"Jonssoni" 1/8 YÖVIERAS Marraskuu lopuillaan. Juuri satanut räntä imee itseensä katulyhtyjen heijastaman oranssin valon. Härmä makaa maan päällä sitkeästi kuin iilimato pohkeessa. Katulamppujen takaisessa pimeydessä rahisee. Kumara hahmo työntää edellään metallihäkkyrää. Rahina tulee rollaattorista, tarkemmin sanottuna sen vasemmasta pyörästä. On pirulainen mennyt taas jumiin. Viime aikoina se on ollut ihan säännöllistä. Äijä potkaisisi sitä, ellei pelkäisi kaatuvansa. Lonkkahan siinä menisi sököksi. Niin ne uhkailevat aina hoiturit. Lonkkamurtumalla pelottelemalla ne tietysti saivat ihmiset pysymään petissä. Kattoon tuijotellessa ei mene lonkka. Järki menee, mutta lonkat on kuin sadan metrin sprintterillä. Ei käy muutenkaan äijän pyörää potkiminen, kun ei ole kenkiä jalassa. Jalassa ovat pelkät pässinpökkimät. Ne ovat keränneet loskasta sentin peitteen päälleen. Villasukka on hyvä. Se kun on lämmin märkänäkin. Varpaisiin asti ei kuitenkaan enää mene käsky perille. Ne ovat yhtä kohmeessa kuin silloin nelkytkaks, kun oli oltu yhdessä Arvin kanssa ryssän puolella partiossa. Arvi oli kastanut jalkansa jossain suonsilmässä. Siltä jäätyi jalat niin ettei käveleen pystynyt. Lopulta välskäri oli nirhennyt sidontapaikalla pari mustunutta varvasta pois. Oli Arvillakin ollut villasukat. Tarkkana sai olla, mutta pysähtyä ei enää voinut. Tässä oli tarpeeksi kattoon tuijoteltu. Ukkoraiska enemmänkin raahautui kulkutuen perässä kuin itse käveli. Hänellä oli päällään harmaa univormu, josta hänen kaltaisensa tunnettiin. Kalsarien polvissa oli pussit ikuisesta sängyn laidalla istumisesta ja tyhjään tuijottamisesta. Rintamäkeläiset ja mielialalääkkeet olivat tylsyttäneet nämä vanhimmat, joilla vielä jokin kertomisen arvoinen tarina olisi kerrottavanaan. Elämä oli muuttunut rutiiniksi joka pyöri itsensä ympäri päivästä toiseen. Naamat vaihtelivat, mutta samaa tarinaa ne jauhoivat kaikki. Rantanen on nyt hyvä ja ottaa nämä lääkkeet vaan. Rantanen
"Jonssoni" 2/8 tulee nyt suihkuun, niin ei tarvitse kakka pöksyssä mennä nukkumaan. Rantanen Kenestä helvetin Rantasesta ne koko ajan puhuivat? Kaikilla oli nykyään jotkut koodinimet. Ukko oli päättänyt vielä kerran yrittää. Motti piti murtaa tai vain rynnätä mielettömästi, kunnes osaisivat kohdalle. Saisi tähän tylsyyden verhoon edes pienen repeämän. Hetket vaihtelivat. Joskus piti antaa vaan olla; maata, syödä ja juoda sitä mitä käskettiin. Käydä vessassa kun joku sinne suostui taluttamaan. Miettiä menneitä. Sota oli helppo muistaa. Se oli jotenkin jäänyt päällimmäiseksi kellumaan muistojen suonsilmään. Muut asiat olivat paljon syvemmällä tai jotenkin hailakampia. Ei niistä tiennyt enää mikä totta oli, mikä kuvitelmaa. Joskus taasen tulivat muistikuvat selkeinä ja väreissä. Muisti Eevan ja pojan. Kuinka ne molemmat olivat jättäneet. Eeva lähti käsikynkkää rintasyövän