PÄIHDEONGELMAISEN SYRJÄYTYMINEN AMMATTILAISEN NÄKÖKULMASTA

PÄIHDEONGELMAISEN SYRJÄYTYMINEN AMMATTILAISEN NÄKÖKULMASTA Inka Niinistö Maria Saari Opinnäytetyö, kevät 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveysja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK) + diakoni, Sosionomi (AMK)

TIIVISTELMÄ Niinistö, Inka & Saari, Maria Päihdeongelmaisen syrjäytyminen ammattilaisen näkökulmasta Järvenpää, kevät 2007 79 sivua, 1 liite. Niinistö, Inka: Diakonia-ammattikorkeakoulu, Järvenpään yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, sosionomi (AMK), diakoni. Saari, Maria: Diakonia- ammattikorkeakoulu, Järvenpään yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, sosionomi (AMK). Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää, miten päihdetyötä tekevät ammattilaiset näkevät päihdeongelmaisen syrjäytymisen nykyyhteiskunnassamme. Lisäksi halusimme saada selville pitäisikö yhteiskunnan palveluja ammattilaisten mielestä kehittää, jotta syrjäytyneen mahdollisuudet olisivat paremmat. Työn teoreettisessa viitekehyksessä määrittelemme hyvinvointivaltion, päihdepalvelujen ja diakonian käsitteitä. Tämän jälkeen käsittelemme syrjäytymistä, sen rinnakkaiskäsitteitä sekä siihen liittyviä ilmiöitä, kuten asunnottomuutta ja köyhyyttä. Opinnäytetyömme on kvalitatiivinen tutkimus. Keräsimme aineistoa haastattelujen keinoin ja toteutimme ne teemahaastatteluina. Haastattelimme kuutta päihdetyötä tekevää ammattilaista, jotka työskentelevät kunnan, järjestöjen sekä seurakuntien palveluksessa. Kokosimme saamamme tulokset yhteen teemoiksi, joissa esittelemme tärkeimpiä haastatteluista nousseita asioita. Tutkimuksemme osoittaa miten suuri uhka syrjäytyminen on päihdeongelmaisille ja miten ammattilaiset kokevat yhteiskunnan palveluissa olevan kehittämistarpeita. Asiasanat: syrjäytyminen, huono-osaisuus, marginalisaatio, kohtuuttomuus, köyhyys, asunnottomuus, ylivelkaisuus, hyvinvointivaltio, päihdepalvelut, diakonia, toivo, kvalitatiivinen tutkimus.

ABSTRACT Niinistö, Inka & Saari, Maria Social exclusion of substance addicts from the professionals point of view. Järvenpää, Spring 2007. Pages 79, appendix 1. Diaconia University of Applied Sciences, Järvenpää Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education. The aim of this final thesis was to clarify how professionals who work with substance addicts see their social exclusion in today s society. We also wanted to find out if the professionals think that the services of our society should be improved in order to decrease social exclusion. The theoretical framework of this thesis discusses social exclusion and the concepts and phenomena related to it, such as homelessness and poverty. We also define the concepts of welfare state, substance services and diaconia. Our final thesis is a qualitative study. We collected material by interviewing the professionals and we carried them out as theme interviews. We interviewed six professionals who work with substance addicts in the field of municipality, organizations and parishes. We collected the crucial results into themes in which we present the most important issues that came up from the interviews. Our study indicates how big a risk social exclusion is to the substance addicts and how the professionals think the services of our society should be improved. Keywords: social exclusion, disadvantagedness, marginalization, excessiveness, poverty, homelessness, debts, welfare state, substance services, diaconia, hope, qualitative study.

SISÄLLYS 1. JOHDANTO...6 2. HYVINVOINTIVALTIO...7 2.1. Hyvinvointivaltion määrittelyä...7 2.2. Suomalainen hyvinvointivaltio...8 3. PÄIHDEPALVELUT JA PÄIHTEET SUOMESSA...10 3.1. Päihdehuollon tavoitteet ja tarkoitus...10 3.2. Päihteet ja päihdepalvelujärjestelmä Suomessa...12 3.3. Päihdepalvelujen käyttäjät...14 3.4. Ehkäisevä päihdetyö ja sen tavoitteet...14 4. DIAKONIA...16 4.1. Diakonian lähtökohdat Raamatussa...16 4.2. Diakonian määritelmiä...17 4.3. Diakoniatyön historia Suomessa...18 4.4. Syrjäytymisen torjunta kirkon päihdetyössä...20 5. SYRJÄYTYMINEN JA SEN RINNAKKAISKÄSITTEET...21 5.1. Syrjäytyminen...21 5.1.1. Syrjäytymisen syitä ja osatekijöitä...23 5.1.2. Syrjäytymisen prosessimalli...24 5.1.3. Syrjäytymisen ehkäisy...25 5.1.4. Syrjäytymiskeskustelu...27 5.2. Huono-osaisuus...28 5.3. Marginalisaatio...29 6. SYRJÄYTYMISEEN LIITTYVÄT ILMIÖT...33 6.1. Köyhyys...33 6.2. Ylivelkaisuus...35 6.3. Asunnottomuus ja kodittomuus...38 6.4. Kohtuuttomuus...39 7. TOIVO...41 8. MUITA TUTKIMUKSIA...43 9. OPINNÄYTETYÖPROSESSI...47 9.1. Lähtökohdat opinnäytetyölle...47 9.2. Tutkimuksen tavoite ja tutkimuskysymykset...47 9.3. Tutkimuksen toteutus...48 9.3.1. Kvalitatiivinen tutkimus...48 9.3.2. Teemahaastattelu...49 9.3.3. Kohderyhmä...50 9.4. Tutkimuksen kulku...51 9.5. Aineiston analyysi...52 10. TUTKIMUKSEN TULOKSET...53 10.1. Syrjäytymisen määrittely...53 10.2. Päihdeasiakkaan syrjäytymiseen johtavia syitä...54 10.3. Syrjäytymisilmiön näkyminen arjen työssä...57 10.4. Syrjäytyneen mahdollisuudet yhteiskunnassa...61 10.5. Syrjäytyneen mahdollisuudet työntekijän omalla palvelusektorilla...62 10.6. Yhteiskunnan palvelujen kehittäminen...63

10.7. Työpaikan linjaukset ja toimintaperiaatteet päihdetyössä...68 10.8. Työssä jaksamisen eri puolet...71 11. TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS JA EETTISYYS...73 11.1. Luotettavuus...73 11.2. Eettisyys...76 12. POHDINTAA JA JOHTOPÄÄTÖKSIÄ...77 LÄHTEET...81 Liite 1...88

1. JOHDANTO Opinnäytetyömme tarkoituksena on selvittää, miten päihdetyön ammattilainen näkee päihdeasiakkaan syrjäytymisen nyky-yhteiskunnassamme. Lisäksi halusimme saada tutkimukseemme haastateltavien näkemyksiä siitä, pitäisikö yhteiskuntamme palveluita kehittää ja jos, niin miten. Halusimme tutkimuksessamme perehtyä tarkemmin päihdeasiakkaan syrjäytymiseen juuri alan ammattilaisten näkökulmasta, koska koemme työntekijöiden mielipiteet ja näkemykset huomion arvoisiksi. Juuri päihdetyöntekijät ovat parhaita oman työkokemuksensa pohjalta kertomaan, kuinka suuri uhka syrjäytyminen on päihdeongelmaisille ja mitä sen ehkäisemiseksi voi tehdä. Syrjäytyminen on todellinen uhka yhteiskunnassamme eikä sen olemassaoloa voida ohittaa. Suomessa syrjäytymisellä ymmärretään yleensä kasaantunutta huono-osaisuutta, jossa yhdistyvät alhainen koulutustaso, pitkäaikainen ja usein toistuva työttömyys, toimeentulo-ongelmat, sairaudet, elämänhallintaan liittyvät ongelmat sekä syrjäytyminen yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Syrjäytymiseen ovat usein vahvasti sidoksissa päihteiden käyttö ja rikollisuus. Opinnäytetyömme teoriaosuus toimii tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Kaikki teoriaosuudessa olevat asiat ovat tulleet esiin haastatteluista. Teoriaosuudessa määrittelemme aluksi hyvinvointivaltion käsitettä, koska sen merkitys syrjäytymisen ehkäisyssä on suuri. Käsittelemme myös päihdetyön ja diakoniatyön käsitteitä, koska haastateltavamme tekevät päihdetyötä kunnan, järjestöjen ja seurakuntien palveluksessa. Tämän jälkeen määrittelemme syrjäytymisen käsitettä, sen rinnakkaistermejä, siihen liittyviä ilmiöitä ja sen seurauksia. Käsittelemme myös toivon käsitettä, koska sen vahva merkitys päihdetyössä tuli erityisesti esiin tutkimuksen edetessä. Käsitteiden määrittelyn jälkeen esittelemme viisi muuta tutkimusta, jotka koskevat syrjäytymistä, asunnottomuutta, köyhyyttä diakonityössä ja diakoniatyön asiakkaita. Seuraavaksi käymme läpi tutkimuksen taustaa ja toteutusta sekä esittelemme tutkimuksemme varsinaisia tuloksia. Tutkimuksen tulokset esitellään teemoittain ja niistä ilmenee työntekijöiden näkemyksiä

