TURUN YLIOPISTON SUOMALAISEN JA YLEISEN KIELITIETEEN LAITOKSEN JULKAISUJA

TURUN YLIOPISTON SUOMALAISEN JA YLEISEN KIELITIETEEN LAITOKSEN JULKAISUJA PUBLICATIONS OF THE DEPARTMENT OF FINNISH AND GENERAL LINGUISTICS OF THE UNIVERSITY OF TURKU 31 LÄHIVERTAILUJA 2 SUOMALAIS-VIROLAINEN VIRHEANALYYSISEMINAARI TURUSSA 10.-11.5.1986 TOIMITTANEET PÄIVI RINTALA JA JÜRI VALGE TURKU 1986

Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja Publications of the Department of Finnish and General Linguistics of the University of Turku 31 LÄHIVERTAILUJA 2 Suomalais-virolainen virheanalyysiseminaari Turussa 10.-11.5.1986 Soome-eesti keelevigade analüüsi seminar Turus 10.-11. mail 1986 Toimittaneet Toimetanud Päivi Rintala ja Jüri Valge Turku 1986

ISBN 951-642-888-6 ISSN 0356-8490 Turun yliopiston offsetpaino 1986

SISÄLLYS Alkusanat 5 Seminaarin ohjelma 7 KALEVI WIIK Viron yhdeksäs vokaali 9 HANNU REMES JÜRI VALGE Suomen ja viron taivutusjärjestelmien vertailua 19 Eesti verbimorfoloogia õpetamisest ja õppimisest 26 AGO KÜNNAP Morfoloogilisi sõnastusvigu 40 PÄIVI RINTALA TÕNU SEILENTHAL PEEP NEMVALTS Suomen ja viron johto-opillisten erojen syistä 44 Koha väljendamise erinevusi soome ja eesti keeles 69 Leksikaalsemantilisi märkmeid soomlaste eesti keele asjus 76

ALKUSANAT Turun yliopistossa 10.-11.5.1986 järjestetty suomalais-virolainen virheanalyysiseminaari on tämänlaatuisten seminaarien sarjan kolmas. Ensimmäinen pidettiin toukokuussa 1983 Saarijärven Summassaaressa, toinen kaksi vuotta myöhemmin Joensuun yliopiston tutkimusasemalla Ilomantsin Mekrijärvellä. Myös molempien aikaisempien seminaarien alustuksista on toimitettu julkaisu; niistä edellinen on ilmestynyt Tampereen, jälkimmäinen Turun yliopiston alan laitoksen julkaisusarjassa (Tampereen yliopiston suomen kielen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 10, Tampere 1983; Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 24, Turku 1985). Nimensä nyt käsillä oleva julkaisu on perinyt samassa sarjassa ilmestyneeltä edeltäjältään. Virheanalyysi kuuluu osana Suomen ja viron kieliopillinen vertailu -nimiseen tutkimushankkeeseen. Hanketta koskevat alustavat keskustelut käytiin Turun kansainvälisen fennougristikongressin aikana kesällä 1980; Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknillisen yhteistoimintakomitean tukea hanke on saanut vuodesta 1984. Hankkeessa on nähty tarpeelliseksi erottaa kaksi lohkoa: 1) suomen ja viron rakenteellinen vertailu ja 2) oppimisvaikeuksiin liittyvä virheanalyysi. Hankkeen tavoitteista ja vaiheista sekä erityisesti virheanalyysin merkityksestä kontrastiivisessa tutkimuksessa tehdään selkoa ensimmäisen seminaarijulkaisun saatesanoissa. Suomessa aineistoa virheanalyysia varten ovat syksystä 1982 lähtien koonneet täällä toimivat viron lehtorit. Aineisto on tutkimuskäyttöä varten säilytteillä Helsingin ja Joensuun yliopistoissa. Virheanalyysiseminaarit on rahoittanut Suomen Akatemia".

6 Turun tilaisuuteen osallistuivat suomalaistutkijoista professori Kalevi Wiik, joka piti esitelmän viron 5-äänteestä, ja apulaisprofessori Päivi Rintala, jonka esitelmä käsitteli suomen ja viron johto-opin eroavuuksia. Viron lehtoreista esitelmöivät Ago Künnap (Helsinki) ja Jüri Valge (Turku) muoto-opista sekä Tõnu Seilenthal (Jyväskylä) ja Peep Nemvalts (Oulu) semantiikasta. Seminaariin osallistui myös Tarton yliopiston viron kielen laitoksen professori Haldur Oim, joka piti esitelmän viron komitatiiviin liittyvistä seikoista. Ohjelmaan kuului myös osallistuminen Valma Yli-Vakkurin, yhden suomalais-virolaisen kontrastiivisen hankkeen perustajan, väitöstilaisuuteen. Seuraavassa julkaistavat kirjoitukset ovat valmistuneet seminaarin esitelmien ja keskusteluissa syntyneiden ideoiden pohjalta. Lehtori Hannu Remes on antanut julkaistavaksi Syktyvkarin fennougristikongressissa kesällä 1985 pitämänsä seminaarin aiheeseen liittyvän esitelmän; Suomen virkamieslakon vuoksi hän ei voinut saapua seminaariin. Artikkelien järjestys noudattaa väljästi kielenkuvauksen jakoa fonologiaan, morfologiaan, syntaksiin ja semantiikkaan. Kiitämme professoreita Alho Alhoniemeä ja Aimo Hakasta sekä apulaisprofessori Auli Hakulista seminaarin järjestämisessä saamastamme avusta. Kiitokset kuuluvat myös Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitokselle, joka on tälläkin kertaa ottanut Lähivertailut julkaisusarjaansa. Kirjan taitavasta ja huolellisesta puhtaaksikirjoituksesta olemme kiitollisia Hannele Pajulalle. Toivomme suomen ja viron kontrastiivisen tutkimuksen jatkuvan molempien kielten tuntemuksen ja opetuksen eduksi. Turussa 10. syyskuuta 1986 Päivi Rintala Jüri Valge

SUOMALAIS-VIROLAINEN VIRHEANALYYSISEMINAARI Turun yliopisto 10.-11.5.1986 Lauantai 10.5. 12.00-15.00 Valma Yli-Vakkurin väitös 16.30-17.10 Jüri Valge: Eesti verbimorfoloogia õpetamisest ja õppimisest 17.10-17.50 Ago Künnap: Morfoloogilisi sõnastusvigu 17.50-18.30 Keskustelua Sunnuntai 11.5. 9.00-9.40 Tõnu Seilenthal: Koha väljendamise erinevusi soome ja eesti keeles 9.40-10.30 Kalevi Wiik: Suomalaisen vironoppijan pahimmista foneettisista vaikeuksista 10.30-11.10 Päivi Rintala: Suomen ja viron välisten johtoopillisten erojen selittämisestä 11.50-12.30 Peep Nemvalts: Leksikaalsemantilisi märkmeid 12.30-13.10 Haldur Õim: Eesti ja soome mõnede süntaktiliste konstruktsioonide semantilis-kõrvutav analüüs 13.10-14.10 Yhteenveto ja seminaarin päätös 14.10-14.40 Fennicumin esittely (prof. Aimo Hakanen)

Kalevi Wiik VIRON YHDEKSÄS VOKAALI Virolais-suomalaisessa kontrastiivisessa seminaarissa pitämäni esitelmä viron õ:sta paisui monisteeksi, joka ilmestyy Turun' yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisusarjan osana 30 syksyllä 1986. Tyydyn tässä yhteydessä käsittelemään tätä viron "yhdeksättä" vokaalia kaksitoista kuvaa käsittävänä kuvasarjana. Tarkemmat selvitykset mm. niistä kokeista ja laskelmista, joihin kuvat perustuvat, ovat löydettävissä mainitusta julkaisusta. Viron ja suomen vokaalien summittaiset kielenasennot. Viron ja suomen "yhteisistä" vokaaleista neljä on huuliartikulaatioltaan laveita (illabiaalisia): i, e, ä ja a; samoin neljä on huuliartikulaatioltaan pyöreitä (labiaalisia): ü (= y), u, ö ja o. Viron "yhdeksäs" vokaali 5 on huuliartikulaatioltaan lavea. Tärkein havainto: Viron 5 sijaitsee etuvokaalien ja takavokaalien keskivälissä.

