Sulo Luiro Orpopojasta itsenäiseksi
Orpopojasta itsenäiseksi Sulo Luiro Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2010 ISBN 978-952-235-220-0
1. LUKU Elokuun 21. päivä 1937 alkoi Lohelan-Rinteellä, kuten muutkin kesäiset päivät. Nimi, Lohelan-Rinne tulee siitä, että talon nimi on Rinne ja sitä asustivat ihmiset, joiden sukunimi oli Lohela. Nimiyhdistelmä kertoo kummatkin nimeen vaikuttaneet seikat. Talo sijaitsee Ranuan kunnan Pohjaslahdessa. Silloin puhuttiin Kemihaaran kylästä, joka käsitti melkoisen laajan alueen. Tarkemmin sanottuna talo sijaitsee pyöreähköllä ja korkealla Simojärveen pistävällä niemellä. Talon ympäristö oli silloin raivattu joka puolelta heinää kasvavaksi ruohikoksi, jossa karja laidunsi. Ettei karja karkaisi metsään, oli niemen reunasta toiseen tehty tiheä pystyaita. Rannassa molemmat aidanpäät ulottuivat melko kauas veteen. Kokemus oli osoittanut lehmillekin, että aidan takana ruoho on vihreäpää. Veteen ulottuvia aidanpäitä sanottiin johteiksi. Aidanpään piti ulottua niin syvään veteen, että lehmä ei kahlaten pystynyt kiertämään johdetta. Uimasilleen lehmät eivät lähteneet. Olisiko uimataito jäänyt vasikkana opettelematta. Polkujen kohdilla oli riukuveräjät, jotka ihminen saattoi kulkiessaan avata ja taas jälkeensä sulkea. Siihen tarvittavaa taitoa ei lehmillä onneksi ollut. Samalla laitumella laidunsivat myöskin talon lampaat ja hevonen silloin, kun ei ollut ajossa. Rakennukset eivät sijainneet aukeaman keskellä. Lähimpiinkin puihin oli kuitenkin matkaa vähintään sata metriä. Talossa asui runsaasti väkeä. Vanhaisäntä Aapo ja hänen vaimonsa Maija. os. Kuvaja. Isännyyttä piti heidän vanhin poikansa Matti, ja emännän virkaa hoiti vaimonsa Helmi, os. Merkkiniemi. Pirttiviljelys oli talossa tuottanut hyvää tulosta. Aapon ja Maijan lapsista oli elossa kuusi. Nuorin heistä, Lempi, oli äitini. Seuraaviksi vanhimmat pojat, Reino ja Ar- 5
vid olivat avioituneet ja rakentaneet omat talonsa isänsä omistamalle maalle, josta heille oli lohkaistu omat tilat. Kotona asui edelleen tytöistä vanhin, Hulda. Hän oli jaloistaan syntymävammainen, mutta kykeni käsiä jalkojen apuna käyttäen liikkumaan sisätiloissa ja ulkonakin tasaisella maalla. Kädet hänellä olivat terveet, ja niiden käyttäjänä hän olikin erittäin taitava. Nuorin elossa olevista pojista, Pauli, asui myös kotonaan ja oli naimaton. Isänikin asui vielä siellä, koska oma asunto oli vasta rakenteilla. Ei siitä uutta tulisi, koska isä rakensi sitä vapaa-aikoinaan nurinpäin käännetystä riihestä. Minä, äitini ja isäni esikoinen, sekä sisareni Sylvi asuimme myös talossa. Matti ja Helmi olivat myös onnistuneet pirttiviljelyssä, vai olisiko osuvampaa sanoa kamariviljelyssä, sillä heidän nukkumapaikkansa sijaitsi keittiön viereisessä kamarissa. Luulisin heidän harrastaneen äsken mainittua viljelystä ainakin useimmiten nimenomaan siellä. Vanhimmasta nuorimpaan heidän elossa olevat lapsensa olivat: Toivo, Tyyne, Elma, Paavo, Laina ja vielä kastamaton tyttölapsi. Paavo oli minua hiukan vanhempi. Mihin vielä ehtisivätkään. Olivathan he edelleen lähes parhaimmassa sikiämisiässä. Talossa oli siis runsaasti väkeä. Pirtin, noin nelimetrinen pöytä riitti hädin tuskin, jos kaikki asettuivat yhtä aikaa sen ympärille syömään tai juomaan. Sopu antoi kuitenkin sijaa. Isäni perheineen asusti talon toisessa, pihanpuoleisessa, kamarissa. Pirtissä piti olla monta sänkyä, että kaikki sopivat niihin nukkumaan. Jokaisella ei suinkaan ollut omaa sänkyä. Pienimpiä nukkui kolmekin samassa sängyssä. Jos Aapo ja Maija vielä harrastivat yötöitä, saattoivat tulla ainakin kuulluksi, elleivät nähdyksikin puuhassaan. Mikäpä siinä. Eihän touhu ollut heiltä kielletty ahtaassakaan mielessä, olivathan he laillisesti vihitty pari. Saattoihan heidän puuhailunsa antaa nuoremmillekin pirtissä nukkujille osviittaa, miten luonto vie tikanpojan puuhun. Tieto varmaankin olisi jossain vaiheessa tarpeellinen. Aamu oli valjennut aurinkoisena ja enteillyt kaunista ja 6
