Jobeja ja jobin kyttäystä.. Motto: Huoleton on hevoseton poika Timo Nenonen Musta Otava, joka oli alunperin harmaa Oli vuosi 1959 kesäkuun alkupäiviä, kun saavuimme Suomen Turkuun ja monella meistä oli ulosmaksu mielessä. Laiva, jonka nimi oli Otava, oli ollut vajaat kaksi kuukautta suomalaisilla omistajilla ja olimme suuri osa porukasta ns. yhtiön miehiä. *** Muistan kun kokoonnuimme koko miehistö Helsinkiin eri puolilta Suomea. Siitä matkustettiin junalla Turkuun, josta jatkoimme Aallottarella Tukholmaan. Porukka koostui etupäässä miehistä, mutta joukossa oli kolme naistakin. Turussa kippari jako hyttiliput, eikä huomannut tuota sukupuolijakaumaa vaan sijoitteli meidät sekaisin eri hytteihin. Kovan huudon ja mekastuksen jälkeen asiat saatiin kuitenkin kuntoon. Tuohon aikaan oli matkustajalaivalla I ja II- luokka ja me miehistöön kuuluvat olimme tuossa alemmassa kategoriassa. Oli tarkkaa, että ei menty väärälle puolelle. Sen saimme huomata kun tokaluokassa loppui tarjoilu jo aikaisessa vaiheessa. Mehän tietenkin lähdimme yrittämään lisätarjoilua ekaluokasta siinä kuitenkaan onnistumatta. Jokin meidän ulkonäössä ja käytöksessä paljasti, että ei nämä ole ensi luokan matkustajia. Tarjoilija oli päättäväinen ja näytti ovea. Olihan siitä se hyöty, että kun seuraavana aamuna tulimme Tukholmaan, pää ei ollut ollenkaan niin raskas kuin se olisi ollut jos olisimme saaneet tarjoilua ekaluokassa. Matka jatkui junalla Göteborgiin, johon saavuimme iltapäivällä ja majoituimme Merimieskotiin. Tuo laiva, johon olimme menossa, oli entiseltä nimeltään Helios ja se oli maannut pari vuotta ylös. Jouduimme kuitenkin asumaan vielä muutaman päivän Merimieskodissa, sillä hytit olivat aika ala-arvoisessa 1
PROPSIA SUORAAN MERESTÄ... kunnossa kuten koko laiva muutenkin. Oli siinä jotakin uuttakin monelle meistä, jotka olimme seilanneet noissa monttutäkkisissä, kolmen saaren laivoissa, Otava oli tasatäkkipaatti. Kunnostustöitä tehtiin kovasti ja eräänä päivänä sitten seilattiin kohti Englantia ja Medwayjokea, josta lastasimme kolia. Paikan nimi oli Ridham Dock, joka oli taas keskellä ei-mitään. Se mikä kaikissa englantilaissatamissa oli yhteistä, oli tullitarkastus. Haalaripukuiset äijät peileineen ja piikkeineen syynäsivät taas joka paikan. Sanoimme heille, että laiva on maannut pari vuotta ylös, eikä siltä näin ollen löydy mitään. Eivät uskoneet ja ruuvattuaan meidän hytistä peilin seinästä irti, sen takana oli reikä ja skottijemmassa kartsa Chesterfieldiä. Sehän ei ollut minun sen paremmin kuin hyttikaverinkaan, mutta kova oli selittäminen ennen kuin uskoivat. Sen kartongin kunnosta kyllä huomasi, että se oli ollut tuolla jemmassaan ainakin kaksi vuotta. Siitä sitä lähdettiin viemään ensimmäistä kuormaa kohti Haminaa. Kipparina oli Bergman, förstinä Wirèn, kakkosena yks pitkä laiha kuikeli ja kolmosena Aaltosen Kalle. Matruuseina Hemppa ja Pate, puolikkaina Raimo ja minä sekä junkkina Korkman ja Lepistö. Siiffinä oli paksumahainen ukko, jonka nimeä en muista sen paremmin kuin muitakaan mestareita, trissaa tai kokkeja. Useinhan mies tunnettiin