10 KUVA 2. 3000 2000 1000 500 2400 Viron ja suomen erillään äännettyjen vokaalien kolmen alimman formantin keskimääräiset arvot kahden aikaisemman tutkimuksen mukaan. Kysymyksessä olevat tutkimukset ovat Liiv Remmel: "On Acoustic Distinctions in the Estonian Vowel System" (Sovetskoje finno-ugrovedenije 1970, nro 4, s. 7-23) ja Wiik: "Konsonanttien vaikutus vokaalien laatuun suomessa" (XII Fonetiikan päivät Joensuussa 1984; esitelmät). Mustat ympyrät = viro; valkeat ympyrät = suomi. Tärkeimmät havainnot: (1) Viron 5 sijaitsee sillä tavalla välivokaalien ja suppeiden vokaalien välissä, että sen F., on lähempänä tyypillisten välivokaalien e, ö ja o F. :tä kuin tyypillisten suppeiden vokaalien i, ü ja u F.:tä. Jos mittayksikkönä pidetään välivokaalien ja suppeiden vokaalien välistä välimatkaa, viron 5:n voi sanoa poikkeavan noin neljänneksen (25 %) e-ö-o:sta kohti i-u-u:ta.

11 (2) Viron 5 sijaitsee sillä tavalla etuvokaalien ja takavokaalien keskivälissä, että sen F on hiukan lähempänä tyypillisten etuvokaalien ü ja ö F :ta kuin tyypillisten takavokaalien u ja o F 2 :ta. (3) Viron 5:n F., on alle 2400 Hz eli suhteellisen matala. Tässä suhteessa viron 5 muistuttaa pyöreitä vokaaleja ii, u, ö ja o, ei niinkään laveita vokaaleja i_, e, ä. ja a (joissa F., on yli 2400 Hz eli suhteellisen korkea). KUVA 3. 3000 2000 000 500 Viron ja suomen vokaalikeskusten (kuvan 2 alemman koordinaatiston ympyröiden) väliset rajat. Rajat on määrätty käyttämällä sitä periaatetta, että diagrammin jokainen piste (= kuviteltu vokaaliäänne) kuuluu sen foneemin alueeseen, jonka keskiarvoa (= "foneemin keskusta") se on lähinnä; oikeastaan diagrammin rajat ovat siis ainakin summittaisesti niiden pisteiden uria, joiden etäisyydet kahdesta tai useammasta keskuksesta ovat yhtä pitkät. Katkoviivat = viro; yhtenäisviivat = suomi. Lisäksi viron 5:n alue on rasteroitu.

12 Tärkeimmät havainnot: (1) Viron 5:n alue sijaitsee suomalaisittain sanoen sillä tavalla, että siitä kuuluu noin 35 % suomen y:hyn, samoin noin 35 % suomen ö:hön, noin 20 % suomen o: non ja noin 10 % suomen u:hun. Tämän mukaan viron 5 on siis suomalaisittain sanoen noin 70-prosenttisesti etuvokaali ja noin 30-prosenttisesti takavokaali; suppea vokaali se on noin 45-prosenttisesti ja välinen vokaali noin 55-prosenttisesti. (2) Viron 5:n alue on leveimmillään (ja tämä vokaali ehkä tyypillisimmillään) juuri sillä kohdalla, jossa suomen vokaalisysteemissä on suppeiden vokaalien ja välisten vokaalien raja. (3) Viron 5:n alue ei ulotu kaikkein suppeimpien vokaalien alueelle (F 1 = 200 Hz) eikä myöskään väljien vokaalien alueelle. KUVA 4. 3000 2000 1000 500

13 KUVA 5. 3000 2000 1000 500 Virolaiset ja suomalaiset koululaiset tunnistivat noin 900 synteettistä vokaalia oman kielensä vokaalifoneemeiksi. Kuvien 4 ja 5 rajat on määrätty siten, että kunkin alueen sisäpuolelle jäävät synteettiset vokaalit on tunnistettu ko. foneemiksi useammin kuin miksikään muuksi foneemiksi. Rajat voi siis ajatella jonkinlaisiksi "foneemirajoiksi" ja alueet jonkinlaisiksi "foneemialueiksi". Kuva 4 perustuu sellaisiin synteettisiin vokaaleihin, joissa F 3 on suhteellisen matala (2400 Hz), ja kuva 5 sellaisiin synteettisiin vokaaleihin, joissa F., on suhteellisen korkea (2800-3200 Hz). Katkoviivat = viro; yhtenäisviivat = suomi. Tärkeimmät havainnot: (1) Viron 5:n alue on laajempi silloin, kun F.- on suhteellisen korkea, eli õ suosii korkeita F-.:n arvoja. Tulos on yllättävä, kun ottaa huomioon, että viron 5:n F- on luonnollisissa vokaaleissa suhteellisen matala (vrt. kuva 2). (2) Viron 5:n alue jakautuu suomalaisittain katsoen kaikkiaan viiden foneemin alueelle. Nämä suomen foneemit ovat ii, u, ö, o ja a, ja niiden kunkin saamat osuudet ovat suunnilleen seuraavan

14 kaavion osoittamat: KUVA 6. U 40% 6%U 20 %0 0 30% a 4% Nyt viron 5 on siis suomalaisittain katsoen noin 26-prosenttisesti etuvokaali ja 74-prosenttisesti takavokaali; suppea vokaali se on noin 46-prosenttisesti, välinen vokaali noin 50- prosenttisesti ja väljä vokaali noin 4-prosenttisesti. (3) Nytkään viron 5:n alue ei ulotu kovin suppeiden vokaalien alueelle (F alle 280 Hz). (4) Taaskin viron o:n alue on suomalaisittain sanoen laajimmillaan suppeiden ja välisten vokaalien rajan paikkeilla.

15 Kuva 7, Kuva 8. Kuva 9. Kuva 10. 16% 31%

16 Kuvat 7, 8, 9 ja 10 perustuvat kuuntelukokeisiin, joissa 18 suomalaista tunnisti oman kielensä vokaalifoneemeiksi kahden virolaisen ääntämiä luonnollisia viron 5-äänteitä. Kuvien soikiot kuvaavat viron 5-äänteitä ja kuvien kaksi akselia suomen tajunnallisia rajoja etuvokaali vs. takavokaali ja suppea vokaali vs. välinen vokaali. Kuvassa 7 kysymyksessä ovat erillään äännetyt õ-äänteet, kuvassa 8 sanoissa esiintyvät yksinäismonoftongit (esim. sõdiv, põhi, sõsar ja sõba) ja kuvassa 9 diftongien edellisenä segmenttinä esiintyvät õ:t (esim. lõik, tõus, lõos ja lõad); kuvaan 10 on kerätty yhteen kaikki kuuntelukokeissa käytettyjä ö-äänteitä koskevat tunnistukset. Virolaisten ääntämiä ö-äänteitä oli tunnistuskokeissa mukana kaikkiaan 56 kpl. Tärkeimmät havainnot: (1) Suomalaiset tunnistavat viron erillään äännetyt õ-äänteet hiukan eri tavalla kuin luonnollisissa sanoissa esiintyvät 5- äänteet: Erillään äännetyt 5-äänteet ovat suomalaisten mielestä u-maisempia kuin sanoissa esiintyvät 5-äänteet. Toisaalta sanoissa esiintyvät ^-äänteet ovat heidän mukaansa selvemmin ö- mäisiä. On luultavaa, että virolaisilla (ainakin toisella käytetyistä virolaisista ääntäjistä) on taipumus ääntää erillään oleva 5 tavallista u-maisempana (so. takaisempana ja suppeampana). Kysymyksessä saattaa olla tietoinen pyrkimys karttaa sitä ö-mäistä ääntämystä, jota esiintyy usein erillisissä 5-äänteissä (Hint: Häälikudest sõnadeni, s. 39). (2) Suomalaisten kannalta viron 6 on melko tasavahvasti kolmen suomen vokaalin kuuloinen. Nämä kolme suomen vokaalia ovat ö (38 % ), u (31 %) ja y (26 %) ; ks. kuva 10. Vain harvoin suomalaiset tunnistavat viron ö:n o:ksi (4 %) tai e:ksi (2 % ). Kuvan 10 mukaan viron ö^ on suomalaisittain kuultuna etuvokaali 66- prosenttisesti ja takavokaali 35-prosenttisesti; se on suppea vokaali 57-prosenttisesti ja välinen vokaali 44-prosenttisesti. Kuvaan 11 on vielä kerätty yhteen kaikki ne tulokset, jotka edellä on saatu käyttämällä kolmea eri menetelmää: (1) formanttimittauksia, (2) synteettisten vokaalien tunnistuksia ja (3)

