Sekaisin vauvoista Anna Sillanpää Kuvat Jaakko Lukumaa ja Jari Sinkkosen kotialbumi Lapsena Jari Sinkkonen ei itkenyt, vaikka ikävöi äitiään, sai lumipesuja ja menetti isänsä. Ylikiltistä pikkupojasta kasvoi lastenpsykiatri, jonka intohimona on puolustaa lapsia ja herätellä vanhempia. Tosin seuraavaksi hän aikoo puolustaa isiä. 22
Jari Sinkkonen kammoaa kasvatusvinkkejä. Kaipaan sitä maalaisjärkistä asennetta, että lapset ovat lahja, tuossa ne pyörivät jaloissa ja mitä jos paistettaisiin lettuja. 23
Isänä Jari Sinkkonen on halinut, kehunut ja pussannut. Ja pottuillut. Minulla on siihen taipumuksia. V arjorinteen kukka, kalvas laps rukka, yksin tietä kulkee. Ei ole isää, ei ole äitiä, joka syliin sulkee. Jari Sinkkonen ei tajua laulusta sanaakaan. Ei varsinkaan sitä kalvasta. Vähän vaikea on tajuta, kun vaipat puristavat eikä osaa vielä puhua. Mutta sävelen hän ymmärtää. Kyllä yksivuotias surun tunnistaa. Vaikka Jari ei tiedä sanaa ikävä, hän tietää, että juuri siitä äiti nyt laulaa. Siksi pojan silmistä valuvat kyyneleet. Äiti pelästyy. Mitä mie tein väärin? Lauloinko liian lujaa? Vai maitoako sie haluat? Jari yrittää vastata. Suusta tulee vain jokellusta. Siitä äiti ei tajua selvästikään mitään. Sitten Jari kurottaa varpailleen, tarttuu äidin sormiin ja nostaa ne takaisin harmonin koskettimille. Se tarkoittaa: tahtoo lisää! Äiti ymmärtää ja jatkaa laulamista. Voisiko olla niin, että lapsi rakastaa musiikkia, pakahtuu siitä aivan kuten miekin? On vuosi 1952. Sen hetken, laulun 24 Ylppö ei osaisi varmistaa diagnoosia, ei osaisi kukaan. Leukemia olisi kuolemantuomio. Tauti olisi Ainoa vahvempi, veisi häneltä lapsen, jos haluaisi. Ainokaisensa puolesta äiti oli valmis tekemään mitä vain. Niin hän tekikin. Ja se menee arkkiatri Ylpön piikkiin. Lastenklinikalla Ylppö ilmoitti Ainolle, että Jari jäisi muutamaksi viikoksi Helsinkiin tutkittavaksi. Pikkurouva voi nyt palata Joensuuhun. Kyllä me pidämme teidän pojastanne huolen, Ylppö vakuutti. Ilman äitiä olisi parempi. Ilman äitiä Jari säästyisi turhilta pöpöiltä. Ilman äitiä Jarin mieli pysyisi tyynempänä. Aino Sinkkonen uskoi ja lähti pois. Yskiäiti ja kaskiäiti alusta loppuun, kansakoulunopettaja Aino Sinkkonen ymmärtää täydellisesti, miltä hänen pojastaan tuntuu. Syntymästään asti Jari oli ollut helppo, ei känissyt turhista. Silti Aino oli murehtinut. Lapsi söi hyvin, mutta söikö hän liiankin hyvin? Kun Jari vetäisi maitopullollisen kerralla, voisiko hän haljeta? Halkeilevatko vauvat? Avuttomuus ei sopinut rouva Sinkkoselle. Hän oli murtumaton, iloluontoinen vaikka sydän märkänis. Ei enää se köyhän evakkoperheen isätön tyttö Laatokan Karjalasta vaan jotain enemmän: Kontiolahden Kunnasniemen koulun arvostettu opettaja, kylän sielu ja sydän. Aino oli kasvatusguru, eivätkä gurut kysele neuvoja. Eivät ainakaan aviomiehiltään. Työ vei Uki Sinkkosen usein viikoiksi pois kotoa, eikä metsuri-isien mielipiteitä vauvojen syöttötahdista pidetty 1950-luvulla muutenkaan kovin olennaisina. Kaksivuotiaana Jari alkoi oireilla. Heti kun hän nousi sängystä, hän valitti väsymystään ja lysähti lattialle. Imusolmukkeet turposivat. Lääkärit epäilivät leukemiaa. Jarin pääkaupungissa asuva kummitäti päätti järjestää pojan lisätutkimuksiin Helsingin Lastenklinikalle. Jos