1 VALOKUVAT KELLAREISSA SELVITYS KUSTANNUSTALOJEN KUVA-ARKISTOISTA Jukka Kukkonen OPETUSMINISTERIÖ Kulttuuri-, liikuntaja nuorisopolitiikan osaston julkaisusarja Nro 3/2002 Kannen kuva: Kalle Kultala, presidentti Urho Kekkosen taatelinpoimintanäytös tunisialaisella ktaalla 1965. Suomen valokuvataiteen museo
2 Opetusministeriölle Opetusministeriön kanssa 9.10.2001 tehdyn sopimuksen mukaisesti olen laatinut selvityksen lehtitalojen, kustantamoiden ja kuvatoimistojen omistamien suurten kuvaarkistojen tämänhetkisestä tilasta. Raporttiin sisältyvät kustannustaloittain laaditut yhteenvedot merkittävistä kuva-arkistoista sekä perustietodot julkisiin museo- ja arkistokoelmiin liitetyistä laajoista lehtien ja lehtikuvaajien arkistoista. Kohdearkistoista laadituissa kuvauksissa kesksinä ovat perintsen ainston järjestämiseen ja luettelointiin liittyvät tiedot sekä tiedot sähköisen kuva-arkiston käyttöönotosta. Raportissa on myös esitys niistä välittömistä toimenpitstä, joiden avulla vanhoja luetteloimattomia kuvakokoelmia voidaan saattaa järjestyneen arkistoinnin piiriin. Valokuvien täysimittainen hyödyntäminen tietoverkoissa edellyttää järjestelmällistä yhtsin periaattn toteutettua perusluettelointia. Tarkastelun kohteeksi valitsin Suomen valokuvataiteen museoon Valokuvan muisti -hankkeessa kootun ainston pohjalta kaksikymmentä lehtiarkistoa, neljä kuvatoimistoa ja kaksi perintstä kirjankustantamoa. Tutkituissa 26 arkistossa säilytetään yli 50 miljoonaa kuvaa ja negatiivia pääosin 1960 1990-luvuilta. Koko yksityisen viestintäkentän kuvamäärä osoittautui huomattavasti odotettua laajemmaksi ja ajallisesti keskittyneeksi: varovaisestikin arvioiden sen yhteenlaskettu sisältö on yli kaksinkertainen julkisiin arkistoihin verrattuna. Kustannustalot ja lehtikuvaajat ovat kuvallisen lähihistorian tärkmmät tallentajat, joiden tuotannon digitointi ja käyttöönotto vaatii muistiorganisaatioiden yhtsiä kokoelmapoliittisia toimia. Suomalaisista kuva-arkistoista tiedon ja kulttuurin tallentajina ole tehty erillistutkimuksia. Valokuvaaja Nina Tuittu laati 1990-luvun lopussa kuva-arkistoille ja eri valokuvaajaryhmille laajan Valokuvan muisti -kyselyn, jonka vastaukset ja yhteenvedot tarjoavat läpilkkauksen arkistotilanteesta paraikaa tapahtuvassa voimakkaassa sähköisen kuvan murroksessa. Laaja lehdistöhistoriallinen kirjallisuus ja tutkimusperinne keskittyy kuvankäyttöön: painettuun kuvaan ja sen tuotantotekniikkaan. Lehtikuvaukselta puuttuu dokumentoitu työn ja kuvatuotannon historia, joka kätkeytyy kuva-arkistoihin. Kymmenet arkistonhoitajat, kuvapäälliköt ja lehtikuvaajat ovat seuranneet tämän raportin valmistumista ja esittäneet siihen muutoksia. Erityisesti haluan kiittää työtovertani museonjohtaja Asko Mäkelää, tutkija Anne Isomursua ja Leena Sarastetta Suomen valokuvataiteen museosta sekä erikoistutkija Elina Hkkaa Kuvataiteen keskusarkistosta ja yli-intendetti Sirkku Dölleä Museovirastosta. Päätoimittaja Tuomo-Juhani Vuorenmaa, kuvatoimittaja Mikko Pekari, kuva-arkistonhoitajat Terhi Kari, Aira Laitinen ja Ritva Räty ovat auttaneet työtä kaikella sillä muistitiedolla, joka suomalaisesta valokuvasta ja kuvaajien työstä on vuosikymmenien mittaan jäänyt kirjoittamatta.
3 Opetusministeriön puolelta ovat yhdyshenkilöinä olleet kulttuuriasiainneuvos Kari Poutasuo ja vanhempi hallitussihteeri Jorma Waldén. Luovutan kunnioittavasti selvityksen ministeriön käyttöön päätöksenteon tueksi. Helsingissä 26.4.2002 Jukka Kukkonen TaM, erikoistutkija Tiivistelmä Suomalaisten lehtitalojen, suurimpien kustantajien ja kuvatoimistojen arkistoissa on yli 50 miljoonaa valokuvaa. Määrä on yli kaksinkertainen julkisiin museo- ja arkistokokoelmiin verrattuna. Lisäksi huomattava osa viime vuosikymmenien kesksestä dokumentaarisesta kuvatuotannosta on lehtikuvaajien omissa arkistoissa. Tuo laaja kuva-ainsto on eräänlaisen kansallisen kuvamuistin perusta, josta vain hyvin pieni osa käytetty painettuna. Julkistamattomat arkistot ovat tutkimuksen monipuolista lähdeainstoa ja verkkoihin tuotettavan uuden sähköisen sisältötuotannon kuvallista perustaa. Massiivisten kuvakokoelmien säilytys-, luettelointi- ja käyttömahdollisuudet on yksityiskohtaisesti kartoitettava ja samalla laadittava suositukset sähköisten kuva-arkistojen toimintaa varten. Lehtikuvia on tuotettu kolmessa toisiinsa limittyvässä jaksossa. Yksittäiskuvan kausi kesti 1920-luvulta 1950-luvulle, silloin kuvattiin ja käytettiin erityisesti päivälehdissä vain poikkeustapauksissa usta kuvia yhtä tapahtumaa kohti. Tuohon aikaan usmmat päivälehdet saivat ammattikuvaajat ja kuvalaitokset. Vanhemmat lehtikuvat ovat lähes kokonaan kadonneet. Massatuotannon aika 1960 1990-luvuilla perustui entistä halvempaan kuvausmateriaaliin, kinonegatiiviin ja moottoriperään, offsetpaino mahdollisti kuvituksen kasvun ja entistä paremman laadun. Tältä kaudelta on lehtiin ja kuvatoimistoihin saatu kymmeniä miljoonia negatiiviruutuja ja vedoksia. Kolmas, filmitön ja vedokseton digitaalikuvan aika, alkoi vähitellen 1990-luvun alkuvuosina. Aluksi käytettiin kuvien valmistuksessa vedostuksen tilalla skannausta, nykyisin kuvataan suoraan sähköiseen muotoon. Kuvausprosessin takia enää tarvita varakuvia kä rullan täyttämiseen turhia toisintoja. Ainakin alkuvaihssa sähköinen metelmä on vähentänyt arkistoitavia kuvia. Vuosituhannen alkaessa koko kuvien arkistointityö on joutunut uusien haastden eteen, sillä perintnen kuvakartunta on lähes kokonaan lakannut. Uudeksi tärkeäksi tehtäväksi on noussut vanhan arkistoainston seulonta ja välttämättömiksi katsottavat kuvapoistot. Näihin kuvien kannalta peruuttamattomiin
