ORAVIKOSKI Harri Vienonheimo

14 kesää ORAVIKOSKI Harri Vienonheimo

1 Neljätoista kesää Neljätoista kesää on kertomus Aijalasta 50-luvun lopulla Oravikoskelle muuttaneen Kalevin elämästä, kavereista ja ajatuksista. Uusien ystävien kanssa vuodet vierivät nuorten miesten opiskellessa Savon tavoille. Vaikka tarina on tosi, henkilöiden nimet on muutettu. Oravikoskella asuneet osaavat varmasti yhdistää nimet oikeisiin henkilöihin, kertoo tarinan kirjoittaja Harri Vienonheimo. Tervetuloa 60-luvun tunnelmiin ja muistoihin, toivottaa "Kalevi".

2 Kylä... 7 Talkkaria ja Työkkäriä... 7 Sauna ja uimaranta... 9 Muutto... 10 Nukkumaan minne mahtui... 11 Kipinät sinkoilivat... 11 Uuteen asuntoon... 12 Jopi muutti naapuriin... 12 Joulu... 14 Radiota kuunneltiin... 15 Sinivalkoinen rattikelkka... 16 Kisat... 16 Vihreä Citroen vaihtoon... 18 Yhtiön ukot... 19 Palkintojenjako ruokalassa... 20 Sukset... 22 Talvi... 23 Potkurijunat... 26 Nurmekset jalkaan... 26 Vehkalampi... 27 Työisä... 28 Kaivosonnettomuuksia... 28 Sauna... 29 Vadelmalimpparia... 30 Karvahattu ja rukkaset... 30 Huulet sinisenä löylyyn... 31 Poliisi... 32 Illan hämärtyessä... 33 Hylsyt talteen... 34 Oma valtakunta... 35 Aeka poekia... 36 Nikkeliä ja menopelejä... 37 Lapsilykkyä riitti... 37 Auton ostoon... 39 Ostappa poeka siitä ehta menopeli... 39 Puuautolla mummolaan... 40

3 Rengasmäki... 41 Uusi Mosse... 42 Juureksia ja juoksu-urheilua... 43 Soutustadion... 44 Jääski tikitti kuin ompelukone... 45 Salosen sydämen asia... 45 Valitettavasti juuri jäätytetty... 46 Koulu... 47 Mikä sinun nimi on?... 48 Koulupainajainen... 49 Parijonossa telkkua ihmettelemään... 50 Patalappuvaikeuksia... 50 Voi sitä riemua... 51 Pyöritä, pyöritä... 51 Yläluokille... 52 Mestareita ja kuhmuja... 53 Itsenäisyysjuhlat... 53 Nyrkit heilumaan... 54 Olokeehan vehtoomatta... 55 Vesille venosen mieli... 56 Lautturit... 57 Neliheppainen Penta... 58 Kekkerikallio... 58 Saarasaaressa telttaretkellä... 60 Potkukelkkaretkellä... 61 Napakelkka... 62 Kylä kehittyy... 62 Poikamiehiä ja viikareita... 63 Seikkailuja ja sodankäyntiä... 63 Asevarustelua... 64 Koplia ja kamppailua... 65 Näpinsalo... 65 Vastanteossa... 66 Pilli tahditti päivänkulkua... 67 Palohälyttimiä ja palaneen käryä... 67 Rakkauskirjeitä ja hämähäkkejä... 69

4 Prätkäkulttuuria... 69 Hovielämää... 70 Maalaiselämää... 71 Puutöitä ja pulikointia... 72 Kesätöitä ja kotiaskareita... 73 Tiikerinjälkiä Essolla... 74 Pitkätukkia ja Beatlemaniaa... 75 Markalla kuusi kappaletta... 76 Ilmapalloja jätealtaassa... 77 Serkuksia ja stadin slangia... 77 Tallukan takana... 78 No niin, mamelo... 79 Herne bee vitosta... 80 Porausmestaruuskilpailut... 81 Huumaava meteli ja vesi roiskui... 82 Kaivoksen vierasmaja... 84 Salakalaa saalistamassa... 84 Matkasaarnaaja uimasillaan... 85 Lojautetaanko lappu?... 86 Mänkee sinne, eihän tiällä ou mittään... 87 Katottomalla autolla ja iliman kilpiä... 88 Elämää juoksuhaudoissa... 89 Metsänvartija... 90 Joulukuusivarkaissa... 91 Saunan Pietu... 92 Herrat liikkuu päivällä.... 92 Elämä pysähtyy... 93 Bensan käryä... 94 Mummolareissu Saloon... 94 Pitkä, kuuma kesä... 95 Kansalaiskouluun... 96 Uusi, vapaa elämä edessä... 97 Perunannostoa nälkäpalkalla... 98 Kuusentaimilla rahan makuun... 98 Työsuunnitelmia... 99 Kaivoksen kymmenvuotisjuhlat... 100

5 Uraputkeen... 101 Mopon sarviin... 102 Pitihän juoksupojan tietää... 102 Joulukuormaa... 103 Partakarvat paloivat... 103 Uusia hommia... 104 Virallinen bensiininmyyjä... 105 Tekemällä oppii... 106 Julkkiksia ja maailmanmiehiä... 106 Se on ammattimies... 107 Kauppamies... 107 Valkoisia valheita... 108 Kulman kundit... 109 Myrskyvaroitus... 110 Täysi-ikäinen... 112 Töitä kyselemässä... 113 Työkelpoiseksi todettu... 113 Kohti kaivosta... 114 Mainariksi... 115 Hissillä kaivoksen uumeniin... 116 Sormet korviin ja suu auki... 117 Vankku... 118 Peränajoa... 118 Kaivosmies... 118 Kaivosmuotia... 119 Rikkopaukku... 119 Tanen valtakunta... 120 Vehkasen hissi... 120 Taivaan kultakäytävät... 121 Kamfretippoja ja luonnonkaasuja... 122 Myllärimies... 123 Viikonloppuna Myrskyvaroitus... 123 Juhannustanssit... 123 Hipin kanssa lapiohommissa... 124 Munkkeja ja teekkareita... 125 Autokoulua ja kuppiloita... 125

6 "Ei meinoo mittään"... 126 Signeerattua betonia... 127 Askel elämää eteenpäin... 128 Peltikatto, kertomus vuodelta 1964... 131 Jouluaatto kaivoksessa... 144 Topi... 145 Rönttönen, maa, ajopeli ja hai-lii-hai-loo... 147

7 Kylä Lähestyttäessä kylää etelästä valtamaantietä, alkoi muutamaa kilometriä ennen vilahdella kaivostorni metsien yli. Sen huippu hipoi kahdeksaakymmentä metriä. Pimeässä, huipulla olevat valot näkyivät kauempaakin. Reilu kilometri ennen korkeaa tornia näkyi tien oikealla puolella matalampi, parin- kolmenkymmenen metrin korkuinen kaivostorni, jonka huipulla näkyivät taittopyörät vaijereineen. Ennen kaivostornia ylitettiin vielä pieni koski. Tienvasemmalla puolella oli punainen myllytupa ja harmaa varastorakennus. Kaivostornin jälkeen oli risteys itse kaivoskylälle. Risteyksessä oli uusi Esson huoltoasema, jota hoiti Esson Sepe isänsä kanssa. Kaivostornin juurella sijaitsivat kaivostupa, rikastamo ja voima-asema. Pihakentän toisella puolella oli konttorirakennus ja siitä oikealle suuri maanpäällinen korjaamorakennus. Talkkaria ja Työkkäriä Esson kulmalta tie jatkui suoraan muutaman sata metriä. Oikealle kääntyvä risteys vei suoraan ruskeaksi maalatulle ruokalarakennukselle, jossa oli myös sali juhlia ja elokuvia varten. Pelattiinpa siellä talvisin lentopalloakin. Risteyksen jälkeen oli rivi kauppoja; ensin Talousosuuskauppa eli Talkkari, keskellä Työnvoima eli Työkkäri ja viimeisen K-kauppa, jonka nimi vaihteli aina omistajansa

8 mukaan. Tien toisella puolella, vastapäätä Työkkäriä oli kylän taksiautoilijan pieni liikerakennus, jossa oli myös kylän posti, pieni kemikaalikauppa ja parturi. Tässä kohtaa oli kylän pääristeys. Suoraan mentäessä jäi vasemmalle Hovin suuri kivinavetta, muutama aitta ja entinen pehtoorin asunto. Tie jatkui mutkitellen ylittäen pienen kosken ja kääntyi vanhan saha- ja myllyrakennuksen kohdalta jyrkästi vasemmalle. Edessä siinteli järvenselkä muutamine saarineen ja kallioluotoineen. Tie päättyi niemenkärkeen, johon oli rakennettu kaivoksen johtajan asunto. Tienvierusta oli rakennettu täyteen kaivosinsinöörien, konttoripäällikön ja muiden johtajistoon kuuluvien asuntoja, jotka olivat erillään työväen asuinalueesta. Niemi saikin kansan suussa nimen Herrojenharju. Pääristeyksestä vasemmalle käännyttiin työväestön asuinalueelle. Oikealla puolella oli kaksi matalaa asuinrakennusta, jossa oli ikkunoita vieri vieressä. Ne olivat poikamiestaloja, joissa asuivat perheettömät työntekijät. Rakennuksia kutsuttiin ulkonäkönsä vuoksi lättähatuiksi. Pienen mäennyppylän jälkeen oikealla puolella oli kaksi kellanruskeata lamellitaloa, vasemmalla, korkealla mäellä, oli yksi vaalea kerrostalo ja ruskeiden lamellitalojen jälkeen oikealla oli valkea pannuhuone torneineen. Mäen alla tie haarautui ja vasemmalle mentäessä se muutaman mutkan jälkeen palasi jälleen valtamaantielle. Mäen alta oikealle tie jatkui rantaan päin. Vasemmalla pienellä kumpareella oli vaalea asuintalo. Tie jatkui vielä eteenpäin tehden silmukan lähellä niemenkärkeä, täällä sijaitsivat viimeiset kerrostalomaiset lamellitalot, yksi aivan rannan tuntumassa. Näissä asui etupäässä työnjohto- ja konttorihenkilöitä perheineen.

9 Sauna ja uimaranta Punaisen muuntajakopin jälkeen tie kääntyi saunalle ja uimarantaan. Sauna oli pitkä ruskea rakennus lahdenpohjukassa. Tie jatkui vielä toisen niemen kärkeen, jossa olivat lentopallokentät ja talvisin luistinrata. Tämän niemen kainalossa oli tuuhea kaislikkoalue, johon ylempää järvestä tuleva koski laski vetensä. Se sijaitsi aivan vastapäätä Herrojenharjua. Alkuaikoina niemenkärkien välissä kulki kapea silta, mutta se purettiin nopeasti pois, koska Herrojenharju haluttiin rauhoittaa ylimääräisistä kulkijoista.

10 Muutto Viisikymmentäluvun toiseksi viimeisenä vuonna, syyskuun puolivälissä, pysähtyi suuri, amerikkalainen letukaksi kutsuttu taksiauto keltaiseksi maalatun kaksikerroksisen lamellitalon pihamaalle. Oli jo myöhäinen ilta, kello lähenteli puoltayötä. Autosta työntyi viileään syysiltaan kaksi neljän hengen perhettä. Partisen perhe, johon kuului vanhempien lisäksi kaksi poikaa. Toiseen perheeseen kuului vanhempien lisäksi isoveli Kake, sekä Kalevi. Partiset lähtivät yöksi omien tuttaviensa luo ja Kalevin perhe lähti isän työkaverin Kauhasen Oivan perheen luo. Aikaisin aamulla oli lähdetty etelän kaivoskylästä ajelemaan kohti Savoa. Kirkonkylän vuokra-auto oli tullut hakemaan. Se lähtisi heti huomenissa takaisin, sillä väkeä oli tulossa koko ajan lisää. Etelä-Suomen kaivos oli loppumaisillaan ja runsaasti ammattiväkeä tarvittiin aloittavalle kaivokselle. Isä oli tullut työkavereineen jo kuukausia aiemmin rakentamaan uutta kaivosta. Perheet tulivat myöhemmin sitä mukaa, kun asuntoja valmistuisi!

11 Nukkumaan minne mahtui Kauhasille levittäydyttiin nukkumaan kuka minnekin mahtui. Miehet turisivat vielä asioitaan keittiösyvennyksessä, Kalevi oli väsynyt matkasta ja kaikista ihmeellisyyksistä. Hän käsitti, että oli tapahtumassa jotakin suurempaa, josta kaikki olivat puhuneet jo kuukausia. Tätä se varmaan oli, hän ajatteli ja uni vei viimein voiton väsyneestä matkamiehestä. Aamulla Kalevin herätessä olivat miehet jo lähteneet töihin kaivokselle ja vanhemmat pojat ilmoittautumaan kouluun. Aamupalan jälkeen lähdettiin äidin kanssa katsomaan uutta asuntoa. Ulkona Kalevi katseli hämillään ympärilleen. Pihalla oli jo saman ikäisiä lapsia kisaamassa ja kiljuen ja huutaen tutkittiin uusia leikkipaikkoja. Uusi koti olisi seuraavassa talossa ja avain saataisiin lämpökeskuksen hoitajalta. Lämpökeskus, jota yleisemmin kutsuttiin pannuhuoneeksi, sijaitsi uuden kotitalon vieressä. Se oli valkoinen betonirakennus, jossa oli korkea savupiippu. Pannuhuoneen tehtävänä oli jakaa lämpöä kylälle, polttoaineena oli tuolloin vielä puu. Valtavat rimakasat oli tuotu lopetettavalta sahalta pannuhuoneen seinustalle, lisäksi toisella puolella olivat pitkät halkopinot. Kipinät sinkoilivat Käveltiin uuden pihamaan poikki laitokselle, ympärillä tuoksui betoni, maali ja kaivettu maa. Mentiin harmaasta ovesta sisään ja silloin kuului valtava rumahdus. Kalevi pelästyi ja tarrasi äidin käteen. Kipinät sinkoilivat lattiassa olevasta luukusta, lämmityksenhoitaja oli juuri kaatanut halkokärryllisen toiseen uuninpesään. Hän sysäsi luukun kiinni, vilkaisi tulijoihin ja sanoi: Huomenta, sitäkö ollaan tulossa etelästä Savon maisemiin? Niin ajateltiin, täällä pitäisi olla ne asunnon avaimet, vastasi äiti. Nimen saatuaan harmaapäinen lämmittäjä opasti ovelta: Mänettä tuohon talloon, keskimmäesestä portaasta yläkertaan, vasen ovi, se on teijän uus lukkaali. Kalevi ei oikein tällaista murretta ymmärtänyt, mutta äiti kaiketi käsitti, koska lähdettiin astelemaan sinnepäin. Juuri kun päästiin ulko-ovelle, astui siitä pitkä ja muutenkin suurikokoinen mies. Hän oli Kalevin mielestä niin pitkä, että tuntui kuin pituus ei päättyisi milloinkaan. Huomenta, mies sanoi möreällä äänellä pitäessään ovea auki tulijoille. Huomenta, vastasi äiti ja melkein niiasi samalla. Pitkä mies oli kaivosesimies, joka oli muuttanut Pohjois- Karjalan pääkaivokselta ja oli vaimoineen portaikon ensimmäisiä

12 asukkaita. Äiti tiesi tämän, kun isä oli etukäteen kertonut. Kalevi oli havaitsevinaan tapaamisessa lievää pelonsekaista kunnioitusta. Uuteen asuntoon Portaikko kiilsi uutuuttaan. Lattiat ja portaat oli päällystetty harmaalla korkkimatolla, seinät oli maalattu valkoisiksi. Ensimmäiseltä tasanteelta pääsi kahteen alakerran asuntoon, kiivettiin välitasanteelle, jossa oli korkeat ikkunat molemmin puolin ja vielä viimeiste kuusi porrasta oman asunnon ovelle. Äiti avasi siniharmaan oven huoneistoon, josta tulvahti vastamaalatujen ja lakattujen pintojen tuoksu. Lakattu lautalattia kiilsi häikäisevästi, varovasti tutkittiin huoneita. Olohuone tuntui valtavan kokoiselta, suuruutta lisäsi iso ikkuna, joka oli takapihalle, pellolle päin. Oli kaksi makuuhuonetta, joista suurempi pihan puolella, läpikuljettava pieni keittiö, vaatekomero ja tietenkin vessatila. Kalevia tämä kaikki uusi pelotti. Koska me lähdetään takaisin kotiin?, hän tivasi äidiltä. Tämä on meidän uusi koti, ei mennä enää takaisin, äiti vastasi. Eikö koskaan?. Kalevi vielä tiukkasi. Kyllähän me siellä vielä käydään ja onhan mummolakin siellä vielä, lohdutteli äiti. Muuttoautojen virta täytti kylän tiet. Kuljettajat etsivät kuormiensa osoitteita. Isä kävi opastamassa oman muuttokuormansa oven eteen, siinä olivat lisäksi naapuriin muuttavan Suomelan perheen huonekalut. Rekka-autossa oli suuri sininen perävaunu ja punainen hytti, siinä riitti Kaleville ja muille pihan lapsille katseltavaa. Kun tavarat oli saatu sisälle ja huonekalut kutakuinkin omille paikoilleen, oli huoneistossa vielä aution näköistä, koska asunto oli parisenkymmentä neliötä suurempi, kuin etelän kaivoksella, eikä huonekaluja riittänyt joka huoneeseen, verhoista ja muista puhumattakaan. Jopi muutti naapuriin Toivosen Jopi muutti seuraavana päivänä naapurihuoneistoon. Jopi oli pari vuotta Kalevia vanhempi ja tuttu jo entuudestaan. Poikien isät olivat työkavereita ja tuttavia jo nuoruuden ajoilta. Muutamia päiviä muuton jälkeen, kun kirkonkylältä ja lähikaupungista oli ostettu lisää huonekaluja ja muuta tarpeellista, alkoi elämä asettua uomiinsa. Toivosen Jopin kanssa alettiin tutkia uutta ympäristöä. Ensimmäisenä kohteena olivat kellaritilat, jonne kuljettiin

13 portaikon alapäästä olevasta suuresta ovesta. Väliaulassa oli pieni yleinen varastotila ja sähköhuone. Kahtapuolen olivat suuret rautaovet, joiden takana pitkältä tuntuva käytävä. Toisella puolella olivat verkkokellarit ja toisella puolella perunakellarit. Toisessa päässä oli kolme suihkuhuonetta ja suuri pyöräkellari. Talon toisessa päädyssä oli vielä askartelukellari omalla sisäänkäynnillä. Kellaritilat pääsivät arvoonsa sadepäivien leikkipaikkoina vielä vuosien ajan. Suosituimpia olivat sokko- ja piiloleikit. Pihamaan keskellä oli punainen hiekkalaatikko. Kolme pitkulaista ja korkeahkoa kiveä oli jätetty pihaan leikkejä varten ja kiipeilyyn soveltuivat erinomaisesti kaksi mattotelinettä, joissa alinomaa oli joku roikkumassa. Kuusi - seitsemän koivua oli jätetty pihaan kasvamaan. Yksi niistä kasvoi melkein kiinni seinässä. Sen oksat osuivat miltei Kalevin makuuhuoneen ikkunaan. Talon takana oli alaspäin viettävä nurmikenttä ja muutamia koivuja. Pannuhuoneen, eli pannarin ympärillä riitti katseltavaa. Uskaltauduttiin tien yli halkopinoille katsomaan, kun lämmittäjä teki työtään, tai halkoauto toi lisää polttopuita. Halkopinot päättyivät ennen suuren rinteen alapäätä. Rinne sai nimen "Vuori" ja sille uskallettiin jo kiivetä. Vuorelta näkyi kauas, melkein koko kylä. Järvikin siinteli kauempana kattojen lomasta. Kavereista ei ollut puutetta. Etelän kaivokselta oli tullut paljon tuttuja ja pian tutustuttiin muualtakin tulleisiin. Valtaosa oli etelästä tulleita, mutta paljon väkeä saapui myös Pohjos- Karjalasta, Pohjanmaalta ja Lapista. Siirtokarjalaisetkin jo muuttamaan tottuneina etsivät vielä paikkaansa. Savolaisuutta ei kylällä vielä juurikaan huomannut, vaan valtamurteena kaikui tuo varsinaissuomalaisten omituinen sätkätys.

14 Joulu Kauan odotettu Joulukin saapui vihdoin kaivoskylään. Kalevi oli toivonut rattikelkkaa ja olipa siitä kirjoitettu joulupukillekin. Kalevi oli toimittanut äidin vaatimat pikkuaskareet, prikulleen, jotta ei tarvitsisi ilmoittaa joulupukille mistään tuhmuuksista. Jouluaatto oli jännittävä. Aamupäivällä äiti laittoi pojat ulos, pois sisältä pyöriskelemästä. Käytiin Vuorella laskemassa mäkeä muiden lasten kanssa ja puheet liikkuivat tulevassa aattoillassa. Puheltiin, mitä joulupukki kullekin toisi. Toiveina oli enimmäkseen lelujen lisäksi suksia, rattikelkkoja ja luistimia, olipa joku toivonut oikeata lentokonetta ja laivaakin, mutta ne olivat toisten mielestä mahdottomuuksia.

15 Radiota kuunneltiin Päivällä puoli kahdentoista aikaan täytyi kaikkien olla sisällä, koska joulurauha julistettaisiin keskipäivällä. Silloin ei enää saisi metelöidä. Kotona kuunneltiin hartaasti radiosta joulurauhan julistus, jonka jälkeen syötiin joulupuuro kanelin, sokerin ja maidon kera. Äiti sai tällä kertaa mantelin poikien harmiksi. Päivä tuntui loputtoman pitkältä. Radiosta kuunneltiin joululauluja ja -kuvaelmia. Parasta olivat kuitenkin Noita Nokinenän seikkailut, joita seurattiin korva kiinni radiossa. Ilta alkoi jo hämärtää ja keittiöstä alkoi tulvia herkullinen ruoantuoksu. Äiti kattoi joulupöydän täyteen herkkuja ja vaati, että kaikkea täytyi maistaa edes vähäsen. Täysvatsaisina sitten siivottiin keittiö pukintuloa varten. Iltakuuden jälkeen katseltiin ikkunasta, josko pukki jo tulisi. Monet pukit kulkivat kulkuset kilisten pitkin kylän raittia, pelokkaita lasten kasvoja kurkisteli ikkunoista. Jännitys oli suuri, kun pukki kääntyi kotitalon pihaan päin, mutta menikin toiseen portaikkoon. Isä häipyi jonnekin, sanoi lähtiessään, että täytyisi mennä pitämään poroja, jos kerkeäisi pukki meilläkin käymään.

16 Sinivalkoinen rattikelkka Viimein ilmestyi kookas joulupukki kotiportaikon eteen. Isä ilmestyi kellariin menevän portaikon ovesta ja kummankin kädet kävivät, kun neuvottelua pidettiin. Eteisen ovi kävi ja isä ilmestyi hengästyneenä eteiseen. Saattaa se pukki keretä meillekin, hän puuskutti. Äiti komensi isoveli Kaken ja Kalevin olohuoneen sohvalle istumaan. Kake virnuili, kuin jotain tietääkseen, mutta Kalevi istui kuin tulisilla hiilillä. Ovelta kuului koputus. Alahan Kalevi mennä avaamaan, äiti kehotti. Enkä mene, parkaisi Kalevi. No mennään yhdessä, sanoi äiti. Kalevi avasi oven. Porrastasanteella seisoi tosiaan joulupukki ruskea kangassäkki kädessään, mutta rattikelkkaa ei näkynyt. Hyvää joulua, toivotti pukki ja isä kehotti pukkia tulemaan peremmälle. Pukki astui eteiseen ja avasi säkkinsä. Täällä olisi näitä lahjoja ja eräs pieni mies oli toivonut rattikelkkaa, mutta katsotaanpas mitä täällä kirjassa sanotaan. Jahaa, Kalevi on repinyt uudet ratsuhousut polvista mäkeä laskiessaan ja äiti on ollut erittäin vihainen, joten jouduin jättämään kelkan Korvatunturille, haasteli pukki. Kalevilta pääsi itku ja pukkikin hieman säikähti, hän sanoi: Koska poika on käyttäytynyt muuten kiltisti, lähetin tonttuni hakemaan kelkan Korvatunturilta, se lienee jo oven takana. Joulupukki avasi oven ja tosiaan, siinä se oli, sinivalkoinen rattikelkka! Isä nosti sen eteiseen ja Kalevi istui heti kelkan päälle, käänteli rattia, kokeili käsijarrua ja oli intoa täynnä. No, mikäs unohtui, kysyi äiti. Kiitos, sanoi Kalevi pukille ja kumarsi, kuten oli opetettu. Ja sitten huomenna mäkeen, sanoi pukki ja läimäytti kevyesti paksulla, mustalla muistikirjalla Kalevia päälaelle. Isä sai perinteisen partavetensä ja villasukat, äiti silkkihuivin ja aamutossut. Kakelle pukki toi luistimet ja Mekano -rakennussarjan. Kalevi sai lisäksi peltisen Volkswagen -paketiauton. Vuosia myöhemmin Kalevi sai tietää, että joulupukki oli ollut naapuritalon Kuuselan Pekka, joka oli työssä kaivoksen yläkorjaamolla. Isä oli teettänyt myös rattikelkan hänellä, Pekka kun oli metallimies. Kisat Hovin hiihtokisat olivat talven suurin urheilutapahtuma koulun kilpailuja lukuun ottamatta. Mäenlaskutaito opittiin jo varhain Vuorella, johon isot pojat olivat rakentaneet hyppyrimäen vauhdinottotorneineen. Pisimmät hypyt kantoivat aina kolmentoista metrin tuntumaan.

17 Pienemmille laskijoille riitti pelkkä alastulorinteen laskeminen ja pystyssä pysyminen tienhaarassa olevan talon kohdalle asti. Hovinhiihdot järjesti yleensä konttorihenkilöstö. Itseoikeutettu kilpailujen johtaja ja kuuluttaja oli Tuunasen Matti. Tuunanen työskenteli kaivoksella ostajana ja oli ollut jo Petsamon kaivoksilla töissä ennen sotia. Hän oli myös tullut etelän kaivokselta. Hänen "pekkatiilikaismainen" äänensä loi urheilutapahtumiin oikean kisatunnelman. Luetellessaan tuloksia tuntui, että kysymyksessä oli vähintään Suomenmestaruus. Maaliskuun alkupuolella olivat ensimmäiset kisat. Hovin maastoon oli tehty erimittaisia latuja muutamasta sadasta metristä aina pariin kilometriin asti. Pienimmille, alle kouluikäisille oli tehty noin kolmensadan metrin mittainen lenkki Hovin navetanpäädyn ja kylätien väliin. Kisat aloitettiin siten, että pienimmät ja kärsimättömimmät hiihtivät ensin. Lapset laitettiin peräjälkeen, noin kahdenkymmenen hengen jonoon. Lähtö tapahtui yhtä aikaa ja sitten hiihdettiin peräkanaa pelto ympäri sen kummemmin tönimättä ja tuuppimatta. Voittaja oli ensimmäisenä maaliin saapunut ja niin edelleen.

18 Vihreä Citroen vaihtoon Kalevi oli lähtenyt seitsemäntenä ja oli siis seitsemäs. Joku koiranleuka väitti, että herrojen lapset oli laitettu tarkoituksella kärkeen hiihtämään. Saattoipa siinä olla perääkin, mene ja tiedä. Sijoituksilla ei ollut silloin merkitystä, koska kaikki palkittiin kuitenkin. Asia erikseen olivat vanhemmat hiihtäjät, jotka olivat hiihtäneet koulun kisoja ja hakivat revanssia toinen toisistaan. Sarjoja oli yhteensä viisi. Vanhemmat lähtivät puolen minuutin välein, joten sunnuntaiiltapäivä oli jo pitkällä ennen palkintojenjakotilaisuus. Hovin sisäänkäynnin portaat olivat kuin tehty palkintojenjakoa varten. Tuunasen Matti kapusi megafoneineen ylimmälle tasanteelle ja aloitti kuulutukset sarjoittain, pienimmät ensin. Kädestä pitäen haettiin palkinnot, kolme ensimmäistä sai mitalit ja vaaleanpunaisen toffeepussin, kaikki muut pelkän toffeepussin. Tuunasen avustajina oli konttorin rouvia, joten palkintojenjako sujui nopeasti. Pettyneitä kasvojakin näkyi isompien hiihtäjien joukossa, kenelle oli otettu väärä aika, joku ei saanut latua edellä hiihtäneeltä, kaatumisista puhumattakaan. Kake ja Kalevi säästivät pussinsa kotona aukaistavaksi. Tiedettiin, että pussin sisällä oli pieni muovinen leikkiauto, jota pussin päältä tunnusteltiin. Kake arveli, että hänellä olisi Kuplavolkkari, mutta Kalevin auton merkki ei tunnustelemalla selvinnyt. Keittiön pöydän äärellä pussit sitten avattiin. Kakella oli kirkkaanpunainen Volkkari. Kalevi kumosi koko pussin sisällön pöydälle ja sieltä ilmestyi vihreä Citroen, joka oli niin erikoinen auto, ettei moista oltu nähty kuin lehtien kuvissa. Autot vaihdettiin keskenään, mutta Kake joutui pulittamaan tästä hyvästä viisi toffeeta välimaksuksi.

19 Hovin kisoista muodostui jokatalvinen perinne. Kalevin parhaaksi sijoitukseksi jäi kolmas sija, hänen ollessaan ensimmäisellä luokalla koulussa. Yhtiön ukot Seuraavan talven kohokohta oli kaivosyhtiön mestaruushiihdot, jotka oma kylä sai järjestettäväkseen. Hovilta oli tehty latuja etelään päin, sahan ohitse, Valkeavuoren maastoon. Reitit oli merkitty erivärisin kreppipaperein. Viestihiihtoa varten oli poljettu lähtöladut yleisen saunan ja kotitalon väliin jäävälle kasvimaa-alueelle. Yhtiön miehet puursivat hiki hatussa latuja kuntoon. Yhtiön ukot, kuten nimitettiin ulkotöissä olevia työmiehiä, kehottelivat kylän poikia hiihtelemään tehtyjä latuja edestakaisin, jotta ne pysyisivät kunnossa. Olikin aika urakka hiihdellä parinsadan metrin mittaisia latuja edestakaisin; olihan niitä sentään kymmenkunta. Osanottajia tuli ympäri Suomen, eri tehtailta ja kaivoksilta. Hiihtäjät majoittuivat poikamiestaloille ja osa tuttavaperheisiin. Hoville oli kerääntynyt satoja ihmisiä seuraamaan talven suurtapahtumaa. Lauantaina oli kaivoksellakin tehty lyhyt työpäivä, jotta kaikki ehtisivät mukaan katsomaan ja kannustamaan omiaan. Sarjoja olivat: miehet yleinen, miehet yli 40-vuotiaat ja ikämiehet. Juvosen Jouko hiihti yleisessä sarjassa, hän oli etelän kaivokselta ja asunut samassa talossa, kuin Kalevi. Kun entisiä naapureita oltiin, pyysi hän pitämään kelta-punaista verryttelyasuaan hiihtonsa aikana, heillä kun ei ollut huoltojoukkoja. Kalevi laittoi keltaisen verryttelytakin päälleen, sen rinnassa luki punaisella: TUL, punaiset verryttelyhousut hän piti käsivarrellaan. Joku toimitsijana ollut ylempi toimihenkilö pysähtyi katsomaan Kalevia. Punainen verenperintönä isän ja äidin kautta, hän sanoi. Ympäriltä kuului naurunpyrskähdyksiä, mutta Kalevi ei tällaista hilpeyttä ymmärtänyt, mitä lie olleet aikuisten juttuja. Vuosia myöhemmin tämäkin letkautus hänelle selvisi.

20 Palkintojenjako ruokalassa Sunnuntaina oli vuorossa viestihiihto. Yhteislähtö oli hienoa katseltavaa! Lumi vain pöllysi, kun miehet kiihdyttivät kohti kaislikon laitaa, josta reitti jatkui yksilatuisena koskenvartta pitkin ohi sahan ja sieltä Valkeavuoren maastoon. Sahalla oli puhelin, jolla yhtiön autonkuljettaja Mannila antoi väliaikatietoja Tuunasen Matille Hoville. Matti sitten kuulutti megafonilla tietoja yleisölle. Erot kasvoivat melko suuriksi pienten ja suurempien laitosten välillä.

21 Palkintojenjako tapahtui iltapäivällä kaivoksen ruokalassa, joka oli tupaten täynnä väkeä ja osa jäi vielä ulkopuolelle. Palkintojenjaon päättyessä oli ruokalan pysäköintialue harmaana pakokaasuista, kun busseja lämmiteltiin kireässä pakkassäässä kotimatkaa varten. Isä hyvästeli vanhoja kavereitaan, Kalevi istui potkukelkassa odottelemassa, naapuritkin potkuttelivat poikineen kotiin päin. Olisikohan ollut kisan makua, kun viimeinen ylämäki mentiin juosten ja helpottavaa alamäkeä laskettiin suoraan kotiportaikon eteen, sopuisasti yhtä aikaa. Miehet koettivat pidätellä hengästymistään, vaikka kyllähän kilometrinkin pinnistys voimille otti.

22 Sukset Lopputalvesta Hovilta kaislikolle ja kasvimaille päin oli jo tehty hyviä mäenlaskulatuja. Hankiainenkin kantoi hyvin ja oli mukavaa lasketella ja kurvailla töyräiden ja itse tehtyjen hyppyreiden yli. Kalevi oli laskettelemassa kaverinsa Rossin Eskon kanssa, harmitti vain, kun Eskolla olivat uudet kapeahkot Järvisen sukset ja itsellä oli veli Kaken vanhat Lampiset, joita oli paikkailtu pellin palasilla ja vielä lisäksi oikean jalan suksi oli toista kannasta parikymmentä senttiä lyhyempi. Hypittiin hyppyreistä ja aina Esko lensi metriä pidemmälle, kuin Kalevi. Tämä harmitti Kalevia suunnattomasti. Niinpä hän sanoi Eskolle: Kyllä määkin hyppäisin yhtä pitkälle, jos mulla olis tuollaiset jäykät hyvät sukset, saanko mä kokeilla? Isä on kyllä kieltänyt lainailemasta, mutta voithan sä kokeilla. Intoa täynnä oleva Kalevi kiinnitti uudet Järviset monoihinsa, otti sauvat ja kiipesi korkeimmalle töyräälle, josta oli matkaa hyppyriin reilut kolmekymmentä metriä. Silmät innosta kiiluen, hän alkoi lykkiä vauhtia, työnsi ja työnsi, kunnes huomasi, että vauhti oli hyppyriin nähden liiankin kova. Enää ei ollut mahdollisuutta jarrutella, joten hän tavan mukaan heitti muutamaa metriä ennen hyppyriä sauvat pois. Enää olisi jäljellä ponnistuksen ajoitus. Hän ponnisti lyhyillä vahvoilla jaloillaan elämänsä hypyn, tai siltä se ainakin tuntui. Seuraava asia minkä Kalevi tajusi, oli omituinen rusaus, kun hän nosti päätään lumihangesta. Katsoessaan eteensä, hän näki kaksi parikymmensenttistä suksen kärkeä valumassa mäkeä alaspäin, kummankin kärjessä luki Järvinen. Nyt ne katkes! huusi Esko sydäntä särkevästi, Mitä isä nyt sanoo? Kalevin sydän hakkasi, mitäs nyt tehdään? Kuule, sanoi Kalevi, etitään ne käret ja mennään meijän kellariin paikkaamaan ne sukset, siellä on ohutta peltiä. Niinpä etsittiin suksien osat ja kannettiin Kalevin kotitalon kellariin. Kalevi kävi muina miehinä kotona juomassa lasillisen vettä ja sieppasi kellarin avaimet eteisen naulakosta. Isä oli joskus leikellyt vanhoista kurkku ja punajuuripurkeista pellin palasia lähinnä juuri suksien korjausta varten. Niinpä pojat leikkelivät jäykillä peltisaksilla sopivat palaset molempiin suksiin. Olivathan he nähneet suksien korjausta, joka näytti jopa helpolta, mutta ei se ollutkaan niin. Suksen kärki ei meinannut millään pysyä peltien välissä, mutta kun pieniä

23 nauloja lyötiin tarpeeksi ja vielä varmistettiin parilla pahvinaulalla, voitiin todeta, että sukset olivat miltei uudenveroiset. Uskottavuutta lisättiin vielä sivelemällä tervaa peltien päälle. Kalevi oli helpottunut, taas selvittiin ja Eskokin sanoi uskaltavansa mennä kotiin. Illalla äiti kyseli, oliko läksyt tehty ja oliko mäessä ollut mukavaa? Vastattuaan normaalin joon, Kalevi kuuli ovikellon soivan. Kukahan siellä tähän aikaan soittelee?, ihmetteli äiti, kellohan on jo yheksän. Äiti meni avaamaan ja ovella seisoi Rossin Esko ja isänsä Ville, poikien paikkaamat sukset kainalossaan. Ville oli vihaisen näköinen. Eskon mukkaan se on tuo Kalevi katkonna nämä uuvet sukset, että tulin kysymään pittääkö se paekkasa? Äiti oli kauhuissaan. Ei Kalevi ole mittään puhunut, onko se totta? Se oli vahinko, sanoi Kalevi itkua tihertäen, mutta mehän korjattiin ne. Niinhän työ korjasia, mutta nämä ei ou lähellekkään uuven veroset, että sitä minä vaan, että korvoottako uusien hinnan, niin sitteihen vaehosta minen ota mittään? Kalevi oli ihmeissään, mutta äiti oli ihmeen rauhallinen. No, mitä ne uuvet maksaa, meillä ei oo nyt rahhaa kotona, mutta isäntä käypi huomenna tuolla konttorin kassalla, tu0n sen rahan huomenna. Ville kertoi hinnan ja sanoi tuovansa korjatut sukset Kalevin käyttöön, mutta äiti sanoi, ettei tarvitse. Esko oli koko ajan katsellun portaikon kaiteita, eikä tästä asiasta koskaan enää puhuttu. Villen ja Eskon lähdettyä Kalevi oli varma, että nyt tulisi selkäsauna. Äiti kyseli perin pohjin tapahtumat huonoista suksista ja muista jutuista, hänhän halusi vain hiihtää ja laskea hyppyreistä. Äiti napautti vain kerran päälakeen ja sanoi: Olet sinä semmonen Kalevi. Seuraavana päivänä Kalevi sai uudet sukset siteineen; ne olivat Lampiset. Talvi Hiihtämisen ohella kuului talviharrastuksiin myös luistelu sekä kotipihalla pelattavat jääkiekko-ottelut. Talon lapsista muodostettiin joukkueet, tytöt mukaan lukien ja olipa mukana muidenkin talojen lapsia. Suksisauvat iskettiin pihamaahan maaleiksi. Pihamaa oli pitkä, joten pelikenttää jatkettiin sen mukaan mitä enemmän oli pelaajia. Pelivälineninä oli itse tai isien tekemät mailat, olipa joillakin ihan kaupasta ostetut OLA tai ALA- merkkiset mailat. Honkasen Repa sai pelata isoveljensä Toronto-mailalla, joka oli pidempi kuin pelaaja itse, mutta se ei haitannut, sillä merkkimailalla pelaava oli aina muihin nähden erikoisasemassa.

24 Isoveli Kake oli tehnyt Kaleville koulun veistotunnilla joululahjaksi mailan. Kun mailaa jouluaattona kokeiltiin, huomattiin, että sen varsi oli niin paksu, etteivät Kalevin sormet yltäneet varren ympäri. Poru oli niin kova, että isä joutui vielä samana iltana höyläämään alakerrassa varren ohuemmaksi. Pelivälineenä oli kumipallo, tai pyöreästä halosta sahattu puukiekko, joka oli tervattu mustaksi Siitosen Heikin kellarissa. Kiekkoja sahattiin kerralla useamman sarja, koska peliä kohden saattoi tarvita viisikin kappaletta, sillä kiekot halkesivat helposti. Alatalon Matias oli tehnyt superlonpatjasta ja pahvista oikean näköiset maalivahdinsuojat. Hän toimi vakituisena maalivahtina. Muut käyttivät polvisuojina housun sisään, polvien alapuolelle työnnettyjä viikkolehtiä. Vanhimmat pelaajat muuttelivat sääntöjä sitä mukaa, kun peli eteni itselleen edullisemmaksi. Aina kyllä yritettiin tehdä tasavahvat joukkueet, jotta mielenkiinto pelaamiseen säilyisi.

