Hieno kuva SS-poliisidivisioonan joukoista Ranskassa käytyjen taistelujen aikana. Tässäkin kuvassa esiintyy sekaisin poliisin ja SS:n tunnuksia. Upseerilla on poliisimallinen koppalakki, mutta vyötäröllä näkyvä vyönsolki on SS:n upseerimallia. 26. Waffen-Grenadier Division SS (ungarische Nr 2), 1944 27. SS-Freiwilligen Panzergrenadier Division Langemarck, 1944 28. SS-Freiwilligen Panzergrenadier Division Wallonien, 1944 29. Waffen-Grenadier Division der SS (russische Nr 1), 1944 29. Waffen-Grenadier Division der SS (italiensiche No 1), 1945 30. Waffen-Grenadier Division der SS (weissruthenische Nr 2), 1945 31. SS-Freiwilligen Grenadier Division Böhmen Mähren, 1945 32. SS-Freiwilligen Grenadier Division 30 Januar, 1945 40
33. Waffen-Kavallerie Division der SS (ungarische Nr 3), 1945 33. Waffen-Grenadier Division der SS Charlemagne, 1945 34. Freiwilligen Grenadier Division der SS Landstorm Nederland, 1945 35. SS-Polizei Grenadier Division, 1945 36. Waffen-Grenadier Division der SS, 1945 37. SS-Freiwilligen Kavallerie Division Lützow, 1945 38. SS-Grenadier Division Nibelungen, 1945 Joissakin tapauksissa, kun divisioona hajotettiin pian sen muodostamisen jälkeen, sen numero annettiin myöhemmin toiselle yksikölle. Näiden divisioonien lisäksi kentälle lähetettiin joukko vapaaehtoislegioonia. Kaikki nämä olivat suhteellisen lyhytikäisiä ja monissa tapauksissa niiden henkilöstö sulautettiin johonkin divisioonista. Lisätietoja löytyy ulkomaalaisista vapaaehtoisista kertovassa luvussa. SS-Freikorps Danmark perustettiin 1941 ja hajotettiin 1943 SS-Freiwilligen Legion Norwegen perustettiin 1941 ja hajotettiin 1943 SS-Freiwilligen Legion Niederlande perustettiin 1941 ja hajotettiin 1943 SS-Freiwilligen Legion Flandern perustettiin 1941 ja hajotettiin 1943 Finnisches-Freiwilligen Bataillon der Waffen-SS perustettiin 1941 ja hajotettiin 1943 Osttürkische Waffenverband der SS perustettiin 1943 Kaukasischer Waffenverband der SS perustettiin 1945 Indische Freiwilligen Legion der Waffen-SS perustettiin 1944 Britische Freikorps perustettiin 1944 Motorisoitujen SS-käyttöjoukkojen yksikön lepo- ja ruokailutauko. Huomaa kaikkien kaulassa riippuvat suojalasit. Yhden sotilaan juuri ja juuri näkyvä olkain kertoo yksikön kuuluvan SS-Standarte Deutschlandiin. Miehillä on sekaisin paksuja pitkiä takkeja ja moottoripyöräilijöiden kumitakkeja. 41
Tyypillisen Waffen-SS:n divisioonan rakenne oli pohjimmiltaan samanlainen kuin vastaavan divisioonan rakenne armeijan puolella. Seuraava esimerkki kuvaa Waffen-SS:n panssaridivisioonaa vuoden 1944 kesällä. Divisionsstab Divisioonan esikunta Panzer Regiment Panssarirykmentti Stabskompanie Esikuntakomppania Fliegerabwehrzug Ilmatorjuntajoukkue I. Abteilung 1. pataljoona Stabskompanie Esikuntakomppania 1. Kompanie 1. komppania 2. Kompanie 2. komppania 3. Kompanie 3. komppania 4. Kompanie 4. komppania Versorgungskompanie Huoltokomppania II. Abteilung (kuten I. Abteilung) 2. pataljoona Panzerwerkstettkompanie Panssarienkorjauskomppania Panzergrenadier