Kirveen ja vaakanävertäjän (Tomicus minor, Hart.) jälkiä Lapin subfossiilisissa männyissä MATTI ERONEN, PENTTI ZETTERBERG & JARI OKKONEN Geologian laitos, Oulun yliopisto; Karjalan tutkimuslaitos, Joensuun yliopisto; Arkeologian laboratorio, Oulun yliopisto Eronen Matti, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen (1994). Kirveen ja vaakanävertäjän (Tomicus minor, Hart.) jälkiä Lapin subfossiilisissa männyissä (Axe marks and traces of a bark beetle (Tomicus minor, Hart.) in subfossil pines from Finnish Lapland). Terra 106: 3, pp. 238-248. Subfossil pines (Pinus sylvestris, L.) have been collected from northern Finnish Lapland and adjacent areas of Norway in order to construct a dendrochronological master curve extending back over 7000 years. The aim is to make palaeoclimatological interpretations from the variations in annual ring widths, but some other interesting findings have also emerged from the materia!. We describe here some traces of prehistoric axe blows found on subfossil trunks and imprints made by the bark beetle Tomicus minor, Hart. Mining patterns typical of this insect species were found in a subfossil pine recovered from a smalllake over 150 km north of the northernmost current observations of Iiving T. minor. Dendrochronological dating of the pine concerned suggests on age of ca. 2800 B.C., but the date is a little uncertain, because it was difficult to match the tree rings with the master chronology for Finnish Lapland. Nevertheless, the available evidence suggests that the tree died thousands of years ago. The traces of axe blows were found on some subfossil pines collected from Lake Ailigasjärvi, near the main village of Utsjoki, dendrochronological dating of which shows that they were cut at that site for several centuries around 1000 A.D. The pine logs had not been shaped any further after cutting. The upper part of the trunk was intact and even the thicker branches were still left on many of them. The most probable explanation is that the lake was a place used for hunting wild reindeer during the winter, when the site was frozen. Lake Ailigasjärvi is situated in a relative narrow passage formed between the steep slope of the fell Ailigastunturi and the broad Tana River (Tenojoki). The trees were probably felled close to the lake and pulled onto the ice to build a barrier for the reindeer herds so that the trapped reindeers could be killed. Many archaeological finds show that the areas close to Lake Ailigasjärvi were continuously settled by the Saami during the Iron Age, at the times when these subfossil trees were cut. Matti Eronen, Department of Geology, University of Oulu, Linnanmaa, FIN-90570 Oulu, Finland, Pentti Zetterberg, Karelian Institute, Section of Ecology, University of Joensuu, P. 0. Box 111, FIN-80101 Joensuu, Finland, Jari Okkonen, Laboratory of Archaeology, University of Oulu, Linnanmaa, FIN- 90570 Oulu, Finland. Suomen Lapissa pohjoista kohti kuljettaessa tulevat vastaan pääpuulajien pohjoisrajat. Ensin häviää maisemasta kuusi, sitten mänty ja lopulta katoavat tunturikoivutkin, kun noustaan paljakalle. Puulajien esiintymisen mukaan rajatut kasvillisuusvyöhykkeet näkyvät kuvasta 1. Niiden rajat määrää viime kädessä ilmasto, vaikka muillakin tekijöillä on vaikutusta. Kun ilmasto on jääkauden jälkeisenä aikana vaihdellut, ovat kasvillisuusvyöhykkeetkin sen johdosta siirtyneet ja muuttuneet. Kasvien leviämishistorialla on ollut tärkeä sija Lapin kasvillisuusvyöhykkeiden muotoutumisessa jääkauden jälkeen. Jäätikön sulettua sieltä ilmasto oli ilmeisesti jo suunnilleen yhtä lämmin kuin nykyisin. Periaatteessa olot olivat sopivat kaikille nykyisin siellä esiintyville puulajeille. Koivut ehättivät kuitenkin paikalle ensin. Niiden perässä saapui mänty, mutta kuusi saapui Lappiin vasta ilmaston viilennyttyä jääkauden jälkeisen ajan loppupuolella (Hyvärinen 1975; Eronen 1979; Eronen & Hyvärinen 1982: Eronen et al. 1991).
TERRA 106:3 1994 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... 239 0 50 Kuva 1. Pohjois-Fennoskandian kasvillisuusvyöhykkeet (yleistetty Suomen Kartaston (1960) kartasta). 1. Paljakkaa. 2. Tunturikoivikkoa 3. Koivu- ja mäntymetsää. 4. Mäntymetsää. 5. Mänty- ja kuusimetsää. Tähdet osoittavat dendrokronologisen aineiston keruupaikkoja, ympyrät muita subfossiilisten mäntyjen löytöpaikkoja. Kartalla osoitettu Ailigasjärvi on kirveellä kaadettujen subfossiilisten mäntyjen löytöpaikka (vrt. kuva 4). Lisäksi on merkitty pohjoisin havainto elävästä vaakanävertäjästä (noin 68 astetta N, juuri kartan kuvaaman alueen eteläpuolella) ja subfossiilisessa männyssä olleiden syöntikuvioiden löytöpaikka (vrt. kuva 2). Fig. 1. The forest vegetation zones of northern Fennoscandia. 1. Tundra. 2. Birch woodland. 3. Birch and pine forest. 4. Pine forest. 