kanssa. Poika oli jättänyt kylmään käytävään, jonkun lääkintävahtimestarin taltutettavaksi. Näistä asioista hänellä oli vielä sanansa sanottavana. Kun saisi vielä yhden selvän päivän ja potkua kinttuihin, että pääsisi sängystä ilman sitä nöyryyttävää kellon soittoa. Tällaisten selvien hetkien tullessa tuli aina sama suunnitelma. Rintasyövälle oli hankala enää laittaa hanttiin, mutta pojalle hän ainakin sanoisi suorat sanat. Kävisi jättämässä vanhemman sukupolven terveiset oikein henkilökohtaisesti. Sanoisi että kiitos vaan paljon hoidosta ja huolenpidosta. Kyllä se ymmärtäisi kauppakorkean käynyt mies. Sitten vain lopettaisi hengittämisen siinä sen portailla. Saisi poika ainakin sen vaivan, että raadon pois. Äijä oli paljain päin. Katulamppujen valokeiloissa pyöri sateen ja lumen välimuotoa yhä tiuhempaan. Hyhmä oli tehnyt pesän ohimoille ja sieltä kylmyys oli alkanut valua alas. Jos jaloista väkisin ylös punnertava kylmä saavuttaisi ohimolta laskeutuvan rintaman, niin väliin jäisi sydän. Vielä se kuitenkin pumppasi. Selkeä tehtävä ei ollut haihtunut päästä mihinkään. Seutu alkoi olla outoa. Sen verran ukko ymmärsi, että oli häviävän pienet mahdollisuudet löytää pojan pihaan, mutta ei sateeseenkaan jäädä voinut. Viikatemies istui jalaksilla ja hönki kylmää niskaan. Rollaattori oli tehnyt tenän vihreäksi maalatun rintamamiestalon kohdalla. Antin talo oli muistissa tasakattoinen tiilitalo, mutta sama se. Kaikki ne olivat saman taudin riivaamia. Isot autot ja talot piti olla, perkele. Omaisista viis, ne voi jättää laitokseen kuin koiran, kunhan vaan pikkurouvilla oli turkkia päällä ja sähköuuni köökissä. Samallahan sitä voisi jonkun toisen jälkikasvua ojentaa. Kertoisi kuka tämänkin läntin oikeasti jälkipolville lunasti. Takuulla ei menisi
"Jonssoni" 3/8 hukkaan sekään. Rollaattori kampesi miestä väkisin etuovea kohti. Toivottavasti ei ollut koiria pihassa. *** Pieni poika liian isoissa työrukkasissa tuijottaa itseänsä korkeampaa koivunrankapinoa. Naapurin Atte on ne siihen viime viikolla traktorilla vetänyt. Vajan edessä odottaa vielä vaiti vaatelias sirkkeli ja isä, jonka karvareuhka on vedetty niin syvälle, ettei kasvoja voi nähdä. Isän sotalakki. Siinä on otsassa Suomen kokardi. Poika kuvittelee haistavansa siinä joskus ruudin tuoksun tai ryssän veren. Vain sätkän punoitus kertoo karvareuhkan sisällä asustavan jotain elollista. Pakkanen nipistelee aamukankeita jäseniä. Alahan syöttään sitte. En minä saa noita ylempiä. Pthyi! Isä sylkäisee äänekkäästi ja alkaa ropaamaan sirkkeliä käymään. Isän olemuksesta aistii, että rangat nyt vaan pitää jotenkin sirkkelille asti saada. Se on pojan itsensä asia miten. Poika kiipeää pinon päälle ja potkii kasan päällimmäisiä puita alas. Alhaalta kuuluu jo sirkkelin vaativa kiihdytys. Poika ehtii itse vielä alas ennen kuin terä saavuttaa työnopeutensa. Ensimmäistä