7 päihdeongelmaisen syrjäytymisestä ja yhteiskuntamme nykytilasta. Käsittelemme myös tutkimuksemme luotettavuutta ja eettisyyttä. Tutkimuksemme lopussa on vielä johtopäätöksiä ja omaa pohdintaamme koko tutkimusprosessista. 2. HYVINVOINTIVALTIO Hyvinvointivaltion yhtenä tavoitteena on syrjäytymisen ehkäiseminen. Hyvinvointivaltion palvelujen tarkoituksena on toimia kansalaisten turvaverkkoina silloinkin, kun yllättävä kriisi kohtaa ihmisen. Aina hyvinvointivaltiomme turvaverkot eivät ole aukottomia. Ilman hyvinvointivaltiota syrjäytymisen torjuminen olisi kuitenkin lähes mahdotonta. 2.1. Hyvinvointivaltion määrittelyä Hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan sellaista valtiota, joka toimii demokraattisessa ja verraten vauraassa yhteiskunnassa, ottaa laajan vastuun kansalaisten sosiaalisesta turvallisuudesta ja pyrkii lisäämään tasa-arvoa ihmisten ja erilaisten väestöryhmien välillä. Puhe hyvinvointivaltiosta ei tarkoita, että kaikki voisivat hyvin tai, että hyvinvointivaltion toiminta olisi kokonaishyvinvoinnin kannalta optimaalista. (Uusitalo 1993, 72.) Hyvinvointivaltiota voidaan määritellä esimerkiksi institutionaalisesta näkökulmasta tai sosiaalimenojen julkismeno-osuuden perusteella. Institutionaalisen määritelmän mukaan valtiota voi pitää hyvinvointivaltiona, jos siellä on lainsäädäntöön perustuvat, väestön kattavat riskiperusteiset sosiaaliturvajärjestelmät, jotka vastaavat lapsuuteen, vanhuuteen, työttömyyteen, sairauteen ja työtapaturmiin kytkeytyviin riskeihin. Tämän määritelmän valossa useimpien maiden siirtyminen hyvinvointivaltioon sijoittuu 1960- tai 1970-luvuille. Menoperusteisen määritelmän mukaan valtiosta tulee hyvinvointivaltio vasta, kun puolet julkisista menoista kohdennetaan

8 sosiaaliturvaan. Tämän määritelmän mukaan useimmista länsimaista tuli hyvinvointivaltioita vasta 1990-luvun lopussa. (Saari 2005, 27.) Hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan ja hyvinvointijärjestelmien alkuperäisenä tarkoituksena on edistää kansalaisten hyvinvointia. Yleensä hyvinvointivaltioiden rakentaminen on reaktio niihin ongelmiin, joita markkinoiden vapaa toiminta ja taloudelliset lamakaudet ovat aiheuttaneet. Hyvinvointivaltion synnyn selittäjinä voidaan nähdä myös käytännön kokemuksista lähtevä tarve luoda vakuutusjärjestelmä suurten sosiaalisten riskien varalle ja toisaalta halu tasoittaa tuloeroja. (Kiander, Lönnqvist 2002, 20-21.) 2.2. Suomalainen hyvinvointivaltio Suomalainen hyvinvointivaltio syntyi noin 1960-1970-luvulla. Aluksi yhteiskuntaa kehitettiin työeläke- ja sairausvakuutusjärjestelmällä. Seuraavaksi rakennettiin palvelujärjestelmä, johon kuuluivat peruskoulu, lasten päivähoito, kansanterveystyö ja erikoissairaanhoito. Myöhemmin uudistettiin myös työttömyysturvajärjestelmää. Tulevaisuudessa hyvinvointivaltiota muokkaa globaalistuminen. Globaalistuminen edistää taloudellista kasvua ja kansainvälistä yhteistyötä. Globaalistumiseen kuuluu kuitenkin myös yhteiskunnallisen ja alueellisen eriarvoistumisen kasvua. (Arajärvi 2003, 11-12.) Suomen hyvinvointivaltio on yhteisöllisyyden edistäjä ja tukija, jonka tehtävänä on löytää ratkaisuja erilaisiin yhteiskunnallisesti merkittäviin ongelmiin, kuten syrjäytymiseen, työttömyyteen, köyhyyteen ja epätasaiseen alueelliseen kehitykseen. Hyvinvointivaltiomme on palveluvaltio, joka tuottaa monia tärkeitä palveluja kansalaisille. Näitä ovat esimerkiksi koulu-, sosiaali- ja terveyspalvelut. Lisäksi julkiset viranomaiset vastaavat useista muista yhteiskunnan toimintakykyyn vaikuttavista palveluista, kuten yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta. Julkinen valta osallistuu myös kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden tuottamiseen. Vastaamalla näiden edellä mainittujen palvelujen

9 tuottamisesta valtio turvaa palvelujen saannin kansalaisille heidän asuinpaikastaan ja varallisuudestaan riippumatta. Järjestetyistä palveluista huolimatta ihmisten täydellistä hyvinvointia ei voida taata. Ihmiset voivat aina olla tyytymättömiä palvelujen määrään, laatuun ja käyttömahdollisuuksiin. (Harisalo, Miettinen 2004, 49-51.) Hyvinvointivaltiomme lakien ja säädösten pohjana on kansalaisten tasaarvoisten mahdollisuuksien ja kohtuuden periaate ja ajatus, että julkisella vallalla on vastuu kansalaisten hyvinvoinnista. Suomen perustuslain (19 3 momentti) mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen on säädetty kuntien tehtäväksi. Kuntien on huolehdittava, että palvelut vastaavat määrältään ja laadultaan lakien määräämää tasoa ja, että ne ovat myös käytännössä yhdenvertaisesti kansalaisten saatavilla. Palvelut kunta voi tuottaa itse tai se voi ostaa ne esimerkiksi yksityiseltä palveluntuottajalta tai kolmannelta sektorilta. (Murto 2003, 67.) Hyvinvointivaltio on modernien yhteiskuntien keskeinen luottamuksen ja epäluottamuksen väline. Sosiaalivakuutus ja palvelut luovat luottavaisuutta elämään ja näin myös talous kehittyy. Luotettavat palvelut vapauttavat työvoimaresursseja. Sosiaaliturva voi luoda myös epäluottamusta. Ajatellaan esimerkiksi, että autetaan niin sanottuja vääriä ihmisiä. Hyvinvointivaltion, luottamuksen ja epäluottamuksen suhde tulisi kuitenkin käsittää avoimeksi. Hyvinvointivaltiot ovat monimutkaisia ja ristiriitaisia kokonaisuuksia, ja ne koostuvat monista järjestelmistä, toimijoista ja ajatusmuodoista. (Julkunen, Niemi 2002, 161-162.) Hyvinvointivaltio on instituutio tai joukko instituutioita. Näitä voivat olla esimerkiksi sosiaalitoimisto, sairaala tai Kela. (emt., 164.) Suomalainen hyvinvointivaltio on kokenut myös kovia ja yhteiskunnallamme on hyvien puolien lisäksi kääntöpuolensa. Yhteiskunnassamme on myös alettu ottaa esille viimeisen vuosikymmenen aikana kansalaisten köyhyyttä ja syrjäytymistä. 1990-luvun alkupuolen laman seurauksena hyvinvointivaltiomme joutui muuttumaan pakon edessä. Lamaa seuranneen työttömyyden ja julkisen