Regiment I Stabskompanie Esikuntakomppania I. Bataillon 1. pataljoona (kussakin neljä komppaniaa) II. Bataillon 2. pataljoona III. Bataillon 3. pataljoona Flak Kompanie Ilmatorjuntakomppania Panzerjäger Kompanie Panssarintorjuntakomppania Infanterie-Geschütz-Kompanie Jalkaväkikomppania Aufklärungs-Kompanie Tiedustelukomppania Pionier-Kompanie Pioneerikomppania Panzergrenadier Regiment 2 Samoin kuin Panzergrenadier Regiment I Panzer-Aufklärungs-Abteilung Sturmgeschutz Abteilung Panzerjäger Abteilung Panzer-Artillerie Regiment Flak-Artillerie Abteilung Panzer-Pionier-Bataillon Nachrichtenabteilung Panssaroitu tiedustelupataljoona (esikunta ja 6 komppaniaa) Rynnäkkötykkipataljoona (esikunta ja 3 komppaniaa) Panssarintorjuntapataljoona (esikunta ja 34 komppaniaa) Panssaritykistörykmentti (esikunta ja 4 pataljoonaa) Ilmatorjuntapataljoona (esikunta ja 6 komppaniaa) Panssaripioneeripataljoona (esikunta ja 4 komppaniaa) Viestiosasto (esikunta ja 2 komppaniaa) Divisioonatasolla oli lisäksi erilaisia apuyksikköjä kuten lääkintähuolto ja sotapoliisi. 42
Viides luku Taisteluosastot Sodan syttyessä vuonna 1939 Waffen-SS (täsmällisemmin sanottuna vielä tuolloin SSkäyttöjoukot) oli kooltaan hyvin vaatimaton. Vain yhtä yksikköä, SS-käyttödivisioonaa (SS-Verfügungsdivision), jonka muodostaminen oli yhä kesken, voitiin pitää merkittävänä sotilasyksikkönä Saksan armeijan yksiköihin verrattaessa. Kolme SS-käyttöjoukkojen rykmenttiä, Deutschland, Germania ja Der Führer, yhdistettiin divisioonaksi vahvistettuna uudella tykistörykmentillä. Loppujen lopuksi yksikkö ei kuitenkaan ottanut osaa Puolan-taisteluihin kokonaisuutena, vaan se lähetettiin taisteluihin pala palalta, kun monia alayksikköjä alistettiin armeijalle. Totenkopf-divisioona ponnisteli yhä voimistuakseen. Armeija hyljeksi divisioonaa tarkoituksellisesti ja suhtautui hyvin torjuvasti tähän yksikköön ja itse asiassa kaikkiin SS:n yksiköihin ja teki kaiken voitavansa välttyäkseen auttamasta SS-yksiköitä, olipa kyse niiden tarvitsemista ajoneuvoista, aseista tai tarvikkeista. Hyvin koulutettu ja varustettu Leibstandarte oli yhä vahvuudeltaan vain rykmentin tasoa. Waffen-SS:n yksiköt koostuivat tuohon aikaan tyypillisistä jalkaväen yksikön osista: jalkaväestä, pioneereista, viestimiehistä, huoltomiehistä sekä tiedustelu- ja lääkintähenkilökunnasta. Sen jälkeen kun SS-yksiköt olivat pärjänneet suhteellisen hyvin Puolan-taisteluissa, Hitler määräsi täysliikekannallepanon ja armeija oli lopulta pakotettu auttamaan Totenkopf-divisioonan varustamisessa lännen sotaretkeen valmistauduttaessa. Suuri osa Totenkopfi n varusteista oli kuitenkin sekoitus vanhaa ja sotasaaliiksi saatua materiaalia sekä kaikkea mahdollista, mitä divisioonankomentaja SS-Obergruppenführer Theodor Eicke pystyi kerjäämään, varastamaan tai lainaamaan. Ainoa toinen huomattavan vahva Waffen-SS:n osasto oli SS-poliisidivisioona. Järjestyspoliisin riveistä kootun yksikön miehiä ei pidetty varsinaisina SS:n jäseninä, vaikka osalla heistä olikin SS:n jäsenyys ja he