4 tehtäviin tarvitaan yhtsesti sovitut valtakunnalliset päämäärät ja toimintatavat. Suunnittelemattomista arkistojen poistoista tulisi toistaiseksi pidättyä. Massiivisen sisällön lisäksi yksityisille kuva-arkistoille on lmallista luetteloiden puuttuminen. Suurimmista vain Aamulehti ja Uusi Suomi ovat pitäneet kattavia negatiiviluetteloita, jotka nekin katkeavat massatuotannon alkuun. Muutamat pienemmät lehdet ovat säilyttäneet kuvalaattojen viitekortistoja ja numeroitujen alkuperäisvedosten sarjoja. Yhtyneet Kuvalehdet numeroi neljässä vuosikymmennessä lähes miljoona valokuvaa, mutta kuvatoimistoista luetteloita löydy. Valtaosa arkistokuvista voidaan tavoittaa vain selaamalla, muistiin luottaen. Vanhan ainston arkistollisessa haltuunotossa on ensimmäisenä tehtävänä luettelointisuunnitelman laatiminen. Tämän jälkeen on ratkaistava, löytyykö voimavaroja takautuvaan luettelointiin ja digitalisointiin. Käytännön arkistotoimet tulisi suunnata kahdelle taholle: lehtikohtaisten arkistosuunnitelmien laadintaan ja koko valokuva-alan yhtsen keskusarkiston suunnitteluun. Lehtien omien arkistointisuunnitelmien pohjalta voidaan täsmentää analogisen ja digitaalisen arkiston rakennetta, kehittää luettelointia, laatia ohjelma takautuvaa luette-lointia varten sekä käynnistää järjestelmällinen, tärkmpien kuvien digitalisointi. Päivittäinen vanhojen kuvien käyttö vaatii käsilläolevaa lähiarkistoa, päättöarkiston on sijaittava kelvollisissa tiloissa. Nyt tapahtuvassa voimakkaassa valokuvakulttuurin murroksessa on vanhan alkuperäisainston säilyvyys turvattava. Se tapahtuu parhaiten kustannustalojen, museoiden, valokuvaajien ja kulttuurihallinnon yhtstoimin. Lehtiarkistojen ja museoiden nykyiset voimavarat vät riitä valtavan kuva-ainston seulontaan, luettelointiin ja digitointiin. Siksi nykyisiin organisaatioihin tarvitaan uusi keskusarkistoyksikkö. Sen toiminnan suunnittelua ja kokoelmapolitiikan ylstä hahmottelua varten tulisi perustaa työryhmä. Sammandrag I de finländska tidningshusens, de största förläggarnas och bildbyråernas arkiv finns över 50 miljoner fotografier. Antalet överstiger de offentliga mus- och arkivsamlingarna med mer än det dubbla. Dessutom finns en ansenlig del av de senaste årtiondenas centrala dokumentärbildsproduktion i pressfotografernas egna arkiv. Detta digra bildmaterial utgör grunden för ett visst nationellt bildminne, som bara till en väldigt liten del använts i tryck. De opublicerade arkiven är mångsidigt källmaterial för forskning och bildmässig grund för den nya elektroniska innehållsproduktionen för olika nät. Möjligheterna att uppbevara, katalogisera och använda de massiva bildsamlingarna bör noggrant kartläggas och samtidigt bör även rekommendationer för de elektroniska bildarkivens verksamhet utarbetas. Pressbilder har producerats under tre överlappande perioder. Enbildsperioden varade från 1920- till 1950-talet, då fotograferades och användes särskilt i dagstidningarna bara i undantagsfall flera bilder per reportage. På den tiden fick de flesta
5 dagsstidningar yrkesfotografer och bildredaktioner. De äldre pressbilderna har nästan helt försvunnit. Massproduktionens tid på 1960-1990-talet byggde på allt billigare fotomaterial, kinofilm och winder, offsettrycket gjorde det möjligt att öka illustreringen och kvaliteten blev bättre. Från den här tiden har tidningarna och bildbyråerna fått tiotals miljoner negativrutor och råkopior. Den tredje perioden, den digitala bildens tid, utan filmer och råkopior, inträdde småningom de första åren på 1990-talet. Vid bildframställningen använde man i början skanning i stället för råkopior, numera tas bilderna direkt i elektronisk form. För själva fotograferingsprocessen behövs inte längre reservbilder eller onödiga varianter för att fylla rullen. Åtminstone till en början har den elektroniska metoden minskat antalet bilder att arkivera. I början av årtusendet har hela bildarkiveringsarbetet råkat inför nya utmaningar, när den traditionella bildökningen så gott som upphört. Det har blivit en ny viktig uppgift att gallra i det gamla arkivmaterialet och gallra ut bilder som inte anses nödvändiga. För dessa med tanke på bilderna oåterkalleliga uppgifter behövs gemensamt överenskomna riksomfattande mål och handlingssätt. Man bör tillsvidare avstå från icke-planenliga utgallringar. De privata bildarkiven präglas inte bara av ett massivt innehåll, utan även av att kataloger saknas. Av de största tidningarna är det bara Aamulehti och Uusi Suomi som har täckande negativförteckningar, som även de brister när massproduktionen börjar. Några mindre tidningar har sparat kartotek över sina klichéer samt serier av numrerade råkopior i original. Yhtyneet Kuvalehdet numrerade under fyra årtionden nästan en miljon foton, men bildbyråerna har inga kataloger. Största delen av arkivbilderna kan påträffas bara genom att bläddra, litande på sitt minne. När man i arkiveringssyfte tar till vara gammalt material är den första uppgiften att utarbeta en katalogiseringsplan. Därefter avgörs om det finns resurser för retroaktiv katalogisering och digitalisering. Den praktiska arkivverksamheten bör riktas mot två håll: dels utarbetas arkivplaner för de enskilda tidningarna och dels planeras ett gemensamt centralarkiv för hela fotoområdet. Utifrån tidningarnas egna arkiveringsplaner kan man precisera strukturen i de analoga och digitala arkiven, utveckla katalogiseringen, utarbeta program för retroaktiv katalogisering och sätta i gång en systematisk digitalisering av de viktigaste bilderna. Dagligt bruk av gamla bilder kräver att ett närarkiv finns till hands, det slutliga arkivet skall vara placerat i lämpliga utrymmen. I den kraftiga brytningen som nu sker inom fotokulturen måste det säkras att det gamla originalmaterialet bevaras. Det sker i bäst i samverkan mellan förlagshus, museer, fotografer och kulturförvaltningen. Tidningsarkivens och museernas nuvarande resurser räcker inte för gallring, katalogisering och digitalisering av det väldiga bildmaterialet. Därför behövs en ny centralarkivenhet bland de nuvarande organisationerna. För planeringen av enhetens verksamhet och för den allmänna utformningen av politiken för samlingarna bör en arbetsgrupp tillsättas.
6 SISÄLTÖ 1. KUSTANNUSTALOJEN KUVA-ARKISTOT KANSALLINEN KULTTUURIAARRE 7 TIEDONVÄLITYKSEN JA MUSEOIDEN KUVAKÄTKÖT 7 PAINETUN VIESTINNÄN KUVA-ARKISTOISTA 9 TUTKIMUSPERINNE 11 2. ARKISTOKENTTÄ JA KUVIEN KARTUNTA 12 LEHTIARKISTO 12 SUURIMMAT KUVATOIMISTOT 15 WSOY:N JA OTAVAN KUVA-ARKISTOT 17 3. MASSAKUVASTON HALLINTA JA KÄYTTÖÖNOTTO 18 ARKISTOJEN RAKENNE JA MANUAALINEN LUETTELOINTI 18 VANHAN AINEISTON DIGITOINTIHANKKEET 20 4. NÄKÖKULMIA SEULONTAAN JA POISTOIHIN 21 POISTOJEN KÄYTÄNTÖ 21 KUVAAJISTA JA KUVAAMISESTA 22 SISÄLLÖLLISET PERUSTEET 23 5. OMISTUS- JA TEKIJÄNOIKEUDET MASSA-ARKISTOISSA 24 KUVIEN OMISTUS, TEKIJYYS JA TEKIJÄNOIKEUDET 24 6. MASSA-ARKISTOJEN HALTUUNOTTO 26 LEHTIEN LÄHI- JA PÄÄTTÖARKISTOT 26 ARKISTONMUODOSTUS-, LUETTELOINTI- JA SEULONTASUUNNITELMAT 27 KENELLE KESKUSARKISTOTEHTÄVÄT 28 7. SUOSITUS 29 KUSTANNUSTALOJEN SISÄISIIN VÄLITTÖMIIN TOIMIIN KOHDISTUVAT SUOSITUKSET 29 KOKO ARKISTOKENTTÄÄ KOSKEVAT YHTEISET TOIMET 30 LEHTIKUVAAJIEN YKSITYISARKISTOJA KOSKEVAT TOIMET 30 LIITTEET A Arkistokohtaiset yhteenvedot 31 B Valokuvan arkistointiin vaikuttaneet tärkmmät tekniset uudistukset 62 C Museo- ja arkistokokoelmiin liitettyjä lehtien ja kuvaajien arkistoja 63 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS 67
