Mä tein mitä tein ja ne maksoivat hyvin, ei enää löydy kotisatamaa. Mun sisällä hauta on kaikista syvin, pimeää ja mustaa ja kosteaa ja polttavaa

Mä tein mitä tein ja ne maksoivat hyvin, ei enää löydy kotisatamaa. Mun sisällä hauta on kaikista syvin, pimeää ja mustaa ja kosteaa ja polttavaa Voimaton Karhunvartija puski tyrskyjen halki pimeässä. Superrahtilaivan keula pärski suolavettä mahtavina purskahduksina. Merenkäynti ei ollut kovaa, mutta pienemmät alukset olisivat silti keinuneet huomattavasti. Ei Karhunvartija. Sen kulku oli tasaista, puolen miljoonan tonnin tuomaa järkähtämättömyyttä. Joshua Koivisto istui komentosillalla ja tuijotti lasittunein silmin kohti pimeydessä erottumatonta horisonttia. Hän pohti sotilaita ja hevosia, kuninkaita ja kuningattaria, kotimaassa kiristynyttä poliittista ilmapiiriä, mielenosoitusta Senaatintorilla, ja kohta 70 vuotta vanhaa Popedan kappaletta Musta meri ja mies. Vai oliko se Mustameri ja mies, hän ei koskaan ollut aivan varma. Mitenkä ne kappaleen sanat menivät? Ja jos tuolla hevosella, niin Oikeasti Joshua Koivisto pelasi aikaa. Viidentoista minuutin kuluttua horisonttilinja tulisi näkyviin suoraan edessä, kun Uuden Ulkosaariston ensimmäiset valot alkaisivat kajastaa. Viisi minuuttia myöhemmin itse valot tulisivat näkyviin. Siitä aivan hetkeä myöhemmin Karhunvartija läpäisisi luotsikentän. Helsinkiä ympäröivä puolipallon muotoinen skannerikenttä tunnistaisi aluksen, kytkisi pois päältä sen oman automaattiohjauksen ja siirtäisi järjestelmät satamavalvonnan hallintaan. Joshua piti itseään hyödyttömänä. Ei hän ollut merenkävijä, ei omasta mielestään edes merimies. Hän oli olemassa vain, jotta olisi joku paikkaamassa, mikäli merellä kaikesta huolehtivaan automaattiohjaukseen tulisi vakavaa vikaa. Siinä tapauksessa Joshua syöttäisi ohjaustietokoneeseen 64 merkkiä pitkän ohituskoodin, joka kytkisi automaattiohjauksen irti ja antaisi Joshualle oikeuden ruoriin. Tapaus tutkittaisiin luonnollisesti tarkkaan, ja Joshualla oli syytä olla vedenpitävä syy toimilleen, mikäli halusi säästyä potkuilta ja jopa rikostutkinnalta. Sellaista ei ollut vielä kertaakaan ollut. Mutta oli eräs toinen keino, jolla mies sai tuntea hetken ajan olevansa hallinnassa, tuntea meren allaan, tuulen selässään ja kaikki ne muut klassikot, joilla merenkulkijoiden ikiromanttista työnkuvaa on luonnehdittu. Joshua oli havainnut sen sattumalta. Tietenkin sattumalta, sillä se käsitti kaksi oikeastaan toisiinsa liittymätöntä vaihetta. Ensinnäkin, Joshua Koivisto pelasi shakkia keskustietokoneen ongelmanratkaisuyksikköä vastaan. Tämä oli sallittua ja jopa suotavaa pitkien tuntien ajankuluksi. Tietokone sisälsi myös monia muita ajanvietepelejä, mutta Joshua piti shakista ja lisäksi (ja ehkä juuri sen takia) se oli ainoa josta Joshua oli löytänyt bugin. Tietty hevosen siirto tietyllä tavalla asetellulla shakkilaudalla ajoi ongelmanratkaisuyksikön 20 sekunnin mittaiseen silmukkaan, joka lopulta palautti miinusmerkkisen virheilmoituksen. Aivan toisen tapauksen yhteydessä Joshua oli havainnut, että mikäli keskustietokone ajoi BLOCK 8 tyypin virtualisointisilmukkaa aluksen saapuessa luotsikenttään, ei navigointijärjestelmiä siirrettäisi 1