pitivät ommeltuja SS-riimukirjaimia vasemmassa rintataskussaan tämän osoittamiseksi. Divisioonan vahvuinen yksikkö oli yhä hevosvetoinen, eikä sitä pidetty rintamavalmiina vaan se oli reservinä. Suunnilleen näihin aikoihin kenraali von Weichs vieraili Totenkopf-divisioonassa. Kenraali oli niin vakuuttunut, että vaihtoi aikaisemman ennakkoluulonsa joukkojen innostuneeksi ylistykseksi. Kun taistelut Puolassa olivat ohitse, lukuisia SS-käyttödivisioonan osia vihdoinkin koottiin yhdeksi yksiköksi. Sen ongelmana oli yhä saada armeijalta riittävästi raskasta tykistöä. Samaan aikaan Leibstandartea vahvistettiin kevyellä tykistöpataljoonalla. SS:n taisteluyksikköjen maine armeijan silmissä parani länsirintaman taisteluissa 1940, vaikka panettelijoista ei vieläkään ollut puutetta. Lännen sotaretkellä SS taisteli parhaimpia ranskalais- ja brittijoukkoja vastaan, ja alkoi osoittaa taistelussa sellaista fanaattisuutta ja uhkarohkeutta, joista tuli SS-joukoille tunnusmerkillistä. SS-joukkojen taktiikan taustalla oli tietysti jonkinlainen ajatus. Fanaattisesti asiaansa ja itseensä uskoen SS:llä oli tapana hyökätä päättäväisesti ja jatkaa etenemistä raskaista tappioista välittämättä. Hyökkäyksen alkuvaiheessa menetykset olivat siten suuria, mutta voidaan myös väittää, että raskaat tappiot olivat hyvin lyhytaikaisia ja yleensä jou- 43
Tämä sotilas kuuluu ilmatorjuntaosaston 3,7 cm:n tykin miehistöön. Tykki on kiinnitetty kahdeksan tonnin SdKfz 7 -puolitelavaunuun. Huomaa maastopuku sekä konepellillä olevan kypärän maastokankainen suojus. 44
Hygienia taistelukentällä oli äärettömän tärkeää. Tämä SS-Sturmmann tekee kaikkensa pitääkseen hampaansa puhtaina hangaten niitä rätillä apunaan rikkoutunut peilinpalanen. Hän näkyy kuuluvan SS-poliisidivisioonaan, sillä poliisityyliset kauluslaatat voi juuri ja juuri nähdä paidan kauluksen alta. Mielenkiintoista on myös hänen vanhanmallinen kypäränsuojuksensa, josta puuttuvat tavanomaiset lisälenkit naamiointikankaan kiinnittämiseksi. Tässäkin kuvassa on hygienian hoitoa taistelukentällä. Sotilaat, jotka joutuivat elämään kauan taistelukentällä, saivat nopeasti täitä ja muita ei-toivottuja syöpäläisiä. Kuvassa sotilas leikkaa lyhyeksi asetoverinsa hiuksia. 45
Sotasaaliiksi saadut ajoneuvot otettiin tietysti käyttöön aina kun se vain oli mahdollista. Kuvan Ranskassa vallattu brittiläinen kuorma-auto on SS-pääkallodivisioonan joukkojen käytössä. kot valtasivat kohteen nopeasti. Varovaisempi toiminta olisi kenties vähentänyt lyhyen ajan sisällä kärsittyjä tappioita, mutta yhteenlasketut menetykset olisivat pitkällä aikavälillä saattaneet olla yhtä suuret. Joka tapauksessa armeija arvosteli voimakkaasti SS:n toimintatapoja. Vain kolme SS-divisioonaa ja yksi rykmentti oli osallistunut länsirintaman taisteluihin, kun armeijalla oli ollut kentällä 140 divisioonaa. Yksikään Wehrmachtin virallinen tiedonanto ei edes mainitse Waffen-SS:ää tai sen osuutta taisteluissa. Hitler kuitenkin ylisti Waffen-SS:ää ja suostui elokuussa 1940 laajentamaan Leibstandarten