17 luonnollisten õ-äänteiden tunnistuksia. Kysymyksessä on siis oikeastaan kuvien 3, 6 ja 10 keskiarvokuva. KUVA 11 27% KUVA 12. 32%E 0 55 7. Kuvan 12 tarkoitus on osoittaa, mitkä suomen vokaalit esiintyvät virolais-suomalaisissa yhteisissä sanoissa viron 5:n sijalla. Kysymykseen tulevia suomen vokaaleja on kuusi; nämä ovat o (tyyppi jogi - joki), e (võlg - velka), a (sõna - sana), u (mo-

18 miseda - mumista) ja i_ (sõsar - sisar). Tilasto on tehty siten, että etsin Koklan Laanperen Mägerin Pikamäen "Eestiläissuomalaisesta sanakirjasta" kaikki ne viron sanat, joissa on 5 ja jotka suomalainen vironoppija saattaa tajuta viron ja suomen yhteisiksi sanoiksi. Tärkeimmät havainnot: (1) Runsaassa puolessa tapauksista viron 5:n vastineena on suomessa o; noin neljänneksessä tapauksista viron 5: n vastineena on suomessa e;. (2) Kolme muuta viron <5:n suomalaista vastinetta ovat melko harvinaisia, vain joissakin yksittäisissä sanoissa esiintyviä. (3) Kaksi suomen vokaalia, y ja ä, ei tule koskaan kysymykseen viron 5:n vastineina. Olen edellä käsitellyt viron 5:tä oikeastaan viideltä kannalta: (1) artikulaation kannalta (kuva 1), (2) formanttimittausten kannalta (kuvat 2 ja 3), (3) synteettisten vokaalien tunnistuksen kannalta (kuvat 4, 5 ja 6), (4) luonnollisten vokaalien tunnistuksen kannalta (kuvat 7, 8, 9, 10, 11) ja (5) viron ja suomen yhteisten sanojen vokaalivastaavuuksien kannalta (kuva 12).

Hannu Remes SUOMEN JA VIRON TAIVUTUSJÄRJESTELMIEN VERTAILUA 1 Suomen ja viron taivutusopin vertaileva tutkiminen osoittaa, kuinka samantapaisista lähtökohdista kehittyneiden kielten fleksiota voivat nykyään säädellä perin erilaiset seikat. Samalla kontrastiivinen näkökulma saattaa tuoda läheisistä sukukielistä esiin erityispiirteitä, joita olisi vaikea havaita keskityttäessä tutkimaan vain yhtä kieltä. Tarkastelen esityksessäni astevaihtelun, erityisesti käänteisen astevaihtelun, suhdetta eräisiin suomen ja viron taivutustyyppeihin. Käänteisessä astevaihtelussa (termistä ks. esim. Karlsson 1974: 100, 1983: 324) on suomen ja viron nominiparadigmojen yksikön nominatiivi heikkoasteinen ja genetiivi vahva-asteinen, esim. sm. seiväs : seipään, sade : sateen, ruis : rukiin, ien : ikenen, vilkas : vilkkaan, vir. teivas : teiba, saade : saate, rukis : rukki, vise : viske, vilgas : vilka. Verbiparadigmoissa taas on 1. infinitiivi ja sitä virossa vastaava da-infinitiivi heikossa asteessa ja aktiivin indikatiivin preesens vahvassa asteessa, esim. sm. kaivata : kaipaan, pudota : putoan, hakata : hakkaan, tarjeta : tarkenen, vir. kaevata : kaeban, rünnata : ründan, hakata : hakkan, visata : viskan. Historiallisesti käänteinen astevaihtelu ei ole õllut mikään erillinen vaihtelulaji, vaan aivan normaalia astevaihtelua. Kielten muuttuessa astevaihtelusuhteet ovat kuitenkin restrukturoituneet, ja käänteinen astevaihtelu on eriytynyt normaalista astevaihtelusta omaksi tyypiksi (vrt. Karlsson 1983: 324, 331-332). Nykysuomen ja -viron taivutusjärjestelmissä käänteisen astevaihtelun asema ei ole samanlainen. Etenkin virossa kehitys Esitetty VI kansainvälisessä fennougristikongressissa Syktyvkarissa 25.7.1985.

20 on johtanut melko suuriin fleksiosysteemin muutoksiin. Kieliin muodostuneet erot käyvät selvästi ilmi, kun tarkastellaan yksityiskohtaisemmin kirjakielten edustuksesta lähtien esimerkiksi nominatiiviltaan alkuaan kaksitavuisten *-ek- ja *-eh-loppuisten nominien sekä supistumaverbien nykyvastineita. Suomessa aiemmat *-ek- ja *-eh-nominit kuuluvat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta samaan taivutustyyppiin. Niillä on -e x -loppuisen nominatiivin ohella pitkä-e: Uinen vokaalivartalo, ei-diftonginen monikkovartalo ja yks. partitiivissa t:llinen konsonanttivartalo: katse : katseen : katsetta : katseita, kone : koneen : konetta : koneita. Paradigmassa on käänteinen astevaihtelu, mikäli siihen kuuluu muotoja, joissa esiintyy ensi ja toisen tavun rajalla geminaatta- tai yksinäisklusiili, esim. miete : mietteen, kuve : kupeen, murre : murteen, rae : rakeen. Suomessa on kuitenkin havaittavissa pyrkimystä yleistää paradigmaan heikko aste perusmuodon, nominatiivin, heikkoasteisuuden ja suuritaajuisuuden vaikutuksesta. Tätä osoittaa mm. taivutus viive : viiveen, joka on tavallisempi kuin viive : viipeen (vrt. viipyä : viivyn). (Karlsson 1977: 44-46.) Vastaavat viron nominit ovat nominatiiviltaan ja taivutusvartaloltaan ^-loppuisia. Suomalaisen sanatyypin taivutusta ne myötäilevät kuitenkin vain niissä tapauksissa, joissa paradigmaan kuuluu kvantiteetiltaan pitkiä muotoja. Tällöin kaikki sanat ovat käänteisessä astevaihtelussa: vahvassa asteessa on kolmas kvantiteetti, heikossa toinen tai ensimmäinen. Esimerkkejä nominatiivin ja genetiivin suhteista: 2. kv. 3 kv. 1. kv. 3. kv. mõte : mõtte murre : murde katse : katse hoone : hoone vise : viske ohe : ohke tahe : tahte ehe : ehte Mon. partitiivi ja i-monikko ovat ei-diftongisia: mõtteid, murdeis, hooneist, ohkeid (vrt. sm. mietteitä, murteissa, huoneista, pohkeita).

