SUSAN PAULIN osa II Timo Nenonen Marraskuun puolivälin jälkeen 1963 saavuimme Haifaan. Siiffi vaimoineen lähetettiin Suomeen. Meillä oli vielä kovat läksiäiset konepäällikön hytissä ja koska siinä joka ukko kävi Lauraa halailemassa ja hyvää jatkoa toivottamassa niin olin aistivinani siiffillä taas orastavan mustasukkaisuuden. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja pariskunta lähti Suomeen. Me jäimme lossaamaan ja myöhemmin lastaamaan sementtiä Temaan Länsi-Afrikkaan. Töiden jälkeen kantakapaksemme tuli Exodus, heti portin ulkopuolella. Koska tuo nimi oli suomalaisille jotenkin vaikea lausua, siitä tuli Oksennus. Ulkoisilta puitteiltaan tuo sylkylä ei ollut kovinkaan erikoinen mosaiikkilattioineen ja peltituoleineen. Siellä oli muutama houkutuslintu ja sehän takaa asiakasviihtyvyyden ainakin merimiesten osalta. Pari noista tytöistä oli kotoisin Puolasta, tosin he olivat myös aitoja juutalaisia. Toinen oli ollut ihan lapsena Auswitchissa ja jonkun ihmeen kautta pelastunut sieltä. Tosi mukava ja huumorintajuinen daami. Tuli sitten perjantai 22. marraskuuta. Olimme taas Oksennuksessa ja ryyppäsimme amerikkalaisten merisolttujen kanssa. He olivat eräästä maihinnousualuksesta, joka teki juuri laivastovierailua Haifaan. Joskus iltamyöhällä tuli kapakkaan jenkkien katujyrä ja määräsi kaikki laivalle heti. Syytä ei sanottu, mutta se selvisi paikallisten uutisten kautta aika pian. Amerikan presidentti John F. Kennedy oli ammuttu. Kyllähän tuommoinen tapaus sai sekaisin koko maailman, meidät mukaan luettuna. Sovittiin kuitenkin jenkkien kanssa, että nähdään seuraavana päivänä. Aamulla taas funtsattiin, että mitä tänään tehtäisiin. Hyttikaverin kanssa päätimme lähteä helssaamaan jenkkejä heti aamutuimaan. Lankongille tultuamme voimme vain todeta, että laivaan ei päässyt keitään ulkopuolisia henkilöitä. Selitimme vahdille, että meidän kaverit ovat teillä töissä ja kun osasimme kuvailla erästä kaveria nimeä myöten, ovet aukenivat meille. Kävimme syömässä aamiaista tuolla jenkkilaivalla ja tutustuimme heidän kotiinsa. Kaljaakin rupesi löytymään ja myöhemmin siirryimme maihin. Kun jenkit kuulivat että meidän laivamme on Liberty, niin hehän innostuivat kovasti ja niinpä teimme 1
laivastovierailun meille. Oli lauantai, eikä silloin ollut satamassa iltapäivällä kuin leikkelepöytä. Jenkkipojat tykkäsivät pirusti meidän suomalaisista makkaroista ja päivällinen syötiin siellä. Päivät kuluivat, jenkit lähtivät, laiva tuli lossiksi ja alettiin lastata sementtiä Temaan, Ghanaan. Eräänä päivänä Norjan Merimieskirkko järjesti retken Jerusalemiin. Itse en ottanut osaa tuolle matkalle, mutta yllättävän paljon he olivat saaneet porukkaa meidänkin laivalta. Katselin aamulla kun tuo jengi lähti. Edellisen illan ryyppäyksestä tokkuraisia skönömanneja. Yksi eldari, Onni nimeltään, onnistuttiin herättämään sammuksista. Äijä oli niin pois tolaltaan, että seisoi bussin vieressä ryppyiset vaatteet päällä ja rahatukko kourassa. Oli kuulemma sammunut heti päästyään kulkuneuvoon. Ensimmäisellä pysähdyspaikalla hän oli herännyt ja todennut, että jokos me ollaan siellä Öljymäellä. Aamiaiseksi Onni veti kolme whiskyä ja taas uni maittoi. Tuli taas päivä kun lasti oli sisällä ja matka kohti Temaa alkoi. Siiffiksi oli nostettu koneförsti, joka oli