilta elämän loppu jäi näkemättä vakavina tai joku hymyillenkin - tietämättä mihin he joutuisivat. Meillä jälkeen tulevilla on aihetta olla pelkästään kiitollisia heille siitä, mitä heiltä on perinnöksi jäänyt. Rauhansopimuksissa Suomen maa-aluetta oli menetetty. Järkytys oli suuri, mutta paljon muuta Suomelle jäi. Kansakunta sentään jäi eloon, muutoinkin kuin Ruotsiin ja Tanskaan lähetetyt sotalapset. Suomen kansalaisia ei pakkosiirretty vieraille seuduille. Säilyivät demokraattinen yhteiskuntamuoto, kieli ja oikeusjärjestys. Tämä muistomerkki Kirvun kirkonmäellä on tärkeä omalla paikallaan. Käymäseltään taas täällä olemme mutta Suomen idea on selviytyminen. Lähteitä Max Jakobson Väkivallan vuodet 20. vuosisadan tilinpäätös I s.308 Mauno Koivisto Venäjän idea Kanava 2/2013 s. 20 21 René Nyberg Suomen suuri tarina he juhlivat, mutta me voitimme J. K. Paasikivi Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41 II mm. s. 184 Paavo Susitaival Aktivisti ei hellitä s. 182 183 Aulikki Ylönen Kirvun kirja Matti A. Aarnio Talvisodan ihme s. 277 300 ym. 8
Liite 1 Unkarissa Egerin kaupungissa näin muistokiven, joka oli sijoitettu kaupungin keskustaan. Siinä oli kirjoituksena vain vuosiluku 1956 - mutta se oli kaupungin keskustassa - kaupungin asukkaiden edessä joka päivä. Onhan Lappeenrannan keskustassa on Äiti Karjala muistomerkki, missä säilyvät kaatuneiden nimet. Kouvolassa myös on kaupungin keskustan puistossa muistomerkki, missä on seudun kaatuneiden nimet. Helsinkiin Kasarmintorille on ryhdytty suunnittelemaan Talvisodan muistomerkkiä. Jos nuorisoaan ei saa lähtemään kotiseuturetkelle, on mahdollista ottaa selvää sukunsa sankarivainajien vaiheista jopa kotonaan tietokoneen ääressä. Suomen sodissa 1939 1945 menehtyneistä saa perustietoa kansallisarkiston sivuilta. http:kronos.narc.fi/menehtyneet Henkilötietojen perusteella Puolustushallinnon henkilöasiakirjoista saa tilata kopiot kansallisarkistosta. Sitä varten on saatavilla lomake http://www.arkisto.fi Mahdollisimman hyvin tiedoilla täytetty lomake lähetetään osoitteeseen Kansallisarkisto PL 258, 00171 Helsinki arkisto@narc.fi Sieltä saaduista asiakirjoista ilmenee mm. joukko-osasto, missä henkilö on palvellut. Joukkoosaston perusteella löytyvät Kansallisarkiston tiedostoista sotapäiväkirjat kotitietokoneella luettavaksi. http://digi.narc.fi Sotapäiväkirjoissa on käsin kirjoitettuja alkuperäisiä ja niistä koneella puhtaaksi kirjoitettuja. Karjalan kartat tarjoaa apuaan paikkojen etsimisessä. http://www.karjalankartat.fi Sotapäiväkirjassa esiintyvää paikan nimeä käytetään hakusanana, esim. Lemetti, syöttämällä löytyy kartta Impilahdelta. Hakukoneelta google tai muukin voi hyvinkin löytyä hakusanalla esim. Impilahti tai Lemetti kirjoja, paljonhan niitä on kirjoitettu. Nykynuoriso on näiden keinojen käyttämisessä paljon minua etevämpää. Monien muiden mukana Kirvun kirkonmäellä on saanut sijansa myös setäni, kersantti Matti Leporanta, jota en ole koskaan tavannut. Hän sananmukaisesti kaatui hangelle syntymämaan helmikuun 2. päivänä 1940 Lemetissä Impilahdella ja ehti tulla haudatuksi Kirvuun, ennen kuin kotiseutu oli luovutettava vieraille. Helmikuussa ei vielä voitu tietää, että näiden sankareiden haudat jäävät kohta karttaan piirrettävän rajan taakse, alueelle, jota heiltä ei koskaan saatu vallatuksi. Jääkäripataljoona 4:n sotapäiväkirjoista selviää, että tuolloin 2.2.1940 pataljoonan tehtävänä oli Länsi-Lemetin valtaaminen. Ja hakukoneelta löytyi JP 4:n silloisen komentajan majuri, sittemmin eversti Matti Aarnion kirja Talvisodan ihme (ilmestynyt v. 1966 ja 3. painos vuonna 1979), missä hän mm. kertoo, miten se tehtiin. 9