21 Sen sijaan suomen kuve : kupeen, side : siteen, tae : takeen -tyyppisillä tapauksilla ei ole nykyvirossa vastineina käänteisen astevaihtelun sisältäviä paradigmoja. Käänteinen astevaihtelu ei nimittäin ole mahdollinen silloin, kun se olisi lyhyen vokaalin jälkeisen klusiilin laatuvaihtelua. Virossa on tapahtunut vaihtelun tasoittuminen: vahva aste on yleistynyt koko paradigmaan ja taivutus on mukautunut sanatyyppiin kõne : kõne : kõnet : kõnesid, jossa yks. nominatiivi ja genetiivi ovat samanlaiset, esim. side : side 'yhteys; viestitys'. Tällaisia lenisklusiilin sisältäviä paradigmoja on kuitenkin vain muutamia. Tavallisempaa on, että sanat ovat siirtyneet tyyppiin ase : aseme, jossa sijamuodot eroavat toisistaan selkeämmin, esim. kube : kubeme 'nivuset, kuve', sade : sademe 'sakka; (mon.) sade', säde : sädeme 'kipinä", side : sideme 'side; kääre". Wiedemann mainitsee sanakirjassaan vielä sellaisia rinnakkaisuuksia kuin esim. lade : lade, lademe 'Ausgebreitetes, Schicht', pide : pide, pideme mm. 'Halten; Griff, Handhabe' ja tage : tage, tageme (rauatagemed ' Hammerschlag, Hammerschlacke'). 1. kvantiteettiasteen sanojen käänteisen astevaihtelun väistyminen liittyy virossa siihen kehitykseen, joka laajalti on johtanut myös vastakkaisessa eli normaalissa kvalitatiivisessa vaihtelussa asteyleistyksiin (vrt. Hint 1972: 28-29, 1981: 256-257). Osassa käänteisen astevaihtelun sisältäviä paradigmoja on ollut vaarana, että taajakäyttöinen nominatiivi olisi heikkoasteisena muuttunut häiritsevän paljon vahva-asteisesta vartalosta eroavaksi. Olisi kehittynyt taivutussuhteita tyyppiä *see : side (= side : side/sideme), *koe : kude (= kude : koe 'kude; kudos'; murteittain esiintyykin nominatiivia koe, vrt. Wied. heikon asteen yleistystä osoittava koe : koe). Osin kehitys olisi voinut johtaa tietyin ehdoin esiintyvän geminaation vuoksi kirjakielelle vieraisiin astevaihtelusuhteisiin. Esim. sm. toe : tokeen -taivutusta olisi kehittynyt vastaamaan *tõe : tõkke, jossa olisi kadon ja geminaatan käänteinen astevaihtelu (vrt. Wied. tõge : tõke (Alutaguse)). Sana on kuitenkin siirtynyt vahva-asteisen vartalonsa johdosta geminaattojen astevaihtelun piiriin: tõke : tõkke (Kettunen 1962:

22 56-57). (Samantyyppinen tapaus on esim. sm. ies : ikeen -sanan virolainen vastine ike : ikke, vrt. Wied. ees : ike.) Astevaihtelusuhteiden restrukturoituminen on hämmentänyt viron taivutusjärjestelmää niin, että kieleen on kehittynyt 1. kvantiteettiasteen e-loppuisen nominatiivin omaava sanatyyppi, jossa esiintyy käänteisen astevaihtelun asemesta suunnaltaan normaali vaihtelu. Tällaisia sanoja, joiden nominatiivissa on vahva aste ja genetiivissä heikko, ovat kude : koe 'kude; kudos', tõde : tõe 'totuus' ja õde : õe 'sisar' (Wied. myös esim. rage : rage, rae 'Korn' (vrt. rahe : rahe ' Hagel'), Wied. Gr. 371 säde : säe). Viron taivutussuhteelta kude : koe puuttuu suomesta vastine (vrt. toisaalta sm. kude : kuteen, toisaalta slg. mude : muden 'äiti') kuten suomen sade : sateen -suhteelta virosta. Toiseksi tarkastelen supistumaverbejä, joilla suomessa on pitkään a:han tai ä:hän päättyvä vokaalivartalo ja jt: Uinen konsonanttivartalo; virossa näiden verbien vastineilla on -a-loppuinen vokaalivartalo. Suomen supistumaverbit muodostavat yhtenäisen taivutustyypin, jossa klusiilit ovat eräitä lainasanatapauksia lukuun ottamatta käänteisessä astevaihtelussa, esim. luvata : lupaan, ladata : lataan, maata : makaan, hypätä : hyppään, hakata : hakkaan. Virossa määrää suomen supistumaverbien vastineiden taivutuksen jälleen kvantiteetti. Jos paradigmaan kuuluu pitkäkvantiteettisia muotoja, se on käänteisessä astevaihtelussa myös tapauksissa, joissa vastaava suomen verbi ei ole vaihtelullinen; vahvan asteen kolmas kvantiteetti vaihtelee heikon asteen toisen tai ensimmäisen kvantiteetin kanssa. Heikko aste esiintyy mm. da-infinitiivissä ja vahva aste aktiivin indikatiivin preesensissä, esim. 2. kv. 3. kv. 1. kv. 3. kv. hüpata : hüppan ohata : ohkan ärgata : ärkan puhata : puhkan vastata : vastan visata : viskan laenata : laenan karata : kargan

23 Jos viron verbin ensi tavu on eri muodoissa lyhyt, on käänteinen astevaihtelu mahdoton ja taivutus on siirtynyt alkuperäisestä supistumaverbityypistä vaihteluttomaan valama-tyyppiin. Siten sekä suomen astevaihtelullisten luvata : lupaan, maata : makaan -verbien että astevaihteluttomien avata : avaan, lisätä : lisään -verbien vastineet taipuvat samoin: lubada : luban, magada : magan, avada : avan, lisada : lisan (vrt. valada : valan). 1. kvantiteettiasteen astevaihtelullisissa supistumaverbeissä on käänteinen astevaihtelu siis tasoittunut vahvan asteen hyväksi. Vastaavaa kehitystä on tapahtunut laajalti myös normaalin astevaihtelun piiriin kuuluvissa paradigmoissa, esim. sobida : sobin, jagada : jagan, vrt. sm. sopia : sovin, jakaa : jaan. Supistumaverbien käänteisen astevaihtelun tasoittuminen on ilmeisesti ollut fonotaktisten syiden ohella tärkeä tekijä koko lyhyiden vokaalien välisten lenisklusiilien vaihtelun väistymisprosessissa. Tähän viittaa mm. se, että suhteellisesti eniten suoraa astevaihtelua esiintyy nykykielessä 1. kvantiteettiasteen drllisten verbien taivutuksessa, mutta d:liisiä supistumaverbejä onkin varsin niukalti. Toisaalta 1. kvantiteettiasteen brlliset verbit, joihin liittyy runsaasti supistumaverbejä, ovat kauttaaltaan vaihteluttomia, ja grllisten verbienkin laajahkoa vaihteluttomuutta näyttävät tukevan useat aiemmat supistumaverbit (Remes 1985, ks. myös Hint 1981: 256-257). Lyhytensitavuisten supistumaverbien käänteinen astevaihtelu on voinut viron murteissa kehittyä varsin mutkikkaaksi (ks. Tanning 1965: 164-172). On myös esimerkkejä verbien siirtymisestä taivutustyyppeihin, joissa on suunnaltaan vastakkainen, normaali astevaihtelu. Tanning (1965: 165, 167) mainitsee esim. Mulgin murteesta sekundaarit taivutussuhteet lubada : lüa (Karksi, kirjak, lubada : luban) ja segädä : sia (Tarvastu, kirjak, segada : segan, vrt. sm. murt. seata : sekaan). Suomen vokaaliyhtymällisten supistumaverbien kadota : katoan ja liota : likoan vastineet näyttävät viron kirjakielessä niin ikään vaihtaneen taivutustyyppiä: kaduda : kaon, liguda : leon, kaduma-verbin astevaihtelusuunnan vaihtumiseen lienevät vaikuttaneet toisaalta sellaiset taivutussuhteet kuin esim.

24 laduda : laon ja siduda : seon, toisaalta substantiivi kadu : kao. Vastaavasti liguma-verbiin on varmaankin vaikuttanut nominivartalon vaihtelu ligu : leo (huom. tavallinen leos olema). Käänteisen astevaihtelun säilyttänyt viron supistumaverbien taivutustyyppi hüppama, tõmbama, jossa vahva-asteiset muodot ovat 3. kvantiteettiasteessa, on ollut tavattoman ekspansiivinen. Siihen on ensinnäkin siirtynyt valama-tyypin sijasta sellaisia supistumaverbejä, joiden ensi tavu on alkuaan lyhyt. Edellytyksenä on ollut paradigman analoginen mukautuminen astevaihteluun, esim. osata : oskan, salata : salgan, vihata : vihkan (vrt. sm. osata : osaan, salata : salaan, vihatpa : vihaan). Toiseksi taivutustyyppiin on tullut runsaasti a- vartaloisia verbejä, jotka eivät ole supistumaperäisiä ja joiden suomen perusteella odottaisi kuuluvan johonkin toiseen tyyppiin, esim. alata : algan (vrt. sm. alkaa : alan), lennata : lendan (vrt. sm. lentää : lennän), keelata : keelan (vrt. sm. kieltää : kiellän), väänata : väänan (vrt. sm. vääntää : väännän), jätkata : jätkan (vrt. sm. jatkaa : jatkan). Viron murteissa tavataankin laajalti odotuksenmukaista edustusta (vrt. Turu 1962: 19-36). Suomen ja viron e-nominien sekä supistumaverbien nykyedustuksen tarkastelu osoittaa, että useat kielten taivutusjärjestelmien erot selittyvät käänteisen astevaihtelun aseman erilaisuuden kautta. Suomeen verrattuna viron käänteinen astevaihtelu on huomattavasti laajempaa, kun kyseessä ovat paradigmat, joihin kuuluu normaalin tai analogisen kehityksen perusteella 3. kvantiteettiasteen muotoja. Sen sijaan lyhyiden vokaalien välinen eli 1. kvantiteettiasteen sanojen kvalitatiivinen vaihtelu on nykyvirolle vieras. Käänteisen astevaihtelun suhteiden restrukturoituminen on mahdollistanut virossa myös uuden paradigmatyypin, õde : õe -tyypin, kehittymisen.

