Kaksi novellia Käsilaukku Matka 1
Käsilaukku Sukupolvien ajan kaupunki oli kasvanut ja vaurastunut ja työntänyt puutetta sivummalle. Hyvyydessään Jumala oli jaellut armonpalasia valituille, sallinut menestyksen kasaantua ja terveyden vahvistua niille, jotka olivat sen ansainneet. Oikeamielisiä ei jätetty pulaan, kaikki mitä kohtalo toi, oli ansaittu ja sen saattoi riemulla ottaa vastaan. Köyhää hökkelikylää Jumala kuritti, antoi mustimpien sadepilvien piiskata suojaan ontuvia kerjäläisiä, puhalsi nurin heikoimmat rakennelmat, tartutti imeväisiin keuhkokuumeen ja vieritti äideille syyn pohtia omaa pahuuttaan. Kurjuus kasaantui epäonnisille. Kun Sunita painaa kädet korvilleen, hän ei enää kuule äidin yskintää. Ei se silti katoa mihinkään, vaimenee vain hetkeksi tytön korvista. Pimeys on pelottavaa, sen suojissa voi liikkua pahuus ja viekkaus, voi joutua isketyksi katuun ja menettää henkensä. Pimeys on suojaavaa, ei näy kurjuus eikä köyhyys, ei veden kastelemat pahvinpalaset lattialla eikä kurainen maalattia. Sunita raottaa silmiään, erottaa hämärästi asunnon oviaukon ja kuulee sitä suojaavan kangasriekaleen heilahtelevan tuulessa. Sade piiskaa aaltopelleistä koottua kattoa, päästää pisaroita saumakohdista ja pahvin läpi. Vilu ravistaa pienen tytön vartaloa, hän vetää vilttiä päälleen. Selän takana seinää vasten nukkuu 8 vuotias isoveli, Rakesh, joka ärähtää unissaan ja kiskaisee peiton takaisin itselleen. Äiti yskii kumeasti ja valittaa kuumeisena. Sunita nousee sängystä, vetäisee takkia tiukemmin ympärilleen ja astuu harppauksen äidin vuoteen luo. Vuode on kyhätty kokoon hedelmälaatikoista ja päällystetty pahvilaatikoiden palasilla. Sängyllä makaa nainen, joka koettaa sanoa jotakin, mistä Sunita ei saa selvää. Tyttö tunnustelee äidin otsaa ja pelästyy, kuinka kuuma se on. Hän hapuilee vesikanisteria vuoteen viereltä, ravistelee sitä ja kaataa sitten nestettä hihalleen. Hihallaan Sunita pyyhkii äidin otsaa. Äidin vartalo vääntyy yskänpuuskasta kasaan, ja hänen hento rintansa kohoilee hengityksen tahdissa. Jostain ulkoa kumajaa samankaltainen yskänrummutus, monsuunisateet koettelevat monen terveyttä. Pyhät sateet, kuinka niitä odotetaan helteen keskelle. Kirotut sateet, kuinka niitä vihataan turman tuojina. Jos he veisivät äidin yön pimeydessä lääkärin rappusille, ehkä tohtori armahtaisi ja parantaisi äidin, miettii Sunita. Jos he pyytäisivät kauniisti ja lupaisivat maksaa myöhemmin. Sunita innostuu, ravistaa veljeään olkapäästä ja supattaa ehdotuksensa hänelle. Rakesh on pahantuulinen turhasta herätyksestä, uni tuo lyhyen, kaivatun katkon arjen tylyyteen. Hän kivahtaa sisarelleen: Täh? Kyllä lääkäri hoksaa, ettei meillä ole rahaa, ei onnistu. 2
