Aino Ivanoff PUNAINEN PLANEETTA. Myllylahti Oy Suomussalmi

PUNAINEN PLANEETTA

Aino Ivanoff PUNAINEN PLANEETTA Myllylahti Oy Suomussalmi

Aino Ivanoff 1999 ISBN 952-5269-11-6 Kannen UFO-piirros: Helmi Ilmarinen Aino lvanoffin kuvauksen perusteella Kuvat: Aino lvanoffin albumi Kustantaja ja painotyö: Myllylahti Oy Suomussalmi

--7--- SISÄLLYS Johdanto............................ 9 Olit rinteellä vihreän vuoren... 13 Yhteys alkaa valovuosien takaa.......... 21 Mustapukuinen mies Otto Karhin puistossa 32 Ufot näyttäytyvät..................... 37 Ajan autolla sumupilveen............... 46 Hypnoositutkimuspäivä... 58 Tunsin kuinka auto alkoi nousta.......... 74 Toisen järjestelmän kuussa.............. 81 Akilles, planeetta avaruudessa............ 88 Tutkimukset.......................... 91 Kuolema............................ 95 Syvähypnoosin sanatarkka kuningar Viktorian sanoma.............. 107 Sora, "ufonäyte" autoni moottoriöljyssä..... 116 Olavi Kiviniemen vastaus................ 123 Mies toisesta maailmasta... 127 Tumma hahmo työntää minut portaita alas... 133 Mustapukuinen mies huoltoasemalla....... 136 Ufo................................. 140 Mies toiselta tähdeltä.................... 149 Kaksi laukausta........................ 153 Ihmisten siirrot........................ 156 Mustapukuiset miehet................... 160 Hyvästi punainen planeetta............... 1 68 Valokuvaliite... 183 Liitteet.............................. 187

Johdanto Aino lvanoffin "Punainen planeetta" on harvinaisen monipuolisen mediaalisen yksilön kuvaus kokemuksistaan, eräänlainen tilitys jossa lukijalle kerrotaan, mitä on omakohtaisesti koettu. Kuvaus on peittelemätöntäja aitoa, ja siinä tavallinen ihminen kertoo omaa kieltään käyttäen mitä on tapahtunut. Kokemuksiin liittyy paljon ns. rajatiedon alueeseen kuuluvaa ainesta; on selviä ufotutkimukseen liittyviä tapauksia ja on parapsykologisia ilmiöitä monissa vivahteissaan. Varsinainen mediaalisuus Aino lvanoffissa voimistui hänelle sattuneiden ufokokemustenjälkeen,ja nämä ominaisuudet ovat hänessä kehittyneet ja jalostuneet kokemuksen karttuessa. Paranormaalien kykyjen ilmestyminen tai voi-

- 1 0 - mistuminen on hyvin useilla meedioilla tapahtunutjonkun vakavan sairauden tai elämyksen seurauksena. Aino Ivanoffin kohdalla tässä on mahdollisena tekijänä ollut hänen sairastaruansa verisyöpä. Hänen ympärillään on jo nuorempana esiintynyt ilmiöitä, jotka ovat hämmästyttäneet sekii perhepiiriä että tuttavia. Kuten aina poikkeaviin ihmisiin, niin myös Aino lvanoffiin on kohdistunut voimakasta arvostelua, ja hän on saanut jopa vihamiehiä sen vuoksi, että on julkisesti rohjennut puhua kokemuksistaan ja on kykyjensä avulla koettan ut auttaa hädässä olevia kanssaihmisiään. Uskonnollisten ääriryhmien taholta Aino lvanoffiin on kohdistettu jopa hyökkäävää käyttäytymistä, mutta tämähän ei ole mitenkään epätavallista. Aino lvanoffin kykyjä ja häneen liittyviä paranormaaleja ilmiöitä ovat tutkineet monet rajaalueen tutkimusta harrastavat ja edistävät henkilöt. Kuten myös edessä olevan kirjan sisällöstä ilmenee, on mm. Dl Olavi Kiviniemelle ja toimittaja/kirjailija Tapani Kuninkaalle annettava kiitos aktiivisesta tutkimuksesta Aino lvanoffiin liittyvistä artikkeleista. Allekirjoittanut suoritti Aino l vanoffin ufokokemusten selvittämiseksi syvähypnoosiregression, josta alkaen olen tuntenut Ainon ja tutustunut hänen kokemuksiinsa perusteellisesti. lly pnoosi on valheenpalj astuskn-

- 1 1 neitakin voimakkaampi vhiine ihmisen kokemien asioiden tutkimuksessa, ja Aino lvanoftin tapauksessa se osoitti kysymyksessä olevan todellisen ja eletyn kokemuksen. Aino lvanoffin mediaalisuuden laukaissut tärkein kokemus liittyi "ufojen" häneen ja hänen autoonsa kohdistamaan ns. teleportaatioon, jonka yhteydessä häntä kuljetettiin avaruudessa. Allekiijoittanut on jo aikaisemmin v. 1975 tutkinut austraalialaisen pariskunnan Helen ja Ben K:n vastaavan tapauksen samalla tavoin hypnoosiregressiollaja voi näissä havaita monia yhteneviä piirteitä. Tämän kirjan sisältöön kirjailija on taitavasti sovittanut ufokokemuksensa sisällön. Kiija on suositeltavaa luettavaa kaikille avosydämisille ihmisille ja kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Kuningatar Viktoria toisesta ulottuvuudesta jätti myös viestin, joka on tarkoitettu kaikille ihmisille kuultavaksi ja luettavaksi, ja siksi toivankin tälle kirjalle paljon tarkkaavaisia lukijoita. Ahti J. Karivieri