25 KIRJALLISUUTTA Hint, Mati 1972: Generatiivinen fonologia seka viron astevaihtelu ja kvantiteettisysteemi. Vir. 76. 1981: Neodnorodnost' sistem ceredovanija stupenej estonskogo jazyka. SFU XVII. Karlsson, Fred 1974: Centrala problem i finskans böjningsmorfologi, morfofonematik och fonologi. Suomi 117: 2. Helsinki. 1977: Eräistä morfologian teorian ajankohtaisista ongelmista. Sananjalka 19. Turku. 1983: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo Helsinki Juva. Kettunen, Lauri 1962: Eestin kielen äännehistoria. Kolmas painos. SKST 156. Turku. Paunonen, Heikki 1976: Allomorfien dynamiikkaa. Vir. 80. Remes, Hannu 1985: Eräistä viron verbien taivutustyypeistä. Lähivertailuja. Suomalais-virolainen virheanalyysiseminaari Mekrijärvellä 2.-3.5.1985. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 24. Turku. Tanning, Salme 1965: Kontraktaverbidest eesti murretes. ESA 11. Tallinn. Turu, Ellen 1962: hakkama-õmblema-tüüpi verbide imperfekt eesti murretes. ESA VIII. Tallinn. Wied. = Wiedemann, Ferdinand 1893: Ehstnisch-deutsches Wörterbuch. Zweite vermehrte Auflage. St. Petersburg. Wied. Gr. = Wiedemann, Ferdinand 1875: Grammatik der ehstnischen Sprache, zunächst wie sie in Mittelehstland gesprochen wird, mit Berücksichtigung der anderen Dialekte. St.-Petersbourg.

Jüri Valge EESTI VERBIMORFOLOOGIA ÕPETAMISEST JA ÕPPIMISEST Õigekeelsussõnaraamatus olevast enam kui 100.000 sõnast moodustavad selles leiduvad umbes 8.000 verbi vähem kui 10 %. Tegusõnade osa tõuseb märgatavalt, kui me lähtume muutuvate käänatavate ja pööratavate sõnade hulgast. Verbide rolli suurendavad neist saadud tuletised. Ja lõpuks: grammatiliselt õigete, kõneleja eesmärkidele sisuliselt vastavate ning kuulaja poolt hõlpsasti mõistetavate lausete moodustamine pole võimalik verbivormide veatu konstrueerimise ja korrektse kasutuseta. Eelnevast peaks piisama tõestamaks, kuivõrd oluline ja möödapääsmatu on eesti keele paljuvormilise ning eranditerohke verbisüsteemi tundmine. Küsimusele, kuidas seda tundmist on võimalik saavutada võõramaalasel, üritan vastata järgnevalt. Soomlase asetab eesti keele õppimisel eriolukorda muidugi meie keelte lähedus ja verbiparadigmade põhimõtteline sarnasus. Kui sissejuhatuseks põigata ajalukku ja võrrelda seni soomlaste jaoks kirjutatud eesti keele õpikuid, selgub kaks erinevat suunda nende koostamises. Soome autorid esitavad materjali oma emakeelest lähtudes, püüavad tänapäevaste sõnade tausta ja vormide moodustamist selgitada keele ajaloolist arenemist jälgides. Nii näiteks Lauri Kettunen (1928: 4): "Päähuomio on kirjassa luonnollisesti kiinnitetty suomen ja eestin eroaviin piirteisiin; yhtäläisyydethän ymmärretään muutenkin, / /. Esitys on yleensä sovitettu suomen kieliopin puitteisiin, jotka opiskelijalle ovat ennestään tutut." Eesti keele õppimisega seostub Kettuse järgi soome grammatika kordamine ning keele ajaloolise loomuse ja arenemise üldiste seaduspärasuste omandamine. Eesti verbide rühmitamisest on avaldanud põhjalikke uurimusi Ülle Viks (1976, 1980, 1982).

27 Tugev ajalooline taust on teistelgi Soome autorite koostatud õpikuil: Krohn (1872), Kettunen (1916). Eraldi märgitagu siinjuures Hannu Remese eelnevatega võrreldes palju enam eesti keelest lähtuvat, ent ometi rohkesti võrdlusi ning ajaloolisi tagasivaateid sisaldavat grammatikat (1983). Eesti autorid taas lähtuvad oma kodumaal harjumuspäraseks saanud grammatika esitamise viisist. Viited keeleajaloole ning eesti ja soome keele sugulusele jäävad enamasti deklaratiivseks. J. Aaviku "Viron kielen opas" on Kettuse järgi deskriptiivne, E. Vääri 1975. aastal ilmunud grammatika eessõnas ütleb A. Turunen: "Kieliopillisilta periaatteiltaan se noudattaa veljesmaassamme vallitsevaa käytäntöä, / /." T. Kuldsepa ja T. Seilenthali väikesemahulises õpikus pole meie keelte paralleel joonte esitamiseks ruumigi ning värskeim, 1984. aastal ilmunud Viive Taro ja Helga Laanpere õpikki on praktilise suunitlusega ega sisalda pikemaid keeleajaloolisi ekskursse. Kaasmaalastest eelkäijate põhimõtteid järgib käesolevgi katse eesti verbivormide moodustamist selgitada. Enne reeglite esitamisele asumist tuleb siiski peatuda mõningatel põhimõttelistel küsimustel (missugused on nende rakendamise eeldused, missugusel keele õppimise/kasutamise etapil on nendest abi, miks on siin soovitatav süsteem just selline, nagu ta on). Eeldades, et grammatiliste tunnuste ja lõppude teadmine on iseenesestmõistetav, tuleb ilmselt tähtsaimaks eesti verbivormide õige moodustamise tingimuseks pidada astmevaheldusega kaasnevate häälikute kvaliteedi- ja kvantiteedimuutuste tundmist. Omal kohal on siin võrdlus soome keele astmevaheldussüsteemiga. Kogu verbiparadigma seisukohalt on kahtlemata oluline teada, missugused suhted valitsevad pea- ja ülejäänud vormide vahel. Verbid on osa keelest ning seetõttu on võimalik ja vajalik verbimorfoloogia õpetamisel ja õppimisel kasutada kõiki keelest olemas olevaid teadmisi. Nagu juba mainitud, aitab soomlast eesti keele õppimisel meie keelte sugulus. Seda ei tohi siiski võtta liiga konkreetselt. J.Krohn on tõdenud (1872:

