16. sunnuntai helluntaista Tuomiosunnuntai

16. sunnuntai helluntaista Tuomiosunnuntai 16. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA MATT. 6:19 24 JUMALAN HUOLENPITO Vain se kestää, mikä on matkalla taivaaseen. Sen Jumala on suojannut joka taholta ja sinetöinyt Hengellään (Ef. 1). Tekstimme keskeisin jae onkin: Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Antiikin filosofit opettivat päinvastoin: Missä ovat ajatuksesi, siellä on omaisuutesi. Kun Rooman eräältä merkkihenkilöltä oli tuhottu kaikki omaisuus, vastustajat kysyivät vahingoniloisina: Missä nyt ovat linnoituksesi?, hän vastasi rintaansa osoittaen: Täällä ovat linnoitukseni. Se, mihin kiinnittää mielensä ja ajatuksensa, valtaa koko ihmisen. Väärät tuet pettävät koetusten hetkinä. Jos vauhtipyörä on väärin keskitetty, se särkee koko rakennuksen. Tarvitsemme kipeästi yhden pisteen keskitystä. Jos harpin kärki on asetettu yhteen pisteeseen, voidaan kynällä piirtää vaikka kuinka laajoja kehiä. Kannattaa keskittää Kristukseen. Sama opetus on Jeesuksen vertauksessa terveestä ja viallisesta silmästä. Silmä on kuin ikkuna koko ihmisen olemukseen. Se paljastaa, mitä sisällä on. Rabbit opettivat, että hyvä katse ilmaisee hyvän sydämen, paha katse pahan sydämen. Sananlaskuissa sanotaan: Iloinen silmänluonti ilahduttaa sydämen. Jos tuhlaajapoika olisi ensin tavannut vanhemman veljen ja hänen jäätävän katseensa, hän olisi ehkä iäksi paennut pimeään. Onneksi hän ensin kohtasi Isän ja hänen rakastavan katseensa. Terve silmä sallii Jumalan valon tulla ja valaista kaikki pimeät kätköt, paha silmä ei päästä totuuden valoa sydämeen (Joh. 3!). Terve silmä tarkoittaa myös yksinkertaisuutta ja suoruutta (kreikan haplotes). Siinä ilmapiirissä on hyvä elää. Ollaan edessä sitä, mitä takanakin. Uskalletaan myös rehellisesti ilmaista ajatukset. Paha silmä merkitsee repiviä ristiriitoja, jotka heijastavat pahan sydämen tilaa. Terveen silmän yksinkertaisuus on viisautta, pahan silmän arvaamattomuus tyhmyyttä. Viisaasti sanotaan Sananlaskuissa: Omahyväistä älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua. Sananl. 9:8. Terve silmä merkitsee myös sitä, että on suurinta terveyttä elää Jumalan yhteydessä ja huolenpidossa. Siitä jopa ulkonainenkin olemus saa terveyttä. On hyvä, että sydän saa vahvistusta armosta. (Hepr. 13:9). Synti, paha silmä, vääristää elämää. Synti aiheuttaa seurauksia, hyvä tuottaa tuloksia. Muuan, joka oli lähtenyt armohoidosta synnin teille, tunnusti: Kyllä on kovaa olla olematta kristitty. Tätä armon hygieniaa meidän pitäisi rohkeammin suositella. Synti on usein väärin käytettyä hyvää. Jumalan ajalliset lahjat ja lainat, mammona, voivat tuoda siunauksen, mutta väärinkäytettynä myös kirouksen. Emme voi palvella, emme pysty palvelemaan kuin yhtä herraa. Kirkegaard kuvaa Jeesuksen opetuksen valossa luomakuntaa: Juhlallinen hiljaisuus ulkona kukan ja linnun seurassa liikuttaa syvästi... Se tulkitsee sitä ehdotonta kuuliaisuutta, johon vaipuen kaikki ainoastaan palvelee yhtä Herraa... Ihminen on ainoa olento, joka on synnillään särkenyt luomakunnan yhteyden, joko siten, että hän ei tahtonut palvella yhtä Herraa tai tahtomalla palvella kahta herraa. Se juuri turmeli koko maailman ihanuuden. Kaikkein pahinta synnin muotoa on valon muuttuminen pimeydeksi. Silloin kaikkein paras on muutettu kaikkein pahimmaksi. On järkyttävää, että pahimmat teot tehdään vääristyneen uskon nimissä. Silloin ei ole enää mitään pidäkkeitä. Sen seuraukset ilmenevät lähisuhteissa, kun uskon varjolla piinataan toista. Ihminen ei enää ole armon varassa vaan armon varas. Sen seuraukset laajenevat vääristyneiden uskontojen nimissä tehtyihin hirmutekoihin. Vuorisaarnassa Jeesus ei jätä meille kuin yhden pakopaikan, Isän sylin. Kaikki muu annetaan sen ohessa. Se muu lopulta myös katoaa, mutta Jumalan armo Kristuksessa on ikuista. Se on tuliperäinen harjanne, joka kestää sekä ajan kulutuksen että viimeisellä puomilla. MIKKELINPÄIVÄ 5.10.2003 ERKKI RANTA MATTEUS 18:1 6 (7 9) 10 Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? kysyvät opetuslapset Jeesukselta. Markuksen evankeliumissa (9:33-35) sama asia on esillä käytännöllisemmässä mielessä. Matteukselle kysymys on periaatteellinen ja opillinen. Matteus on kirjanoppinut, rabbiinikoulun käynyt. Jeesuksen vastaus on yllättävä. Hän kutsuu luokseen pienen lapsen, jolla ei ollut mitään arvoa antiikin aikana. Näin jyrkästi monet selitysteokset asian ilmaisevat. Lapsella ei ollut oikeuksia. Vanhemmat saattoivat halutessaan myydä lapsensa vaikka orjaksi. Juutalaisessa ympäristössäkään pieni ei ollut arvokasta. Sivistynyttä opettajaakin kutsuttiin nimellä rab(bi), eli suuri. Nyt Jeesus rikkoo jälleen tapoja ja tottumuksia asettamalla lapsen esikuvaksi aikuisille. Jeesuksen mukaan lapsen suuruus on nöyryydessä (Matt. 23:12). Nöyrtymällä pieneksi Jumalan edessä päästään