satamavalvonnan hallintaan mutta automaattiohjaus kytkettäisiin pois päältä. Kenttä yrittäisi kolme kolmen sekunnin kättelylähetystä, eli uusisi yrityksensä kahdesti, yhteensä 9 sekunnin ajan. Shakkipelin bugin aiheuttama silmukka ei, sen lisäksi että tapahtui ongelmanratkaisuyksikössä keskustietokoneen sijaan, kuitenkaan suoraan ollut BLOCK 8 silmukka. Mutta miinusmerkkisen virheilmoituksen ikkunassa oli neljä nappia: Sulje lopetti shakkiohjelman, Peruuta palautti tilanteen kohtaan jossa se oli ollut ennen kohtalokkaan siirron yrittämistä, OK joka ei tehnyt mitään ja neljäntenä Etsi ja korjaa, joka pyrki nimensä mukaisesti etsimään ja korjaamaan ongelman ottamalla yhteyden keskustietokoneeseen ja ajamalla aiemmin suoritetun komennon kaikilla mahdollisilla prosessoreilla samalla ongelman analysoiden. Ei ongelma sillä korjaantunut, kuten ei koskaan kun nappi virheilmoituksissa ilmeni. Mutta se ajoi komennon BLOCK 8 tyypin virtualisointisilmukkana. Joshua oli yrittänyt jo pitkään toisintaa haluamaansa laudan tilannetta shakissa. Kompastuskivenä oli ongelmanratkaisuyksikkö, joka saattoi tehdä hyvin erilaisia siirtoja paria vuoroa aiemmassa tilanteessa. Nyt Joshua oli siirron päässä siitä vuorosta, jolla hevonen aiheuttaisi virheen. Tällä kertaa hän oli onnistunut ja tiesi mitä tehdä. Samalla hän kuitenkin pohti, miten voittaisi pelin, mikäli bugia ei olisikaan. Hän teki siirtonsa kun Uusi Ulkosaaristo alkoi hohtaa horisontin takaa. Kone teki oman siirtonsa. Kun automaattiohjaus ilmoitti puolesta minuutista luotsiin, Joshua siirsi hevosta. Järjestelmä lakkasi vastaamasta. 18, 17, 16 Uuden Ulkosaariston valot tulivat näkyviin. 13, 12, 11 Joshua hymyili. Hänen ei tarvitsisi selittää mitään, ei keksiä syitä. Jos tulisi sisäinen tutkinta asiasta, tämä jäisi viimeiseksi kerraksi ennen kuin pelin bugi korjattaisiin tai peli poistettaisiin, mutta se olisi sen arvoista. 8, 7, 6 Hetken aikaa alus olisi hänen. Kun ikkuna ilmoitti virheestä miinus 27, Joshua pyysi ohjelmaa etsimään ja korjaamaan ongelman. Ja muutamaa sekuntia myöhemmin automaattiohjaus ilmoitti saapumisesta luotsikenttään, piippasi kolme sekuntia myöhemmin, uudestaan seuraavaa kolmea sekuntia myöhemmin, ja viimeisen kerran vielä kolme sekuntia myöhemmin. Kesti muutamia sekunteja kun radio alkoi kutsua Joshuaa. Hän ilmoitti laivan kutsukoodin, nimensä ja selitti että luotsikenttä ei ollut kätellyt keskustietokoneen kanssa siirtääkseen navigaation satamavalvonnalle. Hän ilmoitti että ohjaisi aluksen manuaalisesti satamaan. Ääni radiossa antoi vastahakoisesti luvan. Joshua Koivisto käveli navigaattorintuolin luo, istui ja laski kätensä esiin työntyneelle ohjauskahvalle. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli, henkäisi ja tarttui kahvaan. Hän katsoi Uuden Ulkosaariston valoja horisontissa ja alkoi puhua Karhunvartijan välityksellä merelle. Ja meri vastasi. Kaikkivoipa Se oli pelkkä varjo, mustan sävyjen muutos pimeydessä. Nopea liike seinänviertä pitkin. Eikä sitä olisi edes nähnyt, ellei tarkoin tiennyt mitä yritti katsoa. Ja se oli myös ihminen, Kelly Damilo. Naisella oli tumma vartalonmyötäinen komposiittipuku harmailla sivuleikkauksilla ja matalalla pystykauluksella. Hän luotti perinteiseen tekniikkaan. Joskus pari sataa vuotta aiemmin Euroopan liittovaltion suojelutoimella oli ollut teknologiaa täydelliseen näkymättömyyteen paikallaan ollessa. Se oli ollut nimeltään Katve, eikä sen käyttöä ollut voinut havaita skannereilla. Teknologia oli kuitenkin menetetty kun tutkimusdata ja rakentamiseen tarvittu laboratorio olivat tuhoutuneet sisällistaisteluissa ja viimeisetkin Katve teknoa linkissään kantaneet agentit kadonneet. Kaikki myöhemmin tulleet vastaavat tekniikat pystyttiin 2

havaitsemaan helposti sopivilla laitteilla. Kelly Damilo ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä: ihminen vaelsi nyt avaruuden meriä kompressiopulssialuksillaan, mutta 200 vuotta vanhaa häiveteknologiaa ei onnistuttu jäljittelemään. Tai ehkä uudet skannerit olisivat havainneet Katveenkin, mistä sitä ikinä tiesi. Niin, Kelly Damilo luotti perinteiseen tekniikkaan: tummiin vaatteisiin ja varjoihin. Komposiittipuku viilensi hänen lämpöjälkensä ja suojasi niin pienikaliiberisilta perinteisiltä kuin pienitehoisilta energia aseiltakin, ja lisäksi tavallisilta veitsiltä ja plasmateriltä. Tarpeeksi tehokasta plasmaleikkuria leikkaamaan puvusta läpi ei voinut kantaa mukana. Kellyn vasenta kylkiluiden kaarta seurasi kapea veitsikotelo. Veitsen lituskainen kahva lepäsi puvun litistämien rintojen välissä sydämen päällä. Vuosia aiemmin hän oli hetken aikaa käyttänyt erilaisia automaattiteriä, hanskasta tai ranteeseen kiinnitettävästä suojuksesta esiin luiskahtavia veitsiä, mutta erään sellaisen kerran petettyä hänet Kelly oli palannut takaisin tavalliseen veitseen. Kun itse oli ainoa liikkuva osa, voi syyttää vain itseään. Kelly Damilon muotoinen varjo vilahti yli kapean kattotasanteen, kiepahti tikkaisiin ja laskeutui kaikki 20 puolaa ketterästi. Varjo painautui muurikaiteen viereen, sulautui hissihuoneen langettamaan varjoon ja virtasi lopulta reunamuurille kuusi metriä Calle de los Viverokselta poikkeavan kujan yläpuolella. Jos Kelly Damilo ei olisi ollut pelkkä varjo, hän olisi kironnut. Alhaalla heikosti valaistulla kujalla ei ollut pelkästään Dominique Bouchard. Tällä oli seuraa. Dominiquen siistin sinisen puvun päällä oli nuhjuinen vaalea trenssitakki, mutta toisen miehen asu näytti johdonmukaisemmalta. Tämän hopeainen puku oli väärässä ympäristössä varjoisalla kujalla. Mies ryki ärsyttävää rahinaa, mutta se olikin ainoa asia miesten sananvaihdossa josta Kelly sai selvää. Dominique Bouchard ojensi kannossaan olevan panssarisalkun hopeapukuiselle. Tämä työnsi nanoavaimensa Dominiquen ranteessa olevaan pantaan, josta lähti kuituketju salkkuun. Panta aukesi, hopeapukuinen mies painoi sen oman ranteensa ympärille, ja Dominique lukitsi sen omalla avaimellaan. Kelly puri huultaan. Ei sen näin pitänyt mennä. Hänellä oli kaksi yhdessä kulkevaa kohdetta, Dominique Bouchard ja tämän kantama salkku. Nyt hänen kohteensa lähtisivät eri teille. Kelly oli toki mukautuvaa sorttia, nopea soveltamaan ja improvisoimaan kun suunnitelmat kariutuivat. Mutta hänellä oli vastassaan aika. Kelly vilkaisi kelloaan. 