Long Play 05: Pään avaus Teksti: Riku Siivonen Kansi: Klaus Welp Valokuvat: Henna Aaltonen Julkaisija: Hitaan journalismin yhdistys ry. Päätoimittaja: Johanna Vehkoo ISSN 2323-7619 ISBN 978-952-6686-04-2 Helsingissä 28.5.2013
Sahalaitaisen viillon arpi katoaa myöhemmin hiusten alle.
PÄÄN AVAUS Kymmeniä vuosia on ollut epäsopivaa väittää, että kallon muoto voi vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Kirurgi Jyri Hukki on alkanut ajatella toisin. Hän on avannut ja muotoillut satoja lasten kalloja. RIKU SIIVONEN
NEUVOLASSA EI HUOMATTU mitään poikkeavaa. Sami oppi kääntyilemään samassa iässä kuin muutkin vauvat. Kävely tuli hiukan myöhässä, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen. Lasten kanssa työskentelevä äiti kuitenkin vaistosi, että kaikki ei ole kunnossa. Ongelmat alkoivat, kun Sami oli kaksivuotias. Hän alkoi oksennella automatkoilla. Sami pelkäsi korkeita paikkoja, näki painajaisia ja nukkui muutenkin huonosti, eikä univaikeuksille löydetty mitään syytä. Kaikki oli niin kummallista: Päiväkodissa poika töni muita aggressiivisesti, mutta välillä halusi syliin ja tuli sinne lujaa, mikä sekin pelotti muita lapsia. Nelivuotiaana hän rakensi 12-vuotiaille tarkoitettuja avaruuslegoja keskittyneesti ja taitavasti, vaikka motoriikka oli muuten kankeaa. Hän oli älykäs, kömpelö ja äkkipikainen. Äiti oli neuvoton. Sami oli käynyt kolmivuotiaasta lähtien tutkimuksissa käytöshäiriöiden vuoksi. Häntä olivat vuorotellen tutkineet lääkärit, psykologit ja fysiatrit eli fysikaalisen lääketieteen erikoislääkärit. Kaikki sanoivat, ettei pojassa ole mitään erityistä vikaa. Yhden psykologin mukaan Sami oli vain persoonallinen lapsi. Kotona tämä persoonallinen lapsi oli levoton ja ahdistunut, itki usein yöllä ja valitti päänsärkyä. Viimeisenä keinona äiti kaivoi esiin Pegasus-hevosen, hampurilaisravintolan kylkiäislahjana saadun pehmolelun, joka oli Samille tärkeä. Nuhjuisella hevosella oli siivet selässä ja mulkosilmät. Sami puristi sen käteensä ja äiti lupasi: Pegasus vie kaikki ne pahat unet pois. Niin ei käynyt. Levottomuus voimistui ja tilanne vain paheni. Sitä paitsi Samin pää näytti jotenkin oudolta. Kasvot ja kallo kiersivät hiukan vinoon. Samin isoisä oli pohtinut, olisiko samalta puolelta imettäminen
painanut lapsen päätä. Oikea korvakin vaikutti olevan vähän alempana kuin vasen. Neuvolan viisivuotistarkastuksessa äiti pyysi lähetettä jatkotutkimuksiin. Ei minulla ole 20 minuutissa mahdollista tutkia ja antaa lähetettä, sanoi lääkäri, ja niin kaikki jatkui ennallaan. Sami jatkoi päiväkodista kouluun, missä nahistelua ja tappeluita alkoi olla jatkuvasti. Tuli ensimmäisen luokan kevään lääkärintarkastus. Aluksi kaikki meni niin kuin ennenkin: Samin kuulumiset ja vointi käytiin vastaanotolla nopeasti läpi. Mutta lopuksi naislääkäri pyysi Samia astumaan lähemmäksi. Kokeilen vähän sinun kalloasi. Nainen laittoi kädet Samin pään ympärille, liikutti niitä hiukan. Hänen ilmeensä muuttui. Saatan tietää, mistä tässä on kysymys, hän sanoi. Juuri tällaisesta hän oli kuullut jatkokoulutusluennolla vain muutamaa viikkoa aikaisemmin. Luennon aiheena oli ollut kraniosynostoosi. Se tarkoittaa yhden tai useamman kallon sauman ennenaikaista luutumista. Luennon oli pitänyt kirurgi Jyri Hukki mies, joka tietää kaiken kalloista. MUISTAN HYVIN minkä näköinen Sami oli, Jyri Hukki sanoo Töölön lasten ja nuorten sairaalan leikkausosaston kahvihuoneessa kahdeksan vuotta myöhemmin. Selvä lambda. Lambda on toispuolisen takaraivosauman luutumishäiriö, hän selittää. Suomeksi sanottuna sauma oli luutunut liian aikaisin. Samin
kallo ei antanut aivoille tilaa vaan puristi niitä. Pää oli selkeästi kiertynyt ja toiselta puolelta litteä. Niskassa oli kyhmy, joka oli syntynyt, kun aivot olivat etsineet tilaa kasvaa. Ja poika piti päätään vinossa, Hukki muistelee. Hukki on kuusissakymmenissä, hitusen harmaantunut, rauhallisesti puhuva herrasmies, jonka silmät kuitenkin vilkkuvat välillä innostuksesta. Tavaramerkkinsä, baskerin, hän on jättänyt pukuhuoneen kaappiin. Hukki tietää miltä tuntuu, kun vanne puristaa päätä. Hän on kuullut sadoilta vanhemmilta, joiden lapsen kallo ei ole antanut aivoille niiden tarvitsemaa tilaa. Sellaisia kalloja Hukki on avannut, purkanut osiin ja muotoillut uudestaan kahdenkymmenen vuoden ajan Töölön kraniofasiaalisessa keskuksessa, jota hän oli itse perustamassa. Hukilla on maailmassa vain muutamia kymmeniä kollegoja, kirurgeja ja tutkijoita, ja he kaikki tuntevat hyvin toisensa. Hukki saa ulkomailta yhteydenottoja myös potilailta ja heidän omaisiltaan. Hiljattain puertoricolainen mies oli kuullut Hukista ja kirjoitti kysyäkseen kolmevuotiaan lapsensa ongelmista. Lapsella oli lättänä pää, ja pikkuhiljaa hänelle oli kehittynyt liike- ja puhehäiriöitä. Täällä Töölössä kalloja leikataan lähes viikoittain. Hukin lisäksi kirurgitiimissä on kaksi muuta alan konkaria, Junnu Leikola ja Piia Saarinen. Yleensä he leikkaavat yhden sauman luutumishäiriöitä. Niiden syy jää usein selvittämättä. Harvinaisimpia ovat kraniosynostoosioireyhtymät, joiden tausta on geneettinen. Niihin liittyy usein paljon muitakin poikkeavuuksia kuten epämuodostumia kasvoissa. Sellaiset lapset tunnistaa maallikkokin. Yksinkertaisia kraniosynostooseja havaitaan usein liian myöhään, jos ollenkaan. Saminkin olisi ollut hyvä päästä Töölöön leikattavaksi
