On kolme asiaa, joita ilman ei voisi elää: Avioliitto, armeija ja sauna

On kolme asiaa, joita ilman ei voisi elää: Avioliitto, armeija ja sauna Nämä kolme asiaa ovat sellaisia joita meidän suomalisten ei tulisi koskaan aliarvioida eikä ottaa kevyesti. Jos mietimme asiaa, on vain harvoja asioita elämässä, jotka ovat yhtä arvokkaita meille suomalaisille. Ne ovat avain kasvamiseen. Ne saavat meidät tuntemaan kuin olisimme osa jotakin, osa muita ihmisiä. Jos ne murenevat, meille ei jää mitään minkä varassa seistä. Eikö se vähän näin mene? Sosiaalipsykologit ja sosiologit ovat nykypäivänä sitä mieltä, että monet ihmiset tekevät asioita vain sen vuoksi, koska eivät halua (uskalla) erottua massasta, he haluavat olla kuin toiset ihmiset ja tekevät heidän mallin mukaisesti, eivät ota riskejä. Tämä tarkoittaa sitä, että jotkut ihmiset välttelevät erilaisuutta ihmissuhteissaan, jotta eivät tulisi loukatuiksi, petetyiksi tai jätetyiksi eivätkä siten riskeeraa mitään, vaikka oma sydän murtuisi. Kerron seuraavassa tapani suhtautui avioliittoon, armeijaan ja saunaan. Nuorena miehenä ennen armeijaa tuli elettyä. Sen elämisen eli kaikenlaisen bilettämisen ja muun herkuttelun seurauksena tapahtui se, eli kävi vanhanaikaset ja tyttö pamahti paksuksi. Sitä mahdollisuutta ei tullut otettua vakavasti, naitiin vaan. Sitä kun oli pillun päällä, niin ei siitä hevin pois lähdetty. Tyttö oli 17 v ja toiselta paikkakunnalta kaupunkiin opiskelemaan tullut suursikalanomistajan tytär. Tyttö ei ollut ennen saanut mulkkua, eikä muutakaan vastaavaa sauvaa, joten minä sain kunnian olla tunnelinavaaja, edellä mainituin seurauksin. Naimisiin mentiin Presidentinluvalla, tai paremminkin kanslianluvalla. Mutta se avioliitto oli kylmä, ei seksiä, eikä muutakaan yhteiselämää. Avioliitto sai sen aikaa, että suhde kylmeni, siitä meni maku. Se vahinko sattui seuraavanlaisesti. Seurustelin, tai ei se mitään seurustelua ollut, olin vain sellaista, olenpahan hänen kanssaan kun ei muita satu olemaan, näin se oli ainakin minun osaltani, jos rumasti haluaa sanoa niin hän oli sellainen "hätävara". Kun tytön opiskelut päättyi, niin hän palasi kotiinsa eri paikkakunnalle. Ei mennyt kauaa, kun tyttö soitti, ja kertoi palaneensa pohjaan, eli odottavansa lasta, ja kertoi haluavansa heti naimisiin. Siinä ei pahemmin muunlaisia kosiskeluja tarvittu, puhelimessa vaan, haluan heti naimisiin, aika romanttista. Minä suostuin pienen puhelinpalaverin jälkeen tähän hänen "kosintaansa", eli menemään hänen kanssaan naimisiin. No siitähän oli seurannut se tavanomainen, eli kihlat oli ostettu ja vietetty. Oli sanon, koska minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa moisista tapahtumista, eli mistä ja milloin esim, kihlasormukset ostettu. Varmaankin hoidettu jonkin tärkeämmän jutun ohessa. Tyttö oli juuri täyttänyt seitsemäntoista (17v), joten vihkilupa täytyi hankkia presidentinkansliasta. Muistan kuinka sovin tytön kanssa, etten osallistu mitenkään järjestelyihin, hän saa hoitaa kaiken äitinsä kanssa. Korostin, vannotin, painotin, että vihkitilaisuuden täytyy olla pieni, eikä se saa missään nimessä olla kirkossa. Jos vieraita kutsutaan, niin vai lähimmät sukulaiset. Eikä mitään pippaloita eikä muutakaan häähölynpölyä saa olla. Pyysin tyttöä sitten ilmoittamaan, missä ja milloin vihkitilaisuus on, niin ilmaannun paikalle. Niinpä tyttö sitten järjesteli ne asiat äitinsä avustuksella, ja ilmoitti sitten ajankohdan ja paikan minulle. Oli sovittu pienestä vihkitilaisuudesta, mutta hän olikin järjestänyt isot

kirkkohäät. Silloin ajattelin, häneen (tyttö) ei voi luottaa. Minä kun olen itse sellainen, että mikä sovin, se pidän. Joten vaadin sitä myös muilta, enkä tykkää yllätyksistä. Eli tässä vihkijutussa kaikki meni pieleen, ja vitutus oli sen mukainen. Koko avioliittosysteemi, ja etenkin se häähälynpöly närästää minua. Oli muuten ainoat häät, missä olen ollut mukana, vieraana tai kahlittavana. Häät on huonoa teatteria, teatterista kyllä tykkään, mutta en huonosta teatterista. HÄÄT Hääpäivän aamuna äitini tuli herättelemään, vaikka kukkokaan ei ollut vielä laulanut, oli aikainen aamu. Hän patisteli nousemaan ja rivakkaan, sekä menemään pesulle ja paskalle. Asuin silloin tilapäisesti vanhempieni luo, syystä että, muutaman päivän päästä oli armeijaan lähtö. Könysin sängystä tekemään aamutoimet, joka jälkeen laitoin Hesasta hankkimani muodikkaat vetimet ylleni. Ja sitten ajamaan kirkolle, joka oli toisella paikkakunnalla ja sinne oli matkaa n.100 km, mukaani läksivät äitini ja isäni sekä pikkuveli ja siskotyttö. Äitini kysyi matkalla, mitä avioliitto merkitsee sinulle, tuleeko mikään muuttumaan. Puoliunisena ja tokkuraisena autoa ajaessani mietin sitä kysymystä, ja tulin tulokseen ettei sillä mitään käytännön merkitystä ollut, jatkan elämääni normaalisti, eli samanlailla kuin ennenkin. Mainitsin ajaneeni autoa puoliunessa ja tokkurassa, miksi? Syy oli tietenkin väsymys, koska en ollut nukkunut, ainoastaan hetken torkahtanut ennen herätystä. Olin edellisenä iltana bändin kanssa keikalla, ja keikan jälkeen menin tytön luo, jonka tapasin siellä tansseissa. Tyttö oli romanipojan kihlattu, tyttö ei itse ollut romaneja. Tytön sulho oli ravimiehiä, ja oli sen viikonlopun jossakin kauempana raveissa. Emme voineet kuitenkaan olla tytön kanssa julkisesti yhdessä, emme edes yöllä, joten menimme eri matkaa ja eri aikaan tytön kämpälle. Kaikki meni hyvin, ja meillä oli mukava yö "naks naks". Aamulla ennen kukonlaulua menin sitten vanhempieni luo, torkahdin ja heti herätys joten siitä se puoliunisuus johtui. Kun saavuimme kirkolle, vaimontekele oli siellä odottamassa. Hän oli varannut minulle parturin, joten menin sinne. Parturin mielestä ei hiuksilleni kuitenkaan kannattanut tehdä mitään, koska ne olivat hyvät. Minulla oli "Beatles-tukka + mini-vogue", se oli silloin muotia nuorilla miehillä, etenkin meillä muusikoilla piti olla sellaiset, omasta mielestämme ainakin. Kylillä sitä hiusmuotia kutsuttiin tiekarhun repimäksi turpeeksi. Vaimontekele oli käynyt myös samalla parturi/kampaajalla. Ja tulos oli kammottava, ei saatana ajattelin kun näin hänen pehkonsa. Mutta vai ajattelin, en sanonut mitään. Normaalisti vaimon tekeleellä oli pitkät suorat hiukset, se tyyli sopi hänelle hyvin. Mutta nyt hänellä oli tehty permanentti, ei saakeli, tytöstä oli tehty vanha akka, siis hän näytti vanhalta akalta. Sen parturi käynnin jälkeen menimme kirkolle ja tyttö meni sakastin puolelle laittautumaan, mekko ym. Tuli sitten luokseni kirkoneteiseen, missä odottelin ja vitutti niin perhanasti. Vitutus johtui ensinnäkin syystä, ettei se teatteri miellyttänyt. Eikä se vitutus yhtään helottanut, kun vilkaisin kirkkosaliin. Sillä käytävän vasemman puoleisilla penkeillä istua törötti porukkaa penkit täynnä (vaimon tekeleen porukkaa), oikealla puolella käytävää oli neljä henkilöä, eli minun isä ja äiti sekä sisko ja veli. Vanhin veljeni ja toinen siskoni eivät tulleet, en tiedä tiesivätkö he edes niistä häistä mitään. Itse minä en ainakaan niistä kenellekään huudellut. Toisaalta en minäkään ollut siskoni enkä veljeni häissä. Minulle olisi ollut silloin ihan sama vaikka siellä ei olisi ollut ketään. Siinä kirkoneteisessä seistessä kävi myös mielessäni ajatus että, olisikohan paras vaan häippäistä. Mutta päädyin kuitenkin vain perkeleitä latelemaan mielessäni, vitutus oli kuitenkin rankkaa. Kirkko höpötyksen jälkeen menimme valokuvaajalle, sama kuvaaja oli myös kirkossa kuvaamassa. Hääkuvaa ottaessaan kuvaaja sanoi, saisiko vähän hymyä, sanoin siihen, ei tässä nyt pahemmin hymyilytä. Eikä hymyä niissä hääkuvissa näy, siis minulla. Häävastaanotto oli tytön (vaimon) vanhempien