10 sektorin säästötoimenpiteiden takia iso määrä kansalaisia putosi yhteiskunnan palvelujärjestelmästä ja se viimeistään näytti, ettei järjestelmämme ole täysin aukoton. (Murto 2003, 65-66.) 3. PÄIHDEPALVELUT JA PÄIHTEET SUOMESSA Syrjäytymisestä ei voida puhua puhumatta päihteistä. Suomessa päihteiden ongelmakäyttö on vakava yhteiskunnallinen ongelma ja suuri kansanterveysriski. Toimivilla päihdepalveluilla voidaan estää asiakkaiden syrjäytymiskehitystä ja auttaa syrjäytyneitä päihdeongelmaisia. Syrjäytynyt päihdeongelmainen voi kokea osallisuutta ja yhteyttä yhteiskuntaan päihdepalveluiden kautta. 3.1. Päihdehuollon tavoitteet ja tarkoitus Päihdehuoltolain mukaan päihdehuollon tavoitteena on ehkäistä ja vähentää päihteiden ongelmakäyttöä sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja edistämällä päihteiden ongelmakäyttäjien ja heidän läheistensä toimintakykyä ja turvallisuutta. Kunnan sosiaali- ja terveysviranomaisten vastuulla on, että päihdehuoltoa on järjestetty kunnassa esiintyvää tarvetta vastaavassa laajuudessa. Päihdepalveluilla tarkoitetaan tavallisimmin päihdehuollon erityispalveluja: A-klinikoita ja vastaavia avohuoltoyksiköitä, katkaisuhoitoasemia ja kuntoutusyksiköitä, erityisesti päihdeongelmaisille tarkoitettuja asumispalveluja sekä ensisuojia ja päivätoimintakeskuksia. (Kaukonen 2000, 108.) Päihdepalvelut myönnetään ammatillisen harkinnan perusteella. Asiakkaalla on oikeus palveluun, mutta kunta kuitenkin määrittelee tarvittavan palvelun luonteen. (Kaukonen 2002, 137.) Päihdepalvelujen toimintaedellytyksiin ovat vaikuttaneet valtion, kuntien ja järjestöjen keskinäinen vastuunjako, alkoholi- ja huumetilanteen sekä politiikkojen kehitys ja päihdehuollon sisäinen kehitys. (emt., 143.) Päihdepalveluissa tarjottavan hoidon tulee perustua luottamuksellisuuteen ja toiminnassa on otettava ensisijaisesti huomioon asiakkaan ja hänen läheistensä etu. Erityistä huomiota on kiinnitettävä myös

11 asiakkaan elinolosuhteisiin ja mahdollisiin asumiseen ja toimeentuloon liittyviin ongelmiin. (Kaukonen 2001, 108.)

12 3.2. Päihteet ja päihdepalvelujärjestelmä Suomessa Alkoholi ja muut päihteet kuuluvat Suomessa vahvasti syrjäytymiseen. Alkoholi on aina ollut yleisin päihde Suomessa, mutta myös huumeet ja lääkkeiden väärinkäyttö ovat tulleet yhteiskuntaamme jäädäkseen. Huumeet ovat levinneet koko maahamme ja niiden käyttäjäjoukko on monipuolistunut. 2000-luvulla lisäksi erilainen päihteiden sekakäyttö on yleistynyt valtavasti. (Lund 2006, 31-32.) Eri päihteiden sekakäyttö kuvastaa hyvin nykyään päihteisiin liittyvää sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa asiointia. Tänä päivänä lähes 40 % päihdeongelmaisista käyttää vähintään kahta eri päihdettä. Vaikeutunut huumausainetilanne on heijastunut sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmään ja näkyy selvästi kasvaneena noin 20-30-vuotiaiden huumeasiakkaiden määränä. Huumeiden käyttäjien lisääntynyt palvelujen käyttö voi vaikeutuneen huumetilanteen lisäksi olla merkki siitä, että palvelujärjestelmä on tullut vetovoimaisemmaksi ja kattavammaksi, ja tavoittaa siksi nykyään huumeasiakkaita entistä paremmin. (Heikkilä, Roos 2004, 88.) Päihdehuollon erityispalvelut ovat viime vuosina laajentuneet ja on myös perustettu uudentyyppisiä yksiköitä, kuten matalan kynnyksen terveysneuvontapisteitä ja korvaushoitoa antavia toimintayksiköitä. Myös huumehoitoon liittyvää koulutusta on lisätty, mikä on varmasti vaikuttanut palvelujen sisältöön ja laatuun. Näillä toimenpiteillä näyttää olleen suotuisa vaikutus hoitoon hakeutumiseen, huumekuolemien vähenemiseen ja infektiotautitilanteen tasoittumiseen. (Heikkilä, Roos 2004, 88.) Päihdehuollon ja mielenterveyspalvelujen puutteelliseen yhteensovittamiseen on kiinnitetty huomiota. Sen vuoksi hoito on pirstoutunutta, mikä on valitettavaa, sillä useimmilla päihteiden väärinkäyttäjillä on mielenterveysongelmia ja päinvastoin. Mielenterveyspalvelujen merkitys päihdeongelmaisten hoidossa on ollut kasvussa. Asiakkaiden tarpeita vastaavan hoidon järjestäminen edellyttää psykiatristen ja muiden palvelujen yhteistyön, työnjaon ja hoitovastuun edelleen selkeyttämistä. Mielenterveysongelmien lisäksi päihdeongelmaisten huono-

13 osaisuus korostuu monella muullakin tavalla. Heillä esiintyy paljon somaattista sairastavuutta, kuolleisuutta, itsemurhia ja niiden yrityksiä. Yleistä on myös asunnottomuus, työmarkkinoiden ulkopuolelle jääminen, heikko koulutustaso, perheenomaisten suhteiden puute, toimeentulovaikeudet ja joillakin myös rikoskierre. Juuri nämä vaikeimmassa asemassa ja eniten avun tarpeessa olevat saavat usein huonoiten terapia- ja tukipalveluja tai jopa jäävät kokonaan niiden ulkopuolelle. (Heikkilä, Roos 2004, 89-90.) Suomalaisessa päihdepalvelujärjestelmässä on tapahtunut suuria muutoksia 1990-luvun laman jälkeen. Laman jälkipuolella kunnissa tehtiin huomattavia leikkauksia järjestöjen ja kuntayhtymien päihdehuollon ostopalveluihin. Erityisesti laitospuolella muutokset olivat merkittäviä. Kunnat poistivat noin kolmanneksen tarjoamistaan päihdepalveluista ja siirtyivät enemmän ostopalvelujen käyttöön. Järjestöt ovatkin tuottaneet nopeasti sekä avo- että laitosmuotoisia päihdehuollon palveluja kuntien omien palvelujen tilalle. Myös erikoistuneet huumehoitopalvelut yleistyivät voimakkaasti. Avohoitoa ei 1990- luvulla leikattu ja sen avomuotoisia päihdehuollon erityispalveluyksiköitä on tuntuvasti lisätty. Avohoidon määrän kasvaminen ei ole kuitenkaan lisännyt asiakkaiden hoitoon pääsyn mahdollisuuksia niin paljon kuin olisi voinut olettaa. Laitoskuntoutuksessa on tapahtunut viime vuosikymmenen aikana suuri muutos: asiakasmäärät lähes puolittuivat vuosien 1990 ja 2003 välillä. (Inkeroinen, Partanen 2006, 15-17.)