Poika kääntyy jupisten seinään päin, vetää peiton laihan vartalonsa suojaksi ja nukahtaa hetkessä uudelleen. Sunita ryömii vuoteen jalkopäähän, jossa pienet kaksostytöt nukkuvat tietämättä yön uhkista. Sunita kurottaa lähemmäksi tyynenä tuhisevia vauvoja, hengittää ahmien heidän viatonta levollisuuttaan. Toinen kääntyy kyljelleen, aukoo haukkoen pientä pyöreätä suutaan ja lämmin ilmavirtaus syleilee isonsiskon poskea. Sunita työntää päänsä varovaisesti kaksosten väliin ja vetää heitä lähemmäksi ja suojaa takillaan. Aamulla Rakesh on pahantuulinen, istuu otsa rypyssä vuoteella. Ei suo katsettakaan sisaruksilleen tai äidilleen. Hän laskee laihat urheiluhousujen verhoamat jalat kostealle lattialle, kohottautuu vaivalloisesti selkäänsä pidellen vuoteelta ja laahustaa oviverholle, joka humauttaa kylmänkostean läimäyksen pojan kasvoille. Rakesh sadattelee ääneen ja vetää taskustaan tupakannatsan. Vastakkaisesta hökkelistä astuu ulos mies tupakka suussa ja tarjoaa tulta Rakeshille. Poika vie natsan kankein sormin huulilleen. Kylä heräilee, jos on koskaan täysin nukkunutkaan. Autojen pakokaasupilvet leijuvat kylän yllä ja liikenteen äänet työntyvät ylös kömpivien korviin. Aamuhämärissä tummia hahmoja puikkelehtii kylän suojiin, pälyilleen, hiiviskellen, jotakin takin alla tai taskussa piilotellen. Kattojen alta kuuluu itkua, valitusta, naurua, yskintää. Äitis on pahassa kunnossa, mies sanoo. Rakesh ei vastaa, nyökkää totisena ja vetää savua henkeen. Mitäs aiot? mies kysyy. Rakesh kohottaa olkapäitään, vetää viimeiset haiut tupakasta ja pudottaa sen maahan. Täytys saada lääkkeitä, mies toteaa. Poika ei vastaa. Sisällä majassa Sunita kantaa toisen kaksosista äitinsä rinnoille. Äiti köhii pahaenteisesti, rykii ja selvittää kurkkuaan. Vauva parkaisee itkuun, mutta nälkä on pelkoa suurempi ja kohta lapsi taas hamuaa äitinsä rintaa. Sunita ottaa toisen lapsista käsivarsilleen, työntää pikkusormensa sen parkuvaan suuhun ja hyssyttelee lasta tottuneesti. 3
Rakesh repäisee oviverhon syrjään, astuu sisään ja sanoo päättäväisesti sisarelleen: Tänään me mennään suurille hotelleille. Kaupunki oli jaettu paikallisten jengien alueihin, ja vaikka aluerajat eivät tyydyttäneet kaikkia, niihin alistuttiin ja tilanteen pakosta niitä noudatettiin. Jengien sana oli kirjoittamaton laki. Keskeisimmät alueet oli organisoitu tarkkaan ja alueille oli perustettu valvontaryhmiä. Seutujen saaliit toimitettiin pomolle, joka jakoi varoja mieltymystensä mukaisesti alaisilleen. Pettureita ei siedetty, ja heidät käräytettiin huoletta omia etuja tavoiteltaessa. Arvokkain alue oli kaupungin keskustassa suurten hotellien alueella ja se oli Dineshin, kaupungin suurimman rikollisjohtajan tienoota. Dinesh oli 18 vuotias ja kuulu siitä, että hän antoi ilmi oman veljensä keskustan päämiehelle ja varmisti sillä pääsynsä vaikuttaviin piireihin. Sanottiin, että Dinesh toimitti päiviltä isänsä, joka havitteli poikansa asemaa. Dineshin alueelle? Sunita pelästyy. Meidät nähdään. Meidän käy huonosti. Me tarvitaan rahaa, veli vastaa. Paljon rahaa. Rikkaat turistit on keskustassa. Dinesh saa meidät kiinni, sisko parkuu. Suu kiinni ja kuuntele, Rakesh komentaa. Me mennään sinne yhdessä. Mä valitsen uhrin, jonkun naisen, ne on heikkoja, eikä pistä hanttiin. Sä nappaat käsilaukun ja juokset karkuun. Otat vain rahat, kaikki