28 8): "Muutenkin on viron kielessä paljon säännötöntä, järjestyksetöntä, joka tekee sen kieliopin sangen sekavaksi ja vaikeaksi. / / Suomen kielen rakennus on, kemiallista vertausta käyttääkseni, muodostunut hiljaisella, rauhallisella kiteytymisellä eli kristalliutumisella; viron kielessä sitä vastoin on kiteytyminen nähtävästi ollut yhäti häiritty. Siitä syystä ilahuttavat edellisen muodot tutkijan mieltä ihanalla säännöllisyydellään; jälkimäisessä törröittää vanhoja muotoja uudempain keskeltä, vieraita aineita näkyy joka paikassa, kaikki on sekaisin, ylös-alaisin viskattu, temmattu ja revitty." Loomulikult on eesti keel Krohni raamatu ilmumisest möödunud enam kui saja aasta jooksul ühtlustunud ja süsteemipärastunud, ent alati pole areng läinud soomlasest õppijat soosivas suunas. Vaagides järgnevalt esitatava verbivormide moodustamise süsteemi kasutusvõimalusi, tuleb need loomulikult piirata eelkõige keeleõppimise algetapiga, veel enam kirjutatava keelega. Keele valdamist ei iseloomusta ju mingi hästi selgeks õpitud reeglistiku teadlik ja eksimatu kasutamine, vaid mälul ja keeletajul põhinev automaatne vormimoodustus. On ka selge, et reaalses kõne situatsioonis pole normaalset tempot säilitades aega tegelda morfoloogilise analüüsi ja sünteesi detailprobleemidega. Loomulikult tuleb kirjaliku ja suulise väljendusvormi vahekorrast kõneldes nende erinevuse kõrval rõhutada ka seost ja sõltuvust. Ühes omandatud harjumused soodustavad teise arengut. Kuna kõik keeles olevad tegusõnad ei muutu ühtmoodi, siis on igasuguse verbimoodustusreeglistiku aluseks ja tähtsaimaks osaks mingi verbide klassifikatsioon, liigendamine rühmadeks, kuhu kuuluvad ühtmoodi muutuvad verbid. Siingi leiame eest soome ja eesti grammatikakäsitluse erinevuse. Probleemi põhjalikult uurinud ja sel teemal ettekandegi pidanud Kalevi Wiigi sõnutsi (Wiik 1985) on klassifikatsioonide koostamine Soomes suhteliselt võõras. Eestis on seda juba sajandeid tagasi harrastanud sakslastest grammatikakoostajad ja nähtavasti nende mõjul (?) jätkavad seda pikaaegset traditsiooni ka tänapäeva lingvistid. Ilmselt mõjutab eesti keele

29 grammatikast kirjutamine siiski ka Soome autoreid, sest eespool nimetatud õpikuist sisaldavad konjugatsioonide süsteemi 2: Krohni ja Remese omand (lisaks muidugi ka Vääri grammatika). Viimased kaks esitavad (kui detailierinevusi mitte arvesse võtta) põhimõtteliselt ühesuguse, tänapäeval Eestis kõige laialdasemalt kasutatava, Elmar Muugi pärandil põhineva süsteemi. Julius Krohn (1872: 109-143) lähtub Eduard Ahrensi grammatikast ja esitab eesti verbid viide rühma jaotatuna. Võimaluste piires (mis on küll üsna väikesed) püüab ta arvestada Soomes tuntud Eureni süsteemi. Oma üldise verbikäsitluse lõpul tõdeb Krohn (1872: 118): "Niinkuin tästä näkyy on verbein taivutus, viron omalta kannalta katsoen, yhdenmuotoisempi ja helpompi kuin deklinationi, koska enin osa noudattaa I:n luokan sääntöjä s.o. liittää aivan muuttumattomat päätteet harvoin ja vähän muuttuvaan vartaloon. Mutta samassa juuri on konjugationi paljon enemmän kuin deklinationi eronnut suomesta, ja paitsi sitä tekee se sukulaisuus- ja erilaisuus-suhteet vielä vaikeammaksi käsittää, että meillä yhteen kuuluvat sanalajit ovat virossa niin monelle haaralle hajonneet ja toisiin liittoihin yhtyneet." Selleski seisukohavõtus ilmneb toetus arvamusele, et soomlaste jaoks kirjutatud tänapäeva eesti keele grammatika peab vähemalt verbi osas lähtuma tänapäeva eesti keelest. Keeleajaloole toetumine tähtsa illustratsioonija selgitusvahendina ei anna siin nähtavasti kiireid praktilisi tulemusi, sest keele õppijal on raske näha seost tänapäeva sõnakujude ja nende eelkäijate vahel. Kahest võimalusest õpetada meie keelte sugulusele toetudes soomlasele eesti keelt või selgitada tänapäeva eesti keele omandanud hõimuveljele selle abil keelte sugulust kaldun pooldama viimast. Praktiliselt kasutatav verbide klassifikatsioon peaks olema saavutatav võimalikult väheste ning kergesti nähtavate väliste tunnuste võrdlemisel ning tema rakendamine peaks andma võimalikult palju grammatiliselt õigeid verbivorme. Üritades eelnevalt esitatud põhimõtteid praktiliselt realiseerida, olen koostanud verbivormide moodustamise reeglistiku. Selles on kolm osa:

30 (1) da-infinitiivi kirjapildile rajanev verbide rühmitamise süsteem; (2) tüüpsõnade loend koos peavormidega; (3) erandite ja nende peavormide loend. Süsteemi osad vajavad ilmselt kommenteerimist. Kõigepealt, miks on aluseks da-infinitiiv (soome 1. infinitiiv), mitte mategevusnimi, nagu eesti keele grammatikais tavaks (sama teed lähevad ka Reraese ja Vääri grammatikad, kuigi praktikas lähtuvad need kahest vormist nii ma- kui da-infinitiivist). Esimene ja lihtsaim vastus küsimusele on muidugi, et just see vorm on soome-eesti sõnaraamatuis (vt Pihel, Pikamäe 1971). ma-infinitiivist lähtumiseks peaks selle kõigepealt moodustama, mis loomulikult lisab nagu praktika kinnitab eksimisvõimalusi verbi tüübi määramisel ja järelikult ka vormide konstrueerimisel. Lisaks sellele sisaldab da-infinitiivi tüvi palju rohkem informatsiooni astmevahelduse seisukohalt: kui ma-infinitiiv on alati tugevas astmes, siis da-tegevusnimi võib olla nii tugevas kui nõrgas. Keele praktilise õppimise käigus kinnistub sõnaraamatuvormi kõrval tavaliselt ka mõni muu sõnakuju. Usun, et kõige sagedamini on see mõni indikatiivi preesensi vorm. Kui ma-infinitiivi ja oleviku teadmisel saab sõnad jaotada kahte rühma nõrgeneva tüvega III pöördkond ja ülejäänud, siis da-infinitiivi ning oleviku alati eri astmes olevad tüved panevad sõna konjugatsioonikuuluvuse seisukohalt lõplikult paika: astmevahelduseta, kui tüved on samad; III pöördkond, kui da-infinitiivi tüvi on tugevam, ja IV, kui see on nõrgem. Tüüpsõnadena, mille peavormid on eeskujuks teiste verbide peavormide moodustamisel, kasutatakse Jaak Peebo tüüpkondade süsteemi (Peebo 1983) sõnu. Märgitagu, et II pöördkonna elamatüübi (käesolevas süsteemis lia) rohkete alltüüpide eraldi väljatoomisest on loobutud, kuna nendesse kuuluvate verbide muutmises pole mingeid erinevusi. Astmevahelduslike õppima- (Illa), hakkama- (IVa) ja õmblema-tüübi (IVb) verbide muutmise näitena on esitatud nii välte- kui laadivahelduslik tüüpsõna.

31 Ilmselt on siingi võimalik tüüpsõnade arvu kärpida niikuinii esindavad need vaid ühte vastava astmevahelduse varianti. Lisama peaks sel juhul märkuse, et vastavasse rühma kuulub nii välte- kui laadivahelduses olevaid verbe. Ja lõpuks erandeist (I). Märgitagu kohe, et selles rühmas esitatavad verbid on erandid eelkõige käesoleva süsteemi suhtes, keeleajaloo seisukohalt võivad need olla täiesti seaduspärase arengu tulemus. Igasuguse reeglistiku puhul toimib pöördvõrdelisuse põhimõte. Mida keerulisem on reeglistik, seda vähem on erandeid; mida lihtsam, seda rohkem. Küsimus on mõistliku kompromissi leidmises. Ei ole nähtavasti sügavat mõtet tegelda I pöördkonna paarikümne väga mitmesuguseid vokaali- ja vältemuutusi sisaldava ning eri viisil pöörduva verbi kunstliku süsteemi surumisega need tuleb arvata erandite hulka. Viimastena käsitletakse käesolevas süsteemis veel II pöördkonna minema-, olema-, panema-, surema- ja tulema-verbe ning samasse konjugatsiooni kuuluvaid, ühel või teisel põhjusel muudest tegusõnadest erinevaid ajama-, julgema- ja pesema-verbe. III pöördkonnast kuuluvad erandite hulka järgmised verbid: kiskuma, käskima, nägema, pidama (mõlemas tähenduses), pügama (samuti mõlemas tähenduses), tegema ja vedama ning 2. alaliigi seisma-tüübi verbid jooksma, kaitsma, laskma, lüpsma, maitsma, maksma, peksma, seisma ja tõusma, samuti saatma-tüübi 5 erandliku impersonaaliga verbi (jätma, katma, kütma, matma, võtma). IV pöördkonnast kuuluvad erandite hulka mõtlema ja ütlema - nii vältekui laadivaheldusliku muutumise tõttu. Tüüpsõnade leidmise algoritmi lihtsustaks murdma-tüüpi verbide (IIIc) arvamine erandite hulka. Nagu eeltoodust selgub, kuulub süsteemi 49 erandlikult muutuvat verbi, 15 murdma-tüüpi tegusõna (võidma on välja jäetud) lisamine tõstaks erandite arvu 64-le. Arvestades eesti keele verbide koguhulka, on seda väga vähe (alla 1 %). Võidakse väita, et paljud eranditena esitatud sõnad kuuluvad kõige sagedamini tarvitatavate verbide hulka ning nende vormide moodustamiseks pole käesolevast süsteemist abi. Arvan siiski, et süsteemi kuuluv erandite ja nende peavormide loend