1. KUSTANNUSTALOJEN KUVA-ARKISTOT KANSALLINEN KULTTUURIAARRE Tiedonvälityksen ja museoiden kuvakätköt 7 Suomalaisten lähihistorian keskset valokuvakokoelmat ovat yksityisissä arkistoissa: kuvauttajilla ja kuvaajilla. Toisen maailmansodan jälknen kuvamaailma tekee vasta tuloaan julkisiin museoihin ja arkistoihin. Valokuvadokumentit vuosisadan ajalta saa helpoimmin nähdäkseen selaamalla julkaisuja, tärkmpinä sanoma- ja aikauslehdet. Mielikuvamme lisestä perustuvat paljolti näihin painettuihin valokuviin. Mutta missä ovat niiden originaalit ja miten ne saadaan esiin uusin välinn ja uusin käyttötavoittn? Painetut kuvat ovat vain pieni osa kuva-arkistojen aartsta. Suurin osa tästä merkittävästä kulttuuriperinnöstämme on edelleen julkaisematonta ainstoa, siihen kätkeytyvät monet uudet kysymykset ja uudet selitykset, jotka liselle esitetään. Suomi on pieni kulttuurialue, mutta sen arkistoissa on valtava määrä valokuvia. Pienellä markkina-alueella laajojen kuva-arkistojen ylläpito ole aina kaupallisesti kannattavaa. Kuviin liittyvien kulttuuriarvojen takia kustannustalojen ja museoiden tulisi yhdessä pohtia tallennuksen ja käsittelyn periaattta. Opetusministeriön tietoyhtskuntahankkden yhteydessä on nostettu erityisesti esille sisältötuotannon tärkeys. Kulttuuriperinnön digitointityöryhmä, KULDI, on saanut tehtäväkseen selvittää vuosien 2002 2003 aikana, miten yhtskunnassa toimivat erilaiset muistiorganisaatiot voivat kartuttaa yhtstä tieto- ja kulttuuripääomaa ja saattaa sitä tuottstettuna kaikkien ulottuville sähköisessä muodossa. Työryhmä osoittaa erityisiä tavoittta kirjastoille, arkistoille ja museoille. Niiden tulisi digitoida laajoja yhtenäisiä arkistokokonaisuuksia ja perustaa tiedonhallintakeskuksia koordinoimaan ja ohjaamaan tätä työtä. Samalla organisaatiot saavat käyttöönsä sisältötuotantoa varten uutta ainstoa, johon liittyvät tekijänoikeuskysymykset on saatava ratkaistuiksi. Työryhmän toimintaa ja tavoittta esitellään sen kotisivuilla www.minedu/kuldi. Julkisten kuva-arkistojen nykytilaa on selvitetty vuosikymmenen aikana kahdessa eri hankkeessa. Opetusministeriön Valokuvatallennus-työryhmän muistio valmistui 1993 (Opetusministeriö työryhmien muistioita 1993:30). Siinä kiinnitettiin huomiota julkisen kuva-arkistokentän hajanaisuuteen ja ylseen suunnittelemattomuuteen, kartunnan satunnaisluonteeseen, kokoelmien puutteelliseen organisointiin ja valokuvan dokumentointiperinteen ohuuteen. Suomen valokuvataiteen museo kartoitti arkistokentää vuosina 1998 2001 Valokuvan muisti -kyselyin ja yhteenvedoin. Pohjana käytettiin vuosikymmenen puolivälissä koottua suppeampaa kuvakokoelmakantaa, johon tallennettiin laajat viitetiedot noin neljästäsadasta valokuvahistorian avainkokoelmasta ja niiden luetteloinnin tilasta kahdessa suuressa museossa. Valokuvan muisti -selvitysten mukaan museo- ja arkistokentän 204 yksikössä on säilytettävänä yhteensä n. 20 milj. valokuvaa, negatiivia ja diaa. Valtakunnallisissa
8 keskus- ja erikoismuseoissa on n. 5,5 miljoonaa, maakuntamuseoissa yli 5 miljoonaa, paikallis- ja erikoismuseoissa n. 3,5 miljoonaa, virka- ja yksityisarkistoissa n. 1,5 miljoonaa, tutkimuslaitoksissa ja -arkistoissa n. 3,5 miljoonaa. Luvut on laskettu kuvaarkistojen kirjallisten palautusten pohjalta ja ne sisältävät joissakin yksityistapauksissa laskentatavasta johtuvia epätarkkuuksia kaikki museot vät pysty arvioimaan negatiiviensa määrää vätkä laske mukaan käsittelyä odottavia kirjaamattomia eriä. Toisaalta laskennasta on jätetty pois paikallisten kirjastojen yleensä pienistä eristä koostuvat kotiseutukuvastot. Kokonaisarviota on nostettu vuonna 2000 lasketusta lukujen yhtssummasta miljoonalla, koska yhteenlaskettu vuosikartunta näyttää viime vuosina jatkuvasti ylittäneen puoli miljoonaa. Valokuvan muisti -kyselyainsto on nähtävillä vastaajien asettamin rajoituksin Suomen valokuvataiteen museon kotisivuilla www.fmp.fi/valokuvan muisti. Yhteenvetoihin voi tutustua myös museossa tarjolla olevina tulostna. Kyselyn esiintuomasta kuvamassasta on atk-pohjaisten hakujen piiriin saatu käsikortistoista kuvia koskevia tietoja varovasti arvioiden 10 20 prosenttia ja itse kuvista sähköiseen muotoon vuosituhannen vaihteen tietojen mukaan noin 1 2 prosenttia. Suurimman käsittely- ja luettelointiongelman muodostavat massiiviset negatiivikokoelmat. Kuva-arkistojen työvoima riitä niiden takautuvaan dokumentointiin ja digitointiin uusien ajankohtaisten usn entistä suurempien luovutusten niellessä voimavarat. Tässä tilanteessa joudutaan kokoelmien vastaanottoa supistamaan jo pelkästään säilytystilojen puutteen takia. Kuvien vaatimat erityistilat puuttuvat tällä hetkellä usmmista maakunta- ja erikoismuseoista vätkä Museoviraston ja Suomen valokuvataiteen museon kuva-arkistot pysty ottamaan enää vastaan suuria negatiivieriä. Paine arkistojen ovilla vaatii museoilta entistä joustavampaa yhtstyötä, keskenään koordinoitujen kartuntasuunnitelmien laatimista sekä seulonnan ja poistojen kehittämistä ammatillisiksi perusvalmiuksiksi. Atk-toiminnot ovat kotiutuneet museokenttään viime vuosikymmenen aikana: luettelointi tehdään säännöllisesti tietokantoihin, kuvien digitointikoklut alkoivat 1990-luvun puolivälissä ja vuosikymmenen lopulla skannerit kuuluivat jo kaikkien suurten kuva-arkistojen työvälinsiin.yhtsiä tietojärjestelmiä käyttävät Vati-Valtteri -ohjelmistoon liittyneet taidemuseot sekä Antikvaria-museotietojärjestelmää käyttävät kulttuurihistorialliset maakuntamuseot. Tulossa ovat Museoviraston Musketti-ohjelmisto sekä mahdollisesti lähes kahdenkymmenen eri museon suunnittelema yhtshanke. Näistä ohjelmistopoolsta valokuvan varsinaisten massakokoelmien hallintajärjestelmiksi voisi ennakoida kahta-kolmea, joihin vielä enemmistön muodostavat villit arkistot tullevat kiinnittymään. Täsmentyvät yhtset järjestelmät vaativat valokuvien dokumentoinnilta entistä suurempaa yhtsmitallisuutta esineominaisuuksista, kuvauskohteen määrittelyistä aina sisällönkuvailuun ja indeksointiin saakka. Sähköisen kuvan ominaisuuksista museokäyttöä varten ovat suositukset syntymässä (ks. seminaariraportti The Memory of the Photograph 2001). Ensimmäinen