rankaa syötetään yhdessä. Poika tarjoaa ohutta päätä edellä ja kannattelee urheasti painavaa tumppia. Pätkitään pari rankaa näin. Mitäs me työmiehet! Tasaisesti putoavat pöllit sirkkelipöydän toiselle puolelle. Sahanpuru tuoksuu. Sahanpuru ja pihka. Isän tuoksu. Isä heittelee pöllejä vajan perälle, kun poika hakee seuraavaa rankaa. Nyt se pyydetään paksu pää edellä pojan helpotukseksi. Pöllit putoavat tasaisesti. Pojan on pyyhittävä hikeä ja juostava jo seuraavaa hakemaan. Tahti on kova. Rangat pitää saada sirkkelille ennen kuin isän selkä suorenee ja kokardi kääntyy tuijottamaan. Se onnistuu aina viime tipassa. Poika ravaa puolijuoksua sirkkelin ja pinon väliä. Pino ei tunnu vajenevan millään. Kädet puutuvat. On liikaa päällä. Hiki pakottaa tiensä silmiin. Aurinkokin on jo levittänyt kirkkaan viuhkansa. Juomataukoja ei tällä työmaalla tunneta. Poika alkaa kompastella. Isä ei sitä huomaa. Ensimmäinen tauko tulee kun isä sytyttää uuden sätkän. Poika on vielä juoksussa pinolle, kun hän silmänurkastaan huomaa isän liian äkisti suoristuneen hahmon. Pieni herpaantuminen kostautuu. Poika sotkeutuu jalkoihinsa ja kaatuu pää edellä rankakasaan.
"Jonssoni" 4/8 Seuraava sumuinen kuva on isän reuhka, joka on kumartuneena hänen yllensä. Korvissa jyskää veri. Vaikka poika yrittää, hän ei pysty näkemään isästä kuin sätkän punahehkuisen kekäleen. Kasvoja ei näy, vain mustaa usvaa, joka hitaasti kiertyy punaisen pisteen ympärille. Poika sulkee silmät koskee. Noh? Pystytkös nouseen? Poika ei ymmärrä missä makaa. Joku painaa kylkeen kipeästi. Isän ääni muuttuu hätäiseksi kuiskaukseksi: Make! Herää! Markku Sutela ei tiedä kuka puhuu, mutta äänensävy vaatii aukaisemaan silmät. Tunnetta tukee Maken kylkeen kipeästi painuva kyynärpää. Isä on poissa. Tilalla pimeä makuuhuone ja vaimon valitsema tummanvihreä kukkatapetti. Joku hakkaa meidän ovee! vaimo kuiskaa ja huutaa samanaikaisesti. Hä? Mitä kello on? Vekkarin fosforoidut viisarit ovat sitä mieltä että neljä. TAK! TAK! Make pomppaa sängystä kuin vieteriukko. Haroo pimeässä yöpöydältä lasit silmilleen. Maken kymmenvuotias tytär seisoo naama valkoisena makuuhuoneen ovenpielessä. Tytön ei pitäisi seistä tähän aikaan yöstä yhtään missään. Sen pitäisi olla nukkumassa omassa sängyssään alakerran kulmahuoneessa. Vaimokin on kavahtanut pystyyn ja haalii nyt tytärtä siipensä alle. Naisväen korvat höristelevät seuraavaa ääntä pimeästä yöstä. TAK! TAK! Koputus on vaativa. Siellä on jollain oikein tosi tarve päästä sisään. Talon uros pukee hätäisesti verkkarit jalkaansa ja lähtee alakertaan. Laskeutuessaan portaita hän ymmärtää tilanteen oikean tolan. Nykymaailman aikaan, kun joku koputtaa oveen kello neljältä yöllä, se ei ole sokeria lainaamassa. Uni isästä kaikkoaa. Make sanoo vaimolle ja tyttärelle, että vartoovat yläkerrassa. Kieltää sytyttämästä valoja. TAK! TAK! TAK!