jobin mukaan eikä nimellä ollut niin väliä. Lepistö oli hiukan semmoinen hulivilipoika Savosta, joka oli ollut Wandassa lämmittäjänä ja jaksoi kehua sitä jatkuvasti. Meillä kehittyi myöhemmin jonkunlainen kaveruus. Hamina tuli ja meni. Sen jälkeen kävimme lastaamassa propsia merestä, Vaasan saaristosta. Tuo kuorma meni jonnekin Keski-Eurooppaan, Belgiaan tai Englantiin. Tuossakin laivassa meni usein viihteen puolelle ja reilun kuukauden perästä rupesi heräämään ajatus laivan vaihdosta. Muistan kun otimme koksilastia Bremerhavenista. Laiva oli jo lastissa ja meriklaarina kun vielä yksi lämmittäjä puuttui. Olimme juuri lekottamassa köysiä irti kun hän saapui taksilla laivalle. Kraana nosti hänet krabissa laivaan ja vielä ilmassa ollessaan kippari huusi brygältä, että tuokaa vastakirja sisään. Seuraava satama oli Turku. Pekka Tiilikainen olisi varmaan sanonut, että ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua tuona kesäaamuna kun tulimme Turkuun ja joukko meikäläisiä otti ulosmaksun. Olimme lyöttäytyneet Lepistön kanssa yhteen ja päätimme yhdessä lähteä hiukan kokeilemaan siipiämme. Majoituimme erääseen matkustajakotiin, jonka nimi oli muistaakseni Matkamies. Mosel oli hyvin suosittu kapakka merimiesten keskuudessa tuolloin. Sinne meidänkin tiemme johti. Paikkahan tunsi aiemmin nimen Työväentalon alakerta, mutta se oli hiljakkoin vaihtanut nimensä Moseliksi. Siellä soitti joku nahkahousuinen tirolilais-bändi ja pöydillä oli lauluvihkot, joista sai sitten laulella orkesterin säestyksellä. Olihan tuo suuri parannus aikaisempaan, sillä siihen aikaan jos rupesi kapakassa hymyilemään sai varoituksen ja jos nauroi, lensi ulos. Siellä mekin Lepistön kanssa hoilattiin muiden mukana. Sen verran nuoria oltiin, että piti käydä lavatansseissakin Uittamolla. Kuitenkin sitä oli jo niin paljon laitostunut, että tunsi itsensä tuossa joukossa jonkinnäköiseksi kummajaiseksi. Enpä ole montaa kertaa käynyt lavatansseissa tuon kerran jälkeenkään, vaikka aikaa on vierähtänyt noista ajoista jo runsaat 50 vuotta. Muutaman päivän kuluttua, eräänä sunnuntaina, huoneemme oveen koputettiin. Avasimme oven, jonka ulkopuolella seisoi kaksi poliisia kysellen, että onkohan täällä Lepistö-nimistä henkilöä. Kaverini totesi olevansa. Olis vähän sakkoja perässä, jotenka pistättekö päällenne ja lähdette mukaan. No kaverini teki työtä käskettyä ja häipyi kahden poliisin saattelemana. Siihen aikaan kerrottiin, että jos sinulla oli sakkoja perässä ja poliisi nappasi sinut kiinni, sinä 2
SAIMME KONTROLLIKORTIT... sait soittaa yhden puhelun. Jos sieltä tuli apu, olit pelastettu, muussa tapauksessa jouduit lusimaan nuo sakot. En tiennyt oliko Lepistöllä riittävästi rahaa sakkoihinsa. Odottelin jonkin aikaa ja sieltähän kundi tuli takaisin. Rahat riittivät ja taas oli aihetta mennä Moseliin. Ryyppy murheeseen. Mielessämme heräsi ajatus, että lähdetäänpä hiukan seikkailemaan. Päätimme ensimmäiseksi suunnata Jyväskylään, jossa perheemme asusteli viitisen vuotta ja minäkin heidän mukana. Tunsin siellä vieläkin porukkaa, vaikka meidän poismuutosta oli jo