Taivasten valtakuntaan. Matteukselle pienuus on lahjaa, ei vajavaisuutta. Jeesus lausuu myös varoituksen sanoja niille, jotka eivät arvosta ja kunnioita lasta. Pienen seurakunnan jäsenen hoivaaminen on Kristuksen hoivaamista. Sen sijaan lapsen johdattaminen pahuuteen on mitä kauhistuttavin teko. Hakemattakin tulee mieleen nykyajan viihdeteollisuus, joka ulottaa lonkeronsa mm. tietokonepelien, videoiden ja musiikin kautta entistä nuorempiin ikäluokkiin. Joukossa on runsaasti vähintäänkin arveluttavaa materiaalia, joka ei varmasti ole terveellistä lapsen henkiselle kehitykselle. Olemme lukeneet lehdistä, että huumeita kaupitellaan entistä nuoremmille. Alkoholiveron alentaminen lisää tutkijoiden mukaan etenkin nuorten ja vähävaraisten alkoholikulutusta. Jeesus puhuu laajemminkin tämän maailman viettelyksistä. Mitenkään asiaa liioittelematta voidaan todeta, että viettelysten määrä ja valikoima lienee lisääntynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana melko runsaasti. Tahtoisin tuoda esiin myös sen tosiasian, että evankeliumin torjumisen näkökulmasta viettelys voi olla jotain muutakin kuin perinteiset seksi, viini ja videot. Näennäisesti hyvää ja hyödyllistä, mutta kuitenkin Kristuksesta poispäin johdattavaa. Ns. hyvilläkin harrastuksilla voivat vanhemmat täyttää oman elämänsä sekä lapsen ja nuoren elämän niin, että elämämme kallein asia, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen jää sivuseikaksi. Jakeessa 6 on kysymys uskon jättämisestä, tähdentää Esko Haapa Matteuksen evankeliumin kommentaarissaan. Myllynkivi kaulassa merten syvyyksiin vajoava roisto tuo ehkä mieleen amerikkalaisen gangsterielokuvan, mutta asia on vakava. Joudumme pohtimaan, mikä on meidän vastuumme vanhempina ja kasvattajina? Olemmeko antaneet Kristuksen tulla kotiimme? Johdatammeko lapsia (omia ja muiden) Kristuksen luokse vai poispäin hänestä? Pienten vietteleminen saa alkunsa pienten halveksimisesta, opettaa Jeesus Matteuksen oman lähteen mukaan. Lapset ovat kuitenkin Jumalan silmissä aivan erityisasemassa. Lasten enkelit, heidän suojelusenkelinsä ja edustajansa (vrt. Ap. t. 12:15) ajavat joka hetki lasten asiaa Jumalan edessä. Juutalaiset ajattelivat, että vanhurskaat näkevät kerran Jumalan kasvot (näin toteaa Eduard Schweizer). Vanhatestamentilliseen uskoon kuuluu (esim. Ps. 91:11), että Jumala lähettää enkelinsä suojelemaan vanhurskaita. Jeesuksen aikana monet rabbit tulkitsivat tätä niin, että jokaisella vanhurskaalla on monia suojelusenkeleitä. On kuitenkin merkittävää, että Matteuksen evankeliumi liittää enkelit pieniin lapsiin, joita ihmiset niin helposti halveksivat ja väheksyvät. TIMO POKKI 18. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 12.10. MARKUS 7: 5 13 TAI MARKUS 2: 23 28 KRISTITYN VAPAUS Päivän teksteissä juutalainen vaellus (halaka) ja kristillinen vaellus joutuvat törmäyskurssille. Kysymys - mikä on oikean uskon mukaista, on aina ajankohtainen. Ihminen etsii ja pyrkii löytämään oikean tavan elää, säännellä elämää. Uskonnollisessa kentässä juutalaisuus oli nimenomaan lakiuskonto joka piti lain ja noudatti lakia elämässään, oli hyvä juutalainen. Lainopettajat ja farisealaisen puolueen kannattajat pyrkivät ulottamaan papillisen, lain mukaisen elämäntavan koskemaan koko kansaa. Uskontulkinta pitäytyi tarkasti lain kirjaimelliseen noudattamiseen, perinnäissääntöjen pitämiseen. Jeesus asetti lain tarkan, kirjaimellisen noudattamisen tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaiseksi tai tarkemmin ajan kuluessa syntyneiden selitysten, perinnäissääntöjen oikeellisuuden kyseenalaiseksi. Lain kirjaimellinen, sokea noudattaminen ei vapauta ihmistä eettisestä vastuusta. Muodollinen noudattaminen voi olla riittämätöntä tai peräti vahingollista ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan joissain tilanteissa. Sama ongelma tai suurempi ongelma voi koitua vapauden arvon vaalimisessa, mikä osoittautuukin usein verhotuksi välinpitämättömyydeksi. Vapaus raamatullisessa ympäristössä on nimenomaan vapautta synnistä, sen rangaistuksesta ja sen tekemisen seurauksista: tuomiolta vapautumisena (Room. 7, 8). Kreikkalaisessa kulttuurissa vapautta pidettiin ihanteellisena tilana vapaat olivat vapaita tekemään sitä, mikä tuntui hyvältä ja tuotti mielihyvää ja tämä johti toisaalta tieteiden ja taiteiden kukoistamiseen mutta yhtä aikaa ihmisen omahyväisyyden, mielihalujen hetteikköiseen suohon. Kristityn vapaus on vapautta tehdä hyvää (1. Kor. 10:23 ), kun ihmisen ei tarvitse kantaa huolta omasta pelastumisestaan omilla hyvillä teoillaan, ansioillaan. Vain Jumala tuntee ihmissydämen ja toisaalta näkee sen turmeluksen. Evankeliumikirjoissa kristittyä kutsutaan korkeaan, parempaan vaellukseen kuin, mihin juutalaiset ylsivät lakia noudattaen. Ihminen ei voi vain vedota siihen, että hän on tehnyt, mitä häneltä odotetaan. Kristityn on uskallettava heittäytyä uskossa elämän kannatettavaksi, vastata kokonaisvaltaisesti elämän kutsuun, haasteeseen. Ei säästöliekillä, vaan täysillä. Ei minimin tehden, vaan antaen kaikkensa, kaiken, mitä on saanut palvellakseen Jumalaa ja ihmisiä. Nämä näet kulkevat käsi kädessä Jumalan ja Hänen luomiensa rakastaminen. Miten Jeesus tänään kritisoisi uskovan seurakunnan vaellusta? Meistäkin löytyy farisealainen hiustenhalkomisen halu olla oikeassa suhteessa toiseen, niin että se varsinainen pääasia unohtuu, kuten Jeesus päivän teksteissä osoittaa. Rakastamisen rajoittavat esteet pitää purkaa ja olla valmis tekemään hyvää, olemaan hyvä. Tässä kohden usein lihan, luontomme heikkous tulee esteeksi aiottu hyvän tekeminen jää usein hurskaaksi aikeeksi eikä saa inkarnoitua, muuttua ja muuttaa ympäröivää todellisuuttamme. Siksi vain usko ja rakkaus saavat muutoksen aikaan, tuntuvat ja näkyvät. Monet uskovat kristityt elävät lain alla. He ovat oppineet, mitä kristityn tulisi tehdä tai millainen olla. Kristus ei ole saanut vapauttaa näitä omantunnon ihmisiä itselleen (Gal. 5:1). He kärsivät