25

26 Potkurijunat Toinen joukkuelaji oli potkukelkkamäenlasku. Kaupoilta päin tultaessa noustiin mäen päälle, josta alkoi pitkä alamäki, joka jatkui kahden lamellitalon ohitse, teki pannuhuoneen kohdalla mutkan ja jatkui punaisen muuntajakopin ohitse tasamaalle. Tasaista jatkui yleisen saunan pihaan asti. Hyvällä jäätikkökelillä ja kunnon vauhdilla pääsivät taitavimmat potkuttelijat aina saunan pihaan asti. Vauhdinotto täytyi lopettaa tietyssä paikassa, ylimmäiselle talolle menevän polun kohdalla. Junakilpailu oli laji erikseen. Siinä laitettiin potkukelkat peräjälkeen, viidestä kymmeneenkin yhteen junaan, kuitenkin niin, että oli kaksi joukkuetta. Itseoikeutettuja vauhdinantajia olivat Siltalan Raipe ja Rantasen Hantta. nämä vahvat jässikät antoivat kovan alkuvauhdin. Sääntönä oli, että kiilata ei saanut ennen pannuhuoneen mutkaa. Voittaja oli se joukkue, joka pystyi kiilaamaan toisen joukkueen ulos ja jatkamaan matkaa niin pitkälle, kuin pystyi. Saattoipa joskus viikonloppuna joku näkäräisessä oleva ohikulkeva raavas kaivosmieskin ryhtyä vauhdinantajaksi. Tulipa joku kyydissä aivan alas asti, ja sekös oli hauskaa, kun aikuiset eivät lasten rientoihin muuten liiemmin osallistuneet. Teräväkärkiset potkukelkat, eivät ihme kyllä aiheuttaneet mitään vahinkoja, vaikka meno oli välillä hurjanlaista. Nurmekset jalkaan Luistelu, tai paremmin sanottuna, luistelun opettelu oli myös suosittu talviharrastus. Toisilla oli jo oikeita hokkareita, mutta yleisimmät luistimet olivat Nurmekset, jotka kiinnitettiin monoihin siipimuttereiden avulla. Kalevi oli saanut serkkupojalta Salosta käytetyt matalateräiset harjoitusluistimet. Kisaniemessä sitten nilkat väärällään opeteltiin luistelun jaloa taitoa. Siellä oli pieni kaukalokin, jonka laita oli vajaan puolen metrin korkuinen, mutta siellä käytiin kuitenkin kylien välisiä jääkiekko-otteluita sankan yleisömeren kannustamana. Ennen kuin kisaniemen jää oli valmis syksyisin, pelattiin saunan rannassa, mikäli jää vain nipin napin kesti. Toinen paikka oli valtatien puolella oleva pieni suolampi, joka jäätyi syksyisin aina ensimmäisenä.

27 Vehkalampi Ehdottomasti jännittävin paikka luisteluun oli Vehkalampi. Se sijaitsi kaivoksen pääkuilun ja apukuilun välisessä maastossa. Lampi oli jo osittain täytetty kaivoksen rikastamon jätehiekalla, mutta vapaata vettä oli vielä runsaasti. Mataluutensa vuoksi se kuitenkin jäätyi nopeasti. Se oli kiellettyä aluetta, mutta kaivoksen päälliköt katsoivat asiaa urheilullisesti läpi sormien. Pitihän kylän pojilla olla tekemistä! Viikonloppuisin oli hiljaista, kuului vain rikastamon tasainen humina, sekä pieni kolahdus, kun malmihissi tyhjensi lastinsa tornissa olevaan malmisiiloon. Keskellä viikkoa oli apukuilulla jatkuvaa toimintaa. Nostokone toimi jatkuvasti nostaen tornisiiloon kaivoksen sivukiveä, jota yksi kuorma-auto siirsi niin sanottuun ruukkupenkkaan. Syystalven hämärissä pojat luistelivat aivan kuilun eteen katselemaan työntouhua. Välillä hissi nosti kaivosmiehiä hakemaan maan päältä rakennustarvikkeita maan alle vietäväksi. Kypärälamppujen valot vain vilkkuivat, kun mustanaamaiset miehet tekivät työtään. Joskus miehet tulivat juttusille poikien luo, tai kutsumaan savutunnille, koska kaivosta täytyi tuulettaa räjäytysten jälkeen. Maan alta kuului silloin tällöin kumeita räjähdyksiä, kun kiveä särjettiin ja kuilusta tulvi harmaata kitkerää savua.

28 Työisä Kavereiden isät, tutut miehet näyttivät niin erilaisilta likaisine haalareineen ja mustine naamoineen, kuin kotioloissa. Jo silloin Kalevi tiesi, että tämä oli eri maailma, kuin kotipiha, jossa kaikki olivat normaalin näköisiä ja puhtaita. Isäkin oli joskus kaivosvarusteissaan katselemassa poikien luistelua. Hänkin näytti niin erilaiselta, kuin kotona, joten Kalevi päätteli, että on erikseen koti-isä ja työisä. Männistön Penan isä oli nostokoneenhoitajana ja joskus luistelun loputtua päästiin käymään nostokonehuoneessa Penan isän luvalla. Niin suurta vaijerikelaa ei kukaan pojista ollut aiemmin nähnyt. Se näytti valtavan kokoiselta täyttäen koko suuren huoneen. Vaijerin täytyi yltää yli neljänsadan metrin syvyyteen. Ammattimiehen ylpeydellä Penan isä käytti nostokonetta. Tottuneesti hän käsitteli vipuja ja jarrukahvoja, paineli välillä joitakin nappuloita ja ehtipä välillä vastaamaan puhelimeenkin. Myöhemmin Vehkalampi täyttyi rikastamon jätehiekasta ja tämäkin luistelupaikka nousi useita metrejä muusta maanpinnasta korkeammalle. Kaivosonnettomuuksia

29 Alkuvuosina sattui muutamia kaivosonnettomuuksia, jotka järkyttivät kylän elämää. Kolme kaivosmiestä oli saanut surmansa räjähdysonnettomuudessa maan alla. Kalevikin kuunteli uteliaana, kun miehet keskustelivat vakavina asiasta pihamaalla. Äidinkin ilme oli joskus huolestunut, kun isä sattui olemaan töissä. Elämä pysähtyi kaivoskylässä vuosikymmenen lopulla toukokuussa. Kaivoksen pilli alkoi huutaa yhtäjaksoisesti iltapäivällä ja ihmisiä kerääntyi pihamaille uteliaina kuuntelemaan mitä oli tapahtumassa. Pannuhuoneenhoitaja ilmestyi vakavana työpaikkansa ovesta. Siellä on tapahtunna jottain vakavoo kaivoksella, hän sanoi. Ihmiset hätääntyivät silminnähden. Isä on iltavuorossa, kun vaan ei olisi mitään sattunut, sanoi äiti Kaleville. Puolijuoksua lähdettiin kaivokselle päin. Essolla joku tiesi sanoa, että kaivoshissi oli pudonnut ja viisi miestä kuollut. Hissi oli pudonnut heti vuoron alussa. Äiti oli kalmankalpea ja Kalevikin niiskautteli mennessään kaivoksen portille. Sieltä näkyi kuinka miehiä juoksenteli ympäriinsä kaivospihalla. Viltteihin käärittyjä myttyjä nosteltiin kuorma-auton lavalle. Kun vaan ei meidän isä olisi tuolla, puhelivat ihmiset hädissään toisilleen. Äiti ei osannut sanoa mitään. Kuorma -auto lähti liikkeelle kuilun edestä, se ohitti hätääntyneet ihmiset ja lavalla näkyi useita vilttikääröjä. Auton mentyä lähestyi märkä ja likainen miesjoukko porttia. Kalevi tunnisti heti, että isäkin oli joukossa. Kovalla ja omituisen kimeällä äänellä kukin selitti omaisilleen, mitä oli tapahtunut. Kivikappa oli pudonnut kuiluun jonkin osan irrottua siitä ja vienyt mukanaan viisi miestä surman suuhun. Isäkin oli ollut kivikapassa menossa alas kuiluun, mutta laskettu pois, kun joidenkin muiden täytyi päästä ennemmin. Myöhemmin, kun Jussilan Kalle kävi usein kylässä, miehet muistelivat tätä tapahtumaa. Se oli Jumalan varjelus, että siitä selvittiin, oli hänellä tapana sanoa. Sen asian joutui isäkin myöntämään. Sauna Kaivoskylän sauna- ja pesularakennus sijaitsi korkeahkolla rantatörmällä aivan lahden pohjukassa. Se oli ruskeaksi maalattu ja osa seinistä oli läpinäkymätöntä lasitiiltä. Länsipuolen päädyssä oli pesulanhoitajan asunto, sitten oli suuri, läpimentävä halkoliiteri. Liiteristä pääsi varsinaiseen lämmityshuoneeseen, josta kiuas lämmitettiin. Se oli niin suuri, että sillä lämmitettiin kahta löylyhuonetta samanaikaisesti. Keskeltä rakennusta mentiin varsinaiselle saunaosastolle. Pukuhuoneita oli neljä kappaletta, miehille ja kaksi naisille. Aulassa oli saunanhoitajan työpöytä, johon maksettiin saunamaksu, ostettiin saunajuomat ja

30 tilattiin pesula-, mankeli-, ja kuivausvuorot. Pesula oli kahdessa kerroksessa, alakerrassa oli pesukone- ja mankelihuone, yläkerrassa suuri kuivaushuone. Lukemattomat kerrat joutui Kalevi äidin kanssa mankeloimaan ja vetämään lakanoita, kun ne oli ensin haettu kuumasta kuivaushuoneesta. Kalevi olisi tehnyt mitä muuta työtä tahansa mieluummin kuin tätä. Tilannetta helpotti se, että muutkin pojat joutuivat samanlaisiin töihin, tytöistä puhumattakaan. Vadelmalimpparia Saunassa käytiin yleensä keskiviikkoisin, joskus päästiin lauantainakin kylpemän. Konttorihenkilöille ja työnjohtajille oli varattu perhesaunat, mutta työväki sai tyytyä yleisiin vuoroihin. Saunamaksu oli aikuisilta viisitoista ja lapsilta kymmenen penniä. Vadelmalimonadi maksoi viisitoista penniä ja aikuisten käyttämä pilsneripullo hieman enemmän. Maksuista sai oikein virallisen lipukkeen, aikuiset vihreän ja lapset punaisen. Saunanhoitaja Aune, tai tuuraaja Esteri, pitivät saunankäyttäjät kurissa ja nuhteessa. Esimerkiksi liiallista alkoholinkäyttöä ei juurikaan esiintynyt. Saunaan tultaessa katsottiin aina mihin pukuhuoneeseen menisi. Vaatteista tunnisti, missä kaverit kulloinkin olivat. Saunassa oli yleensä vakiokävijät, vanhempia miehiä ja pikkupoikia. Vanhemmat miehet olivat yleensä maanpäällisissä töissä, eivätkä saunoneet joka päivä, kuten kaivoksessa työskentelevät nuoremmat miehet. Pojat kävivät mielellään saunassa, siellä sai kuunnella miesten juttuja, jotka yleensä koskivat sota-aikaa, sivuttiinpa joskus kansalaissotaakin. Jotkut vanhemmista miehistä muistivat tämänkin tapahtuman. Karvahattu ja rukkaset Löylyssä istuttiin yleensä alimmalla lauteella, kun innokkaimmille toimitettiin lisää löylyvettä ylälauteelle. Joskus oli löylykisatkin Piirolan Matin ja Työnvoiman kaupanhoitaja Mustolan kesken. Mustola voitti, koska oli varustautunut karvahatulla ja rukkasilla. Hän vetosi siihen, että päässä ja käsissä oli niin arka nahka, mutta selkä kestää. Kyllä se kestikin. Löylyttelyn jälkeen istuttiin pukuhuoneessa, miehet joivat pilsnereitään ja olipa jollakin joskus Jaloviinapullo tai Koskenkorvaakin, pojat joivat limonadia. Huoneen täytti

31 tupakansavu, hikikin tuoksui voimakkaana. Miehet puhuivat sotajuttujaan, tutuiksi tulivat Karjalan kannas, Petroskoi, Kollaa, Summa, Rukajärvi, Petsamo ja muut sotatantereet. Pojat olivat jo lukeneet kirjastosta lainaamiaan sotakirjoja ja tutut paikannimet saivat lisää uskottavuutta. Miehet olivat palvelleet eri rintamilla. Puhuttiin, että Suvelan Heikki olisi ollut kaukopartiomies. Pojat tiesivät, että kaukopartiomies oli sotilaiden eliittiä. Heikki ei koskaan osallistunut keskusteluihin, kuunteli vain myhäillen toisten juttuja. Tarina oli unohtua, mutta vuosia myöhemmin, kun Heikki oli jo kuollut ja pojat itsekin jo armeijan käyneinä istuivat iltaa Suvelan Oskun luona, pyysi Kalevi Oskulta Heikin sotilaspassia, ihan vaan nähtäväksi. Kalevi selasi harmaata, kauhtunutta passia. Kuvassa oli käkkäräpäinen nuorimies, alikersantti. Osanotto taisteluihin: 1. Talvisota, partiotoiminta Petsamon alueella. 2. Välirauha, rajavartiotehtävät. 3. Jatkosota, Rukajärven itäpuoliset tiedustelutehtävät. Näin tämäkin asia selvisi. Miesten tarinat joskus muuttuvat, koska pojat osasivat jo osan ulkoa. Mutta se ei haitannut, koska aina tuli jotain uuttakin juttua. Huulet sinisenä löylyyn Kesäisin saunottaessa oli uintikertoja sallittu vain kaksi, koska roskia tuli uimareiden jaloissa aivan liikaa. Uimaan mentiin saunan takaosasta, ensin oli rantatörmän jälkeen hiekkaranta, siitä vasemmalle kahden pukukopin välistä pääsi pari- kolmekymmentä metriä pitkälle laiturille. Sen päässä oli kolmen metrin korkuinen hyppytorni ponnahduslautoineen. Uida melskattiin niin kauan, kunnes huulet olivat aivan siniset ja sitten painuttiin löylyyn lämmittelemään. Joskus yritettiin kolmattakin kertaa livahtaa uimaan, mutta Aunen tai Esterin laskukone ei laskenut väärin. Silloin kun jalat olivat saunanhoitajan mielestä liian likaiset, suoritettiin uusintapesu portaille tuodussa sinkkiämpärissä ja jalat pyyhittiin vielä lattialla olevaan suureen rättiin. Talvisin pois lähtiessä kammattiin hiukset muodin mukaisesti otsakiehkuralle, joka pakkasessa jäätyi kovaksi kuoreksi. Sitä sitten ihailtiin kotiportaikon lasioven edessä peilaamalla. Käveltiinpä joskus kaivoksen ruokalalle asti näyttämään kampauksia, jotka useimmiten herättivät ansaittua hilpeyttä. Myöhemmin saunaan rakennettiin neljä löyly- ja pukuhuonetta. Puulämmityksestä luovuttiin ja löylyhuoneisiin asennettiin sähkökiukaat. Saunavuorot muutettiin perhesaunoiksi, mutta miehille jätettiin torstaiksi yleinen vuoro. Maksut perittiin suoraan palkasta.

32 Poliisi Kaivoskylällä oli kuusikymmenluvun loppupuolelle asti myös oma poliisi, tai oikeammin kutsuttuna polliisi. Hän asui Laitalaksi kutsutussa kerrostalossa, talon viimeisessä portaikossa, alakerrassa. Päätykamarin ikkunan vieressä oli sininen kyltti, johon oli valkoisin kirjaimin maalattu teksti Poliisi ja vieressä oli poliisin vaakuna. Poliisi ei ollut lainkaan pelottavan näköinen, päinvastoin, hän oli iloisennäköinen, kaljupäinen, tukeva mies. Poliisilla oli itselläänkin kolme poikaa. Kalevilla oli ensimmäinen kosketus virkavaltaan noin kuusivuotiaana. Eräänä syyskesän sunnuntaisena aamuna, noin puoli kymmeneltä, soi ovikello. Kalevi ryntäsi avaamaan luullen, että pojat tulisivat hakemaan lautantekoon rantaan, kuten oli lauantai-iltana sovittu. Hämmästys olikin melkoinen, kun ovella seisoi poliisi. Huomenta, onkkoon tiällä vanahempia kotosalla? hän kysyi. Oo-on, isä ja äiti, Kalevi vastasi silmät ymmyrkäisinä. Isä ilmestyi olohuoneesta eteiseen hämmästyneen näköisenä. Olisi tuota vähän assiita, sanoi poliisi. No mikä, mennään tänne olohuoneeseen, virkkoi isä. Kalevi meni kamariin jatkamaan askartelua ritsojensa parissa. Isä ja poliisi keskustelivat hiljaisella äänellä, kunnes isä korotti äänensä: Tuleppa, Kalevi tänne! poika astui olohuoneeseen, kaikki olivat vakavan näköisiä, myös paikalle saapunut äiti. Mitäs te eilen touhusitte? isä kysyi. Tehtiin lauttaa rannassa, vastasi Kalevi. Poliisi sanoi, että olitte olleet Siltalan Kaapon autotallilla ja nyt on kuulemma Ifasta tuulilasi rikki, tiukkasi isä. Niin tiijätkö tappaaksesta mittään?, kysyi poliisi, niin en minä kettään syyttele, mutta siellä olj ollunna muitae poekia, siä mukkaan lukien, hän jatkoi. Kalevi ei tiennyt mitä sanoa. Rannasta tultaessa oli kyllä juostu autotalleja ympäri, olipa joku saattanut käydä tallissakin, mutta ei hän, sen Kalevi muisti varmasti. Olisikohan ollut niin, että Siltalan Raipe, omistajan poika, olisi uskaltautunut talliin. Niin vain kuitenkin oli, että Kalevi ei tiennyt asiasta mitään. No, kakaseppa ulos, sanoi äiti. Minä en ainakaan, enkä tiijä kuka, sanoi Kalevi ja alkoi itkeä ääntäsärkevästi. Elekee itkettöö turhan taatta, sanoi poliisi, kyllä se siitä aekoo myöten selevii. Nii en minä kettään syyttele, mutta kun tuo velvollisuus vuatii, hän jatkoi. Poliisi poistui anteeksipyydellen. Kotona vallitsi vakava tunnelma vielä pitkään. Äiti yritti vielä Kalevilta udella tapahtumia, kun poika makasi hetekalla kasvot alaspäin nyyhkien. Isä ja äiti kuitenkin uskoivat Kalevin kertomuksen. Tapaus ei koskaan selvinnyt lopullisesti, vaikka kyllä Kalevi ja Kettusen Epi syyllisen lähes varmasti tiesivät.

33 Illan hämärtyessä Kaivoskylään alkoi ilmestyä autoja kuusikymmenluvun puoliväliin mennessä entistä enemmän. Alkuun ei ollut kuin pari autoa lamelleissa, joissa kuitenkin asui kaksitoista perhettä kussakin. Tarvittiin autotalleja, niitä rakennettiin neljä, kussakin oli kymmenen tallia. Talleihin oli rakennettu vinokatto, joka oli erittäin loiva, pituutta oli useita kymmeniä metrejä ja leveyttäkin kymmenkunta metriä. Loppukesästä, kun ei jaksettu enää uida, seilata lautoilla tai kahlailla kaislikoissa, täytyi keksiä jotakin muuta tekemistä. Lehtisen Ykä sen keksi; mikä olisikaan mukavampaa, kuin ajella polkupyörillä autotallien katoilla. Ympäristöstä löytyi rakennusjätettä riittävästi tikapuiden tekoon. Tehtiin myös luiska pyörien katolle nostamista varten. Päivällä ajelu ei tullut kysymykseen, vaan täytyi odotella iltaa. Elokuisen illan hämärtyessä pojat päättivät toimia. Kettusen Epi ja Lehtisen Ykä kiipesivät katolle. Alatalon Tapani ja Kalevi jäivät alas. Pojat laskivat köyden alas, ja niin neljä polkupyörää nousi katolle. Oli hieno tunne ajella yläilmoissa tasaisen laakealla katolla,

34 kurvailla ja kaarrella, sekä jättää kääntyminen aivan viime tippaan räystään kohdalla. Näin hauskaa ei ollut ollut koko kesänä, tämä voitti kaikki! Alatalon Tapani laittoi valot päälle pyöräänsä, hänellä oli uusi pyörä, jossa oli dynamo, valot ja pelit, jopa punainen takavalokin. Mitä mahtoikaan ajatella poliisi, joka oli tulossa perunkirjoitusmatkaltaan naapurikylästä? Pannuhuoneen kohdalla hän pysäytti sinisen Kuplavolkkarinsa ja keskittyi katsomaan. Autotallin katolla kiersi ensin keltainen valo, joka sitten muuttui punaiseksi, kunnes vaihtui taas keltaiseksi. Poliisi astui ulos autosta ja lähti kävelemään talleille päin. Helpotus oli suuri, kun hän näki, mitä oli tekeillä. Tämä ei siis ollutkaan univelan syytä. Poliisi asteli talleille ja huusi: Ja poejat saatana, välleen alas katolta! Pyöräily loppui heti. Tulukeehan näättämään nuamanna ja het paekalla, poliisi komensi. Pojat taluttivat pyöränsä nolon näköisinä räystäälle. Kenenkä keksintö se tämä olj, poliisi tiukkasi. Ei, kun me vaan ajeltiin, Kalevi sopersi. Antaas olla sitte viimenen kerta, kun tämmöstä tiettä. Olj se Tapani hyvä, että sulla on nuo valot pyörässäs. Tämä jiäköön tähän, kun ee mittään vahinkoo sattunna. Nyt puratta tikkkaat ja tuon luiskan ja toevottavasti ee tarvihe ennee tämmösestä huomauttoo, läksytti poliisi. Poliisi poistui paikalta ja pojat purkivat telineensä hiljaisina. Oliko sun pakko laittaa ne valot päälle?, kysyi Epi Tapanilta. Isä sanoi, että pimmeellä kuuluu käyttää valoja, Tapani vastasi. Hylsyt talteen Syyskuisina iltoina eripuolilta kaivoskylää alkoi kuulua kimakoita paukahduksia. Niiden alkuperää ei kukaan heti keksinyt, ainakaan ne eivät kuuluneet kaivokselta. Kalevi, Kettusen Epi ja Lehtisen Repa kyllä tiesivät mistä pauke johtui. Isot pojat olivat keksineet, että kun kiväärinhylsyn täytti vedellä, niittasi pään tiukasti kiinni ja heitti hylsyn nuotioon, niin veden kiehahtaessa hylsy räjähti pitäen ampumista muistuttavan äänen. Kiväärinhylsyjä oli kuulemma naapurikylän ampumaradalla pilvin pimein ja sinne oli noin kymmenen kilometrin polkupyörämatka. Perjantaina koulun jälkeen lähdettiin matkaan. Lehtisen Repa oli käynyt isojen poikien mukana radalla ja hän tiesi paikan. Ajettiin valtamaantietä viitisen kilometriä etelään, kirkonkylälle päin. Sen jälkeen käännyttiin Paloharjun risteyksestä oikealle. Hiekkatietä ajettiin pari kilometriä ja käännyttiin vasemmalle. Ohitettiin muutama maatila, isännät katselivat pihamailtaan ja arvasivat, että kaivoskylän pojilla oli taas jotain mielessä.

35 Tultiin suurelle, käytöstä poistetulle sorakuopalle, edessä oli pistooliampumarata ja sen takana kivääri- ja hirviampumarata. Poljettiin ampumapaikan viereen. Repa kumosi pyöränsä maahan, levitti kätensä ja hihkaisi: No niin, tässä on pojat kuteja! Maassa oli tosiaan satoja kiväärinhylsyjä, ne kiiltelivät iltaauringossa. Pojat katsoivat haltioituneena, tällaisesta aarteesta ei voinut uneksiakaan. Innolla kerättiin hylsyjä taskut täyteen. Kettusen Epi keksi vanhan ammuslaatikon, joka täytettiin järjestelmällisesti. Pojat laskivat, että nyt oli varmaan hylsyjä yli viiteensataan paukkuun ja voitaisiin lähteä kotimatkalle. Oma valtakunta Räjäyttelypaikaksi oli valittuvuoren alapuolella, kylätien ja autotallien välinen pusikko, joka oli poikien oma valtakunta. Sinne pojat olivat raivanneet kulkutiensä, nuotiopaikkansa sekä ansat asiattomia kulkijoita varten. Pusikon halki virtasi oja kaislikolle päin ja siinä oli kaksi poikien rakentamaa siltaa ylitystä varten. Toinen silloista oli kiinteä ja toinen puolestaan nopeasti yliheitettävä pakoa varten. Pojat täyttelivät hylsyjä ja niittasivat kivillä hylsyjen päät tiiviisti yhteen. Maahan kaivettiin oikeaoppisesti kuoppa nuotiota varten. Repa tiesi, että hylsyt sylkivät ympäristöön raudansirpaleita lähtiessään, silloin oli hyvä olla suojassa! Nuotio oli saatu palamaan kunnolla ja päätettiin kokeilla ensimmäinen erä. Kuin suorittaen pyhäintoimitusta pojat heittivät kukin kaksi hylsyä nuotioon. Oli odotettavissa kuusi räjähdystä. He makasivat kolmen - neljän metrin päässä tulesta, jännitys oli kihelmöivää, pakkasi naurattamaan, vaikka samalla pelotti. Ensimmäinen paukku räjähti, kipinät sinkoilivat ja sitten paukahti toinen, kolmas. Tämä vasta oli jotakin! Innostus oli niin suuri, että heitettiin kaikki loput täytetyt hylsyt nuotioon ja heittäydyttiin maahan odottamaan. Silloin kuului takaa poliisin ääni: Jaa-ha, jaa-ha, nyttehän ne on paukutteljat selevillä. Silloin paukahti! Poliisi heittäytyi poikien viereen maahan. Montako paukkua sieltä vielä tulloo?, hän tivasi. En tiijä, kaikki heitti kourallisen, parkaisi Epi. Nyt on silleen, jotta piättä piännä turpeessa, niin kauan, jotta viimenennii on räjähtännä, komensi poliisi. Räjähdykset täyttivät ilman, sitten hiljeni. Nuotio paloi hiljaa lepattaen, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Poliisi nousi varoen ylös ja sanoi: Olokee

36 paekollanne, minä tukahutan tulen. Juuri silloin räjähti taas! Ee tässä aata kun outtoo, jotta tuli sammuu, totesi poliisi. Tuli laantui ja räjähdyksiä ei enää kuulunut. Poliisi ja pojat sammuttivat nuotion loppuun täyttämällä kuopan hiekalla. Aeka poekia No nii, lähetäänpä käämään tuolla meillä, virkkoi poliisi ja lähti astelemaan edellä. Kalevi seurasi kintereillä vakavan näköisenä, Epi ja Repa koettivat vielä virnistellä epäonnistuneesti. Astuttiin poliisin huoneeseen ja pojat seisoivat vieretysten ovensuussa. Poliisi asetteli paperiarkin kirjoituskoneeseen ja alkoi naputella: "Kaivoskylän räjäytykset selvitetty. Saatu itse teosta kiinni kolme (3) poikaa, joilla ei aikaisempia mainittavia rikoksia (kolttosia). Tyhmyyttään räjäytelleet vedellä täytettyjä hylsyjä, joista ei mainittavia vahinkoja, lähinnä häirintää. Olen pitänyt asianosaisille puhuttelun, jonka jälkeen syylliset olleet erittäin katuvaisia ja vakuuttaneet, että tämä ei toistu. Poliisi." Kuusikymmenluvun puolivälin jälkeen poliisi muutti kaivoskylästä kirkonkylän poliisiasemalle. Vuosia myöhemmin kylän poikien asioidessa poliisiasemalla ajokortti-, sotilas- ja muiden asioiden takia, tuli poliisi virkahuoneestaan kyselemään poikien ja vanhempien kuulumisia. Erotessa läimäytti olkapäälle remakasti nauraen ja todeten: Aeka poekia!

37 Nikkeliä ja menopelejä Maan alla olevan malmin sanottiin riittävän noin kymmeneksi vuodeksi, mutta aikaisessa vaiheessa tiedettiin jo, että sitä olisi enemmänkin, toinen mokoma lisää. Niinpä kaivoskylään alkoi syntyä runsaasti lapsia kuusikymmenluvun taitteen molemmin puolin. Kalevikin sai pikkusiskon heti tammikuun alkupuolella. Hän oli kuullut, että semmoinen oli tilauksessa ja haettaisiin alkutalvesta. Äiti joutui olemaan viikon poissa kotoa ja sitten isä kertoi, että sisko oli syntynyt ja lähdettiin soittamaan äidille pannuhuoneelta, jossa oli lähin puhelin. Puhelimia oli vain harvoilla perheillä, kuten työnjohtajilla ja päivystävillä sähkö- ja korjausmiehillä. Pannuhuoneen lämmittäjä veivasi yhteyden kirkonkylän keskukseen, josta pyysi yhdistämään sairaalan synnytysosastolle ja tyrkkäsi luurin isän käteen. Isä puheli kovalla äänellään äidin kanssa kuulumiset ja voinnit ja tarjosi sitten luuria Kalevin käteen. Äidillä on asiaa, hän sanoi. Enkä, Kalevi parkaisi kauhusta jäykkänä, hän ei mokomaan luuriin koskisi! Tule nyt, isä maanitteli. Viimein poika nosti luurin varovasti korvalle. Onko se Kalevi, oletkos ollut kilttinä?, kyseli äiti. Kalevi ei tiennyt mitä vastata, mutta sai sanottua hädin tuskin kuuluvasti: Joo. Kysyipä äiti mitä vain, vastauksena oli hiljainen "joo". No, annahan vielä takaisin isälle ja olehan reipas poika, virkkoi äiti. Helpottuneena Kalevi tökkäsi luurin isälleen. Lapsilykkyä riitti Kun sisko tuotiin kotiin, katseli Kalevi häntä aluksi hieman kauempaa arastellen, mutta päivien kuluttua hän uskaltautui pahvisen kehdon viereen katselemaan ja jopa koskettelemaan varovasti siskon poskia ja pieniä sormia. Kalevi ihmetteli, kuinka niin pienistä sormista voisi kasvaa aikuisen käden kokoiset.

38 Lapsia syntyi melkein joka portaikkoon, parhaaseen kolme, neljäkin. Lähes jokaisen ikkunan alla oli pitkin kesää lastenvaunuja ja rääkyviä vauvoja, joita sitten hyssytteli se, joka kulloinkin ennätti. Kun isommat pojat leikkivät etupihalla, täytyi jonkun alinomaa juosta takapihalle hyssyttelemään pikkusisartaan, kun äiti komensi ikkunasta. Pyysipä joskus joku naapurikin ikkunastaan työntelemään itkeviä pienokaisiaan, jotta eivät pullat palaisi uuniin. Niinpä vaunuja työnneltiin eestaas pihamaalla ja saatiin lämmin pulla palkkioksi. Kerran kyllä eräs äiti hätääntyi, kun ei vaunuja näkynyt pitkään aikaan missään, kun pojat olivat käyneet kaupalla asti kääntymässä. Oli kyllä tyytyväinen, kun lapsi nukkui rauhallisesti, mutta silloin sovittiin, että vaunuja työnneltäisiin vain pihapiirissä. Myöhemmin, kun nämä ikäluokat astuivat koulutielle, tuli kouluun niin paljon oppilaita, että osa joutui voimistelusaliin opiskelemaan. Voimistelusali toimi myös veistoluokkana, joten pulpetteja jouduttiin jatkuvasti siirtelemään edestakaisin käytävälle ja saliin.

39 Auton ostoon Auto ei vielä alkuaikoina ollut kovin yleinen kulkuväline. Laskettuna niitä saattoi olla taksin lisäksi kymmenkunta kappaletta. Naapuritalossa oli Nurmelan Oskun musta pitkäkeulainen Citroen ja Koivistoisen Pobeda. Oli myöskin Siltalan Skoda ja poliisin sininen Kuplavolkkari. Herrojenharjulla oli jo enemmän autoja. Yhtiöllä oli oma Letukka kuljettajineen edustuskäyttöön ja Commer- pakettiauto. Isääkin alkoi autokuume poltella jo alkuaikoina. Molempiin mummoloihin oli pitkä matka, joten auto oli välttämätön. Kauhasen Oivalla oli opetuslupa ja hän oli luvannut opettaa isää ajamaan, kunhan hän ostaisi ensin auton. Miehet olivat viikolla käyneet ostamassa kaupungista kulkupelin, joka saataisiin, vasta kun joku remontti oli tehty autoon Ostappa poeka siitä ehta menopeli Aikaisin lauantaiaamuna lähdettiin linja-autolla kaupunkiin. Kalevia asia oli kiinnostanut siinä määrin, että hän oli vongannut päästä itsekin mukaan, vaikka isä olikin ollut sitä mieltä, että Kalevi taas oksentelisi linja-auton kyydissä, kuten ennenkin. Oksentamatta tämäkään

40 matka ei mennyt, mutta busseissa oli siihen aikaan vielä paperipussit penkkien yläpuolella tätä tarkoitusta varten. Linja-autoasemalta kuljettiin ikuisuudelta tuntuva matka kaupungin keskustaan. Erään kivitalon kohdalla laskeuduttiin betonista ramppia alas autoliikkeeseen. Siellä oli hämärää, kaikki myytävät autot olivat mustia, mikä lisäsi entisestään synkkää tunnelmaa. Pakokaasu tuoksui voimakkaana. Bensiinin, öljyn ja tupakan haju sai Kalevin nieleskelemään entistä enemmän, mutta tämä oli miesten maailma ja hänenkin piti näyttää mieheltä. Miehet kirjoittelivat papereita toimistokopperossa, jatkuvasti tupakkaa polttavan automyyjän kanssa. Kalevi kurkisteli autojen sisään, katseli mittareita, ohjauslaitteita, keulamerkkejä ja kaikkea muuta ihmeellistä. Joku ohikulkeva, erittäin likainen ja kahvia ryystävä autonasentaja tuli Kalevin viereen seisoskelemaan. Ostappa poeka siitä ehta menopeli, hän sanoi. Kalevi katsoi likaista miestä ja säikähti niin, että kipaisi siltä seisomalta konttoriin isän ja Kauhasen Olavin väliin, vilkuillen ovelle päin, ettei kummajainen vain seuraisi häntä sinne. Auto oli musta EMW, miehet selittivät, että se oli itäsaksalainen kopio saksalaisesta BMWautomerkistä. Valtavan savun saattelemana Kauhasen Oiva ajoi auton luiskaa ylös kadulle. Miehet pyörivät auton ympärillä, potkivat renkaita, kurkkivat konepellin alle, olivatpa vähän innoissaankin. Puuautolla mummolaan Lähdettiin ajelemaan kotiin päin. Oiva ajoi ja isä istui vieressä. Kalevi istui keskipalkin päällä ja katseli, kun Oiva näytti isälle mistä mikäkin asia toimi. Isä kopautteli kojelautaa ja kattoa, puristeli välillä penkin pehmusteita ja sormeili joitakin nappuloita, räpsytteli hansikaslokeron luukkua vähän väliä, aivan kuin sinne olisi ilmestynyt jotakin uutta. Oivan opetus meni nopeasti perille ja isäkin sai pian ajokortin. Kesällä autolla tehtiin jo sunnuntairetkiä maakuntaan ja tutustuttiin kirkonkylään, käytiin mummolassa Pohjois-Karjalassa ja Etelä- Suomessa toisen mummon luona. Jossain vaiheessa EMW alkoi tuntua isästä liian suurelta autolta ja hän vaihtoi sen neljäkymmenluvun lopun malliseen Ifaan. Jussilan Kallen kanssa se purettiin lähes alkutekijöihinsä erään omakotitalon autotallissa. Illat pitkät miehet hääräsivät auton kimpussa. Auton kori oli osittain puuta ja Kalevi ihmetteli, kun Kalle puukolla ja kavahöylällä tasoitteli Ifan ikkunanpieliä. Auto sai tummanpunaisen värin, joka tavan mukaisesti vedettiin pensselillä. Keulamaski maalattiin hopeisella metallimaalilla.

41 Syyskuisena iltana lähdettiin Ifalla kohti mummolaa, Kake jäi siskon ja hoitajan kanssa kotiin. Vettä satoi lähes koko ajan. Autossa ei ollut tuulilasinpyyhkijän moottoria lainkaan, joten asia hoidettiin heiluttelemalla tuulilasin yläreunassa olevaa vipua edestakaisin, äidillä riitti siis töitä. Ennen Mikkeliä auto teki stopin, se vain yksinkertaisesti sammui. Vettä satoi kaatamalla, ja isä tutkaili konehuonetta läpimärkänä. Se on sitten tämän auton tarina lopussa, kone on leikannut kiinni ja on sitä myöten sökö, hän sanoi. Kylmäkin alkoi tulla ja muita kulkijoita ei puoliltaöin näkynyt. Äiti nyyhkytteli ja se tarttui Kaleviin. Viimein näkyi pohjoisesta lähestyvän auton valot ja saman tien toisenkin. Isä loikkasi autosta ulos ja näytti pysäytysmerkkejä. Molemmat autot pysähtyivät ja isän kädet viittoilivat sinne ja tänne, kun hän selvitteli asiaa. Autot olivat niin kutsuttuja piikkinokkamosseja ja kuljettajat kaupparatsuja, jotka olivat matkalla Joensuusta Mikkeliin. Näin löytyi kyyti eteenpäin. Autot olivat täynnä vaatetavaraa, joten isä meni ensimmäiseen autoon, Kalevi ja äiti toiseen. Miten mukavaa olikaan istua lämpimässä autossa kaiken kylmyyden jälkeen. Mikkelistä löytyi matkustajakoti, johon väsyneet matkalaiset pääsivät yöksi. Rengasmäki Ystävällisen matkakodinhoitajan avustuksella löytyi autoliike, joka hinasi Ifa-vainaan pois tien varrelta. Aamulla isä oli jo lähtenyt hoitamaan asioita ja kun Kalevi heräsi, oli matkakodin pihalla vuoden-52 mallin harmaa Opel Kapitän. Puoliltapäivin oltiin jälleen turvallisesti kotona. Naapurit ihmettelivät, kun oltiin keretty käydä vajaassa vuorokaudessa kaukana mummolassa ja vaihdettu vielä autoakin. Tämäkään auto ei isää miellyttänyt, vaan hän vaihtoi sen täsmälleen samanmalliseen, mutta vähemmän ajettuun Opeliin. Kerran kun oltiin menty edeltä käsin mummolaan, isä ilmestyi sinne vaaleanvihreällä Hillman Minx- merkkisellä autolla. Isä sanoi, ettei voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen, kun pystyi vaihtamaan melkein päikseen, vain pienellä välirahalla sai sen itselleen. Hillmanin takalokasuojassa oli pientä ruostevikaa. Isä paklasi ja hioi sitä muutaman illan pannuhuoneen nurkalla. Viimein tulos oli niin hyvä, että hän päätti maalata sen vielä samana iltana. Työ tuli valmiiksi ja isä poistui pesemään käsiään. Sattui kuitenkin niin, että pojilla oli

42 tapana laskea auton renkaita Ylätalon jyrkkää mäkeä alas, ohi pannuhuoneen, kohti punaista muuntajakoppia. Tällä kertaa yksi rengas ei mennytkään aiottua reittiä pitkin, vaan törmäsi kovalla vauhdilla suoraan vastamaalatun Hillmanin kylkeen. Pakkelit sinkoilivat ympäristöön ja jälki oli vähemmän kaunista. Isä ilmestyi juuri silloin portaikosta. Kalevi istuskeli mattotelineellä ja oli iloinen siitä, että kerrankin häntä ei voisi syyttää mistään. Isä paineli hartiat körmyssä naapuriportaikkoon, syylliset kun tiesi. Pian sieltä ilmestyikin kaksi vihaista miestä. Vahingonaiheuttajat seisoivat jo valmiina auton vieressä ja odottivat mitä tuleman piti. Tapaus selvitettiin siten, että naapuri ja isä laittoivat auton kuntoon viikonlopun aikana. Renkaiden laskettelu päätettiin lopettaa siihen, kun muutkin olivat asiasta valitelleet. Jos ei tullut tiellä auto vastaan, niin ainakin rengas, kuten eräs henkilö asian ilmaisi. Uusi Mosse Eräänä keväänä isä ja äiti päättivät lähteä kaupunkiin vaihtamaan kerrankin oikean nykyaikaisen auton. Kalevin tultua koulusta, oli talon päädyssä kirkkaan sininen Isar Clasfarmariauto. Naapurin rouva oikein kädestä pitäen onnitteli äitiä tilavan farmariauton ostamisesta. Auto oli tosiasiassa pieni ja kapea, tavaratilaan mahtui juuri ja juuri matkalaukku ja jokin pieni nyssäkkä. Kattoteline oli oiva lisävaruste, jonne sidottiin kaikki muu, mikä mukaan tarvittiin parin, kolmen viikon lomareissulle. Kaikessa varustuksessaan auto näytti yhtä korkealta kuin oli pitkäkin. Kun kaivoksen kuilua syvennettiin, tekivät kuilunporausporukat töitä yötä päivää ja kaikki kellonympärykset täyteen. Kylällä puhuttiin, että kuilunajomiehet tienaavat hyvin. Saattoi siinä olla perääkin, koska isä haki kaupungista elämänsä ensimmäisen aivan uuden auton. Se oli vaaleanvihreä Moskvitsh Skandinavia, jossa oli vaalea kylkiraita ovien kohdalla. Penkit olivat vaaleaa ja mustaa keinonahkaa ja niissä oli vielä paksu muovisuoja päällä. Muovisuojia ei koskaan poistettu, etteivät penkit likaantuisi. Autossa oli omituinen ominaishaju, joka ei koskaan hävinnyt, vaikka sitä kuinka tuuletettiin. Hienoutena autossa oli radio, joka kuului ja ei kuulunut, joten isällä oli ajaessaan toinen käsi ratissa ja toinen radion viritysnappulalla. Tällä menopelillä ajettiinkin sitten kuusikymmenluvun loppupuolelle asti.