aikaa. Matkakassa ei ollut mikään suuri ja nuo Lepistön sakot vain lisäsivät tuskaa. Joka tapauksessa ostimme matkaliput Jyväskylään ja hyppäsimme junaan. Perille tultiin ja tuttujakin tavattiin. Nukuimme satamassa puutavaralastissa olevassa proomussa pressun alla. No se menetteli kun ilmakin oli mitä parhain. Kuitenkin kyllästyimme aika pian tuohon päämäärättömänä kuljeskeluun ja päätimme jatkaa matkaa, suuntana Hamina. Aluksi stuuvasimme Jyväskylä-laivalla Lahteen. Olin itse ollut täkkärinä tuossa laivassa kesällä 1954 ja minulla oli eräs tuttu siellä, joka lupasi auttaa meitä. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa pummilla tavarajunalla Lahdesta, mutta siitä luovuttiin. Ostimme matkaliput Haminaan. Tässä vaiheessa viimeistäänkin oli selvää, että uutta jobia piti ruveta hakemaan. Matkakassamme oli huvennut lähes olemattomaksi ja kun vielä maksettiin unionirästit pois, se näytti puhdasta nollaa. Saimme kontrollikortit ja panimme nimemme listalle Haminan myllyyn. Lempiäinen oli muistaakseni nimeltään tuo mies, joka hoiteli myllyä ilmeisesti omakotitalossaan. Etäisyydet olivat aika pitkiä Haminassa, vaikka se ei ole mikään suurkaupunki. Noista matkoista oli pakko suoriutua kävellen, sillä rahaa ei ollut. Vanha sanontahan kuuluu: Ei oo rahaa eikä ruokaa, mutta ei oo pahasti nälkäkään. No nälkä kyllä oli. Nimi oli kuitenkin listalla ja alkoi varsinainen jobin kyttäys. Yöt vietettiin satamassa olevissa laivoissa. Pakstörniä vasten sai kyllä ruokaa ja pummisohvalta löytyi paikka jossa pystyi koisimaan. Tuossa kuviossa tutustuin myös laivatyttöön nimeltään Puukko-Niina. Hänen kanssaan meillä tuli ystävyyssuhde, joka kesti vuosia. Olimme niin sanotusti vain kavereita. Niina totesi, että ei pilata hyvää kaveruutta ja näin toimittiin. Hän esitteli minut muille aina veljenään. Päivät kuluivat, aurinko paistoi ja me kävelimme päivittäin kaupungin sataman väliä. Joskus kun sattui löytymään vähä lantteja taskusta, käytiin Aholaisen baarissa kahvilla. Huudossa käytiin joka päivä ja illalla lintsattiin takaisin satamaan. Eräänä päivänä sitten tärppäsi. Satamaan oli saapunut s/s Hamnö, joka tuli pitkältä reissulta ja ulosmaksajia oli paljon. Kongostakaan ei tullut paljon sakkia, joten Haminasta meitä tuli melkoinen joukko. Olimme Lepistön kanssa puolikkaan listalla. Kaverillani ei kyllä ollut täkkipraktiikkaa kuin vaivaiset pari kuukautta, mutta kun menimme laivalle myllyn lappujen kanssa, försti tiedusteli vielä lisäpapereita. Lepistö näytti sotilaspassiaan, jonka mukaan hän oli ollut j/m Sisussa matruusina muutaman kuukauden. Sisuhan oli jossakin vaiheessa miehitetty laivaston porukalla ja siellä oli mm. varusmiehiä palvelemassa ja laivaston varusmiehethän olivat matruuseita. Se on hyvä, totesi försti ja niin tuli Lepistöstäkin puolikas. Innokkaasti tartuttiin taas töihin, parin viikon huilin jälkeen. Puukko-Niinakin kävi meitä helssaamassa vielä ennen uloslähtöä. Juhannusaattona lähdimme ulos suuntana Viipuri, josta lastasimme propsia Gentiin, Belgiaan. Matkan ei kestänyt kuin muutaman tunnin ja oli mielenkiintoista nähdä tuo vanha suomalainen kaupunki, josta oli niin paljon kuullut tarinoita. Lähdimme Lepistön kanssa maihin. Kovin oli 3