jo vauvana. Lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana aivojen tilavuus kolminkertaistuu. Jos aivot eivät pääse kasvamaan, ne ottavat tilaa sieltä, missä kasvu onnistuu. Aivojen voima on hillitön: ne syövyttävät pikku hiljaa kalloa niiltä kohdin, joissa kallo ei anna tietä. Lopulta aivot voivat mennä kallosta läpi. Saminkin kallossa oli jo aivopoimujen jättämät syvät syöpymät, sormenjäljet, kuten Hukki ja hänen kollegansa niitä joskus kutsuvat. KUN SAMI TULI Jyri Hukin vastaanotolle kesällä 2005, Hukki ei ollut varma, kuinka paljon hän pystyisi helpottamaan kahdeksanvuotiaan pojan elämää. Hukki otti Samin päästä kolmiulotteisen tietokonekuvan, jota hän esitteli vanhemmille. Kuvassa näkyi epämuotoinen kallo, jonka sisäpuoli oli kuin vanhanaikainen kuhmuinen löylykauha. Takasauma oli kiinni, hiukan myös sivulta. Samin isä oli epäillyt leikkauksen tarpeellisuutta, mutta kuvan nähtyään hänen epäilyksensä kaikkosivat. Tapaamisen jälkeen isä lähti kohti omaa kotiaan ja Sami äitinsä kanssa kävellen kohti Olympiastadionin parkkipaikkaa. Äiti oli huojentunut, aurinkokin paistoi. Hän selitti Samille tilanteen vielä kerran: nyt tiedetään mikä on vikana, ja pian päästään leikkaukseen. Runeberginkadulla Sami ilmoitti, ettei hän halua leikkaukseen. Mitä tahansa muuta. Hän lähti juoksemaan kohti vilkasta autotietä. Äiti näki lähestyvät autot, ryntäsi perään ja sai viime hetkellä kädestä kiinni. Sami oli vahva ja vihainen, äiti käytti kaikki voimansa, jotta sai runtattua pojan vasten Alepan seinää. Ohikulkeva rouva tuli väliin
ja uhkasi ilmoittaa poliisille pahoinpitelystä. Samin äiti suuttui ja kehotti olemaan häiritsemättä. En pysty kauan pitelemään poikaa! SAMIN AGGRESSIIVISUUS ei yllättänyt Hukkia. Hän on nähnyt urallaan paljon holtittomia, äkkipikaisia lapsia, joita on vaivannut kraniosynostoosi. Hukki on kollegojensa kanssa huomannut hämmästyttävän asian. Pian leikkauksen jälkeen vanhemmat tulevat kertomaan syvästä muutoksesta: nyt lapsi onkin hymyilevä, rauhallinen ja iloinen. Ne ovat ihan eri ihmisiä, Hukki sanoo. Hän uskoo, että luutumishäiriön ja aivotoiminnan välillä on yhteys, jota pitäisi selvittää. Kaikki kollegat eivät siihen usko. Joidenkin mielestä koko leikkaus on vain esteettinen toimenpide. Epäusko oli erityisen suurta 1990-luvulla, jolloin Hukki alkoi tehdä havaintojaan kalloleikkausten vaikutuksesta lasten käyttäytymiseen. Yksi kollega sanoo, että Hukki oli silloin ehkä liiankin innostunut siitä, kuinka ihminen muuttuu leikkauksessa. Joillekin vanhemmille saattoi tulla liian suuria odotuksia. Sittemmin Hukki on saanut tukea olettamukselleen maailmalla tehdyistä tutkimuksista. Ne osoittavat, että leikkaamattomilla kraniopotilailla voi olla vanhemmiten yhä enemmän kognitiivisia ongelmia: oppimisvaikeuksia ja käytöshäiriöitä. Tuoretta tutkimusnäyttöä on myös siitä, että kallon leikkaaminen voi ehkäistä ja lieventää ongelmia. Mutta miksi näin käy, sitä ei tiedä kukaan, ei edes Hukki, joka sitä paitsi on kirurgi eikä aivotutkija. Mutta hän on todistanut muutoksen monta kertaa omin silmin. Paljon näkee jo valokuvista, joita Hukki
on ottanut potilaistaan ennen ja jälkeen operaation. Ennen leikkausta pieni lapsi on voinut olla todella sairaan, kiukkuisen tai ahdistuneen näköinen, mutta vuoden kuluttua valokuvasta loistavat aurinkoiset kasvot. Jokin on helpottanut. Vanne ei enää kiristä. Paineesta vapautuneet aivot heräävät muutenkin eloon. Hukki arvelee, että kyse saattaa olla puristuksesta vapautuvien aivojen nopean kasvun vaiheesta. Hän kutsuu sitä duracell-efektiksi. Ne lapset ovat ylipirteitä, heräilevät öisin monta kertaa, niillä on kova meno. Kuin olisivat juoneet liikaa kahvia, Hukki sanoo. Hän hörppää omasta kupistaan viimeiset pisarat ja nousee tuolistaan. Leikkaussalissa numero neljä makaa nukutettuna nelikuinen tyttövauva. Tänään Hukki ei leikkaa, sillä häntä kiusaa astma. Mutta hän tulee mukaan leikkaussaliin ja kertoo mitä siellä tapahtuu.