- 1 2 - Tärkeätä ei ole se, mikä on kenenkin totuus, vaan se, että joku toinen jatkaa totuuden etsimistä. Tämä kil ja on minun totuuteni. A1aanantai 14.09.1981 kello 23.30 Aino lvanoff

-13 OLIT RINTEELLÄ VIHREÄN VUOREN Oli torppa, pieni puutteinen reunassa metsän suojaisen. Pieni peltotilkku hallanaralla maalla, ei mitään muuta, mut' ihmeesti Luoja omiaan varjeli. Oli metsässä riistaa, kalainen järvi keskellä suuren suon, oli ruokaa perheelle pöytään panna. Oli tuvassa monta pellavapäätä, sinisilmiä, nauravasuita, vaan yks' oli poika kuin eri maata, tumma, säihkyväsilmäinen, aina päätään pidempi muita.

- 1 4- Kun äiti sen pojan ensi kerran syliinsä otti. hän ajatteli: - Mi stii kaukaa sh tulitkaan? Mitä heimoa? Ei suvussa ennen ole ollut sinunlaista, mut' yritän lapso n en kuitenkin sua eniten rakastaa Se la psonen. laulaen kulki vain, ei kukaan tiennyt, keitä hän ne laulut sai. Jos häitä kysyi, hän vastas vain: -Minulle isä lauluja opettaa. Vuodet jatkoivat kulkuaan, poika mieheksi varttui, ja kun köyhän lapseksi sattui h än syntymään oli työtä teh t ii vä aamusta iltaan. mut' iloiten hän töill ä ä n kulki. Vaan yöllä tiedätkö kuulija, tuli vuoteensa vierelle mies,, samanlainen kuin hän, mies. jo I I' oli l a ul aj a n laltiat. Poika mieheksi varttunut saloilla kulki, joka kukalle, puull e pensaalle. laulun hiin laulo i ja lintujen konsertti siicsti hiin tii.

1 5 sirkat lauluaan siritti, suvituuli suloista säveltä soitti. Suon reunasta kohosi sakea usva. -Pysähdy poikani. sanoi ääni. - Älä askelta astu, tai olet surman suussa. Mies tuttua ääntä totteli. Mut' mitä ihmettä? Sumun keskeltä eteensä astui nainen, kaunis kuin keijukainen, tai satukiijojen prinsessan kuva. -Oletko sinä tästä maasta? mies häneltä kysyvi. -Sit' en sinulle kerro, mut' sanon kuitenkin, oon sinulle aikojen alusta luotu. Jos jaksat kulkea, jos löydät vihreän vuoren, olen siellä sinua odottamassa. Sumu hälveni. Missä on ihana nainen?

-- 16- Kun mies katseensa kohotti, yli taivaan hohtava valo kulki sen sineen kadoten. Käyn hyvästit sanomassa äidille, isäl le, sisaruksille ja lähden etsimään sitä vihreää vuorta. - Kiiutn sinua emoni, kiitän sinua isäni, kiitos siskot, veljet rakkaat. -Jumala kanssasi poikani. Mistä löytäisin vihreän vuoren? Et ole kaupungissa, et metsän sydämessä, et suolla sakenevalla, et laella tunturin huipun. Minne mun matkani johtavi, ctt' sinut löyhiisin? Niin vuodet jatkoivat kulkuaan, mies uupunut, sairas tiellä käy. Sano, miksi tään osan sain. miks' kulkijan osan itsellein sain? Yö hiljaa h imärtäy. 1,öydiinkö puun jon ka oksien alle ma kaivaudtlll, \':liko vaivun polulle tiillc.

-- 1 7 - mut' vielä kerran katseeni kohotan kuin kiitokseksi tästäkin elämän osasta. Takana niityn pienen kohosi vuori vihreä ja sen laella seisoi sama nainen, joka oli sumun keskellä. Mies uupunut, sairas juoksuun käy. On jaksettava. Elonpituisen matkan sua hakenut oon, minä jaksan, nyt sinut armaani kasvoista kasvoihin nään. Nainen kultahiukset harteillaan, sinisilmissä lempeä loiste, juoksi vuorelta miehen luokse. Mies katsoi häntä kuin am1astaan. - Sua kaivaten hakenut oon. Sano, miksi mä eri aikaan synnyin? Minä haudassa Iie kun sun alkavi elämäntie. Mies naisen jalkoihin vai puu. Oliko turha miehen hakea sitä vihreää vuorta?