velvollisuudentunteesta tehdä kaikkensa muiden hyväksi, usein itsensä unohtaen. Lähimmäisen rakastamisesta on tullut uusi, toisiin sitova laki. Toisaalta armonjulistamisen seurauksena toiset kristityt ovat unohtaneet, että he ovat ylipäätänsä jostain vastuussa Jumalalle ja ihmisille. Vapaudesta on tullut väline vapautua, päästä vastuusta. Kristityn vapaus on aiheena erittäin vaikea ja hankala asia myös käytännössä. Me olemme uskossa vapaat (2. Kor. 3:17), mutta rakkauden tähden, rakastamisen ja ihmisten tarpeiden tähden toisiimme sidotut. Jos toinen jotain tarvitsee, en ole vapaa olemaan auttamatta häntä, jos minulla on mahdollisuus auttaa. Jeesuksen Kristuksen tultua Vapahtajaksi ihminen on vapaa kaikista turmiovalloista suhteessa Jumalaan. Käytännössä ihmisen kädet ovat usein sidotut auttamaan, palvelemaan, tekemään parhaansa muiden hyväksi... Jeesus syytti syyttäjiään lain säädösten vääristelystä. Hän osoitti heidän sydämensä olevan kaukana Jumalasta ja Hänen tahtonsa noudattamisesta. Lopultakin ihmisen suhde Jumalaan heijastuu suhteessa ihmisiin kykenemmekö aitoon ja todelliseen vuorovaikutukseen vai kykenemmekö ainoastaan oman nahkamme pelastamiseen teeskentelyyn ja näyttelemiseen fariseusten seurassa? 19. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA, 4. RUKOUSPÄIVÄ 19.10. PETRI FLINCK SAARN. 4: 9 12, KOL. 3: 12 15, LUUK. 22: 47 51 Valtiovallan määräämät rukouspäivän tekstit kiinnittävät huomion yksinäisyyden, yksinäisen ihmisen asemaan (Saarn.), yhteiselämän tärkeään taitoon (Kol.) ja väkivallattomuuden puolesta (Luuk.). Näillä yleisillä, humaaneilla elämänohjeilla halutaan suojella ja vaikuttaa juuri yhteiselämään, yhteisen elämän pelisääntöihin. Luukkaan tekstin valinta ei ole kyllä ihan ristiriidaton. Onko suostuttava, alistuttava yhteiskunnan harjoittamaan vääryyteen kuuliaisuuden ja alamaisuuden nimissä? Tätä näkökulmaa ei varmaankaan ole tarkoitus korostaa, vaan tarkoitus on kenties osoittaa, ettei siellä, missä vääryys rehottaa ja saa tapahtua, väkivalta ole ratkaisu ihmisten välien selvittelyissä. Silti vain Mestari kykeni kohtaamaan kaikki osapuolet ko. tilanteessa niin kuin pitää: Näin tulee tapahtua. Kuinka usein ihminen haluaa hallita tapahtumia, viedä päätökseen oman tahtonsa. Ongelmavyyhti keskittyy juuri asioiden ajamiseen ihmisestä välittämättä silloin poljetaan usein yksilön oikeuksia yhteisen edun nimessä. Jeesus suostui kulkemaan tiensä loppuun asti uskollisena, kuuliaisena, sortumatta vääryyteen. Hänessä, Jumalassa ei ole mitään pimeyttä, mikä ei kestäisi päivänvaloa toisin kuin Juudaksen, luotetun taloudenhoitajan, ja muiden pelkäävien ja epävarmojen opetuslasten reaktioissa, puhumattakaan ylipappien ja muun esikunnan pimeyden (suojissa) vallan teoista (22:52,53). Jeesus oli saatava pois näyttämöltä, kun hänen hetkensä oli koittanut. Rukouspäivän tekstit nostavat yhteiselämän vaikeuden tarkastelun alle. (Saarn.) Yksinäisyys, yksinjääminen on yhä suurempi ongelma aikamme yksilökeskeisessä kulttuurissa. Helsingissä talouksista yli 40 % on yhden hengen talouksia. Asunto-ongelmakin ratkeaisi, jos useampi ihminen kykenisi yhteiselämään! Yhteisö on vain olemassa, mikäli ihmiset kykenevät ja pystyvät olemaan ja elämään yhdessä (Kol). Monia yhteisöjä repivät riidat, seurakuntia unohtamatta. Kysymys on vastuullisesta elämäntavasta, mutta kun tämän ajan ihminen haluaa olla riippumaton, itsenäinen ja vapaa. Yhteisöllisyyden kaipuu näkyy mm. uusien, yhteisöllisten seurakuntien syntynä erityisesti kaupungeissa. Toisaalta aktiviteetit, harrastukset liittävät yhteen samalla tavalla suuntautuneita ihmisiä ja täyttävät näin ihmisten sosiaalisuuden tarpeita. Kolossalaiskirjeen kohta tuo esille, kuinka vaativaa hyvä yhteiselämä on. Vain lihaa kuolettaen, Hengen täyttämä ihminen, haluaa ja kykenee uuteen elämään, koska on kysymys sydämen uudistumisesta. Ilman Hengen uudistusta todellista yhteyttä ei ole, vaan se on vain näennäistä tai peräti petollista. Kolossassa ilmeni yhteiselämän vaikeuksia, joihin Paavalin oli puututtava. Kirjeessään hän varsin ankarasti suomii vanhan, maallisen ihmisen synnillistä vaellusta. Valtiovallan intressinä on hyvien, kuuliaisten ja tehtävänsä tunnollisesti hoitavien kansalaisten kasvattaminen. Jumalan ihminen on myös hyvä kansalainen. Seurakunnan tulisi ihmisten yhteisönä olla uuden ajan yhteisö, jossa näkyisi ja tuntuisi Herran Henki. Vain yhteisössä voi toteutua hyvä ihmisyys. Tämä näyttää kuitenkin olevan ylivoimaista, sillä usein synti saastuttaa hyvänkin aiheen ennemmin tai myöhemmin. Vain suostuen kulkemaan tämän koetuksen ajan läpi Kristukseen, kirkastettuun Herraan, katsoen ihminen voi välttyä sielun vahingolta. Jeesuksen esimerkki, suostua kulkemaan tiensä loppuun, sortumatta väkivaltaan, vääryyden vastustamiseen voimakeinoin, perustuu täyteen luottamukseen siihen, että Jumala, Isä, on hänen kanssaan ja että Hän vie päätökseen hyvän, täydellisen tahtonsa. PETRI FLINCK

20. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA USKO JA EPÄUSKO JOH. 7:40-52 Onko Jeesus Messias? Tämä kysymys on pääasiana koko perikoopissa (7:25-53). Toisille se on elämän ja kuoleman kysymys, toisille vain kiistelyn aihe. Huomaamme uskon ja epäuskon kehityssuunnat. Kristusta etsivät saavat yhä uusia löytöjä Jumalan sanan ja oman kokemuksen pohjalta. Kulkusuunta on alhaalta ylös ja pimeydestä yhä suurempaan valoon. Kirjoitusten (VT:n) lupaukset viittaavat yhä selvemmin Jeesukseen ja johtavat erehtymättä Hänen jalkojensa juureen. Vastustajien kulkusuunta kulkee yhä alemmas ja suurempaan pimeyteen, vaikka he joka päivä tutkisivat Kirjoituksia (Joh. 5:39 40). Ei kukaan voi tulla Jeesuksen tykö, ellei Isä häntä vedä. Näin Jeesus itse oli opettanut Galileassa (Joh. 6:44). Tutkimme ensin etsivien löytöjä. He näkevät Jeesuksessa Mooseksen lupaaman sen profeetan (j. 40, 5. Moos. 18:15). Hänelle on uskottu profeetan tehtävä kuten Moosekselle ja muille vanhan liiton profeetoille. Mutta vilpitön etsijä ei jää tähän. Jopa monet kirjanoppineet opettivat, että se profeetta on samalla Kirjoitusten lupaama Messias Daavidin suvusta (41-42). Vastustajat itse tietämättään vahvistavat tämän täyttyneeksi juuri Jeesuksen syntymässä (Daavidin sukua, Betlehemissä syntynyt). Messiaan kaksiluontoisuus aukenee sekin jo VT:sta. Ei tarvitse lukea kuin Jesajan kirjaa, niin asia käy selväksi (Jes. 9, 11, 53, 61 ym). Mutta pelkkä Sanan tutkiminen ei vielä riitä. Tarvitaan henkilökohtainen vakuuttuminen. Sen kuulijat saavat Jeesuksen sanoista (j. 40, 46). Lehtimajanjuhla oli monille pelkkää muinaisten tapahtumien muistelua ja rituaali. Vettä kannettiin Siiloan lammikosta ylös temppelialueelle ja laulettiin Jesajan lupaamasta elävästä vedestä (Jes. 12). Mutta vesi oli kuollutta, samoin rituaali ilman Jumalan Hengen eläväksi tekevää voimaa. Jeesuksen sanoma tämän kuolleen riituaalin keskellä oli pysähdyttävä (7:37 39). Usko Kristukseen avaa elävän veden lähteet. Itse Jumalan Henki tekee elävän kuolleeksi ja kirkastaa Kristuksen Jeesuksen. Pelkät muodolliset rituaalit riittävät niille, joille riittävät oma viisaus, voima ja asema. He torjuvat Jeesuksen sekä kiistelyin, joilla peittävät pahan sydämensä pedot, että halveksunnalla (47-49). He eivät kaihda edes väkivaltaisia keinoja tarpeen tullen (43-45). Näin epäusko vie yhä syvemmälle pimeyteen ja kapinaan itse Jumalaa vastaan. Elävän uskon korvaa kuollut usko, joka ei pääse korvasta omaantuntoon. Elämän veden virrat eivät silloin kumpua vaan seisova, haiseva vesi riittää. Jeesuksen persoona, sanoma ja teot jakavat aina ihmiset kahteen leiriin. Hän ei ole tullut tuomaan rauhaa vaan miekan. Siksi myös kirkossa on ainainen taistelu elävän kirkon puolesta kuollutta kirkkoa vastaan, käyttääkseni arkkipiispa Aleksi Lehtosen sanoja. On murheellista, jos kuolleen uskon tai epäuskon ja harhailevan ylihengellisyyden keskellä emme tiedä mitään Pyhän Hengen elävistä virroista. Eihän Hänen työnsä liene meille terra ingognita, tuntematonta maata. Näin kyseli Antti J. Pietilä. Aito Hengen työ on aina etwas ganz Anderes kuin mikääm keinotekoinen, ihmislähtöinen ja immanenttinen. Siinä taivas koskettaa maata ja saadaan jopa maistaa tulevan maailmanajan voimia (Hepr. 6). Siitä uskosta lankeaminen onkin jo hirmuisinta epäuskoa ja paatumusta. Nikodemoksen tie oli vilpittömän etsijän ja johti aina ristin juurelle asti, ilmeisesti jopa pääsiäisen riemuun (Joh. 3:50-52, 19:39-42). Hänen kyselyynsä Jeesus lahjoitti meille myös erään koko Raamatun valotorneista, peinoisevankeliumin (Joh. 3:16). Koskaan Hän ei kiellä antamasta parastaan sille, joka tulee etsien, kysellen ja totellen Hänen luokseen pyhän Sanan ääreen. ERKKI RANTA PYHÄINPÄIVÄ 1.11.2003 MATT. 5:1 12 Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sanoi biologian opettajamme Raimo Saukkonen monesti oppitunnilla, kun emme osanneet vastata hänen esittämiinsä kysymyksiin. Se oli hänen sarkastista huumoriaan, mutta Jeesuksen vuorisaarnan kahdeksankertainen autuaaksijulistus on mielestäni yksi vaikuttavimmista raamatunkohdista. Sen sijoittuminen pyhäinpäivään antaa sille myös vaikuttavan ympäristön. Köyhyys on keskeinen teema Jeesuksen autuaaksijulistuksissa. On usein pohdittu, miksi Luukas puhuu vain köyhistä, mutta Matteus hengellisesti köyhistä. Matteus on ilmeisesti tahtonut korostaa, ettei heidän köyhyytensä ollut vain aineellista (näin toteaa Bo Giertz). Jeesuksen tarkoittamat ihmiset erosivat fariseuksista siinä, ettei heidän hurskautensa tehnyt heitä itsevarmoiksi ja tyytyväisiksi, vaan köyhiksi ja pieniksi. Toisaalta autuaaksijulistukset eivät ole mikään kristillisten hyveiden luettelo, joka antaisi ohjeen siitä, mihin on pyrittävä. Köyhyydessä ja murheellisuudessa ei sinänsä näytä olevan mitään tavoiteltavaa. Murheessa, nälässä tai vainottuna olemisessa ei ole mitään hurrattavaa. Sen sijaan kärsivällisyys, armahtavaisuus ja puhdassydämisyys ovat tavoiteltavia ominaisuuksia. On esitetty, että Jeesus puhuu tässä maan hiljaisista (ks. Ps. 35:20), jotka odottivat Israelin lohdutusta ja Jerusalemin lunastusta (Luuk. 2:25, 38). He olivat perehtyneet kirjoituksiin, tunsivat Messias-lupaukset ja heillä oli toivo Jumalan puuttumisesta asioihin. Sosiaalisesti tämä joukko oli kuitenkin halveksittua, koska heillä ei useinkaan ollut ulkonaisesti korkeaa asemaa