Iho siirretään syrjään, jotta kalloon päästään käsiksi.
Tytön otsa pullottaa, ja kallo on pitkulainen. Se johtuu siitä, että kallon lakisauma on luutunut kiinni ja aivot ovat pyrkineet kasvamaan eteen ja taakse. Leikkauspöydän vieressä on kraniotorni, jossa ovat valmiina leikkauksessa tarvittavat laitteet, esimerkiksi sähköporan ohjausyksikkö. Päätyön tekee tänään Piia Saarinen, joka on työskennellyt Hukin kanssa kraniofasiaaliyksikössä sen perustamisesta saakka. Saarisen assistenttina on erikoistuva lääkäri Mikko Vuoristo. Neurokirurgi Riku Kivisaari istuu satulatuolilla sukkasillaan. Salissa on myös anestesialääkäri, anestesiahoitajia, instrumenttihoitajia sekä passareita, jotka tarvittaessa hakevat lisävälineitä. Tiimin täytyy olla iso ja kokenut, vaikka lapsen kalloleikkaus onkin täällä jokaviikkoinen rutiini. Saarinen piirtää sinisellä tussilla siksak-kuvion vauvan takaraivoon. Hiukset kasvavat nätimmin siihen päälle, kun ei ole poikkiviiva, hän selittää. Sitten hän vetää ensimmäisen viillon. Päänahka rullataan tytön kasvoille. Verta ei juuri näy. Hukki selittää, että käynnissä on melko helppo operaatio, H-kraniektomia. Siinä kalloon leikataan H-kirjaimen muotoiset leikkauslinjat. Tekniikka tulee suoraan Pariisista. Tätä käytämme silloin, kun lapsi leikataan alle puolen vuoden ikäisenä. Kyseessä on kevennetty versio. Kevennetty ei tule ensimmäisenä mieleen, kun näkyviin tulee kallon päällä oleva luukalvo. Riku Kivisaari avaa sen sähköneulalla. Kun verisuonia poltetaan kiinni, leikkaussaliin nousee hento savunhaju. Tässä ei ole periaatteessa mitään hirveän hankalaa. Mutta jos jokin menee vikaan, ongelmia on paljon, Hukki sanoo.
Käytännössä siis mikään ei saa mennä pieleen. Aivojen liepeillä operoiminen ei ole koskaan erityisen turvallista, ja pienelle vauvalle desilitrankin veren menetys on paha juttu. Nyt kaikki sujuu kuitenkin rutiinilla. Piia Saarinen muotoilee kalloluita pienillä saksilla. Hän leikkaa pään laelle kaareutuvia kielekkeitä pienemmiksi, jotta niillä on tilaa kasvaa, eivätkä saumat umpeudu liian aikaisin. Joku pala lentää lattialle. Biojätettä, Saarinen vitsailee. Näin pienellä vauvalla kalloluut ovat kuin märkää pahvia. Ja toisaalta kuin pajunvitsaa. Saarinen kääntää luuntaivutuspihdeillä kielekkeiden kärkiä hiukan ylöspäin. Ne taipuvat, mutta eivät taitu. Leikkaus on ohi reilussa tunnissa. Siksak-haava ommellaan umpeen. Piia Saarinen ottaa esiin metallisen kamman ja alkaa kammata tytön hiuksia ojennukseen. Kampa mainostaa Olvin nelosolutta. Kampa on ollut käytössä jo vuosia, vähän niin kuin maskotti. Se on hyvä kampa, koska sen voi desinfioida. Täällä on tätä vauvan karstaa, minäpä vähän poistan sitä, Saarinen sanoo. Hukkia naurattaa. Aina sä kampaat noi niin nätisti. Karstan poistaminen ei ehkä olisi meidän hommaa. Parhaimmillaan kraniosynostoosin hoito voi olla näin selkeää. Yksi leikkaus, tukan kampaus, parin viikon paraneminen ja homma hoidettu. KAKSI VIIKKOA MYÖHEMMIN Hukki avaa jugend-kotinsa oven Helsingin Katajanokalla. Asunto on yksinkertaisesti mutta kauniisti sisustettu. Olohuoneessa on 123-vuotias ja yhä kauniisti soiva
flyygeli, makuuhuoneessa kitara ja nuotteja. Kakluuneja on kaksi ja keittiössä puuhella. Mutta kotinsa sijaan Hukki haluaa esitellä powerpoint-kuvia historian merkkihenkilöistä. Katso tätä! Triboulet, Frans I:n hovinarri. Ihan selvä kranio! Ranskan hovissa 1500-luvulla vaikuttanut Triboulet oli tunnetusti pahansisuinen ja räävitön. Victor Hugo kirjoitti hänestä vuonna 1832 näytelmän Kuningas huvittelee, jonka esittäminen kiellettiin Ranskassa. Myöhemmin Verdi siirsi tapahtumat Italiaan. Syntyi Rigoletto-ooppera. Hugo oli muutenkin innostunut epämuodostumista: kirjailijan tunnetuin hahmo Notre Damen kellonsoittaja on kasvoiltaan tyypillinen yhden kraniosynostoosioireyhtymän, Apertin syndrooman, kantaja. Todisteeksi Hukki näyttää vierekkäin kuvia Disneyn piirroselokuvasta ja todellisesta syndroomapotilaasta. Hämmästyttävä samankaltaisuus. Paitsi kyttyrä, joka on pelkkää Hugon mielikuvitusta. Kun Hukkia