"Jonssoni" 5/8 Alakerrassa vaaran tunne tekee pesän Maken vatsan pohjalle, nostaen etäpesäkkeen kurkkuun. Mies hakee katseellaan astaloa pimeästä talosta. Takkasarjasta löytyy kättä pidempää. Make miettii miltä tuntuu lyödä elävää ihmistä. Mistä tietää, ettei lyö niin lujaa että henki lähtee? Amerikassa kuulemma saa tappaa kyselemättä, mutta täällä tulee kyllä syyte. Make hiipii katsomaan tyttären huoneen ikkunasta, josko sitä mörköä näkyisi sieltä. Yhdestä aina terve mies selviää, mutta jos siellä on useampi? Laumoissahan ne rikolliset liikkuu. Ikkunasta ei näe kunnolla kun ei uskalla kaihtimia raottaa, mutta selvästi siellä joku on. Taas se hakkaa. Sillä on joku kova. Ei rystysistä tuommoista ääntä lähde. Make on näkevinään sänkisen leuan ja hupun verhoaman pään kaihdinten raosta. Joku helvetin nisti tietysti, jolla on kama loppu. Hakemassa jotain äkkiä rahaksi muutettavaa ensimmäisestä mahdollisesta paikasta. Vaimo oli ollut kerrankin oikeessa; liian lähellä keskustaa tämä oli. Mitä jos se älyää kiertää takaovelle? Siellä ei ole kuin tuplalasi ikkunassa. Markku rauhoittaa koputusten villiinnyttämää hengitystään. Pitäisikö vaan rohkeesti avata ja kysellä että millä asialla ollaan? Ei jumalauta. Nyt soitetaan kestat paikalle. Niillehän tämmöisestä palkkaakin maksetaan. Make peräytyy eteisen puhelinpöydän luokse. Nolla-nolla-nolla. Valintalevy kulkee verkkaiseen tahtiin, kuin ei välittäisi lainkaan soiton tärkeydestä. Hätäkeskus? Rauhallinen miesääni vastaa. Make yrittää itsekin rauhoittaa ääntänsä. Olla tilanteen päällä, ei sen vietävänä. Täällä meillä Korsunkatu kuudessa joku yrittää sisään. Koputtelee ovea ties millä pesäpallomailalla. Voisitteko panna autoa katsomaan? Kun en viitti ite kysellä, että onko ihan laillisella asialla Heh-heh Oliko osoite Korsunkatu kuusi? Laitetaan auto tulemaan. Älkää avatko ovea. Jos lähtee pois sillä välin, niin ilmoitatte? Kyllä. Kuusi oli numero. Odotellaan. Kiitos. Make laittaa luurin paikalleen. Ammattiapua tulossa. Heti on parempi olo. Ei niillä viittä minuuttia kauempaa voi mennä? On tää niin liki keskustaa. Perheen pää hiipii vielä ikkunaan ja varoo heilauttamasta kaihtimia. Yläkerrasta uskaltautunut vaimo hiipii perässä. Ovella ei näy enää ketään, mutta ikkunan alta josta Make kurkkii, kuuluu samassa
"Jonssoni" 6/8 kova metallinen kolaus. Make pelästyy äkillistä ääntä niin, että hyppää vaistomaisesti ikkunasta pois päin. Hänen raskaassa leipätyössään hankkima sata kiloa laskeutuu vaimon varpaille. Vaimo kiljahtaa kivusta kimeästi kuin pikkulikka. Voi helvetti! Nyt se ainakin tietää, että kotona ollaan! Samassa ulkoa kuuluu ohut mutta vaativa ihmisääni. Se huutaa apua. Make menee ovelle ja raottaa sitä. Oven takana ei ole ketään. Murhanhimoinen rikollinen on kutistunut. Sen sijalle on ilmestynyt pieni äijä, joka makaa loskaisessa lätäkössä rähmällään ja huutaa apua. Muutama päässä