1 Utran kirkon 120-vuotisjuhla 23.8.2015 Juhlapuhe, professori Hannu Mustakallio Olemme kokoontuneet perinteisenä Jokisunnuntaina Utran kirkkoon, joka vihittiin käyttöön 120 vuotta sitten, heinäkuun 27. päivänä 1895. Kun tässä kirkossa ja viereisessä Väisälänpuistossa vietettiin kesällä 2005 kirkon 110-vuotisjuhlia ja paneuduttiin muun muassa näytelmän keinoin kirkon ja tehdasyhteisön historiaan, ne olivat minulle kuin tervetulotoivotus Utraan. Olimmehan vain vähän aiemmin päättäneet muuttaa tänne. Niin kuin monille utralaisille tai muille Rantakylän seurakunnan jäsenille tämä kirkko on tullut minulle vuoden 2005 lopulla tapahtuneen muuttomme jälkeen hyvin merkittäväksi. Niinpä kun kirkkoherra Tuomo Käyhkö esitti kutsun pitämään juhlapuhe tässä tilaisuudessa, se kuului niihin pyyntöihin, joista en voinut kieltäytyä. Teen seuraavassa selkoa siitä yhteiskunnallisesta ja kirkollisesta kehityksestä, joka johti Utran kirkon rakentamiseen. Kysyn, mikä tämän kirkon asema ja merkitys oli Utran erikoislaatuisessa ja laajalti tunnetussa tehdasyhteisössä. Pääpaino on tehdasyhteisön loistoajassa 1890-luvussa. Eräänlaisena punaisena lankana esitelmässäni kulkee kysymys luterilaisen kirkon ja teollisen yhteiskunnan suhteista. Tehtaankirkkoon liittyi myös epävirallinen tehtaanseurakunta. Tarkastelenkin myös sitä, mitä kirkon rakentaminen kertoi yleisestä suhtautumisesta seurakuntajakokysymyksiin, jotka ovat edelleen varsin ajankohtaisia. Vaikka Utran tehdasyhteisöstä ei ole enää jäljellä paljon muuta kuin tämä kirkko, se tulee meitä vastaan ennen muuta kaupunginosamme kadunnimissä. Monet kadunnimet liittyvät täällä toimineisiin tehtaisiin, niin saha- kuin lasiteollisuuteen. On kuitenkin myös henkilöihin viittaavia kadunnimiä, joista ainakin minulle merkittävimpiä ovat Mustosenkatu ja Moberginkatu. Kun me utralaiset kuulumme nykyään Joensuuhun, on hyvä tiedostaa, että näin ei ollut vielä silloin, kun Joensuun kaupunki perustettiin vuonna 1848. Utra oli pitkään osa Pielisensuun kylää. Se kuului kunnallisesti ja seurakunnallisesti Kontiolahteen, alun perin Liperiin. Kontiolahti oli siis suuri emäpitäjä. Utrankosken saareen perustettiin Pohjois-Karjalan ensimmäinen sahateollisuuskeskus jo vuonna 1780. Vajaan vuosisadan kuluessa eli 1870-luvulle tultaessa siitä oli kehittynyt maakunnan huomattavin teollisuuskeskus, ja se kohosi jopa maan johtavien vientikeskusten joukkoon. Tämä huikea kehitys oli ennen muita yhden miehen, joensuulaisen kauppaneuvoksen Antti Juhana Mustosen ansiota. Hän oli ostanut vuonna 1856 Utran sahan kaikkine rakennuksineen. Mustonen rakensi sahan uudelleen 1866, ja sen mainitaan olleen silloin Pohjoismaiden suurin ja uudenaikaisin. Tämä ensimmäinen saha sijaitsi Utransaaressa, oli siis saaren saha, niin kuin sanottiin. 1860-luvun alussa Utraan perustettiin toinenkin saha, jota sanottiin vastaavasti mantereen sahaksi. Myös tämä saha päätyi kohta Mustosen omistukseen. Sahojen ohella Utran teollisuuslaitoksiin kuului mylly ja vuonna 1874 perustettu lasitehdas. Kauppaneuvos Mustonen, joka oli Joensuun vaurain porvari ja suurin laivanvarustaja, tuli näin koko Utran teollisuuden johtoon.
