Elina ja Hannu Heikkilä Kirje 27 / 16.12.2014 Hei ystävät! Kun se on hankalaa, niin se on rikasta! Tätä luonnehdintaa elämästä olemme Elinan kanssa moneen otteeseen toistelleet tänä syksynä. Välillä on tuntunut, ettemme enää jaksa. Paljon useammin olemme kuitenkin katsoneet toisiamme ja sanoneet: Kuinka rikasta elämämme onkaan! Niin paljon olemme saaneet näiden vuosien aikana. Koemme olevamme etuoikeutettuja. Täällä eläminen, täällä matkustaminen, ihmisten tapaamiset ja ystävystymiset ovat avanneet silmämme näkemään sellaista, mitä emme olisi muuten koskaan nähneet. Pelkkä muutto ulkomaille ei vielä silmiä avaa, ellei ole valmis jättämään omia mielikuviaan ja ennakkokäsityksiään. Uutta näkee ja ymmärtää, kun on myönteisellä asenteella avoin toisen kulutuurin ihmisille ja todellisuudelle. Kuuntelemalla ja katselemalla, haluamalla ymmärtää, luopumalla arvioinneista ja vertaamisesta Suomeen, pääsee oppimaan uutta. Kun on hankalaa... Mikä sitten on hankalaa? Ensiksikin, vajavainen kielitaito. Se koettelee itsetuntojamme, välillä kipeälläkin tavalla. Kyllähän me pärjäämme, vierestä seuraavien suomalaisten mielestä, oikein hyvin. Puheiden pitokin sujuu. Mutta dialogi, esimerkiksi kriisissä olevan avioparin kanssa, jää pinnalliseksi. Puhutun ymmärtäminen vaatii herkeämätöntä keskittymistä, puhumattakaan kirjoitetusta tekstistä. Tähän on kuitenkin tyydyttävä. Minusta meillä ei ole kysymys laiskuudesta, vaan lahjamme eivät yksinkertaisesti riitä pidemmälle. Toinen hankaluus ovat erilaiset dokumentit, joista meidän on huolehdittava. On passit, viisumit, työluvat, rekisteröitymiset, eläkemaksut, työsuhde Suomessa ja työsuhde Venäjällä, veroja ja verottomuutta Suomeen, veroja Venäjälle ja jatkuvaa päivien laskemista niin Suomen kuin Venäjänkin viranomaisille. Saamme kyllä kaiken Inkerin kirkon sekä Venäjän ja Suomen viranomaisten avun, mutta aina nuo asiat silti stressaavat. Virheitä tulee, vaikka kaikki tekevät kaikkensa, ettei niitä tulisi. Marraskuun alussa tulimme kahden pitkän matkan jälkeen Suomeen viettämään pitämättä jääneitä vapaita. Tultuamme mökille saimme soiton, että viisumeitamme onkin jatkettava välittömästi. Nukuimme yön, pakkasimme tavaramme takaisin autoon, laitoimme mökin talvikuntoon ja lähdimme haikein mielin paluumatkalle. Pian saimme kuitenkin rukoilemamme soiton. Venäjän viranomaiset olivat luvanneet joustaa tässä tilanteessa. Olimme huojentuneita ja kiitollisia. Kolmas sellainen mielialaan vaikuttava hankaluus on ihmisten väliset suhteet. Ollaan sitten Suomessa tai Venäjällä, Suomen kirkossa tai Inkerin kirkossa, niin suurimmat hankaluudet liittyvät niihin. Taidan kyllä olla fariseus, mutta minusta meillä Elinan kanssa niitä on ollut vähän. Mutta me kärsimme, kun näemme niitä ympärillämme....niin se on rikasta. Syksyymme mahtui matkat Uralin alueelle, Karjalaan ja Komiin. Uralin matkan ainoa kieli oli venäjä. Oli seminaari, monia yksittäisiä tilaisuuksia ja pitkiä keskusteluja pappien ja heidän puolisoittensa kanssa. Ja aina oli se tunne, sanon vilpittömästi, että saimme olla antamassa. Näkymä Volgalta Niznij Novgorodista Muistelen vaikka sitä nuorta paria, jota sain opastaa parempaan toinen toisensa tuntemiseen. Tai sitä nuorta isää, joka ensimmäisen kerran kuuli avioliiton hoitamisesta ja kiitti halaten minua. Tai sitä pappisperhettä, jonka elämän taakkoja saimme yhdessä jakaa. Tai siitä pappia, joka halusi aina vain uudestaan ja uudestaan kuulla minua, vanhan papin kokemuksia ja ajatuksia. Tai sitä nuorta, hiukan nuhjuista alkoholistityötä tekevää helluntailaispappia, jota sain rohkaista ja tukea. Tai sitä pappisperhettä, joka sai jakaa kanssamme huolensa Venäjän tulevaisuudesta. Ja kuinka paljon me saimme rakkautta ja huolenpitoa osaksemme joka paikassa. Marilainen maatalon emäntä, joka lähetti myöhemmin meille terveisinä metrin mittaisen sipulipalmikon.