vielä jäljellä oleva hius on kuin tussilla piirrettynä takaraivolla. Vieressä on punaiseksi maalattu häkkyrä, jonka katulampun utelias kiila paljastaa kaatuneeksi rollaattoriksi. Suunnatonta helpotusta seuraa välitön häpeän tunne. Se kuumentaa posket kun Markku avaa oven kokonaan ja astuu ulos. Takkasarjasta noukittu hiilihanko jää tuulikaappiin piiloon. Jaahas, sitä on lähdetty hieman yöjuoksulle? Sanat lausuttuaan Make tajuaa, kuinka uskomattoman typerältä niiden täytyy kuulostaa keskellä yöllä loskassa makaavasta vanhuksesta. Hän tarraa miestä vyötäisiltä kiinni ja kampeaa tämän varovasti pystyyn. Harmaitten kalsareiden verhoama nyytti painaa tuskin neljääkymmentä kiloa. Sutela huutaa vaimoa auttamaan. Soitaskin niille, että peruu sen piiskan. Make ottaa toverillisesti vanhaa miestä vyötäisiltä ja taluttaa sisään. Äijä ei puhu mitään, katsoo vain ihmeissään taluttajaansa. Villasukista jää märät vanat lattialle. Mies tuetaan istumaan keittiön tuolille. Vaimo sytyttää keittiön valon. Nyt vasta Make huomaa kuinka vanha mies on. Sen pöydällä lepäävissä käsissä on nahka kuin kolmeen kertaan käytetty. Naama rutussa kuin bulldogilla. Ukko havahtuu vasta kun valo syttyy. Nostaa päätään, katsoo ympärilleen ja hymyilee aurinkoisesti. Kysyy, että pääsiskö sisään. Ei huomaa, että ollaan jo. Vesinoro juoksee sen harvoista hiuksista nenänvartta pitkin tippuen lopulta pöydälle. Ootkos sinä minun Antti? Mies katsoo pöydän toiselta puolelta syvälle silmiin. Ei pysty sanomaan onko se tässä maailmassa vai jossakin muualla. Vaimo tuo äijälle pyyhkeen ja alkaa kuivata päästä alkaen hentoa kehoa. Mies antaa kuivata. Missäs se Teidän koti oikein on? Make kysyy paikkaan ja aikaan nähden suhteettoman kovaa. Ei kaikki vanhukset sentään kuuroja ole.
"Jonssoni" 7/8 Tunnetkos sinä meidän Antin? ukko kysyy hiljaa. Ei oo ketään Antteja tässä huushollissa. Mistäs Te oikeen ootte tulossa? Ukkoraiskan silmät katselevat hätääntyneesti paikkoja. Ei löydy tuttuja kiinnekohtia. Kun en minä siellä osaa olla. Aina ne pitävät kamaritkin liian kuumina. Ottasitte poies Viimeinen pyyntö lausutaan itkunsekaisesti. Te ootte ny Sutelassa. Ei asu ketään Anttia täällä. Missäs Te oikein asutte? Tarttiskos ilmottaa jollekin? Markku yrittää vielä. Ukkopaha katsoa tapittaa eteensä mitään näkemättä. Sitten alkaa miehen silmistä valua vuoksi. Kädet vispaavat pöydällä nyyhkytyksen tahtiin. Keittönlampun valaisema, miesten välinen tila on kohta niin täynnä inhimillistä hätää, että se ei siihen rajattuun tilaan mahdu, vaan pakotettuna alkaa etsiä uusia uomia. Kiipeää Makenkin silmille. Putkiurakoitsija Sutela liikehtii hermostuneesti tuolillaan. Ahdistava tunne pakottaa ääneen: Eihän meillä tässä ny mitään hätää ole. Ei tainnu vissiin luitakaan mennä poikki? Pistetään Teille lämmintä kahveeta. Vaimo laittaa pörisemään. Vanhus lopettaa itkun ja pyyhkii kulmiaan. Hetkeen ei