- 18- Ei ollut turha miehen tie eikä ihminen voi valita kohtaloaan. Kumpikin tiesi tunnossaan, että ei tuli, ei vesi, ei maan multa tai ero ja ikävä voi sammuttaa sitä rakkautta, joka on syntymähetkellä saatu. He myös tiesivät, ethi kun tiet on kuljettu loppuun, heidän tiensä yhtyvät ja he kaksi eksynyttä silloin toisensa löytävät. Se on olemassa. Tiedän, että se on olemassa kaukana täältä, satojen valovuosien päässä on planeetta, jolla on Vihreä vuori. Ja miksi ei olisi? Onhan Maakin olemassa, tämä ihana, vihreä, elinvoimainen Maa. Miksi ei siis jossain tuolla avaruudessa, miljoonien planeettojen joukossa voisi olla yksi planeetta, jol la on Vihreä vuori. Vuoren rinteillä kasvaa kesäkukkia ja siellä oli ihmisen niiköinen nainen joka istui ja odotti. Sillä planeetalla ei tunneta aikaa, ja siksi nainen ei tiennyt, kuinka kauan hän oli jo odottanut. Mutta sen hän tiesi, että lähes aina hän oli odotta-

-- 19 - nut. Paitsi yhden kerran, jolloin Pilvi vei hänet sinne, missä hän tapasi Miehen. Mies oli nuori, lähes lapsi vielä, mutta kun hän näki naisen ja nainen näki hänet, he rakastuivat, ja aika saisi näyttää tulisiko siitä maailmanhistorian "suurin rakkaustarina". Pilvi vei taas naisen Vihreälle vuorelle ja nainen jatkoi odottamistaan. Jo kaukaa hän näki taas miehen. Nuorukainen oli tullut miehen ikään. Hänestä oli tullut hyvin komea mies. Mutta nainen huomasi, että hän oli hyvin uupunut tai sairas, ja sen todisti miehen verkkainen liikkuminen. Mies pysähteli, seisoi hetken paikallaan kuin voimia kerätäkseen jajatkoi sitten taas hidasta kulkuaan. Mies huomasi Vihreän vuoren ja naisen, ja hän lähti juoksemaan ja nainen kiiruhti häntä vasfaan. Uupuneena mies vaipui naisen jalkojenjuureen. Nainen polvistui maahan miehen vierelle, painoi huulensa miehen huulille, ja sillä hän sinetöi hei dän kohtalonsa; koskaan he eivät voisi unohtaa toisiaan, ja he elävät kumpikin tahollaan odottaen sitä, että he tapaisivat toisensa ja voisivat elää yhdessä. Mies jatkoi elämäänsä sillä toisella tähdellä. Pilvi vei naisen Maahan. Sukupolvet vaihtuvat. Ihmiskohtalot kulkevat omaa tietään. Aika kuluu. Mutta voimista suurin,

- 20 - Rakkaus, joka ei tunne aikaa, tulee silloin kun sen aika on täyttynyt. Sielu on kuolematon ja koska niin on, se on kulkenut sukupolvesta toiseen, ja se tietää milloin on se hetki, jol loin kohtalon sanelemat säännöt alkavat toteutua. Tuli vuosi 1979 ja vuosi 1980. Minä keiton sen tarinan, mutta en tiedä, onko tarinalla onnellinen loppu. Se tarina on minun ja hänen ja se, että tämä tarina aloitetaan runolla ja lopetetaan runolla, johtuu siitä, että hän, joka oli runoilija eläessään Maan päällä, saneli minulle ne runot ja minä kirjoitin ne ylös. Kuka hän oli eläessään Maassa? Jälleensyntymässä käsitetään, että ihminen on voinut olla edellissä elämissään mies tai nainen. On onnellista, että nyt kun "kohtalon sanelemat säännöt" toteutuivat, minä olen tämä mikä nyt olen ja hän on se sama, joka jäi sinne kaukaiselle planeetalle. Miksi hän ei ole vanhentunut? A varuudessa, siellä missä hän on, siellä ei tunneta aikaa. Aika voi olla ystävä tai vihollinen. Kuitenkin se aina kulkee loppuaan kohti.

-21 YHTEYS ALKAA VALOVUOSIEN TAKAA Lumihiutaleet putoilivat maahan pumpulinpehmeinä. Tuntui siltä kuin taivaan kansi olisi revennyt ja koko elävä maa olisi kietoutunut lumenvalkeaan käärinliinaan. Pitkät petäjät seisoivat vakaina kuin vartijat Päivärinteen sairaalan korkean rakennuksen ympäri11ä. Sairaala valvoi. Sen valaistut ikkunat loistivat kirkkaina. Poikani Osmo, miniäni Helmi ja minä olimme viipyneet usean tunnin ajan mieheni luona sairaalassa. Ke11o 18.45 suljimme sairaalan oven. Muistan tämän siitä, ettäjuuri si11oin alkoi televisiosta suomalainen elokuva, jota m ieheni meni katsomaan ja me lähdimme pois.

