Tervetuloa kotiin Speedy ja Kikkis
Jukka Mäkinen Tervetuloa kotiin Speedy ja Kikkis
Tämä sähkökirja on tuotettu Aikamedia Oy:n vuonna 2011 julkaisemasta painetusta teoksesta. Sähkökirjan tuotanto: Aikamedia Oy Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty. 2011 Jukka Mäkinen ja Aikamedia Oy Kaikki oikeudet pidätetään. ISBN 978-951-606-931-2 (sid.) ISBN 978-952-252-093-7 (pdf ) www.aikamedia.fi Sivunvalmistus Aikamedia Oy Otavan kirjapaino, Keuruu 2011
Kikkis ja Speedy ovat vähän yli kolmekymppinen pariskunta, joka elää tavallista suomalaista arkea kahden kouluikäisen lapsensa kanssa. Kikkis toimii päiväkodin johtajana ja Speedy yhteyspäällikkönä ympäristöalalla. Kikkis on myös muusikko. Hän tahtoo musiikillaan kertoa kädenjäljestä, jonka Jumala voi jättää elämään. Kädessäsi on kertomus siitä, miten Jumala on astunut heidän tavalliseen elämäänsä ja johdattanut heitä. Tuota siunaavaa kädenjälkeä he eivät itse pysty selittämään pois eivätkä tahdokaan.
Osa 1
Kikkis Minä, Anne Mikkola, synnyin Joensuussa, joka on keskikokoinen kaupunki Itä-Suomessa. Vaikka se ei olekaan mikään suurkaupunki, se on alueensa keskus, yliopistokaupunki ja ainakin minulle tullut vuosien varrella tosi rakkaaksi. Niin ja silloin, kun minä päästin ensimmäisen itkuni, kirjoitettiin kirjeiden päiväykseen vuosiluvuksi 1974. Liekö syynä karjalainen verenperintö vai mikä, mutta muistan olleeni vilkas ja ulospäin suuntautunut ja niin minulle ovat kertoneet muutkin. Koti, johon synnyin, oli tavallinen joensuulainen koti. Voisi varmaan jopa sanoa, että tavallinen suomalainen koti. Musiikkia kuunneltiin varmaan yhtä paljon kuin naapureissakin. Äitini suku on kuitenkin tosi musikaalista. Sen huomasi hyvin erilaisissa sukujuhlissa. Niissä yksi jos toinenkin nappasi käteensä jonkin soittimen, ja kohta koko suku lauloi ja soitti yhdessä. Ukkini seinällä roikkui rivi soittimia, ja oli meillä kotonakin yksi mandoliini, jota äiti joskus soitti. Ukki maksoi markan jokaisesta uudesta laulusta tai laulunpät-
kästä, jonka soitin. Saman hän kyllä maksoi jokaisesta leuanvedostakin. Musiikkiin ja urheiluun sai meidän suvussa aina kannustusta. Muuten kai elämä oli sellaista tavallista, sellaista kuin se pienellä tytöllä voi olla. Paitsi että poikatyttönä minuun ei koskaan iskenyt nuken hoivaamisvietti, ja kun joskus harvoin leikin kotia, en koskaan ollut äiti. Minä kiipeilin ovenkarmeissa ja puissa, leikin autoilla ja rakensin legoista kaikenlaista. Sen verran tein myönnytystä tyttömäisyydelle, että pehmolelut olivat kova sana. Yleisesti ottaen elämä oli turvallista. Jos tuli pipi, äiti puhalsi, ja taas oli kaikki hyvin. Äitini oli kotiäiti, lempeä ja perheelleen omistautunut. Isä oli peltiseppä, josta tuli myöhemmin yrittäjä. Olenkin oikea perustyöläisperheen kasvatti. Suurin osa muistoistani varhaislapsuudestani on mukavia, sellaisia kuin lapsuusmuistot yleensä ovat. Aurinko paistoi, kesäkuukaudet olivat aurinkoisia, ja talvella oli paljon lunta. Talvella ajettiin pyörillä ja pappatuntureilla pilkille, autoa kun ei ollut. Kesät taas vietettiin järvellä. Vahvana miehenä, entisenä painijana, isäni jaksoi soutaa veneellä kymmenen kilometriä Perhesaareen säässä kuin säässä, ja järvimaisemissa viihdyttiin viikkotolkulla. Veljeni kanssa yritimme tehdä teetä