Pekka Visuri Juhlapuhe 4.6.2016 (YTE) Mannerheim ja Paasikivi linjanrakentajina Suomen marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä on aihetta käsitellä hänen toimintaansa ylipäällikkönä ja valtiollisena johtajana. Painotan tässä esityksessä erityisesti syksyä 1944, jolloin Suomi irtautui sodasta. Mannerheimin rinnalle nousi silloin pääministeriksi valtioneuvos J.K. Paasikivi. Heillä oli ajoittain erimielisyyksiä sisäpolitiikan alalla, mutta ulkopolitiikan linjauksista he olivat hyvin yksimielisiä. Se ei ollut suinkaan sattumaa, sillä taustana oli yhtäläisiä kokemuksia pitkältä ajalta. Nykyisin tuntuu usein siltä, että Mannerheimia tarkastellaan lähinnä ratsastajapatsaana ja katsellaan alhaalta ylöspäin tuntematta lähemmin hänen ajatteluaan ja toiminnan motiiveja. Myöskään marsalkan muistelmat eivät kovin paljon selitä hänen tekojaan. Paasikiven toiminnasta on jäänyt enemmän asiakirjatietoutta ja päiväkirjamerkintöjä, mutta useimmille hän silti lienee tuntematon - muuten kuin seisomassa Lasipalatsin luona kivimöhkäleenä Allirouvaksi sanotun toisen kiven vierellä. Itselleni Paasikivestä on kylläkin jäänyt mieleen erityisesti Hämeenlinnan lyseon juhlasalin pronssinen rintakuva, jota katselin kahdeksan vuotta aamuhartauksissa. Tuo kuva on sijoitettu myös Paasikiven päiväkirjojen kanteen. Carl Gustaf Mannerheim palveli Venäjän armeijassa 30 vuotta, ennen kuin hän bolshevikkivallankumouksen jälkeen saapui Suomeen vuoden 1917 lopulla. Mannerheim oli Keisarin henkikaartin upseerina saanut kokemusta suurvallan tavasta hoitaa ulko- ja sotilaspolitiikkaa ja osallistunut viimeksi yli kolmen vuoden ajan maailmansodan taisteluihin Itävalta-Unkarin ja Saksan armeijoita vastaan Galitsiassa, jota nykyisin kutsutaan Länsi-Ukrainaksi. Hän oli Suomeen tullessaan 50- vuotias kenraaliluutnantti. Juho Kusti Paasikivi oli Mannerheimia kolme vuotta nuorempi ja hankkinut myös monipuolisen kokemuksen Venäjän keisarikunnan viroissa ja Suomen politiikassa. 1
Paasikivi tunnettiin 1900-luvun alussa vanhasuomalaisena poliitikkona, joka kannatti lojaalisuutta keisarille, mutta Mannerheimin tavoin hän vuonna 1917 vastusti Venäjän vallankumouksellisia ja pyrki edistämään Suomen itsenäistymistä. Paasikivi oli silloin hyvin saksalaismielinen ja kannatti pääministerinä vuonna 1918 myös saksalaisen kuninkaan kutsumista Suomen hallitsijaksi. Mannerheim sen sijaan ei suostunut palvelemaan saksalaisia vaan erosi ylipäällikön tehtävistä. Hänet kutsuttiin kuitenkin valtionhoitajaksi Saksan antauduttua. Paasikivi väistyi politiikasta pankkimieheksi toimien 20 vuotta Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana. Välillä hän johti Suomen valtuuskuntaa Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920, mikä laajensi hänen kokemustaustaansa ajatellen myöhempiä neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa. Kotimaan poliittiseen elämään Paasikivi palasi vuonna 1934 kokoomuspuolueen puheenjohtajana, samoihin aikoihin kuin Mannerheim aloitti toimintansa puolustusneuvoston puheenjohtajana. Mannerheimin muistelmien otsikko Kahdeksan vuotta kilpaa myrskyn kanssa kuvaa hyvin hänen toimintaansa 1930-luvulla. Suursodan uhka alkoi käydä yhä ilmeisemmäksi, mutta puolustusneuvoston puheenjohtaja joutui kamppailemaan monenlaisissa sisäpoliittisissa kiistoissa. Mannerheimin ja Paasikiven välillä ei ollut erimielisyyksiä maanpuolustuksen kehittämisen tarpeellisuudesta. He