14 3.3. Päihdepalvelujen käyttäjät Perinteisesti keski-ikäiset miehet ovat olleet päihdepalveluiden suurin asiakasryhmä. Vuoden 2003 päihdelaskennan mukaan naisten osuus on tasaisesti kasvanut. Päihdepalveluihin hakeutuvat naiset ovat keskimäärin nuorempia kuin miehet. (Inkeroinen, Partanen 2006, 18.) Päihdepalvelujen käyttäjät ovat yleisesti ottaen monin tavoin huono-osaisia. Vuoden 2003 päihdetapauslaskennan mukaan lähes kaksi viidestä oli eläkkeellä ja lähes yhtä moni oli työtön. Työelämässä oli vain 11 prosenttia. Suurin osa oli perheettömiä, vain viidennes oli avio- tai avoliitossa. Melkein joka kymmenes asui asuntolassa ja melkein yhtä moni oli vailla vakituista asuntoa. (Inkeroinen, Partanen 2006, 18.) Syrjäytyneimpien kansalaisten joukossa on päihteiden käyttäjiä, joiden sosiaalinen tila heikkenee jatkuvasti. Palvelujärjestelmän haasteena on kehittää sellaisia palvelumuotoja, jotka tavoittavat heidät. Haittojenlievittämispalvelut voivat ehkäistä heidän tilansa pahenemisen ja olla kanavana kuntouttavaan toimintaan sitä haluaville. (Saarelainen 2000, 52.) 3.4. Ehkäisevä päihdetyö ja sen tavoitteet Ehkäisevän päihdetyön käsite määrittyi alun perin alkoholipolitiikan ja raittiustyön kautta, mutta on myöhemmin saanut vaikutteita niin kansanterveysajattelusta kuin huumepolitiikasta ja työstäkin. Ehkäisevä päihdetyö on osa laajempaa, ehkäisevää sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, jonka tavoitteena on hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen. Ennaltaehkäisevä päihdetyö sisältää monia osa-alueita, kuten toimintaa, jolla ehkäistään ja vähennetään päihteiden käyttöä vaikuttamalla päihteiden saatavuuteen, hintaan, päihteitä koskeviin tietoihin ja asenteisiin, päihteiden käyttötapoihin sekä päihteiden ongelmakäyttöä synnyttäviin olosuhteisiin ja sitä tukevaan kulttuuriin. (Mustalampi, Warsell, Soikkeli 2001, 150-151.)

15 Ehkäisevän päihdetyön ensimmäisenä tavoitteena on edistää terveyttä, turvallisuutta ja hyvinvointia vaikuttamalla päihteiden käyttöön ja sen seurauksiin. Tavoite voidaan saavuttaa päihteettömien elintapojen edistämisellä, päihdehaittojen ehkäisemisellä ja vähentämisellä sekä päihteitä koskevan tiedon ja ymmärryksen lisäämisellä. Toisena tavoitteena on toteuttaa ja edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista päihteisiin liittyvissä kysymyksissä. Tämä on yhteinen tehtävä kaikille julkista valtaa käyttäville ja julkisin varoin toimiville. (Stakes 2006.) Ehkäisevä päihdetyö voi olla yleistä, koko väestöön tai väestöryhmään kohdistuvaa ehkäisyä tai riskiehkäisyä, jossa kohderyhmä määritellään päihteiden käytölle tai haitoille altistavan riskin perusteella. Raittiuslaki- ja asetus velvoittavat kuntia luomaan edellytykset ehkäisevälle päihdetyölle. Päihdehuoltolaki taas velvoittaa kuntia esimerkiksi ehkäisemään päihteiden ongelmakäyttöä lisääviä olosuhteita. Ehkäisevää päihdetyötä tehdään verkostomaisesti viranomaisten, järjestöjen, seurakuntien, elinkeinoelämän ja muiden toimijoiden monialaisena yhteistyönä. (Inkeroinen, Partanen 2006, 21.) Perinteisesti on noudatettu kolmijakoa primaariseen, sekundaariseen ja tertiääriseen päihteiden käytön ennaltaehkäisyyn. Primaaritason tavoitteena on ehkäistä päihteiden käytön aloittaminen. Se on yleistä päihde-ehkäisyä ja kohdistuu laajoihin väestöryhmiin. Sekundaariehkäisyn tavoitteena on ehkäistä todennäköinen päihteiden käytön aloittaminen tietyssä ryhmässä tai tukea ajoittaisen tai ei vielä ongelmaksi kehittyneen käytön lopettamisessa, vähentää käyttöä puuttumalla siihen varhaisessa vaiheessa. Tertiäärisen ehkäisyn tavoitteena on pysäyttää tilanteen paheneminen ja vähentää käytöstä syntyneitä riskejä ja haittoja. (Mustalampi, Warsell, Soikkeli 2001, 152.)

16 4. DIAKONIA Diakonian tehtävänä on puolustaa eri tavoin syrjäytyneiden ihmisten ihmisarvoa. Sen tavoitteena on auttaa ihmisiä yksilöinä ja yhteisöissä sekä selviytymään vaikeuksienkin keskellä. Tänä päivänä diakoniatyö paikkaa julkisten palvelujen aukkoja, ja myös siten se toimii syrjäytymistä ehkäisevästi. Diakonia vahvistaa ihmisten osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. 4.1. Diakonian lähtökohdat Raamatussa Kristillisen diakonian lähtökohtana voidaan pitää Apostolien tekojen luvussa 6 olevaa kuvausta Jerusalemin alkuseurakunnassa syntyneestä ongelmasta ja sen ratkaisusta (Ap.t. 6: 1-6). Hellenistit syyttivät hepreankielisiä uskonveljiään ja sisariaan siitä, että heitä syrjittiin jaettaessa päivittäisiä avustuksia leskille (Ap.t. 6: 1). Avustusten jakamisesta käytetään tässä sanaa diakonia. Syntyneessä tilanteessa kaksitoista apostolia katsoi, ettei heidän itsensä tulisi ruoan jakamisen tähden lyödä laimin Jumalan sanan jakamista (Ap.t. 6: 2-4). Aineellisen avun jakamisessa syntynyt ongelma ratkaistiin tuolloin siten, että seurakunta valitsi tehtävään seitsemän hyvämaineista, Hengen ja viisauden täyttämää miestä, jotka apostolit asettivat virkaan rukoilemalla ja panemalla kätensä heidän päälleen. (Ap.t. 6: 3-6.) Seitsemän miehen valinta ei tarkoittanut, että jo tuolloin olisi syntynyt selvärajainen diakonian virka, joka olisi ollut hengellistä virkaa alempiarvoinen. Kolmiportainen kirkollinen virkarakenne, johon kuuluivat piispa, presbyteeri (vanhin) ja diakoni, kehittyi vasta Uuden testamentin kuvaaman ajan jälkeen. Eräs konkreettinen esimerkki alkukirkon piirissä järjestetystä diakonisesta toiminnasta on Jerusalemin pyhiä eli köyhiä varten toteutettu varojen keräys, josta Paavali kertoo kirjeissään. (Room. 15:25-27; 1.Kor.16:1-4; 2.Kor.8-9; Gal.2:10.) (Veijola 2002, 13-16.) Vanha testamentti velvoittaa seurakuntia muun muassa diakoniatyön kautta vähäosaisten auttamiseen. VT:ssa mainitaan usein neljä henkilöryhmää, joista

17 olisi erityisesti pidettävä huolta: muukalaiset, lesket, orvot ja köyhät. He olivat sen ajan syrjäytyneitä. (Kirkon aineellisen avun työryhmä 2000, 10.) 4.2. Diakonian määritelmiä Laajasti määriteltynä diakonian on sanottu tarkoittavan kaikkia hyviä ja rakentavia tekoja maailmassa. Tällöin diakonian harjoittaminen ei mitenkään ole sidoksissa kirkkoon tai sen virkaan, vaan diakoniaan kuuluvat kaikki hyvään tähtäävät ja hyvää toteuttavat teot ja suoritukset, jotka palvelevat elämän kokonaisuutta ja hyvää yhteiskunnassa. Tämän laajan määritelmän lisäksi sen voi rajata ainoastaan kirkon diakoniavirassa olevien tekemäksi työksi. Näiden lisäksi voidaan puhua joko diakoniatoiminnasta tai diakoniatyöstä. (Kettunen 2001, 18.) Diakoniatyön tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Diakoniatyö toteuttaa seurakunnan perustehtävää ja on evankeliumin julistamista teoilla. Hätä, jonka diakoniatyö kohtaa, on sekä aineellista että henkistä. (Kirkon aineellisen avun työryhmä 2000, 9.) Diakonian tavoitteena on kristillisen ihmiskäsityksen mukaisesti ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen ja tukeminen. Kokonaisvaltaiseen auttamiseen kuuluu se, että vaikeuksissa oleva ihminen kohdataan ihmisenä, jolla on itsessään voimavaroja ja mahdollisuuksia. Vaikeuksissa olevaa ihmistä on autettava ylittämään vaikeutensa ja löytämään elämälleen uudelleen luja pohja, jolta hän voi itse jatkaa eteenpäin. Samalla hänet vedetään syrjäytymisestä osallisuuteen ja yhteyteen muiden ihmisten kanssa. (Veikkola 2001, 64.) Diakonialla on myös eräänlainen välittäjän rooli. Sen tulee välittää Jumalan rakkaus ja evankeliumin ilosanoma erityisesti niille, jotka uhkaavat jonkin syyn takia jäädä syrjään. Diakonian tehtävä on auttaa ihmisiä ulos sellaisesta häpeän tunteesta, joka eristää heitä. Kirkon pitäisi olla paikka, jossa epäonnistunut ja