muu roskiin. Me tavataan meidän alueella urheilukentän kujalla. Mua pelottaa, Sunita sanoo ja toivoo Rakeshin muuttavan mielensä. Rakesh katsoo sisartaan, vetää suunsa tiukaksi, viittaa vuoteelle, jossa äiti yskii tauotta ja sanoo: Haluutko, että äiti kuolee? Sunita painaa päänsä ja äännähtää: En. Luoja, salliva ja oikeudenmukainen, katsoo alas kaupungin keskustaan, nostaa suojelevan kätensä sen ylle, puhaltaa varoen sadepilviä sivuun ja työntää auringon säteineen esille. Auringonvalossa valkoiset marmoriset rakennukset heijastavat iloa ja yltäkylläisyyttä, pyhien lehmien eteen avautuu arvostava kuja, etuoikeutetut munkit kulkevat ylväinä temppeliin. Liikemiehet hierovat kauppoja, sopimuksia vahvistetaan kättelyin, setelit vaihtavat omistajaa, kassakaappi sulkee sisäänsä ylimääräiset shekit, korut, timantit. Onnistuminen ja oikeudenmukaisuus palkitaan yläilmoista käsin. Hyvinvointi lisääntyy niille, jotka ovat sen ansainneet. 4
Imperial hotelli valkoisin seinin nousee kuin valtias ruuhkaisen kadun varrella kohti taivasta, joka kirkastuu hetki hetkeltä. Aurinko lämmittää nopeasti kadun asfaltin pinnan polttavaksi. Portieerit uniformuissaan kiirehtivät kumartamaan ulos astuville asukkaille valmiina tilaamaan heille taksin ja häätämään kerjäläisiä kauemmaksi. Turisteja astuu ulos vaaleissa asuissaan, naisilla hiukset peitettyinä leveälieristen hellehattujen alle, miehillä vaalea lierihattu päässä, aurinkolaseja kaivetaan esille ja asetetaan suojaamaan auringonpaisteelta. Äidin yskä takoo Sunitan päässä. Alue sokaisee tytön puhtaudellaan, hotellin kullatut ovenrivat on hangattu kiiltäviksi, ja niistä voisi peilata kuvaansa. Kantajien virkapuvut hohtavat puhtaina ja silitettyinä, koppalakit muistuttavat poliisista ja Sunita hätkähtää. Poliisin kanssa ei kannata joutua tekemisiin, tyttö tietää, että on paras paeta mahdollisimman nopeasti. Tyttö kääntyy livahtaakseen liikenteen sekaan, mutta Rakesh tarttuu hänen käsivarteensa lujasti. Tossa on hyvä pari, mene, sanoo Rakesh ja työntää tyttöä liikkeelle. Kadulle on astunut pariskunta, joka torjuu taksikyydin ja hetken epäröityään lähtee kävelemään Sunitan suuntaan. Mies on roteva ja kovaääninen, pukeutunut vaaleaan pukuun ja hattuun. Hän sytyttää tupakan, osoittelee keskustan suuntaan, kaivaa aurinkolasit esille ja tarttuu seuralaistaan käsipuolesta. Nainen on siro ja vaaleahiuksinen, siemaisee miehen tupakasta henkosen ja nauraa kiherrellen miehelle. Nainen on kaunein olento, jonka Sunita on koskaan nähnyt. Sunita sipaisee likaisen takkinsa hihoja ja housujen lahkeita kädellään ja astuu arasti parin eteen käsi ojennettuna. Mies silmäisee kerjääjää, puhahtaa kyllästyneenä ja kiskaisee naista kauemmaksi. Odota, hän on niin suloinen, nainen sanoo. Varo, ne ovat ovelia, pidä kiinni käsilaukustasi, mies varoittaa. Kerroinhan Jokisten matkasta, kun kakarat tönäisivät heidät nurin ja veivät lompakot. Uhkasivat vielä veitsellä. Nainen kaivaa käsilaukkuaan ja ottaa sieltä kolikoita. Mikä sinun nimesi on, pieni? nainen