43 Juureksia ja juoksu-urheilua Kaivosyhtiö oli varannut työntekijöilleen alueen kasvimaapalstoja varten. Se ulottui alimmaisten lamellitalojen alapuolelta aina Hovin kivinavetan ja pehtoorinasunnon tuntumaan ja toinen reuna rajoittui kaislikkoalueen reunamille. Valtaojan ja yleisen saunan välissä oli kaikkein muhevin kasvimaa-alusta, palstat olivat muutaman aarin kokoisia, olipa suurperheillä suurempiakin alueita. Kalevin perhe sai aivan liian suuren alueen, koska he olivat ensimmäisiä muuttajia. Palstat jaettiin sitä mukaa, kuin tarvitsijoita oli. Kukin valitsi oman alueensa mahdollisimman läheltä asuntoaan. Isä raapi päätään mietiskellen, mitä tekisi ylimääräisellä kasvimaalla ja Kuuselan Olavi tuskaili, kun hänelle luvattiin palsta kaikkein kauimpaa alueen reunasta. Asia ratkaistiin siten, että isä lupasi omastaan yli puolet Kuuselalle todeten: Kun sulla on enemmän noita hotkijoita. Palsta sijaitsi melkein Kuuselan ikkunan alla ja Olavi oli tyytyväinen järjestelyyn. Palstoille oli vedetty vesijohdot kastelua varten ja helteisinä kesäiltoina näkyivät sateenkaaren värit, kun ihmiset kastelivat viljelmiään. Toisille kasvimaasta tuli intohimo ja monet viettivät kaiken vapaa-aikansa kyykkien ja kitkien ryytimaataan. Yleensä sieltä saatiin talven perunat, porkkanat sun muut. Herneet ja mansikat syötiin kesän kuluessa. Kalevin tehtävänä oli yleensä kasvimaan kasteleminen, se oli mieluista puuhaa, vaikka se joskus muuttuikin yleiseksi vesisodaksi naapuripalstan poikien kanssa ja vaati lopuksi uintireissun, jotta saatiin pestyä mullat ja liejut pois. Vanhempana, kun voimia karttui, oli tehtävänä maan kääntäminen lapiolla tai talikolla. Suuremmilla palstoilla kävi Malkkisen Kauko oikein traktorilla kyntämässä maan. Isännillä on isäntien meininki, toiset leukailivat. Keväällä lehmänlantaa haettiin säkeillä ympäristön maatiloilta. Järven toisella puolella oli pari maatilaa, josta lantaa haettiin veneellä. Veden ollessa korkeimmillaan, päästiin kaislikon läpi valtaojaa myöten melkein kasvimaan viereen ja siitä oli enää lyhyt kantomatka palstalle. Honkasen pojatkin retuuttivat yökkäillen haisevia lantasäkkejä olkapäillään. Kantakaa, kantakaa, kyllä se talavella perunamuussi teidänkin suussa hyvälle näkyy maistuvan, komensi isä poikiaan.

44 Soutustadion Kaivoskylästä puuttui vielä urheilukenttä. Tähän tarkoitukseen päätettiin uhrata saunan ja valtaojan välinen kasvimaa-alue. Pituussuunnassa se rajoittui muuntajakopilta kaislikkoalueen reunaan. Urheilukentän pohja päätettiin tehdä kaivoksen rikastamon jätehiekasta, jota oli yllin kyllin saatavilla. Viikkokaupalla muutama kuorma-auto ajoi sitä jätealueelta. Kenttätyömaalla kylän pojilla riitti katsottavaa, kun isot koneet möyrivät mutaisella pellolla. Päästiinpä autojen kyytiinkin hakemaan jätehiekkakuormaa. Oli mukava tunne istua korkealla auton hytissä ja tervehtiä ohikulkevia ihmisiä. Auto huojui ja kallisteli, kun valtava kaivinkone tyhjensi painavan lastinsa auton lavalle. Syntyipä poijille joskus riitaakin siitä, kuka oli milloinkin isoimman, tehokkaimman ja uusimman auton kyydissä. Kentän pinta jyrättiin tiiviiksi ja taidettiinpa siihen lisätä saveakin tiiviyden lisäämiseksi. Pallokenttä tehtiin perinteisesti keskelle aluetta, kuula- ja kiekkorinki kaislikon puoleiseen päätyyn ja korkeus ja seiväshyppypaikat tulivat muuntajakopin puoleiseen päätyyn. Urheilupyhätön katsomo puupenkkeineen rakennettiin etusuoran viereen, jossa oli myös pituushyppypaikka. Kun ensimmäiset rankkasateet tulivat kesällä, lainehti lähes koko kenttä veden vallassa. Tiivis jätehiekka ja savi eivät läpäisseet vettä tarpeeksi nopeasti. Järveltä tulivat lokitkin ihmettelemään uutta lampea saaliin toivossa. Tulipa jokunen kahlaajakin tonkimaan matalaa pohjaa syötävää löytääkseen. Noloina kaakattaen ne lopulta lähtivät nousukiitoon, kuin pikajuoksijat konsanaan, tosin takasuoraa pitkin ja lensivät kohti kaislikkoa. Joku viisas keksi nimittää urheilukenttää soutustadioniksi! Myöhemmin kenttä salaojitettiin ympäriinsä ja tilanne koheni vähän. Yleisurheilu ei kilpailumielessä noussut kovin suosituksi harrasteeksi, pojat toki kilpailivat keskenään omilla säännöillään. Oli kylällä tosin omat kuulamörssärit ja sprintterit, jotka treenailivat vapaa-ajallaan, kukin omaa lajiaan. Jalkapallossa pelailtiin kylien välisiä otteluita kesäisin, yrittipä joku herätellä henkiin hiipunutta pesäpalloharrastustakin, mutta se taisi jäädä lähinnä kopitteluasteelle.

45 Jääski tikitti kuin ompelukone Suurin yleisömäärä saatiin kentälle eräänä kesäisenä sunnuntaina, kun kaksi kaivosmiestä oli lyönyt keskenään vetoa siitä, kumpi juoksisi kentän ympäri nopeammin. Saunan edusta täyttyi autoista ja niitä oli tienvierustalla aina pannuhuoneelle saakka. Tämä ei ollut mikään virallinen kisa, mutta puskaradio oli kertonut kylillä tapahtumasta, joten paikalla olivat lähes kaikki, pieniä vedonlyöntiryhmiäkin oli perustettu. Juoksijoista Hakanen oli suuri ja lihava, mutta väkivahva kaivosmies, iältään kolmen- neljänkymmenen puolivälissä. Toinen kilpailija, Jääski, joka lähenteli jo varmaan viittäkymmentä, oli hänkin keskivartaloltaan tukeva, mutta ohutjalkaisena ei hänkään vastannut neljänsadanmetrin juoksijatyyppiä. Juoksijat asettuivat lähtöviivalle ja kimakka lähtölaukaus pamahti. Heti lähdössä Jääski otti sellaisen spurtin, että Hakanen jäi kuin seisomaan. Jääski tikitti kuin ompelukone eteenpäin, maha hieman pystyssä, mutta yllättävän kovaa vauhtia. Hakanen punnersi perässä ja jäi joka askeleella jälkeen. Jääski kiritti tasaisella vauhdilla maaliin saakka ja sai ansaitut suosionosoitukset. Hakanen oli jäänyt jo sata metriä ja vaikka kilpailu oli jo alkumetreillä ratkennut, juoksi hän sisukkaana pohjalaisena maaliin saakka. Vetosummaa ei kukaan tiennyt, saattoipa olla joku nestemäinen aine. Salosen sydämen asia Talvisin jääkiekkokaukalo siirrettiin Kisaniemestä urheilukentän keskelle. Tähän tarkoitukseen kentän pohja sopikin erinomaisesti. Lisäksi jäädytettiin yleinen luistinrata pienimmille luistelijoille. Vuosia myöhemmin täytettiin urheilukentän päädyn kaislikkoaluetta kaivoksen sivukivellä ja kaukalo sai sieltä pysyvän paikan pukukoppeineen ja varastoineen. Kiekkokaukalon hoito jäi kunnan kontolle ja sitä hoidettiin varmaankin työllistämisvaroin. Vakituinen kaukalonhoitaja Salonen, oli jo ikämies, joka asusteli mökissään järvenlahden toisella puolella. Salonen oli lyhyehkö suurinenäinen ja harmaahapsinen mies. Varhain aamulla hän kolasi kenttää puhtaaksi illan pelien jäljiltä ja vielä jäädyttikin sen. Kenttä oli Saloselle sydämen asia, koska tuntui, ettei hänellä ollut työaikoja ollenkaan. Lumipyryllä hän saattoi ilmaantua illallakin kolaamaan kenttää ja sopivan pakkassään aikaan hän vielä jäädytti sen yötä myöten. Usein näkyikin kotitalon ikkunasta Salosen kumara hahmo kentällä

46 touhuamassa, kolaamassa tai seisomassa valtavan vesihöyrypilven keskellä jäädytysletku käsissään. Yksinään pieni mies veteli painavia vesiletkuja ympäri kenttää ja tunnollisesti tyhjensi ne jäädytyksen jälkeen ja kiepitti siisteihin nippuihin varastokoppiin. Valitettavasti juuri jäätytetty Kun sunnuntaisin oli sarjaotteluita, ilmaantui Salonen kentälle lauantai-iltapäivänä ja viittoili pojat luokseen. Huomenna on tuas ne jiäkiekkokilipailut, niin aattelin jiätyttää tämän, että josko lopetettas pelloominen, hän sanoi. Yleensä se tepsi, mutta joskus joku kovakalloisempi jäi vielä pelailemaan. Me jäätytämme tämän, hän saattoi karjaista kovemmalla äänellä. Pojat yleensä auttoivat kolaamisessa ja lopuksi työnnettiin suurella kumilastalla viimeisetkin jäänmuruset pois. Salonen iski lumipenkkaan valkoisen taulun, jossa luki punaisin kirjaimin: LUISTELU KIELLETTY! Jos jotkut mattimyöhäiset yrittivät vielä jäälle, riisui Salonen toisen käden rukkasen ja käsi höyryten osoitti kohteliaasti taulua ja sanoi: Valitettavasti nyt alkaa jäätytystyö, koska huomenna on kilipailut. Käden höyryäminen oli pojille suuri ilonaihe, jota he usein matkivat. Vaikka asia ei olisi kenttään liittynytkään, otettiin lapanen kädestä ja hoettiin käsi suorana: Me jäätytämme tämän! Kun kenttä oli kasteltu ja letkut vedetty pois oli Salosella toivomus: Siksi, että jäätyttämisprosesst saisi toteutua loppuun asti, toivonkin, ettei tännään ennää kilipailtasi kentällä. Aina ei viesti mennyt perille ja joku oli jo kohta kokeilemassa jäätä. Persie, eikö sana kuulu?, hän saattoi karjaista. Useasti hän jäi huoltokopin lämpimään juomaan kahvia punaisesta termospullostaan ja vartioimaan kenttää. Jos joku yritti kentälle, ilmestyi kopista kumarainen hahmo, höyryävä käsi osoitti kieltotaulua ja vanha mies sanoi: Valitettavasti juuri jäätytetty.

47 Koulu Koulu oli rakennettu muusta kylästä erilleen valtamaantien toiselle puolelle. Se sijaitsi korkealla mäellä, asumattoman suuren metsäalueen reunassa. Kylä itse sijaitsi pääosin suuressa notkelmassa, järvenlahden kainalossa, joten koulun seutu oli normaalia kumpuilevaa maastoa. Koulu oli kaksikerroksinen, kellanruskeaksi maalattu peltikattoinen kivirakennus. Keskellä rakennusta oli pääsisäänkäynti, siitä oikealle ovi opettajien ja keittäjän asuntoihin. Pääportaikon alaosassa oli koulun keittiö ja sen vierestä vasemmalle pääsi ensimmäiseen luokkahuoneeseen ja sen vieressä olevaan voimistelusaliin, jossa toimi myös veistoluokka. Portaiden yläpäästä mentiin pitkä käytävää myöten kolmeen muuhun luokkahuoneeseen, joista suurin oli jaettu suurilla taitto-ovilla, jotka avattiin suurimpien juhlien aikaan, kun tarvittiin enemmän tilaa. Käytävän päässä oli kokoelmahuone. Erikseen toimivat vain ensimmäiset ja toiset luokat. Kolmas ja neljäs oli samassa luokassa, samoin viides, kuudes ja seitsemäs oli yhdistetty, joten opettajia tarvittiin vain neljä.

48 Mikä sinun nimi on? Menomatka kouluun oli pelkkää ylämäkeä. Ensin kavuttiin jyrkkä rinne Ylätalon ohitse, sitten pieni tasanne, jossa kulki valtamaantie ja jälleen loiva ylämäki, jonka jälkeen oltiinkin jo koulun pallokentän laidassa ja siitä satakunta metriä itse koululle. Koulumatka oli vain puolisen kilometriä. Ensimmäisenä koulupäivänä saattelivat vanhemmat tavan mukaan lapsensa koulutielle. Valtamaantien kohdalla teroitettiin mieleen erityisesti tien ylittämiseen liittyvistä vaaroista. Luokkahuoneeseen kokoontumisen jälkeen alkoi ilmoittautuminen, syntymäaikansa tiesi tai muisti tuskin kukaan, joku oli unohtanut jännityksessä jopa nimensäkin, joten vanhempien apu oli tarpeen. Olipa jollakin yksin tulleella tiedot itsestään paperilapulla. Vanhempien poistuttua järjesteltiin istumapaikkoja kunkin oppilaan koon mukaan, pienimmät eteen ja isoimmat taakse. Nuorehko naisopettaja vaikutti ystävälliseltä ja jännitys haihtui pikkuhiljaa, uskalsi jo vähän katsella ympärilleenkin. Tuttuja kasvoja oli paljon, mutta outojakin, pääasiassa kaivostaajaman ulkopuolelta ja herrojenharjulta.

49 Koulupainajainen Näin alkoi koulutyö sujua omalla painollaan, tosin kaikkia sääntöjä ei heti opittu, mutta ekaluokkalaisille sallittiin aluksi hieman erivapauksia. Koulun johtajaan, nuorehkoon miesopettajaan suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella. Jos hän oli lähistöllä, rauhoittuvat leikit välitunnilla ja puhuttiinkin miltei kuiskaten. Kun koulua oli käyty kolmisen viikkoa, järjestäydyttiin luokkahuoneeseen ja yläluokkalaiset menivät samaan aikaan puutyötunnille voimistelusaliin. Kalevin pulpetti oli aivan ovensuussa ja isoveli Kake ja Kuuselan Pera kulkivat ohitse. -Kake pake ja Pera lera, huusi Kalevi voimakkaasti avoimesta ovesta ja järkyttyi, kun ovesta astuikin johtajaopettaja ja tarttui voimakkaasti käsivarteen kiinni. Kalevi yritti rimpuilla irti, mutta opettajan ote piti. Mikä se poikaa huuvattaa? Pietään ne mölyt mahassa, hän sanoi katsoen poikaa tiukasti silmiin. Kalevi tihersi itkua ja opettaja poistui luokkansa perään. Muut oppilaat olivat kalpeina pelosta. Tämä vaikutti niin, että sen koommin ei Kalevi mennyt enää mielellään kouluun, mutta pakko oli pakko. Kalevi oli oppinut lukemaan jo ennen koulun alkua, eikä kirjoitus ja laskentokaan tuottaneet aluksi suuria vaikeuksia. Parhaita päiviä olivat kuitenkin sellaiset, jolloin oli liikuntaa laulua tai piirustusta.

50 Parijonossa telkkua ihmettelemään Koulussa oli keskusradio, josta kuunneltiin kouluradiota. Keskusradioluokasta voitiin lähettää myös itse tehtyjä ohjelmia muihin luokkiin. Kokonainen lauantai-iltapäivä kuunneltiin näitä ohjelmia, kun kukin luokka esiintyi vuorollaan. Sieltä kuului tuttujakin ääniä. Ensimmäinenkin luokka pääsi esiintymään ja opettaja antoi ohjeet, että ensin kumarretaan tai niiataan mikrofonille ja sitten aloitetaan esitys. Kalevia tämä ihmetytti ja hän kysyikin opettajalta, miksi täytyi kumartaa pelkälle mikrofonille, varsinkaan, kun kukaan ei ollut näkemässä? Opettaja käski Kalevin olla miettimättä liikaa ja tehdä kuten kaikki muutkin. Esitykset menivät muutamia sanojen unohduksia lukuun ottamatta hyvin, harmi vain, kun ei voinut itse olla kuuntelemassa omaa ääntään radiosta. Televisiostakin oltiin kuultu. Opettajakaan ei tiennyt mikä se sellainen laite oikein oli, vaikka kylälläkin kuulemma joillakin oli jo sellainen. Tilaisuus television näkemiseen ilmaantui loppusyksystä, kun K-kaupalla sellaista esiteltiin. Koko koulu marssi parijonossa kaupalle. Kuorma-auton katetulle lavalle oli toiseen päähän asetettu TV- kamera ja toiseen päähän televisiovastaanotin. Käveltiin jonossa kameran ohi ja katseltiin itseään televisiosta, huiskuteltiin, huidottiin ja imeteltiin minkä näköinen kukin oli. Näin televisionkin salaisuus oli selvinnyt. Patalappuvaikeuksia Toiselle luokalle mentäessä osattiin jo koulun tavat ja opastettiin ekaluokkalaisillekin niitä. Oli jo siirrytty yläkertaan, käytävän ensimmäiseen luokkahuoneeseen. Päivät aloitettiin tavan mukaan aamuhartaudella siten, että kaikki oppilaat kokoontuivat viimeiseen suurimpaan luokkahuoneeseen. Ensin laulettiin virsi ja sen jälkeen johtajaopettaja luki paperista päivän aiheen, jonka jälkeen poistuttiin omiin luokkiin. Toisella luokalla tehtiin käsityöt vielä ompelemalla ja virkkaamalla. Ruokaliinan teko onnistui Kalevilta vielä jotenkuten, mutta patalapun virkkaaminen ei alkuunkaan. Hän ei vain saanut sormiaan taipumaan, vaikka opettaja moneen kertaan sitä hänelle kädestä pitäen näytti. Niinpä lappua piti virkata kotonakin, mutta se ei tilannetta muuttanut. Äiti virkkasi lopulta

51 määrätyn osuuden Kalevin soherrusten viereen ja kyllähän opettaja sen huomasi, mutta antoi asian olla, nähdessään millainen kärsimys tämä pojalle oli. Joulujuhliin valmistauduttiin hyvissä ajoin syystalvella. Ohjelmistoon kuuluivat kuorolaulut, runot ja pienet näytelmät. Yläluokkalaiset esittivät pitkiäkin näytelmiä. Kenraalinharjoituspäivänä avattiin suuren luokkahuoneen väliovet ja pulpetit kannettiin käytäville. Kaikkien luokkien puiset korokkeet kannettiin esitysluokkaan ja nostettiin sitä varten rakennetulle telineelle. Näin saatiin korkea esityslava, jotta kaikki varmasti näkisivät esitykset. Kaikki ohjelmanumerot käytiin läpi ja odotetuin oli aina yläluokkalaisten pitkä näytelmä. Voi sitä riemua Kuusijuhlapäivänä oli kaikilla parasta päällään, kun kiivettiin mäkeä ylös aamuhämärissä kohti koulua. Vanhemmat saivat istua parhailla paikoilla, kun esitykset alkoivat. Käytävillä oli säpinää, kun esiintyjät odottivat vuoroaan. Olipa joskus joku kateissakin, joltakin irtosi parta tai enkelinsiipi juuri ratkaisevalla hetkellä. Opettajat paimensivat ohjattaviaan naama punoittaen, korjaten asuja hakaneuloilla ja pyykkipojilla. Esityksen jälkeen tuli Joulupukki, joka oli yleensä keittäjän mies, joskus joku ulkopuolinenkin. Lahjapussissa oli tavallisesti omena, pulla, piparkakku ja pari irtokaramelliä. Ohjelman jälkeen kokoonnuttiin omiin luokkiin saamaan todistukset ja voi sitä ilon määrää, kun sai parin viikon ajan tehdä mitä itse halusi! Pyöritä, pyöritä Kolmas ja neljäs luokka aloittivat tavan mukaan opintonsa yhdessä. Lukuaineet muuttuivat vaikeammiksi ja tuntui välillä, ettei alemmilla luokilla oltu opittu mitään. Varsinkin laskento tuotti Kaleville vaikeuksia, eikä kirjoituskaan ollut opettajan mielestä kyllin selvää. Täytyi tuhertaa mustepullon ja kynän kanssa ja kirjoitettu teksti sotkettiin lopullisesti imupaperilla niin, että vihkossa oli enemmän opettajan punakynämerkintöjä, kuin itse kirjoitusta. Kalevi

52 istui mieluummin omissa maailmoissaan katsellen metsänreunan puita ja odotellen koulupäivän päättymistä. Käsitöissä siirryttiin puutöihin. Voimistelusalissa oli neljä pyörillä kulkevaa tornia joiden sivut alas kääntämällä saatiin esiin höyläpenkit, työkalut olivat sisällä olevassa kaapissa, kukin siististi omalla paikallaan. Johtajaopettaja piti puutyötunteja, joita oli aina kolme kerrallaan. Tehtiin kynttilänjalkoja, henkareita sun muita tarve-esineitä. Kaikkia sahaus- ja höyläyspintoja näytettiin polvet tutisten opettajalle, joka hyväksyi ne liimattavaksi tai naulattavaksi, mikä mihinkin. Jo tässä vaiheessa Kalevi huomasi, ettei hänestä puuseppää koskaan tulisi. Toisilta, kuten Kauhasen Timpalta ja monelta muulta maatalon pojalta, työt onnistuivat heti kuin luonnostaan. Jos työt eivät kiinnostaneet, tai muuten vain leikitti, oli rangaistuksena tahkon pyöritys seisten. Pyöritä, pyöritä, hoki opettaja yksitoikkoisella äänellään teroitellessaan puukon- höylän- ja kirveenteriä. Joskus sai luvan istua, kun tahkonkivi pyörähteli nykäyksittäin, johtuen puutuneista jäsenistä. Yläluokille Viidennelle luokalle mennessä olivat oppilaiden rivit jo harventuneet, koska neljänneltä menivät kirkonkylän oppikouluun ne, jotka sinne pääsivät. Kalevikin oli sinne muiden mukana kaksipäiväisissä kokeissa pyrkinyt, mutta oli jäänyt pisteen päähän pääsystä, kuten muutkin rannalle jääneet. Näin asia ainakin kerrottiin, vaikka totuus lienee ollut toinen. Muutamia uusiakin oppilaita ilmestyi kouluun, kun Tampereen lähistöltä oli kaivos lopetettu ja perheet olivat kesän aikana muuttaneet kaivoskylälle. Tämä tiesi lisää murteiden sekamelskaa oppilaiden joukossa. Yhteisessä yläluokassa oli valtaosa poikia, kolmenkymmenen oppilaan joukossa oli vain kahdeksan tyttöä. Isoimmat oppilaat olivat jo päätä pidempiä johtajaopettajaa. Taso oli kirjavaa, toiset osasivat laskea laskut, kuin tyhjää vain, toiset luettelivat vesireitit, pääkaupungit, maanosat sun muut siltä seisomalta, joku takelteli vielä lukiessaan. Jotkut piirsivät uskomattoman hienoja kuvia, mutta olivat muuten omissa maailmoissaan. Puuduttavinta oli katekismuksen selitysten opettelu, puhumattakaan ulkoa opeteltavista pitkistä virsistä, jotka täytyi muistaa ulkoa sanasta sanaan. Jos ei opittu, kirjoiteltiin niitä muutamia kertoja oppimisen tehostamiseksi. Koulussa oli useita kirkkoon kuulumattomien

53 perheiden lapsia ja tämän sai Kalevikin tuntea tavalla tai toisella nahoissaan, mutta niin saivat muutkin osansa. Mestareita ja kuhmuja Urheilussa oli yläluokilla kaksi vahvaa lajia: Jalkapallo ja hiihto. Kalevi valittiin koulun jalkapallojoukkueeseen jo viidennellä luokalla, valtaosan ollessa kuudes tai seitsemäsluokkalaisia. Jalkapalloa pelattiin liikunta- ja välitunnit ja koulun jälkeen vielä liikuntakerhossa. Pitäjän koulujen mestaruus oli jo vuosien ajan ollut itsestään selvää. Joskus liikuntatunneilla pelattiin pesäpalloa ja tehtiin pakolliset yleisurheilusuoritukset, joissa myöskin pärjättiin koulujen välisissä kilpailuissa. Kerran, kun harjoiteltiin kuulantyöntöä välitunnilla, Kalevi seisoi selin kuularinkiin ja seuraava, minkä hän tajusi oli, että hän makasi mahallaan maassa ja päähän sattui aivan valtavasti. Kuula oli osunut suoraan takaraivoon. Joku kiirehti hakemaan opettajaa paikalle ja tämä tutki pään ilmoittaen, että päässä oli vain suuri verestävä kuhmu. Loppupäivän Kalevi istuikin opettajan hakema pipo päässä oppitunneilla, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kotona äiti totesi, että moiseen tärskyyn olisi voinut vaikka kuolla. Hiihto oli opettajan lempilaji, joten koulua ympäröivään maastoon poljettiin erimittaisia hiihtolenkkejä. Lyhin oli noin puolen kilometrin mittainen välituntilenkki ja pisin noin kolmen kilometriä. Vapaaehtoiset saivat kunnostella latuja vaikkapa laskentotunnin aikana, eikä tekijöistä koskaan ollut puutetta. Kilpailupäivinä suksia voideltiin koulun pannuhuoneessa, kukin parhaan taitonsa mukaan. Lopputulokset olivat kuitenkin lähes aina samat, selityksineen, joita riitti, kun ryystettiin kuumaa mehua koulun keittolassa. Perinteeksi olivat muodostuneet niin sanotut kolmen koulun kovat kisat, jotka käytiin lähikoulujen kesken. Kilpailijat pääsivät autokyydillä kulloisellekin kisakoululle, muut hiihtelivät metsien läpi kannustavaksi yleisöksi. Itsenäisyysjuhlat Pojilla oli joskus valtatietä ylittäessään tapana leikitellä, kuka viimeiseksi kerkeää tien yli auton tullessa. Suksia läpsyteltiin härnäävästi tien reunassa. Tästä hermostuneena ajoi Talouskaupan pakettiauto Mäkisen Akun uusien suksien yli, niin että säleet vain lentelivät ja

54 sukset lyhenivät kolmisenkymmentä senttiä. Itkua vääntäen Aku selitti opettajalle, että sukset olivat katkenneet valtatien reunassa ojaa ylittäessä. Opettaja lahjoitti hänelle vanhat suksensa, jotta päästiin kilpailemaan. Leikkiminen lopetettiin siihen ja hiihtopäivinä Akukin jostakin syystä kantoi suksensa koululle. Kun televisiosta tuli talvikisoja, kannettiin opettajan televisio luokkaan ja opetuksen ohessa seurattiin toisella silmällä hiihtokisoja. Suomen täyttäessä viisikymmentä vuotta päätettiin järjestää koulullakin itsenäisyysjuhlat. Harjoiteltiin isänmaallisia runoja ja lauluja. Esiintyjät olivat kaikki poikia ja ohjelmat vaativat tiettyä hartautta, mutta poikia pakkasi naurattamaan ja opettajan hermostuessa nauratti vieläkin enemmän. Viimein opittiin esiintymään vakavalla naamalla. Joidenkin vanhemmat olivat murisseet, että mitä ne työmiesten pojat siellä kapitalistien juhlissa oikein tekivät. Juhlapäivänä oli koululla vain kourallinen yleisöä, muutama paikallinen isäntämies ja jokunen henkilö herrojenharjulta. Yläkäytävän seinältä paljastettiin muistolaatta, jossa oli viiden sodissa kaatuneen vainajan nimet. Nyrkit heilumaan Koululla kävi myös kiertäviä teatteriseurueita. Pieneen pakettiautoon oli sulloutunut neljästä viiteen näyttelijää lavasteineen ja muine tarpeineen. Kun lavasteet levitettiin luokkaan, oltiin kuin oikeassa teatterissa. Pääsymaksu oli yleensä viisikymmentä penniä. Kouluruoka oli yleensä hyvää, varsinkin makaroni- ja maksalaatikko tekivät hyvin kauppansa, jopa niin hyvin, että yläluokkalaiset kiersivät alaluokista hakemassa lisää syötävää ja keittolan astiat kaavittiin pohjia myöten puhtaiksi. Puolukoita täytyi tuoda yläluokilla kolme litraa oppilasta kohden, se joka ei tuonut, ei myöskään syönyt puolukkahilloa. Velliruoat eivät olleet kovin suosittuja, mutta jokaisen täytyi ainakin maistaa, sillä olihan keittäjä ruoan tekemisen vaivan nähnyt. Talvisin lumisota oli sallittua vain kentän reunalla kasvavan suuren kuusen toisella puolella. Ylä- ja alaluokat sotivat yleensä toisiaan vastaan. Muutamat isot pojat pystyivät puristelemaan niin kovan lumipallon, että osuessaan se sattui kunnolla, eikä houkutellut vastapuolelle sotimaan. Nämä kovimmat heittäjät olivat aina samalla puolella.

55 Joskus välejä selviteltiin nyrkeinkin. Kerrankin Siltalan Raipe uhkasi antaa selkäsaunan Rantalan Pietulle, Kettusen Epille ja Kaleville. Asiaa jäätiin selvittelemään välitunnilla yläkäytävälle. Raipe hyökkäsi oitis poikien kimpuun nyrkit heiluen ja pojat antoivat saman tien takaisin. Siinä huidottiin olan takaa, vahingossa lyötiin omaa kaveriakin, mutta viimein saatiin Raipe kasan alimmaiseksi ja hän myönsi tappionsa, jos pojat päästäisivät hänet vapaaksi. Näin tehtiin, mutta Raipe hyökkäsi välittömästi Pietun kimppuun. Epi ja Kalevi riensivät pelastamaan kaveriaan. Paidat repeilivät, henkselit olivat irtoillet jo aikaisemmin. Sijaisopettaja Kaipola astui käytävän ovesta: No niin, teillä on tasan kolme minuuttia aikaa selvitellä välinne, hän sanoi tuiki tavallisella äänellä. Pojat mäiskivät toisiaan, kunnes Raipe pääsi livahtamaan karkuun käytävän toiseen päähän. Mennessään hän koppasi suuren kumisaappaan käteensä ja viskasi sen kohti poikia. Saapas kuitenkin osui tömähtäen opettajan olkapäähän. No niin, kongi on sitten kumahtanut ja ottelu päättynyt. Nyt sitten lyötte kättä päälle, eikä huudella tapahtuneesta eteenpäin, opettaja sanoi tyynesti. Raipe ei koskaan myöntänyt tappiotaan, vaan sanoi voiton olleen lähellä, ennen kuin opettaja keskeytti tappelun. Vuosienkin päästä muut pojat kuittasivat tämän selityksen toteamalla: Joopa joo Olokeehan vehtoomatta Arestissa oltiin tämän tästäkin, mitä pienimmästä syystä. Siihen riitti jonkun kyläläisen ilmoitus jostakin poikien kolttosesta, joskus vaarattomastakin. Opettaja kuulusteli ja rangaistuksena oli arestia tunti tai kaksi, jotka suoritettiin seisten luokassa tai useasti opettajan eteisessä. Kerran, kun Saunan Pietu, Kettusen Epi ja Kalevi pyörittelivät kivenmurikoita Käärmekalliolta rantaveteen, tuli paikalle isäntämies, joka kyseli poikien nimet muina miehinä. Seuraavana päivänä opettaja otti pojat puhutteluun ja rangaistuksena oli kaksi kertaa kaksi tuntia seisomista opettajan eteisessä. Kyllähän murrosikäisissä pojissa oli usein syytäkin rangaistuksiin. Pahimmassa tapauksessa opettaja vei syyllisen kokoelmahuoneeseen ja se ei koskaan tiennyt hyvää. Useimmiten sieltä tultiin pois silmät kosteina punoittaen. Oli siellä kerran Kalevikin Kesälän Joken kanssa yhtä aikaa ja hän oli päättänyt, ettei itkisi tuli mitä tuli. Kerran hän oli itkenyt ensimmäisellä

56 luokalla ja tämä ei toistuisi. Tilanne ratkesi niin, että Jokke alkoi niiskuttaa jo etukäteen. Opettaja katsoi hölmistyneenä, koppasi puolittain leikillään poikia niskasta kiinni ja työnsi ovesta ulos. Olokeehan vehtoomata, jotta suahaan päivä piätökseen, hän sanoi. Viimein saatiin yläluokatkin kahlattua jotenkuten läpi. Edessä oli kesäloma ja syksyllä siirryttäisiin kirkonkylän kansalaiskouluun. Tuntui, että oltiin jo aikuisuuden kynnyksellä, vaikka tosiasiassa oltiin haivenleukaisia ja finninaamaisia pojankoltiaisia. Vesille venosen mieli Järvi oli ehdottomasti suosituin vapaa-ajan viettopaikka. Veneitä oli Kisaniemen ympäristössä ja saunan rannasta viimeisten asuintalojen takana olevan niemen kärkeen saakka. Saunan alapuolelle oli tehty hiekkaranta pienempiä uimareita varten ja sen vieressä oli mattojenpesulaituri. Rantatörmällä oli myös kaksi ruskeaa pukukoppia, joiden välistä pääsi pitkälle laiturille. Ennen kuin laiturille uskaltauduttiin, opeteltiin uinnin aakkoset hiekkarannassa. Siellä melskattiin päivät pitkät ja välillä käytiin lämmittelemässä saunan toisella puolella olevalla pitkällä ikkunapellillä, joka oli sopivan leveä ja matalalla istumista varten. Aurinko paistoi pellille koko päivän ja siellä riitti aina lämmittelijöitä. Joskus hierottiin rantavedestä iholle savea, jonka annettiin kuivua kovaksi kuoreksi ja taas oli syytä mennä uimaan ja pesemään liat pois. Joku viisas keksi, ettei ollut terveellistä, kun uimarit ja matonpesijät olivat samassa rannassa ja lapset uiskentelivat saippuavedessä. Niinpä mattolaituri siirrettiinkin vastapäiseen niemennokkaan ja saippuavedet pääsivät virtaamaan järvenselälle päin. Mattolaiturilla käytiin iltaisin mato- ongella. Saaliina oli yleensä pieniä ahvenia ja särkiä, mutta suurimman saaliinsa sai eräänä kesäiltana Alatalon Matias, kun koukkuun tarttui puolen kilon lahna. Lahna singahti laiturille, mutta koukku irtosi ja takertui Matiaksen polveen niin syvälle, että häntä jouduttiin käyttämään taksilla kirkonkylällä lääkärissä. Koukku oli Matiaksen tärkein aarre pitkän aikaa.

57 Kalevikin putosi kerran laiturin päästä veteen ja uimataidottomana katseli veden alla laiturin rakenteita, eikä osannut tehdä mitään, kunnes Julkulan Raili vanhempana älysi tarttua kiinni hiuksiin ja vetää pojan laiturille. Uimataidon kehittyessä mentiin sitten pitkälle laiturillekin. Oli hienoa hypätä pomppurilta ensin jalat edellä ja sitten sukeltaa pää edellä retkahtaen melkein selälleen veteen. Uitiin syvässä vedessä pitkin laiturin vartta, uskaltauduttiin vähän järvenselällekin päin. Vanhemmat olivat harvoin vahtimassa lapsiaan uintireissulla. Kalevikin ilmoitti isälleen osaavansa uida, johon isä totesi, että se on hyvä se. Lautturit Saunan ja pitkän laiturin vastapuolella, niemenkärkien välissä oli saari. Se oli pyöreä ja halkaisijaltaan alle sata metriä. Pitkän laiturin puolella oli pieni luoto, jolla poltettiin juhannuskokkoa. Saaren toisella puolella oli toinen pieni luoto, jolla kasvoi muutamia puita ja sinne pääsi kahlaamalla varsinaisesta saaresta. Saari tuntui olevan kuin porttina järveltä päin kylää lähestyttäessä. Alkuun saari tuntui salaperäiseltä, koska siellä oli harvoin kulkijoita. Kettusen Epin isä oli hommannut traktorin takarenkaan sisäkumin pojille uimarenkaaksi. Sillä seilattiin saari ympäri ja noustiin maihin, kuten seikkailukirjojen sankaritkin olivat tehneet. Saaressa kasvoi pitkiä mäntyjä ja jokunen koivu, aluskasvillisuutena oli kanervaa ja puolukanvarpuja. Myöhemmin rakennettiin lauttoja, joilla seilattiin lähimpänä olevasta niemestä saareen, jonne oli tehty laudoista ja muista puunpätkistä pieni maja, joka toimi tukikohtana. Isommat pojat olivat tehneet toisen puolen luodolle hieman korkeatasoisemman majan, jossa oli hella, öljylamppu ja muita hienouksia. Joskus isompien poikien vartiomies antoi luvan kahlata katsomaan oikein kunnon majaa, jollaisen rakentamiseen eivät pienemmillä taidot riittäneet. Nuoremmat pojat päättivät näyttää, että osataanpa meilläkin ja rakensivat uppotukeista valtavan lautan, jossa oli kapteenin ja perämiehen paikat sekä asevarastot ja muut tarpeelliset vempeleet. Kävi kuitenkin niin, että rakennelma painoi niin paljon, että miehissäkään sitä ei saatu hievahtamaan vesillelaskun koittaessa. Noloina rakennelma purettiin, ennen kuin kukaan näkisi poikien tekelettä.

58 Neliheppainen Penta Seitsemänkymmenluvun alkupuolella saareen rakennettiin kerrostalon puoleisesta niemestä tie. Kaivoksen sivukivestä tehtiin kivivalli salmen ylitse ja osa saaren rannoista kivettiin. Kokkoluotoon ja toiseen luotoon tehtiin myös tie. Kisaniemestä siirrettiin kaikki venepaikat saareen, jonne tehtiin myös laiturit isommille veneille. Mattolaiturikin teki viimeisen evakkomatkansa saareen johtavan tien kupeeseen. Jäät olivat vielä järvessä, kun innokkaimmat veneilijät jo raaputtelivat keväällä veneidensä pohjia. Kisaniemessä tuoksui tervan, tärpätin, maalien ja kittien sekamelska. Se ei ollut paha haju, vaan selvä merkki kesän tulosta ja sai ihmiset hyvälle tuulelle. Kun rantaan oli sulanut veneen mentävä vesialue, olivat siinä jo ensimmäiset rikkomassa lisää jäätä pois tieltä. Kaislikon puolella oli laskujoen ansiosta enemmän vapaata vettä ja sieltä pääsi paremmin alkuun työntelemään jäälauttoja. Sahan edessä oli läpi talven pieni sula alue ja siellä pääsi harjoittamaan veneilyä muita aikaisemmin. Isä osti naapurilta käytetyn tasaperäisen puuveneen. Kaupungista siihen haettiin neljän hevosvoiman Penta -perämoottori. Se oli yleinen kokoluokka kylän veneissä, tosin pienimmät moottorit olivat vain puolitoista hevosvoimaisia. Paljon oli myös viiden ja kuuden hevosvoiman Vire- keskimoottoreita. Ylitse muiden oli kuitenkin yhtiön autonkuljettajan kaksitoista hevosvoimainen Scott- perämoottori pikaveneineen, jossa oli tuulilasit, siivet, ohjauslaitteet sun muut hienoudet. Pitkältä laiturilta katseltiin ihaillen, kun se kiihdytti täyteen vauhtiin lähtiessään kotirannastaan. Kekkerikallio Kalevi sai ensimmäisen kerran ajaa ihan itse veneellä, kun ensin oli viety lantakuorma ojaa pitkin kaislikon lävitse kasvimaan laitaan. Kalevi souti veneen takaisin järven puolelle. Isä huusi rannalta ohjeita: Ensin vähän kaasua ja sitten veto narusta. Moottori hurahti käyntiin ja pelko valtasi ensin mielen, mitäs sitten pitikään tehdä? Moottori suoraan ja vähän kaasua lisää, huusi isä rannalta. Niin sitä sitten mentiin! Helpotus oli suuri, kun vene totteli kuljettajaansa. Isä juoksi rantakivikossa ja huitoi käsimerkkejä, mutta Kalevi suuntasi veneen

59 kohti järvenselkää. Tunne oli upea, kun tuuli otti hiuksiin ja vastaantulevat aallot saivat vauhdin tuntumaan tosi kovalta, mutta yksi suurempi aalto mäiskäytti keulaan sen verran kovaa, että Kalevi käänsi loivasti ohjeidenmukaisesti kohti kotirantaa. Isä odotti rannassa hieman kalpeana ja sanoi, että oli sovittu ajettavan rannan lähellä, mutta koska näytti hallitsevan veneen käsittelyn, saisi hän käydä yksinkin ajelemassa tyynellä säällä. Järven kivikot, luodot ja saaret tulivat vähitellen tutuiksi kylä pojille. Vesillä käytiin Kauhasen poikien Alldellilla, Alatalon veljesten Terhillä, Nurmelan Johnsonilla ja Kalevin Pentalla, kuka kulloinkin vain sai veneen käyttöönsä. Ensimmäisiä rantautumispaikkoja oli Kekkerisaari, joka oli lähes pelkkää kalliota muutamine mäntyineen ja lehtipuineen. Kekkeri oli varsin korkea ja jyrkkärantainen, joten sieltä oli hyvä näköala järvenselälle, vastapäiselle vanhalle sahalle ja herrojenharjulle. Kaivostornikin näkyi selvästi puidenlatvojen yli.