2 Sahateollisuuden laajeneminen 1870-luvulla aloitti industrialismin aikakauden Suomen talous- ja yhteiskuntaelämässä. Höyryn käyttöön ottaminen merkitsi sahateollisuudessa täydellistä mullistusta: enää ei oltu sidottuja koskiin, vaan saha voitiin perustaa mihin paikkaan tahansa. Utran sahat käyttivät kuitenkin koko olemassaolonsa ajan vettä voimanlähteenään. 1800-luvun loppupuolella ne olivat ainoat vesivoimalla käyvät suursahat Suomessa. Utraan muodostui aivan oma tehdasyhdyskuntansa. Utran tehtailla oli oma lääkäri. Tehtaankoulu aloitti toimintansa jo 1861, ja sen yhteydessä toimi myös kirjasto. Kun Pielisjoen kanavointi toteutettiin 1870-luvulla, ensimmäisenä avattiin liikenteelle Utran kanava vuonna 1875. Utrasta muodostui tärkeä liikennepaikka, ja sen yhteydet Joensuuhun olivat erinomaiset. Kauppaneuvos Mustonen ei tyytynyt olemaan täkäläisen talouselämän tärkein vaikuttaja. Kun utralaisten kirkko ja hautausmaa olivat Kontiolahdella hankalan matkan takana - 25 kilometrin päässä -, Mustonen anoi 1875 senaatilta, että Utran tehdasyhdyskunnasta muodostettaisiin oma tehtaanseurakunta. Mustonen sitoutui huolehtimaan yhdyskuntaa palvelevan papin palkkauksesta. Jo edellisenä vuonna Joensuussa ilmestynyt Karjalatar oli kertonut, että kauppaneuvos aikoi ruveta rakentamaan kirkkoa Utraan. Utran kirkonrakennushankkeet lähtivät siis liikkeelle jo vuonna 1874. Kuopion tuomiokapituli katsoi kuitenkin lausunnossaan, että tehtaanseurakunnan perustaminen supistaisi Kontiolahden pitäjänapulaisen niukkaa palkkausta eikä uuden seurakunnallisen yksikön taloudellisesta selviämisestä ollut riittäviä takeita. Siksi tehtaanseurakunnan perustamishanke kariutui tässä vaiheessa. Eri puolilla 1800-luvun jälkipuoliskolla virinneissä seurakuntien perustamishankkeissa oli kysymys ennen muuta kirkollisten palvelujen saamisesta lähelle seurakuntalaisia ja kirkkomatkojen lyhentämisestä. Yleensä näissä hankkeissa paikallinen aktiivisuus joutui ristiriitaan papiston taloudellisten etujen kanssa. Näin kävi myös Utran ensimmäisessä seurakuntahankkeessa, vaikka siihen liittyi kauppaneuvos Mustosen lupaama erittäin merkittävä taloudellinen tuki. Hän oli vanhan ajan patruuna, joka halusi huolehtia tehtaalaisistaan kaikin puolin, myös heidän hengellisestä hoidostaan. Hän on varmasti ansainnut oman Utrassa kulkevan katunsa. Kuopion vanhassa hiippakunnassa oli 1860-luvulla muodostettu kolmen rautaruukin piirissä omat tehtaanseurakunnat, joiden esimerkkiä Mustonen siis halusi seurata. Nilsiän emäseurakunnasta oli erotettu Juankosken tehtaanseurakunta, Leppävirrasta Varkauden ja Tohmajärvestä Värtsilän tehtaanseurakunta. Seurakunnilla oli oma saarnaajansa, jonka tehtaanomistaja valitsi ja tuomiokapituli nimitti. Saarnaaja toimi tehtaankoulun opettajana ja piti jumalanpalveluksia. Tehtaaneli ruukinseurakunnalla oli myös oma hautausmaa, oma vaivais- eli köyhäinhoito - nykyaikaisittain sanottuna sosiaalihuolto - ja omat kirkonkirjat. Tehtaanseurakuntien perustaminen oli poikkeus siitä yleisestä trendistä, että 1800-luvun jälkipuolen yhteiskunnalliset muutokset eivät juuri jättäneet jälkiä seurakuntaorganisaatioon ainakaan täällä Kuopion hiippakunnassa. Myös Joensuun kaupungin seurakunnallinen johto kuului 1910-luvulle saakka Kontiolahdelle, vaikka