Karjalan matka oli toisenlainen. Meillä oli seminaarit Kemissä ja Segezhassa ja tulkit käytettävissä. Ensimmäisen kerran kohteinamme olivat vanhukset. Aiheenamme oli Vanhuuden yksinäisyys ja pelot. Ja voi sitä keskustelua, minkä alustukset synnyttivät, ja voi niitä elämäntarinoita, joita kuulimme. Moneen kertaan lausuttu jäähyväistoivotus oli Tulkaa pian taas. Sekös jäi mieltämme lämmittämään! Komin matkalla oli kaksi tehtävää. Lähdin tutustuttamaan SLS:n aluepäällikköä Pekkaa Troitsko-Petzhorskin ja Syktyvkarin seurakuntiin. Syktyvkarissa oli myös kaksi seminaaria. Sinne tuli sitten Elinakin SLS:n kirkollisen työn koordinaattorin, Christinan, kanssa. Troitsko-Petzhorsk on SLS:n kauimmainen tuen kohde vain parinsadan kilometrin päässä Uralin vuorista. Paikka on pieni, lähes eristyksessä muusta maailmasta. Ainoa yhteys runsaan sadan kilometrin päässä olevaan Yhtan kaupunkiin on huonokuntoista tietä kulkevat taksibussit. Mekin köröttelimme yhtä 40 kilometrin väliä yli 2 tuntia. Paluumatka oli pakko tehdä taksilla, muuten emme olisi ehtineet junaan. Taksia vain ei meinannut löytyä, koska oli kaljamokeli, mutta vihdoin yksi löytyi. Väliajan teetarjoilu Segezhassa Paluumatkalla poikkesimme Petroskoihin. Menimme tapaamaan Elinan äidin serkkua ja hänen miestään, ensimmäistä kertaa. Tiesimme kyllä heidän olemassaolostaan. Elinan isoäidin veli oli muuttanut Neuvostoliittoon 1930-luvulla. Mutta yhteys oli katkennut jo 50 vuotta sitten. Viime keväänä tämän serkun poika, siis Elinan pikkuserkku, otti yllättäen yhteyttä. Saimme nimen ja osoitteen. Troitsko-Petzorskassa on ainakin kaksi Leninpatsasta. Oikealla Koulualainen-Lenin (koulun edessä), vasemmalla Johtaja-Lenin (kirkon edessä) Syktyvakarissa pidimme perheseminaarit niin Inkerin kirkon seurakunnassa kuin komilaisessa evankelisessa seurakunnassakin. Elinan uudet sukulaiset Kukkien kanssa astuimme taksista ulos. Siinä, vanhan kerrostalon ulko-ovella, tuo kohta 80-vuotias babushka meitä odotti. Söimme, babushka kertoi isänsä, omansa ja miehensä elämäntarinat. Siihen taisi mennä melkein kaksi tuntia. Miehen suku oli Puolasta. Vaikka hän sairasti vaikeaa syöpää, niin iloa riitti. Kun me sitten lähdimme, jäi tuo Elinan äidin serkku itkien heiluttamaan. Elina oli hänelle ensimmäinen isän puolen sukulainen, jonka oli tavannut. Lähes 80 vuotta oli pitänyt odottaa. Me Elinan kanssa heilutimme hyvin vaiteliaina. Niin erilaiset voivat olla elämän tiet saman perheen lapsilla ja lapsenlapsilla. Majoitumme 84-vuotiaan Saiman luona. Hän on ainoa suomea puhuva seurakunnassa. Voi kun hän iloitsi, kun sai taas pitkästä aikaa käyttää suomenkieltä. Hänen kanssaan oli hauskaa. Älä sinä Elina ajele Hannua, hän tokaisi, kun minä itse lähdin hakemaan puuttuvaa teelusikkaa. Hänen mielestään Elina ei palvellut miestään kyllin hyvin. Minä olin tietysti Saiman kanssa samaa mieltä! Vuoteena meillä oli vuodesohva, leveyttä hiukan toista metriä ja sillä yksi paksu peitto. Saima oli pedannut etukäteen. Ensin meitä kauhisti, mutta hätä keinot keksi. Pukeuduimme niin vahvasti, ettemme tarvinneet peittoa ja asetuimme nukkumaan päät vastakkaisiin päätyihin. Yllättäen tila sittenkin riitti nukkumiseen. Liikuttavimpia hetkiä olivat kaksi jumalanpalvelusta yhdessä saksalaisen luterilaisen seurakunnan kanssa. Monta kieltä ja kulttuuria yhdistyi. Isä Meidän rukouskin luettiin venäjäksi, saksaksi, komiksi ja suomeksi. Hauskinta oli, kun me veisasimme hartaasti saksankielistä virttä ja Pekka kuiskasi
