Tokaisuja Kimmo Kettunen "Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen." Mikäs siinä. Kunhan ensin tiedetään mitkä ovat tosiasioita. "Katso ihmistä." Miksi pitäisi katsoa? Tai: mitä katsottavaa siinä on? Vain siksikö pitäisi katsoa, että ollaan lajitovereita? Vai säälistäkö? Yhteisestä ja jaetusta ihmisyyden avuttomuudesta "Pitää lähteä", sanoi mies ja kuoli. "Tomaatit ovat ikuisia." Seuraava James Bond -elokuva. "Tulin, näin..." Niin, mitä sitten tapahtuikaan? Ei kai mitään sen kummempaa. Juna lähti tai jotain sellaista. Aika ja sen syvyys. Tai syvyyden puute. Mutta ainakin jalat yltävät pohjaan. Aikakausien alakuloa tämä on, menneen silmäniskua. Aikojen syksy, vuosien kulku. Lopulta niin merkityksetön, niin uusimaton. Ajan liuku, elämän juoksu. Parilliset luvut, veljekset. Ajatuksen pihapiiri, pieni ja vihreä. Puiden ja pensaiden reunustama alue. Sopii potkia ajatusta pitkin pihaa. Alusvaatteidemme kanssa olemme aina yksin. Aukot tajunnassa, reiät teoriassa. Niistä näet meren aallot ja taivaan repaleiset pilvet kaiken yllä. Byrokraatti vetoaa aina lakiin ja asetukseen. Myös virheissään. Could we be brains in a vat? Perhaps you could, but I could not. Dialektisen materialismin kova ydin joskus ennen: maksoit Marxilla ja sait rahasta takaisin Engelsin, Goethen ja joitakuita mitättömyyksiä. Ehkä opin elämään ajassa, kuitenkin. Rajallisessa ajassa, äärellisessä. Vaikka äärettömyyttä tavoittelenkin. Ei pidä väsyä kesken matkan. Sitä on jäljellä liikaa muutenkin. Ei mikään ikä, ei mikään aika. Ei oikein mikään kesä, ei oikein mikään syksy. Vain elämän aika, vain elämän syksy, kerta toisensa jälkeen. Aika vaeltaa tapansa mukaan tyhjästä toiseen,
siirtää meitä mukanaan, kyselemättä, kuuntelematta. Me raahaudumme mukana kantapäät jotenkuten maassa, kuin tukasta kiskottaisiin lujaa. Kädet heiluvat avuttomina ilmassa, tukea ei saa mistään. Ei voi keskustella kuolleiden kanssa, ellei ole keskustellut elävien kanssa. Elämä. Parasta ennen (pvm): kuolemaa. Elämä on käytännön kysymyksiä, joille kukaan ei hymyile. Elämä ei ole kusta koeputkessa, toisin kuin kloonaajat ajattelevat. Elämä tulkintana ja tuhlauksena. Elämä vanhentaa. Aika hidastaa, kuolema kangistaa. Elämän kuminauha, ääretön Möbiuksen pinta. Elämässä ei ole mitään suurta tarinaa. On vain pieniä surkeita puronrääpäleitä, jotka valuvat jokainen eri suuntaan, kuivuvat sitten hiekkaan. Vuotavat lähteesi kuiviin. Kun lähde on kuivunut kokonaan, on elämä eletty. Ennen oli sentään great chain of being. Nykyään vain katkeamaton kylmäketju. Hämärä oli kohdallaan, hyvin asettuneena. Hämärässä sävyt, hiljaisuudessa ääni. Mutta en sytytä valoa, en vielä. En tunnusta iltaa. Tarkistan vain, että on pimeää. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka kaipaa yksinäisyyttä. Ja onni potki: päähän vai perseeseen Jokin syvä vika meissä kaikissa. Me vain peitämme sen parhaamme mukaan. Jos sukset menevät ristiin, ne on ehkä syytä ottaa pois jalasta kokonaan. Jos joka päivä ei olisikaan ihan joka päivä. Se keventäisi elämää. Julkisuuden hyvän ja pahan pieni ero: miten päästä kaikkien huulille joutumatta kenenkään hampaisiin Kaikki erilaisia, jokainen samanarvoinen. Niin kuin oltaisiin jotain markan rahoja, jotka ovat hiukan erilaisia, mutta kuitenkin täsmälleen yhtä arvokkaita. Tai eri valuuttaa, mutta metafyysisen vaihtokurssin kautta samanarvoisia elämän pörssissä. Kalenterintekijä pyhittää lepopäivän sinun edestäsi: sunnuntain kohdalta puuttuu armollisesti tuntijako. Aika on kulumista. Kesäillan valo ei pääty, ei lopu. Se jatkaa vielä meidänkin jälkeemme. Sitten kun me emme jaksa, enää.
