54 Marita Airakorpi: Esitykseni otsikko on Tapaus Wagner. Nimi viittaa Nietzschen samannimiseen kirjaseen tai alunperin kuten alaotsikko kuuluu kirjeeseen Torinossa toukokuussa 1888. Kirjasen motto on: ridendo dicere severum, nauraen sanoo vakavan! Wagner oli kuollut 13.2.1883. Silti Nietzscheä jollain lailla huolestutti Tapaus Wagner. Tämä seikka, jonkinlainen epävarmuus, näkyy mm. kirjan muodollisesta sisällöstä: esipuheen ja 12 lyhyehkön luvun lisäksi siinä on paitsi jälkikirjoitus, myös toinen jälkikirjoitus ja lopuksi epilogi. Kuitenkin ne ajatukset, joita kirjassa tuodaan esille, vain vahvistuivat, kun saman, ja Nietzschen kannalta hyvin tuottoisan, vuoden joulukuussa ilmestyy hänen viimeinen teoksensa Nietzsche contra Wagner vain muutama päivä ennen Nietzschen lopullista mielellistä sairastumista. Nietzsche contra Wagner on kooste Nietzschen aikaisemmista kirjoituksista, jotkut jo vuodelta 1877, tosin selkeytettyinä ja lyhennettyinä. Se, mitä voimme lukea kirjasesta, osoittaa, että Nietzsche oli todella pitkään tehnyt eroa Wagnerista. Tapaus Wagner ei siis ole hetken mielijohteesta kirjoitettu ilkeys, jonka tarkoitus olisi ollut vahingoittaa Wagnerin mainetta. Nietzsche yksinkertaisesti tuo siinä esille ajatukset, joita hän oli jo pitkään hautonut. Juuri Nietzsche contra Wagner, kirjanen, jonka sen englanniksi kääntänyt Walter Kaufmann nimeää ehkä Nietzschen kauneimmaksi teokseksi, antaa Tapaus Wagnerille uskottavuutta. Nämä kaksi kirjoitusta kuuluvat yhteen, sillä Tapaus Wagner on sisällöllisesti yhtä kuin Nietzsche vastaan Wagner: Lue kappaleet yksi toisensa jälkeen eikä sinulle jää epäilystäkään, ettemmekö me, Richard Wagner ja minä, olisi antipodit, jyrkät vastakohdat (Nietzsche contra Wagner: esipuhe). Nietzsche ja Wagner TAPAUS WAGNER Erään ystävyyden synty ja tuho Friedrich Nietzsche Silmäilkäämme kirjaa Tapaus Wagner Esipuheen Nietzsche aloittaa seuraavasti: Olen sallinut itseni vähän keventää oloani. En tässä esseessäni pelkkää ilkeyttäni ylistää Bizet ä Wagnerin kustannuksella. Pilailusta huolimatta asiani on vakava. Selänkääntö Wagnerille oli valitettavasti kohtaloni; voittoni, jos enää koskaan voin pitää mistään. Tuskin kukaan on ollut yhtä vaarallisen wagneriaaninen kuin minä; kukaan ei ole yrittänyt yhtä lujasti kuin minä vastustaa Wagneria; kukaan ei ole onnellisempi päästyään hänestä irti. Pitkä tarina! Se, että pystyn vapautumaan kaikesta sairaasta itsessäni, Wagnerista, Schopenhauerista sekä kaikista muista aikamme inhimillisyyden muodoista, vaatii todellista itsekuria.... Elämäni suurin kokemus oli sairauksista toipuminen. Wagner oli vain yksi sairauksistani.... Ymmärrän täydellisesti aikamme muusikkoa, kun hän sanoo vihaavansa Wagneria, koska tämä on aiheuttanut sen, ettei hän siedä mitään muutakaan musiikkia. Mutta ymmärtäisin myös filosofia, joka selittäisi, että Wagner on yhtä kuin muodikkuus. Ei ole muuta ulospääsytietä kuin tulla ensin wagneriaaniksi. Ensimmäinen luku alkaa: Eilen kuulin, voisitteko uskoa, Bizet n mestariteoksen 20. kerran.... Miten sellainen sävellys tekeekään ihmisestä täydellisen. Hänestä itsestään tulee mestariteos. Todellakin, joka kerran kun kuulen Carmenin, koen itseni enemmän filosofiksi, paremmaksi filosofiksi kuin mitä yleensä olen; tulen niin kärsivälliseksi, onnelliseksi, intialaiseksi, niin rauhalliseksi. (Sen sijaan) istua (Wagnerin musiikkidraamassa) viisi tuntia mikä pyhyyden olotila! Saanko sanoa, että Bizet n orkesterisointi on lähes ainoa asia, mitä vielä voin kestää, mitä yhä siedän. Se toinen, joka on nyt muotia, se Wagnerin sointimaailma, on brutaalia, keinotekoista ja jotenkin viatonta sen tähden se puhuu kaiken kerralla modernin sielun kolmelle aistille. Kuinka vahingollista minulle onkaan tämä wagneriaaninen orkesterin sointiväri. Kutsun sitä siroccoksi (lämmin etelätuuli). Se saa minut hikoilemaan. Minun hyvä tuuleni on kadonnut. Nietzsche lähetti Tapaus Wagner -kirjansa myös Bizet n saksankielentaitoiselle leskelle. Juuri Carmen oli hänen mielestään Wagnerin teosten täydellinen vastakohta. Siihen peilaten Nietzsche toteaa mm., ettei Wagner ymmärrä, mitä on todellinen intohimo. Palauttakaamme mieliin, että vuodesta 1854 Wagneriin vaikutti schopenhauerilainen ajattelu, jonka mukaan musiikin todellinen olomuoto ei ole kauneus vaan Korkein. Musiikin tehtävä ei ole kuvata ilmiöitä, kuten intohimoa, yhtä kärsimyksistä, joihin sokea elämäntahto johtaa. Koska musiikki on välittömässä suhteessa maailman ja meidän itsemme syvimpään olemukseen, voimme siinä kurottautua elämämme pintaliidon, yksittäisten ilmiöiden takaisen maailman, tarkkailuun, seestyä ja vapautua elämän tuskasta. Schopenhauerin filosofian perusteesi (yksinkertaistaen) on elämäntahdon kieltäminen, Nietzschen perusteesi elämän myöntäminen. Ts. kirjassa Wagneriin kohdistettu sarkasmi on samalla Schopenhauerin filosofian kritiikkiä. Kirjassa Tapaus Wagner Nietzsche tuo esiin mm. seuraavat esiinpoimimani Wagneria koskevat ajatukset: Kuinka pääsen irti Wagnerista (esipuhe). Wagnerin orkesterin sointi on keinotekoinen, brutaali ja vaarallisen viaton ; sen sijaan Bizet n sointiväri on miellyttävä (ks. yllä). Wagnerin musiikki rakentuu päättymättömälle melodialle; Bizet n musiikki on paitsi rikasta myös täsmällistä. Siinä on alku ja loppu; se muodostaa kokonaisuuden. Wagner on maailmankatsomuksellinen aivopesijä: Aikoinaan otin Wagnerin vakavasti. Ah, tuo vanha taikuri, miten paljon hän iskostikaan meihin! Ensimmäinen asia, jonka hänen taiteensa meille antoi, oli suurennuslasi. Kun sen läpi katsoi asioita, ei ollut uskoa silmiään. Kaikki näytti suurelta, jopa Wagner. Mikä ovela kalkkarokäärme! Täyttäen koko maailman rätinällään antaumuksesta, uskollisuudesta ja puhtaudesta, ylistäen moraalista puhtautta se itse vetäytyy korruptoituneesta maailmasta. Ja me uskoimme kaikkeen tuohon. (Tapaus Wagner: luku 3.) Wagner peräänkuuluttaa Lunastusta ja Pyhyyden palvontaa: Mitä muuta asiaa Wagner olisi ajatellut syvällisemmin kuin lunastusta. Hänen oopperoissaan yksi jos toinenkin haluaa tulla lunastetuksi, joskus joku vähäpätöinen mies, joskus nainen. Lunastus on hänen ongelmansa ja kuinka rikkaasti hän muunteleekaan tätä johtoaihettaan. Jos kukaan, niin juuri Wagner opettaa meille, miten viattomat ovat moraalisesti parempia kuin mielenkiintoiset synnintekijät (tapaus Tannhäuser)! Tai kuinka Vaeltava juutalainen pelastuu, asettuu aloilleen kun vain pääsee naimisiin (tapaus Lentävä Hollantilainen). Tai kuinka vanhat turmeltuneet naiset pitävät par-