rykmentistä prikaatiksi. Hitler ei kuitenkaan halunnut vastustaa kenraaleitaan sallimalla Waffen-SS:n voimakkaamman kasvun, ja siksi määräsi sen rekrytointitasoksi viisi kymmenen prosenttia armeijan rekrytoinnista. Kiertääkseen edes jossain määrin uusia rekrytointirajoituksia Himmler päätti hyödyntää lukuisten SS-pääkallorykmenttien suurta miesmäärää. Yksiköissä palveli yli 40000 miestä, mikä riittäisi kahteen kokonaiseen divisioonaan. Näistä yksiköistä muodostettiin SS-Totenkopf-jalkaväkirykmenttejä, joista useita myöhemmin käytettiin keskusyksikköinä, joiden ympärille uudet SSdivisioonat luotaisiin. Vasta kesäkuussa 1941, vähän ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon, sallittiin toisen SS-divisioonan perustaminen. Tämä oli 5. SS-divisioona Wiking ja se muodostettiin Germania-rykmentin ympärille. Germania irrotettiin SS-käyttödivisioonasta, joka sai täydennykseksi yhden edellä mainituista SS- Totenkopf-jalkaväkirykmenteistä. Uudesta divisioonasta, johon suurin osa pohjoismaisista vapaaehtoisista myöhemmin liittyi, tuli yksi Waffen-SS:n parhaimmista. Seuraava tärkeä vaihe Waffen-SS:n kasvussa ja kehityksessä oli tammikuussa 1942, jolloin Hitler hyväksyi kokonaisen panssarivau- 46
Tällä pääkalloyksikön SS-Sturmbannführerillä on vielä yhdenlainen muunnos pääkallokaulusmerkistä peilikuva pystysuorasta mallista, jossa toinen pääkallosymboli korvaa tavanomaisesti vasemmassa kauluslaatassa olleen arvomerkin. Sotilasarvo on nyt nähtävissä vain olkalaatoista. 47
2 cm:n ilmatorjuntatykki, joka on kiinnitetty Waffen-SS:n ilmatorjuntayksikön SdKfz 10:een. nupataljoonan lisäämisen Leibstandarteen ja Das Reichiin sekä toukokuussa 1942 Totenkopf- ja Wiking-divisioonaan. Syyskuussa 1942 syntyi uusi Waffen-SSdivisioona, 6. SS-vuoristodivisioona Nord, joka sekin rakentui entisten SS-pääkallojoukkojen ympärille. Lokakuussa perustettiin vielä 7. SS-vapaaehtoisvuoristodivisioona Prinz Eugen Balkanin saksalaisista sekä 8. SS-ratsuväkidivisioona Florian Geyer, johon myöskin kuului entisiä pääkallorykmenttien joukkoja. Tämän jälkeen Waffen-SS kasvoi nopeasti: vuonna 1943 perustettiin kahdeksan divisioonaa ja vuonna 1944 kolmetoista. Vuonna 1945 luotiin vielä yksitoista uutta divisioonaa, vaikka monissa tapauksissa nämä olivat yksinkertaisesti pienempikokoisia jo olemassa olleita yksikköjä, jotka laajennettiin divisiooniksi vain paperilla. Joka tapauksessa vuoteen 1945 mennessä Waffen-SS:llä oli 38 divisioonaa, joihin kuului miltei kaikkia eri aselajeja ja erikoisaloja. Kooltaan Saksan armeijaa paljon pienempi Waffen-SS oli kasvanut Wehrmachtin hylkimästä joukosta jolta oli puuttunut ajoneuvot, varusteet ja tykistö sotavoimaksi, johon kuului Saksan parhaimpia sotilasyksikköjä, jotka oli varustettu uudenaikaisimmilla ja kehittyneimmillä aseilla. 48