18 itse elämänsä pilannut tuntee olevansa ihminen ja saa avun ja ihmisarvon. (Veikkola 2001, 90-91.) Hädässä olevien auttaminen on eri aikoina saanut erilaisia muotoja ja painotuksia, joihin ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliset olosuhteet, kulttuuri, sodat, sairaudet ja onnettomuudet. Myös diakonian kohteet ovat aikojen myötä muuttuneet. Diakonia on laajentunut pelkästä laupeudentyöstä sosiaaliseksi diakoniaksi ja yhteiskunnalliseksi toiminnaksi. (Kettunen 2001, 19.) Seurakuntien diakonityössä tapahtuva auttamistyö- ja avustustyö on monipuolista ja määrällisestikin mittavaa verrattuna esimerkiksi johonkin alan järjestön työhön. Se on myös koko maan kattavaa. Kirkon diakoniatyö ei voi kuitenkaan korvata yhteiskunnan vastuuta heikoimmista jäsenistään. Hyvin toteutettunakin seurakuntien diakoniatyö on kuitenkin aina luonteeltaan etsivää ja täydentävää. (Kirkon aineellisen avun työryhmä 2000, 18-19.) Seurakuntien avustamistarpeet ovat yksilöllisiä. Työtä on niin paljon, että sen suhteen joudutaan tekemään entistä enemmän rajauksia. Avustamisen tavoitteena on kertaluontoisuus ja silloin on tärkeää, että saadaan aikaan pysyvä muutos parempaan asiakkaan tilanteessa. Se edellyttää asiakkaan sitoutumista, yhteistyötä eri auttajien kanssa ja joskus myös avustusta hiippakunnan tai kirkon diakoniarahastosta. (Kirkon aineellisen avun työryhmä 2000, 28.) Diakoniatyön luonteen mukaan aineellinen avustaminenkin on kokonaisvaltaista ihmisten auttamista eikä pelkkää aineellista apua sisältävää. Sen tulee pohjautua selkeästi kristilliseen uskoon ja arvopohjaan. Avustamisessa on mukana diakonian kasvatustehtävä, tuki ja neuvonta. Työn kautta kristilliset arvot välittyvät. (Kirkon aineellisen avun työryhmä 2000, 16.) 4.3. Diakoniatyön historia Suomessa Lähimmäisen huomioonottaminen, auttaminen ja palvelu eli diakonia on niin tärkeä osa seurakunnan elämää, että jo varhain varattiin henkilöitä huolehtimaan seurakunnan puolesta vaikeuksissa olevista ja johtamaan tätä toimintaa. Tämä järjestely johti kirkon yleisen virkakehityksen yhteydessä

19 siihen, että diakonin, seurakuntapalvelijan, virka alkoi hahmottua ensimmäisen sataluvun lopulla. (Koskenvesa 2002, 36.) Seurakuntadiakonian kehittyminen alkoi Sortavalasta. Vuonna 1894 diakonissakasvatus otettiin Sortavalan Evankelisen Seuran ohjelmaan. Vuonna 1893 senaatti oli vahvistanut Kuopion hiippakunnan diakoniaohjesäännön. Seurakunnat velvoitettiin perustamaan erityinen diakoniakassa. Diakoniatyö annettiin seurakunnissa papiston johdettavaksi ja samalla kirkko tunnusti sekä diakonissan että diakonin virat. (Malkavaara 2000, 23.) Vuonna 1943 kirkolliskokouksessa omaksuttiin kanta, jonka mukaan diakonian virka olisi poikkeustapauksia lukuun ottamatta pakollinen. Kirkolliskokous hyväksyi kirkkolakiin useita diakoniaa koskevia lisäyksiä ja muutoksia, jotka astuivat voimaan 1944. Näitä säännöksiä voidaan pitää nykyisen suomalaisen diakonian ohjeellisena perustana. Tärkeä seurakuntadiakonian yhdistäjä oli vuonna 1950 alkunsa saanut Yhteisvastuukeräys. Taloudellisen avun katsottiin sopivan seurakuntien diakoniatyölle. (Malkavaara 2000, 26, 39.) Vuonna 1972 astui voimaan kansanterveyslaki. Laki ei tuntenut sairaanhoitajadiakonissoja, ja tämä johti sosiaalityöntekijän koulutukseen pohjautuvan diakonien ammattiryhmän vahvistumiseen. 1970-luvulla diakoniatyössä alettiin korostaa ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista ja sielunhoidollista diakoniaa. Diakonia pyrki löytämään niitä, joille muu apu ei ulotu. Sen tavoitteena oli myös kehittää uusia työmuotoja. 1970- ja 1980-luvuilla diakonia alkoi yhteiskunnallistua. (Malkavaara 2000, 42, 46.) Vuonna 1991 kirkon yhteiskunnallisen työn keskus ja kirkon diakoniatyön keskus yhdistettiin kirkon diakonia- ja yhteiskunnallisen työn keskukseksi. 1990- luvun laman jälkeen diakoniatyön painopiste siirtyi vanhuksista työikäisten, työttömyyden, talousongelmien ja mielenterveysongelmaisten asiakkaiden ongelmiin. (Malkavaara 2000, 46, 51.) Nykyään diakoniatyötä säätelee kirkkolaki ja kirkkojärjestys. Kirkkolain 1. luvun 2. pykälän mukaan Suomen evankelisluterilainen kirkko julistaa tunnustuksensa mukaisesti Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin

20 kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisen rakkauden toteuttamiseksi. Seurakuntiin on perinteisten työmuotojen lisäksi syntynyt uutta toimintaa ja avunjakopisteitä. Näitä ovat muun muassa velkaneuvontapisteet, ruokapankkitoiminta ja työttömien ruokailupisteet. (Kirkon aineellisen avun työryhmä 2000, 13, 17.) 4.4. Syrjäytymisen torjunta kirkon päihdetyössä Yhteiskunnallisista toimijoista myös kirkko osallistuu syrjäytymisen torjuntaan. Seurakunnat osallistuvat olemalla osa paikallis- tai yhteistyöverkostoa. Kirkon päihdepalvelut kohdistuvat väestön huono-osaisiin. Diakonisen päihdetyön tavoitteena onkin, että kaikkein syrjäytyneimmät ihmiset voisivat turvautua kirkkoon, kun muut turvaverkot ovat pettäneet. Seurakunnan päihdetyö verkottuu kunnan sosiaali- ja terveydenhuollon sekä erilaisten järjestöjen kanssa. Diakonisessa päihdetyössä pyritään raittiin elämäntavan edistämiseen, Jumalan armon ja anteeksiantamuksen mahdollisuuksien esillä pitämiseen päihteistä vapauttajana sekä tarpeellisten kuntoutus- ja hoitomahdollisuuksien järjestämiseen. Asiakasta halutaan myös auttaa siten, että hänen perusoikeutensa toteutuvat ja hän saa itselleen kuuluvia palveluja. Diakonisessa päihdetyössä erityisen tärkeää on ennaltaehkäisevä työ ja kristillisen näkemyksen mukaisen päihteistä vapaan elämäntavan tarjoaminen. (Jääskeläinen 2002, 194, 212-215.) Kirkon päihdetyön tavoitteisiin pyritään sielunhoidollisten, diakonisten, kasvatuksellisten sekä sosiaalieettisten palvelujen avulla. Seurakuntien ylläpitämät päiväkeskukset tarjoavat toimintaa ja palveluja, kuten ruokailuja ja peseytymistä. Tukea tarjoavat myös esimerkiksi erilaiset ryhmät, yksilökohtaiset keskustelut, tapahtumat, retket ja leirit. Ryhmät ovat erityisen tärkeitä turvallisina ympäristöinä, joissa ahdistusta voidaan käsitellä. Monissa seurakunnissa kokoontuu muun muassa Krito-ryhmiä eli Kristus-keskeisiä toipumisryhmiä. (Jääskeläinen 2002, 214.)