minulle: Oletkos ennen laulanut virttä Jos sun lysti on niin...-sävelellä. Ja sehän tuo virren sävel oli. Tuolloin sanoin Elinalle: Liekö kukaan muu suomalainen saanut tällaisia kokemuksia kuin me nyt? mukaamme eväitä ja monia komilaisia lahjoja. Voi sitä lämpöä ja rakkautta, mitä taas saimme osaksemme. Enemmän saajina kuin antajina Syksyn aikana olemme keskittyneet perhetyöhön. Matkojen lisäksi olemme pitäneet kuukausittain avioliittoiltoja täällä Keltossa ja Pietarissa Pyhän Marin seurakunnassa. Kelton kirkolla asuva nuoripari, Marina ja Vitalik, tulivat luoksemme ja pyysivät: Meitä on nyt seurakunnassa monta nuorta paria. Voisitteko pitää meille tänä syksynä avioliittoiltoja. Innostuneina tietysti lupasimme. Marina ja Vitalik huolehtivat netin kautta tiedotuksesta. Iltoihin ilmaantui parhaimmillaan kymmenen paria ja illat olivat hauskoja ja antoisia. Saksalaisia virsiä Syktyvkarissa Viimeisenä päivänä meillä ei ollut enää muuta kuin kotimatka. Saima-emäntämme jäi aamulla itkemään, kun lähdimme. Minäkin ajattelin, että seuraavan kerran tapaamme vasta Taivaassa, eikä Saima ehkä enää koskaan täällä maan päällä saa käyttää omaa äidinkieltään, suomea. Sitten ajoimme vielä kylään Troitsko-Petzhorskin pastorin vaimon äidin luo. Meille nimittäin syntyi lämmin suhde pari vuotta sitten. Hänen miehensä oli kuollut juuri ennen, kun tulimme Troitsko- Petzhorskiin. Saimme yhdessä muistella häntä ja tehdä työtä surun kanssa. Nyt hän oli muuttanut Syktyvkariin ja halusi välttämättä meidät kotiinsa kylään. Tarjoilua, puhuttavaa ja rakkautta riitti. Kirjanpitäjä, Elina ja pastori Sitten seurakunnan pastori ja kirjanpitäjä veivät meidät vielä kierrokselle. Olimme heidän kanssaan vanhat tutut ja olen konfirmoinut kirjanpitäjän. Kävimme katsomassa remontissa olevaa taloa, josta tulee seurakunnan uusi kirkko. Saimme vielä Avioliittoilta Keltossa Viime lauantaina pidimme pidemmän seminaarin. Paikalla oli viisi paria. Tunnelma oli käsinkosketeltava, kun parit avoimina kertoivat, mitä he puolisoiltaan odottivat. Asiat olivat vaikeita, mutta kaikki halusivat käydä asioitaan läpi. Se, mitä toivoimme, toteutui. Yhdelle seurustelevalle parille syntyi yllätyskriisi, jota selviteltiin aika voimakkain sanoin ja tuntein. Mutta parin päivän päästä sähköpostiini ilmestyi miehen lämmin kiitos seminaarista. Suurin voimainponnistus oli uuden perhetyön peruskurssin aloittaminen. Se muodostuu kolmesta neljän päivän mittaisesta jaksosta. Ensimmäinen oli marraskuussa. Avuksemme saimme jälleen perheterapeutti Saara Kinnusen Vaasasta, joka on asiantuntemaksellaan rikastuttanut tämän kirkon perhetyötä jo lukemattomia kertoja. Opiskelijoita oli 10-20 vähän tilanteesta riippuen. Kurssista jäi oikein hyvä maku. Instituuttia olemme auttaneet parhaamme mukaan. Elina on huolehtinut suomalaisvieraista ja minä olen ollut hänen apunaan. Opiskelijoiden iholle pääsin pitämällä kurssin raamatun käytöstä seurakunnassa. Muuten Instituutin elämä on ollut aika tuulista. Keskustelu käy kiivaana siitä, minkä tasoista ja