- 22 - Puhdistimme lumen valkean Opelin päältä. Miniäni meni auton etu istuimelle, minä taakse ja Osmo kuljettajan paikalle. Noin kolmenkymmenen kilometrin pituinen kotimatka Muhokselta Ouluun alkoi. Juuri kun automme lähti liikkeelle, kuulin sen. En osaa selittää, miten, mutta Tapio Rautavaara lauloi laulua Exodus, mutta en kuullut hänen laulavan muuta kuin nämä sanat: "Sain kauniin maan, en enää täältä tahdo mennä pois... Lopun hän hyräi li. Olin aina uskonut "yli luonnolliseen", sitähän siihen astiseen elämääni oli sisältynyt paljonkin, ja siksi en pelännyt enkä edes hämmästynyt. Kuuntelin hartaana Rautavaaran laulua, sillä tiesin että hänen laulunsa sanoihin liittyi asia, johon jonakin päivänä tulisin saamaan vastauksen. Tiesin, että muut autossa eivät kuulleet laulua, sillä jos he olisivat sen kuulleet, he olisivat maininneet siitä. Laulu loppui. Epätodellisen herkkä hetki oli ohitse. Olimme vain me ja auto, joka pyrki hiljaista vauhtia peilikirkasta, vasta sataneen lumen peittämää tietä eteenpäin. Emme puhuneet mitään. Kukin oli omissa aj a tuksissaan. Osmo oli keskittynyt aj amiseen, Helmi ei tahtonut häiritä häntä ja minä yritin olla pelkäämättä. Olisin paljon mieluummin aj anut au-

-23 toa kuin ollut "pelkääjän" paikalla; autohan oli minun. Mutta koska Osmo v ilttämäwi halusi aj aa, en halunnut kieltää sitä häneltä, sillä en halunnut epäsopua aikaan. Tiellä ei ollut muita liikkujia, vaikka oli lauantai-ilta. Ehkäpä ihmiset olivat tien liukkauden takia suorittaneet matkansa valoisan aikana tai ajoivat Oulujoen eteläpuolen tietä, joka oli leveämpi ja jossa oli vähemmän mäkiä. Auton halogeenivalot rikkoivat illan pimeyttä. Ajattelin, että jos ne sammuisivat, olisimme yhtä pimeyden kanssa. Samassa huomasin tiellä jotakin. Se oli suurikokoinen aj okoira, jokajuoksi keskellä tietä. Sen juoksu oli jotenkin merkillisen näköistä, aivan kuin se olisi kulkenut tien pinnan yläpuolella. Se jotenkin oudosti hypähteli kulkiessaan. Minulle tuli tunne, että se uhmasi kuolemaa, koska se ei siirtynyt tien sivuun, vaikka auton kirkkaat valot paljastivat aurauspenkkojen keskellä olevan tien. Hätäännyin ja sanoin Osmo IIe: - Osmo, varo ettet aja tuon koi ran päälle! - Minkä ihmeen koiran? Osmo tokaisi. -No tuon, joka juoksee melkein keski tiellä. -Minä en näe mitään koiraa! Osmo tiuskaisi. -No hyvänen aika, eihän tuota voi olla näkemättä! Tuossa keskitiellä, sanoin. Osmo kiivastui.

-24- - Minä kun sanon, että en näe koiraa enkä kissaa niin minä myös tarkoitan sitä! En näe ja sillä selvä. Helmi, näetkö sinä? - En minä näe tieiih mitään, en yhtään mitihin, Helmi sanoi. Koiran juoksu hiljeni. Auto lähestyi määditietoisesti koiraa. - Osmo, älä aja tuon koiran päälle! Jarruta äkkiä, pysäyth! SILLOIN SE TAPAHTUI. Itse tapahtumaa en nähnyt, mutta emme olleet koskaan kuulleet kenenkään suusta lähtevän sellaista ääntä. Oli kuin auto olisi murskannut alleen jonkin suuren lihamassan. Kuului vain korvia repivä, kirkuva, uliseva ääni. Sitten kuului särkyvän lasin helinää. Auto heittclehti, vaikka vauhti oli ollut hiljainen. En tiedh kumpi huusi, vai huusimmeko molemmat, lieimi ja minä: - Voi Herra Jumala! Mitä tapahtui? Miten sen onnettoman raukan kävi? - ÄlkHähän nyt hätäilkö, Osmo rauhoitteli. - Y rittäkää nyt rauhoittua. Jospa se ei olekaan loukkaantunut tai kuollut? Minä en voinut tapahtuneelle mitään, koska en nähnyt koko koiraa. Mikä ihme tätä autoakin vaivaa, kun en saa sith pysähtymään? Huomasin, että Osmo olijärkyttyneempi kuin me, si IHi hiinhän aj oi autoa eikä ollut uskonut