nuotiolla mustikanvarvuista ja milloin mistäkin lehdistä, polttelimme keppejä nuotiossa ja piirtelimme noella nuotiokiviin. Kaikki muistoni niiltä ajoilta eivät kuitenkaan ole miellyttäviä tai sellaisia, että niitä viitsisi muistella edes erityisissä nostalgiapuuskissa. Joku on sanonut, että ihminen muistaa asioita parhaiten hajuaistinsa avulla, ja se voi olla totta. Tupakan käry on yksi varhaisimmista muistikuvistani, enkä vieläkään oikein siedä sitä, vaikka siihen aikaan sätkän sytyttäminen sisällä oli hyvinkin tavallista puuhaa. Olen aina yhdistänyt tupakanhajuun kielteisiä asioita, ja vihasin sitä jo pikkutyttönä. Koetin paeta savua johonkin nurkkaan. Viinan haju oli toinen, mitä en voinut 10
sietää, se oksetti minua. Siihen liittyi vielä selkeämmin ikäviä asioita. Isä ja äiti käyttivät molemmat alkoholia viikonloppuisin, eivätkä läheskään aina hienostuneesti viiniä hiukan ruoan kanssa siemaillen. Kun juotiin, juotiin kunnolla. Tanssiravintolasta he palasivat yleensä riidellen ja riitaa jatkettiin vielä lastenhoitajan lähdettyä paikalta. Minusta se oli pelottavaa, enkä tuntenut oloani turvalliseksi, vaikka minulla ei suoranaista hätää ollutkaan. Isä ja äiti muuttuivat kuin toisiksi ihmisiksi. Minä en millään tajunnut, miksi aikuiset ihmiset ihan tahallaan pyrkivät humalaan. Ei ollut mukava herätä keskelle riitaa ja huutamista. Välillä kuuntelin tarkasti valmiina hyökkäämään keskelle riitaa puolustamaan äitiä, joka minusta oli heikompi. Välillä taas koetin tehdä kaikkeni, etten olisi kuullut isän ja äidin huutamista. En käsittänyt, mistä oli kysymys. Jälkeenpäin kuulin, että molemmat olivat todella mustasukkaisia toisistaan. Tällaisia juhlia alkoi olla yhä useammin ja tuntui, että riidat vain pahenivat. Aina eivät pelkät sanat riittäneet vanhempien välienselvittelyyn. Näitä tilanteita ei onneksi ollut usein, mutta muistan vieläkin pelonsekaiset tunteet ja huolen siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Miten kaksi minulle niin äärimmäisen rakasta ja tärkeää ihmistä saattoi kohdella toisiaan niin piittaamattomasti ja vihamielisesti? Pelottavaa oli sekin, että koskaan ei tiennyt, missä vaiheessa riita loppuisi. Pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuisi, osaamatta kuitenkaan ajatella, mitä kauheaa se olisi. Speedy Minä synnyin Pohjanmaalla, siellä missä sanotaan viisauden asuvan vanhoissa naisissa ja hulluuden miehissä. En ole kuitenkaan tuntenut itsessäni mitään hulluuteen viittaavaa enkä sen puoleen löydä itsestäni puukkojunkkariakaan. Sen kyllä myönnän, että poh- 11
jalaisuus jollain tapaa näkyy minussa. Minä muuten synnyin kaksi vuotta myöhemmin kuin Kikkis, josta tuli myöhemmin minun vaimoni. Me uskomme, että emme vain ajautuneet sattumalta samaan aikaan samaan paikkaan, vaan kaiken takana oli rakastavan Jumalan sormi. Sain pienenä nimen Jari, jolla minut tunnetaan nykyisin oikeastaan vain työkavereitten parissa. Kaikki muut käyttävät lempinimeä Speedy. Nimi ei varsinaisesti tarkoita mitään, eli miksikään varsinaiseksi vauhtiveikoksi minua on turha kuvitella. Sain nimen vahingossa. Olin kai ensimmäisellä luokalla, kun minun piti jossain yhteydessä sanoa, että minun pitäisi lähteä. Sanoin kuitenkin pitis. Jonkun korva nappasi sen, ja minua alettiin kutsua nimellä Piitti tai