lämmintä päivää. Vähiten oli kuitenkin taivaalle alkanut kertyä mustanpuhuvia pilviä, ja ilma oli muuttunut jotenkin painostavaksi. Ennen pitkää oli alkanut näkyä kaukaisia salamoita, mutta jylinä ei ollut vielä matkan pituuden vuoksi kuulunut. Taivas oli vähitellen muuttunut yhä mustemmaksi ja mustemmaksi. Salamointi oli lähestynyt ja kaukainen kumukin alkanut kuulua. Jos enteet pitivät paikkansa, oli tulossa todellinen rajuilma. Siihen viittasi sekin, että ukonilman keskuksen tullessa lähemmäs, salamaa oli seurannut valtava rytinä ja pauke suunnilleen samalla hetkellä. Siitä kaikki paikalla olleet olivat ymmärtäneet, että ukonilman keskus oli aivan päällä. Maa oli myös selvästi tärähdellyt salamaniskujen voimasta. Kulkupuheina oli kuultu salamaniskun aiheuttamista tuhoista. Jotakin niistä oli opittukin. Tosin tiedot saattoivat olla ristiriitaisia. Ei esimerkiksi ollut varmuutta, missä ukonilman aikana olisi turvallisinta olla. Vältettäviä paikkoja olivat kuulopuheiden mukaan savupiipun ja yleensäkin muurin läheisyys, sekä ikkunoiden ja ulosjohtavien ovien vierustat. Myös tiedettiin, että väen tulee kovan ukonilman ajaksi kaiken varalta hajaantua mahdollisimman laajalle alalle kauas toisistaan. Ilmeisesti Lohelan-Rinteellä oli sinä päivänä hajauduttu niin, että kaikissa mahdollisissa rakennuksissa oli väkeä. Hyvä niin. Mitä olisikaan tapahtunut, jos kaikki olisivat olleet pirtissä. Itse olin silloin vielä niin nuori, että en juurikaan muista päivästä mitään. Jälkeenpäin olen kuullut, että ennen rajuilman päälle tuloa, isän oli pitänyt lähteä käymään pirttityömaallaan ilmeisesti peittelemässä tavaroita, joille kastuminen ei olisi tehnyt hyvää. Jostain syystä hän oli ottanut minut mukaansa, vaikka minusta ei ainakaan avuksi ollut minkäänlaisessa työnteossa. Oli miten oli, isän mukana olin poissa paikalta. Lieneekö ollut jonkinlaista, ylemmän johdatusta. Rajuilma oli noussut päälle, ennen kuin olimme ehtineet lähteä paluumatkalle. Sateensuojaan olimme rakennuksellakin varmaan päässeet ja säilyneet kuivina. Äitini kotiin saatoimme palata vasta ukkosen mentyä ohi ja sateen lakattua. 7
Unenomaisena muistikuvana tunnen olleeni paluumatkalla isäni harteilla toinen jalka toisella olkapäällä ja toinen toisella. Sain pidellä lujasti kiinni isäni päästä, sillä isällä oli kiire ja hän juoksi kuin henkensä hädässä. Aavistiko hän jotain? Minä säästyin paljolta, kun olin vasta reilut puolitoista vuotta iältäni, enkä ymmärtänyt asioita. Ainoa, mitä luulen muistavani, on paluu kotiin isän harteilla tuona päivänä. Miten tapahtumat olisivat muuttuneet, ellei isäni olisi ollut lähdettävä tuona päivänä käymään talonsa rakennustyömaalla? Kysymykseen ei tule koskaan vastausta. Jotenkin olen varma, että jokin minua ja isääni sinä päivänä suojeli. Suojelusenkelikö? Meni varmaan useita vuosia, ennen kuin aloin ymmärtää tuolloin tapahtuneita asioita. Omaa muistikuvaa minulla ei sen päivän eikä vielä seuraavienkaan vuosien aikana tapahtuneista asioista ole. Sen ukkospäivän tapahtumat lienevät olleet vuosien ajan muistelun aihe, aina kun enolassa ja myöhemmin kotonani kävi vieraita. Keskusteluja kuunnellessani minulle muodostui vähitellen tapahtumista melko hyvä kuva siltä osin kuin kukaan niistä tarkkaan tiesi. Lohelan-Rinteellä oli vallinnut täysi kaaos ja ihmiset olivat olleet täysin hysteerisiä palattuamme isän