Etelän riukuja KAISA VIITANEN KUVAT KATJA TÄHJÄ Arvaa, mikä näitä naisia yhdistää? Poromies. Kaisa Korpijaakko- Labba, 52, Oikeustieteen tohtori, oikeushistorian dosentti Leena Valkeapää, 42, Taiteen väitöskirjaa valmisteleva tutkija, taiteilija 22 MeNaiset 26.4.2007
Ounasjärven jäällä astelee aikamoinen tutkijaporukka. Leena, Anna-Riitta, Kaisa ja Lydia ovat tehneet rohkean valinnan jättämällä etelän yliopistokaupungit taakseen. Lapin kielellä he ovat junan tuomia, etelän riukuja. Naisten koti on nyt käsivarren Lapissa, koska he ovat valinneet kumppaneikseen pohjoissaamelaiset poromiehet. Kivijärvi, Enontekiö Leena Valkeapää ajaa Ounasjärveltä kohti pohjoista. Kevätaurinko häikäisee tuulilasiin ja lumiset tunturit kohoilevat tien molemmin puolin. Leena löytää puhelimestaan viestin: Pikkuinen se hurjastelee taivaalla. Oulalla taitaa jo olla ikävä siellä, Leena tulkitsee. Leena on ollut kaksi viikkoa Helsingissä pitämässä kurssia Taideteollisessa korkeakoulussa ja työstämässä väitöskirjaansa. Ystävän ydinkeskustan asunnosta oli kätevä kipaista kirjastoihin, gallerioihin sekä kahviloihin tapaamaan taidetuttuja. Mieletön puheripuli. Puhuin kolmen kuukauden edestä. Nyt on ihana palata kotiin. Kuusiraja on jo ylitetty, pian loppuvat männytkin. Tässä kohtaa aina tuntuu, että taivas tulee lähelle. Auton pysähtyessä Kilpisjärven tien laitaan kaukaa kuuluu moottorikelkan pärinää. Oula Valkeapää nostaa kypärän visiirin ja hymyilee vaimolleen. Matkalaukku ja pahvilaatikollinen ruokatarpeita siirtyvät rekeen. Aja sinä, Oula sanoo. Leena istuu ohjaimiin ja lähtee seuraamaan vanhaa kelkkajälkeä. Helsingissä ei ole ollut lunta viikkoihin, mutta Kivijärven jää kantaa toukokuun loppuun asti. Laskeva aurinko maalaa rannat vaaleanpunaiseksi, kun Leena suuntaa kohti neliönmuotoista lautataloa. Mökin takaa säntää kaksi koiraa, joiden haukku kantaa moottorinkin yli. Ihanaa, olet Oula siivonnut täällä. Avarassa kodissa ei ole väliseiniä. Leena vetää matkalaukkunsa kirjoituspöydän luo. Lehtipinossa lojuvat Taide, Poromies, Moottorikelkka ja Taideteollisen korkeakoulun opiskelijalehti Arttu. Missäs meillä on sitä merilevää, Oula kysyy. Pian kattilassa kuumenee japanilainen misokeitto. Leena istuu vaitonaisena ikkunan edessä katsellen edessä kohoavia Norjan ja Ruotsin tuntureita. Jo ensitapaaminen oli performanssi Eri puolilla Suomea asunut Leena tottui jo lapsena retkeilemään Lapissa. Valmistuttuaan Turusta kuvanveistäjäksi >> Anna-Riitta Lindgren, 59, Suomen kielen professori Lydia Heikkilä, 48, Yhteiskuntatieteiden tohtori 23
<< hän sai tilauksen hotelli Olostunturilta ja vietti pitkiä aikoja tunturissa rakentaen luonnonkasveista ja kivistä ympäristöteoksia. Hiihtovaelluksella vuonna 1995 Leena kulki päivän verran tuttujen miesten reessä. Miesten koira pääsi karkuun ja hyökkäsi tunturissa poron kimppuun. Poro oli Oulan tokasta. Muistan tarkasti, kun nuori raikas poika ajoi kelkalla paikalle ja kysyi, millä asioilla oikein olimme. Nolo tilanne, ja puolikuntoinen poro lähti vielä pakoon. Poromies singautti