60 Saarasaaressa telttaretkellä Valtatien varrella olevassa lahdenpohjukassa oli tukinpudotuspaikka, jonne tukkiautot pudottivat lastinsa. Sinne ajettiin vastaanottamaan laineita, jotka tukkinippu sai aikaan pudotessaan luiskaa myöten veteen. Joskus sidottiin veneet nippuihin ja sukellettiin nippujen välistä veteen. Rohkeita kun oltiin, sukellettiin nippujen alitsekin. Alatalon Matias, hyvänä uimarina, sukelsi useammankin nipun alitse. Joskus oli hätäkin, kun Matiasta ei näkynyt pitkään aikaan, mutta aina hänen päänsä jostakin pinnalle ilmestyi, yleensä sieltä, mistä vähiten odotti. Silloin kun tukkilautan hinaaja ilmestyi lahdelle, ajettiin Saarasaareen, joka sijaitsi Kekkerikalliosta parisataa metriä eteenpäin ja katseltiin, kun hinaaja veti monen sadan metrin mittaista tukkilauttaa kapeasta salmesta kohti väljempiä vesiä. Korkealta kalliolta katseltiin, kun uittomiehet heiluivat pitkine kekseineen, ettei lautta takertuisi kivikkoihin. Saarasaareen tehtiin myös ensimmäiset telttaretket, omin päin poikaporukalla. Eväänä oli makkaralenkkiä, voileipiä ja mehua. Joskus innostuttiin onkimaankin ja paistettiin pikkukaloja tikunnokassa nuotiolla. Nukkuminen oli yleensä sivuseikka. Yöllä, kun järven yllä leijui usva, lähdettiin vesille. Ajeltiin pitkin kylän rantoja hissukseen. Kun muu kylä nukkui, oli pojilla aikaa nautiskella sellaisesta vapaudesta, jota ei kotioloissa yleensä ollut.

61 Potkukelkkaretkellä Eräänä syksynä järvi sai jääpeitteen aikaisin, lunta ei ollut lainakaan ja järvenselkä kiilsi kirkkaana. Immosen Kale, joka piti poikakerhoa Hovin tiloissa keskiviikkoisin, ilmoitti, että sunnuntaina tehtäisiin potkukelkkaretki jäätä pitkin Arkkuselän puolelle asti. Sunnuntaiaamuna äiti pakkasi Kakelle ja Kaleville reppuun lenkkimakkaraa ja voileipiä retkievääksi. Saunan rannassa oli kokoontuminen kello yhdeksän. Kolmisenkymmentä poikaa oli niin innoissaan retkestä, ettei Immosen Kale meinannut saada suunvuoroa antaessaan ohjeita jäällä liikkumiseen. Hiljaisuuden saatuaan Kale selitti, että mentäisiin jonossa, ensin hän ja sitten muut kuuden- seitsemän metrin välein, ja ryntäilemättä. Jono lähti etenemään saunarannasta. Kalevi istui potkukelkassa ja Kake työnsi. Selkäsaari ohitettiin sahan puolelta ja Kekkerikallio rantoja hipoen, koska siellä oli lukuisia virtapaikkoja. Saarasaaren lävitse kelkat kannettiin, koska vesi ei ollut edes jäätynyt saaren vasemmalla puolella. Arkkuselkää potkuteltiin yli puolen välin, kunnes Kale näytti kääntymismerkin vasemmalle ja sitten rantauduttiin. Leiripaikalle sytytettiin kaksi nuotiota ja pojat veistelivät makkaratikkuja. Siinä sitten istuttiin nuotioilla, paistettiin makkaraa ja syötiin eväsleipiä ja otettiin pullosta mehua tai maitoa palanpainikkeeksi. Kale kertoili omia tarinoitaan ja pojat kuuntelivat korva tarkkana loppuhuipennusta. Loivarinteisessä metsässä pelattiin vielä etsimispelejä ja tutkittiin luontoa. Iltapäivällä lähdettiin kotimatkalle. Kale antoi luvan mennä Selkäsaaren jälkeen omaa vauhtiaan kotirantaan, hän tulisi viimeisenä. Siitä alkoi varsinainen ralli! Yksinään potkuttelijat menivät menojaan. Ne joilla oli kyytiläisiä, jäivät auttamatta jälkeen. Jonkun potkuri kaatui sivuluisussa miehistöineen päivineen. Liuuttiin rähmällään pitkin jäätä. Nauraa räkättäen matka jatkui kohti saunan rantaa, jossa nopeimmat jo odottelivat kysellen, mistä työ ootte oikeen tulossa? Kalekin otti viimeisenä loppukirin ja heittäytyi liukuun mahalleen, potkurin jalaksista kiinni pitäen. Hän suoritti laskennan, kaikki olivat mukana. Hyvvee alakavata viikko sitten kaikille, nyt sitten männään kottiin ja levätään ja keskiviikkona tavataan Hovilla, hän sanoi. Väsyneet pojat raahautuivat kukin kotiinsa. Olipa mukava reissu!

62 Napakelkka Jätevedenpuhdistuslaitoksen edessä oli uponnut proomu. Sen yläosa kajuuttoineen oli näkyvissä, sekä suuri peräsin käyttölaitteineen. Talvella siellä oli hyvät seikkailupaikat. Eräänä syksynä isot pojat rakensivat proomun viereen napakelkan. Jään läpi poratusta reiästä iskettiin tukeva paalu pystyyn pohjamutaan saakka, siihen kiinnitettiin vaakariuku, jonka päähän kiinnitettiin kelkka. Näin saatiin pyörivä napakelkka. Meno oli tosi vinhaa, kun isommat pojat työnsivät vauhtia, vain harvat pysyivät loppuun asti kyydissä. Heikoimmat joutuivat irrottamaan otteensa jo varhaisessa vaiheessa ja liukuivat hurjaa vauhtia järvenselälle päin. Sitkeimmät roikkuivat vielä viimeisillä voimillaan kelkan perässä, mutta aina keskipakoisvoima teki tehtävänsä, lensipä joku päin proomuakin ja joku löysi itsensä rantakivien vierestä. Talven tuodessa lumen mukanaan napakelkka jäi vaille käyttöä ja siirryttiin Vuorelle laskettelemaan oikeaan mäkeen. Kylä kehittyy Kaivoskylän läntinen puolisko alkoi hiukan muuttaa muotoaan. Kävi näet niin, että valtamaantie oli rakennettu muutama vuosi sitten aivan päämalmion keskelle ja malmio ulottui aivan maanpintaan saakka ja alaspäinkin useita satoja metrejä. Valtatietä siirrettiin toistasataa metriä länteen päin ja koululle menevä mäki ja suosittu lasketteluvuori halkaistiin kahtia. Kaivosalueen läpi virtaava koski padottiin ja sille rakennettiin oma viivasuora uomansa satakunta metriä pohjoiseen päin Esson huoltoaseman ja kaivostornin väliin. Kolme uutta rivitaloakin rakennettiin paremman väen asuttavaksi, kuten joku asian ilmaisi. Hovin palaneen päärakennuksen tilalle rakennettiin seurakuntatalo. Sosiaalipäällikkö valvoi kylää ja sen elämää tiukin ottein. Hän ajeli mustalla polkupyörällään päivisin ympäri kylää käyden huomauttamassa epäkohdista, joita olivat esimerkiksi nurmikolla leikkiminen, auto väärässä paikassa, äänekäs mattojen tamppaaminen ja muut elämään liittyvät pikkuasiat. Pojat osasivat jähmettyä liikkumattomiksi sosiaalipäällikön ilmestyessä näköpiiriin. Muualle siitä, hänellä oli tapana sanoa, jos pojat olivat hänen mielestään väärässä paikassa.

63 Talojen välisten oikopolkujen ehkäisemiseksi rakennettiin piikkilanka-aitoja rakennusten ympärille. Ne eivät näyttäneet varsin kauniilta, sanoipa joku mieleen tulevan keskitysleirin, jota pojat eivät tosin vielä ymmärtäneet. Kun avolouhoksella räjäyteltiin, huusi varoituspilli muutaman minuutin ja liikenne suljettiin molemmista suunnista. Koko kylä keskittyi kuuntelemaan räjäytystä, jonka jälkeen keskityttiin taas omiin touhuihin. Talvella joku mainari sanoi, että louhoksella oli kylmä kuin helvetissä, johon toinen vastasi, että hänen tietääkseen helvetissä on kuuma, kuten pojatkin asian olivat ymmärtäneet. Poikamiehiä ja viikareita Poikamiestaloilla, eli lättähatuilla, käytiin myös viettämässä aikaa, eivätkä poikamiestalon asukit sitä pahana pitäneet. Suurella sisäpihalla he pelasivat pöytätennistä, heittivät tikkaa ja harrastivat muita ulkopelejä kesäisin. Silloin tällöin toimitettiin heille pikkuasioita, haettiin kaupasta tupakkaa, pilsneriä ja muita ostoksia ja saatiin vaivanpalkaksi kaksikymmentä penniä, joskus markkakin. Saaduilla rahoilla sitten ostettiin purukumia, limonadia tai muuta makeaa. Kesäisin siellä asui ulkomaalaisiakin ja nähtiinpä siellä ihka elävä neekerikin ensimmäistä kertaa elämässä, hän oli hyvää pataa poikien kanssa. Suuressa olohuoneessa oli televisio, josta sunnuntaisin käytiin katsomassa sirkuspapukaijaa ja muita perheohjelmia. Kerran kun katsottiin Suomen ja Neuvostoliiton välistä jääkiekkoottelua, kovana kommunistina tunnettu mies hurrasi ja taputti aina Neuvostoliiton tehdessä maalin. Sama toistui, kun yleisurheilukilpailuissa joku itäsaksalainen tai puolalainen voitti. Ottakaa pojat mallia sosialististen maiden urheilijoista, hän julisti kovaan ääneen. Seikkailuja ja sodankäyntiä Pusikoilla, poikien omassa valtakunnassa vietettiin kesäisin ja syksyisin paljon aikaa. Sinne oli raivattu varsinainen leiripaikka, josta haarautui polkuja eri suuntiin. Pusikolla leikittiin pyssypelejä, intiaaneista, lännenmiehistä, ritareista aina toisen maailmansodan sankareihin saakka, aina riippuen siitä, millainen elokuva oli viimeksi tullut televisiosta. Kaikki eivät

64 voineet olla sanakareita yhtä aikaa, joten riitaakin joskus tuli. Joskus oltiin pusikoilla yötäkin teltassa, syötiin voileipiä, joiden päälle puristettiin paljon sinappia. Tällaisen herkun oli keksinyt Siltalan Raipe, opettaen muutkin herkuttelemaan. Yöllä hiiviskeltiin tietenkin vakoilemassa kylän myöhäisiä kulkijoita, joita tosin liikkui ani harvoin. Tulipa kerran yöllä isompia poikia uhkailemaan teltan poltolla ja selkäsaunalla kaupanpäällisiksi. Pusikon pojat olivat tällaiseen tietenkin varautuneet. Ritsoilla ja pienillä kivillä ammuttiin uhkailijoita, jotka olivat ojan toisella puolella pääsemättä pakoon. Toivosen Jopi oli hyvä ritsankäyttäjä. Kalevi antoi hänelle lisää kiviä sitä mukaa, kun Jopi ampui. Nyt joutuivat jo melkein aikamiehet pyytämään armoa ja lupaamaan, etteivät tulisi häiritsemään poikia, jos nämä lopettaisivat ampumisen. Antaisivatpa vielä tupakkaakin, jos vain saisivat lähteä. Tupakkaa ei huolittu tarjouksesta huolimatta ja tämän jälkeen saatiin aina olla rauhassa omalla alueella. Asevarustelua Aseisiin kuuluivat myös jousipyssyt, joita valmistettiin katajasta, koska se on notkeaa ja kestää taivutusta. Kalevi oli saanut ostettua kaksiteräksisen jousen, mutta tehokkain ase oli Jopin lasikuituinen jousi, jolla ammuttu nuoli jäi jopa puuhun kiinni. Se olikin jo vaarallisempi kapine. Syksyisin ampuiltiin herneitä tai pihlajanmarjoja koiranputkilla, joita kutsuttiin rytiputkiksi. Tehokkuuden lisäämiseksi sotia käytiin uimahousuissa, joten märkä herne teki läheltä ammuttuna tosi kipeää, varsinkin silloin, jos joku pääsi ampumaan salaa selkäpuolelle. Vinskoiksi kutsuttuja pistooleita tai kivääreitä valmistettiin panelilaudoista, joissa oli ura toisella puolella. Kumilenkkejä tehtiin polkupyörän sisäkumeista. Ammuttaviin nuoliin lyötiin pieni naula kärkeen, jotta ne tarttuisivat puuhun kiinni osuessaan. Eräänä sadepäivänä oltiin sotaa Kettusen Epin kotitalon kellarissa, varustuksena vinskapistoolit. Varastojen ovia oli aukaistu suojiksi nuolia vastaan. Niskasen Kepan kurkistaessa oven takaa, osui Epin ampuma nuoli keskelle Kepan otsaa, jääden siihen roikkumaan nahkan varaan. Kovaa huutaen juoksi Kepa yläkertaan kotiinsa ja muutaman minuutin kuluttua tuli isä Niskanen Kepan kanssa kellariin. Antakaapa ne pyssyt tänne, hän vaati. Polveaan vasten hän katkoi kaikki aseet kahteen osaan. Näin on turvallisempaa, hän

65 totesi ja poistui yläkertaan. Tämäkin mukava leikki päätettiin sitten lopettaa, ihan vaan turvallisuussyistä. Koplia ja kamppailua Isommilla pojilla oli kaksi eri koplaksi järjestäytynyttä ryhmää. Toisen koplan pääpaikka oli kaislikon laidassa oleva maja vankiloineen. Toisen koplan päämaja oli urheilukentän ja kasvimaiden välissä oleva suurten kivien ympäröimä alue, jossa oli myös pieni maja. Sotaa käytiin pienten tappelunnujakoiden merkeissä, mutta pääosin se oli sanasotaa, eli räkätystä. Pusikon pojat saivat tehtäväksi vetää rajaviiva urheilukentän keskelle. Se tehtiin vetämällä paksulla parrulla syvä ura kentän hiekkaiseen pintaan. Sen yli ei ollut vierailla mitään asiaa. Viivan kahta puolta sitten räkätettiin, mitä kellekin tehtäisiin, jos vain kiinni saataisiin. Vankejakin otettiin joskus ja pantiin majaan tiilenpäitä lukemaan. Pusikon pojat pienempinä ja osin puolueettomina toimivat viestinviejinä koplien päälliköiden kesken. Viestit olivat useimmin haistatuksia puolin ja toisin. Käskettiin haistaa mitä ihmeellisimpiä asioita lehmien, hevosten ja ihmisruumiinosien väliltä, jopa sellaisiakin joista ei oltu ennen kuultukaan. Myöhemmin kasvimaan puolelle oleva päämaja oli suosittu leikkipaikka myös nuoremmille lapsille. Näpinsalo Kaivosyhtiö oli vuokrannut vanhan maatilan rakennukset työntekijöilleen virkistyskäyttöön. Paikka sijaitsi kahdeksan kilometrin päässä olevassa suuressa saaressa. Kylän rannasta lähdettäessä ohitettiin Kekkerin ja Saarasaaren jälkeiset kapeikot ja tultiin lähes neliönmuotoiselle suurehkolle järvenselälle. Sen ylittäminen pienellä moottorilla ja suurella väkimäärällä kesti jonkin aikaa. Harvoin siellä kuitenkin tuuli, joten matka sujui vaikeuksitta. Kun selkä oli ylitetty, tultiin kapeaan salmeen. Viitoitettu laivareitti jatkui tästä eteenpäin aina kanavalle asti, mutta lomasaareen mentäessä käännyttiin vasemmalle kivikkoiseen salmeen, jossa olevat vedenalaiset kivet muodostivat hädin tuskin veneenmentävän väylän.

66 Joku oli aina keulassa seisomassa ja antamassa merkkejä, kun lähes moottorin tyhjäkäynnillä ajettiin salmesta läpi. Myöhemmin kaivosmiehet ampuivat muutamia kiviä pois reitiltä ja se merkittiin omatekoisin reimarein, joissa sormi osoitti oikean ajoväylän. Tämän jälkeen kokeneet veneilijät uskalsivat ajaa täydellä kaasulla salmen lävitse. Saaren pohjoispäässä, muutamia kymmeniä metrejä rannasta, oli matala kallioluoto, joka tyynellä ilmalla erottui selvästi, mutta tuulella hävisi kokonaan näkyvistä. Siinä oli vaaran paikka. Silloin kun tuo luoto näkyi, kuin suuren valaan selkä, tiedettiin, että ylimeno oli turvallista. Edessä oli suuri järvenselkä, johon pohjoistuulella muodostui valtavia aaltoja. Saareen päästäkseen joutui sivutuuleen ja se oli vaarallista. Vanhemmat miehet neuvoivat poikia ajamaan ensin tarpeeksi pitkälle vastatuuleen ja kääntämään sitten vene sopivan hetken koittaessa myötätuuleen. Onneksi koskaan ei mitään haveria sattunut, vaikka usein pelotti ihan oikeasti. Joskus suurelle selälle ei ollut menemistä ja jouduttiin kiertämään saaren eteläpuolen kautta, josta matkaa kertyi toista kilometriä enemmän. Vastanteossa Lomasaaressa oli vanha suurehko maatila rakennuksineen. Suuressa päärakennuksessa oli väentupa, kolme suurta kamaria uuneineen ja keittiö. Sähköä ei ollut, oli vain kaasulamput. Pihapiirissä oli muutamia kaksikerroksisia aittoja, suuri kivinavetta, kellari, paja sekä muita vanhanajan maatilan rakennuksia. Yhtiö oli rakentanut rantaan uuden saunan, joka oli aina kovassa käytössä. Usein saaressa oltiin useampia päiviä kerrallaan, joku vain lähetettiin kaivoskylään hakemaan lisää eväitä ja ilmoittamaan kotiväelle, että hengissä ollaan. Viikonloppuisin saareen ilmestyi kokonaisia perheitä lomanviettoon. Tulipa sinne myös seurustelevia pareja opettelemaan rakkauden ensiaskeleita, joita tirskuen seurattiin jostakin lymypaikasta. Ensimmäiset tupakatkin saatiin joltakin maistissa olevalta mainarilta ja niitä sitten köhien tupruteltiin kaukana metsän kätköissä. Saipa joku maistaa oikeaa viinaakin, joka ei tosin maistunut mitenkään hyvältä siinä iässä. Ei maistunut oikein tupakkakaan. Kun bensiiniä oli riittävästi, käytiin Konnuksen kanavalla katselemassa laivoja, jotka seilasivat kanavasta läpi kohti kirkonkylää tai päinvastoin kohti pohjoista ja kaupungin satamaa. Sahan vieressä olevassa niemessä kasvoi isän mielestä parhaat koivut vastantekoa varten. Eräänä lauantaiaamuna isä ja Kalevi lähtivät veneellä vastantekoon. Puukot oli teroitettu

67 tarkoitusta varten huippukuntoon. Sopivia oksia katkottiin suuret määrät ja isä niputti ne vastoiksi. Vanhasta polkupyörän sisärenkaasta oli leikattu kumilenkkejä, joilla vastat sidottiin kokoon. Valmiit vastat kannettiin kellariin kuivumaan talvea varten ja niitä haettiin kellarista tarpeen mukaan. Eräänä talvi-iltana saunottaessa isä selvitti Ronkalan Eelille, että meidän kellarissamme on joku toukka, joka syö vastoista lehdet. Kalevi kuunteli juttua, mutta ei tohtinut sanoa, että vastanlehtiä riivittiin hienoksi ja polteltiin Alatalon Tapanin vanhalla piipulla pannuhuoneen takana. Pilli tahditti päivänkulkua Kaivoksella huutava äänimerkki, eli pilli, piti ihmiset ajan tasalla päivänmittaan. Ensimmäinen huuto oli jo aamuseitsemältä, jolloin alkoivat päivävuoron työt maanpinnalla työskenteleville. Yhdentoista aikaan se ilmoitti ruokatunnin alkaneeksi ja kahdeltatoista päättyneeksi. Haalaripukuisia miehiä pyöräili keskipäivän tienoilla kotiin syömään ja takaisin ja osa kävi kaivoksen ruokalassa aterioimassa. Tasan kello kuusitoista, ilmoitti pilli päivän päättyneeksi. Joka perjantai kello kuusitoista testattiin myös palosireenit, joista toinen oli kaivoksella ja toinen keskellä kylää pannuhuoneen katolla. Pannuhuoneen sireeni ujelsi todella kovaäänisesti ja sai pienimmät kipaisemaan oitis kotiinsa ja katselemaan säikähtäneenä ikkunasta, mitä oli tapahtumassa. Aikuisetkin hätkähtivät ääntä, jos eivät muistaneet, että oli perjantai-iltapäivä. Kerran oli oikea tulipalokin, kun salama iski punaiseen muuntajakoppiin pannuhuoneen alapuolella. Vauriot olivat onneksi vähäiset, koska kaivoksen vapaapalokunta oli ajoissa paikalla ja sai palon talttumaan nopeasti. Palohälyttimiä ja palaneen käryä Tapauksesta johtuen, asennettiin kylätien varrella oleviin lyhtypylväisiin palohälytinnapit sopivin välein toisistaan. Hälytin-nappi oli pyöreässä punaisessa kotelossaan ja sen päällä oli

68 lasi, jossa luki: Tulipalon sattuessa riko lasi ja paina nappia. Tämä tietysti kiinnosti poikia suuresti ja usein mietittiin, mitä tapahtuisi, jos nappia painaisi. Alimman talon kohdalla, tien toisella puolella oli tällainen hälytinnappi. Se oli sen verran korkealla, että tarvittiin pojista kookkain naputtelemaan lasi varovasti rikki. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut painaa punaista nappia, joten pihalta haettiin kaikista nuorin ja pienin pojanvekara, joka nostettiin ylös ja usutettiin painamaan nappia. Toista kehotusta ei tarvittu ja hän tökkäsi sormellaan hälytinnappia. Samalla sekunnilla rääkäisi pannuhuoneen katolla sireeni, johon yhtyi vielä kaivoksen pilli kauempana. Silloin poikia vietiin! Lähin piilopaikka oli autotallin päässä oleva kiviraunio. Sieltä kivien takaa säikähtäneinä katseltiin, kun rauhaisaa kesäiltaa viettäneeseen kylään alkoi tulla elämää. Ähkien ja puhkien palokunnan miehet polkivat pyörillään ylämäkeä kaivokselle päin. Alimmaisen talon portaikosta joku hyppäsi pyöränsä selkään polkien vimmatusti, kunnes huomasi, ettei pyörässä ollut lainkaan ketjuja. Ei raukka muistanut pyöräremontin olleen kesken ja joutui juoksemaan toisten perään. Joku veti mennessään vielä paitaa päällensä, mutta kaikesta koomisuudesta huolimatta poikia ei naurattanut. Viiden minuutin kuluttua ilmestyi mäen päälle yhtiön pieni paloauto, joka oli varusteltu sinisestä paketti Taunuksesta. Miehiä polkupyörineen seurasi perässä. Auto pysähtyi pylvään luokse, mistä hälytys oli annettu. Vapaapalokunnan miehet parveilivat pylvään ympärillä nuuhkien ilmaa ja pojat seurasivat kiviraunion takaa tapahtumaa. Näättää ilikivallalle, kuului palopäällikkö sanovan. Kääväähhä vielä saanalla kahtomassa. Kuin paraatijoukko lähti sininen paloauto edellä ja pyörämiehet perässä alamäkeen, kohti saunarakennusta. Koska sielläkään ei näkynyt mitään tulipaloon viittaavaa, palasi palokunta takaisin tukikohtaansa. Kun tilanne oli rauhoittunut ryömivät pojat esiin piilostaan ja pinkaisivat valtatien ylitse koulun takana olevaan metsään, jossa piileskeltiin muutama tunti. Sitten kierreltiin metsää pitkin kaivoksen pääristeykselle, josta käveltiin muina miehinä kotipihalle. Miehet istuskelivat tapansa mukaan mattotelineillä tarinoimassa, kun pojat ilmestyivät pihalle. Täällä oli muutama tunti sitten palohälytys, ette olleet katsomassa, sanoi isä Kaleville. Sitä vain ihmettelin, kun tavallaan te olette ensimmäisinä paikalla, kun jotakin tapahtuu, jatkoi Tapanin isä. Me oltiin koulun metsässä seikkailemassa, eikä sinne kuulunut mitään, selitti Tapani. Tuo olikin hyvä tietää. Huomenna kun mennään saunaan, täytyy pestä korvat ja varmaan vihtoa selkäkin kunnolla, totesi Tapanin isä.

69 Rakkauskirjeitä ja hämähäkkejä Pannuhuoneen takana säilytettiin tuhkatynnyreitä, joihin uuneista tullut tuhka laitettiin poisvietäväksi. Niistä löytyi sopivia hiilenpalasia, joilla oli hyvä piirrellä ja kirjoitella kiviin ja puihin. Kirjoitettiinpa Kettusen Epin kanssa hiilillä ensimmäiset rakkauskirjeetkin, jotka käytiin sitten pudottamassa rakkaudenkohteen postiluukusta sisään. Jälkeenpäin sitten seliteltiin, että ne olivat muiden tekosia, eivätkä asianosaiset tienneet kirjeistä yhtään mitään. Isommat pojat sitten opettivat piirtämään hämähäkin väärinpäin. Se oli soikio, josta lähti viivoja säteittäin ympäriinsä. Niinpä sitten piirreltiin pannuhuoneen valkeaan seinään, pihan puolelle, useampia erikokoisia hämähäkkejä. Taideteoksia ihailtaessa sattui Suomelan Raili tulemaan paikalle. Mitäs pojat piirustaa?, hän kysyi. Hämähäkkejä, vastasivat pojat ylpeinä. Kyllä se on nyt niin, että pesetten joka ötökän poies ja heti, komensi Raili ja haki alakerran suihkuhuoneesta sangollisen vettä ja rappuharjalla hangaten saivat pojat hinkattua hämähäkit pois seinästä. Semmottis kuvia ei piirrellä, mist ei mittä ymmärräkkä, komensi Raili. Pitikö jostakin väärinpäin olevasta hämähäkistä jotakin vielä ymmärtääkin, ihmettelivät pojat. Prätkäkulttuuria Kalevin kaksi enoa kävivät usein kesäisin moottoripyörillä kylässä Kalevin kotona. Moottoripyörät parkkerattiin kotitalon ja pannuhuoneen välissä olevalle paikoitusalueelle. Toinen pyöristä oli venäläinen IC- merkkinen ja toinen oli tsekkosslovakialainen Jawa. Kylällä ei ollut montaakaan moottoripyörää, joten ne kiinnostivat kylän poikia. Mustasukkaisesti Kalevi vartioi menopelejä. Kukaan ei saanut mennä puolta metriä lähemmäksi pyöriä. Kalevi itse istui kuin kuningas vuoron perään molempien moottoripyörien selässä ja teki ajoliikkeitä muiden seuratessa kateellisina vieressä. Kotona ollessaankin hän vahti ikkunasta, ettei kukaan menisi liian lähelle pyöriä. Saattoipa hän rynnätä ulos hätistelemään liian innokkaita pyörien katselijoita.

70 Kaikista mahtavinta oli kuitenkin silloin, kun lähdettiin ajelemaan. Kalevi sai istua "Iiseen" korkealla satulalla ja pitää enon leveistä hartioista kiinni, kun mentiin hiukset liehuen kylän läpi ja käytiin valtatiellä ottamassa pohjat, kuten eno menoa nimitti. Moottoripyörät kiinnostivat aikuisiakin. Varastonhoitaja Riihelä tiesi kertoa, että pyörät oli valmistettu rautaesiripun takana, itä-blokin maissa, joissa valmistettiin myös Mosset, Volgat, Ifat ja Wartburgit. Tästä Kalevi oli ylpeä, pyörät oli valmistettu rautaesiripun takana; niiden täytyi siis olla myös hyviä. Poikien kanssa mietittiinkin, että minkälainen oli sellainen rautaesirippu, jonka takana valmistettiin hyviä autoja ja moottoripyöriä. Naapuritalossa Onnelan Ekillä oli tummansininen skootteri. Se oli aivan uusi menopeli, jota katseltiin ihaillen. Joskus teki mieli istua sen päällä ja kokeilla jarrukahvoja, polkimia sun muita nappuloita. Pojat tiesivät, että kääntämällä avaimesta virran päälle, avaamalla bensahanan ja polkaisemalla käynnistyspolkimesta koneen pitäisi lähteä käyntiin. Avaimen ollessa virtalukossa, käänsi Alatalon Tapani virran päälle ja avasi bensahanan. Kalevi polkaisi käynnistinpolkimesta. Kun moottori pärähti käyntiin, pojat hätääntyivät ja painelivat näkyvillä olevia nappuloita sammuttaakseen koneen, joka kävi vain itsepäisesti. Koska mikään ei auttanut, pinkaistiin pihan toisessa päässä olevan keltaisen hiekkalaatikon taakse piiloon. Juuri silloin ilmestyi Erkki nurkan takaa pihamaalle suuri perunasäkki selässään. Ihmetellen hän kierteli skootterin ympärillä ja painoi jotakin nappia. Kone sammui heti. Kauhasen Oivakin tuli ulos ihmettelemään sitä, kun Erkki oli tulossa kasvimaalta ja skootteri oli käynnistynyt pihalla itsekseen. Miehet tutkivat pyörää tarkoin ja puhdistivat akunnavat, suihkauttivat virtalukkoon jotakin ainetta ja tulivat siihen tulokseen, että syynä oli oikosulku, koska pyörä oli ulkona sadesäässäkin. Tämän jälkeen Erkki piti pyöräänsä pressun alla, eikä oikosulkuja enää sen jälkeen ilmaantunut. Hovielämää Hovi oli ympäristöineen suosittu leikki- ja seikkailupaikka, varsinkin syksyisin. Suuri kivinavetta, jossa säilytettiin kaivosyhtiön omaisuutta, oli kiellettyä aluetta, mutta mikään ei estänyt poikia menemästä navetan ylisille johtavan oven alla olevasta raosta sisään. Sisällä oli laatikoita täynnä pyöreitä kivitankoja, jotka olivat kaivoksen syväkairausnäytteitä. Tangot eivät poikia kiinnostaneet, vaan ruskeat paperipussit, joissa oli harmaata kivipölyä. Kun

71 sellaisen heitti kiviseinään, tupsahti harmaata pölyä ilmaan, kuin kranaatti olisi räjähtänyt. Myöhemmin pojat tiesivät, että ne olivat tärkeitä kivinäytepusseja, joita joutuivat itsekin tekemään töissä ollessaan. Navetan vastapäätä oli suuri punainen aittarakennus, jossa säilytettiin halkoja ja kaivoksen rakennustarvikkeita. Ylisillä oli muutamia pienempiä varastohuoneita. Kauempana oli vielä yksi aittarakennus, sekä suuri riihi. Lisäksi oli vielä kaksi suurta perunakellaria, joiden katto oli maan pinnalla. Pehtoorin asuntoon oli kaksi sisäänkäyntiä. Vasemmanpuoleisesta pääsi marttakerhon hallitsemaan tilaan, jossa oli muutamat kangaspuut ja muita martoille tärkeitä välineitä. Oikeanpuoleisesta ovesta päästiin väentupaan, joka oli avara huone, jossa oli suuri uuni, pitkä pirtinpöytä penkkeineen ja muutamia muita vanhanaikaisia huonekaluja. Hiihtokisojen aikaan tupa toimi kansliana, muutoin siellä pidettiin pyhäkoulua, poikakerhoa ja muita pikkutilaisuuksia. Väentuvan etelänpuoleisessa päädyssä kasvoi suuri määrä marjapensaita, jotka olivat enimmäkseen punaisia viinimarjoja, seassa oli myös mustaherukkaa ja karviaismarjapensaitakin. Pensaat eivät olleet oikeastaan kenenkään omaisuutta, joten niistä ahmittiin syksyisin suuret määrät vitamiineja. Joku marttakerholainen joskus yritti omia marjoja omiin tarkoituksiinsa, mutta siitä pojat viis veisasivat. Maalaiselämää Kalevi haaveili joskus asuvansa Hovilla, keskellä kylää, mutta kuitenkin maaseudulla. Vuosikymmenen puolivälissä tähän tarjoutuikin tilaisuus. Kaivosyhtiö oli päättänyt korjata käytössä kuluneita asuntoja, jotka täytyi tyhjentää kokonaan ja asukkaat sijoitettiin asumaan remontin ajaksi Hoville. Maaliskuun alussa äiti ilmoitti Kaleville, että huomenna hän saisi tulla koulusta suoraan Hoville, remontti aloitettiin ja kaikki sellaiset tavarat, joita ei välttämättä tarvittu remontin aikana, vietiin kellariin ja suurimmat tavarat pyöräsuojaan. Perjantai- iltapäivänä Kalevi lasketteli suksineen Ylätalon mäen alas. Kodin ikkunat näyttivät paljailta ilman verhoja, siellä ei ollut ketään. Hän hiihti pannuhuoneen ja kotitalon välistä kasvimaiden ohi, kohti Hovia. Hankiainen kantoi hyvin ja oli sama mistä kulkisi. Hovin piipusta nousi harmaa savu talviselle taivaalle. Ilmaa nuuhkien Kalevi asetteli suksensa seinää vasten ja asteli sisälle. Tuvassa näytti kodikkaalle, pitkällä pöydällä oli liina ja astioita. Sisko oli tehnyt oman leikkipaikkansa ikkunan alle ja isoveli Kake viritteli radiota viikonlopun mäkihyppykisoja varten, uuni hehkui lämpöään tupaan. No miltäs näyttää?,

72 kysyi äiti. Näyttäähän tämä, hihkaisi Kalevi ja kiipesi uunin päälle, tämä olisi hänen paikkansa. Äiti oli laittanut sinne patjan ja peiton lämpenemään ja mikä tunne olikaan loikoilla uunin lempeässä lämmössä. Illalla Kalevi varasi kaikki lukemiset ja syötävät uunin päälle ja varoitteli Kakea tulemasta sinne. Isän määräyksestä Kakelle luovutettiin kuitenkin puolet pinta-alasta ja hyvinhän sinne loppujen lopuksi sovittiin. Hovilta oli mukavampi mennä kouluunkin, sen kun laittoi sukset jalkaansa ja lasketteli kasvimaiden yli kotitalon nurkalle ja siitä ylös koululle. Hovilla ei ollut suihkuja eikä saunaa. Äiti ja sisko kävivät kotitalon suihkussa, mutta Kake ja Kalevi laskettelivat suksilla kaislikon laitaan ja siitä urheilukentän yli saunalle. Saunan jälkeen oli hienoa hiihtää sinertävässä kuutamossa kovaa hankea pitkin Hoville ja nousta uunin päälle lämpimään ja antaa unen viedä mennessään. Tällaista maalaiselämää ei voittanut mikään. Remontin jälkeen kotona oli hohtavan puhdasta. Lattia oli hiottu ja lakattu uudelleen. Huoneissa oli vaaleat tapetit ja ovet, sekä keittiön kaapistot oli maalattu. Haikeana Kalevi katseli ikkunasta Hoville päin. Piipusta nousi harmaa savu, kun uudet asukit lämmittivät tupaa. Joku varmaan loikoili hänen paikallaan uunin päällä. Yksi asia oli sentään kotona paremmin ja se oli vessa. Vessa-asiat kun piti Hovilla hoitaa navetan päädyssä olevassa kylmässä ulkohuussissa. Puutöitä ja pulikointia Kauhasen pojat olivat käteviä käsistään, varsinkin puutöissä. Sen näki jo koulun veistotunnilla. Timppa oli samalla luokalla Kalevin kanssa ja auttoi välillä opettajalta salaa Kalevia tekemään vaikeimpia höyläpintoja ja loveamisia. Timppa sai jo käyttää puusorvia, kun muut vielä rakentelivat

73 jo valmiiksi vinoa lääkekaappia tai pikkujakkaraa. Keväällä Timppa ehdotti Kaleville, että tehtäisiin kanootti, hänellä olisi jo piirustuksetkin valmiina. Kalevia ei poropeukalona ajatus kauheasti kiinnostanut, mutta kanootti sinällään voisi olla hieno juttu. Kauhasen Oiva, uskovaisena miehenä, suosi ajatusta, koska se olisi pojille terveellinen harrastus. Äitikin uskovana ihmisenä lämpeni myös hankkeelle. Olisivathan uskovaisten pojat Kalevillekin parempaa seuraa, kuin muut viikarit, joiden kanssa tapahtui aina pieniä kolttosia. Kotitalon alakerran askarteluhuoneeseen hankittiin tarvittavat puuosat ja Kalevin tehtävänä oli lähinnä kiinnipitäminen, kun Timppa sahasi, höyläsi tai naulasi. Pikkuveli Karkku hääräsi myös mukana. Hän oli iloluontoinen veijari ja joskus homma oli mennä ihan leikiksi. Timppa kysyikin, että tehdäänkö me kanoottia vai leikitäänkö me. Vanhemmat veljekset, Hessu ja Masa, kävivät välillä antamassa ohjeita. Viimein oli kanootin runko valmiina. Koululta saatiin viikonlopuksi nitoja lainaksi ja päästiin pingottamaan kangasta. Se olikin tarkkaa puuhaa, jotta saatiin joka kohtaan oikea kireys. Kirkonkylältä hankittiin vernissaa ja punaista maalimultaa pintakäsittelyyn. Aineet sekoitettiin hyvin ja kanootti maalattiin moneen kertaan tummanpunaiseksi. Koko veljeskaarti ja Kalevi kantoivat kanootin pyykkilaiturille vesillelaskua varten. Kanootti saatiin veteen ja se kellui täysin tasapainossa. Timppa itseoikeutettuna laivanrakentajana istui keskituhdolle. Sulavasti kanootti eteni, kun hän meloi pienen lenkin saaren ja laiturin välillä. Seuraavaksi oli Kalevin vuoro. Hän istui penkille ja toiset antoivat vauhtia. Mela tuskin kosketti veteen, kun kanootti jo kellahti ympäri. Nolona Kalevi työnsi kanootin takaisin pyykkilaiturille. Viisi kertaa yritettyään, hän lopulta luovutti. Toiset jäivät meloskelemaan, kun Kalevi vaatteet vettä valuen löntysti kotiin. No, mitenkäs kanootti kelluu?, tiedusteli isä. Kelluu se kaikille muille, paitsi minulle, Kalevi vastasi nieleskellen. Myöhemmin, kun kukaan ei ollut katselemassa, Kalevi kävi vielä yrittämässä melomista, mutta samalla lopputuloksella. Hänestä ei tullut melojaa. Kalevi ilmoittikin Timpalle eroavansa kanoottikimpasta ja Timppa saisi pitää kanootin omanaan, Karkku saisi pitää hänen osuutensa. Timppa kuitenkin rehtinä kaverina maksoi Kalevin ulos yhtiöstä muutamalla markalla. Tasapainonhallinta ei tässä lajissa ollut Kalevin vahvuuksia, mutta Kauhasen pojat eivät kuitenkaan koskaan häntä siitä pilkanneet. Tosin, kun joskus katseltiin kanootin menoa järvenselältä, saattoi Rantalan Pietu sanoa: Kahtokaa jätkät, Kalevi on melomassa! Kesätöitä ja kotiaskareita

74 Kaivoksen työntekijöiden jälkikasvulle pyrittiin järjestämään kesätöitä niin paljon kuin mahdollista. Osa pääsi kaivoksen korjaamolle, jokunen itse kaivokseenkin, mutta suurin työllistäjä oli kuitenkin ulkotyöosasto. Koululaisten lisäksi palkattiin myös suuri joukko kaivostyöntekijöitten vaimoja haravointitehtäviin ympäri kaivoskylää. Kylä ympäristöineen haravoitiin tarkkaan. Kisaniemi, rantaalueet, Hovi ympäristöineen ja tietenkin Herrojenharju raaputettiin niin tarkkaan, ettei montakaan havunneulasta jäänyt maahan. Nurmikot leikattiin pari kertaa viikossa ja vesakot raivattiin tarpeen mukaan. Talven jälkeen suksitelineet ja kolat vietiin Hoville ja tilalle tuotiin pihanpenkkejä. Niitä tuotiin yksi joka portaikkoa kohden; punaisia, sinisiä, vihreitä ja keltaisia. Pojat vaihtelivat penkkejä salaa toisiltaan saadakseen mieleisen värin kotiportaikon eteen. Tätä vaihtelua jatkui pitkin kesää. Mieluisin virka lienee ollut niillä, jotka pääsivät yhtiön traktorin apumiehiksi. Traktori kuljetti siivous- ja muutkin yleisjätteet kaivoksen kaatopaikalle. Joku kaveri oli kehunut, että sai olla traktorin kyydissä niin paljon kuin halusi ja sai siitä vielä palkkaakin. Niille, jotka eivät vielä päässeet kesätöihin, riitti kyllä puuhaa. Äiti oli siivousporukoissa ja Kalevin tehtävänä oli pikkusiskon hoitaminen päivisin. Ruokaa oli valmiina jääkaapissa ja sitä piti lämmittää hellalla. Siskoa oli joskus tuskaista saada syömään. Kalevi joutui esittämään kaikki ilveilynsä ja pelletemppunsa saadakseen siskonsa suun avautumaan lusikan mentäväksi. Kalevin tehtäviin kuului myös aamuisin maidonhaku Jussilan pieneltä maatilalta. Matkan hän taittoi kävellen, koska äidin mielestä maito läikkyisi pyöräkyydissä. Usein, kun kukaan ei ollut näkemässä hän kuitenkin haki maidon pyöräillen, eikä pisaraakaan koskaan läikkynyt ylitse. Iltapäivätehtäviin kuului kahvinkeitto. Lukemattomat kerrat kahvi kiehui ylitse, ennen kuin Kalevi oppi sen taidon. Portaikon siivouksen hoiti kukin neljästä perheestä, viikko kerrallaan. Viikonloppuna koko portaikko pestiin ylhäältä alas asti ja sen hoiti onneksi äiti. Kalevin kotihommat kartuttivat viikkorahaa, mutta joskus tuntui siltä, että olisi kesäpäiviä muutenkin voinut viettää. Tiikerinjälkiä Essolla Esson huoltoasemalla vietettiin myös aikaa. Asema oli laatikkomainen rakennus, jonka takana oli kattamaton huoltomonttu, jossa autojen asennustyöt suoritettiin. Autotarvikkeiden lisäksi asemalla myytiin jäätelöä ja limonadia. Erilaisia tarroja käytiin pyytämässä tämän tästä ja niitä liimailtiin polkupyöriin. Hienoin oli kuitenkin tiikerin häntä, joita kukin sai vain yhden kappaleen, jotta kaikille riittäisi suosittua koristetta. Niitä liehui autojen radioantenneissa ja poikien pyöriin asennetuissa puukepeissä. Esson Sepe maalasi tiikerintassun kuvia bensamittareiden korokkeisiin niin, että jäljet näyttivät tulevan jostakin ja häviävän toisaalle.