Nietzsche ja Wagner haana sitä, että puhtaat nuorukaiset lunastavat heidän syntinsä (tapaus Kundry). Tai miten kauniit neidot katsovat parhaakseen, että heille suo lunastuksen juuri wagneriaaninen ritari (tapaus Nürnbergin mestarilaulajat). Tai että ritari voi suoda lunastuksen myös naimisissa olevalle naiselle (tapaus Tristan ja Isolde). Tai että ikääntyneen Jumalan vapauttaa lopulta vapaa henki ja sankari, joka ei usko moraaliin (tapaus Nibelungen sormus). Palvokaa ennen kaikkea tätä syvällisyyttä! Ymmärtäkää sitä! Omasta puolestani varon ymmärtämästä sitä! Muutakin voi oppia Wagnerin oopperoista.... Esimerkiksi, että sillä, ettei mene oikeaan aikaan sänkyyn, voi olla vakavat seuraukset (tapaus Lohengrin, vielä kerran); ja ettei pitäisi haluta aivan tarkkaa tietoa siitä, kenen kanssa on mennyt naimisiin (tapaus Lohengrin jo kolmannen kerran). Lentävä Hollantilainen saarnaa ylevää totuutta, kuinka nainen saa levottomimmankin miehen tasapainoiseksi. Wagnerin sanoin nainen siis lunastaa miehen. Jos näin on, olisiko se toivottavaa. (Tapaus Wagner: luku 3.) Kirjasensa jälkikirjoituksessa Nietzsche ilkeilee ja kertoo, miten Wagnerin hautajaisissa Münchenin Wagner-seuran kukkaseppeleen nauhassa ollut teksti Vapautus lunastajalle sain usean läsnäolijan mielessä muodon Vapautus lunastajasta. Kuului helpotuksen huokaisuja. Vallankumouksellinen Wagner polvistuu ristin ääreen ja siirtyy optimismista pessimismiin: Myös Nibelungen sormus on kertomus lunastuksesta. Tällä kertaa lunastettu on Wagner. Puolet elämästään Wagner uskoi vallankumoukseen kuten ranskalaiset aikoinaan. Hän etsi sitä riimukirjoituksin kirjoitetuista myyteistä. Hän uskoi, että Siegfriedin hahmossa hän oli luonut tyypillisen vallankumouksellisen taistelijan muotokuvan. Mistä johtuvat maailman onnettomuudet?, kysyi Wagner itseltään. Vanhoista sopimuksista, hän vastasi niinkuin vallankumouksen ideologin kuuluukin. Yksinkertaisesti siis vanhoista tavoista, laista, moraalikäsityksistä, instituutioista, kaikesta, minkä varassa vanha maailma, vanha yhteiskunta on. Miten päästä eroon maailman kurjuudesta? Miten voimme lakkauttaa vanhan yhteiskunnan? Ainoastaan julistamalla sodan sopimuksia (so. perinteitä ja moraalikäsityksiä) vastaan. Juuri näin Siegfried teki. Hän aloitti taistelun jo hyvin varhain. Jo hänen syntymisensä oli sodanjulistus moraalikäsityksiä vastaan. Hänhän syntyi tähän maailmaan aviorikoksen ja insestin seurauksena. Näin ei tosin itse saaga kerro. Wagner keksi tämän radikaalin piirteen korjaillen vanhaa tarinaa. Siegfriedin varsinainen pyrkimys on vapauttaa nainen, lunastaa Brünnhilde. Siegfried ja Brünnhilde; vapaan rakkauden sakramentti; kultaisen ajan uusi nousu; vanhan moraalin jumalten hämärä kaikki sairas on poistunut maailmasta. (Tapaus Wagner: luku 4.) Nietzsche toteaa, että Wagner purjehtii pitkään iloiten kurssistaan, kunnes seuraa onnettomuus. Laiva iski kallioriuttaan ja Wagner juuttui kiinni. Riutta oli Schopenhauerin filosofia. Wagner nousi maihin täysin vastakkaiseen maailmankatsomukseen. Se, mitä hän oli aikaisemmin siirtänyt musiikkiinsa, oli optimismia. Nyt häntä hävetti! Hänen musiikissaan oli ollut juuri sitä optimismia, josta Schopenhauer käytti epiteettiä häpeällinen optimismi. Wagneria hävetti jo toisen kerran. Tilanne tuntui epätoivoiselta. Lopulta tie ulospääsyyn valkeni. Entäpä jos hän määrittelisi kallioriutan, jolle oli haaksirikkoutunut, päämääräkseen, salatuksi tarkoituksekseen. Bene navigavi, cum naufragium feci, kun kärsin haaksirikon, olen navigoinut hyvin! Niinpä Wagner kääntää Ringin Schopenhauerin käsitteistöön. Nyt kaikki meneekin vikaan, kaikki katoaa, uusi maailman on yhtä paha kuin vanhakin; tyhjyys, intialainen Kirke kutsuu. Alunperin Brünnhilden tuli jättää hyvästit maailmalle laulaen vapaan rakkauden kunniaksi. Hänen tuli luopua maailmasta toivoen sosialistista utopiaa, jossa kaikki kääntyy hyväksi. Mutta nyt hänen tuleekin tehdä jotain muuta: opiskella ensin Schopenhaueria: siirtyä teoksen Maailma tahtona ja mielteenä 4. kirjan säkeisiin. Wagner oli pelastettu. Vakavasti puhuen, tämä oli lunastus. Se apu, jonka Schopenhauer antoi Wagnerille, oli mittaamaton. Vain dekadenssin filosofi pystyi antamaan dekadentille taiteilijalle jotakin, nimittäin itsensä. (Tapaus Wagner: luku 4.) Dekadenssia edustava taiteilija, siinä meillä avainsanat!... Onko Wagner lainkaan ihminen? Eikö hän pikemmin ole sairaus! Kaikki mihin hän koskettaa, tulee sairaaksi hän on tehnyt musiikin sairaaksi.... Häntä ei voi vastustaa. Hänen viettelevä voimansa kasvaa hirvittävästi, suitsukkeiden savuharsot ympäröivät hänet, häntä koskevat väärinkäsitykset parveilevat hänen ympärillään kuin evankeliumi hän ei enää käännytä vain hengeltään köyhiä. Tunnen tarvetta avata ikkunan. Ilmaa! Enemmän ilmaa! (Tapaus Wagner: luku 5.) Wagnerin oopperat ovat sairauksien galleria: Wagner uuvuttaa! Juuri siksi hän viehättää heikkoja ja uupuneita. Oi tuota vanhan mestarin kalkkarokäärmemäistä riemua, kun hän alituisesti näkee pienten lasten tulevan luoksensa. Sijoitan tämän näkemyksen asian alkupisteeseen. Wagnerin taide on sairasta.... Hän tuo näyttämölle äänekkäästi hysteerisiä ongelmiaan sekä yliherkkiä tunteitaan ja tasapainottomuuttaan; hänen sankareittensa ja sankarittariensa näyttämöllepano on kuin (patologisesti) sairaiden kuvagalleriasta. Wagnerin oopperat tuovat esille hänen oman neuroottisuutensa ja sairaudet. (Tapaus Wagner: luku 5.) 