kanssa enolaan. Pahimman rytinän loputtua ja ihmisten alkaessa kokoontua pirttiin, heitä oli kohdannut kammottava näky. Äitini ja hänen veljensä Pauli olivat olleet lattialla hengettöminä. Viiden kuukauden ikäinen siskoni oli konttaillut äitinsä vieressä lattialla. Oliko ruokailu jäänyt hänen mielestään kesken? Kysymys jää vaille vastausta. Talon vanhaemäntä, joka myöskin oli ollut koko ajan pirtissä, oli ollut täysin kykenemätön kaikkeen toimintaan. Silmät päässä seisoen hän oli uikuttanut pirtin peränurkassa ja ikään kuin pyrkinyt pääsemään seinän läpi ulos selkä edellä. Hänen tyynnyttelyssään oli ollut täysi työ, vaikka kenestäkään ei olisi siihen oikein ollut ja muutakin tehtävää ja ihmeteltävää oli ollut enemmän kuin tarpeeksi. Muista suojapaikoista sisälle tulleet aikuiset olivat heti tajunneet, mitä oli tapahtunut. Kenellekään se ei ollut jäänyt epäselväksi. Täysin selvää oli 8
kaikille ollut heti myös se, että salamaniskun kohteiksi joutuneille ei ollut mitään tehtävissä. Heidän ulkomuodostaan oli näkynyt, että kuolema oli seurannut silmänräpäyksessä. Sitä oli ihmetelty, kun äitini toinen rinta oli ollut paljaana. Selitys asialle oli saatu vasta muutamien vuorokausien kuluttua, kun vanhaemäntä oli pystynyt kertomaan, kuinka äitini oli ennen rysäystä ollut imettämässä siskoani. Kuka osaa selittää, miten on mahdollista, että sisaressani ei ollut ainakaan päällepäin näkyviä vammoja ollut, vaikka oli ollut niin kiinteässä yhteydessä äitiinsä. Selitystä ei ole, arvailuja toki. Hänen lähtöaikansa ei kai vielä ollut koittanut. Kaamea tapahtuma tietenkin pysäytti tavanomaisen elämänmenon talossa. Henkiin jääneiden oli kuitenkin jatkettava elämää. Monien kohdalla sen käsikirjoitus meni kuitenkin uusiksi. Meidän perheemme kohdalla eniten, mutta varmaan osittain monien muidenkin. Sitä on turha yrittää mietiskellä, miten kunkin elämä olisi jatkunut ilman tuon synkeän päivän tapahtumia. Kaiken kaikkiaan lienee onni, ettei ihminen tiedä lähtönsä hetkeä. Kauhistuttaa ajatellakin, miltä tuntuisi elää viimeisiä päiviään, jos tietäisi edes likimain lähtöhetkensä. Sinä päivänä kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Vaikka jo menikin liian pahoin, olisi voinut mennä monessa mielessä paljon pahemminkin. Jos en isäni kanssa olisi ollut tulevan kotimme rakennustyömaalla, niin missä sitten? Minä arvattavasti olisin ollut peloissani äitini helmoissa. Kuvittelen, että isänikin olisi ollut vaimonsa ja lastensa luona. Jos en olisi ollut äitini helmoissa, niin siinä tapauksessa kai isäni jaloissa tai sylissä. Kuinka lähellä olisimme siinä tapauksessa olleet äitiäni ja Pauli-enoani? Jos kyllin lähellä, olisimmeko mekin osuneet salaman kulkureitille? Se mahdollisuus olisi kai ollut ainakin lähellä. Kysymys jää vaille vastausta. Kahdessakin vainajassa oli kumpikin liikaa. Itku ei varmaan auttanut markkinoilla sen paremmin silloin, kuin nykyisinkään. Vainajat oli valmisteltava viimeiselle matkalleen. Oli valmistettava ruumislavat ja kannettava vainajat riiheen odottamaan arkkuja, 9
hautajaisia ja hautaan laskemista. En tiedä, ostettiinko vainajille arkut, vai tekikö joku talon- tai kylänmies ne. Riihi oli sielläpäin yleisesti vainajien viimeisenä maanpäällisenä leposijana. Kaikki riihet lähiseudulla olivat jossain vaiheessa toimineet siinä tehtävässä. Talot olivat vanhoja, samoin niiden yhteydessä olevat riihet. Varsinkin pimeässä oli vielä pitkään tämänkin tapauksen jälkeen pelottavaa kulkea riihen läheltä. Yksin kulkien lähes mahdoton homma. Jos kiertäminen oli mahdollista, sen teki mielellään. Joskus oli kuitenkin pakko kulkea riihen vieritse. Vaikka riihessä taatusti oli hiirenhiljaista, oli