75 Uusia hienoja automerkkejä katseltiin kesäisin parhaimpaan turistiaikaan. Hienoimpia olivat etelään palaavien lapinmatkaajien autot, joiden keulaan oli kiinnitetty poronsarvia. Katoilla olevat valtavat taakkatelineet ja tuulilasiin iskeytyneet sääskien raadot saivat autot näyttämään siltä, että tultiin pidemmältäkin safarilta. Esson vieressä oli linja-autopysäkki, jolla bussit seisahtuivat ja niistä luovutettiin tavaraa kaupoille ja kaivokselle. Kun valtatietä siirrettiin satakunta metriä länteen päin, hiljeni turistivirta Essolla ja se säilyi lähinnä kyläläisten asiointipaikkana. Muutamaa vuotta myöhemmin asema purettiin kokonaan pois, vain bensiinimittarien korokkeet tiikerintassunjälkineen jäivät muistoksi joskus niin vilkkaasta kauppapaikasta. Pitkätukkia ja Beatlemaniaa Kaivoskylällä liikkui joitakin vanhempia poikia, joiden hiukset roikkuivat lähellä nenänpäätä ja se herätti vähän kummastusta. Toivosen Jopi selitti, että se oli Beatles-tukka, mikä ei sanonut Kaleville kuitenkaan mitään. Jopi tiesi, että Englannissa oli sellainen yhtye, joka soitti kitaroilla sellaista musiikkia, jollaista ei ollut koskaan kuultukaan. Jopi oli kuullut muutaman kerran ja tiesi, että soittajat olivat miehiä, joilla oli pitkät hiukset. Apu-lehdestä Kalevi luki keskiaukeamalta suuren otsikon: Beatlesit tulevat! Kuvissa oli nuoria miehiä kitaroineen, yksi istui rumpujen takana ja kaikilla oli poikkeavan pitkät hiukset. Kalevi luki jutun tarkkaan ja siinä sanottiin, että radion lauantain toivotuissa saattoi kuulla Beatlesia. Lauantai-iltana oltiin yleensä urheilukentällä ja joillakin vanhemmilla pojilla oli mukanaan matkaradioita, joista kuunneltiin lauantain toivottuja. Ensin tuli kuitenkin tanssimusiikkia, tangoa, humppaa, ja valsseja. Isommat pojat katselivat huolestuneina kellojaan, se oli jo kymmentä vaille seitsemän, eikä yhtään nuorisokappaletta ollut kuultu.

76 Sitten se alkoi. Ensin tuli rautalankakappale, johon Kalevi ihastui ikihyviksi, tämän jälkeen rävähti itse Beatles-yhtye ilmoille. Kalevi näki kavereiden ilmeistä, että nyt oli kyseessä jotakin erikoista, poikien päät alkoivat nytkyä ja kappaleen jälkeen kuuluttaja ilmoitti, että kyseessä oli The Beatles, Englannista. Kyllähän se heti hiukan säväytti, kuulostipa vähän riettaallekin, tällaista musiikkia ei kotona olisi lupa kuunnella. Kappaleen nimi ei jäänyt heti mieleen, mutta kyllä oppikoululaiset englantia osaavina sitä toistelivat ihan kyllästymiseen asti. Kaivoksen ruokalassa oli levyautomaatti, nk. jukebox, jossa oli jo paljon nuorisomusiikkia. Siellä käytiin kuuntelemassa sunnuntaisin uusia kaikuja. Tutuiksi tulivat Rolling Stones, Animals, Shadows ja monet muut ulkomaiset yhtyeet. Kotimaisiakin jäljittelijöitä ilmaantui suomalaisine teksteineen, joita sitten opittiin hoilaamaan. Toivosen Topilla oli nauhamagnetofoni, jolla hän oli nauhoittanut popmusiikkia. Kellarissa sitä kuunneltiin sulkapallomailojen toimiessa kitaroina ja ämpärien rumpuina, pop- orkesterin soitellessa ja heilutellessa olemattomia otsatukkiaan. Pitkiä hiuksia ei näet kansakoulussa hyväksytty. Oppikoululaiset tunnisti pitkästä otsatukasta. Olihan sekin jo jonkinlaista edistystä. Markalla kuusi kappaletta Ruokalan levyautomaattia ja pajatsoa hoiteli eräs kirkonkylän poliisimies vapaa-ajallaan. Pojat seurasivat tarkkaan hänen puuhiaan, kun hän täytti kolikkopusseja ja puhdisti laitteita. Kerran hän ilmoitti, että soittimeen laitetaan uuden suomalaisen protestilaulajan, Irwin Goodmanin levyjä, sekä lisäksi joku toinen kotimainen Danny. Poliisimies soitti malliksi muutaman levyn ja nekös tarttuivat korvaan niin hyvin, että koulussa välitunneillakin niitä hoilattiin. Opettaja joutuikin kieltämään "rotestilaulut" rienaavina, nuorisolle sopimattomana hölynpölynä. Markan kolikolla sai yleensä soittaa kuusi kappaletta. Harvoin pojilla kuitenkaan oli niin suuria rahoja ja mieli olisi tehnyt soitella levyjä. Kerran Kettusen Epi työnsi viisipennisen raha-aukkoon ja kumma kyllä tauluun ilmestyi teksti: valitse. Innostuksissaan pojat painelivat nappuloita ja levy alkoi soida. Paniikki valtasi pojat ja he luikahtivat pakoon ruokalan takana olevaan metsään. Pariin viikkoon ei uskaltauduttu ruokalalle. Kuultiin kyllä juttuja, että levyautomaatti olisi soittanut yhtämittaa toista tuntia, kenenkään valitsematta kappaleita. Tämä oli pojistakin ihme. Levysoittimenhoitaja valitteli joskus ruokalan emännälle, että rahasäiliöstä löytyi sellaisiakin rahoja, jotka eivät sinne kuuluneet. Emäntä totesi, että ne olivat ohikulkijoiden aikaansaannoksia, hän kun tuntee oman kylän pojat ja he eivät tekisi sellaisia temppuja.

77 Ilmapalloja jätealtaassa Kylän pohjoislaistaan, aivan järven tuntumaan oli rakennettu uusi jätevedenpuhdistuslaitos. Siellä oli pyöreä allas, johon kiinteä jäte jäi poisvietäväksi. Aluetta kiersi korkea verkkoaita, jonka alitse pääsi helposti. Jätteen seassa näkyi tyhjän ilmapallon näköisiä valkoisia kumiesineitä. Niitä noukittiin kepinnokkaan, koska arveltiin, ettei niitä käsin tohtinut kosketella. Joku rohkeampi täytteli niitä vedellä ja kiinnitti keppiin. Keppejä pyöritellen lähdettiin kylälle. Toivosen Tane näki ikkunasta, mitä pojat puuhasivat. Hän ryntäsi ulos ja piti tietämättömille pojille nuhdesaarnan käskien palauttamaan kumit sinne, mistä ne oli tongittukin. Myöhemmin selvisi, että ne olivat varmuusvälineitä, eli kortsuja, joita vain miehet käyttivät! Joku tiesi, että niitä myytiin kemikaliossa ja Työnvoiman kaupassa. Työnvoimassa käytiin joskus katsomassa millaisia ne olivat. Yhdellä ylähyllyllä oli punakeltainen laatikko, jossa luki keltaisella: Venus. Tirskuen rynnättiin ulos nauramaan, niin kuin asioista jotakin tiedettäisiin. Päätettiin kuitenkin vielä käydä katsomassa. Mitäs pojat ostaa?, kyseli myymälänhoitaja. Paljonko nuo suklaat maksavat, joku kysyi ja osoitti ylähyllylle. Eivät ne ole mitään suklaata ja niitä myydään vain aikamiehille, totesi myymälänhoitaja sen kummemmin häkeltymättä. Taas rynnättiin ulos nauramaan, niin kuin olisi tehty suurikin uroteko. Kysyjä oli kuitenkin suurin sankari, jonka rohkeus muistettiin vielä kauan. Serkuksia ja stadin slangia Äiti oli sopinut kirjeitse sisarensa kanssa, että Tapsa- serkku tulisi kylään pariksi viikoksi kesälomallaan. Kalevi oli intoa täynnä, Tapsa oli vuoden Kalevia nuorempi ja asui Helsingissä. Puoli yhdeltätoista illalla saapui pikavuoro Helsingistä kaivoskylän pysäkille. Äiti ja Kalevi olivat vastassa polkupyörällä. Pojat olivat heti intoa täynnä ja Tapsa vaati, että täytyy päästä uimaan vielä samana iltana. Äiti toppuutteli, sillä kellokin oli jo paljon ja kerkeäisi sitä uimaan huomennakin. Kalevi oli ihmeissään, kun äiti lopulta suostui, täytyihän sitä saada kaupungin pölyt huuhdottua pois. Tapsa puhui stadin slangia ja hetkessä Kalevikin oppi bonjaamaan, tsiigaamaan ja hiffaamaan. Muut kaverit katsoivat ihmeissään, kun Kalevi ymmärsi heti tuon ihmeellisen mongerruksen, tai oli ainakin ymmärtävinään. Tapsa oli vilkas ja osasi musikaalisena hoilata kaikki muoti-iskelmät, jotka Kalevikin osasi, muttei iljennyt esittää. Kotona olivat tietyt säännöt, jotka vilkkaan pojan oli vaikea omaksua.

78 Tapsa omaksui rauhallisemman elämänmenon kuitenkin nopeasti. Käytiin paljon uimassa, veneilemässä, ongella ja vietettiin aikaa kaveriporukassa. Tapsasta tuli kaikkien kaveri ulospäin suuntautuneen luonteensa ansiosta. Lopulta kävi niin, että hänkin omaksui kaivoskylän sekamurteen, jossa oli savo lisäksi sanoja muistakin murteista. Kun vanhemmat tulivat hakemaan poikaa pois, sanoi Tapsan äiti ensimmäisenä, että herraisä, mitenkä se tuo meidän poika oikein puhuu? Siskot nauroivat katketakseen maalaisjuntille. Loppukesästä Kalevi pääsi vuorostaan lomalle Helsinkiin. Tapsan kaverit katsoivat kummeksuen, kun Kalevi puhui jotakin yrittäen näyttää kovanaamalta. Joku esitti, että tulkki olisi hyvä olemassa, kun mukana oli tuollainen maalaistollo. Tapsa puolsi serkkuaan sanomalla, että Kalevi ei ensinnäkään ollut maalaistollo ja sitä paitsi Kalevin isä oli rikospoliisi. Tämä emävale sai kaverit kavahtamaan. Olisivatko tunteneet pienen piston rinnassaan, mutta Kalevin arvo nousi poliisin poikana. Kaikkea mitä hän sanoi, katsottiin kunnioituksella. Stadin slangi tarttui Kaleviin suhteellisen hyvin ja kiroilukin, jota hän ei kotona harrastanut, sattui suurin piirtein oikeaan paikkaan. Niinpä Kalevi sai valheellisesti puolitoista viikkoa olla savolaisen rikospoliisin poika, joka oli armottoman viileä ja kova jätkä. Taika haihtui silloin, kun isä tuli hakemaan häntä kotiin Savon maisemiin. Tapsan kaverit olivat myöhemmin kyselleet, että oliko se Kalevin isä varmasti poliisi, kun se oli niin lyhyt ja ajoi kaiken lisäksi Mossella. Tallukan takana Esson huoltoaseman purkamisen jälkeen siirrettiin linja-autopysäkki talouskaupan viereen, josta oli kaivoksen ruokalaan matkaa vain muutama kymmenen metriä. Matkahuolto toimi Talouskaupan tiloissa. Aamuisin tulivat kaupunkien leipomoista ruskeat leipälaatikot, joita juoksupojat kärräsivät kukin omiin paikkoihinsa. Pikavuoroja lukuun ottamatta, pitivät normaalisti kulkevat bussit pienen tauon pysäkillä. Usein kuljettajat tulivat ulos tupakalle kiertäen samalla auton ympäri, potkien renkaita ja tarkastellen paikkoja. Päästipä joku kauan pidättelemänsä pierunkin renkaita potkiessaan. Tämä herätti naurunremahduksia poikajoukossa, joka vietti usein aikaansa pysäkillä. Talvella pimeän aikaan kuljettajat pysyivät usein bussin sisätiloissa. Suosittu leikki talvisin oli juosta piiloista bussin lähtiessä, tarttua takapuskuriin kiinni ja liukua kenkien varassa niin pitkälle, kuin vain uskalsi. Valtatiekin oli usein niin liukas, että rohkeimmat liukuivat aina koulun risteykseen saakka, kyyti oli silloin jo tosi kovaa. Lehtisen Repaltakin kuluivat huopatossun pohjat puhki ja osa sukistakin, jolloin hänen täytyi lopettaa, koska jalkapohjia poltteli jo aivan vimmatusti.

79 Talouskauppaa lämmitettiin haloilla ja halkopino oli aivan pysäkin vieressä. Keksittiin laittaa muutama halko bussin takapyörien eteen niin, ettei bussi pääsyyt eteenpäin. Kuljettajat keksivät, että peruuttamalla tarpeeksi pitkälle ja tekemällä kiertoliikkeen halot eivät haittaisi mitään. Pojat olivat vieläkin viisaampia, halot laitettiin molemmin puolin renkaita, eikä kuljettajalla ollut muuta mahdollisuutta, kuin tulla ulos ja heittää kalikat sivuun. Usein busseissa matkusti erityinen vahti ilkivallantekijöitä varten, mutta pojat eivät luovuttaneet. Kaupan roskiksessa löytyi kurkku- ja punajuuripönttöjä, joihin tehtiin reikä narua varten. Bussin jo ollessa liikkeellä, nopeajalkaisimmat kiinnittivät narut kiinni takapuskuriin. Pöntöt saivat valtatiellä aikaan kolisevan kipinämeren, jota osa pojista katseli Vuoren laelta. Naapurikylän Kesoililtakin oli ihmetellen seurattu kipinöinnin saatteleman bussin kulkua. Joku oppikoululainen oli aamulla bussissa matkustaessaan kuullut lupatarkastajan sanovan kuljettajalle, että tänä iltana otetaan hyvin syöneiltä mainarien pojilta nirri pois, hänellä olisi miehet valmiin useissa busseissa. Onneksi tuo tieto tuli ajoissa ja pojat osasivat olla poissa pysäkiltä. Sen koommin ei uskaltauduttu tekemään kolttosia, vaikka agenttimainen loppuhuipennus jäikin kokematta. No niin, mamelo Alkoholia ei Kalevin kotona juurikaan käytetty. Joskus enot kylässä käydessään ottivat näkäräisiä salaa äidiltä, joka ei viinahommia hyväksynyt. Kalevikin joutui joskus piilottamaan pulloja varastokellariin, mattojen väliin. Enot kävivät usein ulkona ja muuttuivat pikkuhiljaa kumman puheliaiksi ja kovaäänisiksi. Kesälauantaisin miehet istuivat usein mattotelineillä ja kävivät useasti katsomassa kellarissa milloin mitäkin vempelettä. Vaimot tiirailivat verhojen raosta, milloin olisi aika kutsua siippa tekemään kotitöitä. Autotalleillakin olivat usein ovet auki ja autojen peräluukut pystyssä, kun monet miehet puunailivat menopelejään. Usein oven takaa kurkisti jonkun pää kotitalolle päin, pyyhkäisten suupieliään, kuin jotakin varmistaakseen. Seisoipa joku vaimoihminenkin joskus kädet puuskassa tallin oven poskessa, katsellen, kun mies vahasi jo ennestään kiiltävää autoa. Pojat olivat joskus maistelleet viinantippoja löytämistään tyhjistä pulloista ja muutama lämmin tippa ei maistunut todellakaan hyvältä. Joku isompi poika väitti olleensa joskus humalassakin. Kertoi sen olleen hieno kokemus. Kyllähän pojat teeskentelivät usein humalaista, mutta silloin ei voinut tehdä mitä vain, kuten oikeat humalaiset.

80 Kettusen Epin isä oli tehnyt punaista kotiviiniä ja säilytti sitä perunakellarissa, jossa käytiin ihailemassa pullorivistöä. Eiköhän maisteta vähän?, Kalevi ehdotti ja Alatalon Tapani ja Epi nyökkäsivät samanaikaisesti. Epi pyöräytti korkin auki ja tarjosi Kaleville. Kalevi nuuhkaisi pullon suusta, eikä haju tuntunut ollenkaan pahalta, mutta samaan aikaan alkoi omatunto kolkutella rinnassa. No niin, mamelo, otahan että muutkin saavat!, Tapani patisteli. Kalevi kulautti pienen suullisen. Toinen vielä, se kuuluu ottaa sillä lailla, molemmille jaloille, valisti Epi. Pojat ottivat kaksi kierrosta mieheen ja rinnassa alkoi jo kummasti lämmittää. Otettiin vielä vähän lisää, vaikka pelottikin, nyt ei voinut kukaan enää perääntyä, eikä tehnyt mielikään. Poikia alkoi naurattaa, sanoi kuka mitä tahansa, päälle naurettiin vesi silmistä valuen. Pojat, ei me voija jäähä tänne, mennään jonnekkiin muualle, Epi sanoi. Tirskuen pakattiin kullekin pullo toppatakin taskuun ja vajaa pullo otettiin matkaevääksi. Mentiin Kalevin ja Tapanin kotitalon pyöräkellariin ja siellä seinän vieressä lattialla istuskellen nautiskeltiin viiniä ja nauraa räkäteltiin menneille asioille. Alettiin olla jo humalassa, juopon myterä ilmekin tuli jo ihan luonnostaan, ei tarvinnut enää teeskennellä. Jonkun ehdotuksesta mentiin ulos seisoskelemaan talon päätyyn. Minkä takia pannuhuoneessa on kaksi savupiippua? kyseli Epi polvet notkahdellen. Tapanin ja Kalevin mielestä siinä oli edelleen yksi piippu, olisikohan Epin näköharha johtunut siitä, että hän oli juonut pullonsa tyhjäksi. Palattiin takaisin kellariin ja pullot juotiin tyhjiksi. Paljonkohan kello mahtaa olla?, soperteli Epi lattialla maaten. Kello oli iltakahdeksan, mutta Kaleviin iski piru, kuten humalaisiin on tapana. Se on jo kymmenen hän sanoi. Sitten mää uskallan mennä jo kotiin, sönkkäsi Epi. Hän hoiperteli kotiinsa, mutta siellä sattui olemaan naapuriperhe kylässä. Seisovasilmäinen poika saateltiin sänkyynsä nukkumaan. Äiti ihmetteli, että mikä sitä Epiä vaivaa, johon isä totesi: Taitaa poika olla humalassa. Tapani ja Kalevi hoipertelivat varastokellariin. Mattopinojen päältä sitten herättiin puolenyön aikaan. Mitään puhumatta sitten käytiin suihkuhuoneessa juomassa kylmää vettä ja vääntäydyttiin kotiin, Tapani alakertaan ja Kalevi kompuroiden kerrosta ylemmäs. Kokeilusta Epi oppi sen, että Kalevilta hän ei vuosiin kysellyt kellonaikoja. Totesi vain, että Kalevin kellonajoista täytyy vähentää varmuudenvuoksi pari tuntia. Herne bee vitosta Myöhemmin isommat pojat opettivat kiljunvalmistuksen jalon taidon. Tarvittiin vain suurehko muovikanisteri, vettä hiivaa ja sokeria ja joskus vielä sitruunanpaloja. Kylällä oli paljon kaukolämmitysjärjestelmän lämpökaivoja, joissa oli lämmintä kesät talvet. Narun avulla laskettiin

81 pönttö kaivon pohjalle viikoksi muhimaan. Tämä valmistustapa täytyi kuitenkin hylätä, sillä yhtiön miehet olivat tarkistuskäynneillään löytäneet näitä pienpanimoita. Olipa kaivoksen sisäisessä tiedotuslehdessäkin maininta tästä teollisuudenhaarasta. Vanhempia kehotettiin seuraamaan nuorison edesottamuksia, ettei turmelus pääsisi liiaksi valloilleen kaivoskylän nuorison keskuudessa. Kesäisin panimon virkaa saivat toimittaa lukuisat muurahaispesät, joissa lämpötila oli ihanteellinen. Kun keskiolut vapautui kuusikymmenluvun lopussa, jäi kiljunvalmistus vähemmälle, joskin kevätkauden avajaiset pidettiin perinteisesti kiljupöntön ympärillä istuen ja nuoruuden toilailuja muistellen. Porausmestaruuskilpailut Kaivosyhtiö järjesti vuosittain porausmestaruuskilpailuja eri kaivosten kesken. Lisänä oli myös huoltomieskilpailu, johon osallistuivat parhaat porakoneenkorjaajat. Kukin kaivos sai vuorollaan kilpailut järjestettäväkseen. Kalevi oli kerran päässyt isänsä mukaan pääkaivoksella järjestettyihin kisoihin. Silloin oltiin vieraisilla toisessa mummolassa ja sieltä oli vain reilun puolen tunnin matka kisapaikalle. Kuusikymmenluvun puolivälissä oli kotikylä kaivoksen vuoro järjestää kilpailut. Kalevi kertoi ylpeänä muille pojille tietävänsä mitä kisoissa tapahtuisi. Kilpailuun halukkaille kaivosmiehille oli järjestetty maan alla karsintaotteluita, koska tiedettiin, että palkinnot olivat hyvät. Porakoneenkorjaajia ei tarvinnut karsinnalla selvittää, koska samat ammattimiehet osallistuivat vuosi toisensa jälkeen kisaan ja voittojärjestyskin pysyi useimmiten samana. Kaivoksen parkkipaikalle oli rakennettu katsomo yleisölle. Parkkialueen metsänpuoleiseen reunaan oli asetettu porausta varten betonipalkkeja vaakasuoriin riveihin, kaksi päällekkäin. Kilpailijan tehtävänä oli porata viisi, pituudeltaan parimetristä reikää merkitystä aloituskohdasta betonipalkin lävitse. Nopein ja tarkin poraaja oli voittaja. Perjantaina saapuivat eri kaivosten joukkueet kylälle. Ne majoittuivat poikamiestaloille, jonka jälkeen alkoi ankara harjoittelu. Pojat seurasivat joen ylittävältä sillalta harjoituksia. Miehet rääkkäsivät porakoneitaan ja hioivat poranteriä oikeaoppisen teräviksi, koneiden syöttöjalkoja voideltiin ja hiottiin luistaviksi ja harjoiteltiin lähtörynnistystä. Sattuipa joku kompastelemaan paineilma- ja vesiletkuihin, joku pudotteli poranteriä pitkin kulkureittiä. Poikia nauratti tämä kohellus, joka tuntui kuitenkin leikiltä.

82 Huumaava meteli ja vesi roiskui Ilmaa rikkoi huumaava meteli ja vesi roiskui. Miehet muuttuivat yhä märemmiksi ja likaisemmiksi. Yhtiön Demag -nosturi vaihtoi uusia betonipalkkeja läpiporattujen tilalle. Joku tiesi kertoa, että vierailevien kaivosten kilpailijat syötettiin, juotettiin ja saunotettiin perusteellisesti kilpailua edeltävänä päivänä vierasmajalla. Saatettiinpa antaa eväät mukaankin majapaikkaan siirryttäessä. Mestariainesta olevat porarit eivät kuitenkaan menneet useinkaan halpaan, vasta kisojen jälkeen

83 saattoi saunaoluen ottaakin. Kisasunnuntai oli aurinkoinen. Kalevi oli isänsä kanssa kotipihalla, kun kaksi kilpaan osallistuvaa poraajaa käveli hissukseen kisapaikalle päin, pari tuntia ennen koitosta. Onnea Reiskalle ja Santulle myös, isä huusi. Onnea tässä nyt tarvitaankin, huikkasi Santtu takaisin. Isä ja pihalla olevat miehet hymyilivät kaikkitietävästi. Kisat alkoivat kahdeltatoista. Yleisöä oli sankoin joukoin kannustamassa omiaan. Pojat istuivat aivan katsomon ylimmällä tasanteella, osan yleisöstä seisoskellessa sivummalla. Poraus tapahtui kolmessa seitsemän miehen erässä. Ensimmäisen erän poraajat asettautuivat lähtöpaikalle ja syöksyivät matkaan lähtölaukauksen kajahdettua. Ensin avattiin paineilma- ja vesiletkut, sitten kaapattiin porakoneet syliin ja vietiin ne juosten porauspaikalle. Tämän jälkeen haettiin poratangot ja aloitettiin poraus. Valtava meteli täytti tienoon, kun porat tunkeutuivat kovaan betoniin. Palkkien päällä seisovat tuomarit vetivät ylöspäin punaista nauhaa, jonka korkeudesta selvisi, miten kunkin kilpailijan poraus eteni. Porattuaan kaikkia poria käyttäen reiät loppuun, siirsi porari koneen ja poratangot lähtöviivan taakse ja sulki paineilman ja veden. Kaivoskypärän nosto päästä oli merkki siitä, että osuus oli loppuun suoritettu. Joiltakin porareilta irtosi paineilmaletku jo suorituksen alkuvaiheessa ja pitkä kuminen letku kiemurteli suhisten porareitten jaloissa. Yleisöllä oli hauskaa, mutta porareita ei hymyilyttänyt; saattoipa joltakin mennä pasmat täysin sekaisin, kun tuli ylimääräistä tehtävää.

84 Kaikkien poraajien suoritettua osuutensa, siirtyivät tuomarit tekemään laskutoimituksiaan. Huoltomiehet astuivat nyt areenalle. Tehtävänä oli vaihtaa jokin osa porakoneeseen, jonka jälkeen käytiin poraamassa yksi reikä palkkiin ja kypärännoston jälkeen oli homma suoritettu. Huoltomieskisan voitti ties monennenko kerran sama etelän kaivosmies, mutta oman kaivoksen mies oli hyvänä kakkosena. Porauskisan voitto meni myös vieraille, joskin joukkuekilpailun voitto jäi kotikaivokselle. Palkintoina oli pokaalien lisäksi ulkomaanmatkoja ja esinepalkintoja. Työn sankarin arvonimikin kuulosti ihan hyvältä miesten keskuudessa. Myöhemmin näitä voittajia nimettiin työnjohtajiksi kaivoksiin, tai ainakin etumiehiksi. Kaivoksen vierasmaja Kaivosyhtiö majoitti arvovaltaisimmat vieraansa yhtiön vierasmajalle, joka sijaitsi tien oikealla puolella H0errojenharjulle mentäessä. Itse asiassa se laskettiin poikien mielestä jo varsinaiseksi Herrojenharjuksi. Kaislikosta laskevasta koskesta erkani entinen tukinuittouoma vanhalle sahalle ja sitä ennen sijaitsi pieni lampi. Vierasmaja oli pitkä, vaalea rakennus majoitus-, kokous-, ja keittiötiloineen. Uittouoman varteen oli rakennettu edustussauna arvovaltaisia vieraita varten ja pitivätpä insinööritkin siellä omia juhliaan. Alkuvuosina lammessa pidettiin kesäisin hanhia, joita käytiin sunnuntaikävelyllä katselemassa isän ja äidin kanssa. Omin luvin sinne ei saanut mennä, koska lampi oli kaukana oman kylän touhuista. Myöhemmin lampeen istutettiin lohia, jotta vieraille saatiin arvokalaa tuoreena. Lohi oli kala, joka oli ihan toisesta maailmasta. Osa pojista ei ollut maistanut sitä milloinkaan ja sitä pidettiin yleisesti herrojen herkkuna. Lohien syöttämistä käytiin usein katsomassa vierasmajalle johtavan sillan kannelta. Kuusen alla oli ruokasäkkejä, joista vierasmajan emäntä haki sangolla pieniä papanoita ja heitteli veteen. Vedenpinta vain kuhisi, kun ahneet lohet kilpailivat ruoasta. Heittipä syöttäjä papanoita minne päin tahansa, alkoi siellä heti kuhina. Tämä ei jäänyt pojilta huomaamatta. Salakalaa saalistamassa Poikien kanssa päätettiin, että tuota herrojen herkkua pitää päästä maistamaan. Eräänä elokuisena perjantai-iltana ryhdyttiin toimeen. Katsottiin tarkoin, ettei vierasmajalla ollut mitään toimintaa ja Kettusen Epi ja Kalevi hakivat papanoita kuusen juurelta ja heittelivät niitä veteen. Lammessa alkoi heti kuhista. Lehtisen veljekset ja saunan Pietu odottelivat sillan alapuolella saalista. Epi ja Kalevi heittelivät pikkuhiljaa papanoita kohti rantavettä. Lehtisen Repa seisoi polviaan myöten vedessä ja

85 lohet uivat melkein kinttuja hipoen ruoan perässä. Salamana Repan kädet kävivät ja kiloinen lohi lensi rantaheinikkoon pyristelemään. Saunan Pietu tarrasi loheen kiinni. Tapa se, tapa se, hän huusi peloissaan Latelle. Late iski Mora-puukolla lohta pään alapuolelle, sentinpäähän Pietun peukalosta. Elekee helekutissa huutako, rauhoitteli Epi muita, otetaan toinen vielä! Toisen lohen pyydystäminen ei meinannut onnistua sitten millään. Viimein Repa sai kiinni toisen lähes samankokoisen vonkaleen, jolle annettiin kepillä nuijanukutus. Kalevin ja muiden otsalla kihelmöi hiki, jos nyt jäätäisiin kiinni, eivät mitkään selitykset auttaisi. Lohet laitettiin muovikassiin ja lähdettiin puolijuoksua pois. Entä jos ne huomaa,että kaksi puuttuu, Kalevi uteli puoliksi peloissaan. Eihän niitä kukaan ole laskenut ja nehän poikii välillä, tiesi Pietu. Pojilla oli majapaikka, vanhan valtatien alla oleva sillanalusta. Se oli kuin iso luola, jonne oli vaikea päästä, jyrkän rinteen takia. Kaivoksen läpi virtaavan kosken siirtämisen takia, silta oli käyttöä vailla ja pohjakin oli kuivaa kivikkoa. Paikka sijaitsi vain sadan metrin päässä kaivostornista, mutta tuuhea pensaikko esti näkyvyyden ympäristöön. Lehtisen pojat perkasivat kalat, jotka suolattiin Repan tuomalla suolalla. Koska kunnollista paistoalustaa ei ollut, oli lopputuloskin sen mukainen. Lohet olivat puoliksi palaneet tai puoliksi raakoja, eivätkä maistuneet mitenkään erityisen hyvälle. Pettymys oli melkoinen, tämän takia oli vaarannettu paljon, eikä Herrojenharjulle uskaltauduttu enää samana syksynä. Matkasaarnaaja uimasillaan Pojat olivat saaneet päivän uimakiintiönsä täyteen ja nauttivat saunan seinustan ikkunapellillä vielä viimeisistä lämmittävistä auringonsäteistä. Kylältä päin alkoi kuulua kovaa laulua, aivan kuin joku huudattaisi radiota täysillä. Syy laulantaan selvisi, kun pannuhuoneen mäkeä laskeutui punavalkoinen Kleinbus, jonka katolla olevista kovaäänisistä kuului hengellistä musiikkia. Auto ajoi hiljalleen sauna eteen. Sisällä oli vain yksi mieshenkilö, joka lauloi laulun loppuun ja sanoi pitävänsä iltahartauden kello kaksikymmentä. Mies nousi autosta, hän oli iältään noin kolmenkymmenen, komea, vaaleahiuksinen ja urheilullisen lihaksikas. Hän otti auton keskiosasta vaatekerran ja pyyhkeen ja asteli uimakopille päin. Pojat seurasivat uteliaina perässä. Mies meni uimakoppiin ja pojat kapusivat hyppytorniin. Kuin seikkailuelokuvien Tarzan mies ilmestyi laiturille. Noh, pojat, onko se vesi lämmintä?, hän kysyi katsellen ylös torniin. On se, ei kannata edes kokkeilla, joku rohkea vastasi. Mies käveli pomppulaudan päähän ja kokeili notkutellen laudan kestävyyttä. Muutaman korkean

86 pompun jälkeen hän sukelsi. Veteen jäi vain pieni ympyrä alastulopaikkaan. Kymmenenmetrin päässä mies nousi pintaan ja kroolasi pyykkilaiturille vastapäisen niemen kärkeen, pärskähteli vähän aikaa ja kroolasi takaisin. Tikapuita pitkin mies nousi laiturille lihakset pullistellen. Lämmintähän se. Lämmintä kuin linnunmaito, hän sanoi ja asteli pukukopille. Pojat kipaisivat miehen autolle. Mies ilmestyi takaisin päällään suorat, siistit housut ja vaaleansininen kauluspaita, hiukset oli kammattu siististi taaksepäin. Hän otti mikrofonin käteensä ja lauloi hengellisen laulun, jonka jälkeen alkoi saarnata lopun ajoista, Jeesuksesta ja Jumalasta. Pojat ja muitakin ihmisiä kerääntyi miehen ympärille. Lähinnä rantaa olevan talon päädyssä otti eräs työnjohtaja aurinkoa lähes kaiken vapaa aikansa. Hän päätti puuttua asiaan ja raivasi tiensä ihmisjoukon läpi. Onko teillä lupa saarnata täällä?, hän kysyi. Jumalan lupa, vastasi saarnaaja. Työnjohtaja livahti takaisin aurinkotuoliinsa. Saarnaaja lauloi vielä hengellisen laulun ja toivotti kaikille Herran rauhaa. Mies pakkasi tavaransa, astui punavalkeaan volkkariinsa ja käänsi sen pihalla lähtösuuntaan. Poikien kohdalla hän kuitenkin vielä pysähtyi, työnsi ikkunan auki ja sanoi: Ei kannata edes kokkeilla, sen kun hyppää vaan. Mies veti ikkunan kiinni ja ajoi rauhallisesti kylän läpi valtatielle. Pojat katsoivat auton perään; olipa rohkea mies - ja mikä uimari! Lojautetaanko lappu? Kaivoksen alkuaikoina räjäytystyöt suoritettiin dynamiitilla ja tulilangalla. Dynamiittia käsiteltiin paljain käsin ja niinpä kaivosmiesten kädet olivat alinomaa keltaiset. Tiedettiin kertoa, että räjähdysaine imeytyi ihon läpi verenkiertoon asti aiheuttaen kaivosmiehille jatkuvaa päänsärkyä. Toinen päänsärkyjen syy olivat räjähdyskaasut, joita oli jatkuvasti maanalaisessa kaivosmaailmassa. Kaivosyhtiö helpotti tilannetta tarjoamalla miehille ilmaiset päänsärkypulverit. Ne oli pakattu valkoisiin pieniin paperikaistaleisiin, jotka oli viikattu tiiviiksi. Pulveria, eli lappuja sai rajattomasti käyttöön kaivoshallista. Miehet lojauttelivatkin lappuja pitkin päivää, kuka tarpeeseen, kuka tarpeettomasti. Aniittiräjähdysaineen syrjäyttäessä dynamiitin, luovuttiin lappujen jakamisesta, koska katsottiin lappujen syönnin jo saavuttaneen sellaiset mittasuhteet, ettei se ollut enää terveellistä. Tapa jäi kuitenkin kaivosmiesten keskuuteen ja kirkonkylän apteekista haettiin pussikaupalla pulveria. Kun jonkun tiedettiin olevan menossa kirkonkylälle, hänellä tuotettiin lappupaketteja. Joskus tehtiin oikein lista siitä, mitä laatua kullekin tulisi tuoda. Oli näet keltainen pussi, jossa oli

87 miedointa pulveria, sinisessä oli väkevämpää ainetta kovempaan särkyyn ja Hota- pulveria, joka oli pakattu värikkääseen, intiaanipäällikön kuvalla varustettuun paperipakkaukseen. Lappuja lojauteltiin myös vapaa-ajalla. Miehet istuskelivat mattotelineillä tai autotalleilla tarinoimassa ja joku aina laittoi lappupussin kiertämään. Rutiininomaisesti lappu avattiin ja pulveri kaadettiin suuhun, jonka jälkeen jotkut vielä nuolaisivat paperin puhtaaksi. Järvellä veneillessäkin tiedettiin, että kaivosmiehiä on lähistöllä kalastelemassa, kun järven pinnalla kellui tyhjiä pulveripapereita. Naapuritaloon saatiin lääkekaappi, josta myytiin käsikauppalääkkeitä, joten lappujen osto helpottui. Kaapissa oli pieni varasto yleisimpiä reseptittä myytäviä lääkkeitä, mutta lappuja varmaankin eniten. Lääkekaapin otti hoitoonsa Kuuselan Aili, joka piti kaappia kotinsa eteisessä. Pojatkin joutuivat usein lappuostoksille ja Kuuselan Ailin tai Olavin aukaistessa oven ja nähdessään asiakkaan, olikin ensimmäinen kysymys, että montako pussia laitetaan, oliko yksi sininen ja kaksi keltaista? Vastaus oli yleensä pelkkä joo. Tapa jatkui myöhemmin, uusienkin kaivosmiesten keskuudessa kaivoksen loppuun asti, sillä eihän ollut oikea mainari, jos ei lojauttanut lappua, vaikka ihan huvikseen. Kaivosmiehen tunnisti vapaaaikanaankin siitä, että paidanrintataskusta pullotti ensin tupakka-aski ja sen takaa pilkisti keltainen lappupussi. Mänkee sinne, eihän tiällä ou mittään Vaikka elämä kaivoskylässä olikin tuttua ja turvallista, palkat ja vuokrat kohtuullisia, se ei siltikään miellyttänyt kaikkia, varsinkaan nuoria poikamiehiä. Kuusikymmenluvun puolivälissä, joku sai päähänsä lähteä Ruotsiin töitä katselemaan. Hän olikin päässyt jonkun siellä asuvan tuttavan avustuksella heti töihin. Viestit alkoivat kulkea: töitä ja asuntoja oli ja kruunujakin kilisee kirstuun lapiokaupalla. Tämä sai vipinää rohkeimpiin poikiin ja muutamiin tyttöihinkin. Naapuristakin lähti perhe pienine lapsineen leveämmän leivän perään. Monen lähtijän vanhemmat kertoilivat talven mittaan, kuinka hyvin jälkikasvulla menee Svea-mamman hoivissa. Kun täällä kaivoskylässä vielä päristellään mopoilla, niillä on siellä jo omat autot, televisiot sun muut pelit ja vehkeet. Tämä tietysti herätti kateutta, joka vaihtui epäilyksi; kunhan puhuvat vaan. Seuraavan kesän koittaessa ilmestyi kylän raitille Ruotsin rekisterissä olevia autoja. Oli kaksitahti Saabeja, vanhoja Opeleita, Volvo Amazoneita ja niin sanottuja palloperse Volvoja. Autoissa riippui jos jonkin näköisiä killuttimia ja koristeita. Hienon näköisiä olivat nokkapellit, joihin oli teipattu rekisteritunnukset, sellainen ei kotimaassa tulisi kysymykseenkään. Kateutta herätti myös takaosassa oleva kansallisuustunnus, valkoisella pohjalla oleva S-kirjain. Vuosia myöhemmin autot vaihtuivat