maatilalla. Otimme siellä onnitteluja vastaan, pöydän takana seisten, ja siinä pöydällä paloi kaksikynttilää. Siihen tuli pariskunta onnittelemaan, mukanaan pienet lapset, lapset halusivat myös onnitella. Kumarruin pöydän yli kättelemään lapsia, silloin tuli tarttui kynttilästä hiuksiini. Sain sammutettua tulen nopeasti, eikä siinä vahinkoa tullut, mitä nyt hiukset olivat lyhyemmät toiselta puolen. Äitini kertoi myöhemmin, että olin siinä tilanteessa käyttänyt sopimatonta kieltä. Häävieraat olivat katselleet toisiaan montut auki. Itse en muista mitä tuli sanottua. Monet ovat kyselleet meidän hääyöstä, olen vastannut, ettei minulla ole muistikuvaa hääyöstä. Se etten muista, ei johdu päihteistä eikä muusta vastaavasta. Voi olla ettei mitään muistamista ole, eli se hääyö ei ollut kummoinen, tai sitä ei ollut laisinkaan. Itse uskon ettei sitä ollut laisinkaan. Voi olla, että vaimo jäi häiden jälkeen kotinsa, ja minä läksin kotini. Me molemmat asuttiin silloin vanhempiemme luona/taloissa eri paikkakunnilla, välimatkaan n.100 km. Vaimoni kotipaikka oli siis maalla, eli hän oli maatilan tyttöjä, hänellä oli kaksi veljeä. Maalla pukeutuminen siihen aikaan oli vielä hyvin "standardisoitua", ja kaavamaista ainakin miehillä. Arkisin maalaismiehet/pojat pukeutuivat tyyliin, pusakka/toppatakki, hankkijanlippis, kumi/nahkasaappaat ja sarkahousut. Juhlaan he pukeutuivat mustaan pukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin sekä mustiin nahkakenkiin. Minä vietin paljon aikaani Helsingissä, koska äitini oli/on stadin gimma, ja hänen sukunsa asuu siellä. Isäni oli lupsakka savolainen, oikeen puoleensa vetävä tyyppi. Eikä sitä vetoa stadin gimmakaan voinut vastustaa, joten hän oli jäänyt maalle. Minä olin siis paljon sukulaisissa Helsingissä, ja lisäksi soittelin kotikaupunkini bändissä. Joten vaatetukseni ja ulkonäköni muovautui paljolti niiden pohjalta. Tuoreen vaimoni perheelle tämä antoi aiheen arvostelulle. En pukeutunut samoin kuin toiset, tukka ei ollut samalailla leikattu kuin toisilla. Lisäksi minulla oli "pukinparta" ja viikset. Vaatteeni oli osin hankittu Intian basaarista, osa oli Kari Lepistön suunnittelemia muotivaatteita, olin kauhistus sillä perheelle. Mutta onneksi minun ei tarvinnut käydä siellä usein, eikä siten viettää aikaani heidän kanssaan. Tai olisihan minun pitänyt vaimon takia käydä siellä useamminkin, mutta...? Kun häistä oli kulunut viikonpäivät, niin meni pistäytymään sillä. Ajattelin silloin vain käydä vaimoani moikkaamassa, ennen armeijaan lähtöäni. Se oli virhe liike. Sillä vaimoni ja hänen äitinsä (anoppini) läksivät kierrättämään minua näytillä sukulaisten luona. - Tässä se nyt on meidän tyttären aviomies -. Voi vittu, silloin tiesin miltä eläintarhanapinasta tuntuu kun sitä töllistellään. Suurin osa

näistä ihmisistä, joiden luona käytiin, oli nähnyt minut jo häissä. Kuitenkin piti vielä "sirkuskiertueelle" lähteä. Kiertuetta varten anoppi oli hankkinut minulle "pellevaatteetkin", oli mustapuku, valkoinen liian suuri kauluspaita, kravatti sekä saatanan kiiltävät vanhanaikaiset mustat nahkakengät. Kun sain tietää että, se pieni vihkitilaisuus olikin muuttunut kirkkohäiksi. Niin kävin hakemassa Helsingistä, vain ja ainoastaan sitä tilaisuutta varten vaatteet. Jotka olivat musta/vaaleanruskea viirukaspuku, paksupohjaiset värikkäät kengät (pääväri tummanruskea, jossa mustia ja kermanvärisiä raitoja), kellertävä kauluspaita ja ruskea krosetti. Mutta nämä vaatteet eivät kelvanneet anopinkiertueelle, ei ne varmaan olisi kelvanneet häihinkään. Mutta onneksi hän ei voinut sille mitään. En varmaankaan ollut "sirkuskierroksen" katsojille miellyttävä tuttavuus, näin uskon. Yritin tosin hymyillä... mutta...mutta ei se tainnut onnistua, ainakaan luontevasti, se oli teatteria. Kahvit join ja pullat söin, mutta olin turhautunut ja poissa oleva. Sen varmaan kaikki älylliset huomasi. AVIOLIITON LOPPU Kun ennen armeijaa purjehdin avioliiton satamaan ("paatilla joka ei ollut kummoinen"). Niin ajatus oli jo silloin, ensin vain kokeilla, tuleeko siitä avioliitosta mitään, eihän sitä muuten voinut tietää, ellei kokeillut. Kun olin armeijan omalla tavallani suorittanut ja pääsin siviiliin, niin asetuin asumaan kotikaupunkiin, kuulostellen sieltä käsin mikä on avioliiton tilanne. Vaimo jatkoi pojan kanssa elämäänsä kirkonkylällä kotiseudullaan, rakentaen sinne meille omakotitalo. En osallistunut tähän talohommaan mitenkään, se oli vaimon ja hänen vanhempiensa hommia, häälahjaa sekä ennakkoperintöä. Syy tällaiseen ja erikoiseen asuinpaikka järjestelyyn sekä yhteisen elämän aloitukseen oli se, että halusin testata, onko meillä edes mitään avioliittoa, muualla kuin paperilla. Miksi epäröin koko avioliittoa ja sen mielekkyyttä. Ensinnäkin minusta avioliitto on kahden ihmisen yhteispeliä ja vain heidän, eli avioparin. Meidän avioliitossamme tämä ei mennyt näin. Aloin epäillä että tytön puolesta ohjat on jonkun toisen käsissä. Epäilyille antoi aiheen, se suuri muutos mikä oli tytön luonteessa ja käytöksessä tapahtunut, siitä ajasta jolloin me seurustelimme. Silloin hän oli aivan eri tyttö, luonteeltaan sekä tavoiltaan. Muutettuaan takaisin kotiseudulleen hänestä tuli eee ee, en minä, eee myö, eee ee tyttö, jolle ei kelvannut mikään. Tällaiseen asenteen ja jopa luonteen muutokseen oli suurin syyllinen hänen äiti. Jonka vaikutuspiirissä tyttö ei ollut kun tapasimme ja seurustelimme, koska hän opiskeli silloin minun kotikaupungissani. Siellä hän oli aivan eri tyttö, hän oli oma itsensä, mukava rakastettava tyttö. Siis tytön äiti pilasi kaiken, tekemällä kaikki suunnitelmat avioliittomme ja elämämme suhteen, eikä tyttö uskaltanut panna hanttiin, koska hänen kotonaan äiti määrää kaiken, siellä myös tytön isä ja kaksi veljeä olivat täysin äidin komennossa. Joten minultakaan ei kysytty mitään, minulle vain kerrottiin, mitä oli päätetty, vaikka kyse saattoi olla yksistään minusta. Koska minä olin päättänyt siihenkin asti itse elämästäni ja asioistani ja teen sen jatkossakin, niin tämä sanelu systeemi ei minulle kohdallani toiminut, joten aloin miettimään sen avioliiton toimivuutta. Meillä oli etäavioliitto joka ei toiminut ollenkaan, eikä siinä ollut muutenkaan mitään järkeä. Joten elelin kuin poikamies konsanaan. Vaimo ei tiennyt tästä minun poikamieselämästä mitään. Hän tuli yllättäen asunnolleni, ja luuli kaiken olevan ok. Syyksi tälle yllättävälle vierailulle hän kertoi, ikävän. Sanoin. - Jaa vai niin, ihanko oikeasti ikävä, vai oletko äitisi asialla. Mutta nyt et voi kuitenkaan jäädä tänne, koska minulla on tapaaminen -. Vaimo katsoi epäröiden (hän aavisti jotain), kysyi sitten,- onko sinulla toinen,- Vastasin, - on toinen ja kolmaskin. Ja se oli totta, se kolmaskin, sillä seurustelin silloin kahden eri tytön kanssa. Olihan siinä pelaamista että sai "vuorot" molemmille järjestettyä, yhtä aikaa kun ei molempia voinut. Tämän kuultuaan vaimo rupesi pillittämään, ja kysyi - miksi, mitä tein väärin. Vastasin, - sillä nyt ei enää ole mitään väliä, mitä teki oikein ja mitä väärin, nyt asia on näin, eikä muuksi muutu -. Vaimo pyysi etten jättäisi häntä, siihen pyyntöön en suostunut. Siinä oli sitten sitä kaikenlaista tunteitten sekamelskaa. Sitten kun se vaihe oli ohi ja hän koonnut itsensä, niin me keskusteltiin asiat selviksi, sovittiin että vaimo hoitaa erojärjestelyt, niin kuin hoiti häätkin, minä tulen sitten erokäräjille, jos on tarvis. Keskustelun jälkeen itkuinen vaimo soitti serkulleen, joka sitten haki hänet. Seuraavana päivänä sain puhelun tytön siis vaimoni äidiltä, eli anopilta. Hän kysyi, mistä tässä on kysymys, kun tyttö ei osaa muuta kuin itkeä. Sanoin, kyllä sinä sen tiedät, mistä