korva kuulevinaan sieltä milloin mitäkin. Toisessakin mielessä salamaniskusta olisi voinut olla paljon pahemmatkin seuraukset. Hyvinkin paljon myöhemmin olen kuullut monien ihmetellen muistelevan, mikä säästi koko kartanon tulipalolta. Äitini koti sijaitsi ja sijaitsee edelleenkin korkealla mäellä Simojärven rannalla. Piha-alue ja rakennuksen alle jäänyt alue on loivasti järveen päin laskevaa. Pirttirakennus oli sillä tavoin sijoitettu, että rakennuksen pirtinpuoleinen pääty on rantaan päin ja niin sanottu kamaripää, jossa on kaksi kamaria, kauimpana järvestä. Keskellä rakennusta on keittiö ja suuri eteinen. Kun rakennus senaikaiseen tapaan on rakennettu luonnonkivistä tehdylle kivijalalle, on rakennuksen pirtinpuoleinen pää noin metrin korkeudella maasta. Kivijalka ei ole yhtenäinen, vaan siinä on paljon erikokoisia aukkoja. Vuosien varrella rakennuksen alle oli pistetty talteen kaikenlaista tavaraa ja siellä oli kuivatettu mm. sammalia, joita ei mitenkään tarkkaan oltu kerätty sieltä pois. Se oli siis kuin ruutitynnyri, helposti syttyvä ja -palava. Niinpä onkin suuri ihme, kun talo ei kaiken kukkuraksi palanut. Vasta monen tunnin kuluttua, ja illan jo hämärryttyä, joku housunkevennyksellä ulkona käynyt oli sattumalla nähnyt kuin sinertävää valoa rakennuksen alta. Kun oli ryhdytty tutkimaan, mistä oli kysymys, oli rakennuksen alle kontannut henkilö havainnut kuivassa sammaleessa heikon sinertävän liekin, joka oli polttanut sammaleeseen miehen hatun kokoisen kuopan, 10
mutta ei ollut siitä levinnyt. Löytäjän kertoman mukaan oli näyttänyt, kuin jotain rasvaa olisi käristen palanut kuivassa sammaleessa. Tuli oli tietenkin sammutettu. Jää arvattavaksi, mitä olisi saattanut tapahtua, jos tulta ei olisi havaittu, ja väki olisi vähitellen rauhoittunut yön viettoon. Olisiko palo kuitenkin levinnyt? Olisiko öinen palo vaatinut lisää ihmisuhreja? Elleivät sisällä majailleet ihmiset olisi kuolleet suoraan liekkeihin, olisivat he voineet kuolla häkämyrkytykseen. Näin olisi voinut käydä helposti, jos palo olisi syttynyt väen jo nukuttua. Palokuntaa ei paikalle olisi voinut mitenkään saada. Palokunta ei pysty etenemään kinttupolkua kalustoineen. Eihän siihen aikaan tosin vielä kannettavia ja miesvoimin pumpattavia paloruiskuja kummempia sammutusvälineitä sivukylillä ollutkaan. Asuinrakennuksen lähellä sijaitsee monia muita rakennuksia, joita ei myöskään olisi voitu pelastaa, jos pirttirakennus olisi palanut. Kuumuus olisi takuuvarmasti sytyttänyt niistä yhden toisensa jälkeen. Kuten jo on käynyt ilmi, minulla ei ole muistikuvia sen päivän tapahtumista, eikä vielä seuraavien lähivuosienkaan ajalta. Hautajaisjärjestelyt lienevät olleet vähän tavallisesta poikkeavat. Ei kai ollut tavallista, että kaksi täysiaikuista sisarusta toimitetaan viimeiselle matkalleen rinta rinnan. Kuolinsyy oli myöskin epätavallinen, joskaan ei ainutkertainen. Lämmin kesä aiheutti sen, ettei hautajaisten järjestämistä voinut pitkittää. Hautausmaa, johon vainajat piti haudata, sijaitsi noin kahdenkymmenen kilometrin päässä Simojärven Kultisalmessa. Ainoa tapa päästä sinne, oli taittaa taival veneillä Simojärveä pitkin. Minulla ei ole tietoa hautajaissaattueen suuruudesta, mutta arvelen, ettei se ole ollut väkirikas. Halukasta saattoväkeä varmaan olisi ollut runsaastikin, mutta läheskään kaikista ei ole soutamaan edestakaisin sellaista matkaa. Veneistäkin arvelisin olleen puutetta. Hautaan heidät kuitenkin on saatettu. Hautakummuilla olevat patsaat osoittavat heidän viimeiset leposijansa. Eivät ole rinnakkain. Isä lienee hankkinut hautapalstan, jota oli kai ajatellut perhehaudaksi. Ei siitä 11