. 25 minua. Tuskin hän olisi voinut tapahtuneelle mitään, vaikka olisi uskonutkin, koska tie oli niin liukas, että siinä oli vaikea saada autoa pysähtymään, ja siksi sanoinkin hänelle: - Älähän nyt hermostu. Eihän se sinun syysi ollut. Ei tapahtuneelle voi enää mitään. Ei tuossa aj assa kukaan olisi saanut autoa pysähtymään. Aj a auto tien sivuun ja jätä valot päälle. Mennään yhdessä katsomaan, miten koiralle kävi. - Onko autossa oleva taskulamppu kunnossa? Muistitko ostaa siihen uudet patterit? Eihän tässä säässä ilman lamppua mitään näe, Osmo sanot. - En muistanut ostaa. Olen pahoillani. Mennään kuitenkin katsomaan, jos vaikka nähtäisiin ilman lamppua. Taijos ei nähdä, niin peruuta auto onnettomuuspaikalle, nähdään kai sitä auton valoillakin jotakin, sanoin. Olimme käyneet edellisenä iltana Yli-Olhavan hautausmaalla katsomassa Perheraamattuun merkittäväksi omaisten syntymä-ja kuolinaikoja, ja vaikka olimme juuri ennen sinne menoa laittaneet lamppuun uudet paristot ja hehkun, lampun valo sammui juuri silloin, kun olimme saaneet viimeiset tiedot ylös. Samassa, aivan kuin toivomuksesta, Oulusta päin tuli auto, joka aj oi lähistöllä olevan talon pihaan ja Osmo aj oi sen vierelle. Autossa oli nuori

-- 26- mies. H än sammutti autonsa moottorin sekä va lot, tu l i autosta ja kysyi, mi tä asi aa mei l l ä on. - Ä itini huomas i äsken aj okoi ran j uoksevan keskel lä ti etä, m i nä en kyl lä sitä huomannut, j a sitten se koira j ä i auton a l l e. M e i dän tasku l amp pumme ei toim i. Ol i skohan tei l lä lainata lamppua? Mentäi s i i n katsomaan, j os löydettä i s se koi ra. Ei e l ä i ntä voi k i tumaan j ättää, Osmo sanoi miehe l l e. - Kyl lä mi n u l l a o n kunnossa oleva lamppu. Joudan tästä m i n ä k i n sitä koi raa hakemaan, m i es v i r kahti hyvän tahtoisesti. - Mitenkäs autolle kävi? Ensimmäisen kerran auton kohtalo tuli mie l eemme ja kun katsoi mme s i tä, totesimme sen pahoin särkyneeksi. Säleikkö ol i ri kki, vasemman puoleisen lampun lasi j a umpio olivat rikki ja pus kuri oli vääntynyt paha l l e mutkal le. - Ky l lä p ä s autoon on tul lut pahaa j ä l keä. On se t oti s esti pitänyt o l l a i sokokoi nen koira, j oka on tuol l a i sta j äl keä saanut ai kaan - j os se koira on o l l ut kaan. M e l kein veikkaisi n hirveä. H yvä ku i ten ki n, ettei i hmi s i l l e käynyt mitenkään. - No, se onni tä ss i onnettomuudessa sentään ol i, vastas i n. Läh d i m m e onn ettom uuspai ka l l e. M ie hen l a m ppu valai s i hyvi n. H uomasimme auton j arru tusj älj et, mutta emme mitään muita j älkiä. Koi ran j ä lkiä emme löytäneet. Vastasataneella lumella olisi niiden pitänyt näkyä, mutta n i i tä ei vai n ol-

- 27 lut. - Kummallista. Missä ne koiran jäljet ovat? Ettehän te nyt sentään tyhjään ole voineet tömlätä. Ja tässähän se onnettomuus tapahtui, koska maassa on lasinsiruj a, mies totesi hämmästyneenä. Hän keräsi kämmenelleen lasinsirpaleita, ja kun kolmisin tutkimme niitä, totesimme että ne olivat särkyneestä autostammc. Katsoimme Osmon kanssa kauhistuneena toi Siamme. - Minä näin sen koiran juoksevan. Koira se oli, isokokoinen aj okoira, sanoin. - Mutta minä en sitä nähnyt! Osmo sanoi ja jatkoi. - Jospa se on loikannut metsään. - Eihän tyhjä voi metsään loikata. M istäkähän tässä nyt on kysymys? Odottakaas, minäpä pinkaisen kotiin katsomaan, onko meidän koira hengissä, tässä nyt saa epäillä vaikka mitä, mies sanoi ja oli jo menossa. - Kaikkeen sitä ihminen joutuukin. Ei olisi uskonut kun Päivärinteeltä lähdettiin, Osmo sanoi. - Minkäs tälle nyt voi. Ei kai tällaista yleensä satu. Jospa tähän kuitenkin löytyy joku järjellinen selitys, sanoin. - Nii-in, sinähän sen koiran näit. Mikä se oli ja minne se katosi. Saa kai tässä järkeillä, ei taida

-28- kummeta vaikka miettisi loppuikänsä, Osmo tokaisi. Huomaamattamme mies oli tu11ut takaisin. - Siellä se oma koira kaikessa rauhassa makasi, ei sillä ole mitään hätää, hän sanoi. - Saataisko me sitä teidän Iamppuanne lainaksi? Jos katsottaisiin tuosta tien läheltä, jos se koira löytyisi sieltä, Osmo sanoi. - Joo, kyllä tämä joutaa. Kun sinu11a on pitempivartiset kengätkin, niin käy toki katsomassa, että saat mielenrauhan, vaikka minä en kyllä usko että mitäun koiraa tai muutakaan löytyy, mies virkahti. - Kiitos, Osmo sanoi ja alkoi järjestelmäl1isesti tutkia ensin maantieltä, siirtyi sitten kauemmaksi,ja tutki vielä lähistöllä olevien puupinojen taustatkin. - Niikyykö mitään? mies huusi. - Ei yhtään mitään, ei edes jäniksen jälkiä, koiran jäljistä puhumattakaan, Osmo huuteli. - Onkohan tääl1ä lähitaloissa aj o koiraa? Osmo sanoi - LähimpHän taloon on kolmisen kilometriä. Miksikäs sinä sitä kysyt? - Jos se ois vaikka sen talon koira, joka jäi auton alle. Eihän sitä saa eläintä kitumaan jättää. Voisitteko te neuvoa tien sinne. Käytäisiin kysymiissä.