on kysymys, ethän sinä muuten soittaisi. Annoin hänelle myös neuvon, millä voisi lopettaa tytön itkun, neuvoni oli, - kertokaa tytölle hyvä vitsi, niin itku muuttuu nauruksi, sillä vitsihän tämä meidän avioliittokin on-. Siihen rakastettava anoppi vastasi, jos näen sinut vielä joskus, niin saat kirveen otsaasi, vastasin siihen, kannatko aina kirvestä käsilaukussa ja katkaisin puhelun. Siihen aikaan avioerolle täytyi olla syy, tässä tapauksessa syy oli minun huorinteko (eräs tyttö kävi todistamassa että olin ollut hänen kanssaan sukupuolisessa kanssa käymisessä, eli tehnyt huorin) ja ero myönnettiin heti. Minut tuomittiin vielä maksamaan korvauksia vaimolleni henkisestä kärsimyksestä. No se oli siinä ja matkani jatkui. Mutta sepä ei ollutkaan siinä, koska me oltiin taas vuosia myöhemmin yhdessä exsän kanssa avioerokäräjillä. Hänen uusi aviomiehensä syytti häntä huorinteosta ja haki avioeroa, ja avioero myönnettiin heille. Olin todistajana tässä avioero oikeudessa, koska exän huorinteko tapahtui minun kanssa. Tapaus oli tällainen. Olin exsän kotikylän kapakassa esiintymässä, erään nykyisinkin hyvin tunnetun artistin kanssa. Exsä tuli sinne kuuntelemaan meitä. Keikan jälkeen artisti ja bändi läksi kotia kohti, mutta minä jäin kylälle, ja menin exsän luokse yöksi, siihen taloon joka oli alun perin rakennettu meille häälahjaksi. Exsän aviomies oli matkoilla, ja piti olla siellä vielä muutaman päivän, mutta tulikin pahaksi onneksemme jo aamuyöllä kotiin. Läksin silloin exsän pyynnöstä tienpäälle, koska hänen aviomies alkoi riehua, särki muun muassa oven ja huonekaluja. Minä kävelin paljain jaloin paikalliselle taksiasemalle, siellä ystävälliset taksimiehet antoivat minulle sukat jalkojeni lämmikkeeksi, jalkani oli aivan jäässä koska oli syksy ja lunta maassa. Sitten taksimies soitti sen kapakan vastaavalle, jossa olin ollut esiintymässä, tämä

naisvastaava käski tuomaan minut hänen asunnolleen (mitään seksuaalista ei kuitenkaan asunnolla tapahtunut, koska tämä vastaava oli lesbo, olin ollut hänen kanssaan aikaisemmin pari kertaa samoilla jatkoilla ja yäg nähnyt hänen olevan lesbo). Seuraavana aamuna töihin mennessään exsä toi tavarani sinne asunnolle. Hän tiesi missä olin, koska vastaava oli aamuyöllä soittanut hänelle. Menin sitten taksiasemalle, kysymään mitä olen velkaa, vastaus oli että asia on hoidettu, luultavasti tämä ravintolan vastaava oli hoitanut asian. Seuraavaksi menin kukkakauppaan ja kysyin, onko ruusuja, kauppias näytti ruusut. En tiennyt paljoko niitä oli, mutta käskin viemään ne kaikki exsälle, ja lähettämään laskun minulle, annoin hänelle laskutustietoni. Mainittakoon että tämä kukkakauppias asui vuokralla siinä exsän talossa, alakertaan rakennetussa talonmiehen asunnossa. Kun olin hoidellut kylällä asiani kuntoon, niin sen jälkeen matkasin linja-autolla kotiini. Minun silloinen vaimoni sai tietää tästä tapauksesta, kukkakaupan lasku tullessa ravintolaamme. Meillä oli siihen aikaan silloisen vaimoni kanssa kolme omaa ravintolaa. Vaimoni tiesi myös sen että olin todistajana exsän avioerokäräjillä, syykin oli hänellä tiedossa, mutta ei me asiasta koskaan keskusteltu. Sellaista elämä on... Joskus. Minulle tällainen "päällekkäisyys" oli tavallista, eli monta tyttöä yhtä aikaa heilana, ihan jo nuoresta pojasta lähtien. Kun olin vaimon kanssa tehnyt asiat selväksi, eli avioliitto on loppu. Olin tosin vielä virallisesti naimisissa, mutta sehän oli vain paperi. Mutta uusi tyttöystäväni oli todellisuutta, häneltä oli loppunut opiskelut. Joten olimme valmiit vaihtamaan maisemaa. Suuntasimme Helsinkiin, muutto kuormani oli putkikassi, jossa oli vaatteet. TOINEN "LIITOS" Kun oli vihdoinkin saanut virallisen eron vaimostani, joita kävin käräjöimässä Hesasta käsin koti kaupungissani, tuleva vaimoni oli todistamassa, että olen tehnyt huorin. Se riitti ja ja ero tuli kerta laakista, jouduin tai paremminkin määrättiin maksamaan 5000mk entiselle vaimolleni kivuista ja särystä, mitä ne lienee olleet. Olkoonpa mitä ovat, mutta en vielä tänäkään päivänä ole maksanut penniäkään siitä 5000mk. Erotuli joten avioituminen uuden tyttöni kanssa oli mahdollista. Minä en avioliitto systeemistä tykännyt, enkä mitään kosinta juttuja suorittanut, kuten en silloinkaan kun menin ensimmäiseen avioliittoon. Koska avioliitto oli uuden tyttöni/naiseni toivelistalla ensimmäisenä, joten sovittiin että, pistäydytään joku ilta kappelilla, niin se asia on hoidettu. Meidät vihittiin avioliittoon Roihuvuoren kappelissa, se oli torstai-iltana, töiden jälkeen klo 18.00. Vihkipastori oli radiopastori Nilla Outakoski, ja todistajina oli kaksi seurakunnan työntekijää. Pastori kysyi ennen vihkimistä, pitkän vai lyhyen kaavan mukaan. Sanoin, - mahdollisimman lyhyen -. Pastori vastasi siihen,- katsotaan nyt miten kauan jumala puhuttaa -. Tähän minä, - toivotaan ettei sillä olisi paljoa asiaa -, eikä sillä ollut. Vihkimisen jälkeen pastori kysyi, onko meillä mitään juhlatilaisuutta. Sanoin siihen että meinattiin käväistä herttua krouvissa ottamassa parit. Mutta on meillä puolikas pöytäviinapullo kämpillä, jos sopii niin käydä yhdessä parit huikat ottamassa. Ei se sopinut pastorille, joten menimme kahdestaan krouville. Seuraavana aamuna fasaanit antoi herätyksen kaakattamalla ikkunan alla. Tulivat hakemaan aamupalaa, olivat tottuneet siihen, että saavat aamupalan meiltä. Keitimme kahvit, jonka jälkeen lähdimme tuoreena mutta krapulaisena avioparina kävelemään E-instituutin rantasaunalle. Oli perjantai päivä, kumpikin piti töistä rokulia. Rantaan vievällä tiellä vastaan tuli silloinen SAK puheenjohtaja Niilo Hämäläinen, hän asui E-instituutin omistamassa Strömsin kartanossa, aivan siinä rantasaunan vieressä. Yllätys oli kova kun Niilo Hämäläinen tuli meitä kohti käsiojossa ja onnitteli, teidät on kuulemma vihitty eilen, hän sanoi. Me kiitettiin onnitteluista, ja juttelimme siinä vähän aikaa, muun muassa kauniista ilmasta. Sitten jatkoimme matkaa rantasaunalle ja Hämäläinen jonnekin, minnekä lie ollut menossa. Me ihmettelimme sitä, mistä SAK puheenjohtaja oli tietonsa saanut, ennen kaikkea ihmetytti ne onnittelut. Hämäläinen oli suuri herra, ja me tavallisia duunareita. Mistä hän tiesi että meidät oli vihitty edellisiltana. Muuta yhteistä meillä kun ei ollut, kuin että asuimme samalla tontilla, ja Elanto oli yhteinen työnantaja hänellä ja tuoreella vaimollani...en tiedä mistä tiesi? Kultainen sormus oli hankittu vihkitilaisuutta varten, mutta ei pidemmäksi aikaa, eli siihen sen sormuksen taru päättyi. Heti seuraavalla viikolla, myin sen sormukset takaisin siihen liikkeeseen, josta olin sen ostanut, ei meillä ollut kihlasormuksiakaan. Eihän se sormus ole muuta kun esine/symboli. Ei niitä tarvita, sillä oikea avioliitto syntyy ja solmitaan rakkaudesta, sisällä sydämessä eikä millään sormuksilla. Eikä sellaista rakkautta tarvitse kirkonkirjoihin välttämättä laittaa, eikä sinetöidä suurilla häillä, sillä häät on vain teatteria. Minä en henkilökohtaisesti kannattanut enkä halunnut avioliittoa, saatikka häitä. Mutta kun tämä uusi tyttöni/naiseni vihjaili jatkuvaan, että voitaisiinko joku ilta krouville mennessä käydä tuolla kirkon sakastissa, joten suostuin siihen viimein. Tämäkin tapaus on jäänyt muistiin varmaankin Outakosken ja Hämäläisen takia, ei tässä muuten mielestäni mitään erikoista ollut. Tämäkin avioliitto loppui sitten aikanaan, mutta ystävinä jatkettiin, eli asuttiin yhdessä vielä noin 15 vuotta vaikka oltiin erottu. Kun oli yhteiset lapset ja bisnekset niin se oli paras ratkaisu, mutta ei me kytätty toistemme menoja, kummallakin oli oma elämä ja vapaus vaikka paljon yhdessä liikuttiin, jopa lomailtiin ja kyläiltiin.