55 Wagnerin musiikki on vailla melodiaa: Entä melodia. Ajan hukkaa, hyvät ystävät. Jos olemme ihanteellemme uskollisia, säästäkäämme melodiaa! Mikään ei liene vaarallisempaa kuin kaunis melodia. Mikään ei niin varmasti rappeuta makua. Kun kauniit melodiat taas joskus tulevat rakastetuiksi, olemme kadotettuja.... Periaate on: melodia on moraalitonta. Todistus: Palestrina. Käytännön sovellutus: Parsifal. Melodian puute jopa pyhittää teoksen. Ja tässä intohimon määritelmä tai (se voidaan myös ajatella) rumuuden voimistelua, hyppynaruna harmoninen epävireisyys. Ystävät, uskaltakaamme olla rumia. Wagnerilla on ollut siihen uskallusta. Kierikäämme pelottomasti harmonianvastaisessa mutakylvyssä. Älkäämme säästäkö käsiämme. Vain siten meistä tulee luonnollisia... Älkäämme koskaan myöntäkö, että musiikin tarkoitus on virkistää mieltä, tuoda iloa. Älkäämme antautuko ilolle! Sinä hetkenä, kun taiteeseen suhtaudutaan hedonisesti (mielihyvän tunteella), olemme kadotettuja.... Mikään ei ole sinänsä suositeltavampaa kuin pieni annos teeskentelyä. Se johtaa arvokkuuteen. Valitkaamme hetki, jolloin on säädyllistä näyttää synkältä, huokailla julkisesti, tuoda esiin suurta kristillistä sääliä. Ihminen on turmeltunut. Kuka lunastaa hänet? Mikä tuo hänelle pelastuksen? Älkäämme vastatko tähän! Olkaamme varovaisia! (Tapaus Wagner: luku 6.) Oliko Wagner muusikko lainkaan? Ei ainakaan vaistonvaraisesti. Jotain muuta hän oli sitä enemmän: verraton näyttelijä ja näyttelijänä hän oli tyranni. (Tapaus Wagner: luku 8.) Wagner on suuri musiikin melankolikko: Mitä piittaamme Tannhäuserin alkusoiton brutaalisuudesta tai Valkyyrian sirkuksesta! Tannhäuserin marssi on Biedermeier-tyyliä, Lentävän Hollantilaisen alkusoitto on paljon melua tyhjästä. Lohengrinin preludi on hyvä esimerkki petollisesta musiikista, sen mukaansatempaavuus on hypnoottista. En pidä sellaisesta musiikista, jonka ainoa tavoite on vaikuttaa hermostoon. Tästä frescomaalari Wagnerista poikkeaa täysin se toisenlainen Wagner, joka jättää jälkeensä pieniä jalokiviä. Hän on musiikkimme suurin melankolikko, täynnä vivahteita, hellyyttä ja lohduttavia sanoja, joita ei osaisi häneltä odottaa, raskassydämisen, surumielisen ja uneliaan onnellisuuden mestari. (Tapaus Wagner: luku 7.) Nietzschen kirjan Tapaus Wagner ajatukset ovat osoitus filosofin suunnattomasta pettymyksestä arvostamansa ja rakastamansa ihmisen ja miehen suhteen. Nietzsche kirjoittaa: Olin erehtynyt pitäessäni Wagneria nerona nyt minulle on selvinnyt, että hän oli valheita luova, valheellinen nero.
56 Kuka on Nietzsche? Ovatko ajatukset Tapaus Wagnerissa merkittäviä ja uskottavia? Luokaamme silmäys Nietzschen henkilöhahmoon ja ajattelijalaatuun. Friedrich Wilhelm Nietzsche syntyi 15.10.1844 pappisperheeseen. 5-vuotiaana hän jäi orvoksi isästään, jonka syntymävuosi 1813 oli sama kuin Wagnerin, Verdin ja Kierkegaardin. Nietzschen lapsuus kului äidin, pikkusisko Elisabethin, isoäidin ja kahden tädin huoltamana. Koska suvussa oli ollut monta sukupolvea pappeja, odotettiin pojastakin perinteen jatkajaa. Pikku pappi, joksi Nietzscheä kutsuttiin koulussa, edistyy opinnoissaan, saa stipendin ja pääsee opiskelemaan vahvasti luterilaishenkiseen oppikouluun. Hän tuntee voimakasta kiitollisuudenvelkaa Jumalalle ja kuninkaalle. Nietzsche kertoo filosofointinsa alkaneen uskonnollisista kysymyksistä. Hän oletti, että tiede ja uskonto voidaan sovittaa yhteen. Kuitenkin jo vuonna 1862 kirjoitetussa esseessä Kohtalo ja historia tämä näkemys horjuu:... koko kristinusko perustuu olettamuksiin, kuten Jumalan olemassaolo, kuolemattomuus, Raamatun auktoriteetti.... Olen koettanut kieltää kaiken; voi, repiminen on helppoa, mutta rakentaminen! Ja itse repiminenkin näyttää helpommalta kuin se on. (Salomaa: 18.) 20-vuotiaana Nietzsche lähtee opiskelemaan Bonnin yliopistoon teologiaa ja filologiaa (kielitiedettä). Hän jättää pian jumaluusopin ja kirjoittaa sisarelleen: Jos haluat sielunrauhaa ja onnea, niin usko. Jos tavoittelet totuutta niin tutki! Nietzsche seuraa Leipzigiin suosikkiprofessoriaan. Hän löytää antikvariaatista Schopenhauerin kirjan Die Welt als Wille und Forstellung (Maailma tahtona ja mielteenä). Muistatteko kirjan, jonka Wagner aikoinaan luki neljä kertaa yhdeksän kuukauden aikana? Myös Nietzschelle tutustuminen Schopenhauerin ajatuksiin ja persoonaan oli järisyttävä kokemus. Nietzsche tunsi saaneensa opettajan, joka auttoi häntä löytämään itsensä. Hän oli koko elämänsä ajan Schopenhauerin filosofian vaikutuksen alainen, jopa silloinkin, kun piti itseään tämän vastustajana. Schopenhauerilta Nietzsche sai filosofiansa kaikkien kehityskausien keskeisen ongelman: kysymyksen elämän arvosta. Hän ratkaisee sen toisin kuin oppi-isänsä, jonka johtoajatus on elämäntahdosta luopuminen. Nietzschen filosofian johtava ajatus on elämän puolustaminen. Tapa, jolla hän sen eri kehityskausinaan tekee, vaihtuu, mutta probleema pysyy samana. (Salomaa: 21 22.) Myös Schopenhauerin ateismi saa Nietzschessä vastakaikua. 