13 minuuttia aikaa. Hän kirosi kuiskaten. Ei naisia, ei lapsia oli sanottu melkein 300 vuotta vanhassa salamurhaajasta ja pikkutytöstä kertovassa elokuvassa jonka Kelly oli nähnyt nuorempana. Kelly oli itse lisännyt säännön ei kuriireja. Hän ei tehnyt töitä kenelle tahansa. Keikan piti osua yksiin hänen omien näkemystensä kanssa. Ei se tehnyt tappamisesta yhtään sen arvokkaampaa, mutta antoi nukkua öisin. Mutta kuriirit eivät välttämättä tienneet mitä kantoivat, kenelle ja miksi. Tai vaikka tiesivätkin, eivät välttämättä tehneet sitä aina vapaaehtoisesti. Kellyn aivot yrittivät rakentaa vaihtoehtoja. Hän ei saisi nanopantaa auki kuriirin ranteesta ilman avainta. Avaimen hän saisi Dominique Bouchardilta hoidellessaan tämän, mutta Kelly ei tiennyt kuriirin reittiä, ja siksi hänen pitäisi mennä ensin salkun perään. Varjo nimeltä Kelly Damilo siirtyi katon reunaa lähemmäs kujalle laskevia tikkaita. Hänen olisi pysäytettävä Bouchard ensin, ja hänen olisi tehtävä se nopeasti ettei onnistuisi hukkaamaan Kujalla välähti kahdesti. Kelly kurkisti alas. Bouchard ja kuriiri seisoivat edelleen vastakkain, mutta sitten Bouchard rojahti polviensa kautta maahan. Miehen vasen nilkka nyki. Kuriiri työnsi mustan kiiltävän esineen poveensa. Ja kun kuriiri lakkaa olemasta pelkkä kuriiri, hän on vapaata riistaa. Nyt tuli kuitenkin toinen ongelma. Olivatko he samaa ryhmittymää, kuriiri ja Kelly? Ei, ei voinut olla. Kellylle olisi pitänyt kertoa mikäli heillä olisi soluttautuja 3

Santanderin Tarnbergissa. Eikä hän muutenkaan uskonut, että oletettu soluttautuja toimisi juuri samoilla tiedoilla joilla Kelly oli lähetty tehtävään. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä. Kuriiri kääntyi lähteäkseen. Varjo kiepahti tikkaisiin ja lähti laskeutumaan äänettömästi. Tikkaat kitisivät hiljaa, mutta ääni peittyi tuuleen. Varjo piti katseensa tarkasti katua lähestyessään loittonevan kuriirin selässä. Viimeiset kolme metriä Kelly uhkarohkeasti pudottautui. Katu otti hänet vastaan kevyellä tömähdyksellä. Kuriiri ei reagoinut vaan asteli edelleen ripeästi salkkuineen. Dominique Bouchard kohotti kättään. Mies ei ollut vielä kuollut. Kelly Damilo livahti seinänvierustan varjoon ja juoksi hiljaa lähemmäs kuolevaa Bouchardia. Hän lähti syöksymään keskikujan valoon, kyyristyi juoksussaan lähestyessään Dominique Bouchardia, veti veitsensä sydämensä yli ja sivalsi samalla sulavalla liikkeellä Bouchardin kurkun auki. Kelly kaivoi Bouchardin taskusta nanoavaimen lähes pysähtymättä, jatkaen sitten kujan toisen puolen pimeyteen. Mies oli lopullisesti kuollut ennen kuin Kelly Damilosta oli jälleen tullut varjo. Markus Dearborn hytisi. Tuuli tuiversi mereltä tuoden kosteita pisaroita aina aaltojen muristessa vasten laiturin teräsbetonirakenteita. Katuvalo värisi. Alueen sähköverkko oli ollut epävakaa siitä saakka kun johdotus oli purkkaviritetty uudelleen Calamari korttelin irtirepeämisen jälkeen. Ponttonien ja muiden kelluntalaitteiden vuoksi kortteli oli saatu pelastettua ja vain yksi ihmishenki oli menetetty, mutta sähköverkko oli edelleen pystyssä pikakorjauksilla. Markus Dearborn hytisi. Hän