POHDITAANPA VÄHÄN AVIOLIITTOA. Mikä on häitten merkitys, miksi häät, eikö riitä että parit ja nimenomaan mies ja nainen, sekasikiöt ei ole tervettä parisuhdetta, ja tarkoitan tällä samaa sukupuolta olevia. Niin siis eikö nämä yhteiselämää suunnittelevat terveet parit, voisi käydä yhdessä vaikka juhannusjuhlilla tai vaikkapa joulujuhlan aikaan ottamassa kuppia. Tai jopa repäistä oikein kunnolla, ja mennä vaikkapa kaveriporukan kanssa kapakkaan, ja vetää siellä oikein kunnon kännit. Hilpeänä mennä sitten jo etukäteen varattuun hotellihuoneeseen, ja siellä ryhtyä naimaan oikein kunnolla, yhteisen taipaleen alkamisen kunniaksi. Sinne hotellihuoneeseen ei tietenkään kaveriporukka oteta mukaan?? Tämä tallainen "hääseremonia", eikös se riittiäsi. Eli miksi pitää järjestää jotkut häät, ja lisäksi se avioliittokin on aivan turha "systeemi". Yhdessä voi olla ja asustella ilman avioliittokin No tietysti siinä tapauksessa voi avioliittoa ajatella, jos ei luota toiseen, vaan haluaa kirjallisen todistuksen, että omistaa hänet. Miksi muutenkaan valita avioliitto, kun on parempikin vaihtoehto, eli tämä avoliitto, ja mikä parasta siihen riittää aito rakkaus, ja se kestää. Jos ei kestä niin se on sitten moro, eikä siihen muuta tarvitakaan. Olen monesti ihmetellyt näitä häitä ja näitä avioliittoja, Nimenomaan silloin kun tuttavia on ryhtynyt tähän pelleilyyn. He kaikki ovat täysin järkeviltä ihmisiltä vaikuttaneet, ehkä jotkut hieman "nynnyjä". Sitten he yhtäkkiä ilmoittavat menevänsä naimisiin ja järjestävänsä häät, niin ensimmäinen ajatus on ollut, ei perhana, missä järki. Minutkin on näihin häihin kutsuttu, mutta en ole koskaan mennyt. Teatterista tykkään ja käyn paljon teatterissa, mutta tällainen hääteatteri ei kiinnosta. Häät joissa juhlitaan "satu olennolta", eli jumalalta saatua omistusoikeutta toiseen ihmiseen. Ihmettelen etenkin sitä miten monet suomalaiset miehetkin, nämä suomalaiset jurrikat innostuvat häistä. He kai ajattelevat sielun syövereissään, että häät on kauppa tilaisuus. Missä heille luovutetaan laillinen omistusoikeus reikään, tai oikeammin sitä ympäröivään lihaan. Joskus saattaa kaupassa tulla mukana myöskin lisä bonuksena muutama kilo läskiä. Tai jos oikein huonosti käy niin saat vain nahkaa ja luita ja sisäelimiä. Entä nämä kirkossa myytävät naiset, niitä minä säälin. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa että naisella oli elämää, ennen tätä kauppatapahtumaa ja nyt hän menettää sen ja pilaa elämänsä. Ne naiset joille tämä "kauppa tilaisuus" on elämän ainoa mahdollisuus saada mies, ja miksei myös takakamarin pojille ainoa mahdollisuus saada nainen, niin tietysti siinä tapauksessa se täytyy äkkiä "kahlita" itselleen tallaisessa "kauppa tilaisuudessa" ettei se vain pääse karkaamaan, heille se voi olla hyväkin tällainen kauppa. Onneksi, siis kenen onneksi, no etenkin näitten yhteiselämää suunnittelevien ja kenties avioliittoa yhtenä vaihtoehtona ajattelevien parien onneksi, tämä häät ja avioliitto hömpötys on nykyaikana jo jäämässä pois, ja ei enää vakavasti otettava vaihtoehto. Nykyään nuoriso tyytyy järkevästi vai asumaan yhdessä, sehän on kaikin puolin paras sekä helpoin ja edullisin ratkaisu yhteiselämälle. Niin kauan kuin sitä yhteiselämää sitten on. Lisäksi tallaisessa "asumisliitossa" ei ole sitä avioeron tuomaa tuskaa eikä paskaa.. Elinikäiset avioliitot, kuten myös avoliitot ovat nekin menneisyyttä. Miksi roikkua toisessa jo ei enää ole "kipinää". Se kipinä voi löytyä toisaalta, ja auvoisa sekä onnellinen yhteiselämä jatkuu uuden kumppanin kanssa. Meillä on vai yksi elämä, ei pilata sitä Aloitan tarinani päivästä jolloin piti ilmoittautua varuskunnassa. En tiennyt oliko lähiseudulta muita lähdössä samaan varuskuntaan, en ollut kysellyt. Ensinnäkin se armeija ei kiinnostanut tippaakaan, joten en ollut sitä miettinyt. Nuorellamiehellä tärkeämpääkin tekemistä, kuin miettiä jotakin armeijaa, kuten tytöt, työ ja elämä. Kutsunnoissa tuli käytyä kun oli pakko, ja siitä tapahtumasta ainoana asiana jäi mieleen kapiaisen kysymys,-onko ajokorttia -. Vastasin,- on -. Kapiainen siihen, - ai lentokoneen Sanoin eihän sellaista kuin lentokoneen ajokortti, ole olemassa, se on lentolupakirja, ja lisään vielä, olipa muuten hölmö kysymys -. Kapiainen katsoi vähän aikaa, ja sanoi sitten, asia selvä voit poistua -. Se yritti olla nokkela, mutta minä olin nokkelampi, joten se meni hämilleen vastauksestani, eikä osannut muuta sanoa kuin, voit poistua.