- 29- - Voin neuvoa tien, mutta en usko että mikään koira on jäänyt auton alle. Tämä on merkillisin onnettomuus, jonka olen nähnyt tai josta olen kuullut. Auto särkyy, mutta sen aiheuttajaa ei löydy. Kun tuo auto on noin pahasti särkynyt, niin pitäisi tässä tiellä näkyä ainakin verta, vaikkei jalanjälkiä näkyisikään, mies sanoi. -Niinhän se tietenkin on, mutta kun tuo poika ei usko, niin jos me nyt tutkittas joka paikka, ettei jää mielen päälle. Saataisko me vielä lainata sitä lamppua? sanoin. -Onhan se niinkin. Lamppu kyllä joutaa. Kun ette enää tarvitse sitä,niinjättäkää se sitten verannan lattialle. Kyllä minä sen sieltä sitten löydän. Ja tuolla autolla te kyllä voitte aj aa. Näkeehän tuolla tien päällä paljonkin "yksisilmäisiä" autoja, joista toinen lamppu on palanut. Mies neuvoi meille tien ja lähdimme matkaan kiiteltyämme avusta. Löysimme helposti talon, jota olimme hakemassa. Koputimme oveen ja menimme sisälle, vaikka koputukseemme ei vastattu, sillä arvasimme että väki oli navetassa, koska sieltä näkyi valoa. Aj okoira tuli vastaamme iloisesti häntäänsä heiluttaen. Suljimme oven, menimme autoon ja lähdimme takaisin onnettomuuspaikalle. Minä olin jo kyllästynyt etsimiseen ja menin Helmin seuraksi autoon istumaan. Mutta Osmo

-30 - vain etsi ja etsi, mutta lopulta hänkin lopetti, vei lainalampun pois, nousi autoon ja käynnisti sen. Samalla hetkellä kun auto käynnistyi, takaikkunalla olevaan lappuun syttyivät valot. Koko auto kylpi valossa. Katsoimme toisiamme hämmästynein i ja kauhistuneina. - Sammuta ihmeessä se lamppu, Osmo sanoi minulle. - Mikä kumma sen lampun nyt sytytti? Jo on merk illinen ilta, on totisesti. - Mistä minä sen tietäisin, mikä sen sytytti. Ei kai tämä nyt ainakaan kenenkään vika ole. Ei näistä tapahtumista voi ketään syyttää. Tässä joutuu jo <tiattelemaan, että saa kiittää Luojaansajos päästään hengissä Ouluun. No, sammutan, sammutanhan minä sen, sanoin. Otin lampun käteeni. Se oli merkillisen kuuma. Sitten sammutin sen ja laitoin takaisin takaikkunalle. Ouluun saavuimme noin kello 21. Kun Helmi oli päässyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle, Osmo pyysi että en kertoisi Helmilie sitä "että koiraa eikä sen jalanjälkiä ollut olemassakaan, koska Helmi muutenkin pelkää Kärppäsuon talon tapahtumien takia". Keskiviikkona 13.4.-83 päätin toteuttaa kauan mielessäni olleen asian: käydä kysymässä, 111ikii oli sen miehen nimi joka etsi kanssamme

-31 -- "koiraa jota ei ollut olemassakaan". Pyysin seurakseni Annikin, joka asui samassa rapussa, ja lähdimme matkaan. Pysäköin auton talon pihalle, Annikki jäi autoon, kun minä menin sisälle. Olohuoneessa istui vanhemman puoleinen nainen. Esittelin itseni ja kerroin asiani. Nainen vastasi: - Poikani nimi on Paavo Rahkola. Hän asuu yläkerrassa, mutta on nyt työssä. Kyllä minä muistan sen tapauksen oikein hyvin, vaikka siitä on jo aikaa. Sehän oli maaliskuussa 1979. Oli se kyllä merkillinen tapahtuma, auto särkyi, mutta koiraa ei löytynyt. Kiittelin häntä ja kaikkea hyvää toivottaen sulj in oven. Hyvin paljon on tapahtunut sen jälkeen, mutta "koiran, jota ei ollut olemassakaan"- tapaus oli alkua kaikelle sille mitä tulisin myöhemmin kokemaan.