kukaan tiedä mitä sanoa. Ukko tuijottaa ryppyisiä käsiään. Hartiat nytkyvät, mutta hätä on jo kahlittu mielen kellariin tai unohdettu. Tytärkin on uskaltanut alakerran pöydän ääreen. Se istuu nallepyjamassaan pöydän päähän, muttei sano mitään. Rouva Sutela touhuaa keittiössä kahveeta alulle. Make taputtaa ukkoa olalle, nousee ja heittää pyjamanpaidan päälle vihreän tikkitakin. Tupakit kaivautuvat automaattisesti käteen. Ulkona kylmä sujahtaa sukattomista nilkoista housun alle ja alkaa lopullisesti herätellä kroppaa aamuun. Tulee mieleen äskeinen uni. Se olisi oma isäukko nyt tuon vanhan äijän ikäinen. Jokohan se mennä viipottaa rollaattorilla? Mahtaako tuolla ukolla olla samanlaisia hurjia sotamuistoja kuin omalla isällä oli ollut? Lieneekö kertoillut niitä omalle pojalleen aina viinaspäiten, pellavapäätä samalla silittäen. Ei silitellyt isä koskaan muuten. Viinaspäiten vaan. Sen verran muistaa Make omasta isästään. Ja sen päivän, kun isästä ei ollut jäänyt kuin sotalakki naulakkoon. Ohitustiellä joku kiihdyttää liian isolla vehkeellä. Ääni raapaisee aamuyön rauhaan ruman jäljen. Se jää ilmaan roikkumaan kohta töihin lähtevien naapureiden ihmeteltäväksi.
"Jonssoni" 8/8 Nukkumaan meno on jo turhaa. Huominen mestakin on Ruovedellä asti. Make on lähdössä sisään kun huomaa rollaattorin yhä maassa kyljellään. Nostaa sen pystyyn ja vie etuoven lipan alle suojaan. Huomaa laakerivikaisen pyörän. Tuollaista paskaa jakavat vanhuksille. Kyllä ne parempaa ansaitsisivat. Tiedä häntä mikä sotaveteraani tämäkin. *** Pakettiauto keinuu kuoppaisella tiellä. Kevätaurinko heittää kuusikujan välistä läikkiään. Minä herään kuin unesta kun tullaan jonkin talon pihaan. Herätys isä, se sanoo ja hymyilee. Poika oli antanut uudet työvaatteet. Vahvaa, hyvää kangasta. Siannahkaiset käsineet ja kaikki. Vain karvalakki on vanha. Poika sanoo ovesta mennessään että on vahdittava värkkejä ja autoa. Varmistaa, että minulla on termos ja eväät. Minä laitan radion päälle. Katson kun työmies heilauttaa kinnasta ja häviää rakennuksen ovesta. Hyvä poika se on. Käsillänsä tekee, niin kuin minäkin aikanani. Rollaattorinkin oli korjannut tuosta vaan. Ne tekevät jotain putkihommia. Kuparista niitä taivuttelevat. Hanoja ja kokonaisia pannuhuonelaitoksia. Minä en oikein niistä mitään ymmärrä, mutta olen saanut olla mukana. Enkä minä enää repsikasta käy, kun on tuo käynti vähän huonoa. Mutta hyvältä tuntuu, kun saa tehdä työtä. Ei se nyt ole mitään vahtimista kummempaa. Eikä poika palkkaa maksa, mutta huoneesta ja ylöspidosta oli sovittu. Se meidän vanha riitakin tuli sovituksi. Poika oli sanonut, että antaa anteeksi kun minä sillon joskus läksin, jos minä herkeän sitä soimaamasta siitä hoitoon viemisestä. Lyötiin kättä päälle saunan lauteilla. Vaikka en minä kyllä muista, että olisin mihinkään koskaan kotoota lähtenyt muuta kun sotimaan. Josko se sitä sitten tarkotti?