5. Pine and spruce forest. Sites for which dendrochronological data are available are indicated by asterisks and other occurrences of subfossil pines by closed circles. Lake Ailigasjärvi, shown on the map, is the site where the old pines cut with an axe were found. The upper insect symbol shows the site at which the subfossil pine with traces of Tomicus minor was found and the lower one the northernmost observation ofthis same species (approx. 68. lat. N, cf. Fig. 2). Vaikka keskimääräisissä lämpötiloissa ei todennäköisesti ollut paljon eroa, ilmasto-olot eivät kuitenkaan olleet nykyisen kaltaiset jääkauden jälkeisen ajan alussa 10 000-9000 BP (=before present = radiohiilivuosia laskettuna vuodesta 1950 taaksepäin). Kesällä tuli silloin pohjoisille seuduille auringonsäteilyä useita prosenttiyksikköjä enemmän kuin nykyisin, koska Maan kiertorata poikkesi jonkin verran nykyisestä. Pyörimisakselin kaltevuuskulma kiertoradan tasoon nähden oli niin suuri, että pohjoinen napapiiri sijaitsi nykyisen Kemin tienoilla. Lisäksi maapallo tuli soikealla kiertoradanaan periheliasemaan eli lähimmäs aurinkoa pohjolan kesän aikana, kun nykyisin se tulee siihen talven aikana. Kiertoradan muuttuminen tuhansien vuosien kuluessa on vähentänyt vuodenaikojen välistä säteilymäärän eroa ja tällä muutoksella on ilmeisesti ollut osuutta siinä, että ilmasto alkoi viiletä jääkauden jälkeisen ajan puolivälin jälkeen (COHMAP 1988; Eronen 1990, 1992; Eronen & Huttunen 1993). Lapin subfossiiliset männyt Tässä yhteydessä sivuutetaan muiden puulajien jääkauden jälkeinen levinneisyyshistoria ja keskitytään mäntyyn, joka on osoittautunut hyväksi
240 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... TERRA 106:3 1994 menneisyydestä kertovaksi tiedonlähteeksi. Mänty alkoi levitä jääkauden jälkeen Skandinaviaan ja Suomeen etelästä päin. Skandien eteläisille rinteiiie se tuli jo vähän jälkeen 9000 BP ja subfossiilisista kannoista tehdyt radiohiiliajoitukset osoittavat männyn kivunneen jo tuolloin samantien selvästi nykyistä mäntyrajaa korkeammiiie kasvupaikoille (Kullman 1987, 1993; Eronen & Huttunen 1993). Kullmanin (1993) mukaan mäntyä kasvoi jääkauden jälkeisen ajan eli hoiaseenin alkupuolella Skandien eteläosassa jopa noin 300 m nykyisen mäntyrajan yläpuolella. Pohjoiseen Suomen Lappiin männyn tiedetään saapuneen 8000-7500 BP (Hyvärinen 1975, 1976; Eronen et al. 1991 ). Siitepölytutkimukset sekä ajoitetut männynrungot ja -kannot todistavat männyn kasvaneen siellä selvästi nykyistä ievinneisyyttään laajemmalla alueella 6000-4000 BP. Tämä mäntymetsien laajuus pohjoisessa todistaa yhdessä muiden ilmastollisten proksitietojen kanssa S"'l'l, että hoiaseenin keskivaiheiila ilmasto oli 1 1joisessa ja Suomessa yleensäkin ainakin pari astetta nykyistä lämpimämpi (Eronen 1990, 1992). Lapissa liikkuneet luonnontutkijat kiinnittivät jo 1800-luvulla huomion siihen, että hyvin säilyneitä mäntypuiden jäänteitä löytyi melko yleisesti männyn nykyisen esiintymisalueen ulkopuolelta. Niiden ikää ei kuitenkaan pystytty määrittämään ennen radiohiilimenetelmän keksimistä. Ruotsissa aloitettiin subfossiilisten mäntyjen ajoittaminen jo 1950-Iuvulia ja Suomessakin julkaistiin ensimmäiset niistä tehdyt 14 C-ajoitukset jo 1970-luvun alussa. Sittemmin ajoituksia on tehty lisää niin paljon, että Suomen Lapista niitä on olemassa yli 60 (Eronen & Huttunen 1987). Koko Fennoskandiasta niitä oli tehty muutama vuosi sitten vajaa 300 (Eronen & Huttunen 1993), mutta määrä on sittemmin jonkin verran kasvanut. Radiohiiliajoituksia ei ole kuitenkaan saatavissa rajattomasti, koska ajoitusprosessi on työläs ja kustannuksilt?"t1 kallis. Uuden mahdollisuuden vanhojen l.nrunkojen ajoittamiseen on kuitenkin nyt avannut dendrokronologinen tutkimus. Tämän tutkimusalan perustana ovat puiden vuosilustojen paksuusvaihtelun mittaukset. Vuosilustosarjat voidaan useimmissa tapauksissa rinnastaa toisiinsa eli ristiinajoittaa silloin, kun puut ovat kasvaneet samanaikaisesti vähintään 50-100 vuotta. Ristiinajoituslen avulla voidaan rakentaa vuosilustojen paksuuskasvun vaihteluja osoittavia käyriä ajassa taaksepäin niin pitkälle kuin toinen toistaan vanhempaa puumateriaalia riittää ilman ajallisia aukkoja. Samalla kun dendrokronologian perustana olevaa alueellista yleiskäyrää eli masterkronoiogiaa rakennetaan, saadaan sen perustana oieviiie vanhoille puiile tarkka iänmääritys. Tällä tavoin iältään tunnettujen mäntysubfossiilien määrä on huimasti kasvanut Lapin dendrokronologisten tutkimusten edistymisen myötä (Eronen & Zetterberg, painossa; Eronen et al., painossa). Tähän mennessä (keväällä 1994) on puuiustotutkimusten yhteydessä ajoitettu jo yli 500 Pohjois-Fennoskandiasta kerättyä mäntynäytettä. Näytekiekkoja on kertynyt kaikkiaan y Ii 1000 kappaletta. Mäntykronologia ja sen ilmastollinen tulkinta Ristiinajoittamalia