23-vuotiaana opiskelijana Nietzsche kutsutaan asepalveluun ratsuväkeen. Yrittäessään kiivetä hevosen selkään hän saa pahan rintavamman ja joutuu sairaslomalle, minkä johdosta hänelle jää aikaa Nietzsche ja Wagner ajatella ja pohdiskella opintojaan. Nietzsche osoittaa varsin kriittistä suhtautumista akateemisuuteen. Ja mitä on kielitiede hitaasti lukemisen taitoa! Itse asiassa Nietzsche oli aivan valmis alan vaihtoon. Hän on lukenut Schopenhaueria, tutustunut valistusfilosofeihin ja kreikkalaiseen filosofiaan. Erityisen hyvin hän tunsi Herakleitoksen ja skeptikot. Hän oli tutkinut mm. Wagnerin pianopartituureja hänhän itse myös sävelsi. Hän oli perehtynyt Goethen, Heinen, Shakespearen, Byronin ja Hölderlinin runouteen ja Darwinin ajatuksiin. Me kaikki tiedämme, että Nietzscheen liitetään ajatus yli-ihmisestä. Darwinin kehitysopin johdosta hän näyttää ajattelevan, että niin kuin kasvi- ja eläinlajit ovat asteittain syntyneet toisistaan, täytyy ihmisestä syntyä yli-ihminen. Luopuessaan myöhemmin kehitysopista Nietzschen täytyi määritellä käsite yli-ihminen uudelleen. Yli-ihminen tulevaisuuden päämääränä ei enää soveltunut hänen uuteen näkemykseensä, joka kielsi kaiken edistyksen ja jonka mukaan taaksepäin vievä kehitys on yhtä helposti osoitettavissa kuin eteenpäin kulkeva. Nietzsche käsittikin yli-ihmisen suureksi yksilöksi, joka esiintyy silloin tällöin yksittäisenä ilmiönä menneisyydessä ja jonka esiintymistä tulevaisuudessa olisi helpotettava. Läheisesti yli-ihmisajatukseen liittyy Nietzschen myöhempi samanlaisen ikuisen paluun ajatus. Nietzsche toteaa, että vain se, joka ei kammoa ajatusta, että juuri tämä elämä toistuu ikuisesti, osoittaa todella omistavansa täyden voiman juurtua nykyiseen, tämänpuoleiseen elämään. Ihmisen on annettava tälle elämälle kaikkein korkein arvo. Minun ihmisen suuruuden mallini on amor fati: se, ettei halua mitään toisenlaisena. Ei siis ole ainoastaan kestettävä välttämättömyyttä vaan sitä on rakastettava. Se yli-ihmisajatus, jota Nietzsche Zarathustrassa julistaa, lähtee tyytymättömyydestä nykyajan ihmisiin ja demokratiaan. Olemme pieniä ja kurjia, itsetyytyväisiä ja nautinnonhaluisia. Olemme kaukana renessanssi-ihmisistä, roomalaisista ja kreikkalaisista. Opetan teille yliihmistä. Ihminen on sellainen, joka on voitettava. Yli-ihminen sisältää itsessään kaikki korkeimmat arvot. Mutta nyt olen ohittanut kronologisen järjestyksen. Zarathustra ja kaikki muutkin Nietzschen kirjat ovat vielä ilmestymättä. Nietzsche siis opiskelee edelleen Leipzigissa. Hän oli syvästi liikuttunut Wagnerin musiikista, erityisesti Tristanin värisevyydestä ja suloisesta loputtomuudesta. Derek Watsonia siteeraten: Nietzsche oli kääntynyt wagnerilaisuuteen tutkittuaan innokkaasti Tristanin ja Isolden pianopartituuria (Watson: 259). Mitä tapahtuukaan: Juuri kun Nietzsche on valmis alan vaihtoon, Sveitsistä, Baselin yliopistosta, saapuu kirje hänen opettajalleen, professori Ritschlille. Kirjeessä kysytään tämän mielipidettä siitä, voidaanko Nietzsche valita filologian professoriksi Baseliin. Paikalliset asiantuntijat olivat lukeneet Nietzschen kreikkalaista kulttuuria käsittelevät esseet, jotka oli julkaistu Rheinisches Museum -sarjassa. Friedrich Ritschlin, yleisesti ottaen konservatiivisen professorin, vastaus, suosituskirje, kertoo meille jotain Nietzschen persoonasta: Vaikka olen seurannut monen lahjakkaan nuoren kehitystä 39 työvuoteni aikana, en ole vielä koskaan tuntenut ketään, joka olisi yhtä kehittynyt niin nuorena kuin Nietzsche.... Jos Jumala suokoon hän elää kyllin kauan, ennustan, että eräänä päivänä hän on yksi Saksan eturivin filologeja. Hän on nyt 24-vuotias vahva, tarmokas, terve, fyysisesti ja moraalisesti rohkea.... Tämän lisäksi hänellä on kadehdittava lahja, kyky esittää ajatuksia puhuen vapaasti ja samalla rauhallisesti, taitavasti ja selkeästi. Hän on idoli, ja haluamattaan, nuoren filologisukupolven johtaja. Opiskelijat täällä Leipzigissa tuskin malttavat odottaa saavansa kuunnella häntä luennoitsijana. Sanotte, että kuvailen ilmiötä. Mutta, se hän on ja lisäksi hän on miellyttävä ja vaatimaton. Hän on myös lahjakas muusikko, mikä lienee tässä tapauksessa epäolennaista. (The Portable Nietzsche: 7 8.) Nietzsche ja Wagner tapaavat Wagner lähti jostain mystisestä syystä tapaamaan sukulaisiaan Leipzigiin. Watson kirjoittaa: Tämän salaisen matkan syy on jäänyt epäselväksi, mutta sen tuloksena oli erittäin kauaskantoinen tapaaminen. Marraskuu 8. päivän iltana [1868] Brockhausien kotona pidettyyn illanviettoon osallistui muuan nuori klassisen filologian opiskelija, Friedrich Nietzsche... [joka] oli nyt riemusta suunniltaan tavatessaan sankarinsa. Wagner... ilahdutti Nietzscheä tunnustamalla velkansa Schopenhauerille. Ennen kuin ilta oli päättynyt, Wagner esitti Nietzschelle sydämellisen kutsun: heidän oli välttämättä jatkettava keskusteluaan musiikista ja filosofiasta Tribschenissä. (Watson: 259.) Professorinimitysasia edistyy siitä huolimatta, että Nietzsche ei ole suorittanut muodollista tohtorin tutkintoa. Jopa Ritschl oli ollut skeptinen sen suhteen, mutta kuinka ollakaan, Baselissa ohitetaan muodollisuudet. Ritschl toteaa: Saksassa se olisi ollut mahdotonta. Hän katsoo asiakseen kuvailla vielä suojattiaan: Nietzsche ei ole erityisen innostunut politiikasta. Hän saattaa, yleisesti ottaen, tuntea jonkinlaista sympatiaa Saksan kasvavaa suuruutta kohtaan, vaikkei hän laillani tunnekaan mitään vetoa preussilaisuuteen. Sen sijaan hän on kiinnostunut kansalaisvapauksista ja henkisestä kehityksestä, joten hän arvostaa teidän sveitsiläisten instituutioita ja elämäntapaa.... Minulla ei ole vähäisintäkään