Pitis, josta nimi hiljalleen muotoutui Speedyksi. Yrittäminen tuli minulle tutuksi jo pienenä, sillä synnyin pienyrittäjäsukuun. Sain seurata aitiopaikalta, kuinka liiketoimet menivät hyvin ja kuinka ne menivät huonosti. Opin, että rahaa voi tulla, mutta voi sitä mennäkin. Kun 90-luvun alussa tuli lama, näin sen ihan käytännössä, ei tarvinnut uskoa ainoastaan tiedotusvälineisiin. Varmaan lama vaikutti meillä rahankäyttöönkin, mutta minua itseäni kosketti eniten se, että kotimme ilmapiiri muuttui. Tunnelmat vaihtelivat kireistä vieläkin kireämpiin. Jos ukkonen ei aina purkautunutkaan, niin sen uhka oli ilmassa. Välillä se tuntui tosi ahdistavalta. Varmaan meillä oli ongelmia jo aiemminkin, varsinkin isän ja äidin välillä, mutta ulkonaisten asioiden muuttuminen lisäsi niitä entisestään. Kun salakavalasti alkanut lama näytti aina vain voimistuvan, se veti hermot kireälle. Tulevaisuuden pelko löi leimansa isään ja äitiin, ja sitä kautta se heijastui kaikkialle. Epätoivon saattoi välillä suorastaan haistaa. Sen hajun lisäksi lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni muistoihin liittyvät viinan ja tupakan haju, aivan kuten Kikkiksenkin lapsuuteen. 12
Paksu tupakansavu, painostava tunnelma ja alkoholinkäyttö. Ne asiat ovat pysyneet mielessä. Eikä niihin muistoihin tosiaan ole latautunut mitään myönteisiä muistikuvia. Punainen norttiaski ja pöytäviinapullo, siinä varsinainen kaksikko, varsinkin silloin kun isällä jokin meni pieleen tai häntä otti muuten vain päähän. Kaikkein vaikeinta oli katsella ja kestää vanhempien riitoja. Niissä toistui sama kaava: ensin alkoi kylmä mykkäkoulu, jonka syytä me lapset emme yleensä tienneet. Jossain vaiheessa se muuttui piikittelyksi, kunnes tilanne kärjistyi. Räyhättiin ja huudettiin, ja kun sanat eivät enää riittäneet tuomaan julki turhautumisen koko kirjoa, otettiin kädet avuksi. Minulla on niistä ajoista monia muistoja, joiden perään en haikaile. Kerran ala-asteen alkuaikoina menin tappelevien vanhempieni väliin, kun homma tuntui karkaavan käsistä. Tottahan minulla lapsuudessani ja varhaisnuoruudessani oli hyviäkin hetkiä. Sellaisia olivat lomat vanhalla mökillä Karvoskylässä, Nivalassa. Mökkilomat tosin loppuivat siihen, kun kerran kulotimme heinikkoa. Vanhan ajan pumpattavasta sammuttimesta loppui vesi kesken kaiken, ja niin kulottui mökkikin. Lapsuudessa tuli usein vietettyä kesiä myös mummolassa Haapajärvellä ja Nuijunperällä mummon sukutilalla. Mummolassa oli maalaushommia, pihatöitä ja muuta mukavaa puuhaa. Alakerran kangaskauppaankin pääsin silloin tällöin päivystäjäksi, kun muu väki lähti kaupungille asioille. Silloin tunsin itseni huomattavasti ikäistäni vanhemmaksi. Minulle oli annettu vastuuta, ja sekös lämmitti mieltä. Erityisen lämpimästi muistelen myös Pekka-pappaa. Hän oli lempeä mies, joka otti minut usein syliin ja rutisti kovaa. Se tuntui tosi mukavalta. Väkisinkin tuli turvallinen olo ja tuntui, ettei maailma niin kauhean paha paikka olekaan. Pappa oli huulenheittäjä, joka lähes joka päivä soitti haitaria. Säkkijärven polkka kajahteli ympäri pihapiiriä, ja tuntui kuin luontokin ympärillä olisi hymyillyt. 13