Lapin subfossiilisten mäntyjen vuosilustosarjoja on pystytty toistaiseksi rakentamaan yli 2000 vuoden pituinen, vuoteen 163 ekr. ulottuva yhtenäinen aikasarja. Tämän»absoluuttisen» kronoiogian tarkkuus on yksi vuosi. Valitettavasti sen jälkeen on kronoiogiassa yli 200 vuoden pituinen aukko, jonka perästä aikaa sitten lähes 7000 vuoden päähän nykyajasta ulottuva toinen yhtenäinen aikasarja (Zetterberg & Eronen 1994). Tätä vanhempaa kronologian osaa ei ole voitu ajoittaa kuin muutaman kymmenen vuoden tarkkuudella. Iänmääritys perustuu useisiin kronologiaan liitetyistä puunäytteistä tehtyihin radiohiiliajoituksiin, joiden keskinäistä yhteensopivuutta on vielä voitu tarkastella puuiustokronologian antamien iänmääritysten avulla. Tämä osakronologia siis»leijuu» hiukan epätarkkana. mutta itse kronologian sisällä olevien puunäytteiden keskinäiset ikäerot tiedetään vuoden tarkkuudella. Tutkimuksia tehdään kaiken aikaa uusien puunäytteiden liittämiseksi Lapin masterkronologiaan ja vähän kerrassaan pienentyneen aukon peittämiseksi kokonaan. Männyn kasvua metsänrajavyöhykkeessä säätelee hyvin tiukasti kasvukauden lämpötila. Erityisesti heinäkuun lämpötiloilla on suuri merkitys (Hustich 1948; Briffa et al. 1990, 1992; Lindholm et al., painossa). Tämän vuoksi subfossiilisten mäntyjen paksuuskasvun vaihtelujen avulla saadaan tietoja kesälämpötilojen vaihteluista vuosisatojen ja vuosituhansien takaa. Ilmastolliset rekonstruktiot ovat toistaiseksi alustavia, mutta joitain mielenkiintoisia asioita niistä on jo tullut esille. Vuosilustoista näkyy, että esimerkiksi holoseenin keskellätapahtunut käänne ilmaston kehityksessä oli yhteydessä siihen, että ilmasto-olot muuttuivat aiempaa vaihtelevimmiksi. Juuri tämän muutoksen seurauksena ilmaston kehitys kääntyi viilenevään suuntaan atlanttisen ja subboreaalisen kauden rajalla noin 5000 BP (Zetterberg et af., painossa a). Kronologiassa yhä oleva aukko taas sijoittuu vähän myöhempään ajankohtaan kuin subboreaalisen ja subatlanttisen kauden
TERRA 106:3 1994 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... 241 raja (2500 BP), jolloin tapahtui uusi hypähdys kohti entistä koleampiaja epävakaisempia oloja. Huonot ajat lienevät haitanneet mäntyjen kasvua pohjoisessa niin, että tuolta ajalta peräisin olevia puita ei ole saatu liitetyksi masterkäyrään. Silloin kasvaneissa männyissä voi olla niin paljon epätäydellisiä lustoja, että niiden ristiinajoitus on vaikeaa. Saattaa olla niinkin, että joistain syistä puita on tuolta ajalta säilynyt järvien pohjalla vähän. Mitään todisteita yleisestä mäntyrajan väliaikaisesta perääntymisestä ei kuitenkaan ole näkyvissä siitepölyaineistossa (esim. Hyvärinen 1975; Eronen & Hyvärinen 1982) eikä myöskään Lapin subfossiilisista puista tehdyissä radiohiiliajoituksissa (Eronen & Huttunen 1987, 1993). Vaakanävertäjän jäljet Näytteitä keräävän työryhmämme ollessa majoittuneena Turun yliopiston Kevon subarktisella tutkimusasemalla kesällä 1992 siellä oli käymässä professori Matti Nuorteva, joka puiden tuholaisten tuntijana kyseli, olimmeko nähneet subfossiilisissa rungoissa hyönteisten tekemiä jälkiä. Emme olleet kiinnittäneet niihin huomiota, mutta professori Nuorteva kehotti meitä tekemään havaintoja erityisesti vaakanävertäjästä, jonka syöntikuvion hän piirsi meitä varten paperilapulle. Niin sitten loppukesällä ollessamme keräämässä näytteitä Inarin Äälisjärven seudulta vedestä nousi rannalle männynrunko, jonka latvaosassa opittu syöntikuvio oli selvästi näkyvissä. Kun runko oli ollut tavalliseen tapaan suureksi osaksi liejuun hautautuneena, oli sen pinta säilynyt latvapuolessa ehjänä. Vain kaarna oli lahonnut pois. Löytöpaikka sijaitsee keskellä Vätsärin erämaata. Se on ympäröiviin alueisiin nähden korkeata seutua (kuva 2). Maasto on kivikkoista ja hyvin karua, monin paikoin myös vaikeakulkuista. Kenttätöitä tehtäessä joka taholla näkyvissä törröttävät tunturikoivujen lahopökkelöt tekivät lisäksi alakuloisen vaikutelman. Ne olivat muisto laajasta tuhosta, jonka aiheutti tunturimittarin (Epirrita autumnata Brk.) joukkoesiintyminen 1960-luvulla. Koivikko näytti työntävän uusia versoja ollen vihdoin hitaasti toipumassa hyönteistoukkien tekemästä hävityksestä. Alue on selvästi mäntymetsän rajan ulkopuolella. Maastossa näkyi siellä täällä yksinäinen mänty, mutta puut olivat pääsääntöisesti nuoria ja pienikasvuisia. Kuva 2. Subfossiilisen vaakanävertäjälöydön lähialueen kartta. Vaakanävertäjän kuvioittama männynrunko löytyi pikku lammesta jonka näytekoodi on FIL68 (koordinaatit x = 35848, y =77108, 69'27' N, 29'10'E ). Fig. 2. Detailed map showing the location of the subfossil pine mined by Tomicus minor. The tree, probably nearly 5000 years old, was found in a small lake with sample code FIL68 in the wilderness area of Vätsäri, at 69"27' lat. N, 29.10' Iong. E.