kuuntelee, syntyy vaikutelma, että eurooppalaisten kuninkaallisten suvut ja hovit ovat olleet kallovirheitä täynnä. Jo antiikin Kreikassa Homeros kirjoitti sotilas Thersiteksestä, joka oli rumin mies, jota Kreikan maa päällään kantaa. Thersiteksellä oli korkea munanmuotoinen suippo pää, jonka laella kasvoi hiustupsu. Lisäksi Thersites kykeni painamaan hartiansa lähes yhteen, eli häneltä puuttuivat solisluut. Hukin diagnoosi on selkeä: kleidokraniaalinen dysplasia. Thersiteksen kaltaisia potilaita löytyy Suomesta edelleen koko ajan. Lisäksi hänellä oli hankala ja riitaisa luonne, hän oli yksi historian troublemakereita, Hukki sanoo. Kallojen muotoilussakaan ei ole mitään uutta. Etelä-Amerikan alkuperäiskansat ja osa pohjoisamerikkalaisista harrastivat sitä
vuosisatoja, osa vielä 1900-luvulla. He vain tekivät päinvastaisen operaation kuin Jyri Hukki. He painoivat kalloa kasaan sen sijaan että olisivat laajentaneet sitä. Tapoja ja välineitä oli monia, mutta kivutonta se ei ollut koskaan. Muutaman päivän ikäisen vauvan pää saatettiin laittaa esimerkiksi kehtoon tehtyyn puristimeen, jota kiristettiin pikkuhiljaa. Jotkut kansat puristivat vain muutaman päivän, toiset kokonaisen vuoden, vähän kerrallaan. Arkeologit ovat löytäneet kalloja, joissa otsa on lähes korvien tasalla. Hukki kertoo, että tapa on todennäköisesti liittynyt ainakin estetiikkaan, hierarkiaan ja uskontoon: esimerkiksi maya-papeilla kallon piti olla tietynmuotoinen. Maallikko ajattelisi äkkiseltään, että kokonaisten kansanosien kallojen muotoilu ei voi olla jättämättä jonkinlaista jälkeä. Sitä ovat miettineet tutkijatkin. Hukki kaivaa esiin artikkelin, jonka otsikko on The Hippocampal Hypothesis: Cranial clues to the mysterious decline of the Maya civilization. Vuonna 1986 julkaistussa artikkelissa tutkija William Feindel pohtii, olisiko intiaanien tapa muokata lapsista luiskaotsaisia voinut vaikuttaa koko maya-yhteisön nopeaan tuhoutumiseen. Lopullista vastausta ei ole, mutta Hukin mielestä selitys on vähintäänkin inspiroiva. Ja muotoilun mahdolliset seuraukset voivat kertoa jotain siitä, miksi kallojen laajentaminen on tarpeen. Vuodelta 1882 on säilynyt Pohjois-Amerikasta aikalaiskuvaus, joka kertoi Chinook-heimon tavoista. Kertomuksen mukaan äiti ja tämän lapset saattoivat joutua syrjityiksi, jos äiti ei hennonut muovailla lapsensa kalloa. Hän ei ollut kunnon äiti. Samoihin aikoihin kalloista innostuivat tiedemiehet. Kraniologia eli kallonmittaus oli valtavirtatiedettä maailmansotia edeltävässä Euroopassa. Ajateltiin, että kallon muodosta ja mittasuhteista
pystytään erottamaan eri rotuja ja paljon muutakin. Britit todistivat olevansa erilaisia kuin irlantilaiset sekä tietenkin täysin erilaisia kuin afrikkalaiset ja perustelivat näin rasistisia käytäntöjään. 1930-luvulla belgialaiset siirtomaaherrat toivat mittalaitteensa nykyisen Ruandan ja Burundin seuduille ja väittivät pystyvänsä kallon muodosta päättelemään, kuka on hutu ja kuka tutsi. Kraniologiasta johdettiin myös frenologia. Se on pseudotieteellinen oppi, jonka mukaan kallon muoto vastaa ihmisen luonteenpiirteitä. Huomattavia henkisiä ominaisuuksia selitettiin niin, että niitä ohjaava aivojen osa on tavallista kehittyneempi. Tämänkaltainen ajattelu oli taustalla, kun sekä rikollisuutta että mielisairauksia yritettiin selittää vielä 1900-luvullakin kallon muodolla. Suomalaisten kummallisuus pistettiin sen piikkiin, että kallonmuotojen perusteella olemme selvästi mongoleja. Viimeistään natsit tekivät kyseenalaisen väitteestä, että ihmisen tai kokonaisen kansan fysiologiset ominaisuudet voisivat vaikuttaa älyyn tai kykyihin. Lääkärit yrittivät avata luutuneita kallon saumoja jo 1800-luvun lopulla. Vasta 1970-luvulla ranskalainen Paul Tessier kehitti tekniikat, joihin nykyinen osaaminen perustuu. Silloin oivallettiin, että kallosta ei pidä vain avata saumoja. Niitä paitsi saa, myös pitää laajentaa. TESSIERIN AVAILLESSA KALLOJA Jyri Hukki oli parikymppinen kitaransoiton opiskelija, joka ei oikein tiennyt, mitä elämällään tekisi. Hän haki Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, koska pikkusiskokin haki, eikä Hukki halunnut jäädä kakkoseksi. Opintojen loppuvaiheessa Hukki ajautui kahnauksiin professorinsa kanssa. Pienenä näpäytyksenä hänet siirrettiin harjoitteluun Töölön