9 versio on tavoitettavissa keskustelun pohjaksi Digimentti-nimellä Suomen valokuvataiteen museon kotisivuilta www.fmp.fi. Yhtsen eurooppalaisen suosituksen arvellaan valmistuvan v. 2003. Tärkntä on sopia kenttien määrittelystä, sisällön kuvailutavoista ja indeksien käytöstä. Sen jälkeen kuvat ovat löydettävissä käytetyistä ohjelmista riippumatta. Sanomalehtien liitto on pyrkinyt 1980- ja 1990-luvuilla laadituilla suosituksilla vakiinnuttamaan luetteloinnin periaattta lehtiarkistoissa (Suositus sanomalehtien kuva-arkistojen sisällönkuvauksen yhtenäistämiseksi ja Toimituksen tekstiarkiston asiasanasto). Tulossa ovat uutiskuvien välityksessä käytetyn IPTC-suosituksen suomalaiset soveltamisohjeet. Kuvallisen viestinnän yksityiset arkistot eroavat museaalisesti hoidetuista kuvaarkistoista säilytystapojen ja erityisesti luettelointikäytännön osalta. Perintnen valokuva on hankittu lehteen ensisijaisesti vain omaa julkaisukäyttöä varten kä yksittäisen kuvan arkistolliseen käsittelyyn luettelointneen ole nähty erityistä tarvetta. Manuaalikaudella arkistoluetteloita on pidetty, jos lainkaan luetteloitiin, vain 1970- luvun alkuvuosiin saakka. Sen jälknen villi massatuotannon vaihe jatkui lehdissä ilman luetteloita 1990-luvulle digikuvien tuloon saakka. Kuvien arkistointi- ja luetteloinkäytäntö muuttui lehdissä ratkaisevasti sähköisten toimitusjärjestelmien käyttöönoton myötä. Pohjoismaisen lehdistöteknillisen yhtstoimintalautakunnan ja Suomen Akatemian NATS-projektissa selvitettiin mm. digikuvan teknistä hallintaa (esim. Enlund 1977 ja Westerholm & Kekolahti & Saarelma 1982). Painetun viestinnän kuva-arkistoista Tämän raportin tehtävänä on luoda ylskatsaus kuva-arkistojen nykytilasta lehdistössä, kuvatoimistoissa ja suurimmissa kustannustaloissa. Offsetrotaatioiden ylstyessä muuttui valokuvan käyttö 1970-luvulta lähtien voimakkaasti erityisesti päivälehdissä. Toinen huomattava tekninen murros koettiin 1990-luvulla ja erityisesti siirryttäessä uudelle vuosituhannelle, jolloin suurin osa käyttökuvista saadaan kuvaajilta päivälehtiin suoraan sähköisessä muodossa. Perintsten negatiivien ja valokuva-vedosten tulva arkistoihin on käytännöllisesti katsoen lakannut. Samalla vanhat yhä harvemmin käytetyt manuaaliset arkistot päätyvät kauas toimituksista kellarhin ja etävarastoihin. Siirtojen yhteydessä erityisesti suuret arkistokokonaisuudet ovat alttiina harkitsemattomille, kustannussäästöjä hakeville karsinnoille. Usmmat jo 1920 1940-luvuilta lähtien kootut lehtiarkistot sisältävät ainutlaatuista ja korvaamatonta dokumenttikuvastoa, jonka säilyttäminen on kuitenkin välttämätöntä, vaikka sen käyttö nykyisessä murrosvaiheessa voi näyttää vaikealta ja käytännössä satunnaiselta. Muistinvaraisesti hallitut, hajalliset satojen tuhansien jopa miljoonien kuvien arkistot ovat erittäin vaikeasti lähestyttäviä tutkimuskohtta. Laajaa perusainstoa suodattamalla keskityin ainstonkeruussa vain muutamaan tämän työn kannalta olennai-
10 seen peruskysymykseen: selvittämään arkistojen kuvamääriä, kartunnan ajallisia painopisttä, kokoelmien organisoimista ja käytännön tiedonhallintaa. Työn lähtökohtana ovat olleet Valokuvan muisti -hankkeen yhteydessä laaditut arkistokyselyt. Neljällekymmenelle lehdelle- ja kuvatoimistolle lähetetty lomake sisälsi 70 kysymystä, joista moniin arkistoilla ollut tarjolla suoraan vastausta. Vaikmmin arvioitavia kohtia olivat negatiivien ja väriainstojen määrät. Tarkempaan käsittelyyn on otettu 20 lehteä, kaksi suurinta kirjankustajaa ja neljä kuvatoimistoa. Lisäksi on haettu vertailutietoja museoiden ohella Finlandia-arkistosta, Suomen elokuva-arkistosta, Puolustusvoimain Kehittämiskeskuksen kuva-arkistosta ja Ylsradiosta. Lehtiin tehtyjen arkistokäyntien yhteydessä on monista lomakklla selviltä vaikuttavista kohdista noussut tulkintaongelmia. Tiedot arkistoista tehdyistä poistoista ja siirroista vät yleensä kirjautuneet kyselyyn kä niistä ollut arkistoissa kirjallisia dokumentteja mutta kylläkin yksittäisiä muisteluksia. Yllättävinä koko kenttää lmaavina piirtnä on pidettävä arkistojen sisäistä rakenteellista hajanaisuutta sekä dokumentoinnin katkelmallisuutta. Massiivisen arkistokentän jäsentämistä auttaa kuvatuotannon karkea jako kolmeen jaksoon: - yksittäiskuvan kausi n. 1910 1950-luvut - massatuotannon kausi 1960 1990-luvut - digikuvan kausi 1990-luku 1950- osin 1960-luvulle ulottuvalla yksittäiskuvan kaudella tuotettiin yleensä yhtä kuvaustapahtumaa kohti vain yhdestä neljään negatiivia. Tämän ajan lasilevyistä ja laakafilmstä koostuneet negatiivikokoelmat ovat joutuneet usmmiten muuttojen yhteydessä säälimättömän karsinnan kohtksi. Hiukan paremmin ovat säilyneet varhaiset rullafilmien 6x6 -kokoiset negatiivit, joita käytettiin pitkään vielä kinokoon negatiivien rinnalla. Seuraavassa vaiheessa 1960-luvulta alkaen syntyivät nyt suurimman huolen kohteeksi nousevat negatiivimassat, joista lopulta päivittäistarpsiin käytettiin kuvapäälliköiden arvioiden mukaan ehkä vain joka viideskymmenes ruutu. Yhdestä kuvaustapahtumasta kertyi päivälehdessä arkistoitavaksi yleensä ainakin kaksi rullaa kinonegatiiveja. Parhaillaan käynnissä olevan murrosvaiheen arkistollisia tuloksia voidaan vasta arvailla. Suoraan sähköiseen muotoon tuotettujen arkistoitavien kuvien määrä vaihtelee huomattavasti lehdittäin ja kuvaajittain, mutta kuvatoimituksissa vallitsevan käsityksen mukaan varsinaisen massatuotannon aika on ohitettu. Nykyisin digitaalikameroilla tallennetaan yleensä vain 10 20 kuvaa, kun aiemmin arkistoitavia ruutuja kertyi helposti 60 70 kuvaustapahtumaa kohti. Uusi tekniikka ja uudet prosessit vähentävät arkistoidussa ainstossa loputonta aihden variointia ja johtavat vain muutamien digikuvien pelkistettyihin sarjoihin.