HAMINASSA VAIHTUI PORUKKA... ankean näköistä, kuten Neuvostoliitossa yleensäkin. Kaikki rakennukset, joista osa oli Suomen aikakaudelta, olivat surkeassa kunnossa. Rahaahan meillä ei ollut, mutta jotakin pientä kauppatavaraa kuitenkin kuten röökiä vanhoja vaatteita jne. Kaupat syntyi kyllä nopeasti, jonka jälkeen aloimme hakemaan soittoruokalaa. Se oli taas huomattavasti vaikeampi homma. Sloboillahan tuo oli ihan tavallinen aamupäivä ja meillä Juhannuspäivä. Eräässä kioskissa myytiin kaljaa ja sieltä mekin ostimme pullot tuota hyväksi kokemaamme seurustelujuomaa. Ei ollut kyllä hyvää tämä kalja. Väljähtynyttä tynnyrinpesuvettä se muistutti. Täytyy muistaa, että tuolloin vuonna 1959 suomalasia turisteja ei Viipurissa juuri näkynyt. Siellä oli ainoastaan neukkuja. Meitä lastattiin yötä päivää, kuten NL:ssä oli tapana. Tehot olivat mitä olivat, mutta eräänä päivänä lasti oli sisällä ja taas mentiin. Jos uloslähtiessä oli kyynel silmässä, se oli ilon kyynel. Ei tuota paikkaa jäänyt kaipaamaan. Kansiporukka oli Haminassa vaihtunut kokonaan. Poosuna Kutri, timppa oli vanhempi mies Oolannista, matruusina Nalle, puolikkaina Lepistö ja minä sekä junkkeina Henry-Hiiri ja Nikanderin Åke Houtskäristä. Nuo Houtskärin pojat eivät osanneet suomea ollenkaan kun tuo timppa sen sijaan puhui aivan täysin. Konepuolella oli melkein kaikki ruotsikielisiä ja myöhemmin tuo, että me suomenkieliset olimme vähemmistönä, aiheutti jatkuvaa skismaa. Manterelaiset esimerkiksi halusivat stimmisaunan päivittäin, mutta kongolaiset ei. Syyksi sanottiin, että maalipinnat pesuhuoneessa kärsivät. Tämän jälkeen tunkki otti höyryhanat pois. No me avattiin stimmiventtiilit jakarilla ja näin tämä kissanhännän veto jatkui. Joskus myöhemmin Antwerpenissa ollessamme Lepistö tokaisi messissä että: Kyss fittan hela Kongojengen! Tunkki hyppäsi pystyyn ja hetken aikaa näytti siltä, että juttu selvitetään nyrkeillä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan tilanne rauhoittui ja elämä laivalla jatkui entiseen malliin, toinen toisiaan kyräillen. Gentissä painuttiin taas kaljoille. Meidän kantapaikkamme oli joku Stockholm Bar tai ainakin sinne päin. Eräänä iltana kun kapakka oli sulkemassa, meillä tuli päähänpisto, että kuka on ensimmäisenä laivalla. Minä liftasin yhteen henkilöautoon, jossa oli ennestään pari mieshenkilöä. Kysyi, että heittäisivätkö he minut laivalle. Lupasivat heittää, mutta ongelma oli että minä en tiennyt osoitetta. Yritin kännipäissäni heitä neuvoa, mutta siitä ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Risteiltiin edes takaisin ympäri satamaa ja kaverit olivat jo kurkkuaan myöten täynnä kyyditettäväänsä. Lopuksi he saivat jollakin tekosyyllä minut ulos autosta ja löivät kaasun pohjaan. Siinä meikäläinen sitten seisoi aamuyön pikkutunneilla jossakin, eikä laivasta ollut tietoakaan. Löytyihän se parkko aikanaan, mutta kello oli jo 4-5 paikkeilla aamulla ja jalat aivan poikki. Sanomattakin on selvää, että minä hävisin tuo kilpailun, sillä muut osanottajat olivat nukkuneet jo tuntikaupalla. 4