ylilääkäri Arvo Missä äiti on? Missä mie olen? Koska äiti tulee? Tuleeko äiti? Kaksivuotias Jari Sinkkonen oli pätevä pikkumies. Pottahommat sujuivat. Puhuminen vasta sujuikin. Kun Lasten klinikan nuori hoitajatar kantoi pikku-jaria sylissään, poika huikkasi rehvakkaasti: Myö mennään hakemaan vehkeitä. Vehkeet olivat piikkejä. Niillä Jarin iho pisteltiin täyteen reikiä. Reikiä piti tehdä kaikkialle, jopa korvanlehteen, jotta lääkärit saivat tarvittavat veri- ja luuydinnäytteet. Jari oli reipas poika. Reipas ja kauhuissaan. Ei itkenyt yhtään. Ei vaikka sattui, ei vaikka huoneen ikkunasta näkyi vieras maisema, ei vaikka putosi yöllä sängystä ja satutti hampaansa. Äiti oli yhtäkkiä vain kadonnut. Äitiä ei enää ollut, ei näkynyt missään, ei käytävillä eikä huoneissa joissa pistettiin. Jos Jari olisi oikein nätisti, nätimmin kuin vieruspedin Risto, äiti ehkä tulisi takaisin. Äidin sijasta sairaalaan ilmestyi kummi täti. Täti jätti vauvansa päiväunille vaunuihin sairaalan ikkunan alle ja kävi tervehtimässä Jaria. Joka päivä, viikosta toiseen. Täti oli äidin sisko, ja hänessä oli ihanasti äitiä: äidin ääni, äidin eleet, äidin ilmeet. Vierailut lohduttivat Jaria niin, että hän ilmoitti, että tästä lähtien hänellä olisi kaksi äitiä: yskiäiti eli oma äiti, ja kaskiäiti eli kummitäti. Muutaman viikon kuluttua diagnoosi
selvisi: ei leukemiaa, vaan raju mono nukleoosi. Jari päästettiin kotiin. Edes kotona poika ei kiukutellut. Sen sijaan hän kysyi lakkaamatta: Äiti miksi sie jätit? Tasa-arvon nimissä Jari olisi voinut tivata samaa isältään. Mutta ei hän isäänsä ollut pettynyt. Ei sellaiseen voi pettyä, jolta ei odota mitään. Jari oli äidin poika ja äidissä kiinni. Äiti yritti selittää. Jari yritti ymmärtää. Mutta äiti ei osannut selittää, eikä Jari pystynyt ymmärtämään. Ei kyse ollut ajasta. Kaksivuotiaalle viikot sairaalassa eivät olleet päiviä, tunteja tai viikkoja. Ne viikot olivat hylkääminen ja hätätila. Järkytys, jossa ei ollut alkua tai loppua, ja jonka jälkeen mikään ei ollut ennallaan. No näitähän sattuu, pahemmastakin lapset toipuvat. Sitä paitsi Sinkkonenhan oli silloin niin pieni. Niin pieni, että tunsi vähän sitä sun tätä. Niin pieni, ettei taatusti muistanut enää kolmivuotiaana, että kylläpä oli kerran kaksivuotiaana ikävä. Niin pieni, ettei niin pienen tunteita oikeastaan edes lasketa. Ei niillä ole vaikutusta loppuelämään. Eihän? Vauvafriikki ongella Ei erokokemus Jari Sinkkosta musertanut. Mutta jäljen se jätti. Niin syvän jäljen, että isona Jari päätti ryhtyä lastenpsykiatriksi. Hän halusi selvittää, mikä piru siinä on, että aikuiset tajuavat lapset niin väärin. Nyt 61-vuotias lääketieteen tohtori tietää pikkuihmisistä kaiken. Vauvoja hän palvoo. Rakastaa hän oopperaakin, mutta vauvoista vauvatutkija sekoaa. Kun keskustelu kääntyy pulautuksiin, leperrys saa hänen puheäänensä nousemaan pari sävelaskelta. Vauvat ovat vaan niin hel-lyt-täviä! Niin täynnä voimaa! Ihan olemattomasta tampustakin voi lukea jo vaikka mitä. Jos kolmikuinen ressukka yrittää seurustella unissaankin, kyllä sen temperamentti on ihmisiin suuntautunut. Jos haluaa ymmärtää vauvoja, on kurkistettava heidän aivoihinsa. Vauvan aivot näyttävät kiisseliltä. Ne ovat haura at, hienot ja pahasti kesken. Vastasyntyneen