olivat silloin vastakkaisella kannalla kuin esimerkiksi Risto Ryti ja Väinö Tanner, jotka kannattivat niukempaa rahoituslinjaa. Mannerheim suostutteli kesällä 1936 jo pankista eläkkeelle siirtyneen Paasikiven menemään lähettilääksi Tukholmaan, kun oli tärkeää saada Ruotsi suopeaksi yhteistyölle. Aiheesta kirjan tehneen Max Jakobsonin mukaan: Tukholmaan oli lähetettävä arvovaltainen diplomaattinen edustaja siis J.K. Paasikivi. Tuo perustelu sai äreänä tunnetun valtioneuvoksen pehmenemään, joten nimitys toteutui, mutta sen sijaan osoittautui kovin vaikeaksi saada Ruotsissa vallinneet epäluulot Suomea kohtaan hälvenemään. Tärkein hanke, yhteistyön aikaansaaminen Ahvenanmaan puolustamiseksi, lopulta epäonnistui. Kesällä 1939 Mannerheim esitti eroanomuksen puolustusneuvoston puheenjohtajan tehtävästä perustellen sitä hallituksen osoittamalla nihkeydelle puolustusmäärärahoja kohtaan. Valtioneuvosto oli jo hyväksymässä eron, mutta 2
presidentti Kyösti Kallio esti sen. Tällöin Paasikivi tuki Kallion kantaa, että Mannerheimia ei saa päästää lähtemään. Lokakuussa Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvotteluihin Moskovaan. Valtuuskunnan johtoon nimitetty Paasikivi on esittänyt muistelmissaan seikkaperäisen kuvauksen, josta käy ilmi, kuinka heti alkuun Stalin antoi suomalaisille geopolitiikan oppitunnin. Stalin näytti kartalta Koiviston satamaa ja sanoi: Vuonna 1919 Judenitš suoritti hyökkäyksen Suomenlahden etelärannikon kautta Leningradia vastaan. Samana vuonna Englannin laivasto teki Suomenlahden kautta, käyttäen tukikohtanaan Koiviston saarta, hyökkäyksen Kronstadtia vastaan, jolloin kaksi venäläistä risteilijää upotettiin. Haluamme tehdä sellaiset yllätykset tulevaisuudessa mahdottomiksi. Kohta Stalin jatkoi Paasikiven myöhemmin presidenttikaudellaan useasti toistamalla mietelauseella, että maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään. Ja hän täsmensi vielä: Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta, mutta Englanti tai Saksa voi harjoittaa painostusta pakottaakseen Suomen osallistumaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Sekä Paasikivi että Mannerheim puolsivat myöntymistä Neuvostoliiton vaatimiin Suomenlahden saarten luovutuksiin ja rajan siirtoon Karjalan kannaksella etäämmälle Leningradista. Mannerheim kertoo muistelmissaan, kuinka hän keskusteli jo keväällä 1939 ulkoministeri Erkon kanssa mutta ei onnistunut taivuttamaan häntä. Muistelmien teksti jatkuu: Kävin myös tasavallan presidentin ja pääministeri Cajanderin luona henkilökohtaisesti esittämässä näkökohtiani. Huomautin, että saarista ei ollut maallemme mitään hyötyä ja että kun ne oli neutraloitu, meidän ei ollut mahdollista puolustaa niitä. Menin vielä pitemmälle. Huomautin, että Suomen olisi edullista tarjoutua siirtämään Pietaria lähinnä olevaa rajalinjaa kunnollista korvausta vastaan muutamia peninkulmia lännemmäksi. Jo silloin, kun Viipurin lääni 1811 yhdistettiin jälleen muuhun Suomeen, monet olivat sitä mieltä, että raja kulki liian lähellä Pietaria. Mannerheim tunsi tuon asian hyvin entisen kotikaupunkinsa näkökulmasta. Mannerheim jätti loppusyksyllä hallitukselle jo toisen eroanomuksensa. Nyt asia eteni siihen pisteeseen, että uudeksi ylipäälliköksi kaavailtu kenraaliluutnantti Hugo Österman sai kutsun saapua päämajaan perehtymään tehtävään, joka Mannerheimin oli määrä luovuttaa hänelle. Vaihtoa kuitenkin siirrettiin välittömän 3