tai mahtavuutta. He olivat todella maan hiljaisia, joiden toivo oli Jumalassa, ei ulkonaisissa asioissa. Luterilaiset raamatunselittäjät ovat korostaneet, että autuaaksijulistuksissa Jeesus rikkoo kaiken ihmiskeskeisen ansiohurskauden. Korko on siinä, mitä Jumala tekee. Ihmiset ovat vastaanottajia. Juuri nämä köyhät ja väheksytyt Jumala ottaa valtakuntaansa; antaa heille lohdutuksen ja ravinnon. Heistä tulee autuaita eli onniteltavia (käännös, jota Aimo T. Nikolainen on suosinut). Tulevan valtakunnan rikkaista lahjoista saa Jeesukseen uskova jo tässä elämässä esimakua. Kun Vapahtaja puhdistaa pyhällä sovintoverellään sydämemme synneistä, on tällä prosessilla vaikutuksensa myös lähimmäissuhteisiimme. Suuri vastakohta on kuitenkin sen välillä, mitä on nyt, ja sen, mitä on kerran tuleva. Uskovan ihmisenkin on tärkeää tuntea oma tilansa (syntisyytensä) ja omat rajansa, eikä kuvitella siirtyvänsä jo tässä ajassa lopulliseen autuuteen, vaikka siitä jonkinlaisia välähdyksiä voi kokea jo täälläkin. Nathan Söderblomin mukaan pyhiä ihmisiä ovat ne, joiden seurassa muidenkin on helpompi uskoa Jumalaan. Martti Simojoki kirjoitti pyhien autuudesta näin: Pyhien autuus ei ole toimettomuutta, vaan Herran palvelemista, hänen asioidensa toimittamista, niin kuin ensimmäisessä paratiisissa ihmisen tuli tehdä Jumalan tahto ja samalla olla onnellinen hänen autuudestaan. Kun sanotaan, että pyhät näkevät Herran kasvot (Ilm. 22:3 4), sisältyy tähän sellaista, jota yksikään ihminen ei tässä ajassa voi tajuta. Herran kasvot, joista lukemattomat kerrat olemme rukoilleet, että hän kääntäisi ne puoleemme ja valistaisi ne yllemme, näkyvät nyt kaikessa ihanuudessaan. Tämä siis kerran perillä, mutta pyhien seuraan pääsemme jo nyt, kun evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (Augsburgin tunnustus). Jokainen jumalanpalvelus avautuu kohti pyhien iankaikkista iloa. Jokaisen ehtoollispöydän näkymätön puoli ulottuu heihin, jotka ovat jo aterialla Jumalan valtakunnassa (Luuk. 14:15). TIMO POKKI 21. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA JEESUKSEN LÄHETTILÄÄT JOH. 13:16 20 Pidän päivän evankeliumin keskeisimpänä kohtana Jeesuksen sivulauseessa olevaa ajatusta, jossa hän normaaliin puhetyyliin kuuluvalla arkisella tavalla ilmaisee kätketysti jumalallisen alkuperänsä, jopa suoranaisen samaistumisensa Jumalaan: minä olen se, joka minä olen. Näillä sanoillahan palavassa pensaassa Moosekselle ilmestynyt Jumala ilmaisi nimensä tämän sitä Häneltä kysyessä. Joidenkin kommentaattorien mukaanhan dekalogin kymmenestä käskystä toinen, Jumalan nimen turhan lausumisen kielto, vaikutti juutalaisuudessa yleisen tavan käyttää kiertoilmaisuja ihmisen puhuessa itsestään. Piti välttää sanoja minä olen. Tästä syystä Johanneksen evankeliumin sisältämät useat Jeesuksen minä olen -lauseet olivat Hänen juutalaisille kuulijoilleen shokki ja herättivät kysymyksen: Keneksi sinä itsesi teet? Juutalaisuuden näkökulmasta Jeesus syyllistyi kaikkein raskaimpaan Jumalan pilkkaan, ja Mooseksen lain mukaan kuulijoiden reaktio oli luonnollinen. He poimivat kiviä kivittääkseen Jeesuksen. Vastoin tämän ajan yleisiä yliopistoteologian kaavailuja Jeesus ei yksinkertaisesti esitä vain uskomisen vaatimusta, vaan antaa uskolle myös perusteluita. Perusteluksi sille, että Häntä voidaan pitää Jumalana, Hän vetoaa toteutuvaan Juudasta koskevaan ennustukseensa. Usko ei ole pelkästään selittämätön mysteeri, eksistentiaalinen kokemus vailla yhteyksiä ihmisen ajatteluun ja arkiseen päättelykykyyn. Uuden testamentin kuva uskon syntymisestä liittyy sekä aistein havaittuihin tosiasioihin, kuten toteutuneisiin ennustuksiin, Jeesuksen tai apostolien tekemiin ihmeisiin tai tyhjän haudan ja Ylösnousseen ilmestymisten empiirisiin tosiasioihin. Ei näiden sijasta, vaan näiden rinnalla on se toinen todellisuus, jossa voidaan todeta, ettei jokainen näkijä ja kokija päätynyt uskoon, vaan ainoastaan ne, joiden sydän ja mieli avautui - Pyhän Hengen vaikutuksesta - näistä tosiasioista avautuvalle tulkinnalle: tämä Jeesus on Jumalan Poika. Jeesuksen tunnustaminen Jumalan Pojaksi merkitsee jo itsestään sitä, että aistein tavoittamaton Jumala kohdataan Hänen kauttaan. Ottamalla vastaan Jeesus otetaan vastaan Jumala. Tämä on samalla kertaa ehdoton ja ankara rajaus ja kaikkein avarin jumalallisen armon ilmaus. Jeesus sulkee pois muut tiet Jumalan tuntemiseen. Samalla Jeesus tähän aineelliseen todellisuuteen tulleena aistein havaittavana hahmona on normaalilla inhimillisellä tavalla ja meille ihmisille annetuilla välineillä kaikille ihmisille avoimesti vastaanotettavissa. Kaikki epämääräisyys on vaihtunut kaikkein suurimpaan varmuuteen ja luotettavuuteen. Tekstin ajatukset lisäävät tähän perusskeemaan vielä yhden välttämättömän ajatuksen. On luonnollista esittää nyt ajallisen ja paikallisen etäisyyden päästä kysymys Jeesuksen tavoitettavuudesta. Jeesus vastaa kysymykseen puhumalla todistajistaan, jotka elivät Hänen lähellään ja olivat Jumalan ratkaisevan viestin vastaanottajia. Heidän tehtävänsä on viedä oma todistuksensa eri puolille maailmaa ja eri aikakausiin jatkuvana sukupolvien ketjuna. Normaaliin inhimilliseen tietämiseen kuuluu itsestään selvänä ajatus, ettei kukaan pysty saamaan välitöntä henkilökohtaista tietoa kaikista asioista, vaan jokainen joutuu tyytymään toisten välittämään tietoon. Silti ei tarvitse tyytyä liian heikosti perusteltuihin väitteisiin. Alkuperäisten todistajien kokemukset ovat avoimina ajattelulle ja kyselylle. Ne voivat herättää myös tämän välillisen todistuksen vastaanottajille uskon aivan samalla tavalla kuin noille ensimmäisille. Näin toteutuu Jeesuksen sana siitä, että jokainen, joka ottaa vastaan heidän todistuksensa, ottaa vastaan itsensä Jeesuksen ja Hänen kauttaan Isän. Tähän Jeesuksen todistajien suuren tehtävän ja merkityksen korostamiseen Jumalan pelastussuunnitelmassa Jeesus liittää tekstin alussa myös luontevan ajatuksen, etteivät he toki ole Mestariaan suurempia. He ovat Jeesuksen palvelijoita ja sellaisina myös avoimia samalle osalle maailmassa, joka itse Mestarilla aikanaan oli. Mutta kuitenkin juuri tätä tehtävää suorittaessaan ja sen tuomia