MG 34 asennettuna ilmatorjuntajalustalle. Huomaa suuri ilmatorjuntatähtäin. 44. Aseen myöhäisestä käyttöönotosta ja tuotantovaikeuksista johtuen asetta ei koskaan ollut riittävästi vastaamaan kysyntää. KONEKIVÄÄRIT MASCHINENGEWEHR MG 34 Tämä erinomainen monikäyttöinen konekivääri oli eräs tuhovoimaisimmista saksalaissotilaan käytössä olleista aseista. MG 34:ssä oli aivan piipunsuun takana haaratuki, ase painoi 11,5 kiloa ja siinä käytettiin patruunavyötä tai rumpulipasta. Aseen tulinopeus oli noin 900 laukausta minuutissa ja luodin lähtönopeus oli 755 metriä per sekunti. MG 34:ssä käytettiin 7,92 mm:n standardipatruunoita. Tulinopeutta, niin tuhoisa kuin se olikin vihollisen kannalta, oli vaikea pitää pitkään yllä ensiksikin piipun ylikuumenemisvaaran takia (vaikka tähän hyvin suunniteltuun aseeseen voitiin vaihtaa piippu äärettömän nopeasti), mutta ennen kaikkea ammuskulutuksen takia. Aseen tunnistaa välittömästi piipun pyöreästä rei itetystä vaipasta. 117
MG 42 oli paranneltu versio MG 34 -konekivääristä ja myös paljon halvempi valmistaa. Ase on kolmijalalla jatkuvaa tulitusta varten. Jalkaväessä käytettiin vakiona haaratukea, mutta lisäksi valmistettiin kokoontaitettavaa kolmijalkaa, jonka ansiosta asetta voitiin käyttää yhtämittaisella tulituksella raskaana tukiaseena. Vaikka ase oli tarkka ja tehokas, sen valmistaminen oli kallista ja aikaa vievää, sillä se koostui pääasiallisesti koneella työstetyistä osista. Onneksi MG 34:n korvannut ase, joka oli nopeammin, helpommin ja halvemmalla valmistettavissa, ei menettänyt yhtään sen tuhovoimasta. MASCHINENGEWEHR MG 42 MG 34:n korvanneessa aseessa käytettiin runsaasti koneella meistattuja osia, jotta valmistaminen olisi helpompaa ja halvempaa. Myös puinen tukki korvattiin muoviosilla. Ase voidaan tunnistaa helposti piipun nelikulmaisesta rei itetystä vaipasta, joka on avoin toiselta puolelta piipun nopean vaihtamisen mahdollistamiseksi. MG 42 painoi saman verran kuin MG 34 ja myös sen tehokas kantomatka ja luodin lähtönopeus oli sama. Aseessa käytettiin samoja 7,92 mm:n patruunoita kuin MG 34:ssä, mutta sen tulinopeus oli uskomattomat 1 550 laukausta minuutissa. MASCHINENGEWEHR ZB.VZ 26 JA 30 Tämä erinomainen kevyt konekivääri oli tšekkiläisvalmisteinen, ja kun saksalaiset miehittivät maan, he jatkoivat asetuotantoa omaa armeijaansa varten. Se oli yleisesti käytössä takalinjan joukkojen keskuudessa, etenkin partisaanien vastaisissa taisteluissa. Ase muistutti brittiläistä kevyttä konekivääriä, joka sekin oli alkujaan tšekkiläinen. Viereinen sivu: SS-alokkaat osallistuvat asekoulutukseen. Purettu ase näyttää olevan tšekkiläinen ZB 1926, josta saksalaiset käyttivät tunnusta MG 26(t). Suuri määrä asetta päätyi saksalaisten käsiin Sudeettimaan miehityksen ja sitä seuranneen Tšekkoslovakian valloituksen jälkeen. Monia näistä käyttivät nimenomaan SS-joukot. 118
119
Kuvan SS-joukot käyttävät harjoituksissaan toista ulkomaalaisvalmisteista asetta, tšekkiläistä MG 37(t):tä. Mielenkiintoinen kuva SS:n aliupseerikokelaasta, joka harjoittelee ilmatorjuntakäyttöön valmistetulla raskaalla konekiväärillä. Ase näyttää olevan tšekkiläinen. 120