sairaalasta epämuodostumaklinikalle, joka sijaitsi tuolloin sairaala Mehiläisessä. Se komennus muutti Hukin elämän. Klinikkaa johti alalla legendaarinen Aarne Rintala, joka tartutti Hukkiin innostuksen. Rintala tähdensi, että epämuodostumien hoitaminen on tärkeää ja että sen alan osaajat saavat arvostusta ja kansainvälisiä kontakteja. Hän kehotti Hukkia lähtemään ulkomaille opettelemaan haastavan operaation: yksivaiheisen, molemminpuolisen huuli-suulakihalkioleikkauksen. Hukki päätti lähteä Dallasiin. Dallasin kraniofasiaalinen keskus oli maailman paras, ja sitä johti itsetietoinen kirurgi Ken Salyer. Hän opetti Hukkia kädestä pitäen leikkaamaan myös kalloja. Dallasin aika oli Hukin elämän kohokohtia. Perhe oli mukana ja viihtyi keskenään. Lyhyellä opintokäynnillä Meksikossa yhdistyivät vielä työ ja huvi. Aamusta iltaan leikattiin ja sen jälkeen juhlittiin kuuluisan kirurgin Fernando Ortiz Monasterion johdolla. Hän vei opiskelijat ulos ja näytti kaikki paikat, missä oli ryypännyt nuorena. Mariachibändi soitti, puoliltaöin syömään ja aamulla taas leikkaamaan. En olisi sitä kauan jaksanut. Hukki oppi Dallasissa leikkaustekniikoita, mutta ennen kaikkea hän imi tietoa siitä, miten työ koordinoidaan ja miten hyvä organisaatio toimii. Sen opin Hukki toi Suomeen ja käytti hyödykseen perustaessaan kraniofasiaalisen keskuksen Hyksiin yhdessä Piia Saarisen kanssa. Hukki ja Saarinen eivät vielä osanneet kaikkea, joten he pyysivät kokeneita ulkomaisia kirurgeja Suomeen leikkaamaan ja opettamaan. Me tehtiin tietysti myös virheitä. Nähtiin kuvista, että ei näin, näin ei jatkossa leikata. Hukki poksauttaa punaviinipullon auki.
Sain tämän lahjaksi, kun tein privaatissa yhden pienen leikkauksen ilmaiseksi, hän sanoo ohimennen. Hukki tekee yhtenä päivänä viikossa myös kauneusleikkauksia. Hän pitää niitä ammattitaidon ylläpitämisen kannalta tarpeellisena. Saa niistä paremmin rahaakin. Hän korjaa myös huuli- ja suulakihalkioita sekä muotoilee harvinaisempia oireyhtymiä kantavien potilaiden kasvoja siitä hän käyttää mielellään nimeä mittasuhdekirurgia. Siinä palautetaan kasvojen vääristyneet mittasuhteet sellaisiksi kuin niiden tulisi olla. Leikkaus voi muuttaa ihmisen ulkonäköä radikaalisti. Hukki etsii taas tietokoneeltaan lisää kuvia. Renessanssitaiteilija Botticellin maalauksessa Simonetta Vespucci -niminen kaunotar näyttää poikkeuksellisen kauniilta. Olen käsitellyt tätä kuvaa, siirtänyt yläleukaa taaksepäin. Tässä on se oikea maalaus! Huomaatko mikä ero? Keskikasvojen painuma vaikuttaa hurjasti siihen, millaisen vaikutelman saamme ihmisestä. Huomaamme pienetkin mittavirheet. Hukki huomaa ne tietysti erityisen tarkasti. Kaupungilla kulkiessaan hän usein bongailee ohikulkijoiden kiinnostavia kasvoja: Tuossa saattaa olla synostoosi tai Noita kasvoja voisi vielä vähän parantaa. Kerran hän marssi perinteikkääseen Wahlmanin hattuliikkeeseen Helsingin Esplanadilla. Hän oli kuullut, että liikkeessä oli takavuosina ollut laite, jolla mitattiin asiakkaiden kallon muotoja tohtorinhatun tekemistä varten. Hukki esitteli itsensä ja kysyi omistajarouvalta, onko tallessa minkäänlaista arkistoa. Ahaa, herra halunnee nähdä kauhugallerian. Kyllä se on tallessa, virkkoi rouva. Takahuoneessa oli pahvilaatikko, jossa oli pienoismalleja asiakkaiden poikkeuksellisista kalloista viime vuosisadan alusta
lähtien. Hukki oli innoissaan. Mukana oli presidenttejäkin, mutta nimiä Hukki ei paljasta. Hukki havaitsi heti monta synostoosia. Ja tosiaan, kyse oli tohtorinhatuista, mikä on hyvä todiste siitä, etteivät kallon epämuodostumat vaikuta välttämättä älykkyyteen. Mielessään Hukki suunnitteli jo kirjoittavansa löydöksistään artikkelin The Academic Skull. Vaan oli yksi pulma: kokardin paikkaa ei oltu merkitty. Jos ei tiedä otsan keskipistettä, on hankala tehdä diagnoosia.