suopungin liikkuvasta kelkasta poron kaulaan. Se oli sellainen performanssi, että olin ihan että vaude mikä teko. Viikkoa myöhemmin Leena tapasi Oulan sattumalta Kilpisjärven retkeilykeskuksessa, ja vanhoina tuttuina he joivat teet. Oula siteerasi enonsa Nils- Aslak Valkeapään runoa, johon Leena vastasi Eino Leinolla. Lopuksi he vaihtoivat osoitteita. Leena palasi etelään, muutti Helsinkiin ja opiskeli itsensä taiteiden maisteriksi, mutta kävi Oulan kanssa vilkasta kirjeenvaihtoa. Aiheena oli yleensä runous. Leena alkoi viettää Oulan luona kuukausia kiertäen tunturissa porojen mukana. Talvisin pari nukkui porokämpissä, kesäisin he majoittuivat joenvarsilla laavussa. Savuallergiselle naiselle se oli toisinaan rankkaa. Pikkuhiljaa aloin ajatella, että voisin elää tämän ihmisen kanssa. Siitä on nyt viisi vuotta. Vedenkanto vie aikaa tieteeltä Leenan muutettua pohjoiseen pari siirtyi Oulan sukulaisten neljäneliöiseen saunakamariin Kivijärven rannalle. Kasvissyönti loppui, kun uudet sukulaismiehet tarjosivat poron jaloista tehtyä koparakeittoa, eikä Leenan auttanut kuin opetella kaivamaan lihanpalat puukolla suoraan suuhunsa. Parin vuoden ahtauden jälkeen Oula ja Leena alkoivat rakentaa omaa kotia. Rakennustarvikkeet ajettiin paikalle kelkalla ja lattialaudat tuotiin veneellä. Arki on löytänyt uomansa. Oula kulkee porojensa luona, Leena lukee ja kirjoittaa kotona. Tunturissa perusasiat vievät paljon aikaa. Uuninlämmitys ja vedenkanto jäävät yleensä Leenalle. Hän myös neuloo sukat, korjaa Oulan kelkkahaalarin hajonneet vetoketjut ja leipoo leivät. Välillä arjen hankaluus ärsyttää. Omalle työlle ei jää tarpeeksi aikaa. Erämaassa ei ole teitä, siksi jokainen matka täytyy aloittaa kelkalla tai ve- Tässä kohtaa aina tuntuu, että taivas tulee lähelle. Suhteen alussa Leena kiersi Oulan kanssa tunturissa, mutta nyt väitöskirja nielee aikaa, ja yhteisajot ovat harventuneet. Vasemmalla Arjen pyörittäminen erämaassa on usein Leena harteilla. Juomavesi haetaan talvisaikaan avannosta. Oikealla Oulan porot elävät Enontekiöllä vapaina. 24 MeNaiset 26.4.2007
neellä. Lähimpään kauppaan on 40 kilometriä. Selkäkipuinen Leena on joutunut jättämään fysioterapian, koska sitä varten pitäisi ajaa pari tuntia Muonioon asti. Mutta Leena ei valita. Tempaisin väitöskirja-aiheen tästä meidän elämästä. Sää ja luonto vaikuttaa kaikkeen Leena tutkii väitöstään varten tunnetun saamelaistaitelijan Nils-Aslak Valkeapään runo- ja taidetuotantoa. Haluan selvittää, miten Valkeapään ajatukset näkyvät tunturisaamelaisten nykyarjessa. Työ on vasta alussa, mutta Leenan mielestä ihmiset ovat pohjoisessa onnistuneet säilyttämään jotain sellaista herkkyyttä, mikä ennakoidusta kaupunkiarjesta on kadonnut. Poromies ei voi tehdä suunnitelmia. Ahma voi hyökätä milloin tahansa porotokkaan tai lumi jäätyä jäkälän päälle. Arki vaatii paimenelta tarkkaa ympäristönlukua ja sopeutumista. Kalenteri ja kello ovat turhia, mutta tuulensuunnan muutos voi aiheuttaa viikoksi paniikkikiireen. Päällisin puolin poromiehen ja tutkijan elämäntavat ovat