vanha, kuuro ja muutenkin täysin pihalla. Gibralttaria ohitettaessa kippari totesi siiffille, että korkeita vuoria tuolla Espanjan puolella. Joo, hyviä huoria, vastasi siiffi. Meitä merimiehiä on moitittu juopoiksi ja retkuiksi. Kuten tässä on tullut aikaisemminkin todetuksi, onhan se aika tylsää luettavaa jos kertoo vain mitä töitä tehtiin. Täytyyhän joukossa olla tapahtumia vapaa-ajaltakin ja sieltähän ne helmet löytyy. Ruostekoneet lauloivat ja matka eteni. Vähän yli kolme viikkoa kesti matka Haifasta Temaan, eikä tippaakaan viinaa otettu, töitä sen sijaan tehtiin. Joulun alla saavuttiin perille ja lossaus alkoi. Muistan, että meillä oli rahan saannin kanssa ongelmia, mutta tulihan sitä lopuksi. Ja mehän painuttiin maihin. Kuten veljeni Pekka kertoi Ruupparin joulunumerossa, me vietimme joulun Temassa, enkä käy niitä kokemuksia tässä toistamaan. Pilotboy Abidjanista ja puolikas Kalinka Eräänä aamuna kun istuimme aamukahvilla, osa juuri kotiutuneena maareissultaan, poosu alkoi jutella, ilmeisesti keventääkseen krapulaista tunnelmaa. Tänä aamuna kun tulin tuolla viidakossa yhden eukon kämpiltä, niin papukaija huuteli puusta, että poosu on täälläkin poosu. No saihan tuo hiukan hymyä huuleen. Jatkossa vertailtiin sitten hintoja mitä kukin oli maksanut. Rudy totesi, että hänellä ei maksanut mitään, johon poosu tokaisi: Jees, jees but can you orhia also? Johonka Rudy vastasi: Jees orhia. Tämä oli sitä merimiesenglantia, mutta kaikille tuli selväksi mitä oli tapahtunut. Temassa meidän hommana oli maalata korsteeni merkkeineen. Rikailtiin siinä tellinkejä ja aloitettiin hommat, joista ei meinannut tulla mitään. Hyttikaverini meni förstille ja totesi, että saatasko me tuon vanhemman Nenosen kanssa vapaata kun jäi noita juomattomia puntia. No mehän saatiin ja korsteenin maalaus siirtyi taas vuorokaudella eteenpäin meidän osalta. Kyllähän se korsteeni loppujen lopuksi värin sai päällensä, mutta vaikeaa se oli. 2
Paluulastina meidän piti viedä Välimerelle mm. tukkeja ja sen vuoksi täytyi rikata jumbo-puomi, joka oli ollut riisuttuna ties kuinka kauan. Kaikki tillbehörit, topreepi, manttelit ja kaijat olivat kauniisti koilattuna pakan alla. Ennen kuin ne oli nostettu ylös ja asetettu paikoilleen, aikaa oli mennyt useita päiviä. Mutta lopuksi puomi oli käyttökunnossa. Temasta menimme Apapaan, joka sijaitsee Nigeriassa Lagosia vastapäätä saman joen varressa. Siellä vaihtui vuosi 1963 vuodeksi 1964. Apapassahan oli mukava merimiesklubi, mutta oli siellä muitakin mestoja, joissa käytiin. Vuoden vaihtuessa meitä oli aika paljon porukkaa laivalla. Soiteltiin laivan visseliä ja ammuttiin raketteja. Eräänä päivänä kolmosen luukun puomia viiratessa vaijeri hyppäsi pois nokalta ja puomi lekosi päin reelinkiä. Siitä tuli bumerangia muistuttava vänkyrä, mutta muodostaan huolimatta se oli ihan käyttökelpoinen. Eikä sitä korjattu ainakaan sinä aikana kun minä olin päällä. Apapasta matka jatkui Cotonoun kautta Abidjaniin. kantamus puuklapeja sylissään. Velipoikani siteerasi usein jotakin kirjailijaa seuraavin sanoin: Kuljimme vanhaa karavaanitietä pitkin. Keräsimme kuivia kamelinlantoja, joista teimme savuavan nuotion. Ryyppäsimme punaviiniä, joka erittäin hyvää väsymystä ja yökylmää vastaan. Tunnelma tuolla meidän nuotiolla oli vähän samanlainen, sillä