88 uudemmiksi, Mersuiksi ja amerikanraudoiksi, sekä urheilumalleiksi. Vääräleuat väittivät niitä vuokrapeleiksi, mutta omia ne varmaankin olivat. Lomalaiset viettivät leveää elämää, olihan laivalta ostettu peräkontillinen tuliaisia, tupakkaa olutta, viinaa ja muuta sellaista, mitä nuoret pojat eivät olleet nähneetkään. Vaatteet olivat muodinmukaiset aurinkolaseineen ja hattuineen. Ne näyttivät joidenkin kohdalla jopa epäuskottavilta. Onnellisia olivat myös ne, jotka pääsivät käymään jälkikasvunsa luona Ruotsissa. Siitä riitti kertomista kaivoksen ruokalassa, kaupassa, saunassa tai vaikkapa keskellä kylätietä. Tutuiksi tulivat paikanniminä Tukholma, Göteborg, Västerås ja Eskilstuna, pienemmistä paikoista puhumattakaan. Jotkut kehottivat poikia, että kun ikä riittää, mänkee sinne, eihän tiällä ou mittään. Siitäkin huolimatta monet palasivat takaisin kaivokselle töihin, kuka mistäkin syystä, joista ei pahemmin keskusteltu. Ehkäpä täällä sittenkin oli jotakin? Katottomalla autolla ja ilman kilpiä Kaivoskylällä toimi myös suhteellisen voimakkaana partioliike, pääpaikkanaan seurakuntatalo ja Hovin kivinavetan päässä oleva, Koloksi ristitty pieni huone. Kalevi ei saanut liittyä partioon, koska se toimi seurakunnan yhteydessä ja hän ei kuulunut kirkkoon. Tämä tosin oli äidin määräys, tuskinpa sitä kukaan muu olisi vastustanut. Partiolaisilla oli mikroauto, jonka kanssa puuhailtiin syysiltaisin. Kalevikin oli mukana, kun pojat ajelivat Hovin ympäristössä sallittuja lenkkejä. Yleisille teille sillä ei ollut mitään asiaa. Mikroauton runko oli hitsattu kasaan kaivoksen maanpäällisellä korjaamolla ja pojat asensivat siihen Kololla 250 -kuutioisen Jawa -moottoripyörän moottorin. Kyllähän autolla käytiin kurvailemassa kaivoksen parkkipaikallakin. Kerran sattui niin, että Lehtisen Repan ajellessa, autosta irtosi takapyörä ja lensi viuhuen muutaman sentin päästä Repan päästä törmäten kovalla vauhdilla kaivosalueen porttiin. Tämän jälkeen hommattiin kuljettajalle kypärä vahinkojen välttämiseksi. Koneessa oli kerran joku isompi vika ja auto työnnettiin Lampisen Tumpin isän autotallille, jossa Tumpin setä, moottoripyöräeksperttinä, korjasi koneen kuntoon. Oli aika kokeilla konetta. Moottori käynnistyi ensipolkaisulla, kaasuteltiin monta kertaa ja kone kehräsi hienosti. Holopaisen Veikko, alle kolmekymppinen, vaalea, harjastukkainen vilperi, ilmestyi paikalle. Saisikohan tuota kokkeilla, kun en oo ikinä ajanu tuollasta?, hän tiedusteli. On kielletty kylillä ajelemasta, esteli Lampisen Tumppi. Siitä huolimatta Veikko istui ajajan penkille, kaasutteli vähän aikaa ja nytkäytti takapyörät sutien auton liikkeelle. Muuntajakopin kohdalla hän käänsi auton ympäri kiihdyttäen vauhtia ja tervehtien katsojia, kuin paraatijoukon kenraali kaasuttaen valtatielle päin. Pojat kuuntelivat kauhuissaan, kun Veikko kiihdytti ajokkiaan kohti pohjoista. Osa pojista kipaisi Vuoren

89 rinnettä ylös, laelle asti, josta näkyi hyvin alas valtatielle. Pohjoisesta tuli juuri linja-auto kääntyäkseen kaivoskylän toisesta risteyksestä kylälle. Linjuri oli juuri poikien kohdalla, kun Veikon ohjaama mikroauto lähti ohitukseen. Tyylikkäästi, kuin kilpa-ajaja kuunaan, Veikko siirsi auton bussin rinnalle, painoi kaasua ja taakseen vilkaisematta vaihtoi omalle kaistalleen. Hölmistyneet matkustajat katsoivat alapuolella kiitävää kovaäänistä ohittajaa ja bussinkuljettajakin oli oikein kyyryssä ohjauspyöränsä takana uskomatta näkemäänsä. Veikon vauhti oli sen verran kova, että hänen oli ajettava liikenteenjakajan vasemmalta puolelta ehtiäkseen kääntää ajokkinsa takaisin kylätielle. Pojat juoksivat vuorelta takaisin tallille, jonne Veikko toi samaan aikaan ajokin ja silmät vettä valuen, vaalea tukka pystyssä kömpi autosta ylös. Hyvinhän tuo kulukoo, hän totesi. Sukiessaan hiuksiaan ja puhdistellen vaatteitaan hän asteli ruokalalle päin. Sähköteknikko Huttunen ilmestyi paikalle, hän oli mukana partiotoiminnassa ja poikien mielestä tärkeä mies. Kuka ajeli kylillä, itse näin, mutta en kerennä tunnistamaan?, hän tivasi. Pojat olivat hiljaa. Autoilu loppuu justiinsa, jos ei syyllinen seleviä!, Huttunen uhkaili. Pojat olivat edelleen hiljaa. Kakistakkee ulos, ennenkuin on liian myöhäistä! Kuka ajoi?, murahteli Huttunen. Veikko, sanoi Kalevi hiljaa. Veikko? Kuka Veikko?, tivasi Huttunen. No, Lappalaisen Veikko, vastasi Kalevi. Koko porukka rämähti nauruun, eikä naurulle meinannut tulla loppua. Lappalaisen Veikko oli näet uskovainen mies, joka piti vapaiden suuntien pyhäkoulua ja nuorisokokouksia ja oli muutenkin nuhteeton ja harras mies, eikä kaiken lisäksi omistanut edes ajokorttia, saati ymmärtänyt moottoreista mitään. Teknikko Huttunen ymmärsi, ettei totuutta heruisi tästä porukasta ja lisäksi kylällä oli vielä muutama muukin Veikko -niminen mies. Olkoon, tämä oli laitimmainen kerta, kun kuulen tai näen tämmösiä tapahtuvan, sanoi Huttunen poistuessaan. Pojat olivat helpottuneita, kun taas kerran selvittiin. Jälkeenpäin oli joku kirkonkylällä puhunut, että ei ne kaivosmiehet mittään rahamiehiä oo, kun ajeloovat katottomilla pikkuautoella, joissa ei ou ies rekisterkilipiä. Elämää juoksuhaudoissa Pojat olivat kokeilleet ja rakennelleet monia asioita, joihin saatiin vinkkejä kirjoista. Siltalan Raipe ehdotti, että rakennettaisiin korsu, hän kyllä tietäisi, miten se tehdään. Kimppaan otettiin Saunan Pietu, Kettusen Epi ja Kalevi. Muiden kysellessä, mitä korsussa tehtäisiin, valisti Raipe, että siellä voidaan pelata korttia, poltella tupakkaa ja maistella jopa viinaakin. Voisi sinne viedä likkojakin, jos tuuri käy. Yötäkin siellä tietysti oltaisiin.

90 Maanantaina koulun jälkeen, lähdettiin suorittamaan maastotiedusteluja valtatien toiselle puolelle, koska kylän puolelta ei sopivaa paikkaa löytyisi. Tarkoitukseen käypäinen kumpare löytyikin vajaan sadan metrin päästä valtatiestä, koulun risteyksen ja kaivoksen tienhaaran puolivälistä. Raipe tiesi, että paikan olisi oltava kuiva ja sammalikon alta paljastunut hiekkamaa oli juuri sopivaa ja tarvittavaa puutavaraakin kasvoi ympäristössä riittävästi. Seuraavana päivänä haettiin lapiot kasvimaalta ja aloitettiin kaivuutyöt. Raipe oli rajannut alueen tarkasti, jotta ei kaivettaisi turhaa leveyttä, eikä pituutta; syvyys oli tärkeintä. Kaivettu hiekkamäärä tuntui paisuvan kymmenkertaiseksi kuoppaan verrattuna. Muutama suurempi kivikin teetti töitä. Viimein kuoppa oli Raipen mielestä sopiva itse korsulle, tarvittiin vain kulkukäytävä ovea varten. Suunniteltiin jo kamiinan paikkaa, keskelle tulisi pöytä muutamine tuoleineen ja makuulaverit seinille, kaksi päällekkäin. Yläosaan tehtäisiin pieni ikkuna valtatielle päin, jotta nähtäisiin olisiko alueella ylimääräisiä kulkijoita, jonkinlainen hälytysjärjestelmäkin pitäisi keksiä. Käytävän kaivaminen jätettiin vielä seuraavalle päivälle. Metsänvartija Kalevilla oli koulua kolmeen saakka. Kotiin tultuaan hän heitti reppunsa eteiseen, ilmoitti äidille, ettei viikonlopuksi tullut läksyjä - mikä ei tietenkään ollut totta- ja juoksi työmaalle. Pojat seisoivat siellä synkän näköisinä. Mitä nyt, onko joku erotettu?, hän tivasi. On, kaikki, vastasi Raipe. Epi ojensi Kaleville valkoisen pahvilapun, johon oli siististi kirjoitettu: Kuoppien kaivaminen valtion maille ankarasti kielletty. Täyttäkää kuoppa ja saattakaa alue luonnontilaiseksi seuraamuksien välttämiseksi. Allekirjoituksena luki: Alueen metsänhoitaja A. Parvela. Kalevi mykistyi. Ei kai nyt sentään, ketä tämä haittaisi?, hän soperteli. Metsänhoitaja asui muutaman sadan metrin päässä ja oli saattanut kyllä liikuskella alueella, mutta ei hän ennen ollut tällaisiin puuttunut. Pojat neuvottelivat asiasta ja lopputuloksena luotiin kuoppa kiukuspäissään puoliksi umpeen. Rohkeasti lapiot olalla poistuttiin metsästä jupisten jotakin nuorten terveellisistä harrastuksista, joissa tuntui olevan sanojen ja tekojen välillä syvä kuilu, kuten Kalevi kertoi jostakin lukeneensa. Se oli nyt totta! Metsänhoitaja kierrettiin kaukaa, jos hänet joskus nähtiin kaupalla tai muualla. Kerran postissa käydessään Kalevi säikähti perin pohjin, kun metsänhoitaja ilmestyi sinne salkkuineen. Päivää, Kalevi melkein karjaisi niin, että postinhoitajakin vilkaisi ihmetellen, mikä pojalle nyt tuli. Totuus valkeni myöhemmin: Lapun kirjoittaja oli Toivosen Jopi, joka oli joukkoineen vakoillut poikien touhuja ja nähdessään aikaansaannoksen, päättänyt keskeyttää työn. Joku Jopin porukasta kertoi asiasta Saunan Pietulle. Jopi itse yritti kääntää asian leikiksi, mutta se ei pojille käynyt. Se ei ollut enää huumoria, koska oltiin oltu jo niin pitkällä rakennusvaiheessa. Jopikin vähän säikähti, sillä hän tiesi, että korsuporukka oli kiivastuessaan paha vastustaja. Siltalan Raipekin sanoi, että nyt on

91 selkään saanti, tarkemmin sanottuna turpaan lyönti lähellä. Asia unohdettiin pikkuhiljaa, eikä tappeluja syntynyt. Jopille tosin sanottiin, että mitäs metsänhoitaja, tai paremminkin metsänvartija. Joulukuusivarkaissa Seuraavana Jouluna sai Kalevi tehtäväkseen joulukuusen hankinnan. Hän puhui tästä Kettusen Epille ja Rantalan Pietulle, jotka innostuivat asiasta ja ilmoittivat kotonaan, että joulukuusiasiat olivat jo hoidossa. Joululomalla päätettiin lähteä heti aamusta kuusien hakuun. Koulun takana kulki leveä sähkölinja valtatien suuntaisesti. Linjan alus pidettiin vapaana suuremmista puista ja se kasvoi pientä puustoa, mm. katajaa, josta saatiin hyvät jousipyssytarpeet. Linjan alta oli myös lupa ottaa myös joulupuiksi kelpaavat kuusenalut. Muualta kuusia ei ollut lupa kaataa. Kaivoskylän kohdalla, parin kilometrin säteellä, ei montakaan joulukuuseksi kelpaavaa puuta ollut. Jotkut ovelimmat olivatkin lumisateen aikana hakeneet kuusen kauempaa metsästä ja istuttaneet sen hankeen kasvamaan hakeakseen kuusen pois tilaisuuden tullessa. Pojat kahlasivat syvässä lumessa pitkin linjaa, mutta yhtään kunnollista kuusta ei löytynyt. Huomaamattaan he olivat jo siirtyneet satakunta metriä metsän sisään, jossa olikin jo kuusia ihan valita asti. Pojat katselivat toisiaan. Ei myö voija niitä täältä ottaa, sanoi Pietu. Kuka on näkemässä?, kysyi Epi sahatessaan mieleistään kuusta poikki. Kalevi valitsi mieleisensä ja niin lopulta Pietukin. Lähdettiin raahaamaan kuusia tulojälkiä pitkin linjalle. Juuri linjan laidassa edellä kahlaavalta Epiltä pääsi: No voihan saatana! Mikä saatana, uteli Kalevi. Metsänhoitaja Parvela hiihtää vastaan, supisi Epi. Ollaan vaan pokkana, tuumasi Pietu. Päevee! No mittee pojat?, kyseli Parvela, ollen selvästi yllättynyt tavatessaan lumiset pojat. Kuusia haettiin linjalta, muuten vaan kierreltiin tuolta metsän kautta, selitti Epi. Jaa, vai metän kautta kiertelijä. Onpas jiäny vielä kommeita kuusia linjan alle, vielä näinkin lähellä Joulua, ja näen lähelle kyllee! Jättäkee ne närreet siihen, niin käyvään kahtomassa, mistee ne on kotoisin, sanoi Parvela. Kuuset jätettiin pystyyn hankeen ja Parvela edellä hiihtäen, pojat perässä kahlaten päästiin kuusten kaatopaikalle. Parvela pyyhki kuurat leuastaan ja sanoi: Tuota tuota, tämä on kyllä kaukana linjasta, elikkä kirjakielellä sanottuna kuusivarkaus. Kalevi valahti punaiseksi tapansa mukaan, Epi oli kalpea ja Pietu katseli puiden latvoja purren huuliaan. Tuota, onko teillä mittään ehotusta, miten tämä selvitetään?, kysyi Parvela. Jos vaikka meidän isät maksaa, vastasi Kalevi ääni väpättäen. Parvela rykäisi vaivaantuneesti, eiväthän pojat varsinaisesti mitään rosvoja olleet, ajattelemattomia vain ja ikääkin vasta kolme-neljätoista. Tuota, ottaen huomioon, että ylihuomenna on jo Joulu ja tämä taemikko pitäs harventoo kuitennii parin vuuen sisällä, niin tavallaanhan tämä on hyövyllistä työtä. Mutta kuitennii, näin meijän kesken, tästä ei huuvella kylillä antaa asian olla tämän kerran, virkkoi Parvela. Joo, ei me enää ikinä oteta kuusia sieltä, mistä niitä ei saa ottaa, mielisteli Pietukin.

92 Hiljaisuuden vallitessa raahattiin kuuset kotipihoille. Isä istutti puun kuusenjalkaan ja kuusi kannettiin kellariin sulamaan. Äitikin kävi ihailemassa tuuheaoksaista joulupuuta. Kalevilla on silmää joulukuuselle enemmän kuin isällään, taitaa olla hienoin joulukuusi pitkiin aikoihin! Mistäs löysitkin?, hän kehui. No, linjalta, vastasi Kalevi ja livahti yläkertaan. Saunan Pietu Saunan Pietu oli useinmiten itseoikeutettu johtaja poikien touhuissa. Pietu oli ruskeatukkainen ja - silmäinen ja iholtaankin ruskea kesät talvet. Nimensä mukaisesti hän asui saunan päädyssä olevassa asunnossa, josta oli lyhyt matka uimarantaan ja jääkiekkokaukalolle. Sotaleikeissä Pietu jakoi joukkueet ja oli oman porukkansa kapteeni, intiaanipäällikkö, laivastonkomentaja tai vaikkapa kuuluisa naparetkeilijä, josta oli luettu koulussa historiantunneilla. Pietu piti siitä huolen, että oli itse aina voittajan puolella ja toisen joukkueen pojat tiesivät jo ennen pelin alkua hävinneensä. Pojat olivat kovia lukemaan sarjakuvalehtiä ja niitä vaihdettiin keskenään tämän tästä ja selailtiin riekaleiksi asti. Pietu aikoi pitää syntymäpäiväjuhlat ja toivoi, tai määräsi, että kukin ostaisi kemikaliokaupasta uusimman Tex Willerin, Pecos Billin, Korkeajännityssarjan ja pari muuta lehteä. Niinpä Pietun juhlissa luettiin ensin lehdet vuoron perään hiljaisuuden vallitessa ja lähdettiin sitten ulos leikkimään pyssypeliä. Te olette roistoja, minä olen Tex Willer, sanoi Pietu. Pietu oli hyvä jääkiekkoilija, kuten vanhemmat veljensäkin. Hän oli niin paljon aikaansa edellä, että valmisti liikennemerkkialumiinista takomalla suojat itse valmistamiensa pelihousujen sisään. Alumiinista hän teki niin sanotut munasuojatkin ja piti aina kypärää päässään muiden tyytyessä villapipoihin. Hän oli omaksunut televisioiduista peleistä oikean luistelutyylin, hieman kumaran ja hienolta näyttävän. Sama kaava toistui jääkiekkopeleissäkin, hän ei tahtonut hävitä, vaihtoi vaikka puoltakin, jotta olisi voittajajoukkueessa. Ei hän silti aliarvioinut ketään, vaan päinvastoin neuvoi mailankäytössä, luistelussa, oikein sijoittumisessa ja muussa pelitaktiikassa. Herrat liikkuu päivällä. Eräänä syksynä, kun pyssypelit ja muut lapsellisimmat leikit olivat taakse jäänyttä elämää, kierreltiin kylillä keksimässä jotakin tekemistä ja päädyttiin Hovin vanhojen perunakellareiden luokse. Oli jo pilkkopimeää ja katuvalot paloivat. Mitenkähän tuommoinen lamppu lojahtaa, jos nakkaa kivellä?, Kettusen Epi tuumaili. Kuin leikillään Kalevi heitti kiven kohti sinisenkellertävää lamppua. Kuului

93 kova poksahdus ja kipinät sinkoilivat pimeyteen. Pietu ja Alatalon Tapanikin innostuivat asiasta ja juostiin seuraavalle pylväälle ja aloitettiin kivienheittely. Tunne oli upea, kun lamppu poksahti hajalle. Kiistaa käytiin siitä, kenen kivi oli osunut ja pudottanut lampun. Näin juostiin pylväältä toiselle ja kivitettiin lamppuja, kunnes huomattiin, että oltiin tuhottu koko Herrojenharjulle johtavan tieosuuden kaikki lamput aina vierasmajalle saakka. Nelikkoon iski pakokauhu. Juostiin läähättäen tienvarren metsää pitkin Hoville ja siitä kasvimaiden ylitse saunan pihalle. Pihalla vannotettiin toinen toistaan, että sanaakaan ei puhuttaisi, edes parhaimmille kavereille. Pietu oli saunalla asuessaan kuulolla ihmisten puheista ja ilmoittaisi kyllä muille pojille lavertelusta. Eikä siitä mitään puheita tullutkaan, tosin päivittäin saunalla käynyt sähkömies oli todennut saunanhoitajalle, että Herrojenharjun lamput olivat poksahdelleet jonkin sähköpiikin seurauksena itsekseen ja tie oli ollut pimeänä kaksi vuorokautta. Mutta päivällähän ne herrat liikkuvat ja illat katsovat televisiota, joten hänen puolestaan tie ei tarvitse valoja ollenkaan. Elämä pysähtyy Koulun päätyttyä Pietu pääsi Talouskauppaan juoksupojaksi. Epi oli bensanmyyjänä huoltoasemalla, mutta Kalevi kävi vielä kansalaiskoulua. Loskaisena loppuvuoden päivänä hän oli tulossa linja-autolla koulusta kotiin. Koulun risteyksessä oli poliisiautoja, keulastaan kolhiintunut pakettiauto sekä ryttääntynyt kaupan tavarapyörä. Kalevin sydän alkoi hakata voimakkaasti. Ei kai mitään vakavaa ole sattunut. Hän juoksi pysäkiltä koulun risteykseen, missä oli paljon ihmisiä. Pölösen Hessu käveli vastaan. Pietu jäi auton alle, hän sanoi. Mitenkä kävi?, Kalevi änkytti. Se on selevä, Hessu vastasi. Siis selvä, Kalevi helpottui. Pietu on kuollut, tarkensi Hessu ja nyt Kalevikin ymmärsi. Pietu on kuollut! Laahustaen hän käveli kotiinsa, jätti repun eteisen lattialle, istui keinutuoliin ja rinta nykien katseli kattoon. Mikä nyt on?, tuli äiti kysymään. Pietu, sai Kalevi sanottua. Niin, mitä Pietusta?, Äiti kysyi. Pietu on kuollut, Kalevi kakisteli. Viimein äitikin tajusi tilanteen. Muutama kuukausi meni totutellessa ajatukseen, ettei Pietua enää ollut. Pietulla oli aina suunnitelmia, mitä milloinkin tehtäisiin. Nyt täytyi itse suunnitella ja miettiä tekemisiään, jotka Pietukin varmaan hyväksyisi.

94 Bensan käryä Lapsena Kalevi oli mankunut uutta omaa polkupyörää, mutta sitä ei koskaan saanut. Niinpä ajeltiin vanhempien pyörillä tai rakenneltiin vanhoista pyöränrötisköistä omia kulkupelejä. Parempiosaisten lapsilla oli pitkäsatulaisia Speed -nuorisopyöriä, joita saatiin toki kokeilla, kun oltiin poluilla "crossailemassa". Kaleville oli jo kymmenvuotiaana luvattu, että hän saisi mopon täytettyään viisitoista. Joka vuosi hän tarkasti, että lupaus oli kotona muistissa. Lupaus pidettiin ja maaliskuun alkupäivinä isä toi Mossen peräkontissa kirkonkylältä käytetyn mopon. Se oli merkiltään Jupiter 50 ja väriltään mustavalkoinen. Satula oli pannumainen kumilätyskä, joka tuntui sijaitsevan suhteettoman korkealla. Muuten mopo näytti hyvin pidetyltä ja ehjältä, vaikka ei ollutkaan viimeistä mallia. Talvi ei menoa haitannut. Koulun jälkeen rällättiin illat pitkät, mihin vain mopolla pääsi. Kettusen Epillä oli harmaa Tunturi-mopedi, joka oli hyvä kiihtymään. Aina kun lähdettiin jostain katsojaporukasta kiihdyttämään vauhtia, sai Epi noin kymmenen metrin etumatkan hetkessä ja Kalevi pääsi ohitse vasta sadan metrin päässä, kun kukaan ei ollut enää näkemässä ja tämäkös harmitti vietävästi. Bensalta ja pakokaasulta haisten tultiin iltamyöhällä kotiin ja ripustettiin vaatteet ikkunan ulkopuolelle tuulettumaan. Mopon vikojen korjaus ei ollut Kalevin vahvinta alaa ja tarvittiinkin usein isän apua. Joskus isä hermostuikin, kun auto oli rikki samaan aikaan kuin mopo. Sovittiin, että auto on etusijalla - mopolla kun ennättäisi rällätä myöhemminkin. Mummolareissu Saloon Isoveli, Kake oli ajanut ajokortin ja ostanut kesätöistä säästämillään rahoilla Huovilan Kallelta vanhan Skodan. Pääsiäisenä lähdettiin kahdella autolla mummolaan Saloon. Vanhemmat ajoivat siskon kanssa Mossella edellä ja Kake ja Kalevi Skodalla perässä. Helsingistä haettiin Tapsa- serkku mukaan. Pojilla oli hauskaa, kerrankin saatiin matkustaa keskenään omalla autolla, melskata, huutaa ja hoilottaa mielin määrin ja irvistellä vastaantulijoille. Mummolassa Tapsan ja Kalevin teki mieli kokeilla ajamista. Nuukana miehenä Kake ei millään meinannut suostua, mutta pitkän maanittelun jälkeen se onnistui. Mummola sijaitsi kaukana päätiestä. Sivuteillä oli hiljaista, koska meijeri- ja kauppa-auto olivat kulkeneet jo aikoja sitten. Tapsa sai vuoron ensin ja varovasti, vain kakkosvaihdetta käyttäen hän ajoi parin kilometrin matkan kartanon

95 kohdalle. Auto käännettiin ympäri ja oli Kalevin vuoro hypätä rattiin. Ajaminen tuntui mahtavalle, painoi vain kaasua ja käänteli rattia, niin auto teki, mitä kuljettaja halusi. Mummolaan johtava tie oli kelirikon takia osittain pehmeää savivelliä. Pahin paikka oli vanhan savusaunan kohdalla jyrkähkössä mutkassa ja auto tuntui tarttuvan kiinni liejuun. Vaistomaisesti Kalevi painoi kaasun pohjaan ja pyörät tavoittivat kovan hiekkapinnan. Kalevi painoi edelleen kaasupoljinta lattiaa vasten ja auto singahti täyteen vauhtiin, eteni parikymmentä metriä ja törmäsi suoraan keula edellä oikealla olevaan suureen koivuun. Ryminä oli valtava! Kalevi iskeytyi päin rattia halkaisten ylähuulensa ja Kake liiskaantui jalkatilaan loukaten jalkansa. Tapsa selvisi onneksi vähemmällä, hän oli maannut pitkällään takapenkillä ja pudonnut siitä jalkatilaan. Isä oli nähnyt tuvan ikkunasta kaiken ja juoksi muu väki perässään paikalle. Mekastus oli valtava, kun kaikki huusivat ja itkivät yhtä aikaa. Ensin tutkittiin poikien vammat ja todettiin, ettei lääkäriä välttämättä tarvittaisi. Kake tosin joutui myöhemmin käymään lääkärissä jalkansa takia. Skodavanhus koki matkansa pään, se romuttui pahoin keulastaan. Keula oli U-kirjaimen muotoinen ja runko oli selvästi vääntynyt, joten isä, vanhojen autojen erikoistuntijana, totesi, että kilvet pois ja irtisanotaan vakuutus. Romu haalattiin tuvan päätyyn, pojille lämmitettiin ensiavuksi sauna ja ilta vietettiin hiljaisuuden merkeissä nyyhkien. Pääsiäisen jälkeen opettaja kyseli koulussa, että mikäs se Kalevin naaman oli sattunut. Putosin mummolassa maitokärryistä poikien kanssa leikkiessä, vastasi Kalevi, kuten kotona oli käsketty tapahtuma selittää! Myöhemmin mummolan naapurissa asuva viljelijä oli hinannut traktorillaan Skodan leikkiautoksi lapsilleen ja saihan romusta vielä runsaasti varaosia, koska se oli silloin yleinen automerkki. Vuosia myöhemmin Kalevi kävi kylässä mummolan naapurissa ja katseli autonrotiskoa. Isoksi kasvaneet naapurinpojat kyselivät, että kuinka tommotteesti on voitu ajaa, en kyl lähtis kyytti. Kalevi raapaisi punehtunutta otsaansa ja totesi: En tiedä kuskista, mutten minäkään kyytiin lähtisi! Pitkä, kuuma kesä Kansakoulun päätyttyä olisi edessä vielä kansalaiskoulu. Kesä tuntui pitkältä, kun kesätöitä ei vielä saanut ja ikää oli sen verran, etteivät lasten leikit enää kiinnostaneet. Vuotta vanhemmat pojat, kuten Epi, Saunan Pietu ja Rantalan Pietu, olivat jo töissä. Epi oli naapurikylän huoltoasemalla ja muut juoksupoikina kaupoissa. Ylähuuleen oli alkanut kasvaa haivenia ja naamaan ilmestyi finnejä. Tytötkin olivat alkaneet kiinnostaa eri tavalla kuin ennen. Kalevin hommina olivat kasvimaan kastelu kitkemisineen ja kahden katiskan kokeminen, jotka olivat kilometrin venematkan päässä Särkilahden suulla. Etelä- Suomesta tuli jo uumoiltu suru-uutinen: Pappa oli kuollut pitkään sairastettuaan. Hautajaiset pidettiin heinäkuussa ja Kalevi huomasi itsessään uuden piirteen. Kun pappa laskettiin

96 hautaan, tajusi Kalevi sen olevan lopullista; pappaa ei olisi enää. Ensin rinnassa nytkähteli, hän koetti pidätellä itkua mutta mitään ei voinut. Itku tuli pärskähdyksinä hetken aikaa, mutta loppui nopeasti. Siinä iässä ei ollut tapana näyttää tunteita. Päinvastoin, naama pidettiin peruslukemilla, tapahtui mitä tahansa. Kalevi oli aina ollut papan suosikkipoika ja luuhannut papan perässä mummolassa käydessään. Kalevi oli tahkonpyörittäjä, kun pappa teroitteli viikatteet, kirveet ja puukot, yhdessä tehtiin polttopuita, teroitettiin heinäseipäät ja tehtiin monia muitakin askareita. Yhtä asiaa mummo ei ollut hyväksynyt papan ja Kalevin yhteisissä puuhissa: pappa näet teurasti kanoja, tai tappoi niitä jonkun sairauden takia. Hän toi kanat säkissä puuliiteriin ja nosti yhden kerrallaan pölkylle ja iski kirveellä kaulan poikki. Kanat räpiköivät ilman päätä hetken aikaa ja lysähtivät lattialle, Kalevin seuratessa vierestä tapahtumia. Mummon nähdessä puuhat, alkoi kauhea rähinä. Hänen mielestään Kalevin ei tarvitsisi nähdä ihan kaikkea. Papan mielestä oppi oli tarpeellinen, koska ei sitä tiennyt, milloin mitäkin taitoa tarvittaisiin. Mummo oli sitä mieltä, että Kalevi ehtisi oppia mokoman myöhemminkin, jos tarve vaatisi. Niin poistui pappa tästä maailmasta ja Kalevi ymmärsi, ettei mikään ole ikuista. Kansalaiskouluun Töissä olevat pojat polttelivat tupakkaa jo julkisesti, Kalevi ei uskaltanut, koska koulu oli kesken ja siellä ei ollut hyvä paljastua tupakoitsijaksi. Syyskuun alussa matkattiin kirkonkylälle ilmoittautumaan kansalaiskouluun. Väkeä oli ympäri pitäjää. Suuressa voimistelusalissa tehtiin luokkajaot; koulussa oli maatalouslinja, kaupallinen-, puutyö-, ja metalli- ja sähkötyölinja. Kalevi pääsi valintansa mukaan metalli- ja sähkötyölinjalle. Tämä linja joutui yhden tyttöluokan kanssa Kosken tehdastaajamaan, syrjään kirkonkylästä toistakymmentä kilometriä. Oppilaita oli ympäri pitäjää ja kaveripiiri laajeni huomattavasti verrattuna tuttuun kaivoskylään. Matkat tehtiin ensin kaivokselta kirkonkylälle ja siitä vielä Koskelle, joten linja-autokyydit kevensivät sopivasti muutoin pitkää koulumatkaa. Työpäivinä aika kului mukavasti, tehtiin rikkalapio, vasara, savustuspönttö, makkaratikkuja sun muita tarve-esineitä. Puutyötunneilla tehtiin jakkaroita, kaappeja, naulakoita, taitavimmat jopa kokonaisia puutarhakalusteitakin. Lukuaineet olivat edelleen yhtä tuskaa lähes kaikille pojille, tytöt selvisivät paremmin. Seurusteluakin harjoiteltiin välitunneilla ja siihen se yleensä jäikin. Punastellen keksittiin puheenaihetta, milloin mistäkin. Joskus jäätiin koulun jälkeen kirkonkylälle kiertelemään ihan muuten vain ja tultiin myöhemmällä bussilla kotiin.

97 Uusi, vapaa elämä edessä Koulun päättyessä oli hieno tunne, ikuinen vapaus olisi edessä, eikä koulua olisi koskaan enää. Elämä tuntui hymyilevän! EI muuta kuin töihin, saisi omaa rahaa ja voisi tehdä mitä ikinä haluaisi. Monet pojat pääsivätkin heti töihin kaivokselle, ulkotöihin, kauppoihin ja kirkonkylän huoltoasemille. Jotkut matkustivat toisille paikkakunnille sukulaisten tarjoamiin töihin. Kalevilla ei ollut ollenkaan onnea töihin pääsyssä. Kaivoksen sosiaalipäällikkö Törmälä sanoi aina hänen siellä käydessään, että kattotaan syksymmällä, kattotaan syksymmällä. Yhden päivän hän sai olla juoksupoikana Työnvoiman kaupassa, kun Honkasen Rippe kävi pyrkimässä johonkin kouluun. Päivän sai ajella kolmipyöräisellä tavarapyörällä ympäri kylää ja kaupanhoitajan poika oli vielä etulaatikossa kyydissä seurana. Ei se mikään hullumpi homma olisi ollut tehdä vaikka pitempäänkin. Päivän päätteeksi kaupanhoitaja antoi kassalippaasta kympin setelin ja Kalevi kirjoitti nimensä kuittiin, niin oli ensimmäinen tilikin sitten saatu. Kotoa sai sen verran taskurahaa, että pääsi lauantaisin käymään kirkonkylän tanssilavalla katsomassa Danny-showta ja muita sen aikaisia suosikkibändejä ja artisteja. Isommat pojat toivat kaupungista viinipulloja, jotka piti juoda ennen sisäänmenoa, koska vartiointi oli tarkkaa, eikä omia pulloja saanut viedä lavalle. Silmät sameina seistiin tiukkana muurina lavan edessä ja katseltiin esityksiä. tanssiakin yritettiin, mutta jotenkin tuntui, että samanikäiset tytöt olivat paria askelta edellä kehityksessä. Kun ei keksinyt kunnollista puheenaihetta, täytyi esittää enempi humalaista, kuin olikaan. Kansalaiskoulukavereillekin täytyi esittää, että oli työpaikat, pelit ja vehkeet ja rahaakin omiksi tarpeiksi.

98 Perunannostoa nälkäpalkalla Tumppi oli päässyt kesärengiksi suureen maalaistaloon, joka sijaitsi kaivoksen ja kirkonkylän puolivälissä. Syksyllä Tumppi kertoi Kaleville, että siellä olisi perunannostoa pariksi päiväksi viikonloppuna. Kalevi lupautui mukaan, vaikka palkasta ei ollut tietoakaan. Sinä viikonloppuna satoi vettä taivaan täydeltä ja mutaisella pellolla kerättiin limaisia perunoita suuriin laatikoihin. Kunnollisten sadevaatteiden puuttuessa kastuttiin läpimäriksi ja päivä tuntui loputtoman pitkältä. Sunnuntaiaamuna ei enää olisi huvittanut lähteä mukaan, mutta mikäs auttoi, kun tuli luvattua. Iltapäivällä, kun kaikki perunat oli saatu nostettua, kokoonnuttiin talon pihamaalle. Isäntä ilmestyi portaille ja kysyi: Mittee minnoun velekoo, se on jokkaeselle sama miärä? Kymmenhenkinen perunannostoporukka katseli toisiaan, kun isäntä nosti paksusta lompakostaan kympin setelin ja katsoi joukkoa. Kukaan ei sanonut mitään ja isäntä nosti esiin toisen setelin. Jo riittää, joku naisihminen rääkäisi. Kalevi katsoi hölmistyneenä, kuten moni muukin. Hän oli odottanut kolmea kymppiä, mutta tämä meni nyt kylä halvalla, sen verran hänkin palkoista tiesi. Kahteen kymppiin oli tyytyminen, rahaahan sekin toki oli, vaikka joku ammattiyhdistysaktiivi tiesi, että sunnuntaityöstä olisi kuulunut maksaa tuplasti enemmän! Kuusentaimilla rahan makuun Viikkoa myöhemmin Tumppi kertoi, että nyt olisi hyvä homma tiedossa. Isännällä olisi muutaman tuhannen kuusentaimen istutus kuuden kilometrin päässä valtatien varrella. Rahaa olisi jaossa kokonaiset viisisataakuusikymmentä markkaa ja työn saisi tehdä niin nopeasti kuin vain pystyi, kuitenkin ennen routaa ja lumentuloa. Se on heleppo homma, hän kyllä neuvoisi, aikaakin menisi kolmisen viikkoa ja rahat saisi puhtaana käteen, Tumppi selitti. Kalevi lupautui heti. Maanantaiaamuna puoli kahdeksan aikaan lähdettiin. Repussa oli eväänä kahvia, mehua ja voileipiä. Paikan päällä isäntä neuvoi istutettavan alueen ja istutustekniikan sekä taimien välit. Koko taimierä oli tuotu suuren kuusen juureen odottamaan istuttajia. Kalevi hätkähti, määrä näytti aika suurelta, varsinkin silloin, kun otti yhden taimen suuresta nipusta. Taimia oli varmaankin miljoona! Työ alkoi kuitenkin sujua, kuljettiin rinnakkain viiden metrin välein ja iskettiin kuokalla maasta turve irti, pieni nosto ja taimi siihen ja lopuksi pieni polkaisu juureen ja näin oli taimi saanut uuden kasvualustan. Maastosta oli juuri kaadettu puut ja alusta oli täynnä risuja ja hakkuujätettä, mikä hankaloitti työtä. Töihin lähdettiin puoli kahdeksan aikoihin, ehkä vähän tarkoituksellakin, koska linja-autot veivät koululaisia kirkonkylälle samaan aikaan. Pojat tunsivat pientä iloa pyöräillessään työmaalle, kun

99 toiset katselivat autojen ikkunoista hieman katkeran näköisinä. Toisilla oli koulu ja säännöt, Tumpilla ja Kalevilla metsä ja sen tuoma vapaus, puhumattakaan tulevasta ruhtinaallisesta palkasta. Eväsmäärää täytyi reilusti lisätä, koska ulkona työskentelevät pojat olivat vielä kasvuikäisiä, tämän huomasi äitikin jääkaapin alinomaa tyhjentyessä. Hän määräsi Kalevin maksamaan hieman ruokarahaa heti tilin saatuaan. Metsässä aika kului nopeasti. Taimikorit lyötiin niin täyteen, kuin mahdollista, jotta vältyttiin turhilta täyttökerroilta. Pyrittiin työskentelemään lähekkäin, jotta saatiin jutella ja joskus laulaa loilottaakin. Isäntä kävi joskus työmaalla tarkastamassa ja erään pehmeän suolämpäreen kohdalla hän väitti poikien tehneen kuusiaitaa, koska taimien välit olivat liian lyhyet. Pojat olivatkin huomaamattaan istuttaneet pehmeään, helppoon maahan taimet metrin välein ja korjaamiseen meni sitten puoli päivää, sillä liiat taimet piti poistaa ja istuttaa kauemmaksi. Syyskuun lopulla työ saatiin valmiiksi ja isäntä suoritti lopputarkastuksen. Työ tuli tehtyä erinomaisesti, hän kehui poikia. Perjantaina hän toimittaisi rahat Tumpille, joka sitten antaisi Kaleville hänelle kuuluvan osuuden. Perjantai-iltapäivänä Tumppi soittikin ovikelloa. Rahat on meillä, männäänhän jakamaan! Lampisen keittiössä Tumppi avasi ruskean kirjekuoren ja laski Kalevin eteen ensin neljä viidenkympin seteliä. Loput onniin pikkurahhoo, hän selitti ja latoi Kaleville kahdeksan kympin seteliä. Kalevi ei ollut koskaan pitänyt sellaista rahasummaa käsissään. Käsi taskussa seteleitä puristaen hän käveli kotiin. Kotona äiti otti rahat talteen, ruokarahaa hän otti kaksikymmentä markkaa ja uusiin talvivaatteisiin tarvittaisiin ainakin viisikymmentä markkaa, loppuja hän luovuttaisi tarvittaessa Kaleville. Työsuunnitelmia Töitä ei tuntunut löytyvän mistään, joten kotona päätettiin odotella ensi kevättä. Isä esitti, että Kalevi voisi mennä Etelä-Suomeen mummon kaveriksi, joka tarvitsisi papan kuoltua varmaankin apua. Oli puunhakkuuta, maidonvientiä meijeriautolle, kanalanhoitoa puhdistuksineen ja pakkaamisineen ja muitakin maatilan pikkutöitä. Nämä askareet olivat Kaleville jo vanhastaan tuttuja, olihan hän tehnyt niitä kesäisin jo pikkupojasta asti. Mutta talvella se ei tulisi kysymykseenkään paikassa, jossa ainoa viihdyke olisi televisio ja kaikki naapurit olisivat vanhoja ihmisiä. Nuoriso oli sieltäkin häipynyt kaupunkeihin jo aikoja sitten. Äiti ehdotti, että siellähän voisi opiskella iltaisin, olihan niitä kaiken maailman kirjekursseja sun muita. Tämä kiinnosti Kalevia vielä vähemmän, koulut oli käyty ja sillä siisti. Toivonkipinä syttyi marraskuun puolivälissä, kun Kalevi oli käymässä isänsä kanssa K-kaupassa. Kauppias Korholan kanssa jutellessa isä yht 'äkkiä sanoi Kaleviin viitaten, että ota siitä hyvä renki

100 itsellesi. Kauppias oli kaljupäinen rauhallisen oloinen mies, joka puhui hiljaisella rauhallisella äänellä. Kalevi huomasi, että Korholan kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran. Joo, tässäpä tuleekin semmoinen eteen, että Hanski lähtöö sitä turvallisuutta vartioimaan, elikkäs armeijaan helmikuussa, eikä oo seuraajata vielä harkittu. Sitä tulloo nuo joulukiireet, että apuva varmaannii tarvihtoo, puheli kauppias. Sinähän tiijät nuo kylän assiit, että missä kukakin assuu, hän lisäsi. Kalevi nyökäytti päätään. Tiijän minä, ja oon mopolla ajellu vaikka kuinka paljon. No, pietään sinut varraaksissa tällä puhheella, totesi kauppias. Kalevi ei vielä kuitenkaan uskonut tähän puheeseen, sen verran hän oli jo pettymyksiä kokenut. Kaivoksen kymmenvuotisjuhlat Samana viikonloppuna olivat kaivoksen kymmenvuotisjuhlat. Vanhempi väki juhlisi perjantaina ja nuoriso vuorostaan lauantaina. Kalevi oli tilannut muiden poikien kanssa vanhemmilta pojilta viinipullon ruokalan tansseja varten ja vaati äidiltään vähintään kolmea kymppiä viikonlopun menoja varten. Äiti antoi vain kaksikymppiä, joista kymmenen meni jo viinipulloon ja tupakkaan. Tosin sitä äiti ei tiennyt, isä kyllä saattoi jotakin aavistella. Perjantai-iltana kuokittiin aikuisten tansseissa katsellen mainareitten juhlintaa ja tupakkiakin uskallettiin poltella tuttujen miesten kesken, jotka pienessä maistissa kehuskelivat, että on hyvä kun on nuorta polvea kasvamassa työnjatkajiksi. Lauantai-iltapäivänä Alatalon Tapani, Kettusen Epi ja Kalevi lähtivät hyvissä ajoin ruokalalle päin. Linja-autopysäkillä oli jo muitakin poikaporukoita aloittelemassa juhlintaa. Yhteinen viinipullo päätettiin pitää vielä tallessa Epin povitaskussa. Reposen Ami ja Simosen Imppa kurvasivat Morris Minillä paikalle. Imppa työnsi ikkunan auki ja kysyi: Lähteekö joku käymään kirkolla?. Epi, Tapani ja Kalevi sulloutuivat takapenkille ja Imppa kaivoi jalkatilasta viinapullon sammaltaen sönkäten: Otetaan pojat viinaa. Imppa tarjoo tämän kerran! Oli sattumalta tilipäivä. Pojat kulauttelivat raakaa Jaloviinaa suulliset mieheen. Imppa kaivoi vielä pojille tupakat ja viinaryyppyjen saattelemina matkattiin kirkolle. Vaikka pikkuinen auto oli täynnä tupakansavua, se ei mielihyvää himmentänyt. Tällaista siis oli aikuisuus; sai istua autossa viinan hiipiessä pikkuhiljaa päähän, poltella tupakkaa ja nauraa pärskähdellä miehekkäästi rivoille vitseille. Kirkonkylällä pojat kävivät ostamassa lantrinkia toista viinapulloa varten. Siellä törmättiin myös Tapanin oppikoulukavereihin, kirkonkylän poikiin, jotka olivat hiustenkasvussa huomattavasti pitemmällä kaivoksen poikiin verrattuna. Sönkkäiltiin niitä näitä, humalakin oli todellista kovempi. Pois lähtiessä kirkonkylän pojat totesivat, että näättää olevan kaevoksen jätkillä vaahti piällä.