Pappa opetti minulle myös kahvinjuonnin, ja minä olin niin miestä, vaikka mukissa oli enimmäkseen maitoa ja sokeria; kahvia siinä oli lähinnä muodon vuoksi. Aino-mummo taas päättäväisenä järki-ihmisenä kannusti tekemään töitä ja elämään viisaasti ja järkevästi. Mummo avusti minua sitten aikanaan myös auton hankinnassa, kun tyhjätaskuna aloitin edustajan hommat. Sillä vanhalla ja halvalla Opel Kadetilla tulikin ajeltua monta vuotta. Se oli mummolta viisaasti avustettu. Uskoon liittyvät asiat eivät millään tavoin kuuluneet perheemme elämään. Ne sivuutettiin kokonaan, eikä niitä pidetty tärkeinä. Vaikka en kotona oppia niissä saanutkaan, en silti ollut ihan pihalla hengellisistä asioista. Koulussa niistä oli puhetta, ja joskus kävin pyhäkoulussakin yhden kaverin, Åkerlundin Samun, kanssa, joka oli uskovaisen perheen poika. Pyhäkoulussa puhutuista asioista minulla ei ole mitään mielikuvaa, mutta pyhäkoulun päättäjäisissä saimme kaikki hakea läheisestä kaupasta jäätelöt! Uskon kyllä, että pyhäkoulut muokkasivat ajattelumaailmaani ja poistivat esteitä evankeliumin uskomiselle. Ei minua sinne mitenkään erikoisesti tarvinnut houkutella, menin ihan mielelläni. Voi olla, että kaipuu hengellisiin asioihin kylvettiin jo silloin, vaikka se varsinaisesti nosti päätään vasta muutama vuosi myöhemmin. Kikkis Vaikka elimme Speedyn kanssa varhaislapsuutemme eri puolilla Suomea, oli perheittemme suhtautuminen hengellisiin asioihin aika lailla samanlainen. Uskoon liittyvät asiat eivät varhaislapsuudessani kuuluneet perheemme elämään, vaan meillä eleltiin hengellisten asioiden suhteen varmaan aika samalla tavalla kuin muissakin joensuulaisissa kodeissa: turhaan ei kulutettu kirkonoven saranoita. Jos sinne jostain syystä jouduttiin menemään, niin ainakaan isä 14
ei edes yrittänyt näyttää hurskaalta. Hänen mielestään uskonasiat olivat ihan höpöhöpö-juttuja. Äiti puolestaan tiesi, että on olemassa toinenkin todellisuus ja että hänen suhteensa Jumalaan ei ollut kunnossa. Näin meillä elettiin: uskonasiat eivät millään tavalla häirinneet arkielämää, eikä perusjärkevän ihmisen sopinut niistä puhuakaan. Kyllä Joensuussa pyhäkoulujakin pidettiin, ja äiti olisi halunnut viedä meidät lapset pyhäkouluun, mutta isän asenne jarrutti. Siihen aikaan Joensuussa uskonratkaisu oli asia, joka kyllä huomattiin. Kirkko vielä meni, mutta ne helluntailaiset olivat varsinaisia hihhuleita ja sitten yllättäen äidin siskosta tuli sellainen. Totta kai kaupungissa oli ihmisiä, jotka tulivat uskoon, mutta näin lähellä meidän perhettä sellaista ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut. Tädin löytöä päiviteltiin ja ihmeteltiin. Meillä kotona se aloitti tapahtumasarjan, joka sitten myöhemmin muutti koko perheen ilmapiirin: se pani äidin miettimään uskonasioita ja sitä, minne hän itse oli matkalla. Kaikki se, mistä äiti haaveili, ei täyttänytkään sydämen tyhjyyttä. Hän tiesi, että vuodet vierivät vauhdilla, tämä elämä iloineen ja suruineen olisi kohta ohitse. Vielä äsken hän oli nuori, mutta nyt sekin oli jo taakse jäänyttä aikaa. Äiti tiedosti, että hänen asiansa Jumalan kanssa eivät olleet kunnossa ja että hän ei ollut matkalla taivaaseen. Äidin vanhemmat olivat uskovaisia, ja äiti oli itsekin uskonut lapsuudessa. Nuorena hän oli kuitenkin päättänyt jättää uskonasiat taakseen ja nauttia elämästä. Vaikka elämä oli ulkonaisesti kunnossa, vuosien myötä sydämeen oli hiipinyt rauhattomuus. Juhlimiset toivat huolen myös siitä, kuinka avioliitto kestäisi. Vastuu lapsistakin painoi. Kerran täti kirjoitti äidilleni, ettei uskaltaisi elää päivääkään ilman Jeesusta. Se kolahti äitiin lujaa. Hyvin pian äiti sai hengellisen kasetin, joka aiheutti lisää sy- 15