erotuksella, että kamelinlannan sijaan poltimme puita. Tropiikin yöt saattavat olla kylmiä ja niin se oli tuolla Cotonoussakin. Siellä kuitenkin yö vietettiin sulassa sovussa ja hyvässä merimieshengessä nuotion vieressä. Poliisit kävivät välillä kertomassa, että avotulta ei saa pitää, mutta saatuaan hiukan paperirahaa tulivat toisiin ajatuksiin. He poistuivat ja juhlat jatkuivat aamuun asti. Joku veti välillä nokoset, mutta sitkeimmät olivat hereillä koko yön. Cotonousta matka jatkui kohti Abidjania, joka oli jo silloin suurkaupunki, puhumattakaan tästä päivästä sen ollessa miljoonakaupunki. Paikkahan oli ranskakalaisten rakentama ja tosi upea tuolloinkin, vuonna 1964. Emme päässeet kaijaan, vaan taas olimme jossakin redillä merestä lastaamassa tukkeja ja kaakaopapuja. Tavaraa tuli laivan uumeniin. Me teimme päivisin töitä ja illat ja joskus yötkin vietettiin maissa. Eräänä iltana tulin maista ja koska oli tosi lämmintä, päätin mennä täkille nukkumaan kansituoliin. Ibolla oli pieni marakatin poika, jonka nappasin mukaani ja se nukahti olkapäälleni. Joskus yöllä tuli kylmä ja minäkin Cotonoussa makasimme redillä ja lastasimme siftasin hyttiini jatkamaan unia. Aamulla kun tukkeja merestä. Maihin meno tapahtui heräsi, niin selän alla tuntui jokin painavan. moottoriveneellä. Eräänä iltana tai paremminkin Kouhasin kädelläni selän alta ja kädessäni oli yönä meitä kerääntyi rannalle aika iso porukka. kuollut marakatti. Olipahan surkea herääminen. Viimeinen vene oli jo mennyt ja laiva sen verran Ensi töikseni suoritin apinalle pikaisen kaukana, että huutoyhteyttä sinne ei saatu. merihautauksen ja sen jälkeen kerroin Koska punaviiniä tuntui löytyvän pullokaupalla, hyttikaverilleni mitä oli tapahtunut. Oli päätettiin pitää beach-party. Kipinä lähti muistaakseni sunnuntai, joten päätimme lähteä hakemaan nuotioaineita läheisestä kylästä. maihin viettämään surujuhlaa. Kaava oli sama Kauan ei tarvinnut odotella, sillä kohta nähtiin kuin aina aikaisemminkin sekä ilossa että valkoisen miehen lähestyvän perässään surussa, joten sitä on turha enää toistella. muutama paikallinen, joista kullakin oli 3
Meillä oli laivalla yksi paikallinen pilotboy, joka oli uskottumme ja joka kävi maista hankkimassa punkkua ja muutakin tarpeellista. Uloslähtöpäivänä tuo murjaani teki meille ohikkaan ja hävisi rahojen, tyhjien pullojen ja jenkkikassin kanssa. Kyllähän se vähän ketutti (lue vitutti), mutta me kestimme sen kuin mies. Lasti tuli sisään ja matka kohti Valenciaa alkoi. Jossakin vaiheessa matkaa, kuuntelimme muistaakseni Ibon Ocean Boysta lyhyillä aalloilla, kansilastin päällä, Innsbruckin talviolympialaisia. Silloinhan Eero Mäntyranta oli voimansa tunnossa. Kävimme Valenciassa lossaamassa ja matka jatkui kohti Marseillea. Sehän oli mulle tuttu paikka jo entuudestaan, olinhan viettänyt siellä lintsillä jonkin aikaa keväällä 1960. Minulle se jäi viimeiseksi satamaksi Susan Paulinissa, sillä maksoin siellä ulos muutaman muun kaverin kanssa. Meitä oli arviolta 5-6 karjua. Matka tehtiin junalla ja se oli kostea. Oli se ihme, että kukaan ei eksynyt porukasta, vaikka meillä oli junanvaihtokin Pariisissa. Siellähän pitää vaihtaa kaiken lisäksi asemaakin, Gare du Nordille. Joka tapauksessa löysimme itsemme kaikki samasta junasta, vaikka kunto vaihteli