Niin sitä armeijaan lähtöpäivää edeltäneen yön olin rimpsalla pimpsalla taas, ja tulin jälleen aamuyöstä, eli siihen kukonlaulun aikoihin kämpälle, joka oli se vanhempienitalo. Koska asuin tilapäisesti heidän luonaan. Vaimoni jonka kanssa olin avioitunut noin viikkoa aikaisemmin, asuin eri paikkakunnalla myöskin vanhempiensa luona. Joten rimpsalla pimpsalla käynnit olivat mahdollisia, muutenkin kuin vain keikkailureissujen yhteydessä. Tulin siis kämpälle, ja nukahdin tai paremminkin ajattelin vasta nukahtaa. Kun oveen koputettiin, isäni siellä vain koputteli ja kurkisteli ovenraosta. Sanoin,- kerro asia -,hän kertoi, - littero on kirjahyllyssä -. Minä väsyneenä ja vielä pienessä humalassa ihmettelin, - mikä helevetin littero -. isä siihen - armeijan littero, matkalippu, meinasitko lähteä tänään sinne, littero on ainakin tälle päivälle, nousehan ylös -. Voi perhana perhana manailin, olin siis unohtanut koko saakelin armeijan. No kuitenkin nousin ylös ja aamutoimien jälkeen veljeni vei minut isäni autolla rautatieasemalle. Josta jatkoin matkaani junalla. Oli iltapäivä kun saavuin varuskunta kaupunkiin. Litterossa mukana olleessa lapussa luki, ilmoittauduttava varuskunnassa viimeistään klo 24.00. Joten aikaa oli vielä riittävästi käydä ottamassa muutamat korjaavat, eli siirtämässä krapulaa. Menin paikalliseen jossa ostin ison tuopillisen, ja menin pöytään jossa jo istui pari juopon näköistä juoppoa. Siinä heidän kanssa jutellessa aika kuluu mukavasti. Vilkuilin välillä muihin pöytiin, etsien vapaita ja hyvän näköisiä naaraita, mutta heitä ei paikalle ilmaantunut, ainakaan ilman mies seuraa. Siinä samalla satuin vilkaisemaan paikallisen seinällä olevaa kelloa, joka näytti olevan 00.45. Kysyin juttu kavereiltani, paljonko kello on, he katsoivat samaa kelloa mitä katsoin minäkin ja sanoivat ajan. Kysyin onko kello oikeassa, toinen juopoista vastasi, varmaankin, tai ainakin aika lähellä oikeaa. Joten vetäisin loput kaljat tuopistani naamariin ja lähdin kävelemään rautatieasemalle, sieltä pitäisi olla kuljetus varuskuntaan, mutta onko enää. Lähestyessäni asemaa näin armeijankuorma-auton asemarakennuksen pihassa. Menin auton luo, ja kysyin kuljettajalta, - saisiko kyydin varuskuntaan, valtio maksaa viulut.- Mihin varuskuntaan, kysyi kuljettaja -. sanoin minne olen menossa. Kuski siihen, - kömmi tänne hyttiin, niin lähetään ajelemaan, ei muita näytä olevan tulossa -. Siinä kaupungissa oli kaksi varuskuntaa, joten kuljettaja kysymys oli aiheellinen. Kello oli n 02.00 kun saavuimme varuskuntaan, eli pikkusen myöhästyin. Vastaanottajat kyselivät kaiken näköistä tyhmää, ja saivat yhtä tyhmiä vastauksia, sen pienen kysymysleikin jälkeen päättivät kuitenkin ottaa armeijaan, eivätkä käskeneet tulla joskus toisten uudestaan. Minusta oli pölähtänyt kalja siinä kyselyleikin yhteydessä sen verran voimakkaasti, että vastaanottajat saivat siitä aiheen tuumailla, laitetaanko putkaan vai majoitukseen. Majoitukseen päättivät laittaa, joten yksi tuumailijoista läksi saattamaan minut majoitukseen, joka oli kerrostalossa, oli kai jokin kasarmirakennus? Siellä jatkoin sitten niitä aamulla kesken jääneitä uniani. En kuitenkaan saa nukkua pitkään, vain pieni torkahdus taaskin, kun käytävältä alkoi kuulua huutoa. Pesulle ja aamupalalle ne huutelivat, niiden toimien jälkeen minut siirrettiin toiseen varuskuntaan. Jouduin menemään kuorma-auton lavalla olevaan koppiin, ja muita ei ollut kyydittävänä, he olivat kai tulleet ajallaan. Siellä toisessa varauskunnassa ensimmäiseksi vaatevarastolle hakemaan valtionrytkyt ylle. Sen jälkeen palasin takaisin kasarmille, ja menen tupaan missä oli petini. Perässäni tupaan tuli kapiainen, oikein asiallinen mies olikin, hän pyysi minua etsimään alokkaista sellaisen joka leikkaa hiuksia. Hän ei tykännyt MiniVogue beat-tukastani eikä viiksistäni ja leukatupsustani, joten pyysi poistamaan ne. En ollut käynyt lähtiessäni parturissa, koska en muistanut koko juttua. Parran ja viikset ajelin pois jo samana päivänä, mutta hiusten lyhennykseen löysin kaveri vasta noin reilun viikko päästä, koska en katsonut sen asian olevan mitenkään akuutin. Seuraavana päivänä sitten koulutus alkoi, muilla paitsi minulla. Minän istuin käytävänpäässä olevalla tupakkapaikalla, ja katselin vain sitä touhua, ja etenkin sitä miten yli-innokas alikersantti komenteli pelokkaita alokasraukkoja. Se että istuin ja katselin vain. Oli seurausta siitä kun kävin heti aamulla otilla lekurin vastaanotolla, hakemassa vp.tä, oli pirunmoinen krapula, ei sitä silloin, jos ei muulloinkaan kehtaa pokkuroida. Olin päättänyt jo aikaisemmin, etten osallistu mihinkään hömppään. Kaikki eivät tykänneet asenteestani, joten sen vuoksi tuli alussa kaikenlaista uhkailua ja ukaasia varusmiehiltä sekä kapiaisilta, jopa toisilta alokkailta, en kuitenkaan noteerannut heitä mitenkään. Jotkut jopa vetivät isämme ja ukkimme sekä sodan mukaan juttuihinsa, asiat jotka eivät liity mitenkään armeijaan. Sanoin heille, - Olen tehnyt ja tulen tekemään tämän maan hyväksi enemmän, kuin mitä monikaan teistä tulee tekemään. Ja sitten se sota, missä se on nyt, lähetään sinne heti, minä lähden mukaan. Ottakaa aseet ja jos ette osaa vielä ampua niin minä neuvon matkalla. Sillä minä osaan ampua, olen harjoitellut veljeni starttipistoolilla, ei siihen muuta tarvita, osaa vai liipaisimesta vetää. Vai pitääkö ensi coopperin testi suorittaa jotta pystyy ampumaan, ei ei tartte. Sitä testiä tarvitaan vain jos aikoo juosta pakkoon, kun vihollinen tulee. Minä en coopperia tartte, sillä minä en pakene -. Tämä riitti ja se heidän isänmaallisuus loppui siihen, eikä asiasta keskusteltu enää, jokainen taaplaa tyylillään hyväksyttiin. Sellaisen huomion tein, mitä yksinkertaisempi kaveri, sitä enemmän se oli innostunut siitä armeijan touhusta. Koulutetut ja älykkäät innostuivat vähemmän. Näinhän se on siviilissäkin, hölmö raataa, kun viisas pääsee vähemmällä. Kun olin ollut vajaan kuukauden kasarmilla, niin olo alkoi tympäisemään, sitä alkoi kaivata jotain normaalia toimintaa. Silloin oli lauantai-ilta, eikä munkkikahvi sotkussa kiinnostanut, eikä siellä muuta ajanvietettä ollut tarjolla. Niinpä päätimme Jussin kanssa lähteä käymään henkilökunnan kerholla joka sijaitsi kasarmialueen ulkopuolella. Tästä Jussista sen verran, että hän moottoripyöräilijä ja menestynyt kilpa-ajaja TT-sarjassa, eli nykyisessä RR sarjassa. Hän oli jämäkkä jätkä, eikä tykännyt armeijan touhuista. Siitä henkilökunnan kerhosta meille oli kertonut eräs kapiainen, joka oli entinen huoltoasemayrittäjä. Asema oli mennyt konkkaan, joten hän oli tullut armeijaan kessuksi, hän oli löhö jätkä. Ei pahemmin kapiaiselta vaikuttanut olemukseltaan. Päivystävänä upseerina ollessaan hän tuli meidän luo, siis minun ja Jussin luo juttelemaan autoista ja moottoripyöristä. Se kerho oli vanhassa kasarmirakennuksessa sodanaikaisella kasarmialueella, ja oli tarkoitettu kaikille varuskunnan työntekijöille siviileille ja kapiaisille, eli ei ollut upseerikerho. Me siis päätimme lähteä kerholle ottamaan muutamat,