Piia Saarinen muotoilee luuntaivutuspihdeillä kalloluita, jotta ne eivät luudu liian nopeasti uudestaan kiinni toisiinsa.
LEIKKAUSSALISSA HUKKI innostuu erityisesti vaikeista tapauksista, esimerkiksi kalloluiden paikan vaihtamisesta puolelta toiselle. Sellaisen leikkauksen hän teki kahdeksan vuotta sitten Samille. Hän muotoili kallon takaosan laajemmaksi ja pullistuneen osan paikkaa vaihdettiin. Näin Samin aivot saivat lisää tilaa. Haastavan leikkauksen suunnittelu on kuin 3D-palapeliä. Hukin tärkein työväline onkin lyijykynä, jolla hän piirtää ja suunnittelee leikkauksen. Tämä on äärettömän viehättävää työtä. Leikata pikkuvauva ja tsempata itsensä kanssa, että saako tuloksesta vähän paremman kuin viime kerralla. Hukki arvelee leikkaavansa enää muutaman vuoden ja haluaa siksi siirtää osaamistaan nuoremmille. Hän on huomannut myös ympyrän sulkeutuneen. Hukki löytää itsestään naureskellen samoja autoritäärisiä piirteitä, jotka ärsyttivät häntä nuorempana. Jotkut nuoret kollegat taitavat pelätäkin minua. Kaikkein innostunein Hukki on siitä, mitä ei vielä tiedetä entä jos kallon huomattavat muotovirheet voivat sittenkin vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen? Ajatus nostaa esiin nipun kysymyksiä. Voi olla, että esimerkiksi vankiloissa tai vankimielisairaaloissa lojuu väkivaltarikoksiin syyllistyneitä ihmisiä, joita olisi ehkä voitu hoitaa leikkauksella. Se on mahdollista, Hukki sanoo. Heidän kohtalonsa olisi siis voinut olla aivan toinen. Mutta tutkimusta ei ole. Se tiedetään, että osalle leikkaamattomista jää joka tapauksessa jonkinlainen elinikäinen kiusa: kömpelyyttä ja oppimisvaikeuksia. Siksi olisi tärkeää tietää enemmän ja löytää kaikki tapaukset. Samin synnynnäinen kallon rakennevirhe huomattiin vasta vuosien päästä. Voiko Sami olla ainoa tapaus?
Ei tietenkään. Hiukset peittävät paljon. Diagnosointi on kehittynyt, mutta silti näitä menee läpi sormien. Ennen on vielä enemmän jäänyt hoitamatta. Vaikkapa kolmenkymmenen vuoden aikana huomaamattomia tapauksia on voinut kertyä jopa satoja tai enemmän kukaan ei voi tietää. Keitä kaikkia leikkaus olisi auttanut ja miten, siitä on vaikea sanoa mitään varmaa. Kallon rakenteen vaikutusta aivotoimintaan on tutkittu hämmästyttävän vähän. Ei tiedetä, ovatko oireet erilaisia, jos kallot painavat eri kohtaa aivoista. Siitäkään ei ole varmuutta, estääkö kallo aivoja kasvamasta vai lähettävätkö aivot kallolle viestin luutua väärään aikaan kiinni eli onko alun perin kyse jonkinlaisesta aivojen vikatilasta. Leikkauksen vaikutuksesta ei siitäkään ole kovin paljon totuuksia. Kansainvälisissä tutkimuksissa viitataan varovasti puolikokeellisiin tuloksiin, joiden mukaan luutumisen aiheuttamia häiriöitä voidaan ennaltaehkäistä ja jopa korjata leikkauksella. Mutta otokset ovat olleet pieniä ja selittäviä tekijöitä on monia. Kaiken päälle lasten muutenkin vauhdikasta neuropsykologista kehitystä on vaikea mitata saati lasten luonnetta. Sinänsä tutkimustiedon puute ei ole este hoidolle. Ei ole tavatonta, että lääketieteessä käytetään hoitoja, joiden vaikutusmekanismi ei ole täysin selvillä. Sellaisia olivat pitkään esimerkiksi eräät masennuslääkkeet. SUOMESSA VAUVOJEN PÄÄN ympärysmittaa kyllä mitataan ja seurataan neuvoloissa tarkasti. Se on vähän ristiriitaista, tutkija Minna Huotilainen Työterveyslaitokselta sanoo.