21 Kirkon päihdestrategian 2005 mukaan kirkon on tehtävä päihdetyötä, koska kristillisen näkemyksen mukaan kaikilla ihmisillä on sama arvo. Kristillisen päihdetyön lähtökohtana onkin ihmisen ainutkertaisen arvon tunnustaminen. Päihdetyön tavoitteena on auttaa ihmistä oman elämänsä mielekkyyden ja tarkoituksen etsimisessä ja vapauttaa hänet syyllisyyden taakasta. Armon sanomaa ja toivon näkökulmaa pidetään yllä kaikissa olosuhteissa. Yksi kirkon päihdetyön tavoitteista on päihdehaittojen ehkäisy. Sen tarkoituksena on päihdehaittojen vähentäminen, täysraittius tai niin sanottu kohtuukäyttö. Ehkäisevässä työssä pyritään luomaan turvallinen yhteisöllinen ilmapiiri. Kirkon päihdestrategian mukaan päihdeongelman lähtökohtana on riippuvuus. Päihderiippuvainen nähdään sairaana ihmisenä, jolta ei voi aina vaatia rationaalista toimintaa. Riippuvaisen on kuitenkin itse oltava aktiivinen, jotta toipuminen on mahdollista. Kirkko pitää yllä hengellisyyden merkitystä päihdeongelmista vapautumisessa, jotta parantuminen olisi kokonaisvaltaista. (Kirkon päihdestrategia 2005, 4-10.) 5. SYRJÄYTYMINEN JA SEN RINNAKKAISKÄSITTEET 5.1. Syrjäytyminen Syrjäytymistä on mahdotonta määritellä lyhyesti ja yksiselitteisesti, koska syrjäytymisen käsitettä käytetään monenlaisissa eri yhteyksissä ja se sekoittuu helposti muihin samankaltaisiin käsitteisiin. Syrjäytymisestä onkin tullut jo melko yleinen käyttösana. Syrjäytymisen käsite sekoittuu helposti muun muassa marginalisaation, huono-osaisuuden ja köyhyyden käsitteisiin. (Järvinen, Jahnukainen 2001, 125-126.) Syrjäytymistä voidaan tutkia ja käsitellä yhteiskunta-, ryhmä- ja yksilötasolla. Syrjäytyminen voi koskea yksilöä, kokonaista ihmisryhmää tai aluetta. Säätämillään laeilla ja asetuksilla sekä toteuttamallaan politiikalla yhteiskunta luo rajat ja mahdollisuudet yksilön toiminnalle ja hyvinvoinnille. Syrjäytyminen

22 voidaan nähdä hyvinvoinnin vastakohtana, sen puuttumisena. (STM 1999, 8, 10.) Syrjäytymisen käsite viittaa ajatukseen sosiaalisen hajoamisesta tai jakautumisesta, jolloin yksilö ikään kuin irtoaa suuremmasta kokonaisuudesta. Käsitteeseen liittyy yhteisyyden oletus. Ajatellaan, että syrjäytyminen vähenee aktivoimalla ihmiset yhteisyyteen. (Helne 2002, 2-3.) Syrjäytyminen on käsitteenä vahvasti negatiivinen. Yleisesti syrjäytymisen katsotaan olevan pakotettu vastentahtoinen tapahtuma. Syrjäytyneet ihmiset jäävät vastoin omaa tahtoaan osattomiksi ja vaille asioita, joita tarvitaan yhteiskunnassa selviämiseen. (Nurminen 2000, 19-20.) Osattomuus viittaa vuorovaikutuksen puuttumiseen ja tietynlaiseen ulkopuolisuuteen, joka on syrjäytyneille tyypillistä. Nykyään ihmisten on entistä vaikeampi tuntea kuuluvansa yhteisöihin ja kokea osallisuutta. (Riikonen, Makkonen, Smith 2004, 51-52.) Köyhyys ja huono-osaisuus nähdään suhteellisen pysyvinä olotiloina, kun taas syrjäytyminen on dynaaminen käsite, joka nähdään usein prosessina. Syrjäytyminen on moniulotteista huono-osaistumista ja sen taustalla ajatellaan olevan tiettyjä yhteiskunnallisia kehityskulkuja. (Heikkilä 2000, 170.) Yleisesti ottaen syrjäytyminen voidaan määritellä yksilöä yhteiskuntaan yhdistävien siteiden heikkoudeksi (Raunio 2006, 9-10). Yhteiskuntaan liittyminen voi tapahtua monella tasolla, mutta syrjäytyneistä puhuttaessa pitäisi tarkastella etenkin sosiaali- ja terveydenhuollon kykyä kohdata syrjään joutuneet. Syrjäytymistä voi tapahtua useasta eri elämänalueesta. Keskeinen kysymys syrjäytymisen määrittelylle on, mistä syrjäydytään silloin, kun syrjäydytään. (Lund 2006, 11-12.) Syrjäytymisen käsitteessä ongelmallisena voidaan nähdä se, ketkä kuuluvat normaalien yhteisyyden piiriin kuuluvien joukkoon. Käsitteen käytössä vaikeaksi koetaan se, miten ihmiset määritellään syrjäytyneiden joukkoon kuuluviksi tai kuulumattomiksi. Usein yhteiskunnassamme katsotaan esimerkiksi työelämässä mukana olevat ihmiset normaaleiksi, koska vallitsevien normien mukaan ihmisten tulee kuulua johonkin yhteisöön ja olla osallisina jossakin. (Helne, Hänninen, Karjalainen 2004, 8.)

23 5.1.1. Syrjäytymisen syitä ja osatekijöitä Syrjäytymisessä on usein kyse kasautuneesta huono-osaisuudesta. Syrjäytymiseen ajaudutaan, pudotaan tai vaihe vaiheelta liu utaan hyvinvoinnin eri osa-alueilla tapahtuvien prosessien tuloksena. Voidaan puhua syrjäytymiskierteestä, jossa vastoinkäymiset seuraavat toisiaan, jolloin elinolojen aineelliset puutteet ja elämänhallintaa heikentävät tekijät kasautuvat. Syrjäytyminen voi olla seurausta samanaikaisesti sekä rakenteellisista tekijöistä että yksilön omista valinnoista. Ihmiset elävät olosuhteissa, jotka he ovat itse luoneet; toisaalta he ovat olosuhteittensa vankeja, toisaalta niiden muuttajia. (Hyväri 2001, 71; STM 1999, 3-4, 8, 11; Syrjäytymistä ja sosiaalista segregaatiota selvittäneen työryhmän mietintö 1997, 12.) Syrjäytymisen syitä ja osatekijöitä on useita ja ne ovat jokaisen kohdalla yksilöllisiä. Suomessa syrjäytyminen koskettaa tänä päivänä kasvavaa ja sosiaalisesti monipuolistuvaa ihmisryhmää. (Lund 2006, 10.) Yksittäinen huonoosaisuuden ulottuvuus, kuten työttömyys, alhainen tulotaso tai jokin yksittäinen sairaus ei vielä yksinään ole syrjäytymistä. Esimerkiksi työttömyyttä ei voida pitää syrjäytymisenä, mutta se kuluttaa yksilön voimavaroja ja altistaa syrjäytymisriskille. Edellä mainittujen huono-osaisuuden ulottuvuuksien lisäksi syrjäytymiseen voi liittyä sairautta tai vammaisuutta, poikkeavaa käyttäytymistä, rikollisuutta tai päihteiden käyttöä. (Hyväri 2001, 71; STM 1999, 3-4,8,11; Syrjäytymistä ja sosiaalista segregaatiota selvittäneen työryhmän mietintö 1997, 12.) Erään näkemyksen mukaan syrjäytyneiden ongelmia ovat vallanpuute ja passiivisuus. Syrjäytyneet eivät käytä kaikkia oikeuksiaan eivätkä ole poliittisesti suuntautuneita. Myös perheettömyyttä ja yksin olemista on pidetty syrjäytymisen kriteerinä tai osatekijänä. Tietenkään mitään absoluuttisia kriteerejä ei ole, mutta edellä mainittujen on todettu olevan yhteydessä syrjäytymisen ilmiöön. (Helne 2002, 97-98.)