11 Valokuvauksen viimsin tekninen mullistus muuttaa myös arkistoinnin periaatteet ja käytännön. Samalla se nostaa esiin vanhojen erittäin laajojen ja kansallisesti ainutlaatuisten kuva-arkistojen kohtalon. Tämän selvityksen soisin johtavan erityisesti lehtikenttää suunnittelemaan yhtstä arkistopolitiikkaa ja saattaman myös kuva-arkistot ns. normaalin arkistotoiminnan piiriin. Tutkimusperinne Kyselyn lehti- ja arkistokohtaisia tietoja on täydennetty haastattelujen ja kirjallisuuden avulla. Viitteet kirjallisuuteen on koottu pääosin liitteeseen A sisältyviin yhteenvetoihin. Tutkimuksen kannalta lehtivalokuvan tuotantokulttuuri ja kuva-arkistot ovat pudonneet historiahankkden väliin kenenkään maalle. Kalle Kultalan arkistosta tehtiin 1990-luvun alussa kattava tekstitietokanta, jonka pohjalta Ylsradiossa dokumentoitiin ja skannattiin yli 10 000 negatiiviruutua (Kukkonen 1997). Yleensä lehdistöhistorian vilkas julkaisuperinne ja laaja 1970-luvulla alkanut akateeminen tutkimus sivuuttavat valokuvakokoelmat lähes näköetäisyydeltä, katsauksessa lehtiarkistoihin kuva-arkistot on rajattu kokonaan ulkopuolelle (Salokangas 1976). Kymmenet lehtikohtaiset historiajulkaisut pysyttelevät pääosin painetussa sanassa, lehdentekijöissä ja lehdenteon tekniikassa. Niistä hyödyllisimmät ovat Seppo Keräsen ja Pekka Mervolan väitöskirjat, joissa tutkimuskohteena ovat sanomalehtien toimituksellinen uudistuminen sekä ulkoasu ja sen muuttumiseen vaikuttaneet tekijät. Molemmista julkaisuista poimitut tiedot ovat rikastuttaneet liitteen B taulukkoa, jossa lehtikohtaisesti tarkastellaan valokuvaamisen ja arkistointiin liittyviä tapahtumia. Taulukon monet sulkuihin jätetyt detaljit kertovat ilmiöiden monitulkintaisuudesta ja lähtden ristiriitaisuudesta. Lehtiarkistojen vaikeasti hahmoteltavaa ylskuvaa voidaan täsmentää kiertottse tarkastelemalla valokuvan käyttöä. Suurimpien sanomalehtien osalta kuvittamisen perinnettä on tutkittu opintotöissä sekä tilastollisesti että yksityiskohtiin paneutuen (Degerman 1975, Hietaranta 1972 ja 1973, Degerman 1975, Leppänen&Leppänen 1979). Aikakauslehtien puolella täsmällistä tietoa on tarjolla 1930-luvulle saakka ja opintotöissä senkin jälkeen (Uino 1991 ja 1992 sekä Lno-Kaukiainen 1992; mm. Nousiainen 1990).Yleensä tutkijoiden kiinnostus on kohdistunut lehden kuvittamiseen: mitattaviin painopintoihin, tuotantoteknisiin innovaatioihin ja kuvaston sisällöllisiin ryhmittelyihin. Varhemman kuvalehdistön osalta tunnetaan tarkkaan myös kuvien hankintaväylät (Uino 1984). Sen sijaan tietoja valokuvaajien työstä, sen ammatillisesta kehityksestä ja koko tuotantokulttuurista on kirjattu lähinnä muistelusten ja ammattikuntaperinteen kautta (Kultala 1985, Runeberg 1985, Saves 1986 ja Valokuvauksen vuosikirja 1977; mm. Pohjanmaa 1970, Wiksten 1977, Ikähmonen 1984). Kuvaajien elämäkertatietojen kokoaminen ja julkaisu on muodostunut lehtikuvaajien kohdalla perinteeksi (laajimmin Komulainen 2000). Kuvaajamonografiat ovat noudat-
12 taneet vuosikymmenestä toiseen kuvapainottsta linjaa, vasta tuorn Osvald Hedenström -julkaisu laajenee myös tekstillisesti aiemmista (Blomqvist 1999). Akateemisissa opinnäyttssä Jussi Pohjakallion lehtikuvaajan työ on saanut ensimmäisenä täysimittaisen esityksen (Rja Grönroos 1998). Lehtihistoriikssa ja myös perusteellisemmissa tutkimuksissa lehtikuvaajat ja hdän työnsä ohitetaan yleensä maininnoin, poikkeuksina on mainittava Turun ja Jyväskylän lehdistön historiat (Ekman-Salokangas 1979, Kalpa 1984; Tommila & Raitio 1979). 2. ARKISTOKENTTÄ JA KUVIEN KARTUNTA Lehtiarkistot Lähemmän tarkastelun kohtksi valitsin kirjallisen kyselyainston pohjalta 10 suurinta sanomalehden arkistoa, joissa kuvamäärän negatiivna ja vedoksina tiedettiin nousevan moniin miljooniin. Toiseen ryhmään poimin kesksiä maakunnallisia valtalehtiä, joilla on takanaan pitkä ilmestymishistoria ja joiden arkistoissa kuvamäärät ovat miljoonan molemmin puolin. Jälkimmäinen 10 lehden ryhmä valikoitui lähinnä lehtien oman aktiviteetin pohjalta ja siitä puuttuu kaksi tai kolme mahdollista arkistoa. Muut 20 lehden ohella kyselyyn osallistuneet ovat arkistoiltaan pieniä ja olen jättänyt ne tämän raportin ulkopuolelle: ne vät prosentuaalisesti paljonkaan kasvata kuvien kokonaismäärää. Omina lukuinaan ovat mukana kaksi suurinta kirjojen kustannustaloa sekä neljä suurinta kuvatoimistoa. Suuria viestinnällisiä kuva-arkistoja löytyy myös julkisista laitoksista kuten Suomen elokuva-arkistosta (yli miljoona valokuvaa ja negatiivia), Pääesikunnan kehittämiskeskuksen kuva-arkistosta (n. miljoona sotaajan negatiivia, vedosta ja diaa) sekä Ylsradiosta (mm. tekstikanta 120 000 valokuvaan). Ylsradio on kehittänyt sähköistä kuva-arkistoa jo 1980-luvun alusta lähtien (Eloranta 1979). Yksityisistä kuva-arkistoista on huomattava Finlandia-arkisto (Amanita Oy), entisen puolivirallisen Finlandia-Kuvan ja Suomi-Filmin taidekuvaamon kuvajäämistö, jossa uutiskuvien määräksi on arvioitu n. 100 000 negatiivia ja vedosta vuosilta 1941 1961. Aamulehti, Hufvudstadsbladet ja Uusi Suomi vakinaistivat ensimmäiset valokuvaajansa lähes samaan aikaan 1920-luvun lopulla. Varsinkin alkuvaihssa monet valokuvaajista toimivat yhdistelmäammatssa, ketkä toimittajina, ketkä autonkuljettajina tai kemigrafna. Free lance -kuvaajat ovat olleet lehdille tärktä erityisesti Helsingissä. Viimsinä tarkastelluista saivat lehtikuvaajan Karjalainen 1957 ja Helsingin Sanomat 1960-luvun puolivälissä. Sanomalehtiarkistoissa tuotannon nimikointi aloitettiin myöhään, usn vasta 1970-luvulla. Eri kuvaajien töiden tunnistus vaatii lehden hallinnon ja kuvatuotannon yksityiskohtaista tuntemusta. Julkaistuihin päivälehtikuviin
13 kuvaajanimet alkoivat ylstyä 1970 1980-luvuilla, aikakauslehdissä kuvaajamerkintöjä näkyi huomattavasti jo Veckans Krönikan ja Helsingin Kaiun aikaan 1900-luvun alkupuolella. Valtavista miljoonien kuvien arkistoista pystytä kirjaamaan määrä- ja sisältötietoja täysin luotettavasti ja täsmällisesti. Jo pelkkä negatiivien määrän arviointi on vaihtelevien säilytystapojen takia erittäin vaikeaa, lähinnä kokoelmien ja niiden suuruusluokkien määrittelyä. Osa negatiivsta on sijoitettu aihekohtaisiin kuvakuoriin yhdessä vedosten joskus matriisien ja pienten laattojenkin kanssa, osa kronologisiin ja/tai kuvaaja- ja aihekohtaisiin negatiivikansioihin. Monista lehdistä löytyy lisäksi omistussuhtltaan epäselviä negatiivikokonaisuuksia, jotka on liitetty tarkasteluun jos mahdollista. Näin on menetelty mm. Ilkassa, Kansan Uutisissa, Karjalaisessa ja Pohjalaisessa. Määrien arviointia on pyritty linjaamaan ja varmentamaan laskemalla hyllymetrejä tai kuvakuoria ja kansioita. Lopuksi kyselytietoja on vielä haluttu varmentaa käyntien yhteydessä tehdyin laskelmin ja arkistojen keskinäisin hylly- ja kaappijärjestelmien vertailuin. Eri yhteyksissä tehdyt määräarviot ovat vaihdelleet jopa kymmeniä prosentteja, mikä kuvastaa paitsi ainston suurta kirjavuutta myös arkistojen ja kokoelmien järjestyksen hallinnan puuttta ylsemminkin. Suurimpien lehtiarkistojen ryhmään kuuluvat seuraavat (arkistokohtaiset yhteenvedot liitteessä A): - Aamulehti (6 milj.) - Hufvudstadsbladet (2,5 milj.) - Karjalainen (6 milj.) - Lapin Kansa (usta milj.) - Sanoma Oy:n toimitusten arkisto (Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat 7 milj.) - Savon Sanomat (9 milj.) - Turun Sanomat (usta milj.) - Uusi Suomi, Iltalehti (3,5 milj.) Sanomien toimitusarkistoon kuuluvien Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien ainstoja tässä yhteydessä voi erottaa toisistaan. Uuden Suomen lakattua ilmestymästä 1991 osa yhtstä arkistoa on siirretty Iltalehden lähiarkistoksi. Jyrki Vesikansan kattavan selvityksen mukaan Uuden Suomen kuvajäämistö sisältää noin kaksi miljoonaa kuvaa ja negatiivia. Iltalehden noin 1,5 miljoonan kuvan arkisto koostuu etupäässä 1980 1990-lukujen negatiivsta. Suurten lehtiarkistojen kanssa samaan kokoluokkaan kuuluu lisäksi neljä kuvatoimistoa, joilla on yhteensä yli 10 miljoonaa kuvaa. Siten yksitoista suurinta arkistoa pitää hallussaan valtavaa yli 50 miljoonan kuvan arkistomassaa. Näiden lehtien ja kuvatoimistojen kohtalosta paljolti riippuu, millaista kuvahistoriaa mllä tulevaisuudessa tullaan esittämään niin perintsissä kuin uusissa medioissa. Arkistointi- ja luettelointitoimet tulisi kohdistaa erityisesti tähän ryhmään.