Nietzsche ja Wagner epäilystä siitä, etteikö hän ylen lahjakkaana työskentelisi mitä parhain tuloksin. Hän yksinkertaisesti on kykenevä tekemään mitä ikinä haluaa tehdä. (The Portable Nietzsche: 8.) Leipzigin yliopisto päättää myöntää epätavallisen älyllisen kapasiteetin omaavalle Nietzschelle oppiarvon ilman loppututkintoa. Vain 24-vuotiaana tämä siirtyy klassisen filologian oppituolin haltijaksi ja sittemmin professoriksi 25-vuotiaana! Baseliin. Jo aiemmin ajattelemansa uranvaihdon johdosta asema ei tunnu miltään erityiseltä saavutukselta. Sekavin tuntein, mutta imarreltuna hyväksyin professuurin (N for B: 11). Kymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1879, Nietzsche jättää virkansa heikentyneen terveyden johdosta. Kuten muistamme, Wagner oli pyytänyt Nietzscheä vierailulle. Watson kirjoittaa: Nietzsche... poikkesi retkellään Tribscheniin 15. toukokuuta [1869]. Kun hän lähestyi taloa, hän kuuli joukon pianolla soitettuja sointuja, jotka toistuivat toistumistaan. Myöhemmin hän tunnisti kohdan Siegfriedin kolmannessa näytöksessä esiintyviksi Brünnhilden sanoiksi Verwundet hat mich, der mich erweckt minua haavoitti se, joka minut herätti. Kohtalokkaan merkitykselliset sanat! Wagner oli ilahtunut tavatessaan älykkään nuoren miehen... ja kutsui hänet takaisin kahden päivän kuluttua. Kysymyksessä oli ensimmäinen lukemattomista onnellisista vierailuista. (Watson: 261.) Keskinäinen viihtyminen ja ystävyys oli ilmeistä: Kun Wagner alkoi painattaa Mein Lebenin ensimmäisiä osia, sai Nietzsche joksikin aikaa tehtäväkseen hoitaa kirjeenvaihtoa saksaa taitamattoman kirjanpainajan kanssa. Hän myös luki kirjan alkuosan oikovedokset. Nietzsche osoittautui monessa suhteessa hyödylliseksi ystäväksi. Hän hoiti jopa ostokset Cosiman puolesta. Tämän tehtävän hän hoiti äärimmäisen tunnollisesti, varmistautui siitä, että tavarat olivat ensiluokkaisia, ja varsinkin lasten joululahjat hän valitsi mitä suurimmalla huolella. Nietzsche oli Wagnereiden jouluvieraana Tribschenissä, ja Cosima luki hänelle Wagnerin Parsifal-luonnoksen. Wagner pyysi Nietzscheä valitsemaan jonkin korppikotka-aiheen Mein Lebenin tunnuskuvaksi. Korppikotka on saksaksi Geier tai vanhahtavan kirjoitustavan mukaan Geyer. Tapaus Wagner -kirjasen jälkikirjoituksen alaviitteessä (The Case: jälkikirjoitus, 182) juuri Nietzsche ilmoitti maailmalle, että Geyer oli Wagnerin isä. Tämä toteamus perustui kaiken todennäköisyyden mukaan tietoon, jonka hän oli saanut keskustellessaan luottamuksellisesti Wagnerin kanssa (Watson: 267). Vuoden 1870 alussa Nietzsche lähettää Wagnerille käsikirjoituksena kaksi luentoaan: Kreikkalainen musiikkidraama sekä Sokrates ja tragedia. Wagner havaitsee Nietzschen tutkijanotteen ennakkoluulottomuuden ja ajattelee, että tämän lahjat tulisi suunnata wagnerilaisiin tarkoitusperiin. Nietzschehän oli hänen intohimoinen ihailijansa, jolla lisäksi tulisi mitä todennäköisimmin olemaan suurta vaikutusvaltaa akateemisissa piireissä. Wagner Nietzschen oppimestarina Vaikka aviopari Wagner usein esiintyikin mahtipontisesti ja komentelevasti, Nietzsche kuitenkin piti Mestaria parhaana mahdollisena ajattelutapansa muokkaajana elämää ja taidetta koskevissa kysymyksissä. Hän oli valmistautunut ummistamaan silmänsä Wagnerin henkilökohtaisilta heikkouksilta... sekä kaikilta alentuvilta ja asiantuntemattomilta huomautuksilta, joita Cosima esitti filologiasta ja klassikoista, eikä hän aikonut välittää edes siitä, että Mestari esitti mahtipontista kritiikkiä asioista, joita hän tuskin ymmärsi. (Watson: 267.) Nietzsche antoi anteeksi... Wagnerin raivonpurkaukset, hänen moneen kertaan karkeat tapansa sekä hyvää tarkoittavat, mutta väärät neuvonsa. Nietzsche ei piitannut mistään muusta kuin siitä, että hän oli mahdollisimman lähellä sitä kirkastunutta maailmaa, sitä ideaa korkeammanasteisesta järjestyksestä ja syvemmästä totuudesta, joka väikkyi Wagnerin mielessä. Hän oli onnellinen voidessaan seurata miestä, joka tuntui täydelliseltä kreikkalaisten ihanteiden ruumistumalta sekä modernin Saksan henkiseltä arkkitehdiltä. (Watson: 267.) Wagner alkoi muuttua kärsimättömäksi, jos Nietzschen tervetulleiden vierailujen väliin jäi aukkoja. Hän oli saanut niin hyvän käsityksen uudesta ystävästään, että aikoi nimittää tämän Siegfriedin lailliseksi holhoojaksi, koska pelkäsi, ettei eläisi itse niin kauan, että tästä ehtisi tulla aikuinen. Cosimakin toivotti wagnerilaisuuteen niin kiitettävästi paneutuneen professorin aina tervetulleeksi siitä huolimatta, että häntä ärsytti, ettei Nietzsche ollut kirjoituksissaan kylliksi wagneriaaninen. Ei ollutkaan ihme, että Nietzsche rakastui varsin pian Cosimaan. (Watson: 268.) Nietzschen työskentely yliopistossa keskeytyi ranskalais-preussilaisen sodan johdosta. Hän oli nyt Sveitsin kansalainen ja osallistui sotatoimiin vapaaehtoisena lääkintäjoukoissa. Hän menetti terveytensä sairastuttuaan punatautiin ja kurkkumätään. Wagnerilla on vaikeuksia hillitä riemuaan sodan johdosta: Sota on jaloa! Hän oli aikeissa kirjoittaa Bismarckille ja pyytää tätä pommittamaan Pariisia, jonka palaminen olisi symboli sille, että maailma olisi vihdoin päässyt vapaaksi kaiken pahuuden ikeestä. (Watson: 269.) Nietzsche ei malta hoitaa itseään kuntoon. Hänellä on raskas aikataulu yliopistolla, ja hän kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa. Vapaa-aikansa hän jakaa kirjansa ja Wagnerien luona vierailemisen kesken. 