jos se ottaminen on mahdollista, mutta eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Löysimme kessun puheiden perusteella kerhorakennukselle. Sisälle mentyämme katselimme ovella näkyykö ketään tuttua, esimerkiksi jotain kapiaista jonka vieraana voisimme viettää iltaa. Yhdessä pöydässä istui meidän komppanian luti yhdessä parin patteriston kapiaisen kanssa. Menimme hänen luokseen, ja kysyimme saadaanko liittyä seuraan. Luti katsoi ihmeissään, hymähti ja sanoi - Nämä tilat ei ole tarkoitettu varusmiehille, ja olette kasarmialueen ulkopuolella, onko lupia-. Jussi sanoi, - ei me mitään lupia tarvita-. Jaa vai ette - sanoi luti ja jatkoi. - Tästä ei hyvä seura, mutta istukaa nyt sitten -. Illasta muodostui oikein rattoisa ja hauska, eikä jano päässyt yllättämään, juoma oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Yksi asia tästä illasta on erikoisesti jäänyt mieleen, koko illan aikana ei sanallakaan puhuttu armeijasta, eikä mistään mikä liittyi armeijaan, eli se aihe ei kiinnostanut ketään. Illan aikana meiltä loppui rahat, joten Jussi kauppaasi mantteliaan patteriston kapiaisilla, eivät ostaneet, mutta tarjosivat paukut. Eikä siitä illasta hyvää seurannut, tai toisaalta oliko se hyvää vai huonoa, sehän riippui siitä miten sen otti. Minä otin sen siten, ettei se ainakaan huono juttu ollut. Saimme siitä kerho reissusta molemmat krapulan lisäksi kaksikymmentäneljä (24) vuorokautta putkaa. Putkassa vuorokausi rytmi oli tällainen. Istuttiin kopissa 15 tuntia vuorokaudesta kirjoja lukien, mitä nyt välillä käytiin paskalla ja kusella vessassa, harvoin on paskalla ollut niin turvallinen olo istua kuin siellä putkassa, ajatelaa vartiomies/sotila seisoo ovenulkopuolella, niin ja ruokailemassa sekä kahvilla käytiin vartiotuvassa. Yksi tunti käveltiin parkkipaikalla, ja kahdeksan (8) tuntia nukuttiin, tai ainakin laveri laskettiin seinältä klo 22.00 ja nostettiin klo 6,00 ylös, se oli sitten eri asia nukkuiko siinä. Sen putkarangaistus, vastaa nykyajan pyttyä/kovennettua vankilassa. Mutta mieluummin sitä istui ja luki kirjoja, kuten historiikkia Petran kalliokaupungista, yhdestä maailman seitsemästä ihmeestä, se Petra on oikea ihmiskäden taideteos, toi ne kerran tuntematon sotilas kirja mutta käskin viemään sen heti pois, minua ei sota jutut kiinnosta. Mieluummin istui putkassa kuin polkea kirnitin jotain polkupyörämarssia. Meidän laitettiin Jussin kanssa lusimaan eri varuskuntiin. Miksi näin?? Kysyin sitä päivystävältä upseerilta, hän antoi tämmöisen selityksen. On parempi pitää teidät eri vartiossa, kaikkien turvallisuuden takia. Ei se, että me olisimme turvallisuusuhka, ei me Jussin kanssa ei, vaan ne vartiosotilaat. Ne olivat kokemattomia yli innostuneita, Ja me olisimme tempuillamme sekoittaa sotilaspoikienpäät ja ne olisivat voineet vaikka vaikka bum bum?? Tulihan sitä joskus piristystä keksittyä, olimmehan harmaissa. Olin muuten kerran itsekin tuolla päävartiossa vartiomiehenä. Tehtäviin kuului kierää kaksituntia määrättyä aluetta, ja soittaa aina 20 minuutin välein päävartioon, näitä soitto pisteitä/puhelimia oli kolmessa eri paikassa. Kerran oli syksyn sateinen pimeä yö. Vartiolenkki kulki autovarikon ohi, ja sen varikonseinässä oli yksi puhelin josta piti soittaa aina kierroksella. Koska oli sateinen yö niin en kehdannut kierrellä siellä sateessa vaan menin autovarikon takana olevaan kuorma-auton kuljetuskoppiin, ja olin siellä sen kaksituntia. Soitin siitä varikonseinässä olleesta puhelimesta 20 minuutin välein ne puhelut päävartioon, että kaikki hyvin. En osallistunut armeija aikana mihinkään juoksu, pyöräily tai hiihtely juttuun, ne sai minun puolestani olla, aina sitä jotain keksi, jotta sai ne laistettua. Toisaalta minun oli helppo varsinkin alkuaikana laistaa kaiken minkä halusin, menin vain lekurille, niin aina tuli vapautus palveluksesta, Syynä oli minun normaali kehonlämpöni, joka on 37.6 C, ja se tulkittiin aina kuumeeksi. Sitten ensimmäinen sairaalakorttini vai mikä lääkärikortti se oli, tuli täyteen. Niin lääkärin alkoi ihmetellä jatkuvaa kuumettani ja otti minut sairaalaan tutkiakseen mikä minua vaivaa kun on jatkuva kuume. Varuskunnassa ei ollut omaa lääkäriä eikä sairaalaa, vaan kävimme siviililääkärillä siviilisairaalassa, joka oli lähellä varuskuntaa. Olin viikon sairaalassa eikä mitään sairautta löytynyt. Lääkäri totesi vain leikillään, taidat olla vain lämminverinen ja jalosukuinen. Totesin siihen, jalosukuinen olenkin tai voisin olla, mutta sekin on niin kaukaa haettu että kyllä siinä ajassa olisi verenkin pitänyt jäähtyä ja jalosukuisuuden kadota. Kerroin lääkärille taustani kun hän uteli sitä. Ruotsalainen esi-isästämme saapui suomeen 1550. Ruotsin kuningas oli lahjoittanut hänelle, hyvin palvelleelle sotapäällikölleen kartanon ja n.3000 ha maita Suomesta, siitä alkoi sukumme Suomessa. Johtuikohan tämä minun "valtava" kiinnostus armeijaan tästä suvunperinnöstä. hahahaa ja Joopa joo, ja nyt takaisin armeijaan. Me kävimme Jussin kanssa muutaman kerran kaupungille ottamassa näkäräistä Jussin moottoripyörällä. Mitään lupia meillä ei tietenkään ollut, rangaistuksia tuli mutta ne ei haitanneet. Eräs ilta ajattelimme lähteä muutaman päivän lomalle, joten menimme komppanian kirjurin tai joku semmoinen se oli, vääpeli oli kumminkin ja istui päivät toimistossa, oli sodassa ollut vanhempi mies ja ylivääpeli aikaisemmin ollut mutta mutta mokaillut ja alennettu vääpeliksi, mukava ukko. Niin menimme hänen kotiin ja kerroimme hänelle että olemme lähdössä lomille, mutta puuttuu litterot matkoja varten, olisiko mahdollista saada ne. Vääpeli kieltäytyi mitään lomia ja litteroita antamasta. Mutta me ei uskottu, ja kun meistä ei niin helpolla eroon pääse niin hän suostui antamaan litterot, halusi kai päästä meistä eroon. Sanoi ilmoittavansa komppaniaan, joten voimme lähteä heti. Hän kehotti meitä myös käymään parturissa loman aikana, hiukset olivat päässeet kasvamaan muka liian pitkiksi. Läksimme heti lomille, kumpikin omaan suuntaansa. Tulimme sitten muutaman päivän kuluttua takaisin varuskuntaan, minä viiden päivän päästä, ja Jussi viikon kuluttua. Pikkuisen ne venähtivät suunnitellusta, ja hiukset unohtui lyhentää ja vieläpä kummaltakin. Putkareissut siitä tuli, kaksikymmentäneljä (24) vuorokautta kuten eka kerrallakin, ja tietenkin lusittiin eri varuskunnissa. Pikku hiljaa kapiaiset alkoivat antamaan löysää, kun huomasivat ettei meistä sotilaita saa mitenkään. Saimme joitakin erivapauksia, eli meidän tekemisiä katsottiin sormienvälistä, aika omaehtoisesti saimme toimia. Mutta ei me hölmöilty, sillä eihän me osattu hölmöillä, pelleillä kylläkin. Minä olin armeijassa reilut 11 kk, ylipalvelusaika mukaan lukien, Jussi vähän kauemmin. Sain vain kaksi virallistalomaa koko armeijan aikana, mutta käytännössä olin kuitenkin enemmän lomilla/vapailla kuin muu saman ikäluokan porukka. Ne kaksi virallista/luvallista lomaa olivat valaloma, ja sitten kolmen vuorokauden loma, joka minulle myönnettiin, kun vaimoni synnytti pojan. Anoppi oli soittanut komppanian vääpelille, ja pyytänyt päästämään minut lomille. Kun kävin hakemassa loma litteron, niin vääpeli sanoi, muista käydä poikaa ja vaimo katsomassa. Oli juhannusaatto kun läksin lomalle. Niinhän siinä kävi, että juhlin ensin juhannuksen, ja vasta lomalta palatessani kävin karmeassa krapulassa

katsomassa poikaa ja vaimoa sairaalassa. Koska en lomillani, tarkoitan niitä omia lomia joihin en lupia kysellyt, niillä reissuillani käynyt vaimoani tervehtimässä. Joten hän oli saanut päähänsä tulla käymään varuskunnassa, ja tulikin yllätyksenä äitinsä kanssa. Olin punkassa makoilemassa komppaniassa, kun päivystäjä huutaa nimeäni. Nousin ylös ja menin kysymään, mikä on hätänä kun nimeni tuolla lailla rääkymällä lausutaan, päivystäjä ojensi luurin ja sanoi, sinulle soitetaan, alikessu se vain soitteli sotkusta ja kertoi vaimoni ja anoppini odottavan siellä, voi vittu, sanoin ja laitoin luurin paikoilleen, ja läksin sotkuun. Se tapaaminen ei ollut lämminhenkinen, en tykkää yllätyksistä ja sanoinkin vaimolle, muista jatkossa ei sitten enää minkäänlaisia yllätyksiä, kaikki on sovittava aina etukäteen. Vaimo kai luuli että hypin riemusta kun hän yllättäen tulee sinne. Eikä se enää sen jälkeen tullut sinne, kirjoitteli vain kirjeitä joita lueskelin putkassa ollessani. Päivystäväupseeri toi kirjeet, kun oli ensin avannut ja tarkastanut ettei siellä ole mitään sopimatonta. Meidän komppanianpäällikköä pidettiin kovana ja vittumaisena miehenä, mielestäni se ei pitänyt paikkaansa, hän oli mukava tyyppi. Kerran hän kutsui minut juttusille, juttelimme silloin niitä ja näitä ilman mitään armeija pokkurointeja. Kerroin senkin miksi en sulata armeijan systeemejä, ja hän ymmärsi näkökantani tai oli ainakin ymmärtävinään. Sanoi