dämentykytyksiä. Siinä Alida Frimanin laulamassa äänitteessä oli yksi kappale, jota äiti kuunteli erityisen tarkasti. Alida lauloi siinä suurin piirtein näin: Mieti äiti, ootko taivaan tiellä ja voitko lapses sinne johdattaa? Äiti joutui vastaamaan molempiin kysymyksiin kieltävästi. Hän ei ollut taivaan tiellä, ja kun hän ei ollut sillä itse, ei hän mitenkään kyennyt johdattamaan lastaankaan sille tielle, vaikka olisi tahtonutkin. Minkälaisen esimerkin hän jättäisi tässä asiassa lapsilleen? Äiti on myöhemmin kertonut, että nimenomaan vastuu lapsista painoi häntä raskaasti. Vaikka äiti toki tiesi, mitä pitäisi tehdä, kovin yksinkertainen muutos ei kuitenkaan ollut. Äidin sisimmässä alkoi myllerrys tai oikeastaan voisi sanoa, armoton taistelu. Sisäinen kaipaus oli liian suuri ohitettavaksi. Äiti halusi saada rauhan sydämeensä ja asiat Jumalan kanssa kuntoon, mutta toisaalta hän tajusi, että isä ei sietäisi asiaa. Jos hän ei enää lähtisi isän kanssa viettämään kosteita iltoja, isä todennäköisesti jättäisi hänet. Elämänmenosta saattoi tosin päätellä, että liitto päättyisi eroon joka tapauksessa. Äiti rukoili yksinkertaisen rukouksen: hän pyysi Jumalalta, että jos hän saisi työpaikan koulun siivoojana, hän antaisi elämänsä Jeesukselle. Jos isä sitten jättäisi hänet, hän voisi jotenkin tulla toimeen. Jumala vastasi ja äitini sai tuon paikan. Äiti puolestaan piti lupauksensa Jumalalle ja antoi elämänsä Jeesukselle. Jälkeenpäin olen ajatellut, että silloin siunaus astui minun elämääni ja koko perheemme elämään. Olin tuolloin neljävuotias, joten en tietenkään tajunnut sitä silloin niin selvästi, mutta kuluneet vuodet ovat osoittaneet, että niin siinä kävi. Siunaus se oli, vaikka pian kävikin ilmi, että se toi mukanaan myös ristiriitaa sanan varsinaisessa merkityksessä: riitaa rististä. Ei tunnu kuitenkaan mukavalta ajatella sitä mahdollisuutta, että äiti olisi valinnut toisin. Miten meidän perheemme elämä olisi siinä tapauksessa mennyt? Missä minä itse olisin nyt? Tuskin äiti itsekään 16
tiesi, kuinka suuri merkitys uskoontulolla oli hänen jälkikasvulleen. Se toi mukanaan myönteisen esimerkin ja antoi vahvat rakennusaineet elämään. Sain hänestä myös uskollisen esirukoilijan, jota ilman en varmasti olisi siinä tilanteessa, jossa nyt olen. Sen verran elämä on minuakin ehtinyt heitellä, että osaan arvostaa sitä, että joku rukoilee puolestani. Speedy Pyhäkoulussa sain kuulla evankeliumin, mutta sain sieltä myös muita rakennusaineita elämää varten. Olihan se merkittävä juttu, että sai kuulla Jumalan rakastavan meikäläistä ehdoitta ja aina. Että minä tavallinen pikkupoika Pohjanmaalta olinkin Jumalalle tärkeä ja vallan ainutlaatuinen. Ihan varmasti se kasvatti tervettä itsetuntoa. Sitten olivat tietysti helluntaiseurakunnan kesäleirit. En edes jaksa muistaa, monellako olin mukana. Leireillä yhdistyi monta hyvää asiaa. Oli hienoa, kun pääsi nauttimaan Suomen kesästä samanikäisten kavereiden kanssa. Eivät raamikset eli raamattutunnitkaan varmaan mitään hirveän pitkäpiimäisiä