24 Työttömyys ja työmarkkinoiden muutokset kärjistävät sosiaalisia riskejä ja ongelmia. Erityisen vakavia ovat pitkäaikaistyöttömyyden laajeneminen, nuorisotyöttömyys ja ikääntyneiden syrjintä työmarkkinoilla. (STM 1997, 17.) Työttömyys on usein yhteydessä muuhunkin huono-osaisuuteen ja heikentää muita elämänhallinnan osa-alueita, kuten perhesuhteita, terveydenhoitoa ja yhteisöllisiä siteitä (Palander, Pouke 1996, 80-81). Pitkäaikaistyöttömyyden seurauksena saattaa olla uhkana syrjäytyneisyyden jatkuva kasvu ja alueellinen eriytyminen eli segregaatio. Segregaatio on syrjäytymisvaarassa olevien tai jo syrjäytyneiden ihmisten epätoivottavaa alueellista keskittymistä, niin että se aiheuttaa sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien kasautumista. (Syrjäytymistä ja sosiaalista segregaatiota selvittäneen työryhmän mietintö 1997, 16; STM 1997, 7; STM 1999, 10.) Etenkin Suomessa syrjäytyneisyyteen liittyvät usein erilaiset riippuvuudet ja päihteet. Suomalaisessa yhteiskunnassa päihteet voivat olla syy tai seuraus, joka liittyy syrjäytymiseen. Puhuttaessa syrjäytymisestä puhutaan myös päihdeongelmasta ja puhuttaessa päihdeongelmasta puhutaan usein myös köyhyydestä ja toivottomuudesta. (Lund 2006, 9.) Syrjäytymisen vaikutukset voivat pahimmassa tapauksessa myös siirtyä sukupolvelta toiselle. Vanhempien syrjäytyneisyys luo perheisiin kriisejä, jotka vaikuttavat perheen lasten ja nuorten elämään. Vanhempien ja lähiyhteisön kyky luoda sosiaalisesti turvallinen kasvuympäristö lapselle on heikko erityisesti siellä, missä syrjäytymisvaara on suuri. Heikot sosiaaliset lähtökohdat ja haavoittava kasvuympäristö saattavat olla alkuna yksilön kehityskululle, joka lopulta johtaa päihteiden käyttöön, työttömyyteen ja asunnottomuuteen. Syrjäytymisriski on tällöin suuri. (STM 1997, 20; STM 1999, 10.) 5.1.2. Syrjäytymisen prosessimalli Yksilön syrjäytymiskehitystä voi teoretisoida niin sanotun syrjäytymisen prosessimallin avulla. Tämä malli on muotoutunut Jyrki Jyrkämän (1986)

25 artikkelin ja Mikko Takalan (1992) väitöskirjan pohjalta. Asetelman lähtökohtana on elämänkaarellisuus, jonka ottaminen mukaan prosessin kuvaukseen tuottaa hierarkkisen tasomallin, jossa syrjäytyminen käsitteellistetään huonoosaisuuden syveneväksi jatkumoksi. Prosessin on katsottu alkavan usein jo varhaislapsuudessa, jolloin lapset omaksuvat asenteet, arvot ja toiminnan mallit, joiden viitoittamina he aikuistuvat ja sijoittuvat yhteiskuntaan. Kotitausta ja varhaislapsuuden elinolot määrittävät pitkälti sitä, miten lapset sopeutuvat kouluympäristöön, miten he menestyvät opinnoissaan ja minkälaisille koulutusurille he myöhemmin valikoituvat. Koulutulokkaiden sopeutumattomuus ja oppimisvaikeudet ennakoivat usein syvenevää epäonnistumisen kierrettä. Peruskoulussa epäonnistuminen on yhteydessä ammattikoulutuksesta karsiutumiseen, mikä puolestaan johtaa suurella todennäköisyydellä heikkoon ja epävarmaan työmarkkina-asemaan. Työttömyys merkitsee yksilötasolla taloudellisia ongelmia ja aiheuttaa pitkittyessään riippuvuutta hyvinvointivaltiosta. Huono-osaistumisen viimeiseen tasoon eli syrjäytymiseen liittyvät erilaiset elämänhallinnan ongelmat, monesti myös erilaiset riippuvuudet ja sairaudet. Yhdessä rikollisuuden kanssa ne saattavat johtaa esimerkiksi vankilaan joutumiseen tai muihin totaalihoitolaitossijoituksiin. Tässä vaiheessa yksilöä yhteiskuntaan yhdistävät siteet ovat jo monilta osin katkenneet. (Järvinen, Jahnukainen, 2001, 133-135.) Syrjäytymisen prosessimallia ei voida pitää absoluuttisena totuutena syrjäytymisen prosessista, vaan enemmänkin suuntaa antavana. Malli ottaa huomioon vain jo alkupäässä syrjäytymisputken aloittaneet yksilöt. Kuitenkin syrjäytyminen voi alkaa eri syistä ja eri ikäkausina, esimerkiksi erilaisten elämänkulun käännekohtien tai laajempien yhteiskunnallisten kehityskulkujen seurauksena. (Järvinen, Jahnukainen, 2001, 135.) 5.1.3. Syrjäytymisen ehkäisy Yhteiskuntamme syrjäytymisen vastainen toiminta sitoutuu voimakkaasti pohjoismaiseen hyvinvointipolitiikkaan, jossa pidetään ensisijaisena kaikkien

26 saatavilla olevia palveluja ja riittävää sosiaaliturvaa. Hyvinvointipolitiikan perustana toimii tasa-arvoisuus, jota pyritään edistämään. Nämä universaalit julkiset palvelut ja tulonsiirrot eivät sellaisenaan pysty ehkäisemään syrjäytymistä. Ne tukevat kuitenkin normaalia osallistumista ja yhteiskuntaan kuuluvuudelle perustan muodostavia arjen rakenteita ja käytäntöjä. Ilman hyvinvointipolitiikkaa syrjäytyminen ja huono-osaisuus kasvaisivat. Syrjäytymisen ehkäisyssä on erittäin tärkeää tukea ihmisten oman arkielämän sellaisten rakenteiden ja käytäntöjen muodostumista, jotka itsessään ehkäisevät syrjäytymistä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 13-14.) Syrjäytyminen ei ole ihmisen tiettyyn elämänvaiheeseen liittyvä ilmiö, vaan se liittyy koko elämänkaareen. Syrjäytymisen ehkäisyyn tulisi puuttua mahdollisen varhaisessa vaiheessa, esimerkiksi ohjaamalla lasta ja antamalla hänelle tukea. Oppilaitosten ohjaus- ja oppilashuoltotyön tehtävänä on huolehtia oppilaista, joille koulunkäynti tuottaa vaikeuksia. Ennaltaehkäisevän työn pitää kohdistua koko kouluyhteisöön ja koulun rakenteisiin. Esimerkiksi eriyttäminen, tukiopetus ja pienryhmäopetus ovat keinoja tarjota myönteisiä oppimiskokemuksia. Syrjäytyneen nuoren elämäntilanteen parantamiseen on lähdettävä asioista, jotka nuori kokee itse tärkeiksi. (Liimatainen-Lamberg 1996, 17.) Ennaltaehkäisevä toiminta ei saa kuitenkaan rajoittua vain lapsiin ja nuoriin. Syrjäytymisuhka vaanii ihmistä läpi elämän. Tämän vuoksi yhteiskuntamme palvelujen avulla pyritään ehkäisemään ihmisten syrjäytymistä kaikissa elämänvaiheissa. Esimerkiksi vanhusten syrjäytymistä ehkäistään vanhusten päivätoiminnalla ja vanhushuollon tukitoimien avulla. (Lund 2006, 125.) Syrjäytynyttä on vaikeampi auttaa kuin syrjäytymisuhan alaista. Ennaltaehkäisevässä työssä pitäisi jatkuvasti pystyä kehittämään uusia ja tuoreita menetelmiä. (Lund 2006, 124.) Vaikka varhaista puuttumista pidetään tärkeänä, niin käytännössä sosiaalityö astuu kuvioihin yleensä siinä vaiheessa, kun hyvinvoinnin ongelmat ovat jo kasautuneet ja syrjäytyminen tai vakava syrjäytymisen riski on yksilöille todellisuutta. (Raunio 2006, 28.)