kuitenkin antavansa rangaistuksen, jos sellaiseen on aihetta, mutta vain muodollisen. Muodollisen siitä syystä, ettei varusmiehet ala luulla armeijan olevan paikan jossa saa tehdä mitä haluaa, saamatta rangaistusta. Tämän jutustelu jälkeen olin komppanianpäällikön luottomies. Ainakin sellaisissa tapauksissa joissa tarvittiin varusmies saattajaa, sellaiset hommat oli heiniäni. Jouduin muun muassa kuljettamaan seonneita sekä linnankundeja ym vastaavia ongelmatapauksia lääkärille tai hoitoon. Kysyin kerran päälliköltä, miksi minä, ja hän sanoi, olet luonteeltasi sellainen mies, johon voin luottaa, ettet söhlää aseen kanssa. Eli en ampuisi ketään ellei henkeä oikeasti uhattaisi. Kerran eräs alokas tuotiin vankilasta suorittamaan asevelvollisuuttaan, ikää hänellä oli 27v. Heti aluksi tämä alokas uhkaili tappavansa kaikki ja etsi aseita. Meni muun muassa vääpelin huoneen ovelle ja huusi, hei äijä missä on panokset, pyssyjä näkyy olevan tuossa seinällä. Päällikkö kutsui minut luokseen ja sanoi, auto tulee kohta komppanian eteen ota ase ja vie alokas lääkärille (Armeijanlääkäri oli toisessa varuskunnassa) sinä tiedät miten toimitaan, sanoin, tiedänpä hyvinkin. Otin konepistoolin sekä lippaallisen kovia ja menin ulos. Vartiosotilaat toivat alokkaan päävartiosta käsiraudoissa. Kapusin alokkaan kanssa kuorma-auton lavalle kuljetuskoppiin, ja lähettiin kohti siviiliä, tämän sanoin myös alokkaalle. Kaveri oli hyvin rauhallinen, se varmaan vaistosi etten ole mikään nipottaja, vaan asiallinen kaveri jolla on ase sylissä. Matkan aikana juttelimme niitä ja näitä. Reitti kulki kaupungin halki. Vähän ennen kaupunkia kaveri esitti kysymyksen, - mitä teet jos hyppään kyydistä ja lähden pakoon -. Sanoin,- elä ihmeessä tee sitä ainakaan vielä, odota että auto pysähtyy liikennevaloihin, hyppää sitten, niin et särje itseäsi, jos tosiaan on meinaat lähteä, mutta kannattaako se. Pääset kohta siviiliin kun lääkäri kirjoittaa sinulle paperit, ja olet illalla jo siviilissä, sen on varma. Mutta jos karkaat niin sinut saadaan varmasti kiinni, ja olet sen jälkeen posessa ainakin muutaman päivän. Kaveri mietti vähän aikaa kysäisi sitten, ampuisitko perään. Sanoin siihen, - no en varmasti ampuisi, en minä niin hullu ole että ampuilisin ihmisiä, en ampuisi edes varoituslaukausta, ei sitä rauhan aikana ampuilla -. Sanoin sitten, - Kiertääkö veri käsissä näytäpä niitä rautoja ja poistin häneltä käsiraudat. Kaveri katsoi minua mutta ei sanonut mitään. Hän sai punaiset paperit ja läksi siviiliin heti kun päästiin takaisin komppaniaan. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kaveri, joka kävi kanssani punaiset paperit hakemassa. Ylipalvelusajan joka oli 48 vrk toimin ryhmänjohtajana sekä päivystäjänä (en apupäivystäjänä). Päivystäjänä tehtäviini kuului komppanian herätys, sekä kokoaminen erilaisiin tehtäviin. Myöskin tarkastin tuvat että oli kunnossa. Kerran tuvassa oli alokas vaikka komppanian piti olla tyhjä, se touhusi hurjana. Minut nähdessään säikähti ja teki asennon. Sanoin älä turhia nyt ei ole aikaa tuollaisiin hömpötyksiin. Kysyin mikä mättää, alokas kertoi ettei osaa laittaa patinmurskaajaa kivääriin. Alokkaalla oli lisäksi rensselit ym päälle laittamatta, kaiken lisäksi se alkoi itkeä. Annoin hänelle nenäliinan ja sanoin, - tämä touhu on vain leikkiä ei kannata vakavasti ottaa -. Kerroin alokkaalle patinmurskaajan tulevan rynnäkkökivääriin, jota nyt ei oteta mukaan otetaan vain tavallinen vanha harjoittelukivääri. Neuvoin alokasta miten tallaisissa tilanteissa toimia ja mitä laittaa päälle. Menimme ulos ja alokas meni riviin ja minä tein kessulle ilmoituksen että homma hanskassa, voit ottaa porukan haltuusi. Olin aikaisemmin kiinnittänyt huomion pieneen ja hiljaiseen alokkaaseen, joka ei liikkunut iltaisin tuvasta mihinkään. Ei käynyt sotilaskodissa (sotkussa). Joten päätin käydä alokkaan juttusilla. Ruokailun jälkeen alokkaat läksi sotkuun, ja tekivät lähtiessään ilmoituksen päivystäjälle eli minulle. Päivystäjä yleensä tenttasi ilmoitusta tekeviä alokkaita älyttömillä kysymyksillä, kuten arvomerkkejä kyselemällä ym. Sitä tehnyt en (toisaalta en minä niitä merkkejä itsekkään osannut, ei ollut mitään järkeä niitä opetella?), ainoastaan huomautin epäkohdista asusteissa. Kun osa porukasta oli mennyt sotkuun, menin jututtamaan tätä hiljaista kaveria. Alokas nukkui kun menin tupaan, rykäisin jolloin alokas säikähti ja nousi ylös, ryhtyen kauhealla tohinalla laittamaan kenkiä jalkaansa. Sanoin, - seis seis seis seis ota iisisti, kaikki hyvin-. Kysyin, - miksi et mennyt sotkuun-. - En minä pääse -, vastasi alokas. - Mitä? et pääse, kukas sen kieltää -, kysyin. Alokas kertoi yrittäneensä kaksi kertaa, mutta päivystäjä oli vain nauranut, eikä ollut päästänyt häntä sotkuun. Sanoin siihen, - no johan on perkele, laita päällesi niin lähetään sotkuun -. Pyysin yhtä korppia päivystämään sen aikaa, kun olin sotkussa. Me mentiin sotkuun, jossa tämä alokas ei ollut vielä ennen käynyt siellä. Joimme munkkikahvit, ja katseltiin paikkoja. Mikä tärkeintä, nyt alokas sai soitettua kotiinsa, sotkun puhelinkopista. Tätä soitto mahdollisuutta varusmiehillä ei ollut muualta kuin sotkusta. Illan mittaan tuli juteltua kaikenlaista. Komppaniaan palattuamme muistutin alokasta vielä siitä, että niin kauan kuin minä olen täällä. Niin pääset aina sotkuun ja ilman mitään pelleilyä. Sanoin myös, jos sinulla tulee ongelmia, olipa ne mitä tahansa, niin tulet heti luokseni, ja asiat järjestyy. Kävimme sotkussa yhdessä useamman kerran, ennen kuin alokas yksin sinne uskaltautui. Päivystäjät oli se ongelma mikä esti hänen sotku käyntinsä, mutta sekin ongelma poistui, ja ilmoituksen tekeminen alkoi onnistua. Olin alussa päivystäjän vierellä, alokkaan tehdessä ilmoitusta, vain varmistamassa ettei asiattomuuksiin mennä. Monella alikessulla ja korpeilla kun oli erittäin paljon kusta päässä, sekä heikko itsetunto.

Joten heillä oli valtava pätemisen tarve, ja tekivät sen heikompia kiusaamalla. Näin tekivät etenkin ne, jotka olivat hankkineet natsansa puskahyppelyllä, eikä siviilikoulutuksen ansiosta. Olin armeijassa hyvä ampuja, ammuin monta valiota. Sai niistä valioista lomiakin, mutta ne paloi, kun tuli käytyä kaupungilla, omilla iltavapailla. Pääsin myös tarkka ampuja ryhmään, mutta siitä minut erotettiin epäasiallisen käytöksen takia, epäasiallinen käytös = saadut rangaistukset. Olin ennen armeijaan ampunut siviilissä vain starttipistoolilla, ja ilmakiväärillä joka oli tehoton, panos jäi piippuun kun sillä yritti ampua. Toiset varusmiehet luulivat että olin siviilissä kova metsämies, koska olin hyvä ampumaan. Kun kerroin heille etten ole siviilissä ampunut muilla aseilla, kuin veljeni starttipistoolilla, niin ei sitä kukaan uskonut. He kyselivät mikä on salaisuuteni, ja voinko kertoa sen heille. Kun kerroin sen, niin jotkut jopa suuttuivat. Koska se salaisuuteni oli hyvin yksinkertainen, tähtään vain taulun keskelle olevaan mustaan ympyrään, ja pam, siinä se. Yleiskuntoni romahti armeijan aikana. Ensinnäkin Cooperin testi jäi minulta kesken, koska lepäsin välillä. Minä en ollut lihava, että sen takia en olisi jaksanut, olin paremminkin liian laiha. Yritti ne nostaa kuntoani simputuksella, minut määrättiin juoksemaan, kahdenviikon ajan. Joka ilta puolituntia urheilukenttää ympäri, jonkun alikessun tai korpin valvonnassa, mutta se ei oikein onnistunut. Kyllähän me joka ilta lähdettiin urheilukentälle, tai ainakin sinne päin. Urheilukentän vieressä oli sotku, niin me menimmekin sinne, tarjosin aina simputusta valvojalle munkkikahvit, niin se oli siinä. Siviiliin päästyäni kunto palasi hyväksi, sen sai aikaan vapaa ja oikeanlainen omaehtoinen liikunta, mitä ei armeijassa ollut. Joidenkin mielestä siviiliin lähtöni ei mennyt nappiin, omasta mielestäni se meni ihan ok. Oli passikuvaukset sotilaspassiin, ja passikuvan hinta oli 3 mk, jonka maksoi sotilas itse. Tämähän