sellaista tullut. Äitini hautapaikka oli useita vuosia huonolla hoidollakin. Lieneekö äitipuolellani ollut vaikutusta asiaan. Paulin hautapaikka on Loheloiden perhehaudassa. Hautajaisten jälkeen elämä vähitellen palautui entisiin rutiineihin. Elämän oli jatkuttava. Monia töitä oli tietenkin jaettava uudelleen, koska kaksi parhaassa työiässä olevaa tekijää oli poissa. Vaikka Matti-enolla ja hänen vaimollaan Elmillä oli runsaasti työtä omienkin lastensa hoidossa, alkoivat he hoitaa pientä siskoani ja minuakin. Siitä heille suurkiitos. Eivät kyllä ole kiitostani enää kuulemassa. Silloin kun vielä elivät, en tainnut muistaa kiittää. Toivottavasti tässäkin asiassa on parempi myöhään kuin ei silloinkaan.. Matti-enon vanhemmille lapsillekin hoitotyötä varmaan riitti, sillä heidän tehtävänään oli luullakseni huolehtia pienemmistä lapsista silloin, kun vanhemmat olivat töissä. Luulen, että myös Hulda-täti joutui kykyjensä mukaan auttamaan lasten hoidossa. Se oli siihen aikaan maan tapa. Kun ei ollut päiväkoteja eikä perhepäivähoitajia, kaikki samassa taloudessa asuvat, miehiä lukuun ottamatta, joutuivat osallistumaan lastenhoitoon. Palkollisiinkaan ei pientilallisilla ollut varaa. Työpäivät olivat silloin pitkiä, joten eivät pieniä kaitsevat lapsetkaan helpolla päässeet. Isoäitini, Maija, alkoi olla pitkiä aikoja syntymäkodissaan. Oliko talo suuren lapsimäärän takia liian meluinen tai työläs, vai oliko Aapon kanssa vaikeuksia. Syy jää arvattavaksi. Niin köyhää ja puutteellista elämä silloin oli, että pienimmillä lapsilla ei ollut edes kenkiä. Vaatetuskin oli hyvin puutteellista. Vanhempien ihmisten resuisiksi kuluneista vaatteista, kotona, usein hyvin puutteellisin taidoin kyhättyjä, joutuivat lapset käyttämään. Pienimmille vaatteet tehtiin tarkoituksella liian suuriksi. Niissä oli oltava kasvunvaraa. Tavallisimmin pienimmillä oli yllään vain moneen kertaan paikattuja rääsyjä. Kaikkein nuorimmilla saattoi olla yllään pelkkä, pitkähkö paita. Varsinkin uusissa vaatteissa piti olla kasvun varaa, koska vaatekerran uusimiseen joka vuosi ei ollut varaa. Pienimpien piti käydä talvisin 12
ulkona lainavaatteissa kun omia ulkovaatteita ei ollut. Näin olen kuullut olleen. Ei varsinkaan aikuisen naisväenkään kohdalla tilanne ollut nykymittapuun mukaan kehuttava. Kesäisin naisväki käytti harvoin kenkiä. Kyläreissullakin matka taitettiin yleensä avojaloin. Vasta näköetäisyydellä kyläpaikasta, kengät laitettiin jalkaan. Olisivat turhaan kuluneet matkalla. Vanhempien ihmisten muistellessa kuulleni sen aikaisia asioita, olen saanut tietää yhtä sun toista. Äitini kuolemasta oli kulunut jo vuosia, ennen kuin oma muistini alkoi tallentaa asioita ja tapahtumia. Me lapset kasvoimme, ja heti, kun meistä alkoi olla apua erilaisissa töissä, niitä joutui kukin kykyjensä mukaan tekemään. Koska enoni nuorinkin poika oli pari vuotta minua vanhempi, minun kohtaloni oli jäädä yhä enemmän ja enemmän syrjään ja yksin. Hänen piti jo osallistua töihin - minun ei vielä silloin tarvinnut. Tyttöjen kanssa en sopinut leikkimäänkään. Heillä oli räsynukkensa. Minä kun olin mies, en sellaiseen leikkiin osallistunut. Työpaikoilla olisin ollut vain tiellä, joten minun piti pysytellä yksikseni pois työtätekevien tieltä. Toisin oli sunnuntaisin, jotka pyhitettiin lepopäiviksi. Vain se, mikä oli pakko, tehtiin. Karja oli tietenkin hoidettava ja muu jokapäiväiseen elämään liittyvä välttämätön työ. Naisille sunnuntai ei ollut samalla tavoin lepopäivä kuin miehille. Siihen aikaan oli melko tarkka raja naisten ja miesten töillä. Miten lieneekään sattunut, että lastenhoito, ruuanlaitto ja tiskaus olivat naisten töitä. Samoin navettatyöt Niitä ei voinut jättää pyhäisinkään tekemättä. Ei edes tiskausta, sillä astiamäärä oli niin pieni, että astiat oli yleensä tiskattava joka käytön välissä. Hevosenhoito lienee ollut lähes ainoa miesten työ, joka sunnuntaisinkin piti tehdä. Pyhäpäivinä minäkin pääsin lapsiporukkaan mukaan, vaikka pienimpänä ja vähäisimpänä olin usein enemmänkin esteenä toisten leikeille, kuin täysipainoisena leikkiin osallistujana. Enolla, hänen vaimollaan ja isovanhemmillani, lienee ollut merkittävä osuutensa siihen, että minun sallittiin pyöriä leikeissä mukana. Jos se olisi ollut isompien lasten 13