kysyy kevyellä, enkelimäisellä äänellään. Nainen kumartuu Sunitan puoleen ja tytön nenään leviää lempeä kukkaistuoksu. Kukaan ei ole puhunut Sunitalle koskaan näin ystävälliseen sävyyn. Hän saa kyyneleet silmiin ja toivoo olevansa naisen tytär. Nainen varmaan haluaa hänet elämäänsä, vie hänet kotimaansa rikkauksiin, ostaa uudet vaatteet ja päästää kouluun, rutistaa joka aamu hellästi ja puhuu aina ystävällisesti hänelle. Täh? Sunita kysyy ääneen. Nimi, nimesi, your name? kyselee nainen. Yes, sanoo Sunita ja ojentaa kättään. 5
Katso nyt, mikä typerys, mies sanoo naiselleen. Ei ne mitään käsitä. Tässä, nainen sanoo ystävällisesti. Yes, sanoo Sunita ja vie kolikot pikaisesti vyötäisilleen housujen saumaan. Hän ojentaa kätensä uudelleen ja katsoo ihaillen naisen vaaleata ihoa ja punattuja huulia. Huomaatko, mikään ei riitä niille. Tule nyt! huutaa mies ja astelee poispäin. Nainen epäröi, katsoo miestään ja lähtee hänen peräänsä, kääntyy vielä Sunitan suuntaan, mutta kiirehtii sitten miehen luo. Sunita jää paikalle yksinään unelmat murskattuina. Ei häntä kukaan ota mukaansa, hänen paikkansa on hökkelikodissa äidin ja kaksosten apuna. Tyttö pyyhkäisee nenäänsä hihaan. Rakesh tulee paikalle ja karjaisee vihaisena: Ei me haeta kolikoita, ei ne auta äitiä, muista se! Hotellista on astunut ulos nuori nainen, joka silmäisee taivaalle. Hän sanoo jotakin kumppanilleen, vanhemmalle naiselle, ojentaa tälle käsilaukkunsa ja ryhtyy avaamaan hellevarjoa. Nyt, sanoo poika Sunitalle. Nappaa laukku! Äkkiä! Rakesh pakottaa sisarensa liikkeelle. Tämä empii, kuulee mielessään käheän yskinnän, uudelleen ja uudelleen. Tyttö kamppailee pelkonsa kanssa, astuu eteenpäin, hiipii äänettömästi vanhemman naisen taakse, töytäisee tätä ja riuhtaisee laukun itselleen. Nainen kaatuu kadulle, vetää nuoremman mukanaan, huutaa hysteerisesti ja huitoo ympärilleen. Sekunnin Sunita epäröi, melkein ojentaa kätensä auttaakseen toisen pystyy, työntää sitten laukun puseronsa alle ja syöksyy liikenteen sekaan. Hän ei näe, seurataanko häntä, hän pujottelee hedelmäkärryjä ja sanomalehtikojuja väistellen, juoksee tien yli, astuu lasinsirpaleiden päälle, ulvahtaa kivusta, mutta jatkaa matkaa vauhdilla. Jalka ei tunne enää kipua, tyttö näkee mielessään äidin terveenä, voimistuneena, hyräilevän riisiä keittäessään ja kaksosia paimentaessaan. Jossain kaukana kuuluu liikennepoliisin pillit ja ne soivat äidin kunniaksi. Sanomalehtimyyjä asettelee lehtiä esille ja ne kertovat äidin parantumisesta. Vastapäisen talon seinässä on iso valomainos, jossa äiti esittelee kaunista ihoaan. Äiti leijuu kaikkialla, yskintä hiljenee taka alalle. Sunita saapuu sovittuun paikkaan urheilukentän sivustalle, kujalle, joka lemuaa roskista ja jätteistä. Sunita hengittää kiivaasti, vielä epäuskoisena saaliistaan, painautuu betonista seinää vasten ja vetää laukun esille paitansa alta. Hän katsoo kiiltäväpintaista käsilaukkua hurmioituneena. Se pelastaa äidin hengen, niin kaunis valkea esine, että hänen tekee mieli pitää se itse. Rakesh sanoi, että vain setelit otetaan ja muu heitetään pois. Tyttö tottelee empien ja 6