242 Matti Eronen. Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... TERRA 106:3 1994 Kuva 3. Vaakanävertäjän syöntikuvio Vätsäristä löydetyssä subfossiilisessa männyssä. Kuva: P. Zetterberg. Fig. 3. The mining pattern of Tomictts minor in the pine subfossil. Photo P. Zetterberg. Kolmesta pikku järvestä löytyi sen sijaan suuriakin männynrunkoja, jotka sukeltajan ja vetolaitteiden avulla nostettiin rannalle näytteenottoa varten. Suurikokoisia mäntyjä on siten muinoin kasvanut tällä seudulla ainakin järvenrantojen tarjoamissa suojaisissa painanteissa. Järvet sijaitsevat 210-220 m merenpinnan yläpuolella ja näytteitä niistä saatiin yhteensä 71 kappaletta. 36 näistä näytteistä on toistaiseksi saatu liitetyksi Lapin masterkronologiaan. Valitettavasti se puu, jossa vaakanävertäjän jäljet ovat, ei kuulu niihin kronologiaan kytkettyihin. Puu on kuitenkin todennäköisesti elänyt vajaa 5000 vuotta sitten eli kuollut noin 2800 ekr., sillä siihen ajankohtaan viittaa sen vuosilustojen paksuus vaihtelu, jos sarjan kahteen kohtaan lisätään yksi lusto. Puussa on ilmeisesti kaksi epätäydellistä lustoa, jotka tekevät suoran kytkennän rn'lsterkronologiaan vaikeaksi. Arvailujen varaan J se, mikä osuus tuhohyönteisillä on muinaisina aikoina ollut vuotuisen paksuuskasvun tyrehdyttäjänä. Ilmasto siinä kuitenkin on yleisesti ollut ylivoimaisesti tärkein tekijä. Vaikka tarkan ajoituksen kohdalle on jätettävä pieni kysymysmerkki, on kuitenkin melko varmaa, että kyseessä on tuhansien vuosien takainen puu. koska alueelta ajoitetut 36 runkoa ovat iältään 4500 ja 1200 ekr. välillä. Nimettömässä pikku järvessä. josta vaakanävertäjän kuvioittama puu löytyi. ajoitettujen puiden iät olivat 2700 ja 1200 ekr. välillä. Vaakanävertäjän jälkiä on tiettävästi löydetty Lapin liekopuista aiemminkin, mutta meillä ei ole löytöpaikoista tarkkaa tietoa. Lisäksi on varmaa, että mahdollisia aikaisempia löydöksiä ei ainakaan ole pystytty ajoittamaan. Vaakanävertäjä (Tomicus minor Hart.) kuuluu kaarnakuoriaisiin ja niiden joukossa ytimennävertäjiin, joita meillä on kaksi lajia. Toinen laji on pystynävertäjä, joka on männyn tuholaisena vaakanävertäjää pahempi. Kooltaan molemmat ovat noin 3,5-5 mm pitkiä, vaikkakin pystynävertäjä on keskimäärin hiukan vaakanävertäjää suurempi. Puita ne vahingoittavat syömällä aikuisena vuosikasvainten ytimiä niin, että sinne syntyy ontoksi jäävä käytävä. Kasvain yleensä tuhoutuu ja se tietysti hidastaa puun kasvua. Lisääntymisen yhteydessä naaraat kaivavat kaarnan alle käytäviä, joiden muodon eli syöntikuvion mukaan lajit ovat saaneet nimensä. Pystynävertäjä kaivaa pääkäytävän rungon pituussuuntaan ja sen haarat poikkisyyhyn, kun taas vaakanävertäjällä suunnat ovat toisinpäin eli aloituskohdasta molemmille sivuille kaivetut käytävän haarat kulkevat poikkisyyhyn ja niiden vieressä lyhyen matkan päässä ovat toukkien kolot (kuva 3) (Nuorteva 1986). Pohjoisimmat havainnot elävistä vaakanävertäjistä on tehty Savukoskelta, joten subfossiilisesta puusta löydetyt jäljet ovat yli 150 km pohjoisempaa (kuva l). Vaakanävertäjä on kuitenkin Pohjois-Suomessa melko harvinainen. satunnaisesti esiintyvä. Yleinen se on meillä vain Etelä Suomessa. Sitäpaitsi laji näyttää olleen viime vuosikymmeninä väistymässä pohjoisesta (Lekander et al. 1977). Levinneisyysalueen muuttumisen syytä ei tiedetä. Vaakanävertäjän tiedetään kuitenkin viettävän jonkinlaista yhteiseloa sinistäjäsienen kanssa (Nuorteva 1986) ja voi olla, että
TERRA 106:3 1994 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... 243 7760 7759 Kuva 4. Utsjoen Ailigasjärven lähialueen kartta, johon on myös merkitty arkeologiset löydöt. Järvi sijaitsee eräänlaisessa kapeikossa Tenojoen ja Ailigastunturin jyrkän rinteen välissä. a Asuinpaikka Fig. 4. Detailed map of t 0 Kuoppajäännöksiä Lake Ailigasjärvi and its N 0 Hajalöytö --- 1 a Seita 0.. 500 1. Niemelä, varhaismetallikautinen asuinpaikka ja kuoppajäännöksiä. 2. Kostejärvi, kivikautinen/varhaismetallikautinen asuinpaikka ja kuoppajäännöksiä. 3. Kastejärvi W, kodanpohjia. 4. Kastejärvi SW, Kodanpohja 5. Koskenranta, kvartsikaapimen löytöpaikka. 6. Teänuhmohkki, mahdollinen kodanpohja ja kivilatomus. 7. Utsjoensuu, Kivikautinen tai varhaismetallikautinen asuinpaikka. 8. Rajavartiosto, kodanpohjia. 9. Vartio, kuoppajäännöksiä. 