14 Tulevaa kokoelmapolitiikkaa hahmoteltaessa on kuitenkin muistettava lehtikuvaajien yksityiset arkistot. Ne on vasta pienin osin, monet sattumien kautta, liitetty julkisiin kokoelmiin (liite C). Koko elämäntyön sisältävät arkistot, monet 0,2 0,5 miljoonaa negatiiviruutua käsittävinä, odottavat pääosin kuvaajien omissa työhuonssa arviointia ja suunnitelmia, miten myös ne voitaisiin saada julkiseen käyttöön rikastuttamaan kansallista kulttuuripääomaa. Valokuvakulttuurin julkisista tukimuodoista puuttuvat erilliset määrärahat tähän tarkoitukseen. Museoiden niukoissa määrärahoissa ole varaa suurten kokoelmien käsittelyyn ja ahtaat säilytystilat rajoittavat tehokkaasti jopa kokoelmien vastaanottoa. Toisen tarkasteluryhmän muodostavat lehtien keskisuuret arkistot. Näissä kymmenessä arkistossa on yhteensä noin 10 miljoonaa kuvaa: - Etelä-Suomen Sanomat (0,5 milj.) - Ilkka (alle milj.) - Kaleva (1,5 milj.) - Kansan Uutiset (1,5 milj.) - Keskisuomalainen (1,2 milj.) - Pohjalainen (0,5 milj.) - Satakunnan Kansa (yli milj.) - Uutispäivä Demari (0,9 milj.) - Vasabladet (0,5 milj.) - Västra Nyland (0,6 milj.) Tarkemman selvityksen avulla tämän ryhmän koko todennäköisesti kasvaa ainakin kahdella-kolmella arkistolla. Ryhmän arkistoille on vaikea osoittaa yhtsiä tuntomerkkejä. Eräät niistä ovat olleet aiemmin huomattavasti suurempia ja joutuneet perusteellisten karsintojen kohtksi. Siksi ne koostuvat pääosin viime vuosikymmenten negatiivisarjoista, joista osa on kuvaajilla osa arkistoilla. Vain harvat lehdet ovat siirtäneet vanhat arkistonsa pääosin koskemattomina syrjään. Tällaisia tulevan tutkimuksen aarreaittoja ovat esimerkiksi Satakunnan Kansan, Pohjalaisen ja Vasabladetin täyteenahdetut kellarit. Kaikilla edellisten ryhmien arkistoilla on kaksi yhtstä piirrettä: massiivinen koko ja normaalin arkistodokumentaation puuttuminen joko kokonaan tai ainakin viimsen kolmen vuosikymmenen ajalta. Ongelmat havainnollistuvat, jos vertailukohtana käytetään museokentän kuva-arkistoja. Pelkästään edellä mainittujen suurimpien lehtiarkistojen yhtnen kuvamäärä on kaksinkertainen koko maan ammatillisesti hoidettujen museoiden kuvakokoelmiin verrattuna. Museot ovat pitäneet kirjaa periaatteessa jokaisesta saapuneesta kuvaerästä ja laatineet manuaalisia luetteloita ja kortistoja koko toiminta-ajan, eräät jo yli vuosisadan. Viimsen kymmenen vuoden aikana museoista
15 kuitenkin vasta muutamat ovat saaneet enemmän kuin viidesosan omista kokoelmistaan atk-hakujen piiriin. Tätä taustaa vasten massa-arkistojen haltuunotto ole mahdollista kulttuurihistoriallisten museoiden perintsin menettelytavoin, myöskään lehtien omissa digiarkistoissa ole kehitelty ratkaisuja vanhojen kuvamassojen käsittelyyn. Sanomalehtiarkistoihin on jäänyt lähinnä julkaistujen kuvien originaaleja. Vain Satakunnan Kansan ja Vasabladetin negatiivikokoelmat ovat pysyneet tärkmmiltä osilta ehjänä ja omana arkistokokonaisuutenaan lehden hallussa. Aamulehden ja Turun Sanomien varhaiset ja Etelä-Suomen Sanomien myöhemmät laajat negatiiviarkistot on liitetty maakuntamuseoiden kokoelmiin. Aamulehden ja Etelä-Suomen Sanomien museokokoelmat käsittävät 50 000 100 000 negatiivia. Helsingin Sanomiin ja Ilta- Sanomiin kuvatuista miljoonista negatiivsta on osa Lehtikuvan hoidossa ja osa kuvaajilla itsellään. Museoihin ja arkistoihin tallennettujen journalismin kuvakokoelmien perustiedot löytyvät liitteen C taulukosta Suurimmat kuvatoimistot Suomalaisten kuvatoimistojen historia alkaa olympialaisista: Suomen Kuvapalvelu ja Yhtynden Kuvalehtien kuva-arkisto perustettiin Helsinkiin 1940 aiottujen kisojen alla, Lehtikuva taas olympialaisten edellä 1951. Pressfoto, nykyinen A4 Photo, syntyi 1954 Hufvudstadsbladetin toimesta ja siirtyi eri vaihden kautta 1997 nykyiselle omistajalle. A-lehdissä kuva-ainsto keskitettiin yhteen arkistoon 1970-luvulla. Näiden lisäksi Helsingissä toimii puolenkymmentä hieman eri tavoin profiloitunutta pienempää kuvatoimistoa, joille vielä ole syntynyt varsinaisia historiallisia kokoelmia. Suomen Kuvapalvelu, Pressfoto ja Lehtikuva ovat viime vuosikymmeninä välittäneet suurimman osan eri lehtien arkistoista löytyvistä ulkomaisista kuvista. Ajankohtaiskuvastoa ja kevtä sivuntäytttä on hankittu lehtiin myös suoraan ulkomaisista toimistoista tai pienempien agenttien välityksellä aluksi vedoksina myöhemmin telefotoina. Jatkosodan aikana tuotettiin lähinnä Valtion tiedotuslaitoksen valvomaa keskitettyä tiedotustoimintaa varten yli miljoona negatiivia TK-kuvausten ja puolivirallisen Finlandia-Kuvan avulla. Myöhemmin sotakuvaston levitys on pysynyt Pääesikunnan käsissä, kun taas 1940-luvun siviilitoiminnan kuvat ovat siirtyneet Suomi-Filmin kautta Finlandia-arkistolle. Lehtikuvaajien oma 1951 perustettu kuvapalveluyritys, Olympia-Kuva Osakeyhtiö, onnistunut aiotussa tehtävässään ja joutui konkurssiin. Sen arkisto hajosi kuvaajille ja museoille, pääosa alkuperäiskortistoineen löytyy Suomen urhlumuseosta. Suurimpien kuvatoimistojen yhteenlaskettu kuvamäärä on noin 13 miljoonaa ilman sähköisiä tallentta. Se jakautuu eri arkistoille seuraavasti:
16 - Lehtikuva (5 milj.) - Yhtyneet Kuvalehdet, Kuva-arkisto (3,5 milj.) - A-lehdet, Kuva-arkisto (yli 1 milj.) - A4 Photo (3,5 milj.) Kuvatoimistojen arkistot ovat yleensä pysyneet koossa ja kokonaisvaltaisesti järjestettyinä, toisin kuin sanomalehdissä on käynyt. Laaja henkilökuvasto ja noin viiteenkymmeneen pääluokkaan jaetut kuvakuoret tai -kansiot muodostavat usmmilla arkiston pääosan, joka jatkuvassa ylsökäytössä kuluu nopeastikin. Perintsen mallin mukaan toimivissa arkistoissa alkuperäisvedos tai dia lainataan talosta ulos asiakkaalle määräajaksi. Julkaisujen pitkistä toimitusajoista johtuen huomattava osa käyte-tyintä kuvastoa on siten jatkuvasti kierrossa kä kuvia selaava pysty arvioimaan, mitä kuoresta puuttuu. Kuvan pääsisällön mukaan tehty kaappiluokitus on yleensä syntynyt arkistokohtaisesti pitkän ajan kuluessa vätkä eri arkistojen luokkakäsitteet ole aina samansisältöisiä. Kuvahakuja helpottavia viitekortistoja on pystytty tuottamaan vain muutamista aihsta ja niistäkin katkelmallisesti. Kuvatoimiston asiakas turvautuu yleensä hyvämuistisen arkistonhoitajan apuun ja omaan pitkän ajan kuluessa syntyneeseen arkistotuntemukseensa. Manuaaliarkistojen suurimmat pulmat ovat syntyneet luetteloinnin puuttsta, kuvaoriginaalikäsitteen epämääräisyydestä ja ainston loppuunkulumisesta. Yksikään kuvatoimisto ole pitänyt kartuntaluetteloa hankitusta ja käyttöön pannusta ainstosta. Jossain tapauksissa, kuten Yhtynssä Kuvalehdissä lähes miljoonan kuvan osalta, hankinta- ja käyttöhistoria on kirjattu tai kirjautunut kuvan takapuolelle yksilöivää numeroa ja joskus ostohintaa myöten. Lehdissä oli pitkään tapana maalata painetun kuvan yhteyteen joko yksilöivä numero tai muu alkuperätieto. Näitä sidottuihin lehtivuosikertoihin tai kuviin käsinkirjattuja tietoja arkistoissa ole vielä järjestelmällisesti siirretty tietokannoiksi, jotka toisivat vanhat arkistokokonaisuudet valmiine kuvatekstneen hakujen ulottuville. Toimitustyössä syntyvää tekstitietoa yleensä ole pystytty integroimaan arkisto-ohjelmistoon. Atk-pohjainen primaariluettelointi on yhdistetty usn skannaushankksiin ja alistettu eräänlaiseksi digitoinnin ohstoiminnoksi, mikä tulevaisuudessa saattaa johtaa hakuongelmiin. Järjestelmällinen digitointi on nostanut esiin myös kuvan alkuperäisyyteen liittyvät erilaiset käsitykset. Vanhoja kuvia skannattaessa tietosisältö ja tekniset tulokset vaihtelevat paljon sen mukaan, onko lähtökohtana ollut käyttövedos vai alkuperäisnegatiivi, diojen kohdalla vaihtoehtoa yleensä ole. Negatiivipusshin tai kansiolehtiin sisältyy usn tietoja, jotka on siirretty vain summittaisesti vedoksiin. Lehtikuvassa uuden sähköisen arkiston originaaliksi on otettu negatiiviruutu. Onhan kuvatoimisto hoitanut osittain suuren lehtikonsernin negatiivien arkistoinnin kä päivittäistuotannosta vedostettavaksi ole aikanaan nostettu kuin pieni osa. Käyttöön on tulossa huomattavasti ennestään vedostamatonta ainstoa.