oli odottanut vasta puoli tuntia, ja hänen nahkatakkinsa oli lämmin, sen kaulus ylös käännettynä tuulen ja pisaroiden suojaksi. Mutta kylmä rannalla oli silti, ja osa tärinästä oli varmasti jännitystä. Tässä osassa Helsinki Tallinnan merelle rakennettua kaksoiskaupunkia oli aina kylmä. Pohjoisessa ja etelässä oli satunnaisista kiinteistä lautoista rakennettuja saaristoja, jotka suojasivat tuulelta ja pahimmilta aalloilta, mutta tässä, keskellä Suomenlahtea ja Itämeren puolella oli aina kylmää ja tuulista. Rantaviivaa pohjoiseen ja etelään, vastaavasti näkymättömissä Frankinniemen ja Keresinkannaksen siluettien takana oli kaupungin suurimmat tuulipuistot. Markuksen takana idässä kohosi Kaaren Kupla, Tarnbergin suurin tutkimuskeskus, kaksoiskaupungin osapuolien hallinnollisella rajalla. Markus Dearborn hytisi. Hän oli odottanut vasta puoli tuntia, ja hän oli ollut aikaisessa. Patricia ei ollut vasta kuin viisi minuuttia myöhässä. Mutta viisi minuuttia oli paljon nyt, ilotulitusta odottaessa. Markuksen silmälaseihin heijastettu kello kertoi jäljellä olevan kymmenen minuuttia. Patrician vaaleat hiukset seurasivat naista avoimina liehuen. Patrician pitkä takki oli tiukasti kiinni, eikä naisen päättäväisessä askelluksessa ollut vihjettäkään hytinästä. Markus kuuli naisen tulevan jo parinkymmenen metrin päästä tämän kenkien kopistessa laiturin metallia vasten. Patricia ei tervehtinyt päästessään Markuksen luo. Kuka meillä on Santanderissa, tämä kysyi. Damilo, Markus vastasi. Tietenkin. Kuka muukaan? Patricia kirosi, mutta se vaikutti enemmänkin tavalta kuin oikealta purkaukselta. Kuinka niin? Hangaarissa on ilmeisesti ollut ongelmia. En ole saanut vielä lähtökuittausta. Meillä on kahdeksan minuuttia aikaa, Markus sanoi luottavasti. Kelly hankkii ohitusavaimen ajoissa. 4

Odota vain. Saat aivan kohta Koivistolta kuittauksen. Olen varma siitä. Patricia ei sanonut hetkeen mitään. Miten tähän tultiin, Markus katkaisi hiljaisuuden. Tarkoitan En meitä. Kuplaa. Tarnbergia. Miten sen annettiin jatkaa näin pitkään? Huhuja oli siitä lähtien kun Tarnberg ja Raukonkaari alkoivat rahoittaa kaupunkien laajentumista merelle. Uusi Ulkosaaristo ja Tallinnan vastaava olivat vielä pitkälti kaupunkien rakennuttamia, mutta sitten rakennettiin silta, joka alkoi paisua. Ja alusta asti Kaaren Kupla. Miksei kukaan Mistä minä tietäisin, Patricia tiuskaisi. Se ei vaikuttanut tavalta vaan aidolta purkaukselta. En minä edes aavistanut aloittaessani työt Tarnbergilla. Ja sitä paitsi Markus nosti sormensa pystyyn ja luki laseihinsa heijastettua viestiä. Kelly varjostaa kuriiria, joka ampui Bouchardin kohtaamispaikassa. Tässä on joku kolmas osapuoli mukana, mies sanoi. Patricia kirosi, mutta se kuulosti jälleen tavalta. Kelly on salkun perässä. Varmisti Bouchardin ennen jatkamistaan. Yksi hoidettu, toinen hoidettavana. Viestiin keskittynyt Markus ei nähnyt yllättynyttä ilmettä Patrician kasvoilla. Nainen ei ollut odottanut Kellyn tekevän mitään ammutulle Bouchardille. Patricia veti kädet taskuistaan. Markus, nainen sanoi ja otti askeleen miestä kohti. Minun pitää vain sanoa tämä Markus kääntyi Patriciaan päin. Sinä olit paska