Papuri.papunet.net
Kaverini Eetu hukkasi pyöränavaimensa, kun oli kylässä meillä. Hän huomasi sen vasta illalla, kun oli jo pimeää. Riku, pliis, auta mua etsimään niitä. Muuten mun täytyy kävellä kotiin, Eetu pyysi minulta. Menimme etsimään avaimia ulkoa.
Etsimme avaimia ulkoa yli tunnin, mutta mitään ei löytynyt. Alkoi sataa, puista lensi lehtiä päällemme. Kun palasimme takaisin, kotitaloni portilla seisoi mies. Hänellä oli musta takki ja huppu päässä. Mies tuijotti meitä. Kuka tuo on? kysyin Eetulta. Mutta kun Eetu kääntyi katsomaan, portilla ei ollutkaan enää ketään.
Eetu katsoi minua kysyvästi. Portilla seisoi pelottava tyyppi mutta se katosi kuin ilmaan, selitin Eetulle ihmeissäni. Hän ei ottanut minua tosissaan. Sä näit aaveen! Myrskyisen yön aaveen, Hu-huuu! Eetu nauroi. Painelin kiukustuneena sisälle.
Veljeni lupasi viedä Eetun kotiin, ja me istuimme kaikki autoon. Eetu naureskeli vieläkin: Riku näki kummitusmiehen teidän portilla. Se taisi vähän säikähtää sitä! Aaveet eivät ole mikään vitsi, veljeni sanoi vakavana. Meidän talon edellinen asukas kertoi, että oli usein nähnyt mustapukuisen miehen ulkona.
Veli kertoi meille tarinan aaveista: Meidän talossamme asui ennen perhe, jolla oli pieni tyttö. Eräänä päivänä tyttö katosi. Hän lähti ulos leikkimään, mutta ei koskaan tullut takaisin. Tytön isä oli hirveän järkyttynyt. Kuulemma hän etsii tyttöä vieläkin Ehkä te näitte sen miehen. Tuo juttu ei takuulla ole totta! Yrität vain pelotella meitä, Eetu puuskahti.
Aika jännä juttu muuten, että te kadotitte avaimet... veli jatkoi. Aaveet varastavat joskus ihmisiltä, jos he ovat itse kadottaneet jotakin tärkeää. He haluavat tehdä vaihtokauppoja ihmisten kanssa. Se olikin kummallinen yhteensattuma: samana iltana Eetu oli kadottanut avaimensa ja mies oli ilmestynyt. Mutta jos mies halusi vaihtokauppoja, mitä me voisimme hänelle antaa?
Illalla Eetu lähetti minulle tekstiviestin: Entä jos oikeasti näit portilla sen isän, joka etsii kadonnutta tyttöään? Vastasin hänelle: Ei kummituksia ole olemassa. Mutta äkkiä en ollut itsekään varma. Ehkä veljeni oli oikeassa? Kun yritin nukkua, talon nurkista kuului rapinaa. Ihan kuin joku olisi hiiviskellyt ulkona.
Iltapäivällä Eetu halusi tulla meille ja etsiä pyöränavaimia uudelleen. Etsimme ulkoa niin kauan, että alkoi olla pimeää. Avaimia ei löytynyt. Olimme jo menossa takaisin sisälle, kun huomasimme portilla miehen. Saman miehen kuin eilen. Nyt Eetukin näki hänet. Mies käveli edestakaisin talon edessä. Mitään ääntä ei kuulunut, miehen askeleet olivat äänettömät.
Mies pysähtyi katsomaan meitä. Mennään puhumaan hänelle. Hän on varmaan ihan tavallinen mies, Eetu kuiskasi. Hän yritti näyttää pelottomalta, mutta näin, että hän nielaisi. Kun pääsimme lähemmäs, mies haihtui näkyvistä. Yhtenä hetkenä mies seisoi kadulla, toisena hetkenä hän oli kadonnut. Maassa portin luona oli kuitenkin jotakin.