10. Onnela, kivikautinen, varhaismetallikautinen ja keskiaikainen asuinpaikka. Kuoppajäännöksiä ja kalaseita. surroundings. A total of 102 subfossil pines were found in this small lake, some of which had been cut with an axe. The triangles indicate archaeological dwelling sites, the circles the remnants of pits, the large squares scattered finds and the small square the site of a sacred stone ( seita). The lake is situated in a passage between the large Tana River (Tenojoki) and the steep slope of the fell Ailigastunturi. jokin ympäristön muutos on vaikuttanut vaakanävertäjän elinmahdollisuuksiin vaikkapa sienen kautta. Joka tapauksessa vaakanävertäjä on vajaa 5000 vuotta sitten menestynyt kaukana viime vuosikymmenien aikaisen levinneisyyden pohjoisrajasta. Kirveeniskujen jäljet Utsjoen kuntakeskuksen kupeella Ailigastunturin pohjoisrinteen juurella sijaitseva pieni Ailigasjärvi (kuva 4) on ollut yksi parhaista kohteista meneillään olevassa tutkimushankkeessa. Matti Eronen keräsi tästä 75 m merenpinnan yläpuolella sijaitsevasta järvestä jo 1970-luvulla kaksi puunäytettä, joiden iät ovat radiohiiliajoitusten mukaan 1730 ± 150 BP (Hel-833) ja 2280 ± 130 BP (Hel-834) (Eronen 1979). Kesällä 1992 tästä järvestä kerättiin kaikki pohjalta löytyneet subfossiiliset männyt, joita kertyi yhteensä 102 kappaletta. Utsjoen taajaman lähellä ei nykyään mäntyjä juurikaan ole, mutta on ilmeistä, että ihmisellä on siihen osuutta. Puita on voitu kaataa lähimenneisyydessäkin satunnaisesti asutuksen läheltä eri
244 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... TERRA 106:3 1994 tarkoituksiin. Myös kauempana olevista Utsjoen ja Tenon varsien männiköistä on varmasti hankittu hirsiä paikalliseen käyttöön. Lisäksi vanhojen tietojen mukaan mäntypuita on aikoinaan uitettu näiden jokien yläjuoksuilta rakennustarpeiksi vähäpuiseen Pohjois-Norjaan (Fellman 1906. 4:253, Itkonen 1948b, 219). Epäselvää on se, miten paljon viimeksi mainittu toiminta on vaikuttanut mäntyrajaan. sillä uittoreitin varrella puiden hankinta lienee ollut edullisinta tehdä metsästä, jossa puut kasvavat kohtuullisen tiheässä eikä puurajalta, missä yksittäiset puut ovat kaukana toisistaan. Ailigasjärvi on joka tapauksessa nykyisen mäntymetsäalueen ulkopuolella. Ailigasjärven puista on 79 saatu tähän mennessä kytketyksi Lapin masterkronologiaan. Huomattava osa puista on kasvanut viimeisen 2000 vuoden aikana ja Ailigasjärven aineisto muodostaakio keskeisen osan niistä vuosilustosarjoista, joiden pohjalta on rakennettu nyt vähän yli 2000 ""''1den pituinen»absoluuttinen» kronologia. Täs ' _,ikasarjasta on tekeillä erillinen julkaisu (Zetterberg et al., painossa b ), joten siihen ei tämän kirjoituksen yhteydessä puututa lähemmin. Sen sijaan paneudumme nyt siihen kysymykseen. miksi monet järvestä löytyneet vanhat rungot olivat selvästi kirveellä katkaistuja. Löytämämme subfossiiliset männyt ovat usein olleet kuluneita. Puusta on usein lahonnut rungon toinen puolisko. mutta vuosilustot ovat kuitenkin mitattavissa jäljellä olevasta segmentistä. Usein tyviosa on täysin lahonnut, mutta ylempää runko on ehjä. Silloin näytekiekko on leikattava siitä kohtaa. mistä mahdollisimman pitkä vuosilustosarja saadaan. Tavallista on myös se, että runko on jostain osasta, usein tyvestä, kulunut hankautumalla. Syypää lienee toisinaan talvinen jääpeite. mutta toisinaan runko on hankautunut rantaa tai siellä olevaa kiveä vasten. Joskus tällaiset hankausjäljet voivat muistuttaa veistelyn jälkiä. Utsjoen Ailigasjärvestä alkoi kuitenkin näytteic~~-, keruun yhteydessä nousta sellaisia puita, jois ~.~irveeniskujen jäljet erottuivat selvästi. Niitä ei voinut mitenkään tulkita luonnonilmiöiden aiheuttamiksi hankausjäljiksi. Merkillistä oli se, että rungot oli katkaistu tyvestä, mutta niitä ei oltu muuten katkottu, karsittu tai veistetty. Koko latvaosa oli jätetty koskemattomaksi. Jotkut puut oli katkaistu hakkaamalla koko ajan vain yhdeltä suunnalta, toiset taas oli kaadettu iskemällä runkoa pääasiassa kahdesta eri suunnasta. Kirveen jäljet näkyivät selvästi vasta nostetuissa märissä puissa. Vaikutti siltä, että kirveen terä oli ollut melko kapea. Kun puut kuivuivat, jäljet tulivat epäselviksi halkeilun ja muiden pinnanmuutosten vuoksi. Tuoreista pinnoista otettiin löytöpaikalla valokuvia (kuva 5). Ailigasjärven ajoitettujen puiden ikäjakauma näkyy kuvassa 6, jossa on myös erikseen osoitettu kirveellä katkaistut männyt. Siinä on erotettu omiksi ryhmikseen varmasti tunnistetut tapaukset ja sellaiset puut, joiden kohdalla ei voitu sanoa ehdottoman varmasti, että tyvessä oli kirveeniskun merkkejä. Jäljen olisi silloin voinut jättää edellä mainittu luonnollinen hankaus. Varmasti kirveellä katkaistuja runkoja on aineistossa seitsemän kappaletta, yksi 600-luvulta, kaksi 800-luvulta, kolme 1 000-luvulta ja yksi 11 00-luvulta jkr. Epävarmat merkit kirveeniskuista ajoittuvat 300-, 500-, 800- ja 1400-luvuille jkr. ja niitä on kussakin ikäryhmässä vain yhdessä puussa. Puita on katkottu siis toistuvasti useiden satojen vuosien aikana. Männyt on kaadon jälkeen jätetty lojumaan paikalleen niin, että ne ovat myöhemmin vajonneet pikku järven pohjaliejuun. Mitään järkeä ei ole puiden kaatamisessa kesällä järveen, joten männyt on ilmeisesti hakattu talvella järven rannalta tai lähialueelta ja kuljetettu lyhyen matkaa järven