3 se muodostikin oman kirkkopiirinsä, jota oma kaupunginsaarnaaja palveli. Joensuulaiset tavoittelivat 1870-luvulla kaksikin kertaa turhaan seurakunnallista itsenäisyyttä, siis eroa Kontiolahden alaisuudesta. Papiston palkkaetujen säilyminen oli tällöin ensisijainen peruste, josta käsin kirkolliset viranomaiset arvioivat seurakuntahankkeita. Kauppaneuvos Mustosen kuoltua vuonna 1877 Utran teollisuuslaitosten omistus siirtyi ulkomaisiin käsiin, englantilaisen toiminimen John Hubbard & Co:n Pietarissa olleelle haaraliikkeelle Egerton Hubbard & Co. Haaraliikkeessä puolestaan tapahtui 1899 nimellinen omistajanvaihdos, jolloin omistajaksi tuli Aktiebolaget Utra Wood Company. Utran sahanhoitajana toimi englantilainen Thomas Bamford. Saaren saha tuhoutui tulipalossa 1892, mutta se rakennettiin uudelleen vuoteen 1896 mennessä. Mantereen sahalla puolestaan tehtiin uudistustöitä vuosisadanvaihteessa. Englantilainen toiminimi jatkoi myös Utran lasitehtaan toimintaa. Pullojen ja ikkunalasin valmistus aloitettiin 1882, mutta tuotanto lopetettiin 1889, koska tehdas ei kyennyt kilpailemaan Pitkärannan tehtaan kanssa. Ikkunalasitehdas perustettiin uudestaan vielä 1893, mutta se vuokrattiin kesäkuussa 1895 pietarilaiselle yhtiölle. Lasitehtaalle muodostui todellinen ruotsalainen siirtokunta. Tehtaan isännöitsijä, molemmat konttoristit, suurin osa puhaltajista sekä osa työmiehistä olivat Ruotsin kansalaisia. Utran tehdasyhteisö oli sekä omistajiensa että työntekijöidensä puolesta niin kansainvälinen, että nykyajan perspektiivistä sitä voi olla vaikea tajuta. Vuosisadan vaihteessa Utrassa oli 865 asukasta, joista ulkomaalaisia oli 95 henkeä. eli peräti noin 11 %. Ulkomaalaisista kaksi kolmasosaa oli ruotsalaisia, mutta joukossa oli myös saksalaisia ja englantilaisia. Suomalaisia perheitä oli yhteensä 200, ulkomaalaisia puolestaan 18. Tehdasyhdyskunnan omavaraisuus ja yhteisöllisyys voimistui uusien omistajien hoidossa. Raittiusseura Taimi perustettiin 1880-luvun alussa. Tehtaankoulun toiminta jatkui, ja se muuttui 1884 varsinaiseksi kansakouluksi, joka oli ylläpitäjäpohjaltaan yksityinen. Oman kansakoulupiirin Utra muodosti vuodesta 1890 lähtien. Kun tultiin 1890-luvulle, Utran tehtailta ei enää puuttunut juuri muuta kuin oma kirkko. Kontiokahden kirkko oli siis kovin kaukana ja Joensuun ensimmäinen kirkko oli talvella kylmä eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet sisälle. Tehtaalaisten pyynnöstä Kontiolahden kirkkoherra, rovasti Henrik Piipponen piti Utrassa maaliskuun 18. päivänä 1894 yleisen kokouksen, jossa oli runsaasti osanottajia sahojen johtajasta työmiehiin. Kokouksessa keskusteltiin kirkon rakentamisesta Utraan. Sahanhoitaja, insinööri Bamford ilmoitti, että hän toivoi yhtiön asettuvan kannattamaan hanketta, jos sahojen työväki suostuisi maksamaan rakennusrahastoon yhden pennin jokaisesta palkaksi saamastaan markasta. Kysymys oli siis eräänlaisen kirkollisveron maksamisesta tulevan tehtaankirkon hyväksi. Läsnä ollut työväestö suostui oman osuutensa suorittamiseen. Yhtiön johto