Aseessa oli haaratuki heti piipun suun takana, puinen olkatukki, pistoolikahva ja päältä täytettävä 30 patruunan lipas. Luodin lähtönopeus oli 762 metriä per sekunti, tulinopeus 500 laukausta minuutissa ja tehokas kantomatka 2 000 metriä. Tämä ase, jonka virallinen nimi oli Raketenpanzerbusche RPzB 54, suunniteltiin Pohjois-Afrikassa saaliiksi saatujen amerikkalaisten sinkojen mukaan. Panssarikauhussa (Panzerschreck) oli ontto putki, jossa oli metallinen olkatuki ja yksinkertainen pistoolikahva. Siihen kuului myös pieni, pleksilasilla varustettu suojalevy. Panssarikauhu käytti sähköisesti laukaistavia 3,3 kilon painoisia siipivakautettuja 88 mm:n ammuksia. Ammuksen lähtönopeus oli noin 105 metriä per sekunti, kantama noin sata metriä ja ammus kykeni puhkaisemaan 100 mm paksun panssarin. Panssarikauhun suurimmat edut olivat siinä, että toisin kuin panssarinyrkki, joka oli laukaistava seisoaltaan tai polviltaan, panssarikauhu voitiin laukaista makuultaan, eikä ampujan tarvinnut siten itse asettua maalitauluksi. Lisäksi ase oli uudelleen käytettävissä. PANSSARINYRKKI Vuonna 1942 käyttöön otettu Panzerfaust ( panssarinyrkki ) oli hyvin yksinkertaisen mutta erittäin tehokas panssarintorjunta-ase. Alkujaan sen nimi oli Faustpatrone 30 ja se koostui ontosta 50 cm pitkästä teräsputkesta. Sen toiseen päähän kiinnitettiin onteloammus, jonka laukaisukaasut yksinkertaisesti purkautuivat onton putken peräpäästä. Tämä kertakäyttöinen ase painoi ammuksen kanssa 5,2 kiloa ja se pystyi läpäisemään 140 mm paksun panssarin. Suurin puute oli siinä, että sen kantama oli vain 30 metriä. Tehokkuuden lisäämiseksi suunniteltiin tehokkaampi ajopanos, jolloin tehokas kantama kaksinkertaistui 60 metriin ja näin syntyi Faustpatrone 60. Tehokkain Panzerfaust nimeltään Faustpatrone 100 otettiin käyttöön vuonna 1944, ja sen tehokas kantama oli 100 metriä. PANSSARIKAUHU KRANAATINHEITTIMET Kranaatinheittimet (Granatewerfer) ovat hyvin halpa ja tehokas ase, joka koostuu metallipiipusta, joka on kiinnitetty jalustaan ja varustettu säädettävällä haaratuella, jolla voidaan säätää putken kulmaa ja samalla tehokasta kantamaa. Piipun alapäässä on yksinkertainen iskuri. Kun ammus pudotetaan putkeen, iskuri lyö nallia sytyttäen ajopanoksen, joka lähettää ammuksen ulos putkesta. Waffen-SS käytti Saksan armeijan kolmea peruskranaatinheitintä. Nämä olivat kevyt 5 cm:n kaliiperinen GrW 36, keskiraskas 8 cm:n GrW 34 ja raskas 12 cm:n GrW 42. GrW 36:n lyhyt kantama ja suhteellisen heikko teho johtivat siihen, että se jäi itse asiassa kokonaan pois käytöstä Neuvostoliittoon hyökkäyksen aikana 1941. Keskiraskas GrW 34 ampui paljon tuhovoimaisempia 3,4 kilon kranaatteja, joiden kantama oli 2 400 metriä. Raskas GrW 42 taas käytti 15,8 kilon ammuksia, joiden kantama oli hieman yli 6 000 metriä. TYKISTÖ Tykistö voidaan jakaa kuuteen perusluokkaan: jalkaväen tykit, keskiraskas kenttätykistö, raskas tykistö, vuoristotykistö, panssarintorjunta-aseet ja ilmatorjunta-aseet. Näiden luokkien rajat olivat häilyviä ja joitakin ilmatorjunta-aseita käytettiin panssarintorjunta-aseina (kuuluisa 88-millinen oli hyvä esimerkki tällaisesta monikäyttöisyydestä), kun taas jotkut jalkaväen tukena käytetyt aseet 121