määrättävissä, tuskinpa olisin sopinut mukaan. Kesäisin leikkiminen tapahtui sään salliessa lähes yksinomaan ulkona. Konkka oli hyvin suosittu. Sitä leikittiin niin, että ensin arvottiin ensimmäinen konkka jotakin lorua hokien. Hänen piti joko kiertää määrätty rakennus tai sitten laskea esimerkiksi kymmeneen pitäen laskun aikana silmänsä kiinni. Toiset leikkijät piiloutuivat kierron tai laskemisen aikana. Konkan kotipaikka oli pihalla oleva kivi, kaivon kansi tai joku muu selvä ja näkyvä paikka. Jos konkka teki sovitun kierroksen, hänen piti kotiin palattuaan huutaa: Konkka kotona, eikä ketään näy! Samoin piti huutaa silloinkin, kun piiloutuminen tapahtui laskemisen aikana. Sen jälkeen konkan tehtävänä oli etsiä muut leikkiin osallistujat. Vaikeus oli siinä, että konkan piti aina ehtiä kotiin ennen kuin löytämänsä leikkiin osallistuja. Etsinnän aikana sai kuka tahansa leikkiin osallistuva yrittää ehtiä konkan kotiin ennen konkkaa. Jos konkka ehti kotiin ennen etsittävää, tuli palaneesta uusi konkka. Jos taas joku ehti kotiin ennen konkkaa, konkka joutui uudelleen samaan virkaan. Konkalta vaadittiin siis tarkkoja silmiä ja nopeita jalkoja. Nuoremmuudesta johtuen en yleensä pärjännyt nopeudessa, jos juoksumatka oli yhtä pitkä. Konkan hommia riitti usein niin, että väsyin koko leikkiin. Seuraavalla kerralla leikkiin pääsy saattoi olla vaikeata, jos olin edellisellä kerralla joutunut luopumaan leikistä kesken kaiken joko väsymisen tai tympääntymisen vuoksi. Suosittu oli myös ruudun hyppääminen. Vaikka se olikin enemmän tyttöjen leikki, sallittiin pienimpien poikienkin osallistua siihen. Nelimaali, vähän pesäpallopelin kaltainen lyönti- ja juoksupeli oli myös suosittu. Sitä voitiin pelata niinkin pienellä porukalla, kuin meitä oli. Jos isompia pelaajia olisi ollut riittävästi, olisin kenties joutunut sivustakatsojaksi. Minuakin rääpälettä oli siedettävä, vaikka pelitaitoni ei toisia tyydyttänytkään. Pesäpallosta ei tiedetty mitään. Lapsijoukossa ei myöskään vielä siinä vaiheessa ollut yhtään lukutaitoista, joten sääntöihin ei kukaan olisi voinut 14
perehtyä, vaikka sääntökirja jostain olisi onnistuttu hankkimaankin. Varsinkin poikien keskuudessa oli myös seinärahan heitto suosittu ajanviete. Siihen saattoivat osallistua vain ne, joilla oli muutama kolikko. Yleensä kolikot olivat pennin rahoja. Jos jollakin ei sellaista ollut, saattoi hän osallistua isommallakin kolikolla. Hävitessään hän sai ottaa vastarahat penneinä. Ennen kunkin heittokierroksen alkua, joku heittäjistä pisti haluamalleen etäisyydelle seinästä tikun pystyyn. Pelaajat heittivät kukin vuorollaan kolikkonsa seinään tavoitteena saada kolikkonsa mahdollisimman lähelle tikkua. Se, jonka kolikko oli lähimpänä tikkua, keräsi voittosaaliin, eli hävinneiden pennoset. Jos minulla joskus oli penni, hävisin sen yleensä jo ensimmäisellä kierroksella. Muistissani ei ole yhtään pelikertaa, jolloin minulla olisi ollut lopetettaessa useampi penni kuin aloitettaessa. Järven jäätyminen syksyllä tiesi minulle yksinäisiä sunnuntaipäiviä ja ilottomia arkisia iltoja. Luistelu oli kaikille siihen pystyville mieluinen