Me tutkimme tarkasti, mutta liian mekaanisesti vauvojen kalloa mikrokefalian eli pienipäisyyden pelossa, mutta kraniosynostooseja jää huomaamatta. Huotilainen on Suomen johtavia aivotutkijoita ja paneutunut muun muassa musiikin ja aivotoiminnan yhteyksiin. Mutta hän tuntee myös kraniolapset, sillä hän tutki heitä yhdessä Hukin kanssa vuosituhannen vaihteessa työskennellessään Helsingin yliopistossa. Huotilaisen mukaan heidän tutkimuksensa antoi tukea sille, että jonkinlainen yhteys epämuodostuneen kallon ja aivotoiminnan välillä on. Tutkimus tehtiin suomalaisen aivotutkimuksen pioneerin Risto Näätäsen kehittämällä menetelmällä, jolla tutkitaan aivotoiminnan häiriöitä. Menetelmä perustuu siihen, että ääniä kuullessaan aivot muodostavat siitä mallin, jonka ne odottavat toistuvan seuraavallakin kerralla. Kykyä huomata muutoksia kutsutaan primitiiviseksi älykkyydeksi, sillä se on tiedostamatonta. Mutta jos ääntä muutetaan, aivot huomaavat sen paitsi silloin, kun aivokudos ei ole täysin kunnossa. Kraniopotilaat huomasivat äänten muutokset heikommin kuin verrokkiryhmä. Pidän sitä aika merkittävänä löydöksenä, Huotilainen sanoo. Tuloksesta ei voi vielä vetää isoja johtopäätöksiä. Yksilöiden kohdalla tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Joillakin potilailla poikkeama oli pieni, mutta oireet näkyvämpiä ja toisinpäin. Huotilainen ei ole varma kuin siitä, että tutkimusta pitää tehdä lisää. Lasten kohdalla kliininen aivojen toiminnan tutkimus on yleensäkin tuntematon erämaa, josta tiedetään vain vähän. Siksi pitäisi tutkia aivosähkökäyrät ja tehdä laajoja neuropsykologisia testejä ennen ja jälkeen leikkauksen. Ehkä sitten voitaisiin sanoa jotain tarkempaa.
Paljon toki tiedetään sellaisista tapauksista, joissa aivojen yksittäinen alue on vaurioitunut vaikkapa verenkiertohäiriön vuoksi. Tällaisia potilaskertomuksia on dokumentoitu 1800-luvulta lähtien. Mutta se ei oikein auta kraniosynostoositutkimuksissa. Minun mielipiteeni on, että kyse on enemmän siitä kokonaisvaltaisesta paineesta, joka pään sisällä on. Lapset elävät sitä aikaa, jolloin pään pitäisi kasvaa todella paljon. Mitkä aivoalueet ja mitkä toiminnat reagoivat eniten? Onko merkitystä, millä tavalla kallo on epämuodostunut ja millaisiksi aivot sen johdosta kasvavat? Huotilainen arvelee, että käytöshäiriöt voivat liittyä unen huonoon laatuun, joka on synostoosipotilaille tyypillistä, niin kuin oli Samillekin. Vuorokausirytmi on äärimmäisen tärkeä etenkin lasten aivoille, sillä ne tarvitsevat aikaa järjestellä päivän asioita uudestaan. Kraniolapsilla uni on katkonaista, vaikka vanhemmat kuinka huolehtisivat iltarutiineista ja hellisivät pehmoleluilla. Heidän yönsä tekee tavallisen päivän mahdottomaksi. Kyllä näitä lapsia pitäisi tutkia myös aivotoiminnan kannalta, eikä vain hoitaa kirurgisesti, Huotilainen sanoo. Huotilainen sanoo, että uutta tutkimusta on puhuttu monta vuotta ja nyt taas tänä keväänä. On ollut vähän epäselvää kenen vastuulla sen pitäisi olla. Toisekseen käytöshäiriöitä ei yleensä liitetä aivotoiminnan häiriöihin, sillä niiden taustalla voi olla melkein mitä vaan, vaikkapa ympäristö. Kraniolasten kohdalla asia on kuitenkin ihan toisin. Huotilainen kehuu Hukin laaja-alaista kiinnostusta kalloihin. Yleensä kirurgit ovat kuulemma sankareita, joilla on veitsi kädessä heti kun potilas astuu huoneeseen muut lääketieteen alat eivät niin kiinnosta. Jyri kuuntelee muitakin.
HUKKI HALUAISI KUUNNELLA muita enemmänkin. Hän näet pelkää, että synostoosipotilaita hoidetaan liikaa kirurgien ehdoilla. Joskus saatetaan leikata kenties turhaan tai väärällä tavalla. Se on mahdollista, koska aivoista tiedetään niin vähän. Tämä ei ole yksittäisten sankarikirurgien hommaa. Häntä ei innosta niinkään itse leikkaus, vaan miten lapsi pärjää myöhemmin elämässään. Hänen mielestään potilaita pitää seurata ja dokumentoida ryhmässä, jossa olisi eri tieteenalojen edustajia. Se onnistuu vain isommissa keskuksissa. Muuten voi jäädä jotain huomaamatta ja oppimatta. Pieniä kallonmuodon poikkeamia esiintyy Suomessa joka vuosi tuhansilla vastasyntyneillä, joiden takaraivo painuu syntymän jälkeen lyttyyn. Useimpien lääkärien mielestä tämä on normaalia. Hypoteesien mukaan kyse on siitä, että kallo alun perin ollut lytyssä, mutta synnytyskanava on painanut sen normaalin näköiseksi. Muutamassa viikossa kallo palautuu alkuperäiseen vinoasentoon. Hukki ja hänen kollegansa ovat alkaneet epäillä, että aina se ei ole normaalia. Kyseessä voi olla jonkinlainen aivo-ongelma. Osalla näistä lapsista esiintyy myöhemmin sekä puheen kehityshäiriöitä että motorisia häiriöitä. Ongelma on, että on vaikea tietää, kuka pitäisi hoitaa, vai onko hoidolla lainkaan merkitystä. Hukin mukaan tarvittaisiin isoja tutkimuksia yhdessä aivotutkijoiden kanssa. Useita väitöskirjoja tekoon ja mielellään kansainvälistä yhteistyötä. Sama koskee synostoosipotilaita. Jos olisimme saaneet kunnon aivotutkimusdatan Samin elämästä ennen ja jälkeen leikkausta, hän olisi tutkimuksellinen maailmantähti.