KUULUIVAT PERHETYTTÖIHIN... Paluulasti oli Gdyniasta. Poosu houkutteli minut mukaansa Gdanskiin, jossa hänellä oli joku tuttu kimuli. Meillä oli uutuuttaan kiiltävät Delbanat ranteissa ja kyllähän niillä saa hauskaa aikaiseksi. Eksyimme poosun kanssa eri teille ja seuraavan kerran kohtasimme taas laivalla. Matka jatkui Suomeen, jossa poosu maksoi ulos. Hän kyllästyi jostakin syystä laivaan ja aikoi mennä kotiinsa Kemiin. Hän oli mukava heppu ja ainakin meikäläiselle menetys. Tilalle tuli ahvenanmaalainen Jalle, Meikäläinen parin eldarin kanssa Ellersmere Portissa kesällä -59 joka oli sekä ulkonäöltään että taidoiltaan oikea vanha kunnon merimies. Pieni, vaalea kiharatukkainen, karvainen, jäänsinisilmäinen ja jäntevä kundi. Opetti minulle mm. vaijerin spleissauksen. Muita muutoksia miehistössä meillä ei muistaakseni ollut. Pääasiallisesti toimme Suomesta Englantiin massaa ja puutavaraa. Preston, Blackpool ja Ellesmere Port. Syyskesällä kuitenkin suuntasimme nokan kohti Pohjois-Venäjää ja siellä Arkangelia. Eihän se saanut mitään hurraahuutoja aikaan, mutta mukana piti roikkua. Matka meni hyvin koska säänhaltija oli meille suosiollinen. Se ympäristö tuolla määränpäässä oli masentavan näköinen. Ilma sen sijaan oli todella upea, suorastaan helteinen. Lastasimme propsia Eurooppaan, ja töitä tehtiin ympäri vuorokauden. Saimme agentilta tietää, että maissa oli Interklubi, jossa sai juomia ja siellä oli myös kaikkia sosialismin ihanuuksia, kuten venäläisiä elokuvia. Kun sitten saimme proopuskat, pitihän tuota klubia lähteä katsomaan. Matka oli älyttömän pitkä. Aluksi käveltiin, sitten otettiin färipaatti ja lopuksi vielä ratikka. Perille tultiin. Talo oli harmaa betonista valettu massiivinen linna. Sisällä salit olivat korkeita ja katossa roikkui mahtavia kattokruunuja. Kauppakin tuntui käyvän, sillä sinksareita vilisi joka nurkassa ja röökit vaihtoivat taas omistajaansa. Illan kuluessa sinne ilmaantui muitakin skönöjä sekä nuoria naisia, jotka olivat opiskelijoita ja kuuluivat perhetyttö-kategoriaan. Myöhemmässä vaiheessa alkoi ohjelmallinen osuus filmeineen ja piirileikkeineen. Meikäläiset tuntuivat juuttuneen kapakan penkkiin niin lujasti, että sieltä ei poistuttu muuta kuin kuselle. Laivalle piti palata ennen puolta yötä, joten sinne oli lähdettävä hyvissä ajoin tuon matkan pituuden vuoksi. Eräänä iltana lauttaa odotellessa tuli yksi vanhempi mies meidän luokse ja kysyi huonolla suomen kielellä, että olimmeko suomalaisia. Saatuaan tietää, että olimme, hän totesi: Suomen poika, hyvä poika, Venäjän poika, hyvä poika. No me kyselimme, että missä hän on oppinut suomea ja hän vastasi olleensa vankina Suomessa sota-aikana. Siihenpä ne keskustelut sitten loppuivat johtuen hänen huonosta suomenkielen ja meidän olemattomasta venäjänkielen taidosta. Eräänä iltana pari sloboa tarjoili meille lauttamatkan aikana kovasti vodkaa. Syynä oli joku Sputnik-seikkailu. Olikohan tuo vempain laskeutunut onnistuneelta matkaltaan vai mitä. 5