harrastus. Luistimien terät olivat maasepän tekemät. Kärki oli taivutettu puoliympyrän muotoon ja oli jostain syystä melkoisen terävä. Terä kiinnitettiin puusta tehtyyn jalkaosaan, joka ylhäältäpäin katsoen oli kahdeksikon muotoinen. Tähän puuosaan oli kahdeksikon kylkiin, sen ulommaisiin kohtiin porattu neljä reikää. Näihin reikiin pujotettiin kiinnitysnarut, joilla luistin sidottiin tiukasti kenkään kiinni. Justeeriviilalla silitettiin ensinnäkin maasepän tekemien luistinosien sivut sileiksi, sitten jäätä vasten tulevat pohjaosat. Pohja piti viilata hiukan pulleaksi pituussuunnassa, että luisteltaessa käännökset oli helpompi tehdä. Taitavimmat luistimen teroittajat viilasivat luistimen kärkiosan pohjaan v-muotoisen uran. Näin saatiin luistin pitävämmäksi. Isännät eivät suinkaan antaneet parhaita viilojaan pojille luistimien teroitusta varten. Vain niitä, jotka eivät enää kelvanneet omaan käyttöön, luovutettiin tähän tarkoituksen. Luistimien teroitus sellaisella viilalla oli työläs ja hikinen homma. Silti joku irvileuka saattoi kehaista toisille pojille: 15
Vaikka isäni onkin pihi, niin liukkaat viilat hän minulle luistimien teroitusta varten antaa. Ellei uraa ollut, vähänkin tylsempi luistin lipsahti vauhtia potkaistaessa helposti sivuun, ja potku jäi tehottomaksi. Varsinkin pojat kilpailivat luistelun nopeudessa. Hyväkään luistelija ei pystynyt voittamaan lipsuvilla luistimilla. Tällaisia tietoja jouduin kateellisena kuuntelemaan toisten kertomina. Minulle tämä syysjäiden aika tosiaankin aiheutti pitkiä yksinäisiä aikoja. Pääsin toki käymään rannassa, mutta yksipohjaisilla, kippurakärkisillä pieksuillani en pysynyt toisten mukana. Oli hyvä, jos pääsin kaatumatta eteenpäin muutaman metrin kerrallaan. Järvi oli siltä kohtaa viitisen kilometriä leveä. Pituutta sillä oli noin neljäkymmentä kilometriä. Luistimilla liikkuvista näin vain heidän lähtönsä. Minulle oli annettu ehdoton kielto pysytellä rannassa. Jos rikkoisin kiellon, en pääsisi rantaankaan. Ymmärsin, kun minulle sanottiin, että jäällä voi olla heikkoja kohtia, joita en varsinkaan pimeässä huomaa. Isäni mielestä riitti, että perheestämme oli jo äiti kuollut. Vanhemmat auttoivat lapsiaan luistinasiassa sen verran, että maksoivat sepälle terien takomisen. Siitä eteenpäin homma piti hoitaa itse. Tytöiltä se tietenkään ei onnistunut. Heillä oli kuitenkin keinonsa, joilla pojat oli helppo saada apulaisiksi, eli tekemään puutyö puolestaan ja teroittamaan luistimet. Minun kokoiseni, niin pojat kuin tytötkin, joutuivat pysyttelemään pois luistinjäältä. Luisteluharrastus alkoi heti, kun rantajää oli riittävän kestävää edes lähinnä sijaitsevassa lahdenperukassa. Keskiosiltaan järvi tietenkin oli siinä vaiheessa vielä täysin sula. Ei se isompienkaan lasten arviointikyky aina toiminut. Ei ollut harvinaista, että joku pojista kiirehti hampaat kalisten kotiin. Jääkylmään veteen pudonnut ei ylöspäästyään pystynyt liikkumaan niin tehokkaasti, että kehon lämpö olisi säilynyt. Liikkuminen hidastui nopeasti myös siksi, että jäätyneet vaatteet kangistuivat. Kukaan tuntemistani pojista ei jäihin vajottuaan hukkunut. Ei myöskään paleltunut. Tiet- 16