32 soodustab vastavate verbide pööramise õigete harjumuste kujunemist, siia kuuluvate tegusõnade sage kasutamine põhjustab aga vormimoodustuse automatiseerumise ja (vähemalt nende verbide osas) käesoleva süsteemi tarbetuks muutumise mis on keeleõppimise ja selle süsteemigi üks lõppeesmärke. Siin esitatav süsteem ei hõlma kõiki eesti keele verbe. Autori arvates pole mõtet koormata keeleõppija mälu üliharva esinevate laama, leema. muuma, määma ja teiste taoliste verbide muutevormide treenimisega (mainituist ei esine Paul Kokla jt 1972. aastal ilmunud eesti-soome sõnaraamatus ühtki). Mõnele võib esitatav reeglistik tunduda liiga mehhaanilisena, võib-olla koguni liiga pika ja keerulisena. Võib siiski arvata, et senikaua, kui vormimoodustus pole muutunud automaatseks, kasutatakse vajalike muudete saamiseks teadlikult enam või vähem keerulisi morfoloogilise analüüsi ja sünteesi reegleid. Mida läbimõeldumalt ja süsteemipärasemalt seda suudetakse teha, seda parem. Käesolev süsteem peaks olema näide ühest võimalikust mõttekäigust verbide rühmitamisel ja leitud tüüpsõnade alusel õigete vormide moodustamisel. Esitatav algoritm võimaldab sõnaraamatus leiduva da-infinitiivi omaduste põhjal määrata tüüpsõna. Algoritm koosneb 8 küsimusest, millest igaühel on kaks võimalikku vastust. Need osutavad kas järgmisele küsimusele tüüpsõna selgitamiseks (araabia numbrid) või tüüpsõnale (rooma numbrid). Algoritm tüüpsõna leidmiseks 1. Kas verb kuulub erandite hulka? Jah -> Erandid (I) Ei -> 2 2. Kas da-infinitiivi lõpul on -ta või -da? -ta -> 3 -da -> 4 Vastus viiendale küsimusele jagab verbid kolme rühma.

33 3. Kas da-infinitiivis on 2 silpi või 3 silpi? 2 silpi -> Illb 3 silpi -> IVa 4. Kas -da järgneb vokaalile või konsonandile? Vokaalile -> 5 Konsonandile > 6 5. Kas da-infinitiivis on 2, 3 või enam silpi? 2 silpi -> IIIc 3 silpi -> lia ^ Ula Enam silpi > lia 6. Kas da-infinitiivis on 2 silpi või 3 silpi? 2 silpi -> 7 3 silpi -> 8 7. Kas ma-infinitiivis on -ma ees d või heliline konsonant (1, n, r)? d -> IIIc 1, n, r -> Uid 8. Kas verbil on esimeses pöördes 2 silpi või 3 silpi (vastavalt ma-infinitiivis 3 või 4)? 2 silpi (3) -> IVb 3 silpi (4) -> Ilb Esitatud algoritm võimaldab peaaegu alati määrata verbi tüübi ainuüksi da-infinitiivi põhjal (võõrsõnade silpide arvu tuleb lugeda pearõhulisest silbist alates). See veidi auahne üritus ei õnnestu kolmel juhul: 1) 3-silbiliste da-tunnuseliste sõnade puhul ei ole võimalik eristada astmevahelduslikke sõnu astmevaheldusetuist (tegelikku vormimoodustust hõlbustab siin suure nn üleminekurühma olemasolu, kus mõlemad muutmisviisid on lubatud); 2) murda- (IIIc) ja laulda-tüüpide (Uid) vahel vahetegemiseks vajatakse paiguti ma-infinitiivi ja 3) Ilb (tegelda) ning IVb (vestelda, õmmelda) erinevusedki selguvad alles ma-infinitiivi või oleviku tüve vaatlemisel.

34 Skemaatiliselt näeb kirjeldatud algoritm välja järgmiselt: Verbid 2 silpi IIIc 3 silpi -ma ees jl,n,r Uid 1 pöördes 2 silpi IVb I pöördes 3 silpi Ilb Tüüpsõnad lia ela/da ela/n ela/ma ela/si/n ela/nud ela/ta/kse ela/tud Ilb tegel/da tegele/n tegele/ma tegele/si/n tegel/nud tegel/da/kse tegel/dud Ula * rääki/da räägi/n * rääki/ma * rääki/si/n * rääki/nud räägi/ta/kse räägi/tud luge/da * loe/n luge/ma luge/si/n luge/nud * loe/- ta/kse "loe/tud Kolmandat väldet tähistab märk * sõna ees, tunnused ja lõpud on eraldatud kaldkriipsuga. Astmevahelduslike tüüpsõnade tugeva astme tüved on poolpaksus kirjas.

35 Illb 'saata saada/n ' saat/ma ' saat/si/n ' saat/nud saade/ta/kse saade/tud IIIc "murda murra/n "murd/ma *murd/si/n *murd/nud " murta/kse "murtud Uid * laul/da laula/n " laul/ma * laul/si/n " laul/nud "laul/da/kse "laul/dud IVa aida/ta " aita/n " aita/ma * aita/si/n aida/nud aida/ta/kse aida/tud lenna/ta " lenda/n " lenda/ma " lenda/si/n lenna/nud lenna/ta/kse lenna/tud IVb vestel/da " vestle/n " vestle/ma " vestle/si/n vestel/nud vestel/da/kse vestel/dud õmmel/da * õmble/n " õmble/ma * õmble/si/n õmmel/nud õmmel/da/kse 5mmel/dud Erandid (I) "joosta jooksen "jooksma "jooksin "jooksnud "joostakse "joostud "juua "joon "jooma "jõin joonud juuakse "joodud " jätta jätan " jätma " jätsin " jätnud " jäetakse "jäetud "jääda "jään "jääma "jäin jäänud "jäädakse "jäädud " kaitsta kaitsen " kaitsma " kaitsesin " kaitsnud "kaitstakse "kaitstud "katta katan "katma "katsin 'katnud "kaetakse "kaetud "keeda "keen "keema keesin keenud "keedakse "keedud "kiskuda kisun "kiskuma 'kiskusin "kiskunud "kistakse "kistud Kirjapildis on sõnatüve ja impersonaali tunnuse t kokku sulanud.