vastahakoisesti, avaa käsilaukun, kaivaa esille lompakon ja poimii setelit, paksun tukun seteleitä. Silmät ammollaan hän katselee setelipinoa, ja lompakko putoaa maahan hänen jalkoihinsa. Hän kuulee askeleita takanaan, nostaa setelit ylös molemmin käsin ja kiljaisee riemusta: Tässä rahat, Rakesh. Näillä äiti paranee! Mun alue, mun rahat, ääliö! huutaa valkopaitainen nuorimies. Hän nappaa setelit Sunitalta ja työntää hänet raa asti betoniseinää vasten. Näytä sille, Dinesh! huutaa apuri Dineshin takaa. Muuten ne kaikki hyppii silmille. Kuka sinut lähetti, kakara? Dinesh kovistelee Sunitaa. Sunita ei saa sanaakaan suustaan, hän tunnustelee vapisevin sormin kasvojaan, tuntee veren nenästään ja pyyhkii sitä hihallaan. Ei hätää, ei hätää, hän toistelee mielessään, kun kuulee äkkiä Rakeshin äänen takaansa. Irti mun siskosta! Dinesh kääntyy, astuu uhkaavasti Rakeshia kohti, vilauttaa rahatukkoa toista kohti ja sitten sulloo sen näyttävällä eleellä poveensa. Apuri käy Rakeshin kimppuun ja takoo häntä kasvoihin. Dinesh seuraa vierestä ja nauraa suureen ääneen. Hän astuu rennosti Rakeshia kohti, nostaa päätään ylväästi ja sylkäisee toista kasvoihin. Mitäs poika isottelee. Tässä on opetus. Älä jätkä tule mun alueelle enää ikinä! Ikinä! Rakesh ohittaa apurin, hyökkää Dineshin kimppuun ja takoo tätä rintaan. Dinesh nauraa edelleen, ivallisesti ja pitkään, pitää katseensa Rakeshissa, nostaa jalkaansa ja hamuaa kengästään veitsen. Rakesh epäröi, ja apuri takoo hänen selkäänsä. Dinesh isottelee omistavansa koko kaupungin keskustan. Peräänny, kakara! Dinesh huutaa ja uhittelee veitsellä Rakeshia kohti. Häivy, kakara! apuri avustaa pomoaan. Rahat tänne, Rakesh kiljuu suunniltaan ja tavoittelee Dineshin povitaskua. Dinesh nostaa veitseä Rakeshin kurkulle, laskee alemmas, piirtelee veitsen terällä kevyesti kuvioita kaulalta alaspäin risaisia vaatteita pitkin aina sydämen kohdalle. Äkkiä hän kiristää otettaan veitsen kahvasta, silmät kapenevat kuin petoeläimellä, sieraimet leviävät ja huulet vääntyvät halveksuvasti. Dinesh lyö kerran, toisen. Rakesh katsoo sumenevin silmin tappajaansa, lakoaa likaiselle kujalle, hamuaa rintaansa, yrittää sanoa jotakin, korahtaa kerran. Pois täältä, sähähtää Dinesh apurilleen, sujauttaa veitsen kenkäänsä ja pari säntää tiehensä. Sunita retkahtaa hervottomana polvilleen, vetää itseään eteenpäin, tuuppaa maassa lojuvaa laukkua sivummalle. Yskintä tytön korvissa voimistuu. 7
Matka Seinät olivat metallia, kylmiä ja kuluneita. Oli pimeää, enkä voinut erottaa veljeäni. Kun kurkotin jalkopäähän, pystyin tuntemaan hänen säärensä lämmön. Viestimme liikkein, tönäisimme arasti toisiamme. Se oli keskustelua lähdöstä ja eroamisen ikävästä. Olimme onnekkaita, niin äiti oli sanonut ja painanut meidät rintaansa vasten. Meihin oli investoitu, eno sanoi ja pyyhki silmäkulmaansa. Tiesimme sanomattakin, että kaikki säästömme oli käytetty matkaamme. Ensin oli etsitty