57 Nämä olivat jo saaneet luettavaksi hänen esseensä Dionyysinen maailmankatsomus. Cosimalla on syntymäpäiväjuhlat joulupäivänä 1870. Nietzsche antaa hänelle lahjaksi käsikirjoituksen Tragedian idean synty. Olen erittäin tyytyväinen sen vuoksi, että Richardin ideoita voi laajentaa tällä alueella, toteaa Cosima. (Watson: 272.) Tragedian idean synnystä kehittyi 1872 julkaistu Tragedian synty, jonka alaotsikko on Musiikin hengestä. Kirjan esipuhe on omistettu Richard Wagnerille. Sen luvut 1 6 ovat johdannollisia eivätkä tyylillisesti korkeatasoisia. Kirjan keskeinen sanoma, tragedian synty ja kuolema, käydään läpi luvuissa 7 15. Luvuista 16 25, Wagnerin osiosta, sanotaan, että ne ovat arvottominta, mitä Nietzsche koskaan on kirjoittanut ja tämän hän itsekin pian oivalsi. Nietzsche, jolla oli tapana käydä keskustelua kirjojensa kanssa, lisäsi vuoden 1886 painokseen kappaleen otsikoiden sen Yritys itsekritiikkiin. (The Birth: 13.) Wagnerit sen sijaan, kuten arvata saattaa, olivat erittäin tyytyväisiä Tragedian syntyyn. Eikä ihme, sillä teos seuraa Wagnerin 1849 kirjoittaman Tulevaisuuden taideteos -traktaatin perusteluja. Siinä Wagner on Dionysos, von Bülow Theseus ja Cosima Adriane. Brahms oli vähän aikaa Apollo-kandidaatti tämän vertauskuvan saksalaisessa uudelleensyntymisprosessissa. Nietzsche puolestaan näki Brahmsin Triumphliedissä händeliläisen kuoroperiaatteen uudelleensyntymän. Siinä oli Apollon henkeä, aivan kuten Wagner edusti Dionysoksen henkeä. (Watson: 306.) Tragedian synnyssä Nietzsche esittää käsityksensä kreikkalaisen kulttuurin olemuksesta. Taide perustuu kahteen vastakohtaiseen perusviettiin, apolloniseen ja dionysiseen. Apolloninen taide on yksilöllistymisen ilmaus, kaunis muoto, näky ; dionyysinen etsii tiensä olioiden syvimpään olemukseen. Nietzsche valaisee ajatustaan esimerkillä unesta ja humalasta. Kumpikin vapauttaa meissä erilaisia taiteellisia voimia. Uni vapauttaa näkemisen, yhdistämisen ja runoilemisen, humala eleiden, intohimojen, laulun ja tanssin voimat. Molemmille on yhteistä, että ne vapauttavat meidät olemassaolon kärsimyksestä ja saavat meidät myöntämään elämän. Dionyysisen taiteen voimakkain ilmaisu on musiikki. Se saa meidät samaistumaan alkuolemukseemme, jossa sokea tahto vallitsee ja intellekti nukkuu. Apolloninen puolestaan pyrkii ikuistamaan kauniit ilmiöt, kauniin harhan ; se saa ihmisen tuntemaan itsensä pyyteettömäksi, tyyneksi, pyhitetyksi, sopusointuiseksi itsensä ja olemisen kanssa. (Salomaa: 35 37.) Minä olen Dionysos, sanoi Nietzsche usein. Myöhemmissä teoksissaan hän ei yhdistänyt dionyysistä vain taiteeseen, vaan antoi sille laajemman merki-
58 tyksen. Elämä pitää myöntää kaikessa laajuudessaan. Meidän tulee tahtoa elämää sen vieraimmissa ja kovimmissakin muodoissa eikä pyrkiä irrottautumaan siitä kuolettamalla tahtomme, niin kuin Schopenhauer opettaa. Cosima järjestelee Wagnerin 60-vuotisjuhlia. Nietzsche on nyt tuntenut idolinsa neljä vuotta. Teatterin peruskivi on laskettu Bayreuthissa. Rahaa tarvitaan. Nietzsche laatii vetoomuksen, jonka Wagner-yhdistysten jäsenet kuitenkin hylkäävät kokouksessaan liian kiihkeänä. Julkisia kiistojakin käydään. Wagner joutuu mukaan lehdistökirjoitteluun, jota koko Saksan lehdistö seuraa riemuissaan. Eräs tohtori Puschmann pyrkii kirjassaan osoittamaan Wagnerin mielisairaaksi. Hän päättelee, että koska Wagner uskoo olevansa filosofi, poliitikko, muusikko, näytelmäkirjailija, talousmies, pelastava Vapahtaja ja Messias, hänen täytyy olla suuruudenhullu. Sitä paitsi Wagner kärsii hänen mielestään vainoharhaisuudesta, järjettömyydestä, moraalikäsitysten vääristymästä ja todellisuudentajun puutteesta. (Watson: 282.) Nietzsche nousee puolustamaan Wagneria kirjoittamalla häntä tukevan kirjeen erääseen musiikkilehteen tammikuussa 1873. Ironista kyllä, Wagner oli juuri sillä hetkellä pahemman kerran loukkaantunut Nietzscheen, koska tämä oli torjunut hänen kutsunsa tulla Bayreuthiin ottamaan vastaan uutta vuotta. Helmikuussa Wagnerit ottivat kylmästi vastaan ensimmäisen Nietzschen Epäajanmukaisia tarkasteluja -kirjoista, koska se ei sivunnut missään vaiheessa Wagnerin omaa suurta työtä. Cosima jopa ehdotti, että Nietzschen pitäisi parantaa saksaansa. (Watson: 289.) Välirikko Kun Nietzsche monien pyyntöjen jälkeen lopulta elokuussa 1874 saapuu Wahnfriediin, syntyy monta hankalaa tilannetta. Nietzsche ja Wagner olivat tähän aikaan huomattavan paineen alaisia. Molemmat olivat luonteeltaan itsekeskeisiä, kärsimättömiä ja ylpeitä sekä kannanotoissaan rajuja. Oli väistämätöntä, että heidän välillään tapahtuisi eräänä päivänä räjähdys, koska heillä oli aivan liian samankaltaiset heikkoudet. Molemmat olivat näet alkaneet pitää itseään länsimaisen sivistyksen pelastajina, eikä kumpikaan heistä sietänyt minkäänlaista vastaan väittämistä. (Watson: 290.) Watson arvelee Nietzschen päättäneen asettaa ystävyytensä Wagneriin koetukselle panemalla toimeen sarjan pikkumaisia ja pahankurisia tempauksia, joiden tarkoitus oli Wagnerin ärsyttäminen. Ensinnäkin hän kiihdytti Wagneria julistamalla saksan kielen pannaan ja teeskentelemällä haluavansa puhua tästä lähin vain latinaa. Sitten hän veti moneen kertaan esiin Brahmsin Triumphliedin partituurin, tuon likilaskuisen ylistyslaulun Nietzsche ja Wagner Preussin Ranskasta saamalle voitolle. Aina kun Wagner näki tämän punaisiin kansiin sidotun partituurin, hän reagoi (omien sanojensa mukaan) kuin härkä punaisen vaatteen nähdessään. Cosima raivostui Mestarin henkiseksi tueksi ja tunsi yökötystä nähdessään tämän punaisiin kapaloidun näytteen... heidän pianonsa päällä kaikessa karmosiininpunaisessa loistossaan. Tämä käynti oli Nietzschen viimeinen vierailu Wagnereilla kahteen vuoteen. Hänet tosin kutsuttiin kylään usein, mutta hän kieltäytyi, osittain heikon terveytensä, osittain myös sen aavistuksen johdosta, että Wagner ja hän eivät enää mahtuisi samaan maailmaan. (Watson: 289.) Brahmsia on siis turha syyttää Nietzschen ja Wagnerin erilleen ajautumisesta. Nietzschen näkemys Wagnerin taiteesta muuttui perusteellisesti ensimmäisten Bayreuthin juhlien aikana. Hän joutui kyseenalaistamaan näkemyksensä, jonka mukaan juuri Wagnerin taide olisi yhdistänyt dionyysisen ja