Kirjoittaa päivät kasaan, ommella ne kuin haavat. Kokemuksen kevyt kurkkuääni. Koko elämä saattohoitoa kuolemaan. Kuinka meiltä varastetaankaan päivämme, oma aikamme. Kuinka ihmiset kestävät toistensa pimeyttä Kumartaa kaikkiin suuntiin, pyllistämättä. Hovimestarin ammattitaitoa. Kun on nähnyt yhden, ei ole nähnyt kaikkia. Käsiala: ulappa jolta ei ole paluuta. Mutta katso väylän merkkejä, niissä on luonnetta Kävely on köyhyyden rytmi, jalat köyhän huvi. Heiluvat kädet kesän illassa kulkemassa, etunoja ja nopea askel pois. Levottomuus iskee koko rahalla eikä jätä vaihtorahaa. Lukon muisti on pitkä, kuolleen varjo pimeässä. Lähti kävelemään, tuli perille. Sitä ihmetteli ikänsä. Maailmanmiehen elkeisiin tarvitaan maailmaakin. Maan suola? Suolahan pilaa kaiken... Mielen makuja: makea nauru, hapan ilme. Miksi me puhumme eläimille? Siksi, että ne eivät vastaa typerästi. Miten painokkaasti vessanhoitaja sanoikaan "Guten Tag"! Koko 30 Pfennigin, vessan käytön ja käsien pesun taksan, intensiteetillä. Miten paljon elämä meiltä loppujen lopuksi vaatiikaan. Kaiken. Mutta muistanko mitään? En usko. Kuljen ohi kohisten. Muuttaa elämä, muuttaa tyyli. Kun tyyli loppuu, jatka elämällä. Myydä markan aforismeja eurolla, kuin ministeri osakkeita. Myönnä puutteesi, ne vähäiset. Iloitse vahvuuksistasi, yhtä vähäisistä. Elämä opettaa koko rahalla, lompakko avoinna. Huomaan että opetetaan, en tiedä, opinko. Nauraa riittävän lujaa. Niin että nauru kuuluu. Niin että tietää ja muistaa nauraneensa.
Niin paljon hiljaisuutta tässä kaikessa valossa. Eikä pimeä tuo ääntä. Niin perin juurin rehellinen mies, ettei pystynyt pettämään edes itseään. Kusella kastettu. Niin hyvin suunniteltu, että jäi puoliksi tekemättä. Niinä hetkinä kun hiljaisuus pyyhkii minut alleen ja pystyn vain hengittämään. Nyt käännyn asioihin. Jo? Vasta? Eikä kieli peitä mitään. Oli aina askelen edellä. Mutta takaa ei tullut enää ketään. On astuttava veteen ja annettava sen huuhdella kasvoja. Ottaa maailmasta mittaa, ei tukea. Perusasiat ovat yksinkertaisia - elämässä on hyvin vähän perusasioita. Pitää maailma hanskassa ja hanska kädessä. Niin hygieenistä. Pitää päivästä kirjaa, niin että aikaa voi sitten selailla joskus myöhemmin. Vaikka vanhainkodin kuumuudessa. Primus inter pares. Paras vertaistensa hölmöjen joukossa. Puhtaus on puoli unelmaa. Sata sanaa melkein jo täyttää kielen: olla, ja, se, ei, joka... Sinua seuraavat sanat, maailman varjot (jottei sinun tulisi ikävä). Ja sata sanaa melkein jo täyttää kielen: olla, ja, se, ei, joka... Sinua seuraavat sanat, maailman varjot (jottei sinun tulisi ikävä). Sitä tavoittelee totuuden banaaneja sanojen kepillä (ja niin pitkä matka, niin pitkä matka). Sitä odottelee ajatusten ohilentoa. Ei näy, ei kuulu. Vain hiljaista sadetta. Sitä jatkaa todellisuutta mielikuvituksella kuin hölmöläinen peittoa. Sitä toivoo, että elämä pyyhkisi pois turhan ylpeyden ja jättäisi jäljelle tarpeellisen minimivarannon. Mutta mistä se ne erottaisi? Tasii samalla huitelulla joka puolelta, niin että soi. Sosiaalisuuden käänteinen keskipakoisvoima heittää ihmiset hakeman turvaa toisistaan. Minä toimin normaalin keskipakoisvoiman vallassa, kiertävä liike heittää minut ulkokehälle. Sosiaalisuuden surujuhla. Liput ja marssimusiikki. Tumma puku ja suora ryhti, matala vaimea puheääni.
Suuri on suuri myös kompromisseissa. Tangosanoitus taitaa olla oikeassa: rakasta, kärsi ja unhoita. Tiukka hegeliläinen kolmisointuhan tuo on: teesi, antiteesi ja synteesi. Kolmea pitempään tässä maailmassa tuskin kannattaakaan laskea, koska se tekee maailmasta liian mutkikkaan, mutta kolmea vähempäänkään ei kannata tyytyä, koska se taas tekee maailmasta kornin, liian simppelin. Olkoon maailman kantaluku siis hegeliläinen kolme. Todellisuus on yleisöäänestys: silmän, korvan, kielen, nenän ja ihon suosikki. Tosi demokratia, me itse. Tulee lappu: "Olette ehkä olemassa. Lähettäkää henkilökohtainen arpanumeronne tarkistusta varten..." Tulla epäily edellä sisään ovesta. Menetelmällisesti. Tässä iässä jota ei ole. Tai ajassa, jota ei tiedä. Vaikeuksien kautta voittoon, niin. Vaan entäpä sitten, kun se onkin voittojen kautta vaikeuksiin? Tai ei minkään kautta ei mihinkään? Valita tie, elää elämä. Totuuden kanssa niin ja näin, niin kuin niin usein. Vastuun ankaruuden jyrkkä jako: tiede ja taide. Eikä vasen korva kuule, mitä oikea tekee. Venytetään penniä ja kärsivällisyyttä. Liekö kärsivällisyys vain niin jalosta metallista, että se venyisi loputtomiin? Vetää kesä kasaan, tulla alas ilmasta, kuin kiipeäisi tikkaita alas yrittäen viivytellä jokaisella pienalla niin pitkään kuin vain voi. Kun ei muutakaan mahda. Viinaako? Lasillinen, kiitos. Kaada sen piripintaan, heilauta tukkaan, pyyhi hiukset otsalta. Kävele. What next? Luultavasti so what. Yleinen ja erityinen uskonnonvapaus: vapaus olla harjoittamatta yhtään mitään. Älä tyydy! Elämäntehtävä, jota ei voi paeta. Yrityksen avainhenkilö - eikös ne kaikki tule avaimilla töihin?