KUN SAMI HERÄSI leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa, hän näki viereisellä sängyllä toisen kalloleikkauksesta toipuvan lapsen, jolla oli vielä harvinaisempi synnynnäinen poikkeama, yksi kraniosynostoosioireyhtymistä hurjan näköinen lapsi, pää siteissä ja silmänaluset mustelmilla. Tuollainenko musta tulee? Sami kysyi äidiltään. Ei tullut. Leikkauksen jälkeen Sami muuttui iloisemmaksi, painajaiset loppuivat ja uni alkoi maistua. Koulussa hänestä tuli yksi luokkansa priimuksista. Samalla Sami alkoi luottaa itseensä. Nyt hän on teiniikäinen poika, joka käy matematiikkaluokkaa ja aikoo tuomariksi. Erityisen kiinnostunut hän on sotahistoriasta. Onneksi kaikki on nyt hyvin, äiti sanoo kerrostalokolmion keittiössä ja kaataa huokaisten kahvia kuppeihin. Hän on käynyt pitkästä aikaa läpi Samin sairauspapereita kahdeksan vuoden takaa. Kaikkea hän ei välttämättä olisi halunnut muistella, tunteita tulvii pintaan. Joissain asioissa Sami on yhä vähän kömpelö. Kengännauhat hän solmii hitaasti, mutta sählyharrastus on kehittänyt motoriikkaa. Viime kesänä hän ajoi mopokortinkin, vaikka äiti ei ajatuksesta niin innostunut. Tavallinen teini, päättäväinen ja jääräpäinen, mitä nyt keskivertoa älykkäämpi. Jyri sanoi silloin vuosia sitten, että Samin voisi vielä leikata toisenkin kerran. Saisi kuulemma mittasuhteiltaan paremmat kasvot. Sanoin, että jos Michael Schumacher on pärjännyt elämässään sillä naamalla, niin kyllä pärjää Samikin. Samin nimi on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.
RIKU SIIVONEN on toimittaja ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut 15 vuoden ajan muun muassa Helsingin Sanomien Sunnuntaisivuille, Imageen ja Aamulehteen. Hän on keskittynyt yhteiskunnallisiin aiheisiin. Lisäksi hän on työskennellyt Yleisradiolle sekä tehnyt töitä lukuisille tv-tuotantoyhtiöille.
Lue myös SERKKUNI, IHMISKAUPPIAS 21-vuotias vietnamilainen Hien tuli Suomeen hyvän työpaikan toivossa. Menestyksen sijaan hän joutui työskentelemään jopa 18-tuntisia päiviä ilman palkkaa. Helsinkiläisen kynsistudion omistajille vuonna 2012 annettu ihmiskauppatuomio oli ensimmäinen pakkotyöstä annettu tuomio Suomessa. Long Playn neljäs juttu kertoo, miten Hien pakeni miehensä ja pienen lapsensa kanssa työnantajiltaan ja miten ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä Suomessa toimii. TOTUUKSIEN TAVARATALO Tavaratalo J. Kärkkäinen kustantaa ilmaislehteä, jonka levikki on suurempi kuin Helsingin Sanomilla. Magneettimedialla on myös vaikutusvaltaa: ylivieskalaiset
eivät enää halua rokottaa lapsiaan. Mutta miksi Juha Kärkkäinen julkaisee juutalaisvastaisia kirjoituksia, vaikka on jo niiden vuoksi syyteharkinnassa? Entä mikä on Uusi maailmanjärjestys? HIMASEN ETIIKKA Pekka Himanen on huippufilosofi ja Oxfordin yliopiston professori. Tai sitten hän on taitava konsultti, joka monistaa yhtä ja samaa julkaisua eri tilaajien tarpeisiin. Mutta miten hän sai 700 000 euron tutkimushankkeen ja kuka sen järjesti? Long Playn toinen juttu sukeltaa maailmaan, jossa puoli miljoonaa euroa on järjestelykysymys ja avoin kilpailutus ikävä hidaste. KAUKOVETOJA Long Playn ensimmäinen juttu kertoo suomalaisesta jalkapallosta, singaporelaisesta
playboysta ja Rovaniemellä paljastuneesta vedonlyöntihuijauksesta, jota selvitellään 60 maassa. Miten kansainväliset rikollisliigat löysivät tiensä Euroopan jalkapallosarjoihin? Miksi lahjakas pelaaja Christopher Jäkälä Musonda lankesi lahjuksiin? Long Play julkaisee perusteellista tutkivaa journalismia, hyvin kirjoitettuja reportaaseja ja kiinnostavia henkilökuvia. www.longplay.fi
Haluatko tukea laatujournalismin tekemistä? Pään avaus on Long Playn viides single. Long Play julkaisee yhden jutun eli singlen joka kuukausi. Ne ovat tutkivaa journalismia, laajoja reportaaseja, henkilökuvia tai muita pitkiä, huolella taustoitettuja tekstejä digitaalisessa muodossa. LP tekee hidasta journalismia, jota kypsytellään pitkään ja hartaasti. Hidas journalismi etsii aiheita ja näkökulmia paikoista, joissa ne eivät pistä kaikkien silmään. Jos haluat tukea työtämme, voit liittyä kannatusjäseneksi: http://longplay.fi/kannatusjaseneksi/