27 5.1.4. Syrjäytymiskeskustelu Kansainvälinen keskustelu syrjäytymisestä ja sen eri ulottuvuuksista on kuulunut hyvinvointivaltioon liittyvään keskusteluun ainakin 1960-luvulta alkaen (Järvinen, Jahnukainen 2001, 129). Käsitettä sosiaalinen syrjäytyminen käytettiin erityisesti Ranskassa 1980-luvulla ja jo aikaisemminkin, mutta Euroopassa se tuli laajempaan käyttöön 1990-luvun aikana (Ruotsalainen 2005, 33). Ranskalaisvaikutteinen keskustelu on vaikuttanut siihen, miten syrjäytyminen ymmärretään yhdentyvässä Euroopassa. Ranskalaisessa keskustelussa tarkastellaan yksilöä yhteiskuntaan yhdistävien siteiden heikkoutta yhteiskuntakeskeisestä näkökulmasta käsin eikä yksilöiden näkökulmasta. (Raunio 2006, 9-10.) Suomeen käsite saapui 1970-luvun lopulla ja keskustelu siitä oli ensimmäisen kerran erityisen aktiivista 1980-luvulla. Tällöin käsite vakiintui nopeasti niin tutkijoiden kuin median ja kansalaistenkin käyttöön. Laman myötä kiinnostus siirtyi syrjäytymisen käsitteestä pitkäaikaistyöttömyyteen. Myöhemmin käsitteet kuitenkin lähenivät toisiaan, kun alettiin puhua laajemmin nuorten ongelmista. 1990-luvulla suunnattiinkin paljon projekteja syrjäytyneille nuorille. Vaikka vilkkain julkinen keskustelu syrjäytymisestä näyttää jääneen 1990-luvun loppupuolelle, on käsite saanut viime aikoina uudenlaista kiinnostusta Suomen Akatemian käynnistettyä erityisen syrjäytymisen, eriarvoisuuden ja etnisten suhteiden tutkimusohjelman eli SYREENIn. Tämä ohjelma toteutettiin vuosina 2001-2003. Joka tapauksessa syrjäytyminen on käsitteenä vakiinnuttanut asemaansa uudelleen. (Järvinen, Jahnukainen 2001, 129-132.) Nykypäivänä syrjäytymisestä puhuttaessa yksilön ja yhteiskunnan siteiden heikkoutta tarkastellaan lähinnä yhteiskunnan kannalta. Yhteiskunnassamme yhteiskuntapolitiikan toimivuutta sosiaalisten tavoitteiden saavuttamisessa arvioidaan nykyään suuressa määrin syrjäytymisen näkökulmasta. Syrjäytymisen estämisen ja poistamisen tavoite on suuressa roolissa yhteiskuntapolitiikassamme. Syrjäytymisen poistamiseksi on laadittu sekä kansallinen (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003) että EU:n laajuinen toimintasuunnitelma (EU 2003). (Raunio 2006, 9-10.)

28 Koko maailman kattavassa syrjäytymiskeskustelussa kaupungit ja etenkin niiden lähiöt on leimattu osaksi syrjäytymisilmiötä. Lähiöön yhdistetyt ominaisuudet ovat yleensä kielteisiä: lähiöt ovat esteettinen virhe, sosiaalinen virhe sekä epäonnistunut yritys ratkaista asuntopula. Lähiöt ovat kaikkien näiden tekijöiden seurauksena leimaavia asuinympäristöjä. Ne ovat siis mielikuvaltaan riskialttiita alueita; viranomaispuheissa huoli niiden fyysisen ympäristön rapautumisesta ja sosiaalisten ongelmien kasautumisesta ovat kytkeytyneet yhteen. Esimerkiksi eräät Itä-Helsingin lähiöt ovat kärsineet maineestaan marginaali-ihmisten asuinpaikkoina. (Helne 2002, 150.) Koska syrjäytyminen ja sen osatekijät liittyvät tiiviisti myös nopeisiin, yhteiskunnallisiin, esimerkiksi työelämässä tapahtuviin, rakenteellisiin muutoksiin, ongelmien ratkaisua ei voida koskaan jättää vain yksilön vastuulle. Yhteiskunnan on kannettava vastuunsa siitä, että kaikkien kansalaisten oikeudet ihmisarvoiseen elämään turvataan. (STM 2001, 15.) 5.2. Huono-osaisuus Kuvamme ja käsityksemme huono-osaisuudesta ovat monien eri tulkintojen määrittelemiä. Jani Marjasen (2004) mukaan viime aikoina huono-osaisuuden käsitettä on alettu käyttää niin, että sillä viitataan yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta ongelmalliseen ihmisjoukkoon. Ongelmallista on usein kuitenkin se, että ihmiset eivät tunnista omikseen nimityksiä, joita heille virallisten kategorioiden mukaan on annettu. Huono-osaisuus on myös yksi hyvinvoinnin mittari. Mitä pienempi on huono-osaisten osuus, sen paremmin voidaan koko yhteisössä. (Sund 2005, 38.) Sosiaalibarometri 2003:n mukaan palvelujärjestelmän akuutein ongelma on pitkäaikainen huono-osaisuus. Kärjistyneimmillään huono-osaisuuteen liittyvät ongelmat ovat pitkäaikaistyöttömien, päihde- ja huume- sekä mielenterveysongelmaisten kohdalla. Näiden ihmisryhmien tilanne on ollut huono jo vuosien ajan. (Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto 2003.) Sakari Kainulaisen (2006) mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa tulee olla erityisen

29 huolissaan alhaisen tulotason, työttömyyden ja toimeentulotuen (sosiaalityön asiakkuuden) pitkittymisestä ja keskittymisestä samoille henkilöille. Koulutus, itsensä kehittäminen ja työelämän ja alueiden elinkeinorakenteen haasteisiin vastaaminen sekä asuinalueen vaihto näyttävät turvaavan hyvinvointia. (Kainulainen 2006.) Kari Vähätalo (1996) on pitkäaikaistyöttömyyttä tutkiessaan arvioinut, että huono-osaisuuden tutkimuksessa on perusteltua käyttää kolmiportaista jaottelua. Tällöin lievin aste määritellään tilapäiseksi karsiutumiseksi, joka on suhteellisen lyhytaikaista eivätkä ongelmat ole päässeet kasautumaan. Toisella portaalla on kyse syrjäytymisestä, johon saattaa jo liittyä sosiaalisten ongelmien lievähköä päällekkäisyyttä, jatkuvaa laidalla oloa sekä tilapäistä tai toistuvaa sosiaalivaltion asiakkuutta. Kolmantena vaiheena on uloslyönti, joka tarkoittaa vakavien ongelmien kasautumista ja voimakasta sekä pysyvää riippuvuutta sosiaalijärjestelmästämme. (Nurminen 2000, 21-22) Huono-osaisuus voidaan jakaa neljään ulottuvuuteen. Ensimmäinen ulottuvuus huono-osaisuudessa kuvaa taloudellista ahdinkoa, johon liittyvät taloudelliset vaikeudet, nälän näkeminen, velkaantuminen ja asumisen ongelmat. Toinen ulottuvuus kuvaa työttömyyteen liittyvää huono-osaisuutta. Se määrittyy työttömyyden ja joidenkin taloudellisen huono-osaisuuden piirteiden mukaan, kuten toimeentulotuen saannin ja nälän kokemisen kanssa. Kolmanteen ulottuvuuteen liittyy asumisen puutteita, joita ovat esimerkiksi asunnon ahtaus, sen heikko varustetaso ja tyytymättömyys asuinympäristöön. Neljäs ulottuvuus kuvaa alhaisen koulutustaustan omaavien ihmisten laajahkoa huono-osaisuutta, johon kuuluu niin vakavia taloudellisia ongelmia kuin heikkoa terveyttä. (Kautto, Parpo, Sallila 2006, 249-250) 5.3. Marginalisaatio Marginaalisuus on tila, joka on jossain määrin pysyvä, ja jossa on käytettävissä riittämättömästi yksilön elämän hallitsemiseksi välttämättömiä resursseja.