aivot painavat puoli kiloa. Ensimmäisen elinvuoden aikana aivot kehittyvät niin hurjaa tahtia, että yksivuotissynttäreillä ne painavat jo kilon. Jos aivot kärsivät jatkuvasta stressi tilasta, keskushermosto ei kypsy normaalisti. Pikkuruisille aivoille stressi on myrkkyä. Siksi Jari Sinkkonen puolustaa vauvoja ja niiden kiisselipäitä. Siksi hän hiiltyy joka kerta, kun joku väittää, ettei varhaisella hoivalla ole väliä. Ajatus siitä, että lapsi on geeniensä summa, on mennyt Suomessakin yllättävästi läpi. Että lapsi selviää mistä vain, kunhan sen geenit ovat kohdallaan. Ja että vain toveriseura vaikuttaa, eikä vanhemmilla ole merkitystä. Toki se helpottaisi meidän aikuisten syyllisyyttä. Mutta paskaahan se on. Ei jää epäselväksi, kenen puolella Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri on. Mies, jonka koko elämäntyönä on ollut auttaa murjottuja lapsia, voi päätyä vain lasten puolelle. Se ei tarkoita, että Jari Sinkkonen olisi vanhempia vastaan. Päinvastoin: kirjastot pullistelevat hänen kasvatusoppaitaan. Mutta kiinnostuneempi hän on lapsista. Hänen intohimonsa on ollut opetella lukemaan lapsia, päästä heidän päänsä sisään. Niiden rikkinäisimpienkin, jotka tulevat vastaanotolle täynnä sellaista vihaa, että psykiatrin omakin vatsa velloo jännityksestä ennen tapaamista. Kertaakaan en ole väsähtänyt työhö- Jari oli reipas poika. Ei itkenyt yhtään. Ei vaikka sattui, ei vaikka ikkunasta näkyi vieras maisema. ni. En kertaakaan. Saan niin suurta mielihyvää siitä, kun saan hätääntyneen lapsen avautumaan. Kun osaan tuikata kipeimpään kohtaan, kysyä tuskallisimman kysymyksen, mutta niin, ettei lapsi hajoakaan. Missä tahansa mies esitelmöi, salit täyttyvät. On niitäkin, joiden mielestä hän on korostanut liikaa äidin roolia ja kritisoinut liikaa päiväkoteja. Mutta useimmat suoruus sulattaa. Jari Sinkkonen osaa nousta lapsen tasolle, ja siksi häntä halutaan kuunnella. Kasvatusvinkkejä Jari ei suostu antamaan. Hän vihaa vinkkejä. Kun kyse on lapsen tunteista, käyttöohjetta ei ole. Hyvä vanhempi on sellainen, joka ei tiedä, mitä hänen lapsensa päässä liikkuu. Joka ei oleta vaan kysyy. Ainut neuvoni on: ongi! Onkiminen tarkoittaa sitä, että eläytyy lapsen hätään ja alkaa heitellä kysymyksiä: Voisiko paha olosi johtua eilisestä riidasta? Vai läksyistä? Vai mistä, olen pihalla, en tajua! Ei lapsi toivo, että vanhemmat olisivat kaikkitietäviä. Äiti ja Jari vuonna 1954. 25
Kun kaksivuotias Jari pääsi sairaalasta, hänet vietiin helsinkiläiseen valokuvaamoon. rassa. Kun äiti piti tuntia, viisivuotias Jari nökötti luokan perällä ja luki. Ensin lastenkirjoja, mutta jo seitsemänvuotiaana Laulun tulipunaisesta kukasta. Äiti pyöritti kylän kirjastoa. Sen ansiosta kymmenvuotias Jari pääsi käsiksi maailmankirjallisuuden helmiin: Angeliqueen ja Levottomaan vereen. Jälkimmäistä äiti piti lukkojen takana, koska nuoriso lainasi sitä epäilyttävän tiuhaan. Aino kiidätti Jaria konsertteihin ja teatteriin, rientoihin, joita rakasti itsekin. Viisivuotiaana Jari näki Tea Istan Prinsessa Ruususena. Näytelmän jälkeen aloin pillittää. Naulakkotäti luuli, etten tykännyt esityksestä. Mutta äitipä tajusi. Hän selitti, että poikani vain suree, kun esitys loppui. Reipas poika haudalla Kun kaverit kertoivat, että isä