kohtaloita läpi eläessään he ovat autuaita. ARNO TOIVANEN USKONPUHDISTUKSEN MUISTOPÄIVÄ 9.11. USKON PERUSTUS MATT. 5:13 16 Viime kesän helteissä oli tärkeätä huolehtia, paitsi neste-, niin myös suolatasapainosta. Helle on näinä aikoina tukalaa todellisuutta monen omakohtaisen kokemuksen mukaan myös hengellisessä elämässä ja kirkossa. Mutta näissä pätee aivan sama sääntö: ei yksin vesi, so. oikea oppi kasteista (Hepr. 6:2), riitä, vaan tarve on aina myös kasteeseen liittyvästä oikeasta ja riittävän suolaisesta julistuksesta. Lutherin mukaan usko ei tosin synny eikä säily ihmisen tahdosta, mutta silti - tai pikemminkin siksi - reformaattori tahtoi tuoda katolisen kirkon vahvojen sakramenttien rinnalle vahvan lain ja evankeliumin saarnan siis rinnalle, ei tilalle, kuten ehkä reformoidussa kirkossa. Mm. tämän takaamiseksi kirkko tarvitsi ja tarvitsee aina, näemmä tänäänkin, reformaatiota. Mutta kuka ja miten? Luther on ollut jo kauan poissa kukaties kummastelemassa kirkkaudessa olevia ja sieltä puuttuvia. Monet meikäläiset heräysten isätkin ovat nyt poissa tai ainakin merkillisen hiljaa. Miksi?, ähkitään siellä täällä viinipuun ja kuoren välissä. Vastausta odotellessamme: miksi itse olisit hiljaa? Sillä eikö jokainen Jeesuksen todellinen seuraaja - uskova ja kastettu ihminen - ole Mestarimme mukaan maan suola (Matt. 5:13)? Suola taas, paitsi antaa makua, estää myös pilaantumasta. Olisiko tässä kuultavissa Herramme antama kehoitus meille jokaiselle avata suunsa ja taistella vihdoin tai jälleen evankeliumin totuuden puolesta, nousta apostolisen uskon raiskaamista vastaan (vrt. 2. Tim. 4:1 5)? Sieluista kun tulee edelleen ajaa ulos väärän rauhan markkinat (vrt. Vk. 412:6). Lapsena kastettujen tulee edelleen oppia joka päivä ottamaan kasteen armo ikään kuin lahjakääreestään käyttöön niin, ettei se jää turhaksi (vrt. 2. Kor. 6:1) eli parannuksentarpeemme on edelleen kuin se erään laulun joulu, jonka voit elää joka päivä vaan (ks. esim. Lutherin IK:n neljäs osa Kaste ). Suruttomat tarvitsevat edelleen siis myös parannussaarnaa. Mutta millaista sen tulisi nykyaikana olla, ja eikö se tulisi kohdistaa myös ja jopa ensin ns. uskoville? Erilaisten kirkollis-hengellisten puppugeneraattorien suoltamien imelien (ja euroistaan arkojen) kantojen sijasta esim. Urho Muroma mainitsee viisi torkkuvan kristityn merkkiä: hänen vaelluksensa on huolimatonta, unestaan johtuen hänen ei ole nälkä (Jumalan Sanaa), hän puolustelee syntiä, hän ei tahdo voittaa toisia Herralle, hänestä tulee äkäinen ja kärttyisä, koska Hengen hedelmä jää uupumaan. Jos sinä näet jonkun menevän takaisin synteihinsä, menevän takaisin maailmaan --- silloin voit aivan rauhallisesti mennä hänen perässään ja sanoa: Nyt, ystäväni, sinä torkut, sinä et ole nyt valveilla (Muroma: Herran Sanan ääressä, s. 36-39). Sillä kuinka maailma muka herää, jos seurakunta nukkuu, kuinka kukaan uusi tulee uskoon, jos entisetkin vähin äänin luopuvat? Niin, jos suola menettää suolaisuutensa, se ei Jeesuksen mukaan kelpaakaan kuin pois heitettäväksi. Katuhan oli viemäri tai roskis, seikka, joka selittää puheen ihmisten jalkoihin tallautumisesta. Kuinka moinen on mahdollista, se on oma kysymyksensä; ilmeisesti Jeesuksen ajan epäpuhdas suola saattoi todella pilaantua. Kysymys on siis todellisesta vaarasta - ja niinhän mekin hylkäämme ne, jotka väittävät, että kerran vanhurskautetut eivät voi menettää Pyhää henkeä (CA XII). Meidän tulee siis varjella omaa kristusyhteyttämme kalleimpana aarteenamme ja siihen olla toisiakin johdattelemassa, siten päästäksemme kerran sinne, missä halvin on kalleinta täällä pääviemärikin, mutatis mutandis, kultaa (Ilm. 21:21)! Mutta tulisiko meidän toisaalta suolana estää myös tätä maallista yhdyskuntaamme aivan mätänemästä? Ensin maailmaan, sitten vasta taivaaseen, sanoi joku. Pitäisikö monenkin meistä ehkä kaivaa kamelinnahkaturkki koipalloista, virittää yhteiskunnallinenkin profetia palavaksi ja paljon nykyistä kompromissittomammaksi, alkaen vaikkapa omasta suhtautumisestamme piratismiin ja muuhun ns. harmaaseen talouteen - vai pitäisikö sittenkin rukoilla vain jostakin parempia profeettoja? Terve menoa kammioon kyselemään, mutta: Älä sano, että olet nuori tai vanha (myöh. lisä), vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, minkä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua. (Jer. 1:7 8) Ja niinhän Jeesuskin evankeliumissa jatkaa: Te olette maailman valo (Matt. 5:14 16). Me urbaanit uusavuttomat, joiden kokemuspiirissä täydellinen pimeys on harvinaisuus, emme saata aavistaa, kuinka selkeästi pienikin valo voidaan Tosi Yössä havaita. Kaupunki vuorilla tai kynttilä jalassaan - ehkä jotakin kontrastisesti samaa on siinä, kun suomalainen varusmies tai -nainen katselee valonvahvistimen lävitse sysimustaa metsämaisemaa ja havaitsee vartiomiehen vaivaisen tupakan hehkunkin jo hyvin, hyvin kaukaa. Tupakka tappaa, voitaisiin meille todeta tuollaisessa maanpuolustuksellisesti orientoituneessa koulutustilanteessa monimielisesti. Mutta risti tappoi Jeesuksen aikanaan vielä varmemmin ja niin ristiltä loistaa