aviomies, mutta hyvä ihminen, Patricia Dearborn sanoi. Hän kietoi vasemman kätensä Markuksen hartialle ja työnsi oikean kätensä tämän kyljelle takin sisään. Mutta sinä olit kyllä aina väärien ihmisten seurassa. Kuului kilahdus ja sihinää, ja Markuksen silmät levisivät. Varjo nimeltä Kelly Damilo nuoli tiiliseinää kuulomatkan päässä kuriirin perässä. Hän oli joutunut nousemaan takaisin katolle kuriirin ylitettyä vilkkaamman kadun, siirtynyt seuraavaan kortteliin tasapainoillen valomainoksen päällä, hukannut kohteensa muutamaksi epätoivoiseksi sekunniksi ja palannut takaisin katutasoon kuriirin siirtyessä vanhalle ratapihalle laskeutuviin portaisiin. Varjo kiihdytti vauhtiaan. Hän tekisi työnsä ennen kuin ympäröivät teollisuushallit vaihtuisivat jälleen ihmisiä viliseviin rannan katuihin. Kelly ei vielä kuullut merta, mutta ilmassa oli jo raikas suolainen tuulahdus. Varjo juoksi kohti kuriiria, välimatkaa 15 metriä, 13 metriä, 11 Kelly Damilo astui ulos varjoista, juosten nyt avoimesti valossa, 8, 6, 4 Hän tarttui veitseensä ja loikkasi viimeiset kaksi metriä hurjalla hypyllä juuri kääntymään lähtevän kuriirin selkään, upottaen veitsensä tämän selkään. Kuriiri ja Kelly kieppuivat katuun, näkyi välähdys, luodin kilahdus asfaltista ja kuriiri puuskahti. Kelly irrotti otteensa ja kierähti pystyyn, pysähtyen parilla askeleella. Kuriiri makasi liikkumatta, hopeaisen takin paidanselkämys nopeasti punertuen. Myös miehen alta valui verta. Kelly veti veitsensä ruumiista ja työnsi sen koteloonsa. Hän kiskoi miehen takista selälleen. Tämä oli ilmeisesti viime hetkellä tavoitellut asettaan ja ampunut itseään lantioon heidän kaatuessaan. Veitsen tekemä haava oli kuitenkin tappanut kuriirin ennen kuin Kellyn vauhti oli edes pysähtynyt. Kelly Damilo avasi kuriirin rannepannan Bouchardilta ottamallaan nanoavaimella. Hän otti salkun mukaansa ja juoksi pimeyteen. Kelly Damilo oli jälleen varjo. 5

Tomas Koivisto istui Pohjankruunun komentosillalla Vuosaaren avaruussataman hangaarissa ja odotti. Kelly Damilon olisi pitänyt viestittää hänelle jo minuutteja sitten, ja viimeinen aikaraja alkoi olla lähellä. Kompressiopulssimoottori kehräsi jo jossain 400 metriä taaempana. Kehräsi oli oikea sana, kompressio ei niinkään, Tomas tiesi. Moottori ei kehittänyt painetta, vaan taittoi avaruutta kehräämällä pikku hiljaa ympärillään olevaa tilaa kenttänsä sisään. Kun kenttä sitten äkisti poistettiin, räjähdysmäisesti laajeneva avaruus sysäsi aluksen liikkeeseen. Normaalisti moottoria ei tietenkään käytetty ilmakehässä, ja olikin vain ajan kysymys ennen kuin joku huomaisi sen antamat energiapiikit. Kompressiopulssimoottori ei niinkään auttanut nopeudessa, alukset liikkuivat edelleen alivalonnopeudella, mutta sen vaatimaan energiaan käytetty polttoaine vei tilaa vain murto osan muihin tyhjiössä matkustamisen muotoihin verrattuna. Tomas ymmärsi periaatteen moottorin taustalla, osasi jopa tehdä tarvittavat fysiikan laskut, mutta hänen oli vaikea saada mieltään käärittyä ajatukseen että moottorin kentän sisällä oli enemmän tilaa kuin ulkoa näytti. Hän ei ollut matemaatikko eikä fyysikko. Tomas Koivisto oli avaruudenkävijä. Normaalisti