jäälle. Peuranpyytäjät puiden kaatajia (?) Puita on kaadettu Ailigasjärven tuntumassa monen vuosisadan ajan, joten kysymys ei ole yhdestä ainutkertaisesta tapahtumasta tai sattumasta. Taustalla täytyy olla jokin tarkoituksellinen ja toistuva aktiviteetti. Rakennuspuita männyt eivät voi olla, koska niitä ei ole karsittu eikä pätkitty. Teoriassa kysymyksessä voisivat olla jäänteet yksinkertaisista lavoista, katoksista tai telineistä (suongerit, luovat. luoktit, Itkonen 1948a: 217-227). Selityksettä jää kuitenkin se, miksi tällaisten rakenneimien puut olisivat joutuneet veteen ja miksi ylipäänsä oletetun kaltaisia varastorakennelmia olisi pystytetty vähäisen Ailigasjärven rantaan. Kaiken lisäksi hakatut puut eivät olleet yhdessä rykelmässä, vaan hajallaan muiden subfossiilisten mäntyjen joukossa. Paitsi rakennustarpeiksi puita olisi voitu kaataa myös pettu- tai polttopuiksi, mutta näissäkin oletetuissa tapauksissa jää vastaamatta kysymys, miksi puut ovat uponneet järven pohjalle. Luontevin selitys sekä puiden toistuvalle kaatamiselle että järveen joutumiselle löytyy peuran suurpyyntiin liittyvistä rakennelmista. Vuoden 1910 tienoilla peurojen hangaspyyntiä kuvattiin T. 1. Itkoselle (1962: 118) seuraavasti: >>Ennev vanhan satakunta vuotta takaperin oli peuroja vielä isossa määrässä täällä Inarin selkosilla ja tuntureilla. Lappalaiset tapethinki niitä oikhem mahottomasti. Syypuolhellähit liikhelle mies talosta ja olip pyssyt ja koirat mukana. No kun tulthin
TERRA 106:3 1994 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... 245 Kuva 5. Esimerkkikuvia kirveeniskujen jäljistä Ailigasjärvestä Iöytyneissä subfossiilisissa männyissä. Kuvat: P. Zetterberg. Fig. 5. Examp/es of traces of axe blmt s on subfossil pines found in Lake Ailigasjärvi, Utsjoki. Photos: P. Zetterberg. sitte peurapaikhoin, outamethij ja semmoshim miss oli peuratokkija vuottamt, niin telzik kaks aitaa, pitkät ijättömämp peninkuormittainki. Nolit alkupäästä kaukana toisisthan, mutta vähitellen lähenit niin että se kuja kävi ahthammaksi ja viimein tuli toisesta päästä yhthen. No sittep ne pöljättelit niitä peuroja ja koirain kanssa laukotit sinne lzangkhasen. Saatto niitä toisinhan kertyä monta sattaaki. Ajomieht juovoip perässä pitkänä rit inä ja ammuskelit ja rämistelit astijoja, jotta oiklzengki pöljättäs. Pijan nes sillä kyytillä tulthim perille. No siellä umpimukassa oli toiset vahissa ja kuopat vielä oli laitettu sinne. Peurap putos toiset niihij ja isommuksen osan tappoip pyytömiehet. ammuit ja heitit suopunkhein.» Hangasaidan rakenne selviää seuraavasta Hj. Appelgrenin ( 1881: 48-49) kuvauksesta:»itse aita tehtiin siten, että pitkä oksaton kuusi eli mänty asetettiin kahdelle kannolle, tyvipuoli toisen, latvapuoli toisen kannon päähän ja taas toisen aitapuun tyvi samalle kannolle, jolla ensimmäinen latva oli ja latva kolmannen kannon päähän, ja niin aina eteenpäin. Aitapuut aina pantiin niin korkealle että peura ei voinut hypätä aidan ylitse eikä kontata sen alitse.>>
246 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... TERRA 106:3 1994 Kuva 6. Ailigasjärvestä löydettyjen dendrokronologisesti ajoitettujen puiden yleinen ikäjakauma (pystyakselilla puiden kuolinvuosisadat jkr., vaaka-akselilla puiden lukumäärät). Omilla symboleillaan on merkitty niiden puiden lukumäärät, joissa on joko täysin varmoja tai jonkin verran epävarmasti tunnistettavia kirveeniskun jälkiä. Fig. 6. Age distribution ( A.D.) of subjossil pines found in Lake Ailigasjärvi and dated bv dendrochronology. The vertical scale indicates centuries and the horizontal scale the number oftrees that died in '1 century. The dark g, ey shading shows the numbers oj trees dejinitely felled with an axe, and the lighter (middle) shading the numbers probably felled with an axe (traces cannot he identijied with absolute certain/v as caused by axe blow;). vuodet/years,-------------------------------------~ 1500-1599 1400-1499.. _..."":: :: """> "".=.. = 1300-1399 F.;:::;;;;::;;;;;;;;;:;;;;;:~==== 1200-1299 ~~~;2;;2;22222;f== 1100-1199 - : : i.. 1000-1099 900-999 ~!!!!!!!!!!i!i ;gggp:z=z:=zz=:==z3 800-899 ~ 700-799 t;;=:;;:;:;;;:;;;~~:;;;:;;;~~== 600-699 -:: ::::::: ::: : ::: : : :..... 500-599 ~: : : :.......... 400-499...: : : :' : :::: : : ::: :' : : : :: : :: : : : :' : : : : : : : : : :: : : : : : : : : : : : : ::... 