hyvin erilaisia, mutta Leena arvelee tietävänsä miksi monella poromiehellä on akateeminen vaimo. Perinteiset saamelaiset elävät luonnossa lähes zeniläisen yksinkertaisesti. Jos on analyyttisyyteen taipuva ja henkinen luonne, elämäntapa auttaa näkemään suuria kokonaisuuksia. Siihenhän akateeminen ajattelukin pyrkii. Mutta saamelaisuus sinänsä ei Leenaa sytytä. Yksioikoisia miehiä löytyy täältäkin. Oula tulee ulkoa ja kaataa järvivettä mehukannuun. Mies ei ala selostaa vaimolleen laidunvalintoja ja kelkan hajoamisia, ne hän jakaa sukulaismiesten kanssa. Mutta kun ovi vieraiden takana sulkeutuu, pariskunta jatkaa samaa keskustelua elämästä ja runoudesta, joka alkoi Kilpisjärvellä teen ääressä 12 vuotta sitten. Helsingissä käynti taas näytti minulle, että elämä on täällä erilaista. En halua katkaista siteitä etelään, koska tietty perspektiivi on työlleni elintärkeä. Poromies on metsässä viikkoja Leenan pihasta on parin poronkuseman eli 12 kilometrin matka Labban porotilalle. Pihalla on poronpäitä, ja niiden ääressä Jouni Labba nylkee polvillaan viisivuotiaan hirvaan päänahkaa. Lopultakin aurinko lämmittää, mies sanoo ja heittää irrottamansa sarvet kasaan. Viime syksynä erotuksissa tapettujen >> 25
<< Vasemmalla Kaisa ja Jouni asuvat Kaisan ex-miehen porotilatalossa. Ruotsi alkaa joen toiselta puolelta. Yllä oikealla Poromies käyttää eläimestä kaiken. Päästä tulee soppaa. Alla oikealla Helsinkiläistyttö on opetellut tekemään nutukkaita. Jounin pojan lapsi saa ensimmäiset. porojen päät ovat olleet talven kylmässä vajassa. Paloittelun jälkeen kalloista keitetään pääkeittoa. Jounin nylkemistyöt lisääntyvät, kun hänen poikansa päräyttää moottorikelkalla pihaan tuomaan säkillisen ansalangalla pyytämiään riekkoja. Talossa Kaisa Korpijaakko-Labba valmistelee saamelaiskäräjille selvitystekstiä. Oikeustieteen tohtori selaa mikrofilmilaitteella Lapin 1700-lukulaisia verokirjoja. Huh tätä pölyn määrää, pitäisi imuroida, Kaisa toteaa. Hyllyjen kätköissä on 58 Kaisan kirjoittamaa kirjaa, ja kasoittain artikkeleita ja saamelaisselvityksiä. Ratikkaoppaasta poromiehen rakas Kaisa oli parikymppinen oikeustieteen opiskelija Helsingin yliopistossa, kun professori laittoi hänet Kansallisarkistoon kaivamaan tietoja saamelaisten vanhoista maariidoista. Työ kuin työ, ajattelin. Mutta istuessani arkistossa lähes pari vuotta vaikutuin miten paljon saamelaisilta oli otettu maita. Saamelaispolitiikka oli 1970-luvulla vilkasta. Kaisa alkoi pitää saamelaisoikeuksista esitelmiä ja herätti alkuperäiskansaa puoltavine kantoineen paheksuntaakin. Monet saamelaiset kävivät Helsingissä ajamassa asioitaan, ja kerran ravintola Ostrobotniassa saamelaisaktivisti Iso-Jouni Labba tuli hakemaan nuorta juristia tanssimaan. Jokin siinä tapaamisessa jäi raapimaan. Sen jälkeen aina Helsingissä käydessään mies pyysi minut avuksi ratikalla kulkemiseen tai papereiden kopioimiseen. Kaisa alkoi harkita pohjoiseen muuttamista, vaikka kollegat varoittelivat etäisyyden olevan vaaraksi tutkimustyölle. Kun hän heinäkuussa 1980 lähti kahden