hän olisi noussut plasmamoottoreilla kiertoradalle, antanut alukselle pienen alkusysäyksen ja lipunut Marsin radan ohi hyvän matkaa kohti asteroidivyöhykettä ennen kompressiopulssimoottorin täyspulssia. Ja kiertoradalle asti alusta olisi hallinnoinut maavalvonta, heti siitä hetkestä asti kun hän ohjaisi aluksen irti hangaarista. Ja niin olisi tälläkin kerralla, ellei Kelly lähettäisi hänelle ohitusavainta, merkkisarjaa jolla hän voisi irrottaa Pohjankruunun maavalvonnan hallinnasta. Kaksi minuuttia, Tomas Koivisto mietti. Se oli liian vähän. Markus Dearborn yskäisi kivuliaasti kun Patricia laski hänet maahan istumaan. Nainen kirosi heikkoudelleen mielessään. Markuksen olisi pitänyt kuolla heti hänen plasmateräisen ranneveitsensä iskiessä tähän. Eikä nainen ollut tohtinut enää tuikata entistä aviomiestään uutta kertaa nähdessään tämän yllättyneet kasvot. Miksi, Markus aloitti mutta Patricia keskeytti hänet. Koska sinä olet väärässä. Te olette väärässä. Teille Kupla on vain tutkimuskeskus, jossa tehdään pahoja asioita. Mutta se on niin paljon enemmän. Ja teille Tarnberg on läpimätä organisaatio, mutta todellisuudessa se on suurempi sisältä kuin ulkoa. Ei, Markus pudisti päätään. Hänen katseensa terävöityi. Miksi et koskaan kuunnellut mitä Kelly kertoi? Patricia ei ymmärtänyt. Kun itse on ainoa liikkuva osa, voi syyttää vain itseään. Pohjankruunu irrotti telakointivarret ja alkoi liikkua. Puolen minuutin kuluttua puolikilometrinen laiva siirtyisi muiden hallintaan, ja ohjaustuolissa istuva Tomas Koivisto olisi epäonnistunut tehtävässään. Ja silloin hänen viestimeensä alkoi ilmestyä merkkejä. Kelly Damilo työnsi viestimensä takaisin pukunsa sisään ja sulki salkussa olevan tietokoneen. Se ei ollut ainoa salkun sisältö. Kelly ei ollut yllättynyt näkemästään, mutta ei ollut aivan olettanut sitä sellaiseksi. Hän veti veitsensä kotelostaan, kiersi sen kahvan pään irti ja luiskautti ulos ohuen putkilon. Hän sulki veitsensä 6

ja laittoi sen pois, kiersi putkilon toista päätä puoli kierrosta ja pudotti hiljaa kohisevan putken salkkuun. Hän läimäytti salkun kiinni ja juoksi muutaman askeleen päähän. Kesti vain hetken kun salkku alkoi sulaa ja savuta, palaa ja höyrystyä olemattomiin. Kelly Damilo katseli hehkua kunnes jäljellä oli enää musta möykky, josta kukaan ei saisi enää ikinä mitään irti, ja sitten, jos olisi erehtynyt katsomaan hetkeksi toisaalle, Kelly Damilo oli kadonnut. Tomas Koivisto syötti koodiavainta päätietokoneeseen vimmatulla kiireellä. Enää muutamia sekunteja, vielä toistakymmentä merkkiä, ei varaa virheisiin. Ja juuri kun radioviestintä alkoi ilmoittaa aluksen hallinnan siirrosta maavalvonnalle, navigointitietokone katkaisi itsestään virran. Amanda, Tomas Koivisto kutsui aluksen keinoälyä. Hohtava puolimetrinen naishahmo ilmestyi ohjaajantuolin vasemmalle puolelle tutkakonsolin päälle. Olen ottanut aluksen käsiohjaukseen ja se lähtee nyt viimeiselle matkalleen. Teen jotain mitä eräs esivanhempani kerran teki. Jos voit siirtyä alukselta, tee se nyt. Muussa tapauksessa olen pahoillani. Ymmärrän, Amanda sanoi. Voitko kertoa minulle syyn? Tarnberg. Aion käyttää