ei sopinut minulle, minä en maksanut periaatteen takia. Armeija kun on valtion juttuja niin maksakoon valtio. Ensin pakotetaan tulemaan sinne, ja sitten pitää vielä maksaa, hyvä kun ei tarvinnut omia eväitä tuoda, ja vaatteita maksaa. Rahastahan siinä ei ollut kyse vaivaiset 3 mk, vaan periaate mitäs kutsuitta. Yhteisymmärrykseen asiasta ei päästy, joten läksin siviiliin ilman sotilaspassissa olevaa kuvaa. Menin kotikaupungin poliisilaitokselle hakemaan leimaa sotilaspassiin. En sitä tietenkään saanut, koska passista puuttui kuva. No se oli, Eihän sillä passilla mitään virkaa ollut mihin sitä tarvitsi, ei mihinkään, isänpäivä korttikin on tärkeämpi ja arvokkaampi. Meni muutama vuosi ja tyttäreni tarvitsi vihkoa kauppaleikkeihin, annoin sotilaspassin hänelle kassakirjaksi niin siitäkin oli jotain hyötyä. Sitten sain kutsun kertausharjoituksiin enkä innostunut siitä ollenkaan. Olin silloin töissä eräässä metallifirmassa työnsuunnittelijana, ja työparina minulla oli insinööri Masa. Masa sai myös kutsun samoihin kertausharjoituksiin. Konepajapäällikkö ja muu johtoporras laati kaikenlaisia papereita sotilasläänin esikuntaa, ettei insinööri Masan tarvitsisi lähteä kertausharjoituksiin. Hänellä on tärkeitä projekteja meneillään, ja häntä tarvitaan työpaikallaan, mikä olikin totta. Mutta ne paperit eivät auttaneet, ja masa joutui menemään kertausharjoituksiin. Oli se lauantai ja piti olla klo 12.00 viimeistään, ilmoittautua kertausharjoitus paikkakunnalla. Insinööri Masa ilmoittautui ja odotti tapaavansa minut siellä. Mutta minä en edes suunnitellut meneväni sinne, tein muita hommia ihan normaalisti. klo oli n. 11.30 kun ajelemassa autollani erään pienen kirkonkylän ohi. Kylän keskustassa oli kunnantalo, ja sen vieressä puhelinkoppi. Ajatteli soittaa siitä kertausharjoitus paikkakunnalle, vain kertoakseni heille etten tule sinne, puhelinnumero oli kertausharjoitus lapussa. Puhelu meni johonkin komentokeskukseen, kertausharjoitus paikkakunnalle. Ensin siihen vastasi joku pienempi arvoinen kapiainen, hän antoi puhelimen toiselle kapiaiselle, joka oli arvoltaan joku kapteeni, tai jotain sinne päin. Kerroin hänelle etten voi tulla kertausharjoituksiin, koska minulla on meneillään majanmuutto, ja se pitää saada valmiiksi tänään. Ja kaiken lisäksi tytär on kipeä (kahden vuoden ikäinen, minun uudesta avioliitosta). Joten valita, tässä syyt miksi en voi tulla, ei ole viisasta jättää vaimoa ja lasta tässä tilanteessa. Kapteeni sanoi, Tätä asiaa ei voi käsitellä näin puhelimessa, vaan on tultava tänne paikan päälle (matkaa n.85 km). Sanoin siihen, onhan siellä oltava sellaisiakin henkilöitä, jotka voivat tehdä päätöksiäkin vaikka puhelimessa. - Kapteeni siihen, ei ole -. Joten minä siihen, - No minä voin päättä sen kuitenkin nyt tässä puhelimessa, ja se päätökseni on, - etten tässä tilanteessa voi muuta kuin, olla tulematta sinne. Puhelimesta ei hetkeen kuulu mitään, on aivan hiljaa, mutta sitten kapteeni "he..he hetkinen.. hetkinen, sotilasläänin komentaja everstiluutnantti saapui juuri paikalle... hetkinen". Seuraavaksi puhelimesta kuului everstiluutnantti xxxxxxxxx puhelimessa. Minä esittelin itsensä, ja kerroin asiani hänelle aivan rehellisesti kiemurtelematta mitenkään, eli kaikki samat asiat, mitkä olin kertonut jo aiemmin puhelimessa olleelle kapteenille. Everstiluutnantti sanoo siihen, asia selvä, laittakaa kaikki edellä kertomanne paperille, ja lähetä se hänelle henkilökohtaisesti sotilasläänin esikuntaan. Teidät on nyt vapautettu näistä kertausharjoituksista, pikaista paranemista tyttärelle, ja onnea uuteen kotiin. klik puhelu loppui. Minä lähetin esikuntaan everstiluutnantille henkilökohtaisen kirjeen, laitoin siihen kaiken mitä olin hänelle puhelimessa kertonut. Pyysin lisäksi kirjeen lopussa vapautusta kaikesta rauhanaikaisesta toiminnasta. Eikä minua ole sen jälkeen häiritty puolustusvoimain taholta. Insinööri Masa palasi kertausharjoitusten töihin. Ihmetteli miksei minua näkynyt kertausharjoituksissa. Kerroin saaneeni vapautuksen. Masa tietysti heti utelemaan, miten se oli mahdollista. Kerroin hänelle miten se onnistui. Mutta tätä selitystä hän ei uskonut, tivasi vaan. että mikset voi kertoa rehellisesti, miten sait sen vapautuksen. Vannoin hänelle puhuvani totta, ja että olen kertonut kaiken rehellisesti. Mutta ei Masa, eikä kukaan muukaan uskonut minun. Lyhyt suora totuus kun on joskus parempi, kuin iso nippupaperia. Minä pärjäsin armeijassa erittäin hyvin, koska olin rehellinen, ja osasin puhua asiat oikealla tavalla, sama päti kertausharjoituksiin. En tarvinnut pokkurointia enkä valtavia paperipinoja, asiallinen puhe riitti.

POHDITAAMPA VÄHÄN ARMEIJAA/ASEPALVELUSTA Tästä varusmiespalveluksesta (armeijasta) hivenen, koska minulla on siitä omakohtaisia kokemuksia, ja nimenomaan tästä omasta tyylistä. Uusien tutkimusten mukaan nykyisin enää vain n.40% miehistä kokee varusmiespalveluksen eräänlaisena kovana juttuna. Vielä 70-luvun alussa se oli suurimmalle osalle kovajuttu, vain pienelle osalla ykshailee, joille se oli vain eräänlainen komiikkaa täynnä oleva hupailu, tässä elämänteatterissa. Se oli heidän näkemystään ja arvomaailmaansa. Monen kovana juttuna armeijan käyvän mielestä tällainen hupailuna armeijan suorittava, ei vaan pärjää siellä, hän on epäonnistuja. Ei pärjää, ja on epäonnistuja? Jos armeija menee niin kuin sen ITSE on etukäteen suunnitellut, tai jopa paljon paremmin, niin ei silloin voi olla epäonnistuja, vaan onnistuja. Eli ei se tee epäonnistujaa, jos tekee/suorittaa asiat omalla tyylillä, ja vieläpä onnistuu siinä. Hän on vaan OMAN arvomaailman omaava ihminen, ja elää sen mukaan, hän on uskalijas onnistuja. Tätä on monen vaikea käsittää, ne vaan toistaa sitä samaa, - miksi sinä et pärjännyt siellä armeijassa -. Eihän siinä oli pärjäämisen kanssa mitään tekemistä. Tähän voisi rinnastaa myös koulutuksen. Minulla itselläni oli nuorena suuri halu ja tarve opiskella mahdollisimman paljon, hankkia itselleni mahdollisimman laaja ja monipuolinen ammattitaito. Aina kun pääsin, ja oli mahdollisuus opiskella, niin lopetin työt, ja menin opiskelemaan. Siitä on ollut hyötyä, monesti ihmetellään, ai sinä osaat sitäkin tehdä, mistä olet oppinut. Kun kerron mihin kaikkeen minulla on koulutus ja ammattipaperit, sekä monesti myös työkokemusta. Niin he alkaa ihmetellä, miksi nuo kaikki ammatit, eikö yksi ammatti riitä, eihän tuossa ole mitään järkeä. Minun arvomaailmassani koulutuksessa on järkeä. Mutta toisilla ei näin ole, heille on riittänyt peruskoulun suorittaminen. Sekin kevyesti koomisena hupailuna, huonoin arvosanoin suoritettu. Nämä ihmettelijät ovat itse kouluttautuneet ammattiin, käymällä vain jonkun 2 kk.n kurssin, esim. trukkikuskiksi. Ja sillä koulutuksella 50 v trukkikuskina tehtaalla olleet. En aliarvioi trukkikuskeja, mutta onneksi minun ei ole tarvinnut trukkikuskiksi ryhtyä, eikä tehdä tehdas hommia yleensäkään. No miten nämä armeija, koulutus, tehdas sekä arvomaailma liittyvät toisiinsa. Kerron sen hyvin lyhyesti. Toiset ovat suorittaneet armeijan kevyesti, toiset koulun. Ne jotka suhtautuvat koulutukseen kevyesti, pomppivat sitten armeijassa, heille se on kovajuttu, siellä kun ei tarvitse osata mitään, ja mikä kovinta, heillä on trukkikuskinpaperit ja sotilaspassi. Koulutetut ihmiset eivät yleensä innostu armeijasta, mutta heillä on papereita joka lähtöön, mutta monesti ei sotilaspassia, mutta eihän sitä missään tarvita. On tietysti heissäkin joitain "innostujia", mutta koulutettu ihminen saa natsat ja passin ilman hyppelyä. Mutta eiköhän se ole kuitenkin jokaisen oma asia innostuuko vai ei, eikä se muille kuulu, etenkään sen arvostelu mitä tekee ja miten! SAUNA - ei hyvä ollenkaan. Monet suomalaiset järjestävät saunailtoja, joihin kutsutaan kavereita, tai sitten järjestetään yhdessä kaveri porukalla saunailta. Mikä sen rennompi tapa viettää iltaa? Ja paskat. Älytön tapa viettää yhteistä iltaa