yhä täytetyn työn, kertakaikkisesti hankitun syntiemme sovituksen ihana valo. Sen näkemiseen ei tarvita tässä alati tihenevässä pimeydessä edes mitään ihmisen tekemiä vahvistimia, vain Jumalan antamiin armonvälineisiin suunnattu uskon silmä (Vk. 301:1). Tätä itselleen totisesti vierasta valoa ja vierasta vanhurskautta Jeesuksen omat on kutsuttu omistamaan ja edelleen heijastamaan. Sen valon varsinaiseen lähteeseen tulee meidän auttaa toisiakin omin silmin katsomaan ja siitä Hänestä, Jeesuksesta osalliseksi tulemaan. Vaelluksellaan ei ole tietenkään lupa kenenkään pimentää sitä minkä puheillaan pyrkii kirkastamaan (ks. Ef. 4:1) ja tätä miettiessämme käy jälleen kerran kyllä selväksi, että parannuksen on lähdettävä aina ensin ja joka ainoa päivä itsestä. Armohan riittää silloin kyllä, perille saakka, huonoudentuntoi-

simmakin kohdalla. Niilo Tuomenoksa on sanonut: Jumalalla on varaa pitää ja sytytellä myös vähävaloisia lamppuja, jopa kuin saunatuijuja. Pilkkopimeässä niilläkin on tehtävänsä. Vähässä uskollisuus voi olla myös arvaamaton isyystesti tai muu siunattu ja salattu suunnitelma (ks. esim. Luuk. 19:17, 1. Piet. 3:1)! PETRI KORTELAHTI VALVOMISEN SUNNUNTAI VALVOKAA MATT. 24:36-44 Valvomisen sunnuntain evankeliumitekstin ensimmäinen jae on pitkäaikaisen vaikutelmani mukaan kirkossamme mieleinen ja suosittu. Se sisältää yhden niistä ajatuksista, jotka mielellään repäistään irti sekä ympäristöstään että kaikista muista asiaan liittyvistä Raamatun teksteistä ja esitetään ainoana merkittävänä Jeesuksen toiseen tulemiseen liittyvänä ajatuksena. Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Ajatuksen käyttötarkoitus yleisessä kirkollisessa julistuksessa on suurin piirtein: Älkää hosuko älkääkä kuvitelko mitään sellaista, että missään lähitulevaisuudessa, tai omana elinaikananne tai koskaan tämän maallisen ja ajallisen historian puitteissa tapahtuisi mitään sellaista, mistä tuomion päivän profeetat teitä pelotellen puhuvat. Eiköhän Jeesuksen tuleminen liene uskon asia, jolle ei ole mitään vastinetta missään ihmismielen ulkopuolisessa todellisuudessa. Liittyyhän se vanhentuneeseen maailmankuvaankin. Voidaan lisäksi viitata niihin lukemattomiin esimerkkeihin harhaan menneistä vuosien laskemisista, joissa helposti johdettavissa olevia epävarmoja ihmisiä on höynäytetty ajatuksella, että Raamatun ennustamat lopun tapahtumat ovat jo käsillä. Maltillisuus ja oman raamatuntulkinnan epävarmuuden tunnustaminen tehköön - näiden Jeesuksen sanojen mukaisesti - meidät nöyriksi tämän suuren pelastushistorian lopputapahtuman äärellä. Kuitenkin tämän ajatuksen vastapoolina on samassa Jeesuksen puheessa ja lukemattomissa muissa Uuden testamentin kohdissa toisenlaisia kohtia, sellaisia joissa eteemme asetetaan ennusmerkkejä ja kehotetaan tarkkailemaan niitä. Toteaapa Jeesus - sen vastaisesti, mitä Hän nyt esillä olevassa kohdassa puhuu - että nähdessään tämän kaiken toteutuvan Hänen omiensa tulee rohkaista mielensä, nostaa päänsä ja tietää, että heidän vapautuksensa päivä on lähellä. Valvominen syntyy paradoksaalisessa jännitteessä. Toisaalta kukaan ei tunne tarvetta valvoa odottaen, varuillaan ollen ja valmistuksia suorittaen, jos tuleva suuri tapahtuma sijoitetaan kauas epämääräiseen tulevaisuuteen, saati pois historiallisen todellisuuden kentältä johonkin eksistentiaaliteologian ylihistoriaan. Samoin jos tapahtuman päivämäärä on tarkoin tiedossa, voidaan valmistautumista aina siirtää sen läheisyyteen ja odotella huolettomana nyt, kun vielä on aikaa. Tästä syystä apostolisessa kehotuksessa toistuu ennen kaikkea ajatus: Jeesus tulee pian. Myös päivien laskemattomuuden intentio on selkeästi se, että tapahtuma on lähempänä kuin kukaan arvaa eikä, niin kuin sitä nykyisin käytetään, että se on kauempana kuin kukaan arvaa. Toisaalta - ehkä vain kerran - esiintyy ajatus (2. Tess. 2), ettei (Paavalin kirjeiden) lukijoiden pidä menettää mielensä malttia ja kuvitella, että Jeesuksen tulon päivä olisi ihan heti käsillä, sillä ensin pitää tapahtua. Ja tässä kohden Paavali viittaa yhteen keskeiseen ennakoivaan merkkiin, johon viitteitä löytyy mm. Jeesuksen puheista, suureen luopumukseen ja Antikristuksen tulemiseen. Usein UT:ssa on rinnakkain kaksi käsitettä: Olkaa raittiit, valvokaa! Nämä kaksi toisiaan tasapainottavaa kehotusta voivat nousta kahdesta edellä hahmotellusta periaatteesta.: Jeesus tulee pian - ja sen merkkejä näkee Raamatun valossa ympärillään paljon. Toisen periaatteen mukaan emme saa huolestua, sillä emme ehkä vielä ole nähneet aivan kaikkea ennustettua tapahtuneeksi. Ei pidä menettää malttiaan eikä otettaan tähän elämään ja maailmaan, johon meidät on kuitenkin Jumalan tahdosta asetettu. Oikea ohje on varautua tänään Jeesuksen kirkkaudessa tapahtuvaan paluuseen ja elää samalla niin kuin elämä jatkuisi vielä sukupolvia eteenpäin. TUOMIOSUNNUNTAI 23.11. MATT. 25:31 46 ARNO TOIVANEN KRISTUS, KAIKKEUDEN HERRA Jeesuksen nuotta vertaus kuvaa puhuttelevalla tavalla Jumalan pelastussuunnitelmaa ja aikojen lopulla koittavaa tuomiota (Matt. 13:47 50). Jumalan evankeliumi on paljastuva kerran kuin nuotaksi, joka vedettiin läpi meren eli koko maailman. Oman tuoksunsa ja ahavoittavan efektinsä kaiketi kouriin jättävän likaisen työn tekijöitä ei tässä mainita, mutta muualta Raamatusta muistamme, että ihmisten kalastaminenhan on käytännössä kristilliselle seurakunnalle uskottu tehtävä (esim. Matt. 4:19, 28:18-20). Tämän vertauksen sanoman kannalta on kuitenkin niin, että nuotta eli evankeliumi sulkee sisäänsä myös ne, jotka evankeliumia ovat itse olleet eteenpäin viemässä. Koko pelastushistorian voidaan ajatella sisältyvän yhteen suureen kertavetoon. Aluksi näyttää siltä, että pyydyksen kokeminen on varsinainen succès : nuotta vedetään rannalle, kun se on tullut täyteen. No, tarkemmin UT:n eskatologiaa vasten ajatellen: nuotan silmäkoonhan täytyykin olla niin pieni, ettei kukaan kykene karkaamaan. Mutta sitten seuraa, kuten kalastajan ammatin-