olleet, koska en muista, että niitä kohtaan olisi jäänyt mitään kielteistä. Niiden loppumista odotettiin kyllä, sillä uiminen ja leikki kiinnostivat enemmän. Raamiksilla siis istuin ja iltanuotioilla, joilla oli kaiken hauskan lomassa jotain hengellistäkin opetusta. Jollakin kesäleirillä minulle sitten valkeni, että niin se on: meidän perhe ei ole uskovainen, vaikka sellaisiakin perheitä on olemassa. Tiesin, että Ylivieskassa oli muitakin uskovia perheitä kuin Åkerlundin perhe. Leirin jälkeen kysyin vanhemmiltani: Miksi me ei olla uskossa? En enää muista, mitä he vastasivat, mutta jo se, että kysyin moista, kertoo jostakin. Hirveän henkilökohtaisesti en uskonasioita siinä vaiheessa ajatellut. Jotenkin ajattelin sen olevan asia, jonka vanhemmat ratkaisisivat. Ajattelin, että jos isä ja äiti ovat tunnustavia kristittyjä, niin 17
silloin perheen lapsetkin kulkevat samoja polkuja. Myöhemmin minulle selvisi, että vaikka vanhempien elämänkatsomus on lasten ratkaisujen kannalta tärkeä, yksi yhteen se ei mene. Olisihan tosi masentavaa, jos vanhempien kielteinen kanta estäisi lapsen uskoontulon. Silloin minäkään en voisi olla uskovainen. Meillä kotona vanhemmat eivät millään tavalla estelleet minua käymästä hengellisissä tilaisuuksissa, vaikka eivät itse uskovaisia olleetkaan. Sain vapaasti mennä leireille. Kotona vallitsi valinnanvapaus. Ei tuupittu uskon tielle, mutta ei koetettu jarrutellakaan. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden elämää muovasi vahvasti se, että samassa poikaporukassa oli se uskovan kodin poika, Samu. En muista, että olisin hänen tai hänen perheensä kanssa tuohon aikaan juuri uskonasioista jutellut. Mutta Samun koti oli aika lähellä, ja kun paljon vietimme aikaa myös hänen kotonaan, niin tottahan se rakkaudellinen ilmapiiri vaikutti ja tietoa tarttui matkaan. Tämä perhe sai aikaan sen, että Jeesukseen liittyvät asiat olivat koko ajan vähän niin kuin ajankohtaisia. Se, että heillä ajateltiin näistä asioista eri tavalla kuin meillä kotona, tuli esiin monella tavalla. Minulle jäikin tuolloin aika ihanteellinen kuva elämästä uskovaisessa kodissa. En usko, että poikaporukassa tällaisista asioista juteltiin, kyllä ne puheenaiheet olivat erilaiset. Touhuttiin kaikkea sellaista, mitä pikkupojat ovat maailmansivu touhunneet. Parhaiten kai meidän nuoruusvuosien touhujamme ovat osanneet tulkita Duudsonit. Kikkis Muutos meidän perheessämme alkoi siis siitä, kun äitini tuli yhtenä iltana kotiin ja ilmoitti, että hän on tullut uskoon ja antanut elämänsä Jeesukselle. Varmaan merkit olivat jo etukäteen ilmassa, mutta enhän minä pienenä tyttönä osannut niitä lukea. Äiti oli päättänyt jo hengelliseen tilaisuuteen lähtiessään, että hän antaisi siellä 18
elämänsä Jeesukselle. Ei se mikään hetken päähänpisto tai hätäinen ratkaisu ollut. Minä katselin äitiä ja ajattelin: Jaahas, antanut elämänsä Jeesukselle, mitähän sekin tarkoittaa? Meillä ei kotona ollut näistä uskonasioista puhuttu oikeastaan ollenkaan, joten en tajunnut, mistä oli kysymys. Niinpä minun käsitykseni uskoon tulemisesta rakentui sen varaan, mitä näin äitini elämässä. Jälkeenpäin ajatellen se oli ehdottomasti paras tapa saada selville, mitä Jeesuksen seuraaminen oikeastaan oli. Se ei jäänyt millekään teoreettiselle tasolle, vaan äidissäni