- 3 2 - MUST APUKUIN EN MIES OTTO KARHIN PUISTOSSA Tapaus sattui toukokuussa 1979. Tarkka päivämäärä on unohtunut, koska päiväkirja siltä aj alta katosi salaperäisellä tavalla. Mutta vielä vuosien kuluttuakin muistan tapauksen aivan kuin se olisi eilen sattunut. Autoni oli maalattavana ruostevikojen takia Oulujoella olevassa maalaamossa. Sinä aamuna minun piti hakea autoni. Matkustin linja-autolla ja jäin autosta Otto Karhin puistossa, jossa minun piti vaihtaa toiseen autoon. Ihmiset liikkuivat värikkäissä kesävaatteissaan. Lähes sadantuhannen asukkaan kaupunki oli herännyt elämään. Välinpitämättömästi tarkkailin ympiiristöäni sen kummempia huomioimatta,

--33 mutta sitten huomasin hänet. Miehen, joka oli erilainen kuin toiset. En ole varma, osaanko häntä kuvailla, mutta yritän kuitenkin. Hän istui penkillä lähellä linja-autopysäkkiä, minusta noin parin metrin päässä. Muita istujia penkillä ei ollut. Hän oli noin 35-40-vuotias, pituus noin 190 sm. Hänen vartalonsa oli tanakka mutta ei lihava. Hiukset olivat tummat, hieman kihartuvat, taidolla lyhennetyt ja tuuheat. Kasvojen ilme oli liikkumaton, kuin patsaalla. Mutta silmät, ne olivat erikoiset. Nekään eivät liikkuneet, mutta siitä huolimatta ne katsoivat kuin lävitseni, ei tungettelevasti, ainoastaan tarkkaillen. Silmät olivat ruskeat, mutta ilman pupilleja. Erilaisuudestaan huolimatta mies oli komea, älykkään ja yställisen tuntuinen. Todennäköisesti mielenkiintoni heräsi vasta sitten, kun näin hänen pukeutumisensa, sillä se huomiota herättävästi poikkesi muiden käyttämistä vaatteista. Hän oli pukeutunut kuin mittatilaustyönä tehtyyn mustaan pukuun. Kangas oli erikoista, oudon kiiltävää. Puku oli mielestäni "vanhanaikainen", ja olkapäissä oli toppaukset. Paita oli hohtavan valkoinen, sekinjotenkin kiilsi, mutta se ei silti ollut mikään nylonpaitaan verrattava. Hänellä oli musta solmio, mustat sukat ja hyvin kiillo-

-34- tetut mustat kesäkengät Vaikutti si ltä kuin mies olisi h u v itt uneen a seu ran n u t tarkastel uani, koska "patsasmaisten" kas, oj e n ilme suli hymyyn, j oka paljasti hohtavan va lkoi set hampaat. Si tten mies pu h ke s i puhumaan. Hänen äänen sä oli yh tä e ri k oinen kuin hän itsekin. Ä änessä o l i kaun i s, vaikkakin "metall inen", sointi. - Ol etko sinä tytär Siionin? mies kysyi mi nulta. H ämmästyi n. V aikka pukeutumisesta päätel len häneltä saattoi odo t taa mitä tahansa kysy mys tä, joksi kin k i i hk o us ko v aiseksi häntä saattoi luul l a, en sittenkään o s ann u t odottaa sellaista kysy mystä. Ensin en aikonut vastata, mutta en kuiten kaan tahtonu t pah oi tta a "muukala i sen" mieltä, j oten kysy in: - M itä se tarkoittaa? - Oletko sinä pyhittänyt elämäsi Jeesuksel l e? - En, en ole, vastasin totuudenmukaisesti. - Ä l ä p a h a s tu, mutta sanotaan että punatukkai set eivät p ää s e taiv a aseen. N i ink ö minä naurahdin. - Onko s inu l la l a ps i a? - On, kaksi. V anhin on yli ko l menkymmenen. N ä i n hämmästyneen il meen miehen liikku matto m i lla kasvoilla. Närkästyin j a olin jo tokaise massa, että montako sataa vuotta va n h oj a heidän -,

-- 3 5 pi täisi olla, ettei se h erä t tä i s i miehen ihmettelyä, enhän mielestän i ollut kovinkaan vanhan näköi nen. Kuitenkin j ätin ki tkerät sanan i sanomatta. Aivan kuin mies olisi lukenut ajatuksen i hän kysyi : - M itä hormoon ia sinä käytät, koska sinul la on iho kui n kahdeksantoistavuotiaal la? - Hormooni a? M i tä ihmeen hormoon ia? En minä mitään sellaista käytä. Minä käytän nokkos teetä. - Minä... minä..., miehellä oli suuria va ikeuk sia l öytää vastaus ja kummastuneena katsoin hän tä. Vihdoin hän sen löys i. - Minä käytän ruusunmarjateetä. - Se on hyvää, si inähän on paljon C-v itamiinia, mutta ei se ole sen terveel l isempää kuin nokkos tee, sanoin vakuuttavasti. Mies näytti olevan ymmäl l ä, en t i edä m i ks i. Sitten hän kysäisi: - Elääkö sinun miehesi? - Kyllä hän elää, mutta hän on hyvin sairas, vastasin. Käänsin päätäni vil kaistaaksen i, näkyisikö jo linj a-autoa, j ohon minun olisi noustava. Sitä ei näkynyt, j oten käännyin vielä katsomaan miestä, s i l l ä utel iaisuuteni ol i herännyt ja aioin kysyä hä neltä, kuka hän oli, mistä hän o l i Ouluun tul lut ja