oli pöllöillyt päissään, häpeä tulvahti päästä varpaisiin. Lapsi toivoo, että vanhemmat olisivat hänestä niin kiinnostuneita, että vaivautuisivat kysymään. Isän hutikka nolotti Tämä kevät on ollut vauvafriikki Sinkkoselle juhlaa. Hänen elämäänsä on tupsahtanut 15 uutta vauvaa. Nimittäin vauvat, joiden isiä Jari on haastatellut lokakuussa ilmestyvää isyyskirjaansa varten. Viime viikkoina Helsingin Herttoniemessä sijaitsevassa kerrostalokodissa on loistanut lamppu yölläkin, sillä Jari on valvonut ja nakuttanut tekstiä. Univajeesta huolimatta hän jaksaa tohkeilla. Miten paljon isyydestä onkaan selvinnyt uutta! Esimerkiksi se, että kun vauva syntyy, miehen testosteronitasot laskevat ja mielihyvähormonien eritys lisääntyy. Isäksi tulo voikin olla siis uhka 26 miehekkyydelle. Tosin Jarin haastattelemat nuoret isät kummastelivat lähinnä hellyyskohtauksiaan, jotka iskivät jo ennen vauvan syntymää. Minulla on hirveä vauvakuume, eikä vieläkään yhtään lastenlasta. Kirjaprojekti lievittää kuumeiluani. Poikia Jari on urallaan jo puolustanut. Nyt on isien vuoro. Isien merkitystä on hänestä vähätelty. Kyllä, hän on äidin poika, mutta ilman metsuri Uki Sinkkosta hän olisi eri mies. Uki palvoi poikaansa. Ei hoivannut mutta rakasti niin kuin osasi. Vaikkapa kehuskelemalla kylällä, miten Jari napsi kymppejä koulusta. Kuukausia isä saattoi olla juomatta. Sitten hän joi. Hutikassa hänestä tuli hilpeä höpöttelijä, joskus hän katosi päiviksi. Varmaa oli vain se, että kun humala haihtui, haihtui myös hilpeys. Krapulassa isä häpesi kuin koira. Niin häpesi Jarikin. Kun kaverit kertoivat koulussa, että isä oli pöllöillyt päissään kylällä, häpeä tulvahti päästä varpaisiin. Tulvahtaa vieläkin, pelkästä muistosta, yli 50 vuoden jälkeen. Perhe asui koulurakennuksen yläker- Oppikoulu oli Joensuussa. 18 kilometrin päässä Sinkkosten kotoa. Välimatka tarkoitti, että kymmenvuotiaan Jarin piti muuttaa pois kotoa, isän siskon luo. Se oli toinen kerta, kun Jarin maailma mureni. Ja taas hän oli reipas. Hän ei itkenyt, vaikka uudessa koulussa häntä alettiin kiusata. Jari oli vääränlainen poika: soitti huilua mutta ei osannut luistella. Yhdestäkään lumipesusta hän ei kertonut aikuisille. Muut pojat kutsuivat häntä suku nimellä. Sinkkonen, potki sitä palloa! Vauhtia, Sinkkonen! Jari olisi halunnut olla vain Jari, kuten Kunnasniemellä. Koti-ikävä oli sietämätön. Koulua oli lauantaisinkin, ja Jari pääsi kotiin vasta lauantai-iltana. Joka maanantaiaamu hän odotti kyytiä tien varressa ja toivoi, ettei auto ilmestyisi. Eräänä keskiviikkona Jari sai yllättäen kyydin kotiin. Kun hän ilmestyi innoissaan eteiseen, äiti purskahti itkuun. Äiti nyyhki, että eikö tästä tulekaan nyt mitään. Että pilaako ikäväni kaiken. Hän ei osoittanut pienintäkään ymmärrystä. Minulle olisi riittänyt vaikka se, että hän olisi tullut katsomaan minua kesken viikon. Edes kerran. Kiusaaminen loppui kuin seinään, kun Jari vetäisi huilullaan koulun juhlissa Yesterdayn. Tytöt hurrasivat, ja tyttöjen fanitus vakuutti pojat. Mutta ikävä ei helpottanut. Jari vain lakkasi puhumasta siitä. Hepulikohtausta