PAIKKA OLI ENNESTÄÄN TUTTU... Tapa jolla tuota votkaa nautittiin oli hieman erikoinen. Toinen miehistä antoi meille jokaiselle pienen palan hapanlimppua, jonka jälkeen otettiin pullosta huikat ja sitten pantiin tuo leipäpala sierainten alle ja vedettiin ilmaa sen läpi. Oli muuten hyvä konsti. Ei tullut ollenkaan oksettavaa tunnetta tuosta pahanmakuisesta paloviinasta. Lastasimme muistaakseni viikon päivät ja sitten taas mentiin, suuntana Eurooppa. En enää muista missä lossasimme, mutta uutta kuormaa menimme hakemaan taas Arkangelista. Tällä kertaa pitkätavara lastia. Matkalla lastaussatamaan meillä oli Pohjanmerellä paha ilma. Eräänä aamuna, kun olin lopettanut 4-8 vahtini, syönyt aamiaista ja mennyt bunkkani huilaamaan alkoi tapahtua. Laiva rullasi aika rajusti ja yhtäkkiä kuului kova paukaus, ovi lensi auki ja vettä tuli sisään oven täydeltä. Hyppäsin seisomaan sohvan päälle, sillä lattia lainehti vedestä. Kongi oli myös veden vallassa. Ruvettiin tutkimaan, että mikä oli aiheuttanut tuon vedenpaisumuksen. Selvisi, että iso aalto oli lyönyt SB-puolelta ahteritorpasta kaikki kolme ovea karmeineen sisään. Ovet johtivat päivähuoneeseen, miehistön hyttikongille ja vessaan. Onneksi jokaisessa oviaukossa oli myös rautaovet, jotka olivat käytön puutteessa juuttuneet aika tukevasti aukiasentoon. Ne saatiin kuitenkin toimintakuntoon ja ovissa olevien linkkujen avulla nuo oviaukot suljettiin. Timppa korjaili myrskyn tyynnyttyä ovet jälleen alkuperäiseen kuntoon. Kävi siinä kaikenlaista mielessä kun tuo ovi paiskautui auki ja vettä rupesi tulemaan sisään. Muuten matka meni hyvin ja perille saavuttiin. Paikkahan oli ennestään tuttu. Tosin kaija, jossa lastasimme pitkätavaraa, oli jossakin aivan muualla. Kuitenkin vapaa-aikaa vietimme taas Interklubilla. Tällä kertaa lastaus kesti paljon pitempään kuin edellisellä kertaa, sillä sitä ei saanut lastata sateella ja sitä sadetta piisasi. Tavara lastattiin meidän vinsseillä ja ne joutuivat tosi kovalle koetukselle, sillä ryssät ajoivat mahdottoman suurilla hiiveillä. Taljaus oli sekä maista että laivasta. Joka ikinen kappale laskettiin paksuista lankuista rimoihin saakka. Ja taas vedettiin yötä päivää. Yksi meidän lämmittäjistä onnistui iskemään naisen, jonka kämpille hän myös pääsi yöksi. Aamulla kun mies tuli laivalle, häneltä otettiin roopuska pois. Sen jälkeen ei ollut asiaa maihin. Nelisen viikkoa siellä maattiin ja kyllähän tuo kaveri monet kerrat kiroili ryssien systeemiä. Tosin viimeisenä iltana hän meni kaverin papereilla maihin. Hyvin sekin tuntui onnistuvan, vaikka nuo henkilöt eivät muistuttaneet ollenkaan toinen toisiaan. Olivat kuin kaksi marjaa, puolukka ja mustikka. Eräänä iltana meillä oli päällämme monta kartsaa röökiä, tarkoituksena muuttaa ne paikkakunnan paperirahaksi. Ostaja löytyi ja kaupat päätettiin tehdä vessassa. Ahtauduimme kahdestaan yhden slobon kanssa pieneen vessan osastoon ja panimme oven lukkoon. Minä luovutin röökit kaverille, joka työnsi ne paitansa sisään ja antoi rahat minulle. Juuri kun olimme lopettaneet busineksen, ovea alettiin jyskyttämään raskaimman jälkeen. Avasin