101 Kahdeksalta alkoivat nuorison juhlat. Kaupungista oli saapunut nuorisobändi vauhdinpitäjäksi. Yhteisestä viinipullosta oli otettu naukkuja ruokalan takana. Pöydät oli asetettu kahta puolen ruokalan salia, joten väliin jäi tanssitila. Tytöt olivat ryhmittyneet omiksi pöytäkunnikseen ja pojat omikseen. Tosin jotkut pojat rymistelivät pöydästä toiseen, selitellen minkä verran olivat mistäkin ja kenenkä pullosta juoneet. Eivät kuitenkaan kaikki olleet humalassa, suurin osa varmaankin oli päättänyt olla ottamatta humalan ensiaskeleita näin julkisesti ja muutenkin, koska suuremmat töppäilyt kantautuisivat ennemmin tai myöhemmin vanhempien korviin. Puolisen tuntia sai orkesteri soitella, ennen kuin ensimmäiset uskaltautuivat tanssilattialle. Tyttöjen tehtäväksi sekin jäi. Laukku keskelle lattiaa ja siihen ympärille tanssimaan. Rohkeimmat pojatkin kampesivat sekaan, Kalevi oli viimeisimpiä, koska ei tuntenut itseään mitenkään tanssihirmuksi, kuten toiset itseään väittivät. Niin kului ilta, ulkona ravaten, tuttujen kanssa sönkäten ja välillä tanssien. Tytöt olivat tuoneet kirkonkylältä oppikoulukavereitaan mukaan juhliin ja heihin yritettiin tutustua. He tuntuivat olevan niin paljon työläispoikien yläpuolella, että minkäänlaisia kontakteja ei pystynyt luomaan, koska kaivoksen pojilla oli omat juttunsa ja heillä omat ympyränsä ja ne tuntuivat olevan kovin kaukana toisistaan. Puoliltaöin alkoi olla jo myterä olo, pää alkoi selvitä, eikä mikään tuntunut enää hauskalta. Loppuun asti vain täytyi olla, jos vaikka jotakin muka tapahtuisi. Yöllä lampsittiin pitkin kylätietä kotiin päin. Kotiovella murahdettiin vielä jotakin huomisesta. Äiti heräsi Kalevin kolisteluun eteisessä. Kylläpäs sinä haiset tupakalle, onneksi et viinalle, hän sanoi. Viinalle ei voinut haista, jos oli sullonut viisi purukumilistaa suuhunsa ja jauhanut niitä tunnin melkein posket reveten. Uraputkeen Joulukuun alkupäivinä ovikello soi ja äiti riensi avaamaan. Oven takana seisoi Hanski, joka kysyi: Onkos se Kalevi kotosalla? Tuolla on vielä nukkumassa, mene herättämään, vastasi äiti. Hanski pökkäsi Kalevia kylkeen tokaisten: Alahan lähteä! Kalevi heräsi, eikä tiennyt, mistä oli kysymys. Läähtemään, minnekkä? hän mongersi. No töehin, patisteli Hanski. En minä oo missään töissä, vastusteli Kalevi. Nyt out, alahhan pukkee piälles, ettei myöhästytä, komensi Hanski. Viimein Kalevi tajusi asian ja puki vauhdilla päälleen. Äiti tarjosi molemmille kahvit. Kaupan toimistossa selviteltiin asiat kauppiaan kanssa, palkka olisi sataviisikymmentä markkaa kuukaudessa, kerran päivässä kahvit voileipineen talon puolesta ja asiapojan toimeen kuuluisi tavaroiden vienti asiakkaille ja muut kauppiaan sanelemat työt. Tämä sopi Kaleville. Kaupan väki oli tuttua porukkaa, kavereiden äitejä ja pari tyttöpuolista koulukaveriakin. Hanski neuvoi talon tavat ja työjärjestyksen. Aamuisin oli ensin maitokannujen ja kassien haku tilausasiakkailta, maitolaatikkojen

102 ja tonkkien kantaminen jäähdytyshuoneeseen, maitokannujen täyttö automaatista ja leipälaatikoiden haku kärryillä linja-autopysäkiltä. Laatikot tulivat kaupunkien leipomoista ja voi, kuinka hyviltä ne tuoksuivatkaan tuoreine leipineen ja piirakoineen, lämpimän pullan tuoksusta puhumattakaan! Mopon sarviin Ensimmäiset moporeissut kylällä hävettivät hieman. Tuntui kuin kaikki katselisivat arvostelevasti. Olihan Kalevi nähnyt jo pikkupojasta asti, miten juoksupojat toimivat, suurin osa kylän pojista oli aloittanut uransa siten ja nyt hän oli itse vuorossa. Talouskaupan ja työnvoiman juoksupojat joutuivat ajelemaan polkupyörillä, mutta asiakaskunnaltaan ylivoimaisesti suurimman K-kaupan juoksupoika ajoi mopedilla, eikä siitä olisi muuten mitään tullutkaan, sillä sen verran työtä oli. Hanskillla oli jo ajokortti, joten joulukiireiden alkaessa ajettiin suurimmat määrät kauppiaan pakettivolkkarilla. Mikäs olikaan hienompaa, kuin ajaa talojen pihaan, tempaista liukuovi auki ja kantaa tavarat portaikkoon asiakkaan oven taakse, rimpautus ovikelloon ja juosta rymistellä portaikkoa alas seuraavaan kohteeseen. Naiset hoitelivat puhelintilausten vastaanoton. He pakkasivat tilaukset pahvilaatikoihin, jotka vietiin heti, tai osoitteeseen merkittyyn kellonaikaan. Jonkun täytyi saada tavaransa heti ja se ei aina onnistunut. Tosin herrojenharju oli aina etusijalla ja siinä ei ollut vaihtoehtoja, olipa kysymyksessä hiivapala tai tupakka- aski. Ylitse muiden oli kuitenkin yhtiön vierasmaja. Ei ollut väliä menivätkö tavarat yhtiön vai vierasmajanhoitajien tarpeisiin, silloin vain mentiin. Pitihän juoksupojan tietää Kerran sattui kuitenkin vahinko. Herrojenharjun asunnot olivat rivitaloja, joissa oli ulkoveranta, jonne tavarat jätettiin. Pakkasta oli viitisentoista astetta ja Kalevi teki niin kuin ennenkin; tavarat verannalle, kellonsoitto ja taas uuteen osoitteeseen. Kaupassa soi puhelin ja insinöörin rouva tiedusteli, että missähän hänen tilaamansa tavarat viipyivät. Kalevi ilmoitti toimittaneensa lähetyksen aikoja sitten. Hän ajoi vielä tarkastamaan asian, ja kyllä muovinen maitolaatikko oli edelleen oven takana. Kuin vahingossa, insinöörin vaimo ilmoitti kauppaan, että he olivat kyllä muuttaneet viereiseen taloon pari päivää sitten ja hän oli unohtanut mainita asiasta, mutta pitihän juoksupojan tietää. Ei juoksupoikakaan voinut kaikkea tietää. Kalevi haki jäätyneet tavarat takaisin kauppaan ja sai myyjiltä kovat haukut huolimattomuudesta, saattoipa olla työpaikkakin vaakalaudalla. Kauppiaan kuullessa metelin ja sen aiheen, hän totesi, että Kalevi oli

103 toiminut aivan oikein ja syy oli ollut tilaajassa ja tavaroiden vastaanottajassa. Kalevi oli ensin säikähtänyt, mutta olo helpottui hänen huomatessaan kauppiaan oikeudenmukaisuuden tapahtuneeseen. Myyjienkin oli otettava huomioon, että virheitä sattuisi joskus, mutta tässä tapauksessa vahingonaiheuttaja sattui asumaan sellaisella alueella, että oli paras olla hiljaa, kun oli niin hyvä asiakaskin. Joulukuormaa Joulunaluspäivät olivat kiireisiä. Asiakkaille täytyi toimittaa tilatut joulukinkut, joita ei mopon tavaralaatikoihin montaa kerrallaan mahtunut. Yleensä kaikki tavarat painoivat paljon, perunat lantut, porkkanat, jauhot ja siirappipullot sekä suurta vaarinkaljapullot teettivät runsaasti töitä. Lisänä oli vielä vajaa vuosi sitten vapautunut keskiolut, jota ihmiset totuttelivat juomaan. Olipa jokunen jo oppinutkin, koska koreja täytyi muulloinkin viedä tiettyyn kellonaikaan talojen alakertaan ja tuoda tyhjä kori pois pullojen kilisemättä. Nämä olivat suullisia sopimuksia miesten kesken, joihin Kalevikin jo itsensä laski. Jouluaattonakin tehtiin töitä vielä kello kahteentoista asti. Vietiin viimeiset tuoretavaratilaukset kuten maidot ja leivät. Kotiin lähtiessä kauppias antoi työntekijöilleen pehmeät paketit ja konvehtirasiat joululahjaksi. Kalevin paketissa oli tummanpunainen, korkeakauluksinen possanovaksi kutsuttu paita, mikä olikin hyvä lahja. Partakarvat paloivat Joulun jälkeen palattiin arkirutiiniin, vaikka joulutavarat olisivatkin kaupassa uuteen vuoteen asti. Tyhjiä pahvilaatikoita oli joka paikka täynnä, kuten myös ohutlautaisia hedelmälaatikoita, jotka vietiin yleensä kaivoksen kaatopaikalle poltettaviksi. Hanski ja Kalevi lastasivat kauppiaan pakettiauton täyteen ja kaatopaikalla alettiin purkaa kuormaa. Hanski sytytti ensimmäiset laatikot tuleen. Jostain syystä tuli levisi myös auton sisällä oleviin laatikoihin ja pojille tuli kiire. Kuin tuulimyllyn siivet kävivät poikien kädet, kun he heittelivät palavia laatikoita ulos autosta. Kumpikin menetti osittain kulmakarvansa. Hanskin ainoat partakarvatkin paloivat. Hyvällä onnella auto saatiin tyhjäksi ja ajettua kauemmaksi palavista puulaatikoista. Nyt pittää tuulettoo, sanoi Hanski leuka väpättäen. Kalevi ei saanut sanaa suustaan, niin pelästynyt hän oli. Päässä ollut valkea pipo oli palanut

104 edestä mustaksi. Tästä ei sitten puhuta kenellekään, sanoi Hanski. Käännähän tuo pipos nurin päin, niin kukkaan ei eppäile mittään. Niin sitten ikkunat auki ajettiin pakkaspäivänä auto kaupan taakse ja avattiin kaikki ovet lastausta varten, varmuuden vuoksi. Vuodenvaihteen jälkeen vaihtui kauppias. Korhola siirtyi Pohjois-Savoon suurempiin ympyröihin, eli isomman liikkeen pitäjäksi. Hanski lähti saman tien mennäkseen armeijaan helmikuussa. Kalevi oli ensin harmissaan, kun vastuu kuljetuksista siirtyi yksin hänelle, mutta kyllä hän oli asiat oppinut touhutessaan reilun kuukauden Hanskin kanssa. Uusi kauppias oli vähän yli kolmenkymmenen, rempseän oloinen mies. Mukana seurasivat vaimo ja kolme lasta. Kaikki oli uutta kauppiaalle ja Kalevi saikin esittää parhaat tietonsa ja taitonsa kylän asioista, kun ajettiin kauppiaan uudella valkoisella pakettivolkkarilla jakamassa tavaroita kylälle. Silloin, kun pakkasta oli alle kaksikymmentä astetta, Kalevi kuljetti tilaukset edelleen mopolla. Vaatetta täytyi vain olla paljon, koska portaikossa juostessa tuli hiki ja sitten täytyi taas istahtaa mopon sarviin ja ajaa seuraavaan kohteeseen. Mopedin takaosaan oli kiinnitetty aisa, johon pultilla kiinnitettiin perinteinen maitokärry ja näin kuljetuskapasiteetti lisääntyi huomattavasti. Tällä yhdistelmällä Kalevi vei tavaroita pitkiäkin matkoja valtatietä Oraviniemeen ja Paloharjulle asti, kenenkään kyseenalaistamatta yhdistelmän liikenneturvallisuutta. Uusia hommia Erään kerran Kalevi oli lähdössä hakemaan leipälaatikoita linja-autopysäkiltä maitokärryillä. Kauppias ilmestyi pihamaalle ja sanoi: On tuossa autokin sitä varten, ajele hiljoo. Hän heitti avaimet Kaleville. Oli tosi hienoa ajaa ruokalan ikkunan editse pysäkille kyynärpää ikkunasta ulkona. Rento hyppäys hytistä, ovi auki ja tupakkaa poltellen odotella kaupungista saapuvaa linja-autoa. Vielä parempi oli, jos seisakkeella sattui olemaan muita ihmisiä, saati vielä kavereita. Laatikoiden saavuttua kannettiin ne kuljettajan kanssa autoon ja viimeisen laatikon päällä suoritettiin kuittaus. Tämän jälkeen täytyi ajaa vielä ylimääräinen lenkki ennen kaupan takapihaa. Kaleville oli tullut tavaksi ostaa tilille pari tuoretta riisipiirakkaa ja muutama siivu Gotler -makkaraa. Tällaista herkkua ei voittanut mikään! Kauppiaan asunnon keittiössä oli aina iltapäivällä kahvit ja leipää, sekä muuta pientä purtavaa. Kaivoksen konttorilla täytyi myös asioida, sinne vietiin yleensä päivällä kahvit, kermat ja pullat. Siellä käydessään Kalevi kävi joskus sosiaalipäällikön luona juttusilla ja töitä kyselemässä, mutta mitään ei koskaan luvattu. Konttorilla oli myös kaksi juoksupoikaa, joiden armeija-aika olisi vasta parin vuoden kuluttua, joten niitäkään paikkoja ei ollut. Konttorin juoksupojat tosin pukeutuivat suoriin housuihin ja siisteihin paitoihin ja takkeihin, joten se homma ei Kalevia kauheasti kiinnostanut, hän kun viihtyi paremmin bensiiniltä ja ruoalta haisevissa vaatteissaan

105 Kevätauringon lämmittäessä alkoi Kalevilla olla hinku työpaikan vaihtoon. Kettusen Epi ja Nurmelan Jake olivat kirkonkylällä huoltoasemalla töissä ja Kalevista alkoi juoksupojan homma tuntua jo lapselliselta. Tilaisuus tuli yllättäen. Paikallislehdessä haettiin bensiinimyyjää valtatien varrella olevalle huoltoasemalle. Salaa Kalevi soitti kaupan konttorista työpaikkaan. Huoltoaseman omistaja haki kuusitoista täyttänyttä, autoista kiinnostunutta nuortamiestä ja lupasi paikan Kaleville, mutta kehotti käymään illalla puheillaan. Kaken vaaleanvihreällä, kaappariovin varustetulla pikku Fiatilla käytiin huoltoaseman omistajan juttusilla ja sovittiin asiat. Kauppias oli vähän nyreissään Kalevin ilmoitettua, että hän vaihtaa työpaikkaa. Kauppias ehdotti, että ajat moottoripyöräkortin ja hommataan tavaraskootteri ja nostetaan palkkaa, tulevaisuutta tälläkin alalla olisi. Mutta mikään ei kääntänyt Kalevin päätä, nyt oli tilaisuus päästä suurempiin ympyröihin ja sen hän tekisi. Virallinen bensiininmyyjä Maanantaiaamuna Kalevi matkasi mopollaan kirkonkylälle. Työt alkaisivat huoltoasemalla kello seitsemän. Toinen aseman omistajista, Arska oli jo paikalla. Arska oli pitkänhuiskea vaalea ja nauravainen mies. Hänen kanssaan haettiin alakerrasta tummanvihreä bensiininmyyjän työasu, jota sovitettiin päälle. Olo tuntui heti viralliselle bensiininmyyjälle, vaikkei hän työstään paljoa vielä tiennytkään. Olihan hän kaupalla toki tottunut myymään bensaa pumpattavista säiliöistä, mutta tähän työhön liittyisi paljon muutakin. Arskan kanssa katseltiin bensiinimittarit, joita oli kolme kappaletta. Lisäksi oli diesel- ja polttoöljymittarit. Vain yhdessä mittarissa oli automaattikatkaisin, muissa täyttö suoritettaisiin korvakuulolta. Ensimmäisenä tankille saapui kunnan eläinlääkärin punainen BMW. No, alahan männä tankkoomaan, Arska kehotti Kalevia. Kalevi ei oikein tiennyt, miten jalkansa sijoittelisi, kävellessään tankkaamaan ensimmäisen asiakkaansa autoa. Sen hän tiesi, että huoltoaseman pojat liikkuivat reippaasti ja olivat kohteliaista. Huomenta, täyteenkö laitetaan?, hän sanoi reippautta tavoitellen. Huomenta, huomenta. Tääteen, tääteen, mitäpä sitä vajjoolla tankilla ajelemaan, vastasi eläinlääkäri. Varovasti Kalevi päästi letkusta bensiiniä tankkiin.. Anna männä vuan, neljänkympin kohalla ruppeet vähä hiljentämmään, sanoi lääkäri ja poistui sisälle. Kalevi napsutteli pistoolilla tankin täyteen. Arska laskutti asiakastaan ja Kalevi seuraili vieressä tarkkaillen toimitusta.

106 Toinen omistaja Jaakko oli ilmestynyt paikalle, hänen kanssaan keskusteltiin käytännön asioista. Jaakko hoiti paperihommat ja juoksevat asiat. Arskan työkentällä olivat huoltohommat. Asemalla oli kaksi huoltomonttua ja pesuhalli, jotka olivat Arskan valtakuntaa. Tekemällä oppii Pikkuhiljaa Kalevi oppi bensiininmyyntitaitoja. Kotikylän tuttujen autojen täyttöaukot hän tiesi vanhasta muistista, mutta nyt täytyi tietää puolet enemmän. Automerkkejä alkoi olla jo kymmeniä ja nekin eri vuosikymmeniltä, kehitystäkin oli jo paljon tapahtunut. Pahimpia olivat konepellin aukaisut; joka merkissä oli omat niksinsä, eikä öljytikun etsintäkään aina helppoa ollut. Kalevi kehitti tähän oman tekniikkansa, hän oli konepellin avattuaan katselevinaan silmämääräisesti pissapojan, akkuveden ja tulpanjohtimet. Tosiasiassa silmät etsivät kuumeisesti öljytikkua ja sen löydyttyä hän pyyhkäisi muina miehinä tikun puhtaaksi ja tarkasti öljypinnan. Öljyntarpeen oppi nopeasti tietämään oliko se puolikas vai litra, riippuen automerkistä ja mallista. Erikoisemman automerkin kohdalla täytyi kysyä asiakkaalta, missä mikäkin vempele sijaitsi. Nopeasti hän kuitenkin rutinoitui näihin tehtäviin. Ainoa paha paikka oli kassatyöskentely, rahasta takaisin antaminen ei meinannut alkuun onnistua millään. Jaskan kanssa harjoiteltiin kassatyöskentelyä hiljaisena aikana ja lopulta sekin sujui niin, että myöhemmin oikein huvitti, kun täytyi neuvoa myöhemmin tullutta uutta bensanmyyjää. Kalevi ei tosin kertonut, että häneltäkin oli mennyt kuukausi rahastamisen oppimiseen. Julkkiksia ja maailmanmiehiä Kesän tullessa turistivirta lisääntyi ja autoja liikkui paljon. Perjantai-illat olivat vilkkaita, kun autoletkat saapuivat etelästä kohti pohjoista, huoltoasema oli sopiva etappi pääkaupunkiseudulta tulijoille. Lisänä olivat paikalliset nuorisojoukot, jotka ajelivat ennen tanssien alkua täysine autoineen kirkonkylällä. Kalevia tämä harmitti, sillä joka toinen viikonloppu oli iltavuoro ja hän oli töissä, kun oman kylän pojat kävivät tarkoituksella irvistelemässä. Onneksi Kettusen Epi ja Nurmelan Jake olivat tien toisella puolella olevalla huoltoasemalla töissä. puhelimella pidettiin yhteyttä kavereihin ja ilmoitettiin, milloin oli asiakas tulossa, toimistosta näkyi vain naapuriaseman mittarit ja päinvastoin. Lauantai-iltapäivänä iskelmätähdet liikkuivat keikkapaikoilleen. Kalevi sai tankata Tapani Kansan, Cumuluksen, Kirkan ja Anita Hirvosen sekä tunnettujen urheilijoiden kulkupelejä. Jostakin kumman syystä nämä kuuluisuudet jättivät pikkurahat Kaleville, tai sanoivat, että sinulle on limonadipullo

107 maksettuna kahviossa. Kerran olivat kaverit käymässä huoltoaseman kahviossa, kun keihäänheittäjä Jorma Kinnunen pois lähtiessään toi Kalevin eteen pullon Omenaporetta ja toivotteli hyvää kesää. Morjens, hän huikkasi Kaleville, kuin olisi tunnettu iät ja ajat. Kaverit katselivat hieman hölmistyneinä tätä tuttujen touhua. Se on ammattimies Kesä oli melkoista vilskettä aamusta iltaan, mutta syksyn lähestyessä turistivirtakin hiljeni ja koulujen alettua jäivät pääsääntöisesti vain vakioasiakkaat. Hiljaisempina aikoina Kalevi oli Arskan apuna huoltopuolella opetellen vaihtamaan öljyjä ja rasvailemaan autoja. Autojen pesu kuului myös Kalevin tehtäviin, niitä hän teki niin sanotusti ylitöinä iltapäivisin, koska kylmänä aikana hän kävi linja-autolla töissä ja bussia täytyi odotella toista tuntia huoltoasemalla. Arskan kanssa tehtiin suullinen sopimus, että hän toisi viinipullon tai kaksi aina kaupungissa käydessään pesupalkaksi. Asia toimi hyvin puolin ja toisin. Huoltopuolella ollessaan sai käydä kahviossa rasvaiset haalarit päällään ja näyttää oikealta autonasentajalta, eikä pelkältä bensiininmyyjältä. Se kohotti itsetuntoa kummasti, varsinkin silloin, jos joku sattui kysymään autoista ja tiesi itse siihen vastauksen. Kauppamies Talven tullen alkoivat talvirengastyöt. Kalevin tehtävänä oli bensanmyynnin ohella täytellä nastakasetteja ja nastoittaa renkaita paineilmakäyttöisellä nastapyssyllä. Se oli puuduttavaa ja tarkkaa työtä. Kesäaikaan kassassa oli suuriakin summia rahaa, mutta talvella jäätiin murto-osaan parhaista päivistä. Kerran sattui kuitenkin poikkeus. Huoltoaseman pihaan ilmestyi kymmenkunta saksalaisilla kilvillä varustettua autoa. Ne olivat sellaisia malleja, joita nähtiin vain Tuulilasi- ja Tekniikan Maailma lehdissä. Kalevi tankkasi kaikkiin autoihin sataoktaanista bensiiniä, yhteensä yli viisisataa litraa. Samalla hänelle selvisi, että autosaaattue oli matkalla Lappiin, jossa niitä testattaisiin talviolosuhteissa. Huoltoasemalta ostettiin jokaiseen autoon kanisteri jäätymätöntä lasinpesunestettä, lukkosulaa, lumiharjat ja jääraappoja. Kun joku kuljettajista puristeli kohmeisia käsiään, Kalevi esitteli heille nahkaisia karvarukkasia, joita miehet naureskellen sovittelivat ja niistäkin tehtiin kaupat. Jaakolla oli tapana kurkistaa kassaan aina ohi kulkiessaan ja pamauttaa se saman tien kiinni. Kalevi istui muina miehinä päivystellen bensamittareita, kun Jaakko ilmestyi tapansa mukaan paikalle, aukaisi kassan ja löi sen kiinni. Hän pyörähti takaisin ja aukaisi laatikon uudestaan. Mittee ne nämä

108 on?, hän kysyi Kalevilta pidellen useampia satasen seteleitä sormiensa välissä. Kyllä ne on ihan oikeita satasia, vastasi Kalevi mielihyvää tuntien. Jaakko tutki kuitteja, kunnes löysi etsimänsä. Onko tiällä käännä panssarivaunu, kun on nuin paljo pensoo ja muuta tilpehööriä männä?, hän ihmetteli. Kalevi kertoi asian ja uudet näkemänsä automerkit. Jaakko oli autohulluna miehenä hieman katkera, kun ei ollut itse paikalla. Juohan kahvit minun piikkin ja viinerin kanssa, kun oot niin hyvät kaupat tehnä, hän lupasi Kaleville. Valkoisia valheita Puoli kilometriä pohjoiseen Kalevin työpaikasta oli avattu uusi huoltoasema. Se oli pelkkä jakeluasema, jossa ei suoritettu huoltotöitä. Alasen Eke oli täällä bensanmyyjänä. Eke oli Kalevia vuotta vanhempi ja asui kaivoskylästä viitisen kilometriä pohjoiseen. Ekeen Kalevi oli tutustunut Kettusen Epin kautta, joka oli Eken koulukavereita kansalaiskoulusta ja olihan Eken isoveli, Punta ollut Talouskaupassa juoksupoikana vuosia aikaisemmin. Lähellä kaupunkia, Vanulassa, järjestettiin tansseja lauantaisin. Sinne oli bussikuljetukset mennen tullen illalla ja aamuyöllä. Kerran eräitä rahattomia poikia työnnettiin bussin tavaratilaan ja luukut suljettiin säpillä. Ihmeteltiin, kun bussi ei pysähtynyt matkalla kertaakaan pyynnöistä huolimatta, vaan ajoi suoraan kirkonkylän poliisiaseman pihaan ja ovela bussikuski luovutti salamatkustajat poliisin huostaan. Sunnuntaiaamuna ilmestyivät jänikset noloina kylälle vietettyään yön kirkonkylän poliisiaseman putkassa. Eräältä tanssireissulta palatessa Kalevi istuutui kylmänhuuruiseen bussiin, jossa yksi penkkirivi oli vielä vapaana. Kalevi nojautui kylmää ikkunaa vasten, oli jo myterä olo, koska alkoholihuurut alkoivat jo haihtua ja nälkäkin kurni. Tässähän näättää olevan vapaata sanoi Eke ja istuutui Kalevin viereen penkille. Ekellä oli vielä vauhti päällä ja hän sai Kalevinkin vielä puhetuulelle. Eke kertoi

109 ostaneensa kitaran ja opettelevansa soittamaan. Itse asiassa hän sanoi osaavansa jo muutamia kappaleita ja aikoi perustaa bändin, tarvittaisiin vielä basisti ja rumpali sekä ehkä vielä toinen kitaristi. Kalevin paheena olivat valkoiset valheet. Niinpä hän sujuvasti valehteli omistavansa kitaran ja osaavansa jopa soittaa muutamia rautalankakappaleita. Tosiasiassa velipoika Kakella oli sähkökitara, jonka vahvistimena toimi matkaradio ja hän oli vienyt kitaran mukanaan mennessään Helsinkiin opiskelemaan. Olihan Kalevi sitä rämpytellyt Alatalon Tapanin kanssa, mutta musiikiksi sitä ei voinut parhaalla tahdollakaan nimittää. Eke luetteli vielä muutamia kuuluisia kitaristeja, joista kannattaisi ottaa oppia, sitten kun soitot aloitettaisiin. Myöhemmin Eke tuli käymään Kalevin työpaikalla ja kyseli Kalevilta hänen mielipidettään bändin perustamisesta, mutta Kalevi joutui tunnustamaan, ettei hän omistanut minkäänlaista kitaraa, eikä tuntenut nuotin nuottia. Kulman kundit Kettusen Epi ja Alatalon Tapani innostuivat asiasta, saivat rahoituksen järjestettyä ja Epi osti uuden Yamaha-rumpusarjan ja Tapani ruotsalaisen Hagström -bassokitaran. Eke kitaristina soitteli Eko SG nelimikrofonisella italialaisella kitaralla. Pojat saivat harjoituskämpäkseen Hovin kivinavetan päädyssä olleen entisen partiolaisten huoneen, Kolon. Metriset kiviseinät olivat hyvä melumuuri ulkopuolelle, vaikka asukkaita ei lähellä ollutkaan. Kalevi oli iltavuorossa töissä, kun isoveli Kake tuli häntä hakemaan. Päätettiin ajaa suoraan Kololle, koska pojat olivat saaneet uudet laitteensa ja olivat varmaan harjoittelemassa. Kake parkkeerasi Fiatinsa Kolon eteen, ovi oli raollaan ja autosta noustessaan Kalevi tunnisti hieman hapuilevan musiikin, joka eteni kuitenkin aivan johdonmukaisesti, joten kappaleesta sai selvän, mitä yritettiin. Jumalauta, nehän soittaa jo, Kalevi sanoi Kakelle, pientä kateutta tuntien. Kuului selkeästi Eken kitarointi ja Epin rummutus, mutta se, että Tapanin bassottelu kuulosti ihan siedettävältä oli Kaleville yllätys, koska kouluaikoina oli selviö, ettei Tapani ollut mikään musiikin ihmelapsi. Kulman kundit - kappale soi kylmään syysiltaan, kun Kalevi asteli ovelle ja häntä hieman harmitti, kun ei ollut lähtenyt mukaan bändiin. Tosin hän tiesi, että kavereilla oli enemmän pitkäjänteisyyttä opetteluun, kuin hänellä. Kalevi oli tullut enemmän isäänsä; kaiken täytyisi tapahtua heti, tai ainakin samana päivänä! Elämä alkoi pyöriä bändin ympärillä. Töissä käytiin normaalisti, mutta vapaa-aika vietettiin Kololla. Pojat opettelivat kappaleita ja Eke, itseoikeutettuna bändin johtajana, vaati, että kaikki tehdään oikein. Kalevi istui mukana porukassa, kuunteli ja sai olla myös arvostelijana. Ohjelmistoon kuului Creedence Clearwater Revival - bändin, jota kutsuttiin seeseeärräksi, kappaleita, sekä muiden

110 yhtyeiden tunnettuja kappaleita. Bravuurinumeroita olivat Rehtorin Luiseva Salli, Nousevan auringon talo, Emma, Kevät ja muita hittikappaleita, joten saatiin jo ohjelmistoakin aikaiseksi. Myrskyvaroitus Aikaa oli kulunut niin, että Kettusen Epi oli päässyt kaivoksen rikastamolle huoltomieheksi, Eke kaivoksen laboratorioon, Tapani oli sähkömiesharjoittelijana ja Kalevi ammattikoulun rakennuslinjalla kaupungissa. Bändillä oli ohjelmistoa, niin että pojat arvelivat sen riittävän yhden illan tansseja varten. Ensimmäiseksi keikkapaikaksi saatiin kaivoksen ruokalan sali. Kaupalta saatiin tavarakärryt, joilla työnnettiin kamat, kuten niitä kuului kutsua, keikkapaikalle. Pojat virittelivät laitteitaan ja Kalevi hääri mukana roudarina ja muutama tyttö saatiin värvättyä lipunmyyjiksi. Tämä oli ennakkotapaus kylällä, joten koko kylän nuoriso oli kerääntynyt paikalle.

111 Hieman hapuillen yhtye aloitti soiton, mutta jo muutaman kappaleen jälkeen soitto alkoi jo sujua. Eke lauloi suhteellisen luontevasti, mutta hän olikin naapurikylästä. Kettusen Epille tämä oli esimmäinen esiintyminen laulu-uralla, mutta sekin meni siinä metelissä ihan hyvin. Yhtyeen nimeksi annettiin enteellinen Myrskyvaroitus, joten joitakin lisukkeita kaivattiin ohjelmaan ja päätettiin, että valoshow olisi oivallinen lisä näyttävyyteen. Kalevi nimettiin valojen hoitajaksi. Rakennettiin valolaitteet, joihin kuului neljä eriväristä lamppua omilla katkaisijoillaan ja joita rytmin mukaan paineltiin. Kalevilla oli rytmitajua, joten valoshowkin oli kuulemma ihan näyttävä, harmitti vain, kun ei itse sitä kauempaa päässyt näkemään. Seuraavat keikat olivat jo kirkonkylän oppikoululla, nuorisoseurantalolla ja päästiinpä jopa lähikaupunkeihinkin. Pojat rutinoituivat soittajina ja olivat siten sivutoimisia muusikoita. Kylillä liikuttaessa puhuttiin, että ne on niitä muusikoita ja Kaleviakin kutsuttiin muusikoksi, vaikka hän ei sitä varsinaisesti ollutkaan. Kalevia ei moinen tituleeraus haitannut, sillä jotain hän musiikista ainakin edes tiesi.

112 Täysi-ikäinen Elettiin jo vuotta seitsemänkymmentäkaksi. Eke ja Epi olivat jo täysi-ikäisiä ja Kalevikin täyttäisi kahdeksantoista maaliskuussa, Tapani myöhemmin kesällä. Vanhemmat pojat saivat jo olutta baareista ja ruokalasta. Syntymäpäivänään Kalevi haki henkilöllisyystodistuksen, eli henkkarit kirkonkylän poliisiasemalta. Koska koulusta oli hiihtoloma, asteli hän henkkarit povitaskussa ruokalalle keskellä päivää. No, mitäs Kalevi ottaa?, kysyi Suomelan Raili, joka piti ruokalaa. Olutta, yksi Musta Hevonen,vastasi Kalevi miehekkäästi. Ei me kuule alaikäsil mitään olvii myyrä, tokaisi Raili tärkeän näköisenä. Kalevi kaivoi ylpeänä henkkarit povitaskustaan ja ojensi Railille. No jopa jotakin, olek sää ny niin vanha, äkkiä se aika menee, hämmästeli Raili, joka oli tuntenut Kalevin jo pikkupojasta lähtien. Olipa hänen miehensä Oiva ottanut Kalevista vauvakuviakin silloin, kun vielä asuttiin etelän kaivoksella. No pal ny onnea, mää tarjoon tän kierroksen, sanoi Raili ja antoi olutpullon Kaleville. Tuntui hieman oudolta istuskella julkisesti miesten kanssa oluella, ei tarvinnut piilotella mitään, sen kun istui olutlasi edessään ja poltteli tupakkaa välittämättä siitä, kuka astuisi sisään, tai meni ulos; aikuisiahan tässä oltiin! Niin vain olut teki tepposensa kokemattomalle baarissa istujalle. Ilta ei ollut vielä pitkälläkään, kun Kalevi huomasi, että humalatila oli sen verran kova, ettei kotiin ollut menemisiä. Hän hoiperteli Kololle, missä pojat olivat harjoittelemassa. Pittääkö se ottoo ihtesä tuohon kuntoon jo iltapäivästä?, Eke nuhteli. Kalevi on vielä amatööri näissä hommissa, virnisteli Epi. Niinpä Kalevi nukkui Kololla ensimmäisen täysi-ikäisen humalansa pois. Ennen puoltayötä hän heräsi silmäkuopat täynnä hikeä ja ihmetteli missä oli. Vähitellen muisti palautui ja hän raahusti kotiinsa. Eipä ollut täysiikäisyys tämän arvoista.