122
SS:n maastoasujen toimivuus käy ilmi hyvin tästä kuvasta, jossa on kaksi kranaatinheitinmiestä taisteluhaudassaan. SS oli yksi maastoasujen käytön pioneereista. Viereinen sivu: Waffen-SS:n sotilas ampuu poterostaan 5 cm:n kevyellä kranaatinheitin 36:lla. Huomaa ammuslaatikko, jossa on vielä neljä ammusta jäljellä. 123
Waffen-SS:n tykkimiehiä 7,5 cm:n kevyen jalkaväkitykin kanssa. Vaikka alkuperäisenä tarkoituksena on kenties ollut ottaa taistelukuva, se tosiseikka, että kameraa lähinnä oleva mies on pukeutunut harjoitushousuihin, viittaa siihen, että kuva on otettu harjoituksen aikana. olivat samaa kaliiperia kuin jotkut raskaan tykistön aseet. Käytännöllisistä syistä tässä kuitenkin käsitellään nämä aseet noudattaen edellä mainittua luokitusta. JALKAVÄEN TYKIT Waffen-SS:n käyttämät tärkeimmät jalkaväen tykit olivat IG 34, IG 37 ja IG 42, joka kaikki olivat kaliiperiltaan 7,5 cm. IG 34 kehitettiin vuonna 1934, ja sillä ammuttiin 6,4 kg:n ammuksia, joiden lähtönopeus oli 225 metriä per sekunti. Kantama oli 3 840 metriä. Molemmat tämän vuonna 1944 syrjäyttäneet aseet käyttivät kevyempiä, mutta lähtönopeudeltaan parempia ammuksia 280 metriä per sekunti. Tärkein ero näiden kahden välillä oli siinä, että IG 37:ssä oli kevyempi lavetti, jolloin ase painoi noin 80 kiloa vähemmän kuin IG 42 ja myös sen maksimikorotuskulma oli 40 astetta kun IG 42:ssa se oli 32 astetta. Tämän ansiosta vanhemman aseen 5 150 metrin kantama oli suurempi kuin IG 42:n 4 600 metriä. Kaikki nämä tykit jaettiin yleensä jalkaväen käyttöön. Myös sig 33 (schwere Infanterie Geschütze) oli suunniteltu jalkaväen käyttöön, mutta sen kaliiperi oli paljon suurempi. Tällä tykillä, joita normaalisti jaettiin vain kaksi jalkaväkirykmentin raskaaksi tueksi, ammuttiin 38 kg:n kranaatteja, joiden lähtönopeus oli 240 metriä per sekunti ja kantama oli 4 700 metriä. 124
7,5 cm:n kevyt jalkaväkitykki. Tykin tunnistaa helposti tämän jalkaväen tukiaseen erittäin lyhyestä piipusta. 7,5 cm:n kevyen jalkaväkitykin paino mahdollisti sen käsittelyn helposti sekä siirtämisen pienen maastoauton, kuten kuvan Horchin, perässä. 125
KENTTÄTYKISTÖ Divisioonatasolla jalkaväen yksiköillä oli käytössään myös 7,5 cm:n lefk 18 (leichte Feld Kanone eli kevyt kenttätykki). Tällä aseella ammuttiin 5,8 kg:n kranaatteja, joiden lähtönopeus oli 485 metriä per sekunti, ja kantama 9 425 metriä. Vuonna 1942 käyttöön otetussa parannellussa lefk 38:ssa käytettiin samankokoisia ammuksia, mutta lähtönopeus oli noussut 605 metriin per sekunti ja kantama kasvanut 11 500 metriin. RASKAS TYKISTÖ Vuonna 1935 otettiin käyttöön ensimmäiset Wehrmachtin ja myöhemmin Waffen- SS:n käyttämät raskaat tykit. Kyseessä oli 10,5 cm:n lefh 18 (leichte Feld Haubitze eli kevyt kenttähaupitsi). Aseessa oli perinteinen, erillinen lavetin kannus ja sillä ammuttiin 14,8 kg:n kranaatteja, joiden lähtönopeus oli 470 metriä per sekunti. Tykin kantama oli 10 675 metriä. Vuonna 1943 tykistöyksiköt