sodanuhan takia, ja Neuvostoliiton hyökkäyksen alettua Mannerheim perui eroanomuksensa. Kenraali Erik Heinrichs on Mannerheim-kirjassaan kertonut kiinnostavia seikkoja marsalkan mielialoista heti talvisodan rauhanteon jälkeen. Heinrichs ilmoittautuessaan määrättynä yleisesikunnan päälliköksi hämmästyi, kun Mannerheim heti kertoi, että katastrofi oli onnistuttu välttämään hiuksen hienosti. Samalla Mannerheim paljasti hyvin salassa pysyneen tiedon, että oli syksyllä kannattanut suostumista Neuvostoliiton vaatimuksiin. Heinrichsin kertoman mukaan Mannerheim piti maaliskuussa 1940 solmittua Moskovan rauhaa viime hetkellä tehtynä ratkaisuna, jolla turvattiin maan itsenäisyys ja olosuhteisiin nähden siedettävät rajat. Runsaan vuoden kuluessa yleistilanne jälleen muuttui niin, että Suomi liittyi Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Mannerheimin varovainen perusasenne rajakysymykseen säilyi kuitenkin lähivuosina verraten muuttumattomana maailmansodan käänteistä riippumatta. Toisaalta Mannerheim piti tarkoin huolta siitä, etteivät hänen omat, sisäpiirille tarkoitetut sekä usein varovaisuutta ja epäilyksiä huokuneet mielipiteensä päässeet julkisuuteen. Hän vaati sodan oloissa johtajilta yhtenäisen linjan säilyttämistä julkisissa kannanotoissa ja yhteyksissä ulkomaiden edustajiin. Mannerheim ryhtyi keväällä 1943 varovasti tukemaan Suomen irtautumista Saksan rintamasta ja pyrkimystä rauhaan vuoden 1940 mukaisilla rajoilla. Rauhantunnustelun toistaiseksi epäonnistuttua Mannerheim kutsui Paasikiven päivälliselle Seurahuoneen turkkilaisen kabinettiin 6. syyskuuta. He eivät olleet tavanneet kahteen vuoteen, joten oli jo kertynyt paljon puhuttavaa. Mukana oli myös puolustusministeri Rudolf Walden. Mannerheim kertoi mielipiteitään rauhanteon esteistä, jolloin ulkomaiden asenteiden ohella esille tulivat myös kotimaiset mielipiteet. Hän varoitti jäämästä kaksintaisteluun Neuvostoliiton kanssa ja jatkoi: Tämän sodan alussa uskottiin, että Saksa löisi Venäjän. Nyt on käynyt toisin. Hän kertoi menevänsä seuraavana päivänä presidentti Rytin luo ilmoittamaan nuo käsitykset ja varoittamaan, että 4
kompromisseja sisältävään sopimukseen Venäjän kanssa pitäisi päästä, ennen kuin Suomelle sodasta suuttuneet venäläiset hyökkäävät. Saksan vastaisen liittokunnan johtajien eli kolmen suuren konferenssissa Teheranissa 1. joulukuuta 1943 määritettiin Suomelle rauhanehdot, jotka olivat sitten pohjana Moskovassa maaliskuussa 1944 käydyille neuvotteluille. Paasikivi lähetettiin sinne jälleen hallituksen edustajana. Ehdot tuntuivat kovilta, mutta Paasikivi suositti niihin suostumista. Mannerheim kannatti Paasikiveä mutta ei voinut ylipäällikkönä julkistaa mielipidettään. Eduskunta hylkäsi rauhantarjouksen. Kun puna-armeijan suurhyökkäys alkoi kesäkuussa Mannerheim keskittyi johtamaan puolustustaisteluja ja painosti juhannuksen aikaan presidentti Rytiä suostumaan Saksan asettamiin vaatimuksiin, jotka olivat avunannon jatkamisen ehtona. Hyökkäys lopulta torjuttiin, ja Mannerheim määrättiin elokuun alussa eduskunnan säätämällä lailla tasavallan presidentiksi. Aselepo saatiin alkamaan 5. syyskuuta, minkä jälkeen Moskovassa saneltiin suomalaisille ankarat välirauhan ehdot, jotka noudattivat liittoutuneiden yhteistä päätöstä. Mielialan vakavuudesta kertoo Mannerheimin luonnehdinta Paasikivelle 4. lokakuuta: Sopimuksessa ei puhuta kapitulaatiosta (antautumisesta), mutta todellisuudessa