300-399 - : : : : '''... : : : ::': ::: : :1 200-299 ~===="'====~ 100-199 ~ 0-99 L-~--~--~--~--~--~--~--~--~--~ 0 2 4 6 8 10 KirveeiiO katkaistu liiili!1ll Ehko kirveeiio l!iiil!l katkaistu EillJ Ei kirveenjolkio puiden lukummrä/number of trees S. Paulaharju (1933: 39-40) kuvasi sen näin:»hangasaita oli rakennettu halki metsien vain puita perä perää kaataen pitkät rivit, niin että puiden tyvet, melkein poikki hakattuina jäivät korkeille kannoilleen. Suuret petäjät ja tuuheat kuuset riittivät monesti yksinään aitasuluksi...» Saamelaisten tiedetään harjoittaneen peurojen S'"'rpyyntiä pääasiassa elokuun lopusta syvän lu L,~ aikaan saakka, mutta myös sydäntalvella vahvan lumen aikana. Lumen vuoksi hangasaidasta tehtiin talvipyynnin aikana vain korkeampi (Itkonen 1948b: 41-42). Ailigasjärvestä löydetyt puut voisivat hyvinkin olla peräisin jäälle tai aivan rantaveteen saakka tehdystä yksinkertaisesta aidasta, jota on käytetty ajopyyntiin myöhään syksyllä, tai todennäköisimmin alkutalvella, kun järvi oli jäässä, mutta Teno ja Utsjoki vielä sulia. Paikalliset pinnanmuodot tukevat sitä oletusta, että kysymys on peuranpyyntiin liittyvistä jäänteistä. Järven eteläpuolella kohoaa Ailigastunturi ja pohjoispuolella virtaa suuri Tenojoki (kuva 4). Ailigasjärven länsipuolella Tenoon yhtyvä Utsjoki ja jyrkkä tunturinrinne muodostavat kiilamaisen pus- sinperän. Peurojen ajo lienee siten suuntautunut pääasiassa idästä länteen. Peuran vaellusreiteistä Tunturi-Lapissa ei ole saatu täyttä selvyyttä, mutta lukuisten säilyneiden pyyntikuoppien perusteella on syytä olettaa niiden liikkuneen Tenojokivarressakin. Myös Utsjokivartta on epäilty peurojen vaellusreitiksi (Rankama 1988). Suuria, jopa satoja pyyntikuoppia käsittäviä systeemejä on löydetty muun muassa Lemmenjoen ja Näätämäjoen varsilta (Näkkäläjärvi 1964). Ailigasjärven lähistöllä on lukuisia muinaisjäännöksiä (kuva 4), jotka ajoittuvat kivikaudelta aina historialliseen aikaan saakka. Paljous kertonee runsastuottoisesta ympäristöstä, jossa kalaisa joki on vuosisatojen ajan tarjonnut vakaan toimeentulon. Lähin kiinteä muinaisjäännös sijaitsee Ailigasjärvestä vain reilun sadan metrin päässä. Kahdella asuinpaikalla (Niemelä ja Onnela, kuva 4) on tehty arkeologisia kaivaustutkimuksia (Erä Esko 1953; Rankama 1987). Niemelän paikan on katsottu ajoittuvan varhaismetallikauteen (1600 ekr.-300 jkr.). Onnelasta on löydetty varhaismetallikautisen asutuksen lisäksi nuorempi asutus-
TERRA 106:3 1994 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... 247 vaihe, joka (kalibroitujen) radiohiiliajoitusten perusteella sijoittuu aikavälille 600-300 jkr. (Purhonen & Ranta 1991). On mahdollista, että myös kahdessa muussa (Utsjoensuu ja Kostejärvi, kuva 4) varhaismetallikautiseksi arvioidussa asuinpaikassa on nuoremman rautakauden asutusvaiheita. Kuvaan merkityt kodanpohjat saattavat olla saamelaiselta rautakaudelta (300-1600 jkr.) tai historialliselta ajalta. Kuvaan 4 merkityillä löytöpaikoilla on myös kuoppien jäänteitä, joista monet ovat tulkittavissa vanhoiksi pyyntikuopiksi. Tämäkin asia puhuu sen puolesta. että Ailigasjärven kirveellä kaadetut männyt liittyvät peuranpyyntiin. Ailigasjärven ympäristössä ei varmaankaan ollut rautakaudella kovin tiheää mäntymetsää, koska ilmasto oli silloin hyvin samantapainen kuin nykyisin. On luonnollista, että ravinnonhankinta oli ankarissa oloissa elävillä ihmisillä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla. Vähienkin puiden kaato pyyntiä varten on ymmärrettävää. Puiden myöhempi käyttämättä jättäminen esimerkiksi polttopuuna viittaa kuitenkin siihen, että paikallista puupulaa ei tuolloin ollut. Seudulla lienee yleisesti ollut harvaa mäntymetsää tai ainakin männiköitä suojaisissa paikoissa. Johtopäätökset Edellä kuvatut havainnot kirveen ja hyönteisten jäljistä vanhoissa puunrungoissa ovat jälleen kerran esimerkki siitä, miten tieteellinen tutkimus tuottaa ennakoimattomia tuloksia. Tavoitteena on ollut rakentaa Lapin subfossiilisista männyistä vuosituhansia pitkä lustokalenteri menneisyyden ilmastonvaihtelujen tutkimiseksi, mutta työn ohessa on saatu uutta tietoa myös entomologian ja arkeologian alalta. Tällaista ennalta aavistamatonta tutkimustietoa tulee varmasti vielä paljon lisää sitä mukaa kuin Lapin metsänrajavyöhykkeellä tehtävä dendrokronologinen ja paleoklimatologinen tutkimus etenee. Tulokset lisäävät ymmärtämystämme luonnonympäristöjen pitkäaikaisista muutosprosesseista ja myös ihmisen varhaisesta vaikutuksesta luontoon. Kiitokset Esitämme lämpimät kiitokset professori Matti Nuortevalle, joka johdatti meidät vaakanävertäjän jäljille. Turun yliopiston Kevon subarktinen tutkimusasema on tarjonnut tukikohdan kenttätutkimuksenemme monen vuoden aikana. Kiitämme sen henkilökuntaa ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta. Tässä artikkelissa esitetyt tulokset on saatu aikaan Suomen Akatemian SILMU-tutkimushankkeen ansiosta. KIRJALLISUUS Appelgren, Hj. (1881 ). Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 5, 1-86 Briffa, K.R., T.S. Bartholin, D. Eckstein, P.D. Jones, W. Karlen, F.H. Schweingruber & P. Zetterberg,( 1990). A 1,400-year tree-ring record of summer temperatures in Fennoscandia. Nature 346, 434-439. Briffa, K.R., P.D. Jones, T.S. Bartholin, D. Eckstein. W. Karlen, F.H. Schweingruber, P. Zetterberg & M. Eronen, (1992). Fennoscandian summers from A.D. 500: temperature changes on short and Iong timescales. Climate Dynamics 7, 111-119. COHMAP Members (1988). Climatic Changes of the 1ast 18,000 Years: Observations and Mode1 Simu- 1ations. Science 241, 1043-1052. Eronen, M. (1979). The retreat of pine forest in Finnish Lap1and since the Holocene climatic optimum: a general discussion with radiocarbon evidence from subfossi1 pines. Fennia 157(2), 93-114. Eronen, M. ( 1990). Muuttuva ilmasto (Abstract: The changing climate). Terra 102, 220-238. Eronen, M. (1992). Milloin tulee seuraava jääkausi? (Abstract: When will the next ice age come?). Terra 104, 249-262. Eronen, M. & P. Huttunen, (1987). Radiocarbon-dated subfossil pines from Finnish Lapland. Geografiska Annaler 69A(2), 297-304. Eronen, M. & P. Huttunen, (1993). Pine megafossils as indicators of Holocene climatic changes in Fennoscandia. Paläoklimaforschung - Palaeoclimate Research 9, 29-40. Eronen, M., P. Huttunen & P. Zetterberg, (1991). Opportunities for dendroclimatological research in Fennoscandia. Paläoklimaforschung - Palaeoclimate Research 6, 81-92. Eronen, M. & H. Hyvärinen, (1982). Subfossil pine dates and pollen diagrams from northern Fennoscandia. Geologiska Föreningens i Stockholm Förhandlingar 103, 437-445. Eronen M. & P. Zetterberg, (in press). Expanding megafossil data on Holocene changes at the polar/alpine pine limit in northero Fennoscandia. Paläoklimaforschung- Palaeoclimate Research. Eronen, M., P. Zetterberg & M. Lindholm, (in press). Climate history from tree-rings in the subarctic area of Fennoscandia. SILMU Progress Report II. Academy of Finland. Erä-Esko, A. (1953). Tutkimusraportti Guatniljärven kaivauksista. Museovirasto, arkeologian osasto, topografinen arkisto. Fellman, I.(ed.) (1906). Jacob Fellman: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. 1-4, 680 + 597 + 717 + 552 s. Helsingfors. Hustich, I. (1948). The Scotch pine in northernmost Finland and its depedence on the climate in the last decades. Acta Botanica Fennica 42, 1-75. Hyvärinen, H. (1975). Absolute and relative pollen diagrams from northernmost Fennoscandia. Fennia 142(1), 1-23.
248 Matti Eronen, Pentti Zetterberg & Jari Okkonen Kirveen... TERRA 106:3 1994 Hyvärinen, H. ( 1976 ). Flandrian pollen deposition rates and tree-line history in northern Fennoscandia. Boreas 5, 163-175. Itkonen, T. ( 1948a). Suomen lappalaiset vuoteen 1945 l. 589 s. Porvoo. Itkonen, T. (1948b)". Suomen lappalaiset vuoteen 1945 II. 629 s. Porvoo. Itkonen, T. (1962). Inarinsuomea viisi vuosikymmentä sitten. Virittäjä 57, 110-119. Kullman, L. (1987). Long-term dynamics of high-altitude populations of Pinus sylvestris in the Swe.. dish Scandes. Journal of Biogeography 14, 1-8. Kullman, L. ( 1993 ). Dynamism of altitudinal margin of the boreal forest in Sweden. Paläoklimaforschung- Palaeoc/imate Research 9, 41-45. Lekander. B.. B. Bejer-Petersen, E. Kangas & A. Bakke, ( 1977). The distribution of bark beetles in the Nordic countries. Acta Entomologica Fennica 32, 36 s., 77 maps. Lindholm, M., M. Eronen, J. Meriläinen & P. Zetterberg, (in press). Climatic calibration of tree-ring width variations in forest-limit pines (Pinus sylvestris. L.) in northern Finnish Lapland. Paläoklimaforschung - Palaeoc/imate Research. l'<tlorteva, M. (1986). Ytimennävertäjät mäntyjen tuholaisina. Helsingin yliopisto, Maatalous- ja metsäeläintieteen laitos (University of Helsinki. Department of Agricultural and Forest Zoology), Julkaisuja ( Reports) 2 (3. painos), 23 s. Näkkäläjärvi, 0. (1964). Preliminary Report on lnvestigations of Wild Reindeer Trapping Pits in Finland. Lapponica. Studia Ethnographica Upsaliensis 23, 228-233. Paulaharju, S. (1933). Vanhasta peuranpyynnistä. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton vuosikirja 1, 37-45. Purhonen, P. & H. Ranta, (eds.) (1991). Arkeologia Suomessa 1986-1987. 195 s. Vammala. Rankama, T. (1987). Tutkimusraportti Onnelan kaivauksista. Museovirasto, arkeologian osasto, topografinen arkisto. Rankama, T. (1988). Utsjoen inventointi. Museovirasto, arkeologian osasto, topografinen arkisto. Zetterberg, P., M. Eronen & M. Lindholm, (in press a). The Atlantic/Subboreal climatic shift, tree-ring evidence from northern Fennoscandia. Paläoklimaforschung - Palaeoclimate Research Zetterberg, P., M. Eronen & K.R. Briffa, (in press b). Evidence on climatic change and prehistoric human activities derived from subfossil Scots pines found in a lake in Utsjoki, Northern Finland. Bul/etin of the Geological Society of Finland Zetterberg, P. & M. Eronen, (1994). Subfossiilisten mäntyjen dendrokronologiset tutkimukset Lapin metsänrajavyöhykkeessä (Summary: Dendrochronological studies on subfossil forest-limit pines in Lapland). Acta Universitas Ouluensis A251, 97-105.