Poimin esineen käteeni. Se oli vanha valokuva, taittunut ja kellastunut. Valokuvassa hymyili tyttö. Hänellä oli tummat hiukset ja keltainen paita. Valokuvan takana oli vuosiluku 1972. Ihan niin kuin veljen kummitusjutussa... Samanlainen tyttö ja mies, totesin Eetulle. Minusta tuntui siltä, kuin joku olisi katsellut meitä. Eetukin näytti kalpealta. Hän jäi tällä kertaa meille yöksi.
Aamulla kummitusjuttu tuntui vähän nololta. Yritimme puhua muista asioista koulumatkalla. Oikaisimme pellon poikki kohti koulua. Pellolla kasvoi nykyisin heinää, ennen se oli ollut viljapelto. Pellon laidassa oli ikivanha lato. Pieni tyttö leikki yksin ladon vieressä. Hän näytti jotenkin tutulta. Hassua, että hän ei ollut koulussa.
Tyttö nousi seisomaan, kun katselin häntä. Tyttö hymyili minulle hetken. Sitten hän käveli sisälle latoon, suoraan ladon seinän läpi. Niin kuin kummitukset tekevät. Näitkö sä tuon? kysyin Eetulta. Hän nyökkäsi totisena. Meille tuli kiire pois pellolta.
Juoksimme pellolta kävelytielle. Siellä oli sentään muita ihmisiä. Se oli kummitustyttö! Eetu huohotti. Meidän täytyy kertoa jollekulle! ähisin takaisin. Kuka meitä muka uskoisi? Vanhempien mielestä olemme vain katsoneet liikaa telkkaria. Meidän täytyy selvittää tämä asia itse, Eetu ilmoitti.
Illalla odotimme miestä pihalla. Oli jo täysin pimeää, kun hän ilmestyi portin taakse. En taaskaan kuullut askeleita. Minusta näytti ihan siltä, että mies leijui ilmassa. En nähnyt hänen jalkojaan. Eetu tönäisi minut lähemmäs. Meillä on asiaa sinulle! onnistuin sanomaan miehelle.
Ojensin valokuvan miestä kohti ja sanoin. Etsitkö sinä tätä tyttöä? Me tiedetään, missä hän on. Me voidaan viedä sinut oikeaan paikkaan, Eetu lisäsi. Mies ei puhunut mitään. Hän ojensi sormensa ja osoitti tyttöä valokuvassa.
Mies lähti seuraamaan meitä. Kylmät väreet juoksivat selässäni, kun hän oli takanamme. Kävelimme pellon laitaan. Tuolla ladon luona se tyttö oli, Eetu osoitti paikkaa, jossa tyttö oli leikkinyt. Mies katsoi kohti latoa. Entä, jos hän ei usko meitä? kuiskasin Eetulle.
Sillä hetkellä tyttö astui ulos ladosta. Hän hohti kelmeää valoa pimeässä. Mies henkäisi kovaäänisesti. Sitten hän huusi: Odota minua! Huuto kaikui oudosti aukiolla. Samassa mies oli jo ehtinyt tytön luo. Se oli vähän liikaa minulle. Kiskaisin Eetun mukaani ja pakenin.
Eetu jäi meille vielä toiseksi yöksi. Minua kammoksutti vielä aamullakin, vaikka aurinko paistoi kauniisti. Kun astuimme ulos ovesta, jokin raksahti kenkäni alla. Eetun pyöränavaimet olivat rapun päällä, keskellä portaita. Ihan kuin joku olisi laittanut avaimet siihen. Ihan kuin joku olisi palauttanut ne meille. Tai tehnyt vaihtokaupat kanssamme.
Tarina: Satu Leisko Kuvitus: Kaisa Logren Lukija: Pietu Roisko Papunet-verkkopalvelu, Kehitysvammaliitto 2016 Kirja on saanut valtion selkokirjatukea. ISBN 978-951-580-664-2