4 puolestaan antoi rakennushankkeelle siunauksensa ja ilmoitti luovuttavansa tarvittavan maa-alan, rakennustarpeet ja työnjohdon. Sittemmin työväen pennivero tuotti vain kolmasosan suunnitellusta määrästä eli vajaat 10 % kaikista kustannuksista, jolloin yhtiö maksoi puuttuvan osuuden. Utran tehtaankirkko vihittin käyttöön siis heinäkuun 27. päivänä 1895. Vihkimisen toimitti piispa Gustaf Johanssonin määräyksestä Kontiolahden kirkkoherra Henrik Piipponen, joka oli entinen koulumies ja Karjalatar-lehden entinen päätoimittaja. Avustajinaan hänellä olivat Enon kirkkoherra Julius Toikka, Juuan kirkkoherra Johan Lindbäck ja Pielisjärven kirkkoherranapulainen Paavo Antti Moberg. Kirkkokansaa oli tullut paikalle jalan, hevosella tai höyrylaivalla lähiseudulta, joitakuita jopa Juuasta saakka. Enemmistö kirkkovieraista joutui kuitenkin jäämään kirkon ulkopuolelle. Kirkkoväen määräksi arvioitiin Karjalatar-lehdessä jopa tuhat henkeä. Jumalanpalveluksen jälkeen pidettiin kirkonkokous, jossa uudelle kirkkoyhteisölle valittiin kirkonisäntä, lukkari ja suntio. Tehtävät olivat sivutoimia. Kansakoulun pihalla pidetyillä päivällisillä rovasti Piipponen lausui kiitokset tehtaiden omistajille, rakennushankkeen toimeenpanijalle insinööri Bamfordille ja hankkeessa mukana olleelle työväestölle. Kaiken kaikkiaan rakennushanke ja sen lopputulos kertoivat tehdasyhteisössä vielä vallitsevasta patriarkallisesta hengestä ja eri osapuolten kirkollisesta harrastuneisuudesta. Kirkko oli rakennettu puusta ja sen seinärakenteen muodostivat pystyyn asetetut hirret. Ulkopuolelta kirkko oli laudoilla vuorattu. Utran kirkko on yksi neljästä Suomessa rakennetusta pystyhirsikirkosta. Muut pystyhirsikirkot ovat Tuusniemellä, Reposaaressa ja Vieremällä. Utran kirkko on ainoa, jossa pystyhirret eli rakennustapa on kaikkien nähtävillä. Hirsiä ei siis ole sisäpuolelta peitetty vuorauksilla. Kirkon suunnittelijaksi on nimetty itse insinööri Bamford. Yhtiö lahjoitti kirkolle kirkonkellon ja urkuharmonin. Alttarin paikalla oli puuristi ja sivuilla tornimaiset koristeet. Nykyinen kirkossa oleva taiteilija Veikko Lappalaisen maalaama alttaritaulu Jeesus siunaa lapsia on vuodelta 1949. Jumalanpalveluksia Kontiolahden papisto piti Utran tehtaankirkossa aluksi vain kerran kuukaudessa. Neuvottelujen jälkeen Utraan saatiin kuitenkin jo seuraavan eli vuoden 1896 alussa oma pappi. Tehtaan saarnaajana oli Kontiolahden kirkkoherran apulainen P. A. Moberg, jonka oli määrä asua Utrassa mutta avustaa kirkkoherraa kansliatöissä ja kinkereillä Kontiolahdella. 1 500 markan suuruisesta palkasta rovasti Piipponen maksoi 200 markkaa, lopuista huolehtivat tehtaiden omistajat yhdessä sahojen ja lasitehtaan työväestön kanssa. Yhtiö myös luovutti saarnaajalle asunnon. Nyt jumalanpalveluksia alettiin Utrassa pitää joka sunnuntai suomeksi ja kerran kuukaudessa ruotsiksi erityisesti lasitehtaan työntekijöitä silmällä pitäen. Vuonna 1896 järjestettiin myös tehdasyhteisön muu kirkollinen toiminta. Kysymys ei ollut virallisesta tehtaanseurakunnasta, jonka perustamista olisi edelleen pitänyt anoa senaatilta, vaan järjestäytyminen tapahtui ennen muuta tehdasyhteisön
5 omassa piirissä omistajayhteisön nimissä. Epäviralliseen kirkkoraatiin tuli kuulumaan sahanhoitaja insinööri Bamford, lukkarina toiminut opettaja Albin Pitkänen, mylläri, työnjohtaja ja kolme työmiestä. Tuomiokapituli antoi tehdasyhteisölle luvan pitää omia kirkonkirjoja. Tehdasyhteisö sai yhtiön lahjoituksena myös oman hautausmaan, jonka Piipponen ja Moberg vihkivät toukokuussa 1896 tarkoitukseensa. En ole huomannut, että kukaan olisi kiinnittänyt huomiota Bamfordin tunnustukselliseen taustaan. Hän tuskin oli luterilainen, vaan ilmeisesti englantilainen puritaani. Tämäkin osoittaa, että tehdasyhteisö oli Utran kirkollisessa järjestäytymisessä, puolivirallisessa