se kaikki tuli lihaksi. Kun äiti teki uskonratkaisun, se näkyi meillä kaikessa. Sen pystyi jopa haistamaan. Äidin tuoksu muuttui: hän ei enää haissut tupakalle. Taakse jäivät myös ne ajat, jolloin äidistä lehahteli alkoholin pistävä haju. Kosteat juhlat meillä olivat menneisyyttä, vähän niin kuin pahaa unta. Paitsi että juominen loppui, loppuivat myös alituiset riidat. Enää en joutunut heräämään keskellä yötä vihaisiin huutoihin. Äiti tajusi, että uskovaisena hänen ei kuulu haastaa riitaa. Hän ei enää provosoitunut niissäkään tilanteissa, joissa hän ennen olisi innolla vastannut haasteeseen. Se oli niin suuri muutos, että sitä oli vaikea tajuta. Äidistä tuli iloisempi, tasapainoisempi ja rauhallisempi. En väitä, että hänestä olisi tullut virheetön tai peräti joku enkeli, vaikka olen joskus ajatellut, ettei se kaukanakaan ollut. Muutos iski meillä joka tapauksessa läpi koko perheen elämän ja muutti sen peruuttamattomasti. Ajanlasku perheessämme voitiin ihan perustellusti jakaa aikaan ennen äidin uskoontuloa ja aikaan sen jälkeen. Ymmärsin, että tämä kaikki oli Jeesuksen ansiota, vaikka olinkin vasta pikku tyttö. Tajusin, että on olemassa Jeesus, jonka täytyy olla hyvä, kun hän on muuttanut minun äitinikin hyväksi. Tällaista Jeesusta minäkin halusin seurata. Se oli ihan itsestään selvää, ei sitä tarvinnut siinä vaiheessa sen enempää pohtia. 19
Äiti kävi säännöllisesti hengellisissä tilaisuuksissa Joensuun helluntaiseurakunnassa, ja rukoushuone tuli tutuksi minullekin. Erityisesti muistan yhden kerran, kun lähdin äidin mukana tilaisuuteen ja tein siellä tietoisen ratkaisun seurata Jeesusta. Päätin, että nyt minä oikeasti haluan antaa elämäni Jeesukselle: ihan niin kuin pyhäkoulukertomuksissa kuvaillaan, miten paimen nostaa karitsan hartioilleen. Jotenkin sillä tavalla minä sen koin ja tiesin, mitä piti tehdä. Kun kysyttiin, kuka haluaa rukousta puolestaan, minä ilmoitin tomerana olevani yksi. Sitten taivalsin alttarille rukoiltavaksi, ja olen tosi onnellinen siitä, ettei se setä pitänyt minua liian pienenä tai vähäpätöisenä vaan otti minut vakavasti. Hän sai siunata minut neljävuotiaana lettipäänä taivaantielle. Olen siis tullut lapsena uskoon. Olen sitä aikuisena miettinyt, kuinka paljon pienenä tyttönä tajusin puheiden ja laulujen sisällöistä, mutta ainakin minulle ja tulevaisuudelleni tuo päätöksenteon hetki oli tosi tärkeä. Annoin pienen käteni suurempaan käteen, ja olen saanut kokea apua ja johdatusta elämän erilaisten tapahtumien keskellä. Olen joskus Speedyn kanssa pohtinut, mitä siinä hetkessä rukousalttarilla todella tapahtui. Voi olla, että aloin kasvaa uskoon ja Jumalan tuntemiseen jo sillä hetkellä. Tiedostin joka tapauksessa tekeväni matkaa taivaantiellä turvaten Jeesukseen. En muista kokeneeni itseäni vielä tuolloin syntiseksi armontarvitsijaksi, sen ymmärsin vasta myöhemmässä nuoruudessa ja aikuisuudessa. Mutta mitäpä väliä sillä on. Tärkeintä on, että jotain silloin tapahtui ja se mitä tapahtui, oli myönteistä. Siitä lähtien olen tällä tiellä koettanut pysytellä. Välillä olen ollut Vapahtajalleni uskoton, mutta Jeesus on aina jaksanut rakastaa, pahimmillakin hetkillä, silloinkin kun olen kunnolla mokannut ja hakannut päätäni seinään. Pääsääntöisesti voidaan nähdä, että uskoontulosta seuraa varsin 20