tävästi kylmä kylpy ei aiheuttanut kenellekään edes pysyvää terveydellistä haittaa. Minulle luistimien teriä ei teetetty. Enkä varmaan olisi kyennyt vielä silloin tekemään puuosiakaan itse. Teroittaminen olisi ollut vielä mahdottomampaa. Jotta en pääsisi luvatta lainaamaan serkkujeni luistimia, he laittoivat luistimensa korkean pirtin yläseinään lyötyihin puutappeihin kiinnitysnauhoista riippumaan. Yhteisvoimin he itse tappiin ulottuivat. Voimakkain asettui seisomaan seinän viereen kädet tuettuina seinään. Kevyempi kiipesi hänen olkapäilleen. Kolmas antoi hänelle tappiin ripustettavat luistimet. Näin hän ulottui ripustamaan luistimet seinässä sopivalla kohdalla olevaan tappiin, tai ottamaan ne sieltä alas. Se, että luistimia ei minulle haluttu lainata, ei johtunut pelkästään siitä, että ymmärtämättömänä olisin voinut hukuttaa itseni. Toinen tärkeä syy oli, että olisin kenties luistellut kivikkoon. Pojilla oli kokemuksen kautta tullutta tietoa, että luistimien kuntoon saaminen sellaisen tapahtuman jälkeen vaati runsaasti työtä. Siinä olisi tarvittu ottavaa viilaa, mutta Isännät eivät antaneet siihen hommaan sellaisia. Vaikka en noista ajoista paljoa muistakaan, on joitakin erikoistapauksia, jotka ovat jääneet mieleen. Olen ollut tuloksiin pyrkivä jo lapsesta alkaen. Niinpä en luisteluhaaveistani noin vain luopunut. Kun pirtti kerran sattui olemaan tyhjänä, kohdistuivat silmäni taas kerran ylhäällä seinällä riippuviin luistimiin. Aloin ankarasti miettiä, miten saisin pienimmät luistimet seinältä. Pirtissä oli tietenkin erilaisia huonekaluja. Mieleeni pulpahti, että jos saan siirrettyä niitä riittävästi seinän viereen, ja pystyn pinomaan niitä sopivasti päällekkäin, yletyn kenties luistimiin. Tuumasta toimeen. Onnistuinkin kasaamaan niistä huteran kasan ja myös kiipeämään rakennelman päälle. Niin matala telineeni kuitenkin oli, että minun piti nousta varpaisilleni ulottuakseni luistimiin. Silloinkin vain niiden alaspäin oleviin kärkiin. Puoliympyrän muotoisen etuosan itse kärki oli jostain syystä lähes neulanterävä. Juuri kun olin saanut otteen terävästä luistimen kärjestä, alla oleva 17
rakennelma romahti. Minä tietenkin tulin kovalla ryminällä alas. Kipeitä kolhujakin sain. Vaikka miehet eivät saakaan itkeä, pääsi minulta sillä kerralla äänekäs poru. Ryminä oli myös kuulunut jonkun aikuisenkin korviin. Ensimmäisenä paikalle tullut hälytti lisäapua. Pian paikalla oli useampi surkuttelija. Tilanteen teki varmaan hyvin pelottavaksi minusta runsaana vuotava veri. Nenästäni vuotava veri punasi kasvoni ja vaatteenikin. Verta tuli runsaasti myös oikean käteni nimettömästä sormesta. Terävä luistimenkärki oli repäissyt pitkän palkeenkielen mainitun sormen kämmenpuolelle. Liha oli repeytynyt irti luuta myöten ensimmäisestä nivelestä alkaen. Sen verran se oli sormenpään puolesta jäänyt kiinni, että ei ollut pudonnut lattialle. Onnettomasti päättyneen yritykseni jälkeen luistimet roikkuivat edelleen seinällä. Vielä tänäkin päivänä näkyy sormessani U-kirjaimen muotoinen arpi. Tikkejä haavaan ei tietenkään laitettu. Sopivan kireä, paidanhelmasta repäisty side hoiti saman asian. Uutta yritystä luistimien saamiseksi en tehnyt. Seuraavana syksynä sitten näin ihan toisenlaiset, itse tehdyt luistimet. Niiden valmistamiseen minunkin vähäiset työtaitoni riittivät vanhempien serkkujeni avustamina. Vaikeinta oli löytää luistimen teräosiksi riittävän pitkät pätkät pokasahanterää. Jos terä oli katkennut läheltä jompaa kumpaa päätä, ei sitä oltu hylätty. Jäljellejääneen terän katkenneeseen päähän oli porattu uusi reikä poikittaista naulanpätkää varten, ja terä oli taas jonkinlaisessa käyttökunnossa. Pokasahan välipuuta lyhennettiin saman verran, kuin terä oli lyhentynyt, täi välipuun toisen tai molempien päiden kulmaa muutettiin lyhentynyttä terää vastaamaan. Sitten saha koottiin uudelleen. Sahata sillä edelleen saattoi ainakin ohuita puita. Paksumpien puiden kohdalla liikkumavara saattoi jäädä liian vähäiseksi. Tietenkin sahan purevuus kärsi pientenkin puiden kohdalla, kun sahan edestakainen liike jäi lyhyemmäksi. Varsinkin pienten poikien työvälineeksi se kuitenkin edelleen kelpasi. Luistimieni puuosat tein val- 18