kirkkohallinnossa, varsinainen primus motor. Sahanhoitaja oli naimisissa kauppaneuvos Mustosen Anna-tyttären kanssa. Hautausmaan ohella itse tehtaankirkko tontteineen oli edelleen omistajayhtiön omaisuutta, ja yhtiö vastasi suuresta osasta kirkollisen toiminnan kustannuksista. Moberg oli Utraan tullessaan alle 30-vuotias nuori pappi, siis mies parhaassa iässä. Hän toimi tehdasyhteisön saarnaajana vappuun 1905 saakka. Muiden ruukinseurakuntien pappien tavoin hän kantoi vastuuta myös koulunpidosta. Mobergin ajan Utrassa on todettu olleen seurakunnallisen nousun aikaa. Hänen toimittamiaan jumalanpalveluksia tultiin kuulemaan niin runsain joukoin, etteivät kaikki varsinkaan juhlapäivinä mahtuneet kirkkoon. Istumapaikkoja siinä on todettu olleen noin 500 hengelle, mitä nykypäivänä on vaikea ymmärtää. Nykyisin kirkkoon lasketaan mahtuvan 260 henkeä. Pyhäkouluja Utrassa pidettiin erikseen mantereen sahalla, saaren sahalla ja lasitehtaalla. Vuosisadanvaihteessa Utran tehdasyhteisö piti entistä suuremmassa määrin huolta jäsenistään. Se oli patruunahenkisesti johdettu ja monessa suhteessa omavarainen. Sahojen työmiesten sairaus- ja hautauskassa perustettiin 1897. Yhtiö perusti työväestöään varten myös säästökassan, ja tehtailla oli oma kauppapuoti. Säännölliset laivavuorot välittivät liikennettä Utran ja Joensuun välillä. Oma postiasema ja postisäästöpankki avattiin 1901. Utran ja Joensuun välillä oli myös ajalle melko harvinainen puhelinyhteys. Kysymys Utran muodostamisesta viralliseksi tehtaanseurakunnaksi nousi esille Savonlinnan hiippakunnan piispan Gustaf Johanssonin toimittamassa piispantarkastuksessa elokuussa 1897. Utralaiset olivat lähettäneet tätä koskevan anomuksen jo aiemmin tuomiokapitulille. Pohjois-Karjala oli vastikään siirtynyt Kuopion hiippakunnasta uuteen Savonlinnan hiippakuntaan, vaikka piispa pysyikin entisenä. Ensimmäisen kerran seurakunta-asiaa oli käsitelty Utran kirkonkokouksessa toukokuussa 1897. Tällöin oli jo käynyt selväksi, ettei rovasti Piipponen enää osallistuisi Mobergin palkan maksamiseen. Monien neuvottelujen jälkeen Utran tehtaalaiset luopuivat marraskuussa 1899 anomuksestaan päästä omaksi tehtaanseurakunnaksi, koska heille ei olisi tullut mitään huojennusta Kontiolahden seurakunnalle ja papistolle tulevista maksuista. Mobergin palkanmaksuun osallistuivat siis enää Utran tehtaiden omistajat ja työväki.
6 Pastori Moberg muutti vappuna 1905 Juuan pitäjänapulaiseksi. Hän kuoli Juuassa syyskuussa 1912, mutta hänet haudattiin toivomuksensa mukaan Utraan. Moberg oli kuollessaan vasta 45-vuotias. Mobergin saarnaajakauden päättyminen liittyi myös Utran tehtaiden alasajoon. Vuonna 1902 Utra Woodin kilpailijaksi noussut, Kotkasta käsin toiminut W. Gutzeit & Co osti siltä kaiken omaisuuden: metsät, sahat, myllyn ja lasitehtaan. Uusi omistaja katsoi edullisemmaksi sahata Pohjois-Karjalan puut Kotkassa, missä yhtiöllä oli suuret ja nykyaikaiset höyrysahat. Ei ollut enää mitään syytä jatkaa Utran vanhojen vesisahojen toimintaa. Utran sahalaitokset olivat saaneet kuolemantuomionsa ja ne purettiin vuoteen 1905 mennessä. Vain lasitehdas sai jäädä toimimaan. Lasiteollisuuskin päättyi 1906, jolloin lasitehdas paloi. Tulipalo teki toiminnasta kokonaan lopun. Sahatoiminta jatkui Utrassa hyvin vaatimattomana 1950-luvulle saakka. Vihdoin vuosina 1960 1961 purettiin sekä saha että mylly. Edellä