kassinssa kanssa Lappiin, Iso- Jouni oli Saabillaan vastassa. Yö nukuttiin yhdessä. Aamulla Iso- Jouni sanoi lähtevänsä mettään. Hän oli siellä kaksi viikkoa. Että tervetuloa poromiehen elämään. Kaisa pänttäsi lisensiaattitentteihin ja sai luottamustoimia. Mies toi poroa pöytään eikä antanut vaihtoehtoa: paloittelemaan oli opittava. Maaliskuussa 1988 Kaisa koki elämänsä järkytyksen. Iso-Jounin aivovaltimon pullistuma aiheutti äkillisen verenvuodon ja Kaisasta tuli 33-vuotiaana leski. Hirveä piiritys alkoi. Miehiä nukkui välillä rappusillakin enkä voinut mennä ulos. Heidän laskelmiensa mukaan kuuluin vaimoksi kuka ties kenelle. Suruaika jäi vähiin, tosin muista syistä. Kaisan väitöskirja oli puolivalmis ja kesken hautajaisvalmisteluiden Kaisaa patistettiin hakemaan Rovaniemeltä oikeustieteen ja -historian apulaisprofessuuria. Sen hän myös sai, ja väiteltyään Lapin yliopiston parhain arvosanoin tohtoriksi Kaisan elämässä alkoi raskas autoiluvaihe Rovaniemen ja kodin välillä. Iso-Jounin pikkuserkku Jouni tyrkytti itseään kaikkein vähiten ja auttoi minua aina kun tarvitsin. Siitä se lähti. 26 MeNaiset 26.4.2007
Anna-Riitta Lindgren: Vaikeuksissa syytän kulttuurieroa Olen kymmenennen polven helsinkiläinen eikä reilu 30 vuotta Pohjois- Kalotilla ole saamelaistanut minua pätkääkään. Opiskelin parikymppisenä Helsingissä ja lähdin ensi kerran pohjoiseen opinnäytetöihin vuonna 1967. Liftasin monena kesänä Pohjois-Norjan kylissä kelanauhurin kanssa taltioimassa kveenin kieltä yliopiston suomenkielen laitokselle. Sain hyvää palautetta ja myöhemmin aloin tutkia saamen kielen käyttöä Suomessa. Istuin kerran Enontekiöläisperheen keittiössä tekemässä haastattelua. Kahvituokion aikana rakastuin emännän veljeen. Minä olin 24, Pieti 35. Vietimme ihanan kesän, mutta syksyllä tuli ryppy rakkauteen ja palasin etelään. Sain töitä Saksasta ja tapasimme uudelleen vasta alkuperäiskansojen festareilla seitsemän vuoden kuluttua, kun olin jo Tromssan yliopistossa suomenkielen lehtorina. Seurustelu muuttui heti vakavaksi. Piipari-Matti syntyi 1981. Pieti asui tiettömän takana mettäkämpillä ja laavussa porojen luona, minä Tromssassa. Vuoden kuluttua Pieti rakennutti porotilatalon Karesuvantoon, ja sen jälkeen asuimme enemmän yhdessä. Inker-Anni syntyi 1987. Välillä pidin lapsia luonani Tromssassa, mutta en halunnut isän muuttuvan heille etäiseksi sedäksi ja otin puolikkaan viran. Minulla on nyt Tromssassa ihana professorin kokonainen työ, mutta paljon sumplimista se on pitkän työmatkan takia vaatinut. Kotona emme puhu työasioista. Pieti on syntynyt kodassa, kasvanut erämaassa ja käynyt koulua vain muutaman kuukauden. Minä luen ja kirjoitan meillä lomakkeet, mutta Pietillä ei ole siitä kompleksia. Minä taas en lue merkkejä juoksevan poron korvasta. Isäni joskus kysyi, mistä me oikein keskustelemme. Kysyin keskusteleeko hän, germanistiikan professori, äitini kanssa germanistiikasta. Ei kuulemma. Meillä on Pietin kanssa lämmintä ja mukavaa yhdessä. Käytämme paljon huumoria ja vaikka se onkin meillä erilaista, elämä sujuu