millaista koulutusta Instituutti tulevaisuudessa antaa. Vanha rehtori erosi ja uusi on jo aloittanut. Hän on vanha ystävämme Nizhjij Novgorodista, Jaroslav Boitshenko. Olemme erittäin iloisia valinnasta. Mielestäni Jaroslav on oikea seurakuntapapin prototyyppi. käynnit ovat tuoneet aina raikasta ilmaa. Syksyn aikana heitä oli Suomesta, Saksasta ja USA:sta. Tuore vieraiden ottama kuva meitä ja kodistamme Uuden rehtorin Jaroslav Boitsenkon perhe. Olimme heidän luonaan syyskuussa ja veimme heidät hampurilaisille, toinen pojista puuttuu. Elina on puurtanut kummilapsiprojektien kanssa. Syksy on ollut sikäli hankalaa, että kolmesta projektista kaksi lopetetaan vuoden lopussa ihan ymmärrettävistä syistä. Loppumisesta ilmoittaminen niin lapsille kuin kummeillekin on ollut vaikeaa. Elina on pitänyt kummityöstä kovasti. Hän on kyläillyt köyhissä kodeissa, Ihmetellyt, kuina perheet jaksavat elää ja saanut sellaista rakkautta osakseen, että se tekee hiljaiseksi. Tuo Itselläni on edelleen myös suomenkielistä työtä. Olen kerran pari kuukaudessa pitänyt Pyhän Marian seurakunnassa jumalanpalveluksen. Joulukuussa oli itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus ja Kauneimmat joululaulut Suomensuomalaisille. Itseltäni kyselen, että miksi juuri nämä tilaisuudet ovat minua tänä syksynä eniten jännittäneet. Syksyn sykähdyttävin tarina liittyy kuitenkin nuoreen syyrialaismieheen. Hän tuli kirkkoon kertoen tulleensa Pietariin hakeakseen turvapaikkaa. Hän oli protestanttikristityksi kääntynyt muslimi ja hänet oli uhattu tappaa. Häntä oli jo kerran ammuttu päähän, mutta Jumala oli pelastanut hänet. Viikon verran teimme kaikkemme saadaksemme hänelle turvapaikan Venäjältä tai Suomesta. Emme kuitenkaan onnistuneet. Minä kuitenkin sain hetkellisen kokemuksen elämästä Syyriassa. Damaskoksesta, Alepposta ja Homsista tuli yhtäkkiä tuttuja kaupunkeja. Ymmärsin, ettei hänenkään henkensä ole kovin kallis maassa, jossa jo noin 200 000 ihmistä on kuollut sodan uhreina. Jälleen koin saaneeni enemmän kuin antaneeni. Yhteytemme jatkuu sähköpostein ja facebookissa. Suuri ilomme on ollut saada pitää monia vieraita kodissamme. Vierailevian ulkolaisten opettajien Sen verran tulevaisuudestamme, että olemme ostaneet asunnon Sastamalan keskustasta ja olemme tulossa keväällä Suomeen ainakin 1,5 vuodeksi, mutta siitä enemmän seuraavassa kirjeessä. Siunattua joulua ja uutta vuotta toivottaen ja esirukouksiinne sulkeutuen Elina ja Hannu (kirjurina tällä kertaa Hannu) Elina ja Hannu Heikkilä Lähdimme Venäjälle Inkerin kirkon palvelukseen 2007. Elina on Inkerin kirkon teologisen Instituutin vierasemäntä, SLS:n kummiyhdyshenkilö Venäjällä sekä tekee perhetyötä. Hannu johtaa kirkon perhetyötä, toimii Pietarin. Pyhän Marian pappina ja auttaa Teologista insituuttia. Rukousaiheet: Venäjän ja Ukrainan kansat, Itä- Ukrainan kriisi, Teolginen Instituutti ja oma terveys. Suomen Lähetysseura toteuttaa Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Teemme työtä 30 maassa lähes sadan kirkon ja järjestökumppanin kanssa. Tue työtämme: IBAN: FI38 8000 1400 1611 30 BIC: DABAFIHH, viestiksi Elina ja Hannu Heikkilä