apollonisen elementin tragedian hengessä, kuten hän oli Tragedian synnyssä olettanut. (Watson: 306.) Virheeni oli tämä: matkustin Bayreuthiin ihanne rinnassani ja olin siten tuomittu kokemaan mitä katkerimman pettymyksen. Rumuuden irvokkuuden ja vahvan pippurin ylivalta tyrmäsi minut kokonaan. (Nietzschen aforismi 1878.) Näin ajatteli Nietzsche vuonna 1878. Kaksi vuotta aikaisemmin, kesällä 1876, Bayreuthiin oli kokoontunut suuri joukko kuuluisuuksia, jota hyväntuulinen Wagner viihdytti. Ensimmäiset musiikkijuhlat olivat alkaneet. Jokaisen vieraan, katsomisen arvoisten katsojien, nähtiin lukevan omaa uunituoretta kappaletta Nietzschen esseestä Richard Wagner Bayreuthissa, Epäajanmukaisia tarkasteluja -kirjan 4. painosta. Essee on hehkuva kunnianosoitus Wagnerille, innostunut tilinteko siitä, mitä tämän taide ja ystävyys olivat niin monen vuoden ajan merkinneet Nietzschelle. (Watson: 290.) Cosima oli esseen saatuaan istunut puoleen yöhön sitä lukemassa. Sähkeessään Nietzschelle hän kiittää tätä ainoasta virkistyksestä ja mielen ylennyksestä, mitä oli viime aikoina kokenut Ringin harjoitusten ohella. Wagner kirjoittaa Nietzschelle: Ystävä, kirjasi on suuremmoinen. Miten opit tuntemaan minut niin hyvin? Tule pian ja totu sen tekemään vaikutukseen seuraamalla harjoituksia. (Watson: 308.) Kuitenkin juuri tämän esseen varhaiset luonnokset osoittavat, että Nietzschen epäilykset ystävänsä taiteen ja persoonallisuuden suhteen olivat jo muotoutuneet. Nietzsche oli tajunnut, ettei Wagnerin taide ollut sitä, mitä hän oli alkuaan ajatellut. Watson toteaa: Sikiöasteella Nietzschen myöhempien kirjoitusten ydin on näkyvillä jo tässä luonnoksessa, joka sisältää oudon sekoituksen ihailua ja inhoa. Hän pohdiskeli Wagnerin palvonnan kulttiluonnetta ja niitä epäilyksiä, joita kaikkein innokkaimmat Wagner-kiihkoilijat olivat herättäneet hänessä; liioin hän ei nielaissut Wagnerin röyhkeää olettamusta, jonka mukaan hän, Wagner, pystyisi ohjaamaan Saksan kohti uljaampaa kohtaloa teatterin avulla. (307) Nietzsche oli siis pystynyt ajattelemaan yllä olevat ajatukset ja kuitenkin jättämään ne kokonaan pois esseensä julkaistusta laitoksesta! Watsonin mukaan tämä on selvin osoitus Nietzschen horjuvuudesta ja ajatusten sekavuudesta. Onko siis ihme (minun kommenttini), että Nietzsche oli sairas? Hän valitti kärsivänsä vatsaväänteistä, jatkuvista oksennuskohtauksista, sokaisevasta päänsärystä, suunnattomasta väsymyksestä ja tavattomasta valonarkuudesta. Nietzsche saapui Bayreuthiin 23. heinäkuuta. Puolentoista viikon aikana hän näki kolme Jumalten tuhon harjoitusta, Reininkullan, Valkyyrian ja Siegfriedin. Hänen heikentynyt näkönsä, migreeninsä ja heikko yleiskuntonsa eivät olleet omiaan parantamaan vaikutelmaa, jonka hän sai. Myös sosiaalinen miljöö aiheutti hänelle kidutusta. Hän kaipasi yksinäisyyttä, poistui Bayreuthista ja alkoi kirjoittaa teostaan Inhimillistä, liian inhimillistä. Tässä kirjassa hän ensimmäisen kerran osoittaa vastenmielisyytensä Wagneria kohtaan, vaikkei mainitsekaan tätä nimeltä. Hän palaa seuraamaan esityksiä sisarensa Elisabethin kanssa. Sen sijaan, että olisi nähnyt kaupungissa joukon ylevissä ja pyhissä ajatuksissa leijuvia opetuslapsia, hän törmäsikin joukkoon rikkaita, lihavia ja hyvin pukeutuneita lomailijoita, jotka pitivät perusteellisesti hauskaa ja ajattelivat enimmäkseen ruokaa ja olutta. Missä minä olin? Nietzsche huudahtaa teoksessaan Ecce homo. Minä en tunnistanut mitään, en edes oikein Wagneria. Turvauduin turhaan muistikuviini. Tribschen kaukainen, siunattu saari; ei häivääkään samankaltaisuutta! (Watson: 308.) Kirjassaan Nietzsche contra Wagner Nietzsche kuvailee elämänsä käännekohtaa: Jo kesällä 1876... jätin sisimmässäni jäähyväiset Wagnerille. En voi sietää mitään kaksinaamaista. Palattuaan Saksaan Wagner oli alentunut askel askeleelta kaikkeen, mitä en voi sietää jopa antisemitismiin. Tosiasiallisesti silloin olikin korkea aika heittää hänelle jäähyväiset; todistus tästä kaikesta tuli vain liian myöhään. Richard Wagner, näennäisesti kaikkein triumfinomaisin elävä olento, joka ei tosiasiallisesti ollut muuta kuin äreä ja epätoivoinen dekadentti, nytkähti äkisti avuttomana ja murtuneena polvilleen kristillisen ristin eteen... (Käännös: Seppo Heikinheimo.) Viimeinen tapaaminen Wagner lähtee perheineen Italiaan. Hän tapaa myös ystävänsä Malwidan, jonka vieras sinä talvena oli Nietzsche. Wagner ja Nietzsche viettävät pitkään
Nietzsche ja Wagner yhteistä aikaa Sorrentossa. Tämä on viimeinen tapaaminen. Wagner ottaa puheeksi mm. Parsifalin ja omat uskonnolliset kokemuksensa. Nietzsche pitää vanhaa ateistia teeskentelijänä: koska pakanallisesta draamasta ei ollut kassamenestykseksi, kenties kristillistä hurskautta ja lunastusta käsittelevä ooppera saattaisi muodostua sellaiseksi! Suuri taiteilija aikoi siis luopua kutsumuksestaan porvarillisen moraalin hyväksi! Kun Nietzsche alkoi pitää itseään tulevaisuuden profeettana, jonka käsissä on Euroopan kohtalo, Wagner paljastui hänelle tyranniksi, ylenpalttisuuden taiteilijaksi, rumaksi, epäsaksalaiseksi, epämelodiseksi, tukahduttavaksi, raskaaksi, vellovaksi, hämäräksi, epäterveeksi. Bayreuthissa hän ei ollut nähnyt uutta ihannetta, vaan pelkästään grand operan suurimman mittaluokan teatteriroinaa.... Wagner ei ollut enää jumala; hän oli inhimillinen, liian inhimillinen. (Watson: 309.) Ilmeisesti Wagner ei ymmärtänyt, että ystävykset olivat tulleet tiehaaraan. Hän piti Nietzschen kuoreenvetäytymistä ja synkeää mieltä sairastelun seurauksena. Wagner haavoittaa Nietzscheä verisesti syksyllä. Hän ilmoittaa tämän lääkärille pitävänsä ystävänsä sairastelun syynä liiallista masturbointia! Onneton Nietzsche! Mathilde Trampedachkin