harjoituksessa aina, saaliin lajittelu ja käsittely. Ja täst edes on olemassa kahdenlaisia ja vain kahdenlaisia kaloja: toisaalla hyviä, taivasten valtakuntaan kelpaavia, ja toisaalla huonoja, sieltä rannalle jääviä. Tilanteen vakavuus on tietenkin siinä, että tälle koko maailmanhistorian jokaista ihmistä koskevalle jaolle tultaessa nuotta on jo kertakaikkisesti rannalla, evankeliumin aika on siis ohitse. Silloin ei ole olemassa mitään toivoa, että jos vaikka nyt olisikin ehkä alamittainen, niin pääsisi vielä koteihinsa kasvamaan ja tulisi sitten toiste uudestaan arvioitavaksi! Paitsi jyrkkä, viimeinen tuomio on myös lopullinen. Tarkasti katsottaessa tämän kahtiajaottelun perusteena ei kuitenkaan edes ole täysi- tai alamittaisuus, kuten muistotilaisuuksien pöytäpuheissa monesti mielletään. Pelastumisessa ei ole kyse jollakin asteikolla riittävästä ihmisenä tai edes kristittynä kasvaneisuudesta tai pyhittyneisyydestä, vaan jostakin muusta. Huonot kalat ovat Jeesuksen jatkosanojen valossa ymmärrettynä pahoja, hyvät kalat sen sijaan vanhurskaita. Eli kun enkelit todellisuudessa kerran tuomiota toimittavat, ratkaisee se, onko ihminen vanhurskautettu Jumalan silmissä vaiko ei. Tuolloin, kun vetenalaiset vehkeet on esissä, tämä seikka tulee jokaisen kohdalla ilmeiseksi, mutta itse asiassahan on niin, että jo nyt, nuotassa vasta tuomiota kohti pyristellessämme, me kuulumme kukin jompaankumpaan ryhmään. Ihmisten edessä me voimme tietysti ulkokullailla. Ajassa voimme antaa muiden ymmärtää tunnustavamme sydämessämme samaa uskoa kuin kristityt yleensä. Voimme kulkea mukana vuodesta toiseen oikeina kultakaloina ja kuitenkin olla todellisuudessa kristittyjä vain nimeltä siis valekristittyjä (vrt. Matt. 13:41 42: tuliseen pätsiin kootaan väkeä Ihmisen Pojan valtakunnasta! ). Vielä nuotassa seurakunnan luonne onkin aina sekoitettu, siellä on todella kaikenlaisia kaloja. Kirkko on toisin ilmaistuna kätketty todellisten jäsentensä puolesta. Usein se on kätketty myös demonisen perversion tuloksena: Saatana nostattaa aina valhe- ja vastakirkon, ei vain ulkopuolisena vihollisena, vaan itse kirkon keskeltä. Tämähän on itse asiassa keskeinen ulottuvuus Lutherin kirkko-opissa. Sen valossa on ymmärrettävää, että Tunnustuskirjoissakin tehdään selkeä ero niiden kirkon jäsenten välillä, jotka uskovat ja niiden välillä, jotka kuuluvat Saatanan valtikan alaisuuteen. Mutta miten erottaa nämä? Ratkaisu on onneksi korkeemmas käres : Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti opetetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (CA VII). Kyseessä ei ole pyhien yhdistys, samanmielisten itse perustama ja rajaama seura, vaan jotakin, joka syntyy Jumalan toimesta sille vaikutusalueelle, jossa em. tapaan toimitaan. Tässä ajassa vain Jumala tuntee sydämet. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi viitannee mm. juuri tähän, ei esim. pareneesin kieltämiseen tai lain ja evankeliumin saarnan vaientamiseen tai seurakuntakurin kumoamiseen, kuten joskus kuulee väitettävän (ks. esim. Matt 7:1 2, 13:24 30, 36 43, 18:15 20). Eli ihmisten ei tule itse pyrkiä erottelemaan vanhurskaita ja pahoja, vaan pitämään Sanaa esillä, jotta Jumalan Henki voisi sen kautta tuomita ja vanhurskauttaa ja siten myös pyhittää pahatkin! Eikö tällä vertauksellakin tahdottane siis sanoa: Dö döden, innan du dör, så dör du icke i döden? Ja jos niin onnellisesti saa todella sitten käydä, silloin voivat ihmisen arvot mennäkin kertaheitolla ympäri - kuten vertauksessa kallisarvoisesta helmestä (Matt. 13:45 46). Jumalan valtakunta ja sinne sisään pääseminen tulevat kaikkea muuta arvokkaammaksi. Silloin ei haluta eikä voida jättää omasta sydämestä minkäänlaista määräalaa Saatanalle, omalle lihalle tai maailmalle, vaan kysymys on kaiken myymisestä. Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen tulevat elämämme kalleimmaksi asiaksi jäädäkseen! Ei ole sen jälkeen enää koskaan sama ei saa olla - onko jokin Raamatun mukaan syntiä vaiko ei, eikä sekään, minne on omalla esimerkillään esim. perhekuntaansa johtamassa. Jos me teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat (Hepr. 10:26 27). Toivottavasti tuomiosunnuntaina vastuu lyö siis vakavana ja oikea huoli käy rinnan päälle istumaan. Mutta toivottavasti kirkastuu yhtä vahvasti myös se, että Jeesuksen tykönä voivat painot pudota ja Henki alkaa taas kulkea. Eli jos Jumala suo, vielä on ihmisten kalastajilla tilaisuus, jopa otollinen hetki, kutsua ihmisiä oikeaan katumukseen ja uskonvanhurskauden omistamiseen yksin Kristuksessa muuta kestävää vanhurskauttahan ei sitten olekaan. Vaan jotka koko kadotuksen vakavuuden (vrt. Matt. 13:50b) leikiksi laittavat ja oikeudenmukaisesta, syntiä vihaavasta Jumalasta perättömien uhkausten latojan tekevät, heille me sanomme: Kerranhan tuo nähdään. PETRI KORTELAHTI