17 Entisen Pressfoton arkistossa negatiivien säilytystapa vaihteli kä yhteyttä vedostukseen pystytä aina selkeästi osoittamaan. Lisäksi tpllä vedoksiin kiinnitetyt negatiivipussit irtautuvat helposti ja yksittäisliuskat on monin tavoin alttiina peruuttamattomalle tuholle. A4 Photossa negatiiviarkiston kohtalo tulisi nostaa erityisen huolen kohteeksi. Yhtynssä Kuvalehdissä negatiiviarkistoa ole vielä saatu asiakaskäyttöön. Koska nopeasti päiväkohtaiseen käyttöön tehtyjen vedosten laatu on eri aikoina huomattavasti vaihdellut, vaikuttaa negatiiviskannaus yleensä perustelulta. Kuitenkin on syytä muistaa joidenkin kuvaajien vedoksiin liittyvä alkuperäisyyden aura, joka vaikutelmana pitäisi löytyä myös sähköisistä kuvista. Taiteellisesti uniikit alkuperäisvedokset olisi skannauksen yhteydessä siirrettävä omiksi sarjoikseen syrjään jatkuvalta asiakaskäytöltä. WSOY:n ja Otavan kuva-arkistot Perintsistä kirjankustantajista kaksi suurinta, WSOY ja Otava, pitävät yllä huomattavia kuva-arkistoja. Molempiin on koottu yli sadan vuoden aikana noin puoli miljoonaa kuvaa ja negatiivia. Valokuvien ohella molemmilla on myös laajat graafisen käyttötaiteen kokoelmat. Toisten kirjankustantajien kuva-arkistot ovat syntyneet lähinnä tiedotuksen, mainonnan tai yksittäisten teosten ja teossarjojen tarpsiin ja pysyneet siten suhteellisen pieninä. Otavan kuva-arkiston rungon muodostavat 1910 1930 -luvuilla julkaistujen aikakauslehtien mm. Otavan, Otavaisen, Aitan, Suomen Kuvalehden (v:een 1934), Oman Kodin, Kansakoululehden ja Terveydenhoitolehden alkuperäiskuvat. Lehtien toimituksista arvioidaan periytyvän lähemmäs satatuhatta kuvaa. Myös WSOY toimi lehtikustantajana, jonka tunnetuimmat tuotteet Nuori Voima, Kotiliesi ja Kansan Kuvalehti muodostavat arkistoon tunnistettavan kerrostuman. Kansan Kuvalehden mainoksissa kerrottiin 1930-luvun alussa toimituksen tukeutuvan maan suurimman kustantajan 200 000 valokuvan arkistoon. Yhtyntä Kuvalehtiä 1934 perustettaessa molemmat yhtiökumppanit Otava ja WSOY näyttävät jättäneen siihenastisten kuva-arkistojen keskset osat itselleen, myöhemmin kuvia on tarvittu käyttöön molempien arkistoista ja sitä tietä varhempaakin julkaistua kuvastoa on kertynyt Yhtynlle Kuvalehdille. Yhtiön alkuvaihssa käytettyjä valokuvia järjestelmällisesti arkistoitu, siksi 1930- luvun loppupuoliskolta mm. Suomen Kuvalehden, Kotilieden Seuran ja Kuvan alkuperäisvedokset ovat vain osin tavoitettavissa. Myöhemmät aikakauslehtien kuvastot ovat keskittyneet Yhtynden Kuvalehtien lisäksi Lehtikuvan ja A-lehtien arkistoihin. Varhaisvaihssa sekä Otavan että WSOY:n kuva-arkistojen tärkmmän osan muodostivat kuvalaatat. Otavalle palkattiin 1912 kuva-arkistonhoitaja ja ilmsesti WSOY:n 1913 valmistuneesen lisärakennukseen saatiin myös kuvakevarasto (Tarkka 1980, 487; Häggman 2001, 232). Kuvalaatat numeroitiin ja niistä pidettiin lukua, kun
18 taas varsinaisiin kuvaoriginaalhin kirjoitettiin hyvin niukat alkuperätiedot, usn viite käyttöyhteyteen ja joskus myös julkaisukohtainen työnumero. Molemmat talot hankkivat kuvaajilta alkuperäisnegatiiveja viimstään 1900-luvun alkuvuosista lähtien. WSOY osti Daniel Nybliniltä koko kuvataiteen negatiiviarkiston (Pakkanen 1999), kuvautti Signe Branderilla Suomen sodan taistelupaikkoja ja Inhalla mm. Helsingin näkymiä ja Felix Jonassonilla Suomen maisemia. Otavaan jäi Nyströmien ja I.K. Inhan alkuperäisnegatiivien ja vedosten sarjoja mm. toteutumat-tomasta Oulujoki-hankkeesta, Sakari Pälsin maailmanmatkoilta ja monista 1920 1930-lukujen rikkaasti kuvitetuista teossarjoista. WSOY on siirtänyt pääosan jäljelle jääneestä vanhasta negatiiviarkistosta, yhtensä noin 2000 kuvaa, sähköiseen muotoon CD-romien sarjaksi. Otava on koonnut julkaisu kohtaisesti kuvituksista omaa CD-sarjaa. Kummankaan yhtiön vanhimpaan arkistoon liity manuaalisia luetteloita. 3. MASSAKUVASTON HALLINTA JA KÄYTTÖÖNOTTO Arkistojen rakenne ja manuaalinen luettelointi Massatuotannon kaudella kuva-arkistot vät pystyneet pitämään kartunnastaan kattavia manuaalisia luetteloita. Varhempi kuvalaattoihin ja kuvaustapahtumiin tukeutuva dokumentointiperinne kartuntakirjoineen ja kortistoineen katkesi kuvatulvan aikana kokonaan. Samalla monissa lehdissä pääsi arkisto rakenteellisesti rapautumaan ja arkistoinnin tavoitteet hämärtyivät. Arkistonhoitajista tuli vähitellen negatiivien pussittajia. Hallinnon asiakirjoiksi katsottuja kuvausten kirjallisia dokumentteja, kuvatilauslomakkta tai kuvauspäiväkirjoja, ole yleensä arkistoissa säilytetty. Kuvaustapahtuman yksityiskohdat tai negatiivirullien sisällöt ovat vain vaivoin saaneet ruutu ruudulta kirjallisen muodon. Valokuvaajille lomakkden järjestelmällinen käyttö on jäänyt vieraaksi ja vitsailun aiheeksi. Arkisto on joutunut kirjoittamaan omaa toimintaansa varten uudelleen perustiedot riippumatta aiemmin toimituksissa tehdyistä kirjauksista. Monissa lehdissä on laadittu jo yli kymmenen vuoden ajan atk-pohjaisia työlistoja, joita arkistonhoitajat harvoin pystyvät suoraan hyödyntämään. Journalistinen kuvankäsittely manuaalikaudella on toiminut lähes kokonaan vailla luetteloita arkiston koosta riippumatta. Arkistojen tulevaisuuden kannalta kesknen kysymys, tilojen ja skannauksen ohella, on välttämätön takautuva luettelointi, jonka avulla saadaan aikaan kartuntaluettelo, ainston sisällöllinen ryhmittely ja tekijänoikeuden valvonta. Vasta sisällön haltuunoton jälkeen voidaan arkistossa tehdä turvallisesti seulontaa ja poistoja.