oven, jonka ulkopuolella seisoi kaksi siviilipukuista henkilöä. He alkoivat kuulustella venäläistä liikemiestuttavaani. Tämän jälkeen he alkoivat kysellä minulta englanniksi, että mitä te teitte tuolla kopissa. No minä sanoin, että pissing, jonka kuulustelijan ymmärsi että kissing. Tämän jälkeen hän kysyi, että kuinka kaksi miestä voi pussailla. Minä oikaisin virheen ja totesin, että me olimme kusella eikä pussailemassa. Se asia tuli selväksi. Kuulustelu jatkui venäjäksi. Kova molotus jatkui ja aina välillä syylliseksi epäilty kaverini veti povestaan kartsan ja ojensi sen kytille. Hän ilmeisesti yritti lahjoa noita virkailijoita kartsa kerrallaan. Kuulustelun lopuksi kaikki kartsat olivat vessan lattiallaa ja minä sain kehotuksen poistua. Mitä liikekumppanilleni tapahtui, en tiedä. 6
RUUSAN TUPA JANOISILLE... Lastauksen edistyessä eri konossementit piti aina merkata. Se tehtiin vesiväreillä, joita sekoitettiin laivalla ja suoritettiin sen jälkeen maalaus. Pikkuhiljaa ruumat täyttyivät ja alkoi täkkilastin lastaus. Siinä vaiheessa ei enää tarvinnut huolehtia sateesta, sillä oltiinhan ulkotilassa. Koittihan sekin päivä, että lasti tuli sisään ja surrattua. Suuntasimme kohti Antwerpenia. Kiersimme taas Nordkapin, jossa näimme runsaasti valaita, ja siitä sitten alamäkeen kohti määränpäätä. Antwerpeniin tullessamme kaikilla oli saldoa, sillä tuolla ryssänmaalla rahat kyllä säästyivät. Kaikki ottivat rahaa reilusti. Kiinnitimme laivan Antwerpenissa ns. Siperian kaijaan. Siellä oli paljon puutavaramakasiineja ja ehkä paikan nimi johtui siitä, että noita lasteja tuli sieltä Siperian suunnalta, kuten meidänkin lastimme. Meitä lähti iso joukko porukkaa American basar - nimiseen kauppaan, johon meidät vietiin oikein autolla. Tuon nimen perusteella luulisi kyseessä olevan jonkin suuren supermarketin. No tuohon aikaan ei ollut sen paremmin superia kuin hyperiä. Paikka oli pieni huone, joka oli sullottu täyteen kaikenlaista kamaa, josta merimiehet tykkäävät. Oli gobeliineja, mattoja, dongereita, työhanskoja, jungmannin unelmia (vöitä), sytkäreitä ja muita suveneereja. Ostettiin tavaraa, jotka kauppias lupasi toimittaa laivalle ja sen jälkeen suunnattiin Skipperstreetille. Siellähän merenkulkijoita odottivat lukemattomat kapakat ja luukut. Parhaimpaan aikaan Antwerpenissa oli 12 000 kapakkaa, jota on pidettävä melko suurena. Tosin tuo määrä pieneni huomattavasti myöhemmin. Virallisesti kapakoista sai vain olutta ja viiniä, mutta epävirallisesti tunnettiin rotanmyrkky, jota myytiin tiskin alta ja joka oli paloviinaa blandattuna kokiksella tai jollakin muulla limsalla. Kävimme myös usein vierailemassa Seitsemän meren baarissa eli Ruusan tupa janoisille. Ruusa (Rosa) oli vanhapiika, joka omisti tuon paikan ja toimi siellä pomona. Hänellä oli joitakin houkutuslintuja, sillä hänen oma viehätysvoimansa oli jo lakastunut. Mikäli sitä oli koskaan ollutkaan. Ihmisenä hän oli kyllä mukava ja seurallinen. Yleensä meidän maareissumme alkoi Ruusan paikasta ja päätyi Skipperstreetille. Aika kului ja rahat loppuivat. Eräänä iltana päätimme ottaa