saivat tärkeimmän uuden aseensa entisen rinnalle lefh 43:n. Myös tässä uudessa aseessa käytettiin 14,8 kg:n kranaatteja, mutta lähtönopeus, 610 metriä per sekunti, oli suurempi ja aseen kantama oli 15 000 metriä. Uudelle tykille oli tunnusomaista lavetti, jossa oli neljä vakainta. Nämä eivät olleet perinteisessä ristikkäisessä asennossa kuten 8,8 cm:n ilmatorjuntatykissä, vaan kaksi niistä oli normaaliasemissa ja kaksi edessä piipun alla. Tämä mahdollisti tykin 360 asteen suuntauksen. Raskaimmat normaalissa käytössä olevat tykit olivat 15 cm:n kaliiperisia. Tätä kaliiperia käytettiin raskaan tykistön sfh 18:ssa (schwere Feld Haubitze eli raskas kenttähaupitsi), jolla ammuttiin 43,5 kg:n kranaatteja, joiden lähtönopeus oli 495 metriä per sekunti ja maksimikantama 13 250 metriä. SFH 36 oli paranneltu versio, joka otettiin käyttöön vuonna 1942. Tykkiä tosin valmistettiin vain tuon vuoden ajan. Tämän mallin valmistuksessa käytettiin kevyitä metalliseoksia aina kun se vain oli mahdollista ja tykin lyhennettyyn piippuun oli lisätty suujarru. Kranaatin lähtönopeus ja kantama olivat samat kuin sfh 18:ssa. VUORISTOTYKISTÖ Vuoristotykistön perusaseella oli yksi hyvin tärkeä ominaisuus: se voitiin helposti purkaa, jolloin sen osat voitiin kuljettaa ylös vuorille yleensä muuleilla. Waffen-SS:n yksiköt käyttivät yleisesti kahta tykkiä: 7,5 cm:n GebG 36:ta (Gebirgs Geschütze eli vuoristotykki) ja 10,5 cm:n GebH 40:tä (Gebirgs Haubitz eli vuoristohaupitsi). Molemmat olivat pyörällisiä irtolavettitykkejä ja GebG 36:n tunnisti helposti sen silmiinpistävästä suujarrusta. GebG 36 ampui 5,75 kg:n kranaatteja, joiden lähtönopeus oli 475 metriä per sekunti ja kantama 16 740 metriä. Näiden kahden nykyaikaisen aseen rinnalla käytössä oli yhä suuria määriä vanhempaa 7,5 cm:n GebK 15 -tykkiä (Gebirgs Kanone eli vuoristokanuuna), jossa oli kiinteä lavetti puolapyörineen. Sillä ammuttiin 5,47 kg:n kranaatteja, joiden lähtönopeus oli 386 metriä per sekunti ja kantama 6 625 metriä. PANSSARINTORJUNTATYKIT Sodan syttyessä vuonna 1939 Waffen-SS:n panssarintorjujat oli varustettu 3,7 cm:n Pak 35/36:lla (Panzerabwehrkanone). Tämä pyörällinen irtolavettitykki oli pieni, kevyt ja helposti käsiteltävä. Se oli kuitenkin täysin tehoton tuon ajan kaikkein raskaimpia brittiläisiä ja ranskalaisia panssarivaunuja vastaan. Tykillä ammuttiin 0,7 kg:n panssarintorjuntakranaatteja, joiden lähtönopeus oli 762 metriä per sekunti ja kantama noin 4 000 metriä. Kranaatti pystyi läpäisemään vain 48 mm vahvan pystyn panssarin ja 36 mm vahvan kaltevan panssarin. Tykkiin kehitettiin volframiytimellä varus- 126
SS:n panssarintorjuntajoukot 3,7 cm:n Pak 35/36 -panssarintorjuntatykkinsä kanssa. Kuten kevyt jalkaväkitykki, tämäkin ase oli kevyt ja helposti käsiteltävä, vaikka sen pieni kaliiperi merkitsi sitä, että sen tuhovoima oli melko rajallinen. Kuvassa on toinen esimerkki 3,7 cm:n Pakista, jonka miehistönä on Waffen-SS:n joukkoja, vaikka aseen vieressä seisova kiikareita käyttävä upseeri onkin armeijasta. 127