-36-- miksi. Mutta m i es o l i p ois s a. Penkki o l i tyhj ä. V aik ka kuinka ta rkoi n katsoin, en nähnyt häntä mis säun. Vaikka ku i n k a s u u ri väkij oukko olisi ol lut ympäri llä, hän ei ol isi mitenkään voinut siinä aj as sa kadota si lmistän i, olisin tuntenut hänet ainak in m ustasta p u v u s t a Ja a i v an kuin j onkun kehotuk ses ta v i l k ai s i n ta ivaa l l e. Näin siel l ä oudon, hoh tavan vi ivan, j oka kulki yli taivaan kannen, kun nes se katosi kokonaan näkyvi stän i. S i l l ä hetk e l l ä taj usin, että si inä o l i toivoman i vastaus. M i es oli toisesta maail masta. En tiedä, mitä l i ittyy "sanomaan", j onka kuu l i n : "Pudotan kädeltäni hiekanjyvän - j a kat s o si itä on tul lut kokonainen maai l m a. ".,

37 UFOT NÄ YTT Ä YTYV Ä T Ufot tai avaruusasiat yleensäkään eivät olleet milloinkaan kiinnostaneet minua. En ollut lukenut yhtään sen alan kirjaa, ainoastaanjoitakin lehtikirjoituksia ja nekin olin unohtanut. Kun olin lähdössä töihin Pudasjärven kuntaan, Siivikon ja Puhoksen kouluille, kansalaisopiston tuntiopettajaksi aiheena "Terveyttä luonnosta", mainitsinjoillekin tuttavilleni, että siellä varmaan näkisin ufoj a ja muita kummajaisia, ja että juuri siksi haluan lähteä noille kuukaisille kouluille. Muttajos olisin silloin tiennyt, mitä kaikkea tulisin kokemaan, tuskin olisin lähtenyt. Näin ensimmäisen ufoni Pudasjärvellä Puhoksen koulun lähellä 20.3.-80 noin kello 23. Koin

--38- sen tapahtuman silloin niin pelottavana, että tulen aina muistamaan sen. Minulla oli tapana tuntien päätyttyä hengähtää hetki autossani ja syödä jotakin ennen kuin lähdin pitkälle ajomatkalle asumattomien taipaleitten halki kotiini Ouluun, ja niin tein siiioinkin. Koirani Nalle, joka yleensä oli mukanani, nukkui auton takapenkillä peiton alla. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Lähitalojen valot olivat sammuneet, samoin kaikki koulun valot. Hengähdettyän i käynnistin auton moottorin, laitoin valot päälle. kiinnitin turvavyön ja lähdin aj amaan. Ajoin hyvin hiljaa antaakseni auton moottorin lämmetä ja myös siksi, että tie koulun lähellä oli vaarallisen liukas. Keskitin kaiken huomioni aj a mtseen. Silloin kuin tyhjästä auton oikealle puolelle ilmestyi outo punainen valo. Vaistomaisesti vaihdoin vapaalle ja käännyin katsomaan, mikä se voisi olla. "Valo" kulki puitten latvojen alapuolella yhtä hiljaa kuin autoni, joka hiljalleen vyöryi eteenpäin. Valo oli suuri, monta kertaa autoni kokoinen, se välkehti ja säkenöi punaista valoa. Poljin jarrupoljinta, auto pysähtyi ja niin teki punainen valokin. Hyytävä pelko valtasi minut. - Herra Jumala. pitikö minun vielä tuokin nähdii, sanoin äiineen. Koira oli herännyt auton takapenkillä ja kömpi

-39- pois peittonsa alta. Se hiipi oikeanpuoleisen ikkunan viereen ja jäi tuijottamaan valoa. Koira murisi uhkaavasti. Koko auto kylpi punaisessa valossa. Katsoin silmää räpäyttämättä outoa näytelmää. Tiesin, että en saa heittäytyä hysteeriseksi. Olin erämaan ja jonkin tuntemattoman armoilla ja tiesin, että ainoastaan hermoni hallitsemaha selviytyisin tilanteesta. Oli ihan hiljaista ja pimeää. Radionauhuri, auton valot ja moottori olivat sammuneet. "Punainen" hehkui kuin rajua alkukantaista voimaa, jonka oli pysyttävä yhdessä kohdassa. Se aivan kuin odotti hetkeä, jolloin se saisi räjähtää ja kadota pois jonnekin kauas, maailmankaikkeuteen. En tiedä, menikö siinä tunti vai muutama minuutti. Ai}<:a oli menettänyt merkityksensä. Oli vain minä, Nalle, auto ja maa auton alla; ne merkitsivät elämää. Ja sitten oli tuo... ei, ei voinut, ei saanut olla tuota outoa, peloittavaa, kaiken hall itsevaa. Mutta siinä se oli. Se oli kuin kone ilman aivoja, ilman yhtään inhimillistä tunnetta, ja vieraan oikeudella se lähetti outoja säteitään kaiken elollisen keskelle. Sitten siihen ilmestyi muotoja, valo aivan kuin vetäytyi keskelle. Huomasin tuijottavani alusta, joka oli oudon