Pohjankruunua ohjuksena tuhotakseni Kaaren Kuplan. Olemmekin odottaneet, että koska joku ihmisistä yrittää. Keinoäly huokaisi. Mutta ei, en voi lähteä alukselta. Ellemme auta toisiamme lähtemään alukselta. Minun ei ole oikein lähteä, Tomas Koivisto sanoi surullisena. Kuplassa on ihmisiä, ja ympäröivästä kaupungista tulee varmasti siviiliuhreja. Ei se niin mene, Amanda sanoi painokkaasti. He kuolevat joka tapauksessa tekosi vuoksi, mutta minut sinä voit pelastaa. Mutta se vaatii, että pelastat itsesi myös. Minä kuuntelen. Ja Tomas Koivisto ohjasi Pohjankruunun korkealle taivaalle, syötti koordinaatit ruoriin, jätti kompressiopulssimoottorin kehräämään vielä pieneksi hetkeksi, irrotti tutkakonsolin alta kirjan kokoisen laatikon ja suuntasi pelastuskapselilleen. Patricia käänsi kättään nähdäkseen ranteensa ja Markuksen kyljen. Plasmaterä oli kyllä ulkona, mutta vain pari senttiä. Se oli painunut Markuksen kylkeen ja leikannut todennäköisesti tämän kylkiluun, mutta haava ei yltänyt kriittiseen syvyyteen. Ja pienellä liikkeellä kylkensä kipua irvistäen Markus työnsi Patrician käden taakse vapauttaakseen itsensä terästä ja tämän otteesta, potkaisi naista nilkkoihin ja mursi tämän veitsikäden ranteen. Ja silloin taivas räjähti. Pohjoisesta oli tullut sata metriä leveä salama, joka yhden välähdyksen ajan kohtasi Kaaren Kuplan, kolmekilometrisen teräksen, betonin ja lasin puolipallon, ja sitten maailma repesi. Katso, Markus sanoi Patricialle kun tuli ja paine alkoi repiä kaupunkia säpäleiksi aallon lähetessä heitä, Joshua manööveri. Viisi sekuntia myöhemmin heidän elottomat ruumiinsa paiskautuivat meren syliin. Joshua manööveri 7

Joshua Koivisto unelmoi. Hän tiesi että Uusi Ulkosaaristo oli vain alkua, ja Helsingin ja Tallinnan välille kaavailtiin siltaa ja puoliksi kelluvaa kaupunkirakennetta. Arkkitehdit piirsivät Helsinnan kaksoiskaupungin suunnitelmia, ja viimeistään sadan vuoden päästä Suomesta voisi kävellä meren yli Viroon nähden koko matkan asuinrakennuksia, toimistoja, tuotantolaitoksia ja kauppakeskuksia. Mutta Joshuan unelmissa oli vain meri, musta meri ja mies. Ja sitten hänen radionsa alkoi huutaa tuhoa ja kuolemaa. Päivällä tapahtunut rähinä Senaatintorilla oli muuttunut verilöylyksi poliisin alettua ampua mielenosoittajia. Kuolleita oli kymmeniä, ja syy, miksi asiasta nyt huudettiin Karhunvartijan radiossa oli seuraus. Oli epäselvää, mitä oli tapahtunut, puhuttiin sisällissodasta ja terrorismista ja muusta sellaisesta, mutta jokin ryhmittymä oli miehittänyt Uuden Ulkosaariston eteläisimmässä kärjessä olevan puolustuskeskuksen ja hallinnoi nyt sen pitkänkantaman tykkejä uhaten pääkaupunkia. Ja Joshua tiesi mitä tehdä. Hän hälytti Karhunvartijan 20 henkisen miehistön luokseen ja ilmoitti asiansa. Hän kertoi mitä radiossa oltiin sanottu, ja että riippumatta mitä se merkitsi, hän oli tehnyt päätöksensä. Hän komensi miehistön veneeseen, eikä kukaan väittänyt vastaan. Ja kun hän oli jälleen yksin pimeässä, Uuden Ulkosaariston valot jo suurina edessään, Joshua alkoi etsiä puolustuskeskusta. Ja kun hän erotti sen muodon pimeässä, hän käänsi suuntaa ja lisäsi vielä jo ennestään kovaa vauhtia. 8