röökiä päällemme ja myydä Ruusalle. Meitä oli iso remmi, kun odottelimme rannassa bussia, joka vihdoin tuli. Olimme juuri astumassa sisään kun erään maksiinin takaa tuli kaksi siviilipukuista miestä, jotka esittäytyivät tulleiksi. Koko meidän revohka otettiin ulos bussista, joka jatkoi matkaansa. Tämän jälkeen meille suoritettiin ruumiintarkastus kadulla. Yksi toisensa jälkeen joutui luopumaan sikareteistaan, jotka pinottiin kadulle. Itselläni oli kolme kartsaa vyön alla selässä. Toinen äijä repi niitä ulos, mutta epähuomiossa unohti yhden ottamatta. Yhteensä meiltä löytyi 11 kartonkia. Nimemme otettiin ylös ja olimme taas vapaita lähtemään. Suuntasimme Ruusan luokse ja rupesimme kukin tahollamme neuvottelemaan pienestä pikavipistä. Kuten sanottu, hän oli reilu ja lainasi meille rahaa. Tämän lisäksi osti tuon minulle jääneen röökikartsan. Tuo käry oli sen veran harmittava takaisku, että kalja taas maittoi. Lossaus Antwerpenissa kesti aikansa, mutta lopuksi tuli valmista. Meillä oli vielä toinen rahalistakin ja pystyimme maksamaan Ruusalle velkamme takaisin. Eräänä päivänä sitten koitti lähdön hetki. En enää muista mistä lastasimme ja mihin, mutta viimeisiä aikoja Hamnössä vietettiin Itämerellä. Kävimme lastaamassa teräslevyjä Leningradista Klaipedaan ja sieltä tyhjänä Rostockiin. Sieltä otimme lastin Raumalle. 7
MATKALAUKULLINEN VODKAA... Siihen aikaan Rostockissa oli kaijalla kauppa, josta sai ostaa ulosvientiä ja kamat sai heti mukaansa. Kävin yhden eldarin kanssa hakemassa votkaa, jota meillä oli matkalaukullinen saapuessamme laivaan. Lankongin päässä oli försti vahdissa ja hän totesi että viinaa ei saa tuoda laivaan. No eihän sitä voinut mereenkään heittää ja sovittiin, että kamat pantiin yhteen tyhjään hyttiin ja ovi lukkoon. Saa sitten hakea merellä ne pois, totesi försti. Uloslähdön jälkeen tuo lämmittäjä meni eräänä päivänä omiin nimiinsä ja haki brenkkunsa pois. Siitähän tuli kauhea älämölö, ei niitä olisi saanut ottaa ja ne on heti tuotava takaisin. Tuo eldari totesi, että liian myöhäistä sillä kaikki on juotu. No eiväthän ne uskoneet, vaan hän joutui punaiselle matolle ja sai lemput. Ansiosta vai ei, jokainen päättäköön itse. Totuus oli, että uffariporukka ei tykännyt ollenkaan tuosta lämmittäjästä ja nuo lemput olivat kyllä tekemällä tehdyt. Raumalla meitä maksoi ulos aikamoinen revohka, kuka omasta kuka varustamon tahdosta. Saivatpahan kongolaiset omiaan tilalle. Lähtömaljojen jälkeen mekin hyppäsimme Lepistön kanssa junaan, minä matkustin Ouluun ja kumppanini Savoon. Hänellä olisi ollut junanvaihto Haapamäellä, mutta nukuimme molemmat ja niinpä mentiin ohi. Junailija tuli, sano: Lippunne hei? No Lepistön tikettiä löytynyt ei, ja hän joutui ostamaan lipun seuraavalle asemalle. Sekin oli vähällä mennä pitkäksi samasta syystä, mutta viime tingassa kaverini heräsi ja kompuroi ulos todeten minulle ohi mennessään, että lycka till! Sinne häipyi Lepistö, joka kutsui minua aina Oulun pummiksi. Minä jatkoin matkaani pohjoiseen kohti Pohjolan valkeaa kaupunkia, jossa odotteli jo uusi jobi ruotsalaiseen m/s Enareniin. 8