henkilöstä riippuen. Meidän tunkki oli muuten hyvä tyyppi. Kun otettiin kuppia esimerkiksi kapakassa, kaikki meni hyvin niin kauan kun hän istui. Mutta ylösnoustuaan jalat olivat kuin letkut, ne eivät kannattaneet ollenkaan. Sama se oli tuolla junassakin, kusellemenokin tuotti vaikeuksia. Kyllä hän kuivin housuin kuitenkin matkasta selvisi. Pariisin jälkeen seuraava vaihto oli onneksi vasta Tukholmassa, jonne saavuimme eräänä iltana. Päätimme jatkaa seuraavana päivänä Norrtäljeen ja sieltä lautalla Turkuun. Yöksi päätimme mennä Pelastusarmeijan yömajaan, jossa yöpyminen ei paljoa maksanut. Jätimme ylimääräiset pakaasit säilytyslokeroihin rautatieasemalle. Tunkin laukku ei mahtunut boksin sisään, jotenka minä yritin juntata sitä lattia vasten, että ulkomitat olisivat hieman pienentyneet. Tuloksena laukun saranat hajosivat ja koko sisältö levisi odotushuoneen lattialle. Kyllä siellä oli kamaa: likaisia stimmivaatteita, alusvaatteita, röökiä, jakareita, meisseleitä ja roppuja, jotka lähtivät kierimään pitkin lattiaa. Kyllä meitä nauratti ja nauratti yleisöäkin, sillä uteliaita oli kerääntynyt katselemaan meidän touhujamme. Lopuksi keräsimme kaikki tavarat yhteen ja heitimme ne bulkkina boksin sisään. Tyhjän rikkinäisen matkalaukun heitin säilytyslokerikon päälle siinä toivossa, ettei se yön aikana kelvannut kenellekään. Sen illan ongelma oli vielä sisäänkirjautuminen yömajaan. Tunkin jalat kun olivat taas niin vetelässä kunnossa, mutta monien vakuuttelujen jälkeen meidät otettiin sisään. Ja uni tuli nopeasti. Herätys oli aamulla aikaisin, sillä meidän piti mennä vielä junalla Norrtäljeen. Asemalla tunkin laukku oli vielä siellä, minne olimme sen edellisenä iltana jättäneet. Ongelma oli se, että sitä ei saanut suljettua, koska saranat olivat rikki. Kaupat olivat vielä kiinni, että olisi saanut narua surrausta varten. Rautatieaseman kukkakioskilta sain sen verran niintä, että saimme laukun kiinni. Tekele oli kyllä hurjan näköinen, kolhiintunut matkalaukku, jossa oli rikkonaiset saranat ja joka oli surrattu niinellä ympäri. Täyteen sullotun laukun raoista roikkui vielä paskasia kalsareita. Tunkki kuitenkin oli sen verran huonossa kunnossa, että hän ei jaksanut laukkuaan kantaa, vaan tarjosi tuota tehtävää minulle. Itselläni kun ei ollut muuta kuin päällä olevat vaatteet ja pieni olalla kannettava pussi, en voinut kieltäytyä vaan otin tuon luottamustehtävän vastaan. Kyllä tuo laukku oli oikein katseenvangitsija ihan Norrtäljeen asti. Satamassa meitä odotteli autolautta Nordia, jossa minäkin olin jälkeenpäin lyhyen ajan matruusina. Menimme suoraan kafeteriaan, josta tiesimme saavamme kaljaa. Valitsimme pöydän, joka oli lähellä tiskiä, sillä siihen aikaan jokainen joutui itse hakemaan juotavansa ja 4
tunkin syndrooman tuntien paikka oli meidän joukolle strateginen. Koko matka lipitettiin kaljaa ja muisteltiin menneitä. Kun saavuimme Turun rantaan, kävin kiittämässä kassadaamia hänen kärsivällisyydestään. Hän totesi, että kyllä häntä aluksi vähän pelotti että mitenkähän tässä oikein käy. Mutta kaikkihan meni ihan hyvin, hän sanoi. Sitä samaa mieltä olin minäkin. Turun satamassa jengimme hajosi ympäri Suomea. Me jäimme Rudyn kanssa Turkuun. Pyörremyrsky eli hurrikaani, jossakin päin maailmaa. Kuvat Ibon kuvia, Susan Paulinissa otettuja. 5