19 Vain puolet tutkituista arkistoista on laatinut käytännön suunnitelmia historiallisen ainston haltuunotosta. Ainakin kolme suurista lehtiarkistoista on säästynyt suurilta poistoilta ja yhdellä on menossa hallittu seulonta. Luettelointia tehdään vain skannausten yhteydessä. Vasta kahdessa näistä suurimmista lehdistä on saatu liikkeelle jatkuvasti etenevää takautuvaa skannausta. Yksittäiskuvan aikana 1920-luvulta eteenpäin sanomalehdissä kuvalaattakokoelma oli arkiston arvokkain osa. Siihen kohdistettiin arkistollista huolenpitoa enemmän kuin negatiivhin tai valokuviin. Sinkkiset alustalle kiinnitetyt autotyypit käärittiin huolella kuvan ja kuvatekstin toistavaan koevedokseen, paketti varustettiin numerolla, jonka pohjalta kirjoitettiin viitekortit henkilö- tai aiheenmukaisiin kortistoihin. Käytössä saattoi olla myös kirjanmuotoisia laattojen kartuntaluetteloita. Ohuemmat erilaiset rasterilaatat, fototyypit ja matriisit sijoitettiin usmmiten kuoriin valokuvien ja negatiivien joukkoon ilman omaa numerotunnusta. Myös kirjankustantajille kertyi vuosikymmenten mittaan kohopainoista huomattavat laatta-arkistot, jotka tuhottiin1970-luvulla tarkkaan teknisten uudistusten yhteydessä kä luetteloitakaan niistä ole löytynyt. Sekä Otavan että WSOY:n vanhojen arkistokuvien takaa löytyy numerosarja, joka viittaa romutettuun arkistojärjestelmään. Sen sijan syväpainoa käyttäviin aikakauslehtiin muodostunut arkistointia vaativia rahanarvoisia kuvalaattojen kokoelmia. Kaikki kuvan alkuperään, sisältöön ja käyttöhistoriaan liittyvä tieto on kirjautunut vain kuvan kääntöpuolelle, jos on. Kohopainojen aikaan kuvalaatat katsottiin lehtiarkiston arvokkaimmaksi ja käytön kannalta tärkmmäksi osaksi. Negatiivit ja valokuvavedokset miellettiin niiden esivaihksi. Kuvankäytön alkuvaihssa monissa sanomalehdissä vain kuvalaatat sijoitettiin henkilö- ja aihesarjoihin, kun taas vastaavat alkuperäisvedokset liimattiin aikajärjestyksessä omatekoisille kansiosivuille. Näitä eräänlaisia kronologisia kuvitettuja laattaluetteloita on säilynyt katkelmallisina siellä täällä mm. Kalevan, Karjalaisen, Pohjois-Savon ja Suomen Sosialidemokraatin perintöinä. Varhaisista laajoista negatiivikokoelmista ennen Roll-kameroiden ja rullafilmien aikaa ovat parhaiten säilyneet Aamulehden ja Uuden Suomen arkistot. Niihin tiettävästi sitten perustamisen, edellinen 1920- jälkimmäinen 1930-luvun lopulta, ole tehty ennen 1970-lukua laajempia poistoja. Molempiin liittyy myös ainutlaatuisia luetteloita kartuntakirjoina ja kortistoina. Aamulehden arkiston alkupää vuoteen 1975 on päätynyt usna luovutuksina, yhtensä lähes 58 000 päänumeroa, Tampereen museoiden kuva-arkistoon. Uuden Suomen arkisto on Alma-Median hallussa. Turun Sanomat luovutti vanhimmat negatiivinsa maakuntamuseolle. Hufvudstadsbladet pitää edelleen itse kovia kokenutta lasilevykokoelmaansa. Muiden sanomalehtien arkistoihin on jäänyt usn summittaisten poistojen jäljiltä ennen 1950-lukua kuvatuista negatiivsta vain näytttä. Rullafilmien ajalta laajin tähänastinen arkistosiirto tapahtui Lahdessa Etelä- Suomen Sanomien lahjoitettua vuosilta 1963 1975 noin 100 000 negatiivia Päijät- Hämeen maakuntamuseolle.
20 Eräissä tapauksissa puuttuvat negatiivikerrostumat löytyvät valokuvaajien säilynstä arkistoista. Uuden Suomen osalta täydennyksiä saadaan ainakin Aarne Pietisen ja Osvald Hedenströmin negatiivijäämistöistä. Myöhemmin Hedenströmin huomattavin työllistäjä oli Helsingin Sanomat ja negatiivit löytyvät yksityiskokoelmasta. Kansan Lehden kuvastoa voidaan etsiä alkuperäisnegatiivna Tampereen museoiden kuva-arkiston E.M. Staffin kokoelmasta. Lukumääräisesti suurimmat poistot ovat kohdistuneet mustavalkoisen rullafilmin ja kinokoon negatiivien käyttöaikaan 1950 1980-luvuille. Näiden ohella nyt tuholle hyvin riskialtista ainstoa on tuona aikana pussitettu varhainen väridia-ainsto, jota lkeltiin sumlematta yksittäisruuduiksi ja hajotettiin erilaisiin sisältöpusshin. Sieltä täältä löytyy arkistoista kuitenkin vielä varhaisia värillisiä aihesarjoja. Poistoja perustellaan usmmiten arkiston vähällä käytöllä, huonolla järjestyksellä, vaikeakäyttöisyydellä ja ylsillä tilakustannuksilla. Ulkoisten syiden joukkoon kuuluvat lisäksi mm. ainston epäselvä alkuperä, puuttuvat käyttöoikeudet, ulkomaisuus, odotettava tai jo alkanut tuhoutuminen, koosta tai muusta muodollisesta skasta johtuva käyttökelvottomuus. Toinen poistojen linja kulkee kuvaston aihta punniten: julkisuudesta pudonneet henkilöt, mitättömät yksityisluontset aiheet, olennaisten tietojen puuttuminen ovat toimineet karsinnan käytännön perustna. Vanhan ainston digitointihankkeet Järjestelmällinen vanhan ainston skannausprojekti on käynnissä kahdessa lehdessä. Sähköisinä tavoitettavien vanhojen kuvien määrä on yhteensä vain muutamia satojatuhansia. Päivittäiset skannaukset kohdistuvat toimituksissa usn lähiarkiston yksittäisiin negatiivhin. Kuvatoimistoissa vasta yksi on kehittänyt vanhan kuvaston skannauksen säännöllisesti jatkuvaksi toiminnaksi. Usmmiten sähköisiä kuvia tuotetaan tilausten mukaan niin lehdissä kuin museoissakin. Lehtien vanhojen kuva-arkistojen siirto sähköiseen muotoon on osoittautunut sekä taloudellisesti että työprosessina ongelmalliseksi. Kalevassa on tuotettu vanhoista ns. albumikuvista noin 24 000 tietueen digikanta kä jatkohankksta ole tietoa. Turun Sanomat jatkaa yhtiön omaan historiaan ja kaupunkimiljöön muutokseen liittyvää skannausta, jossa on työstetty 18 000 kuvaa. Helsingin Sanomissa 1999 aloitettu laaja vedosten skannaushanke on tuottanut jo 75 000 kuva-tekstikannan, joka liittyy omana kokonaisuutena lehden digitaalisiin teksti- ja taittoarkistoihin. Myös monissa muissa lehdissä on kokltu takautuvaa skannausta pienin projektn ja todettu se taloudellisesti kannattamattomaksi. Parhaimmillaan työ on edennyt 50 100 kuvan päivävauhtia laittstoista, originaalien laadusta ja tekstikannan vaatimuksista riippuen. Nykyisellä tekniikalla ja nimenomaan pintavedoksia käyttäen digitointi vaatii edelleen huomattavaa taloudellista panostusta. Lisäksi tuotetaan koko ajan ilman erityissuunnitelmia päivittäiskäyttöön sähköisiä kuvia 1980 1990-lukujen värinegatiivsta, jotka on si-