silti, emmekä riitele. Jossain vaiheessa taisimme kumpikin kaivata omanlaista kumppania, että olisi tullut paremmin ymmärretyksi. Kaikissa avioliitoissahan on omat haasteensa. Jos meillä on joskus vaikeaa, ainakin minua auttaa, kun voi ottaa syntipukiksi kulttuurieron eikä toista ihmistä. Olen aina kunnioittanut Pietiä ja hänen kulttuuriaan, ja se on suhteemme onnistumisen perusta. Pieti on käynyt Helsingissä vain kerran. Minä olen liikkuvainen. Käyn kesäisin Lohjanjärven rannalla ja työn takia matkustan ulkomailla. Olen sopeutunut hyvin, mutta lapset ovat joutuneet kahden maailman väliin. Piipari-Matti on kasvatettu kolmevuotiaasta poromieheksi. Miehet varoittivat minua houkuttelemasta poikaa lukemaan, eikä se koskaan häntä ole kiinnostanutkaan. Nytkin hän on metsässä isänsä kanssa. Anni on kevään abiturientti ja minun laillani avoin kaikelle. Lydia Heikkilä: Luen Mattia ilman sanoja Jo Turun yliopistossa poliittista historiaa opiskellessani kilpailuhenkinen ilmapiiri kyllästytti minua. Olen arjen ihminen. Opintojen lopulla tulimme Hettaan vaeltamaan ja hillastamaan. Juhannuksena hotellissa yksi poromies tuli pöytääni tarinoimaan. Kuten Matin isäkin pojastaan sanoi, koulu ei ole häntä päässyt pilamaan, mettäihminen. Aluksi tuntui ihmeelliseltä kulkea Matin matkassa luonnossa, että sillä tavalla voi nykyaikana vielä elää. Vielä 1980-luvun lopussa Lapissa meni hyvin. Kaikkialla rakennettiin ja valtio maksoi 28 prosentin syrjäseutulisää. Sain koulusta opinto-ohjaajan paikan ja poronlihan hintakin oli korkealla. Rakensimme Matin kanssa talon ja 1992 ja -93 syntyivät Nillá-Máhtte ja Áslak. Sain työtarjouksia yliopistolta, mutta halusin olla lähellä lapsia. Onneksi kotona tehtäviä asiantuntijatöitä on riittänyt. Olen tutkinut luontaiselinkeinoja ja laatinut erämaaselvityksiä. Kuulen lähipiirissä koko ajan poromiesten arjesta. Minusta on tullut jonkunlainen tulkki kahden erilaisen maailman väliin. Saamelaisten todellisuus on aika kaukana viranomaisten säädöksistä. Väittelin joulukuussa poronhoidon asemasta luonnonkäytön hallinnassa. Meillä on Matin kanssa hiljainen sopimus, ettemme puutu toistemme töihin. Emme ylipäätään juurikaan keskustele. Luemme toisiamme ilman sanoja, päänsisäiset asiat jaan kavereiden kanssa. Olikin aika yllätys, että Matti istui väitöstilaisuudessani kolme tuntia. Kyllä hän varmaan jollakin tavalla arvostaa työtäni. Puhumme kotona suomea, pojat lukevat koulussa saamea. Pidän Matissa siitä, että hän on luonnollisen fyysinen hahmo. Ulkotöissä hän on säilynyt miehenä, täällä naisten ja miesten välillä on vielä ero. Saamelaismies vaatii paljon liikkumatilaa eikä sopeudu aikatauluihin. Naisen on oltava toimelias, pitää arki pystyssä ja vastata lapsista. Tämä ei ole mikään tasa-arvon ihannepaikka. Toisaalta moni saamelaismies on hyvin huumorintajuinen ja osoittaa hellyyttä mutkattomasti. Suhteemme toimii, koska minulla on ollut töitä, olen sopeutuvainen enkä ota asioita henkilökohtaisesti. En voisi enää palata kaupunkiin. Eihän Helsingin melussa voi edes ajatella. n 27