oli antanut hänelle rukkaset! Wagner koettelee myös Nietzschen huumorintajua. Talvella 1877 hän lähettää tälle Parsifalin libreton omistuksella Rakkaalle ystävälleni Friedrich Nietzschelle hänen korkeasti taivaalliselta neuvonantajaltaan. Toukokuussa Nietzsche puolestaan postittaa Wagnerille tutkielmansa Inhimillistä, niin inhimillistä. Kirja osoittaa Wagnerin mielestä, että Nietzschen henkinen tasapaino on järkkynyt. Muuta selitystä ei voinut olla sille, että Nietzsche oli pettänyt Bayreuthin! Esseessään Yleisö ja yleisön suosio Wagner kuitenkin heittää pari pilkkaa Nietzschen suuntaan naurahtaen niille nimiä mainitsematta jotka tuntevat velvollisuudekseen ryhtyä kritisoimaan kaikkea, mikä on inhimillistä ja epäinhimillistä. Nietzsche on jättänyt virkansa. Kukaan ei lue hänen kirjojaan. Wagner sen sijaan saarnaa hartaille opetuslapsilleen. Kateus ja sietämätön katumus vain lisäävät Nietzschen ahdistusta. Nietzsche kirjoittaa ystävälleen Gastille 1880: Mikään ei voi korvata minulle sitä seikkaa, että olen menettänyt viime vuosina Wagnerin myötätunnon. Unelmoin hänestä usein.... Nyt kaikki on ohi, ja mitä väliä sillä on, että olen monissa asioissa oikeassa häntä vastaan, ikäänkuin se voisi pyyhkiä pois muiston hänen menetetystä myötätunnostaan. Vuonna 1882 Nietzsche kohtaa Roomassa elämänsä rakkauden, nuoren pietarilaiskaunottaren Lou Andreas-Salomén, jonka hänelle esittelee Paul Rée. Tämä Nietzschen juutalainen psykologiystävä on myös rakastunut samaan naiseen. Kahden päivän kuluttua tapaamisesta Nietzsche kosii ja saa jälleen rukkaset. Kolmiyhteys toimii jonkin aikaa, mutta pian Nietzsche menettää molemmat toverinsa. (N for B: 50.) Ystävänsä ja rakastettunsa hylkäämänä Nietzsche alkaa kirjoittaa tunnetuinta teostaan Näin puhui Zarathustra. Kesken työn hän saa viestin Wagnerin kuolemasta. Viisi päivää myöhemmin hän kirjoittaa: Oli vaikea elää viisi vuotta vastustaen miestä, jota oli kunnioittanut yli kaiken, enkä minä ole riittävän karski siihen. Lopuksi jouduin puolustautumaan ikääntyvää Wagneria vastaan. (Kirje Gastille) Lopuksi Nietzschen Wagneriin kohdistama kritiikki kirpoaa suunnattomasta pettymyksestä. Ymmärtääksemme sen syvyyttä meidän täytyy vielä piirtää kuva Nietzschen kulttuurikäsityksestä. Aluksi kulttuuri merkitsi hänelle lähinnä taidetta, jonka korkein kehitysaste oli kreikkalainen tragedia. Sittemmin hän ajattelee, että kulttuurin tarkoitus on synnyttää yli-ihminen. Nietzschen aikalaiskritiikki on hyvin lohduton: eurooppalainen kulttuuri on kulkenut pitkään kohti tuhoa. Nykyinen Eurooppa on perustuksiaan myöten sairas. Dekadenssin ja nihilismin merkit on nähtävissä kaikkialla. Elämän vitaliteetti on heikko. Sitä osoittavat mm. orjamoraalin valta ja säälin jumalointi; demokratian ja uskonnon pyrkimys erilaisuuden ja arvojärjestyksen poistamiseen; tieteen sirpaloituminen laajojen näkökantojen sijasta. Ylenmääräinen kiire, kiihotusaineiden tarve, keskinkertaisuuden hirmuvalta on yleistä. Eurooppalaisen kulttuurin huumori: pidetään yhtä totuutena ja tehdään toista. Seisomme arvottomaksi muodostuneen olemassaolon ovella. Tämä nihilismi, väsähtäneisyys, voi myös olla uuden elämän edellytys. Elettyämme rappion loppuun voimme kenties luoda uusia arvoja.... jokainen suuri kasvaminen tuo mukanaan tavatonta repimistä ja häviämistä... Aikamme voi merkitä heikkoudentilan päättymistä ja uuden, voimakkaan ajan syntyä. Juuri uuden ajan henkiinherättämisessä Nietzsche näkee filosofiansa oleellisimman tehtävän. Taidetta hän pitää elämän pelastajana. Taiteilija, erityisesti muusikko, voi pelastaa korruptoituneen yhteiskunnan. Musiikin avulla ihminen kykenee uudelleen määrittelemään arvot ja muuttamaan halpamaisen maailman paremmaksi paikaksi elää. Wagner käytti lahjojaan väärin turvautumalla kristilliseen ideologiaan ja pessimismiin. Hän jakoi illuusioita ja vääriä arvoja. Wagner oli tauti, joka teki musiikin sairaaksi, hän oli tyypillinen 59 rappeutuneen ajan sivistyksen, dekadenssin, ilmiö. Kirjaa Tapaus Wagner seurasivat Epäjumalten hämärä nimi on irvailu Nibelungin sormuksen 4. osasta, Jumalten tuhosta jonka alaotsikko on: Miten vasaralla filosofoidaan, ja Ecce homo eli Antikristus. Yhdeksän päivää Nietzsche contra Wagner -teoksen ilmestymisestä, 3.1.1889, Nietzsche saa sairaskohtauksen Torinossa. Mielisairauden asteesta käydään yhä polemiikkia. Erään näkemyksen mukaan Nietzsche vain teeskenteli sairasta piiloutui sairauden naamion taakse (N for B: 145). Lähes kaksitoista vuotta myöhemmin, 25. elokuuta vuonna 1900, päättyi tämän yhä ajankohtaisemmaksi muodostuvan ajattelijan elämä. Pettynyt puhuu. Minä etsin suuria ihmisiä, mutta löysin vain heidän ihanteensa apinat. Kaikki totuudet ovat yksinkertaisia. Eikö siinä ole jo kaksinkertainen valhe? (Epäjumalten hämärä, Aforismeja ja nuolia) Lähteet: -Nietzsche, Friedrich, The Birth of Tragedy (= The Birth) and The Case Wagner (= The Case). Translated with Commentary by Walter Kaufmann. 1967. -Ilonen tiede. Suom. J.A. Hollo. 1997. -Näin puhui Zarathustra. Suom. J.A. Hollo. 6.p.,1995. -Epäjumalten hämärä. Suom. Markku Saarinen. 1995. -Nietzsche contra Wagner, kirjassa The Portable Nietzsche. Edited and translated by Walter Kaufmann. Reprinted 1985. Laitoksessa mukana mm. Twilight of the Idols, The Antichrist sekä kirjeitä ja elämänkerta. -Gane, Laurence, Chan, Kitty, Nietzsche for Beginners (= N for B). 1997. -Hayman, Ronald, Nietzsche. 1998. -Salomaa, J.E., Friedrich Nietzsche. 1998. -Watson, Derek, Richard Wagner. 1979 Marita Airakorven aikaisemmat artikkelit julkaisussamme: Feuerbach ja Wagner eräitä yhteyksiä, Wagneriaani numero 10, syyskuu 1997 Schopenhauer ja hänen vaikutuksensa Wagneriin, SWS julkaisu n:o 7, syksy 1995