kuukausikaupalla luotettavaa välittäjää, joka tuntisi turvallisimman reitin ja kuljettajan. Tiedusteluihin liittyi riskejä. Kerrottiin, että monet tulivat petetyiksi, menettivät rahansa ja usein henkensäkin. Ystäväni perhe katosi ja iloitsin heidän pelastumisestaan. Kunnes heidät löydettiin ammuttuina kaupungin ulkopuolelta. Aina ei tiedä, kuka on ystävä ja kuka vihollinen, teroitti eno meille. Hän se lopulta löysi meille avun. Kokoonnuimme iltahämärissä sovitulle metsätielle kylän ulkopuolelle. Vain eno sai tulla saattamaan meitä. Paikka oli tuttu, mutta se näyttäytyi pelottavana ja aavemaisena. Pimeässä kuului yksittäisiä ammuskelun ääniä. Lähtöpaikalle tuli kymmenkunta matkustajaa. Kontti avattiin ja meidät ahdettiin makuuasentoon puisille alustoille, jotka oli kiinnitetty kontin takaseinään. Viisi alustaa, kaksi matkustajaa kuhunkin. En tunnistanut muita, kuulin hätäisiä ääniä, nopeita kuiskauksia ja huokauksia. En ehtinyt hyvästellä enoa, kun meidät jo sidottiin lavitsalle. Ei yhtään ääntä tai... kuului uhkaus. Konttia täytettiin rahtitavaralla. Kuulin, miten laatikoita raahattiin lattiaa myöten. Miehet puuskuttivat hengästyneinä. Vähitellen äänet vaimenivat ja näkökenttä pimeni. Ovi lukittiin ja hengitin kiihtyneenä. Matkalla vapauteen, kepeä töytäisy veljen sääreen, matkalla vapauteen. Veli tönäisi takaisin. Nukahdin jossakin vaiheessa. Tunsin rekan liikkuvan ja ajattelin joka kilometrin vievän meitä kauemmaksi kotoa. Pala nousi kurkkuuni ja tuuppasin veljeä. Olemme sentään yhdessä. Veli ei vastannut, nukkui varmaan. Muilta lavereilta kuului matalia kuiskauksia. Jaoimme kohtalomme, jokin lämmin side sitoi meitä yhteen ja valoi toivoa. En minä itke, pääsen vapauteen ja haen äidin ja enon myöhemmin. Nukahdin. 8
Matka jatkui. Ajankulu hämärtyi, aistin enää rekan liikkuvan. Kylmyys hiipi konttiin, jäsenet kohmettuivat, hengitys pihisi. Enää ei kuulunut yhtään kuiskailua. Oli vaikea liikuttaa kylmettyneitä raajoja. Yritin pukkaista veljeä. Veli ei vastannut, sääri oli jääkylmä. Sydämeni hakkasi pelosta, ikävästä. 9
Tarina Etana Etana Prologi Kilpikonna, strutsi ja etana pelasivat korttia ja sopivat, että häviäjä käy kaupasta ostamassa lisää olutta. Etana hävisi ja lähti kohti kauppaa. Kului kaksi tuntia, muut hermostuivat ja strutsi huusi: Missä se etana nyt viipyy? Johon etana huusi eteisestä: Olkaa hiljaa tai en mene ollenkaan. Etana kohottautuu ja lyllertää huoneen poikki verkkaisesti. Kilpikonna seuraa katseellaan ja myhäilee mielessään: On se vaan virtaviivainen, kokoisekseen. Etenee kuin aallokossa, helmojaan hulmutellen hurmaavasti. Keimailevaa menoa, kiusoittelevaa kulkua. Ah, toi on sille niin luontaista. Astuuu, lleviää, astuuu, lleviää. Tyylipuhtaasti. Pehmeä, rullaava askel, rullaavan pehmeä pyrähdys. Kulkutie kiiltää, viehkeä vana jää, kiitotie on tähtien merkkaamaa. Lyyti hyllyy. Tyyli säilyy. Käynti on jumalaista, lihallista. Mikä lady. Antaa silmien seurata. Silmäni lepäävät. Stressitön, huoleton, vapaa, naimaton Strutsi: Eiks se jo me. 10