välirauha on kapitulaatio. Emme voi puolustaa itseämme. Hän tarkoitti erityisesti keväällä hylättyihin ehtoihin lisättyä vaatimusta luovuttaa Helsingin kupeesta Porkkalan alue Neuvostoliiton tukikohdaksi. Pahinta oli heti alkuun saada käyntiin saksalaisten karkotus Pohjois-Suomesta. Mannerheimin kylmä realismi voitti, ja kohta Tornioon lokakuun alussa tehdyn uhkarohkean maihinnousun jälkeen Neuvostoliitto vakuuttui, että Suomi tosissaan täyttää velvoitteensa. Välirauhanehtojen täyttäminen tuli Paasikiven johtaman hallituksen päätehtäväksi. Vasemmistopuolueet saivat siinä vahvan aseman, vaikka Mannerheim oli aluksi sitä vastustanut. 5
Ulkopolitiikan alalla Mannerheimin ja Paasikiven välillä ei ollut erimielisyyttä. He olivat sitä mieltä, että välirauhansopimusta on tarkoin noudatettava, mutta Suomen itsenäisyydestä ja kansallisista eduista on pidettävä kiinni. Myöhemmin Paasikiven linjana tunnettu ulkopolitiikan suuntaus tuli julki itsenäisyyspäivän puheessa 6. joulukuuta 1944. Tärkeimmäksi tehtäväksi Paasikivi asetti hyvien naapurisuhteiden luomisen Neuvostoliittoon. Ulkopolitiikka oli aluksi lähinnä idänsuhteiden hoitoa, eikä siitä vallinnut erimielisyyttä presidentin ja pääministerin välillä. Toisaalta linjaan sisältyi ajatus yhteistyöstä erityisesti Ruotsin kanssa ja pyrkimyksestä vähitellen kohti puolueettomuusasemaa. Suomen itsenäisyydestä ja laillisesta yhteiskuntajärjestyksestä oli pidettävä huolta sekä ryhdyttävä määrätietoisesti jälleenrakennukseen. Perustavana olettamuksena sekä Mannerheimilla että Paasikivellä oli arvio, että Neuvostoliiton intressit Suomessa olivat puolustuksellisia. Jos suomalaiset pystyisivät saamaan venäläiset vakuuttuneiksi siitä, ettei Suomi tule antamaan aluettaan Neuvostoliiton vihollisten käyttöön, edellytykset itsenäisyyden säilyttämiselle ja hyvälle naapurisovulle olisivat olemassa. Mannerheim vältteli julkisia kannanottoja ulkopolitiikkaan mutta oli valmis jopa yllättävän pitkälle meneviin aloitteisiin sotilaallisen yhteistyön aikaansaamiseksi Neuvostoliiton kanssa. Tammikuussa 1945 Mannerheim ja valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov keskustelivat Suomen rannikkopuolustuksen säilyttämisen tarpeesta. Mannerheim ehdotti laajempaakin yhteistyötä ja luonnosteli omakätisesti ehdotuksen puolustusliitoksi, jossa Suomi sitoutuisi oman alueensa puolustamiseen tarvittaessa Neuvostoliiton avustamana. Stalin ei sodan yhä kestäessä suostunut neuvotteluihin, mutta asiaan palattiin Pariisin rauhansopimuksen jälkeen talvella 1948. Alkaneen kylmän sodan asetelmissa Suomi kykeni säilyttämään itsenäisyytensä ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen sekä pysytteli blokkijaon ulkopuolella. Vuonna 1952 voitiin jo todeta, että siirtyminen sodasta rauhan oloihin oli onnistunut. Sotakorvaukset päättyivät, ja 4. kesäkuuta järjestettiin Helsingissä ensimmäisen kerran suuri lippujuhlapäivän paraati, jonka otti vastaan presidentti Paasikivi. 6
Parhaana todistuksena Mannerheimin ja Paasikiven yhdessä hahmottamien turvallisuuspolitiikan linjausten menestyksestä voidaan pitää Porkkalan tukikohtaalueen palautusta vuoden 1956 alussa, 40 vuotta ennen välirauhansopimuksessa asetettua määräaikaa. Porkkalan palautus poisti pääkaupunkiin kohdistuneen konkreettisen uhan ja helpotti monin tavoin elämää Etelä-Suomessa sekä loi myös edellytykset presidentti Kekkosen kaudella harjoitetulle puolueettomuuspolitiikalle. 7