hän ei osannut kehittää vielä murrosiässäkään. Huilunsoitossa poika osoittautui niin lahjakkaaksi, että häntä maaniteltiin Sibelius-Akatemiaan. Huilukonserttiin 16-vuotias Jari valmistautui sinäkin päivänä, kun kaikki romahti kolmannen kerran. Juuri ennen konserttia äiti tuli sopertamaan, että isä on sairaalassa. Vasta esityksen jälkeen äiti tarkensi, että isä oli tappanut itsensä. Oli isä siitä vihjannut. Jauhanut kankkuspäissään, että mie tapan ihteni. Mutta se joka uhoaa, ei yleensä tapa. Niin Jari luuli. Isä ei jättänyt viestiä. Luulen, että hän oli ryyppyputken jälkeen vain umpikujassa. Krapuloissaan ja pohjalla. Se oli ensimmäinen kerta, kun Aino Sinkkonen murtui. Jari tuki ja kuunteli, kun äiti itki tuskaansa. Jari ei itkenyt edes isän hautajaisissa. Reipas poika soitti haudalla huilua. Pusuja ja pottuilua Jari Sinkkonen hakee oikeita sanoja. Ääni päässä kuulostaa pahalta, mutta on lähimpänä totuutta. Jari oli kolmikymppinen, Sveitsissä opiskellut lääkäri, ja tavannut nuorten mielenterveystoimistossa suloisen psykologiharjoittelijan, Mirja Tiaisen. Puoli vuotta tapaamisen jälkeen, eräänä elokuisena aamuna, vatvoessaan silloista on-off-seurustelusuhdettaan erääseen aivan toiseen, hän kuuli päässään äänen, joka kehotti: Soita Tiaisen Mikulle. Soita Tiaisen Mikulle. Se oli outoa, sillä tapaamisestamme oli ikuisuus enkä ollut edes kaihonnut Mirjaa mitenkään! Mietin mitä hittoa teen, mutta päätin totella ääntä. Tapasimme, tarjosin juustopiirasta, ja siitä lähtien kaikki oli selvää. Seuraavana kesänä pari oli naimisissa. Lapsia syntyi kolme: Kiina-tutkija Elina, 29, jazzmuusikko Juhani, 28, ja lääkäriksi valmistuva Katariina, 25. Lastenpsykiatri on ollut isä, joka tykkää riepottaa, vanuttaa ja pussata. Lukea, viedä teatteriin ja raahata konsertteihin. Kun vein kerran Juhanin pulkka mäkeen, ohjasin heti päin puuta. En syty legoilla leikkimisestä. Not my cup of tea. Viime aikoina lapset ovat kehuneet, että isä on pehmentynyt. Pottuilu on minulle tyypillistä. Tässä taannoin onnistuin pitämään turpani Jari hiiltyy joka kerta, kun joku väittää, ettei varhaisella hoivalla ole väliä. hienosti kiinni, kun Juhani sai sakot, vaikka olin juuri motkottanut hänen kiihdytyksistään takapenkiltä. Aino Sinkkonen suri miestään vuosia. Koskaan hän ei solminut uutta suhdetta. 78-vuotiaana Ainon muisti alkoi pätkiä. Ensin hän hukkasi tavaransa, sitten sanansa, lopulta kykynsä liikkua. Kun hän kuoli, Alzheimerin tauti oli pitänyt häntä otteessaan 12 vuotta. Musiikista hän nautti loppuun asti. Hoitokodissa Jari soitti hänelle levyjä, hyräili ja silitti. Vaikka Aino ei ollut sanonut kuukausiin sanaakaan, kerran hän alkoi laulaa: Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa, puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa. Sen hetken, Suvivirren alusta loppuun, Jari Sinkkonen ymmärsi täydellisesti, miltä hänen äidistään tuntui. Tätä et tiennyt minusta! Pidän makeasta. Jos ostan jäätelön, valitsen aina sen rasvaisimman. Oopperaan olen ollut hulluna lapsesta asti. Hulluuteni on saavuttamassa lakipisteensä lokakuussa Berliinissä. Lähden reissuun keskiviikkona, palaan seuraavana maanantaina ja näen yhteensä seitsemän oopperaa. Huilunsoiton diplomin suoritin, kun opiskelin lääkäriksi. Tunnen suurta hengenheimolaisuutta muusikoita kohtaan. Mikään muu ei herätä minussa tunteita niin kuin musiikki. Kun olen kuullut hyvän oopperan, muistan sen kymmeniä vuosia. 27