36 "käia "käin * käima käisin käinud käiakse "käidud "käskida käsin "käskima "käskisin "käskinud "kästakse "kästud "kütta kütan "kütma "kütsin "kütnud "köetakse "köetud lasta lasen " laskma " lasksin " lasknud " lastakse "lastud "luua "loon "looma "lõin loonud luuakse "loodud "lüpsta lüpsan "lüpsma "lüpsin "lüpsnud "lüpstakse "lüpstud "lüüa * löön "lööma "lõin löönud lüüakse "löödud maitsta maitsen " maitsma " maitsesin " maitsnud "maitstakse "maitstud "maksta maksan "maksma "maksin "maksnud "makstakse "makstud "matta matan "matma "matsin matnud "maetakse "maetud "minna lähen minema läksin läinud minnakse "mindud "mõelda "mõtlen "mõtlema "mõtlesin "mõelnud "mõeldakse "mõeldud mõtelda "mõtlen "mõtlema "mõtlesin mõtelnud mõteldakse mõteldud "müüa "müün "müüma müüsin müünud müüakse "müüdud " naida " nain " naima " naisin " näinud " naidakse "naidud näha "näen nägema nägin näinud nähakse "nähtud "näida "näin "näima näisin näinud "näidakse "näidud "olla olen olema olin olnud ollakse "oldud "panna panen panema panin pannud pannakse " pandud "peksta peksan "peksma "peksin "peksnud "pekstakse "pekstud "pesta pesen pesema pesin "pesnud "pestakse "pestud

37 pidada * pean pidama pidasin pidanud * peetakse * peetud pidada "pean pidama pidin pidanud "peetakse "peetud pügada *pöan pügama pügasin püganud "pöetakse "pöetud pügada pügan pügama pügasin püganud pügatakse pügatud "saada "saan "saama "sain saanud "saadakse "saadud "seista seisan "seisma "seisin "seisnud "seistud v seistakse "surra suren surema surin surnud surrakse "surdud "süüa "söön "sööma "sõin söönud süüakse "söödud " tahta tahan " tahtma " tahtsin " tahtnud tahetakse tahetud "tappa tapan "tapma "tapsin " tapnud tapetakse tapetud teha "teen tegema tegin teinud tehakse "tehtud "tulla tulen tulema tulin tulnud tullakse " tuldud "tuua "toon "tooma "tõin toonud tuuakse "toodud "tõusta tõusen "tõusma "tõusin * tõusnud " tõustakse "tõustud vedada "vean vedama vedasin vedanud "veetakse "veetud "viia "viin "viima viisin viinud viiakse "viidud "võida "võin "võima võisin võinud " võidakse " võidud "võtta võtan "võtma "võtsin "võtnud "võetakse "võetud " öelda " ütlen " ütlema " ütlesin " öelnud " öeldakse "öeldud ütelda " ütlen " ütlema " ütlesin ütelnud üteldakse üteldud murda-tüüpi (IIIc) sõnade peavormid (kõik peale indikatiivi preesensi needa-, seada-, teada-verbil seegi on 3. vältes): anda annan andma andsin andnud antakse antud hoida hoian hoidma hoidsin hoidnud hoitakse hoitud

38 hüüda jõuda kanda künda leida murda needa nõuda püüda seada sõuda teada tunda hüüan jõuan kannan künnan leian murran hüüdma jõudma kandma kündma leidma murdma hüüdsin jõudsin kandsin kündsin leidsin murdsin nean nõuan püüan sean sõuan tean needma nõudma püüdma seadma sõudma teadma needsin nõudsin püüdsin seadsin sõudsin teadsin tunnen tundma tundsin hüüdnud jõudnud kandnud kündnud leidnud murdnud neednud nõudnud püüdnud seadnud sõudnud teadnud tundnud hüütakse jõutakse kantakse küntakse leitakse murtakse neetakse nõutakse püütakse seatakse sõutakse teatakse tuntakse hüütud jõutud kantud küntud leitud murtud neetud nõutud püütud seatud sõutud teatud tuntud Kas kirjeldatud süsteemi on praktikas võimalik rakendada ja missuguseid tulemusi see annab? Olen teinud väikese eksperimendi, kus kontrolliti verbi peavormide moodustamise oskust enne ja pärast eeltoodud süsteemi paaritunnist õpetamist. Ülesandeks oli moodustada 17 kõiki verbirühmi esindava ja võimalikult ühesuguse struktuuriga tegusõna peavormid (kokku 102 vormi). Üliõpilasi, kes tegid mõlemad katsed, oli 11. Tulemused on järgmised: Nr Vigu enne Vigu pärast Vahe 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 37 57 48 41 53 44 36 37 37 43 60 27 46 36 28 35 33 40 37 28 39 46 10 11 12 13 18 11-4 0 9 4 14 Tulemused ei anna loomulikult hinnangut mitte ainult süsteemile, vaid ka selle omandamisele kulutatud tööhulgale (mis on autoril teadmata). Missuguseid tulemusi on võimalik saavutada,

39 seda peegeldab ühe katsealuse töö, kes osales ainult viimases, pärast reeglistiku käsitlemist tehtud kontrollis. Selles oli 5 viga. Olen tänulik kõigile Turu seminarist osavõtjaile kriitiliste märkuste ja heade ideede eest, mida eelnevas olen püüdnud arvestada. KIRJANDUS Kettunen, L. 1916: Viron ja suomen eroavaisuudet. Äännehistoriallisia selvittelyjä harjoituskappaleineen. Jyväskylä. 1928: Eestin kielen oppikirja. Oppikouluja ja seminaareja varten. Porvoo. Kokla, P., Laanpere, H., Mager, M., Pikamäe, A. 1972: Eesti- Soome sõnaraamat. Toimetanud V. Pall. Tallinn. Krohn, J. 1872: Wiron kielioppi. Helsinki. Kuldsepp, T., Seilenthal, T. 1980: Mõnda Eestist. Viron kielen alkeiskurssi. Helsinki. Peebo, J. 1983: Pöördkonnad. Tartu. Pihel, K., Pikamäe, A. 1971: Soome-eesti sõnaraamat. Toimetanud P. Alvre. Tallinn. Remes, H. 1983: Viron kielioppi. Porvoo Helsinki Juva. Taro, V., Laanpere, H. 1984: Saagem tuttavaks. Viron kielen alkeiskirja. Helsinki. Viks, Ü. 1976: Verbide muuttüübid ja morfoloogilised tüübid. Keel ja Kirjandus. 1980: Klassifikatoorne morfoloogia. Verb. Tallinn. 1982: Ühest morfoloogilisest klassifikatsioonist. Keel ja Kirjandus. Vääri, E. 1975: Viron kielen oppikirja. Helsinki. Wiik, K. 1985: Viron deklinaatioiden ja konjugaatioiden lukumäärä kielen oppijan kannalta. Esitelmä. Tallinna. Õigekeelsussõnaraamat 1976. Toimetanud R. Kull ja E. Raiet. Tallinn.

Ago Künnap MORFOLOOGILISI SÕNASTUSVIGU Kõneldes eesti keelt õppivate soome üliõpilaste sõnastusvigadest, pakub Haldur Õim välja nende järgmise liigituse: "On vigu, mis puudutavad sõnade vormi, näiteks tüve ja sufiksi ühendit, mida sugereerib vastav soome keele mall (kolmesti pro kolm korda), ja on vigu, mis puudutavad sõna tähendust, eesti keele sõna kasutamist sobimatus kontekstis, kusjuures sellise kasutuse inspireerijana võib taas aimata mingit soome keele malli" (Õim 1983: 51). Ise käsitleb ta teist tüüpi vigu. Mina püüaksin järgnevalt vaadelda esimest tüüpi eksimusi, mida võib tinglikult nimetada ka morfoloogilisteks (piiri tõmbamine kahe tüübi vahele pole alati siiski lihtne). Vaatlus põhineb Helsingi ülikoolis leiduval veakartoteegil, mille koostamisest on osa võtnud Soome ülikoolide eesti keele lektorid alates 1982. aastast (vt ka Lähivertailuja 1985: 4-5). Morfoloogilisi sõnastusvigu on kartoteegis fikseeritud üsna vähe, kuid usun, et need pakuvad siiski teatud huvi, muuhulgas ka üldkeeleteaduslikust aspektist. Üks sagedasemaid eksimusi on tüvimorfeemi muundumine soome malli eeskujul: alkab pro algab, vrd sm alkaa; kurgud pro kurgid, vrd sm kurkut; minen pro lähen, vrd sm menen; nelj pro neli, vrd sm neljä; litsensiaaditöö pro litsentsiaaditöö, vrd sm lisensiaatintyö (viga võib johtuda ka sõnaraamatust: sm lisensiaatti, e litsensiaat (Pihel, Pikamäe 1971: 229 ) ) ; paistav pro paistev, vrd sm paistava; rahvusvaline pro rahvusvaheline, vrd sm kansainvälinen;