mainitun, vuonna 1902 tehdyn yrityskaupan ulkopuolelle jäi Utran kirkko tontteineen. Vuonna 1903 utralaiset päättivät jatkaa kirkollista toimintaa kirkonkassassa vielä olevien varojen turvin vuoden verran, myöhemmin vielä toukokuuhun 1905 saakka, jolloin Moberg joutui siirtymään pois paikkakunnalta. Kirkko säilyi siis Utra Wood -yhtiöllä, joka oli valmis luovuttamaan sen Kontiolahden seurakunnalle sillä ehdolla, että siellä pidettäisiin jatkuvasti jumalanpalveluksia. Piispa O. I. Colliander kehotti Kontiolahtea ottamaan lahjan vastaan, mutta kustannuksia pelkäävä kirkonkokous ei suostunut siihen. Tämän jälkeen tuomiokapituli esitti ratkaisuksi Utran liittämistä Joensuuhun, mutta tätä vastustivat sekä utralaiset että joensuulaiset, edelliset itsemääräämisoikeuden innossa, jälkimmäiset pitäessään Utraa vain taloudellisena lisärasitteena. Näin toteaa Joensuun seurakuntahistorian kirjoittaja Olavi Rimpiläinen. Utraa katsottiin siis sekä Kontiolahdella että Joensuussa ennen muuta taloudellisen taakankantamisen näkökulmasta. Kun työläisten ajama Utran seurakunnallinen itsenäistymishanke näytti kuitenkin saaneen tuomiokapitulissa tuulta purjeisiinsa, kontiolahtelaiset suostuivat vihdoin vuonna 1908 ottamaan kirkon seurakunnan yhteiseksi rukoushuoneeksi ja velvoittamaan oman papistonsa pitämään siellä jumalanpalveluksia kahdesti kuussa. Tuomiokapituli vahvisti päätöksen vuoden 1909 alussa. Kun Joensuun kaupunkiseurakunta ja Pielisensuun kylä senaatin päätöksellä vuonna 1912 erotettiin Kontiolahden seurakunnasta kahdeksi itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi, Utran kirkko määrättiin uuden Pielisensuun seurakunnan väliaikaiseksi kirkoksi. Sellaisena se tuli toimimaan vuodesta 1915 lähtien, jolloin Pielisensuun itsenäisyys käytännössä toteutui. Utran irkkopalstan ja hautausmaan Pielisensuun seurakunta osti vuonna 1928 Enso-Gutzeit Osakeyhtiöltä. Kirkon omistussuhteet olivat kuitenkin vielä peräti neljän vuosikymmenen ajan epäselvät, kunnes Kontiolahden kirkkovaltuusto teki asiassa vuonna 1952 myönteisen ratkaisun. Kirkko luovutettiin tällöin virallisesti Pielisensuun seurakunnan omistukseen. Kun Pielisensuun maalaiskunta puolestaan liitettiin 1954 Joensuun kaupunkiin, Pielisensuun ja Joensuun seurakunnat muodostivat seuraavana vuonna yhteistalouden. Vuoden 1956 alussa astui voimaan alueellinen
7 uudelleenjärjestely, jossa Utran kirkko jäi Joensuun seurakunnan alueelle. Rantakylän seurakunnan käyttöön Utran kirkko tuli seurakuntamme perustamisvuonna 1983. Vuosikymmenten ajan on siis pohdittu kysymystä, kenelle Utran kirkko kuuluu, Pastori Moberg totesi vuonna 1903 seurakuntalaisilleen kuitenkin osuvasti: Kannattipa kirkkoa Utrassa kuka tahansa, niin muistomerkkinä se läpi aikojen on seisova Utrassa, muistomerkkinä kauniista kristillisessä hengessä tehdystä uhrauksesta ja yhteistyöstä. Utrasta sitä ei kukaan voi pois muuttaa. Utran kirkko seisoo siis muistona vanhasta Utrasta, 1800-luvun lopun vilkkaasta teollisuuskeskuksesta ja erikoislaatuisesta työ- ja asuinyhteisöstä. Kirkko ei ole kuitenkaan pelkkä historiallinen tai rakennushistoriallinen muistomerkki, vaan elävän Jumalan huone, jossa hän palvelee kansaansa sanallaan ja sakramenteillaan. Utran kirkko on muodostunut Joensuussa myös erityisen suosituksi vihkikirkoksi ja musiikkitilaisuuksien pitopaikaksi. Uudistuneena se aloittaa uuden vuosikymmenen.