113 Jälkeenpäin häntä hävetti sen verran, ettei käynyt Kololla viikkoon. Pojatkin sitä ihmettelivät. Kun seuraavan kerran tavattiin, Kalevi selitteli, että oli ollut flunssainen, eikä päässyt sängystä ylös. Joo, joo, morkkis mikä morkkis, sanoi Alatalon Tapani. Saattoihan se niinkin olla. Töitä kyselemässä Kevät kului nopeasti koulua käydessä ja poikien musiikkiharrastusten parissa. Kalevi toimitti kaupungista kitarankieliä ja rumpukapuloita katkenneiden tilalle ja uudenvärisiä lamppuja valoshowta varten. Koulussa työpäivät olivat parhaita, silloin työskenneltiin rakennuksilla, jotka koulu valmisti myytäviksi halukkaille. Kaivosyhtiö maksoi puolet koulumatkoista ja lippuvihon sai kuitata kaivoksen konttorin kassalta. Kaivosinsinööri Palviainen oli luvannut isälle, että Kalevi saisi kaivoksesta työpaikan. Koska Kalevi oli jo täysi-ikäinen, saisi hän käydä juttelemassa asiasta. Kalevi haki konttorilta viimeisen lippuvihkonsa ja kävi samalla juttelemassa Palviaisen luona. Kaivospäälliköiden huoneet sijaitsivat konttorirakennuksen pidemmässä siivessä. Rakennus oli L- kirjaimen muotoinen ja sitä kutsuttiinkin vinkkelitaloksi. Palviaisen huoneen oli kutakuinkin käytävän puolessavälissä. Juoksupoikana ollessaan Kalevi oli tottunut koputtamaan ihmisten oviin, eikä hän nytkään arastellut kopauttaessaan pari kertaa. Sisään vaan, kuului Palviaisen ääni oven takaa ja Kalevi asteli sisään. Huoneen seinät olivat täynnä kaivoksen maanalaisia karttoja tunneleineen ja kuiluineen, seinän vieressä oli suuri piirustuslauta, pöydillä ja hyllyillä oli eri sävyisiä malmikiven palasia. Päivää, tulin kysymään, kun oli pyydetty käymään, esittäytyi Kalevi. Terveppä terve. Me olemme isäsi kanssa keskustelleet, että sinä olisit kiinnostunut kaivostöistä, jutteli Palviainen. Kyllä, ja kun työmaakin olisi ihan vieressä, niin mikä ettei, vastasi Kalevi. Hän oli helpottunut, kun Palviainen puheli, kuin vertaiselleen, vaikkakin sivistyneesti kirjakielellä. Näin aluksi menisit maanalaiseen rakennustyöryhmään, olethan käynyt ammattikouluakin rakennusalalle. Kaivoksessa eivät tosin päde ihan kaikki maanpäällisen rakennustiedon opit, paitsi että sementti on sementtiä rauta on rautaa ja mikä oleellisinta, kivi on kiveä. Ensin on hommattava hyväksytty lääkärinlausunto, että olet kelpoinen kaivostyöhön, isäsi tietää kyllä muut käytännön asiat, opasti Palviainen. Juteltiin vielä kylän asioista, siitä kuka oli menossa armeijaan tai päässyt minnekin töihin ja oliko tullut käytyä vesillä ja sitä rataa. Olo oli mukava, nyt oli varma työpaikka ja palkkakin olisi parempi kahden viikon tilissä, kuin juoksupojalla kuukaudessa. Työkelpoiseksi todettu

114 Viimeisenä koulupäivänä isä tuli hakemaan valkoisella Morris Minillään Kalevin kaupungista. No tuliko hyvät paperit?, kysyi isä ensimmäiseksi. Kohtalaiset, keskiarvokin on lähellä kahdeksaa ja työtaidotkin yli kahdeksan, vastasi Kalevi. Nehän on hyvät, kehui isä muistan, että Kalevin kansakoulutodistuksen keskiarvot olivat olleet yleensä kuuden ja puolen ja seitsemän välillä. Oliko poika alkanut vanhemmiten viisastua. Tosiasiassa tämä johtui opettajista, jotka olivat vanhempia vääräleukaisia savolaismiehiä, jotka pitivät Kalevin suorasukaisesta esiintymistavasta ja avoimuudesta. Olipa Kalevia mainittu opettajien suosikkipojaksikin, mutta se ei häntä haitannut. Kalevi oli oma itsensä, eikä mitään muuta. Ajettiin kaivoskylän ohitse suoraan kirkonkylälle lääkärintarkastukseen. Terveyskeskuksessa otettiin röntgenkuvat, sydänfilmi ja lopuksi mentiin tohtori Tuovisen tutkittavaksi. Lääkäri kuunteli keuhkoja, mittasi verenpaineen ja puristeli lihaksia. Kunnossahan tuota näytät olevan muuten, mutta painoa näyttäisi olevan hieman liikaa, mutta jospa se liika läski lähtisi, kun pääset hakun varteen, että eipä tässä sen enempää. Tiedot lähetetään kaivokselle, jotta minun puolesta olet työkelpoinen, totesi Tuovinen. Kalevi lainasi äidiltään muutaman kympin ensimmäiseen tiliin asti ja niinpä illalla istuttiin orkesterin poikien kanssa Kololla juomassa olutta ja omenaviiniä. Vitsailtiin, että eipä sitä pienenä tiennyt, miten isona on mukavaa. Kohti kaivosta Seuraavana maanantaina Kalevi asteli kaivokselle ennen aamuseitsemää. Kassiin oli pakattu kaivosmiehelle tärkeät vaatteet, kuten pitkät alushousut ja paita, vanhat verkkarihousut, villapaita sekä kaksi paria villasukkia. Kaivospiha oli ainaisen ohuen rikastepölyn peittämä ja hajukin oli erilainen, kuin kauempana kylällä. Isä toimi nykyisin kaivoksen päätoimisena turvallisuusmiehenä Simosen Leon kanssa ja oli vastassa kaivostuvan yläkerrassa. Siellä olivat pukukopit, joihin jätettiin siviilivaatteet, alakerrassa olivat kaivosvaatteiden säilytyshuoneet lämmityspuhaltimineen. Kesälän Eero oli tulossa myös samaan aikaan töihin. Hän oli aikaisemmin ollut jo rikastamolla, mutta juuri armeijasta palattuaan aloitti kaivoksella. Ensimmäiseksi katsottiin yläkerran kaapit valmiiksi. Olisikohan isä ollut hieman polleana, kun peräkanaa käveltiin hakemaan päävarastosta suojahaalarit ja teräskärkiset suojakengät, joita kutsuttiin

115 komusaappaiksi. Kumisaappaathan ne olivat, mutta lähes puolta painavammat, kuin normaalit kumisaappaat. Vaatteet puettuaan, pojille osoitettiin vielä kaivostuvan alakerrasta kuivausväliköt. Siellä oli myös kymmenkunta suihkua ja kaivosmiehille välttämätön sauna. Alakerrassa oli pitkät rivit sinisiä puupenkkejä, joilla kaivosmiehet odottivat vuoronvaihteessa töihin lähtöä. Käytävän päässä sijaitsi kaivoslamppujen akkujen latausteline, jossa kullakin mainarilla oli oma nimikkolamppunsa. Lisäksi oli varalampputeline, paikat korjattaville lampuille ja tookilampputeline. Tookilamppu oli kaivosjunissa käytetty vaunulamppu. Turvamiesten koppi sijaitsi alahallissa, aivan kaivoskuilun vieressä. Alahallista mentiin myös hissiin vuoronvaihdon aikaan. Turvakopissa, kuten sitä kutsuttiin, Leo ja isä valitsivat pojille leveät kaivosvyöt, johon kaivoslampun akku kiinnitettiin selkäpuolelle. Kummallekin annettiin myös leveälieriset keltaiset kaivoskypärät. Työnjohtajat ja insinöörikunta käyttivät punaista kypärää turvamiehet vihreää ja vierailijat valkoista kypärää. Kun Kalevi oli saanut kaiken kutakuinkin päälleen, olo tuntui ahtaalta. Pitikö näissä varusteissa vielä pystyä tekemäänkin jotakin! Mainittuaan asiasta, isä kertoi, että joskus asuun kuuluisivat kumihousut ja kumitakkikin! Mainariksi Jaahas pojat, nyt lähdetään sitten alas, isä sanoi. He olivat sopineet Leon kanssa, että hän kiertäisi pokien kanssa tämän päivän ja Leo huomisen niin, että tulisi parin päivän totutteluaika hissikoulutuksineen. Kiivettiin portaat ylähalliin, josta pääsi pieneen kuuden hengen henkilöhissiin ja isompaan, johon mahtui jo 28 miestä. Ison hissin yläpuolella oli malmikappa, jolla malmi nostettiin kaivoksesta ylös. Niinpä isompaa hissiä käytettiin yleensä vuoronvaihtojen ja suurempien tavaramäärien alas laskuun tai nostamiseen. Ylähallissa oli myös sivukiven, eli raakun poistoränni, josta sitä haettiin kuorma-autolla. Kaivostuvan puoleisella seinällä oli satoja sementtisäkkejä odottamassa alas vientiä. Ylähallissa oli juuri meneillään räjähdysaineiden vienti maan alle. Hissistä ajettiin ulos keltainen, sätkättävä lavettiveturi, sieltä johtivat kaartavat kiskot ylähalliin kumisten ovien läpi ulos. Velmun näköinen mies pysäytti veturin keskelle ylähallia ja loikkasi istuimelta ala. Samaan aikaan yhtiön sininen pakettiauto peruutti auton viereen. Auton katolla, perässä ja keulassa oli räjähdysaineiden kuljetuksesta kertovat merkit. Räjähdysaineet, eli myrkyt ja nallit, oli haettu valtatien toisella puolella olevalta varastosta, jota kutsuttiin yleisesti myrkkykellariksi. Kellari oli vankka betonirakennus ja sijaitsi sääntöjen mukaan erillään taajama-asutuksesta. Kalevi tunnisti heti rempseän myrkkymiehen, joka oli oikeastaan ammattinimike. Mies oli Kinnusen Jallu, johon Kalevi oli tutustunut huoltoasemaaikoinaan. Jallu sai esittää parastaan, kun hän heitteli pahvisia niitti- ja puisia nallilaatikoita veturin

116 lavalle. Saatuaan kuorman tehtyä hän asteli tulokkaiden luo. Katohan, mittee poika? Eikö sitä ookkaan ennee pensoo suonissa, kun tiällä ollaan, sanaili Jallu Kalevin huomattuaan. Kalevi oli heti mukana Jallun leukailussa: Ei oo ennää, mutta on pölyä keuhkoissa. Kumpikin muisti muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen kotimaisen elokuvan "Bensaa suonissa" ja olivat aina tervehtineet toisiaan huoltoasemalla tavatessaan, kumartaneet kohteliaasti: Bensaa suonissa. Juteltiin vielä viimeaikojen kuulumiset ja lopuksi Jallu läimäytti Kalevia selkään ja virkkoi hissiä tilatessaan: On se hyvä että jatkat isäs jäläkiä. Mutta se luojan piru, se ei laiskoja elätä, nyt täytyy lähtee kiven silimään. Hissillä kaivoksen uumeniin Hissin saavuttua ylähalliin, tempaisi Jallu hissin rautaiset taiteovet ryminällä auki. Varovasti hän ajoi myrkkykuormalla lastatun veturinsa hissiin ja sai vaivoin vedetyksi ovet kiinni. Hissi nytkähti liikkeelle ja kuului vain Jallun laulun loilotus, kun hissi painui alas maan uumeniin: Elo tää juoksuhaudoissa on, käskynä vain kohtalon. Tilattiin henkilöhissi paikalle ja isä esitteli käyttötaulua, josta pyöreällä kiekolla valittiin taso, jonne haluttiin mennä. Hissikuilulta erkani kaiken kaikkiaan 12 eri tunnelia, eli tasoa. ensimmäinen oli 100m taso ja syvin oli 675m taso. Koko kuilu oli 705m syvä. Kalevi katseli hissitaulua, se oli niin monimutkaisen näköinen, että menisi vuosia ennen kuin sitä oppisi käyttämään ja muistaisi kaikki tasot. Maan pintaa kutsuttiin yksinkertaisesti mäeksi, niinpä maan alta noustiin aina mäkeen. Pikkuhissin oven viereen syttyi punainen valo, kun se pysähtyi ylähalliin ja rautaovi aukesi kolahtaen. Ulos työntyi likanaamaisia korjausmiehiä iänikuisine väittelyineen. Hissi vapaa, joku tokaisi jättäen oven auki. Isän viittauksesta työntyi Kalevi ensimmäisenä hissiin, joka oli sisältä harmaa. Maali oli osin kulunut pois ja musta rautapelti näkyi ympäriinsä vyön korkeudelta, josta lamppujen akut olivat hanganneet maalin pois. Seinät kiilsivät kosteudesta, jota räiskyi kuilusta. Kuilussa oli ikuinen vesisade, joka yltyi mitä syvemmälle mentiin. Kuilun pohjalla se vastasi jo pientä kaatosadetta. Kesälän Eero sulki kuilun oven sekä hissin taiteoven ja käänsi hissin aukosta näkyvän vivun vapaaasentoon. Hissi nytkähti liikkeelle, se vaappui puisten hissikielien välissä päästäen välillä raapaisevan äänen. Kalevi katseli verkko-oven välistä märkänä kiiltelevää kuiluseinää, johon oli juotettu rautaisia tukipultteja. Valot välähtivät ensimmäisen tason kohdalla ja pian seuraavat. Siinä menivät 100 ja 150 tasot isä selvitti. Muutaman tason ohitettuaan hissi alkoi hidastaa vauhtiaan ja uuden tason valot näkyivät. Notkahdellen hissi pysähtyi ja Eero käänsi vivun seis -asentoon ja avasi oven.

117 Kalevi astui muiden perässä tasolle. Kuilupihalla paloi muutama loisteputki, taulun päällä oli pelti, johon oli merkitty: +400. Oltiin siis 400 m syvyydessä. Jostain kauempaa kuului räjäytysten ääniä ja kitkerää savua tulvi tunnelista harmaana seinämänä, jonka kuilu imaisi hetkessä kohti maanpintaa. Asteltiin ratapihalle, jonka sivussa oli kallioon louhittu pieni ruokatupa. Siellä oli karkeasti tehty puupöytä ja kaksi penkkiä. Lämpöä antoivat katossa olevat lämpövastukset. Ulkopuolella roikkui naulakoissa miesten evässalkkuja. Odotellaan tässä tookia, jotta päästään sen kyydissä välimalmioon, sanoi isä. Siltalan Kaapo toimi tämän alueen työnjohtajana ja onnitteli leikkisästi Kalevia vuorimiesviran valitsemisesta ja tarjosi lapun, joka kuuluisi ottaa ollakseen oikea mainari. Isä,Eero ja Kaapo lojauttivat laput mieheen ja ottivat letkusta vettä päälle. Olihan Kalevikin lappuja maistellut, mutta eivät ne hänen mielestään olleet alinomaa napsittavaa herkkua. Kaapon mieliksi hän kuitenkin söi pulverin ja otti miehekkäästi vettä letkun päästä. Sormet korviin ja suu auki Malmijuna saapui sätkättäen tunnelista ratapihalle. Lastaaja meni puolijuoksua kaatoaukolle ja avasi liukuportin. Suuren sylinterin avulla lastaaja kippasi malmivaunun kerrallaan kaatonousuun, josta kivet putosivat 600 tasolla olevalle murskausasemalle. Suuremmat kivet tukkivat kaatoaukon päällä olevan säleikön ja tottuneesti lastaaja panosti kivenjärkäleet räjähdysaineella. No niin poijjat, nyt piiloon ampu pallaa, hän sanoi ja väänsi samalla ilmaputken päässä olevan ampupillin huutamaan. Miehet juoksivat ruokatupaan ja lastaaja jäi laukaisemaan panoksen. Sormet korviin ja suu auki, elekee purko kieltänne poikki, komensi isä Eeroa ja Kalevia. Vanhempien miesten ilmeet olivat jännittyneet, vaikka he olivat tähän tottuneet. Räjähdys oli niin kova, että ruokatuvan ovi lennähti auki ja pölyinen ilma ikään kuin vaappui ylös alas hetken aikaa. Olihan tuo vähän ylisuuri paukku, mutta kuuluu nähtävästi koulutukseen, totesi Kaapo. Lastaaja sulki pahaäänisen pillin ja kävi tarkastamassa työnsä tuloksen. Sinne meni minne pitikin, hän totesi ja loikkasi ensimmäiseen vaunuun. Kalevi ja Eero siirtyivät veturin avonaiseen ohjaamoon ja isä jäi seisomaan takapuskurille. Vaihteet karahdellen kiihdytti veturinkuljettaja letkaansa. Pitäkee piät allaalla ettei kopsahtele mihinkään, hän neuvoi poikia. Veturissa oli valtava meteli, kun se työnsi kymmentä vaunua eteenpäin mutkaisessa tunnelissa. Lastaajaa ei näkynyt välillä ollenkaan savun ja sumun keskeltä ensimmäisestä vaunusta. Tunnelin viereen oli louhittu tietyin välimatkoin niin sanottuja kuprikoita jalankulkijoita varten ja niissä seisoskeli miehiä väistämässä junaa, jolla oli aina etuajo-oikeus. Välimalmion kohdalla kuljettaja hiljensi vauhtia ja ilmoitti: Työ jäättä kuulemma tähän. Hypätkeee vaahista ettei tarvihe pyssäyttee, tämä kun on niin laiska kiihtymään.

118 Vankku Pojat loikkasivat huoltopaikan kohdalla pois kyydistä. Huoltopaikan alapuolella, vinotunnelissa oli louhoksen lastausaukkoja. Suuri, keltainen pyöräkuormaaja lastasi malmia kivinousuun, josta kivet putosivat myös 600 tasolle. Pyöräkuormaaja oli matala ja leveä, tehty erityisesti kaivoskäyttöön. Sen renkaat olivat kuitenkin miehen korkuiset ja sen nimi oli Wagner, kaivosmiesten kielessä pelkkä Vankku. Vankkuja oli muutamia käytössä sen jälkeen kun, alettiin louhimaan vinotunneleita vaakatasojen sijaan. Katseltiin kotvanen Vankun lastausta. Rohkeasti kuljettaja ajoi koneensa melkein louhoksen alle ja penkoi kivikasaa. Ylös juuttuneet kivet lähtivät ryminällä alas, jolloin kuljettaja peruutti viimehetkellä koneensa pois alta ja ajoi jälleen täydellä kaasulla kauhan päin kivikasaa, saaden kauhan täyteen ja lähti viemään sitä kivinousulle. Peränajoa Käveltiin vinotunnelia ylöspäin, rinne oli yllättävän jyrkkä ja hikeä pukkasi otsalle. Jostain sivutunnelista kuului porauksen ääntä ja käännyttiin sinne katsomaan tunnelin porausta, eli peränajoa. Tunnelin päässä oli suuri, oranssinpunainen porausjumbo. Kahdella pitkällä puomilla olivat porakoneet, jotka valtavaa meteliä pitäen kairasivat reikiä tunnelin päähän. Silmät suurina Kalevi katseli porarien työskentelyä. Tottuneesti he käyttelivät vipuja ja vaihtelivat porakankia tylsistä teräviin. Vieraita saatuaan porarit lopettivat porauksen ja tuli yllättävän hiljaista. Tuomisen Renne hyppäsi alas koneen päältä. Ka, sinäkö kulettelet jäläkikasvuas, hän sanoi isälle ja alkoi kääriä Aroma-sätkää. Saatuaan sätkän palamaan hän katsoi Kalevia. Kait nyt lapun tarjoot ja Häkkis Kallelle kans, hän sanoi ja viittasi ylös koneen päälle, jossa Kalle seisoskeli. Joo, sitten kun saan ekan tilin, Kalevi lupasi. Lapun tarjoaminen jäi isän tehtäväksi ja hän otti itsekin vaikka edellisestä ei vielä ollut kauankaan. Kiivettiin vielä vinotunnelia 340:n tasolle asti, johon se päättyikin. Siitä oli vielä puolen kilometrin matka kuilulle. Käveltiin viivasuoraa tunnelia, jonka päässä oli rakennuskorjausmiesten varasto ja ruokatupa. Pitkin tunnelin vartta oli rakennustarvikkeita; putkiliittimiä, rakennushakoja, poria, kirveitä, lekoja, sahoja ja radankorjausvälineitä. Aivan tunnelin päässä oli pitkä varastokoppi, jossa oli puupöytä ja penkki sekä hyllyjä täynnä tarpeellista pientavaraa. Tämä olisi Kalevin tuleva tukikohta. Kaivosmies Työnjohtaja Liimatainen istui kopissa muutaman miehen kanssa pitäen neuvottelua jostakin työasiasta. Jaaha, noin meinaan. Sitä on oltu jo kierroksella. Sääkö tulekki sitten meille?, hän sanoi

119 Kaleville tulijat nähtyään. Joo, huomenna vielä kattellaan paikkoja, vastasi Kalevi yrittäen näyttää kaivosmieheltä, vaikka pitkä, valkoinen, olkapäille valuva tukka kertoikin aivan muuta. Vaikka, olihan pitkätukkaisia kaivosmiehiä jo ennenkin nähty. Opeteltiin vielä hissin käyttöä ajelemalla edestakaisin tasojen välillä. Käytiin alimmalla tasolla, josta kivennosto tapahtui. Iltapäivällä setvittiin vielä käytännön asioita turvakopissa ja lopuksi mentiin kaivosmiehille tärkeään saunaan pesemään päivän pölyt pois. Kaivosmuotia Seuraavan aamuna täytyi ottaa jo eväätkin mukaan. Kalevi pakkasi vanhaan kassiin termospullon, muutaman voikeivän ja maitopullon. Kaivostuvan alahallissa hän meni jo sekaisin etsiskellessään omaa kuivausvälikköään. Kolmas ovi tuotti tuloksen, kun hän tunnisti juoksupoika ajoiltaan joululahjaksi saadun tumman- punaisen paidan joka teki nyt viimeistä palvelustaan. Kaivomiesten tapana oli että käytöstä poistettavat vaatekappaleet käytettiin loppuun kaivoshaalareiden alla. Tosin kaikista nuukimmilla oli ommeltu tilkku tilkun perään ja paikka paikan päälle, niin että alkuperäistä kangasta ei juurikaan näkynyt, mutta eihän mistään muotinäytöksestä ollutkaan kysymys. Muotia olivat vain pitkät ja tuuheat pulisongit. Eräät vanhemmat kaivosmiehet käyttivät jalkarättejä sukkien sijaan ja kehuivat, että ne pitivät jalat parhaiten kuivina. Rikkopaukku Simosen Leo otti pojat huostaansa. Hissi tilattiin ylähalliin ja kuitattiin pysähtymäään 150 tasolle. Lähdettiin kävellen Vehkasen kuilulle päin, jonne oli noin puolentoista kilometrin matka. Ensin tultiin Mertasen Malmioon, jossa tunnelia oli tuettu pitkät matkat paksuilla puutukeilla lattiasta kattoon asti. Vettä tulvi katosta ja seinistä solkenaan, oltiinhan Mertakosken ja osittain Vehkasenlammen alapuolella. Paikka paikoin vettä oli tasollakin puolen saappaan verran, joten tasapainoiltiin ratakiskon päällä kävellen. Jostain alapuolelta kuului yhtäkkiä kova pamaus. Kolmikko putosi kiskon päältä veteen ja vieressä olevalta kulkunoususta alkoi kuulua kovaa suhinaa samalla, kun harmaata savua tulvi aukosta ulos. Pojat ampu allaalla rikkopaukun, nyt ne tuulettaa paineilmalla, selvitti Simonen. Kaikilla oli melupumpulit korvissa, mutta kyllä tällainen äkkinäinen räjäytys säikäytti. Varmuuden vuoksi Kalevi työnsi pumpulit syvemmälle korviinsa, mutta se ei tuntunut enää mukavalle.

120 Tanen valtakunta Mertasen malmion jälkeen taso kuivui ja siinä oli hyvä kävellä, varsinkin ratapölkkyjä pitkin. Vehkasen kuilulla oli Toivosen Tanen valtakunta, hän toimi täällä työnjohtajana. Kuilun vieressä oli valkeaksi kalkittu ruokatupa, joka toimi tukikohtana. Tane istuskeli pöydän päässä iänikuinen tupakka suussaan. Päivää taloon, onhan täällä joku kotosalla, tervehti Simosen Leo. Mää jo vähän ihmettelinkin kuka perkule täällä kuljeskelee, kun pulina kuuluu. No, Kalevi. Miltäs tää sitten näyttää? Emmää sua tääl uskonut näkeväni vaikka oon sun mukulasta asti tuntenut, hän jatkoi. Outoahan tämä vielä on, kun vaan ei eksyis, vastasi Kalevi. Forssin Ransukin ilmestyi paikalle. Häntä kutsuttiin Tanen adjutantiksi, vaikka oikeampi nimitys oli huoltomies. Ransun tehtävänä oli porien teroitus, tavaroiden haku varastoilta ja niiden kuljetus työmaille, yleinen siisteys ruokapaikalla ja miehistöveturin kuljetus. Silloin, kuin mitään tähdellistä ei ollut, seurasi hän työnjohtajaa työpaikkakierroksilla. Tästä tuli nimitys adjutantti, joka oli myös toisella vuorolla olevan huoltomiehen virkanimi. Adjutantti tiesi myös tarkkaan talon asiat. Jos joitakin huhuja oli liikkeellä, ne tarkistettiin adjutantilta, joka oli usein huhujen takana. Tottahan ne silloin olivat. Vehkasen hissi Vehkasen hissi toimi ns. käsin ajolla, eli nostokoneen käyttäjä hoiteli laitetta maan pinnalla, merkinannot annettiin valomerkein ja tietty valomerkkisarja vastasi tiettyä tasoa. Pienen hissin päällä oli kivikappa, jolla nostettiin sivukiveä, eli raakkua, maan päällä olevaan kivisiiloon, kuitenkin eri aikaan miehistökuljetuksen kanssa. Noustiin mäkeen. Maan pinnalla oli kirkas auringon paiste, joten vähään aikaan ei nähnyt mitään. Mennöö vähän aikaa ennen kuin silimä tottuu, sanoi Simonen. Kalevi katseli ympärilleen, tuossako oli nyt Vehkasen lampi jossa oli luisteltu ja katsottu kaivosmiesten touhuja. Lammesta ei näkynyt enää jälkeäkään, oli vain korkea jätehiekkapenkka, joka jatkui tasaisena dyyninä kauempana olevan metsänreunaan saakka. Tuli hieman haikea olo lammen puolesta, nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin hän seisoi kaivosvarusteissaan samalla paikalla, missä he olivat ihmetelleet likaisia kaivosmiehiä. Mentiin nostokonehuoneeseen, jossa Männistön Martti istui käyttäjän tuolissaan laskien hissiä alas. Väärin meni, hän puheli itsekseen. Martilla oli tapana tietää ja luetella kulkijat päivän mittaan, mutta hän ei ollut ottanut huomioon, että kesäaikaan oli paljon harjoittelijoita ja muita koulutettavia kulkemassa tasojen väliä. Martin kanssa höpistiin kaivoksen ja kylän asioita. Lukuisat olivat ne perheet, joissa Martti oli käynyt ottamassa perhevalokuvia 60-luvun alkupuolella. kuvissa seistiin ja istuttiin parhaat vaatteet päällä, rusetit päässä ja kaulassa. Martin ruskea kamera ja suuri salamavalolaite tekivät kuvista hyvinkin korkeatasoisia, niitä sitten vaihdettiin tuttavaperheiden

121 kesken. Me lähretähän ny kahtehen ja puolehen, sanoi Simonen Martille. Nostokone nytkähti liikkeelle ja laskeuduttiin kahden ja puolensadan kuilupihallle. Malmitooki jyristeli Huuhtijärven malmiolle päin, asteltiin tookin perässä lastauskuprikalle. Oltiin avolouhoksen alapuolella, jossa olivat lastausaukot malmikiville. Paineilmakäyttöinen kone heitteli taitavan kuljettajan avulla malmia vaunuun. Työ ei näyttänyt miltään lasten leikiltä. Melu ja kolina oli valtavaa, kun rautainen lastauskone ajettiin päin kivikasaa, kauhan täytyttyä kovaa taaksepäin, vaunun kylkeen ja kauhan tyhjennys vaunuun. Lastauskuprikka tyhjeni, kivet olivat jääneet ylös louhokseen. Lastaaja haki viereisestä kuprikasta pitkän ampuseipään. Se oli kolmen, neljän metrin mittainen kuusen ranka, joita oli kasapäin lastauspaikoilla. Niitä toimittivat lähiseudun isännät harventaessaan kuusitaimikoitaan. Lastaaja sitoi kolme kilon pussin aniittia amputapsilla seipään yläpäähän, laittoi nallin pakettiin, yhdisteli johdot ja lähti kapuamaan louhokseen. Hän katosi jo melkein näkyvistä, kun Simonen huusi, että älä mee piremmälle. Ei täällä pitemälle pääsekkään kun on kesämökin kokoisia kiviä edessä, huuteli lastaaja. Hän survoi pomminsa kahden kiven väliin ja liukui alas. Me lähretään ny, sanoi Simonen pojille. Ampupilli alkoi huutaa särkevästi, kului puoli minuuttia, jonka jälkeen pamahti. Kivet syöksyivät kovalla ryminällä louhoksesta alas, avolouhos imaisi savut saman tien yläilmoihin. Taivaan kultakäytävät Käveltiin takaisin kuilulle. Erään kuprikan kohdalla Simonen sanoi, että ny mennään neljäänsataan. Kalevi katseli ihmeissään. Kuprikassa oli lankkusilta, jossa oli aukko ja siinä olivat tikapuut. Se oli kulkunousu. Saatuaan nousussa kulkuohjeet, lähti Erkki ensimmäisenä alas. Nousu oli noin kaksi kertaa kaksi metriä leveä, kuuden-seitsemän metrin välein oli lepotasanne. Tikkaiden puolat olivat hieman kosteat, joten ensin edettiin varovasti ja opeteltiin rytmittämään askeleet oikein. Noususta erkani välitasoja, joista suoritettiin louhintaporausta. Laskeuduttiin 310 tasolle. Jostain kauempaa kuului porausta ja käveltiin ääntä kohti. Yksinäinen pitkäreikäporaaja teki työtään, Kalevi tunnisti hänet Laitilan Masaksi. Masa lopetti porauksen saatuaan vieraita, pieni sähkövalo koukun nokassa valaisi tienoota. Nyt ollaan läskimalmissa, selitti Simonen. Tunneli oli kuin kultakäytävä, se kimalteli kellertävänä lamppujen valossa. Masa tervehti ja oli mielissään saatuaan vieraita. No, mites pora uppoo läskimalmiin?, kysyi Simonen. Niin uppoo, kuin vanahaan immeiseen, vastasi Masa ja jatkoi: Mittees poejat on mieltä kultakäätävästä?. Siinä isossa kirjassakkiin puhutaan, että taevaassa suap kulukee kultakäätäviä pitkin, kuka sinne piäsöökin. Minnoun jo piässy, niinkun näkkyy! Masa oli hauska juttumies ja veijari. Kaleville tuli heti

122 mieleen, että hänestä ei olisi tällaiseen yksinäiseen työskentelyyn. Hän ei yksinkertaisesti uskaltaisi olla päivät pitkät yksikseen. Masaa se ei tuntunut haittaavan. Pois lähdettäessä Masa jäi puhelemaan porakoneelleen, ainoalle kaverilleen: Outahan vielä vähän, niin minä panen ilman kiinni ja annan sinulle lissee öljyä, sitten aletaan tuas jyttyyttämmään. Laskeuduttiin nousun alapäähän +400 tasolle. Käveltiin liejuista tasoa pitkin keskuskuilulle ja noustiin mäkeen. Alahallissa syötiin eväät ja hyvälle ne maistuivatkin pitkän kulkemisen jälkeen. Suoritettiin loppukoulutus hissin käyttöön ja saatiin lupa käyttää hissiä itsenäisesti. Kamfretippoja ja luonnonkaasuja Seuraavana aamuna, kun louhintaryhmät olivat jo laskeutuneet kaivokseen, jäi rakennusryhmä tapansa mukaan odottamaan työnjohtaja Liimataista. Tumma, venynyt ja ainakin kaksikymmentä vuotta vanha, virttynyt puku päällään ilmestyi Liimatainen alahalliin. Hän pysähtyi vuorollaan kunkin miehen kohdalle ja selvitti tulevan työpaikan. Hämäläisenä miehenä hän aloitti puheensa sanoen: Noin meinaan. Kalevin kohdalla hän virkkoi: Noin meinaan, jos sää Kalevi meet ton Kolehmaisen Paulin matkaan, niin Pauli kyllä näyttää, mitä tehdään. Kalevi arasteli vähän, koska rakennusryhmä oli lähes kokonaan naapurikylän miehiä. Kaikki olivat aitoja savolaisia vääräleukoja, joiden kanssa täytyi olla tarkkana siitä, mitä sanoisi ja mitä he sanoisivat. Kalevia oli varoitettu tästä jo etukäteen. Laskeuduttiin hissillä +340 tasolle. Varastokopilla istuuduttiin pitkälle penkille ja miehet narauttelivat termospullojaan auki. Se on uamutirojen aika, sanoi Herralan Väinö istuessaan Kalevin vieressä. Sitä pittää ottoo kahvia tuommonen venelaevan vahvuus tunnin välein, hän vielä selitti. Kalevin eteen ilmestyi myös sokeripala ja kamfertpullo. Siitä sitten kolome tippoo ja eeku imeskelemmään, opasti Immosen Rami toiselta puolelta. Kalevi oli luullut, että pelkkä lappujen syönti riittäisi, mutta nyt piti ottaa vielä kamfertippojaki. Miesten mieliksi hän imeskeli sokeripalan. Tekköö hyvvee sytämelle, opasti Suhosen Onni. Myö tehhään heti täävellistä kaevosmieskoulutusta, hän lisäsi. Istuttiin pitkä tovi varastossa. Miehet puhelivat kalastuksesta, metsästyksestä ja muista luonnon asioista. Kalevin nenään kiiri tuntuva pierunhaju. Herrala se tuas tuhhaatti, elä ikinä istu sen viereen, sanoi Rami. Nyt Kalevikin huomasi, että Väinön toisella puolella ei istunut metriä lähempänä ketään. Väinöllä oli tapana istua jonkun viereen ja päästää hiljainen pahanhajuinen pieru ja sitten nauraa rätkättää toisen ilmeelle. Nyttii siellä mätänöö kaekki kalan ruot ja jäniksen luut, sillon pötsi kun lehmällä, raatanaalastakkaa ee jiä tähteelle kun kanta ja niitäe sillon suappaat täännä, veisteli Kolehmaisen Pauli.

123 Myllärimies Tunnin istuskelun jälkeen lähdettiin työmaalle. Käveltiin vinotunnelia pitkin rappauspaikalle. Siellä oli suuri hiekkakasa, sementtisäkkejä, betonimylly ja varsinainen rappausmylly. Seihtemen lapioo sementtiä ja neljätoista hiekkoo, sotket par minnuuttia ja kippoot tuohon lavalle, opasti Väinö. Kalevi oli hyvillään, tämän homman hän ainakin tiesi. Kolehmaisen Pauli toimi ruiskumiehenä, Onni ja Rami konemiehinä ja Väinö ja Kalevi massantekijöinä. Työn edistyessä oli välillä aikaa jutella. Vanhemmat miehet olivat selvästi mielissään, kun saivat uuden juttukaverin. Useita päiviä oltiin samalla työmaalla ja Kalevi pääsi jyvälle miesten huumorista. Itsekin sanavalmiina hän ei jäänyt alakynteen puheissa pitkästä tukasta, viiksenhaivenista ja nykynuorison käyttäytymisestä. Rohkenipa hän joskus nimittää miehiä fossiileiksikin. Viikonloppuna Myrskyvaroitus Iltaisin Myrskyvaroitus harjoitteli Kololla, viikonloppuna saattoi olla keikkoja lähialueella. Kalevikin vietti aikaansa poikien mukana. Usein hän toimi Kololla ovimiehenä, koska koputtelijoita oli alinomaa. Kettusen Epin pikkuveljet ja Kuusela Mike olivat tämän tästä pyrkimässä sisälle. Mike oli erityisen kiinnostunut musiikista ja hänet päästettiin muiden poikien mukana kuuntelemaan harjoituksia. Joskus pojat piti ajaa ulos harjoituskämpästä, sanottiin, että nämä ovat isompien poikien touhuja ja pojilla ei olisi mitään edellytyksiä toimia musiikin parissa. Vuosia myöhemmin kävi kuitenkin niin, että Kuuselan Mikestä oli tullut maankuulu muusikko ja lauluntekijä, kun taas vastaavasti orkesterin pojat jäivät elämään paikkakunnan ensimmäisenä ja ainoana rock-yhtyeenä -legendana kuitenkin. Juhannustanssit Ensimmäinen tili tuli sopivasti juhannukseksi. Isä ja äiti olivat poissa kotoa. Kalevi kävi ostamassa kaupungista uusia vaatteita. Viinaakin tuli hankittua kaksi pullollista. Juhannusaatoksi oli suunniteltu retkeä Näpinsaloon, mutta kun lähtijöitä ei ollutkaan, päätettiin suunnata Ilveskasinolle, tanssipaikalle parikymmentä kilometriä kaupunkiin päin. Aatto kului säheltäessä edestakaisin ulos ja sisään milloin kenenkin kanssa. Ilta alkoi olla lopuillaan, kun Kalevi löysi viinanhuuruisessa päässään elämänsä rakkauden, jonka bussi oli lähdössä viidentoista minuutin päästä kaupunkiin. Saateltuaan ystävänsä autolle lähti, Kalevi etsimään kavereitaan, mutta ketään ei näkynyt. Itse asiassa parkkipaikkakin oli

124 aivan tyhjä. Kalevi oli vihainen, oliko hänet jätetty kuin nalli kalliolle. Hän laahusti valtatien varteen ja yritti liftata ohikulkeviin autoihin, mutta kukaan ei kiinnostunut pitkätukkaisesta, nuhruisesta ja laskuhumalaisesta nuoresta miehestä. Epätoivoisesti, melkein keskellä tietä seisten hän yritti saada autoja pysähtymään, mutta tuloksetta. Ei auttanut, kuin lähteä talsimaan kotia kohti, matkaa olisi noin kahdeksantoista kilometriä. Oli puuduttavaa kävellä pitkin pikitietä, nostaa peukalo ohikulkevalle autolle, mutta turhaan. Tupakka ei maistunut miltään, humalakin haihtui. Aamuseitsemältä kulkisi bussi, sen hän tiesi, mutta rahaa ei ollut, pelkkä tanssikuljetuslipuke, mutta se ei auttaisi. Kymmenkunta kilometriä kuljettuaan, hän huomasi maitolaiturin bussipysäkin vieressä. Maitolaiturilla istuskeli varusmies ja vieläpä tuttu kouluajoilta. Konttinen saatana, mitä sinä täällä teet, sanoi Kalevi ilahtuneena. Mittee tässä, outan bussia, entä ite? Kalevin selitettyä mistä oli kyse, Konttinen nauroi; Kuule, tehhään sillen, että minä maksan sinut kaivokselle. Oothan sinä mulle monet kaljat tarjonna. Kalevia nolotti, hänenkö keskipalkkaiseksi lukeutuvan, täytyisi ottaa apu pienellä päivärahalla kituuttavalta sotilaalta. Konttinen totesi.- Ei siinä mittään, maksat sitten takasin joskus. Konttinen jäi viisi kilometriä ennen Kalevia pois bussista ja sanoi: Minä sanon kuskille, jotta jättää sinut kaivoksella pois, jos satut nukahtamaan. Tämä kuule muistetaan ja korkojen kanssa, sanoi Kalevi kätellessään Konttisen hyvästiksi. Seuraavana päivänä kello lähenteli jo neljää, kun Kalevi heräsi. Lehtisen Late soitteli ovikelloa ja ehdotteli kaljoille lähtöä kirkolle. Kuule, minä taidan jäädä nukkumaan täks iltaa, Kalevi vastusteli. Laten tivailuihin hän totesi: Ihan muuten vaan. Hipin kanssa lapiohommissa Juhannuksen jälkeen kaivoksella oli seisokki, tuotanto pysäytettiin ja suurin osa miehistä jäi kesälomalle. Jäljelle jäivät kunnossapitomiehet ja heidän kavereikseen harjoittelijat ja kesätyöntekijät. Kalevi oli saanut koulutuksen pienen Valmet-veturin ajoon, sekä kumipyöräisen Benford -dumpperin käsittelyyn. Tehtävänä oli neljänsadan tason radan vieressä olevan liejuojan puhdistus keskuskuilulta aina Vehkasen kuilulle saakka. Kaveriksi tulivat kaksi englantilaista kaivosinsinööriopiskelijaa, Mike ja Steve. Pölösen Hessu, kieliä taitavana ylioppilaana, oli muutaman päivän tulkkina, jotta päästiin alkuun ja selvitettiin tehtävät. Päiväkaupalla lapioitiin liejua kahteen veturin perässä olevaan ruonavaunuun, joka käytiin tyhjentämässä Vehkasen kuilulla olevaan siiloon. Pojat pystyivät jotenkuten kommunikoimaan keskenään ja kun Kalevi kutsui pitkätukkaista Mikeä hipiksi, meni tämä vähäksi aikaa veturin tasaiselle konepellille makaamaan. Kalevi ihmetteli tätä toistuvaa käyttäytymistä ja vuoronvaihdon aikaan otti asian puheeksi Hessun kanssa. Käytiin yhdessä kysymässä asiaa Mikeltä ja selvisi, että Englannissa sana hippi tarkoitti, että tämä ei tee mitään. Niinpä Mike päätteli, että jos hän on hippi,

125 niin hän ei tee mitään. Kaivoskylässä kaikkia pitkätukkaisia kutsuttiin leikillisesti hipeiksi, mutta se ei tarkoittanut laiskottelua. Asia selvitettiin puolin ja toisin ja huumorilla tilanne kuitattiin. Englantilaispojat kyllästyivät pian pelkkään liejun lapiointiin ja ihmettelivät, eikö Suomen kaivoksissa tehdä muuta, kuin lapioidaan haisevaa lokaa. He pääsivätkin pian muihin töihin ja Kalevi suoritti urakkansa loppuun muutaman muun pojan kanssa, vaikka tosiasiassa se vähän häntäkin tympi. Munkkeja ja teekkareita Kaivoksen ruokalassa kävi monenkirjavaa väkeä. Steven ja Miken kanssakin istuttiin monet kerrat oluella. Miken herkkua olivat Suomelan Railin paistamat munkkirinkilät, joita Mike ahmi maiskutellen suutaan kuuluvasti ja kyytimiehenä toimi olut. Yhdistelmä ei olisi tullut Kaleville ensimmäisenä mieleen. Komennusmiehet istuskelivat myös alkuillan kuppilassa, joka suljettiin kello yhdeksäntoista ja sitten siirryttiin kirkonkylälle tai kaupunkiin jatkoille, jonka jälkeen aamulla punasilmäisinä takaisin töihin ja illalla sama kierros taas uudestaan. Oma lukunsa oli teekkarilauma, joka ilmestyi tekemään päätetöitään, eli diplomia. Parikymmenpäinen joukko tulevia kaivosinsinöörejä ja geologeja sai kylän elämään vipinää. Nukkuma-aikoja heillä ei varmaan ollut ollenkaan, koska meteliä kuului aamusta iltaan milloin mistäkin. Taisivatpa jotkut johtajatkin hieman hermostua tähän ilonpitoon, jota kylän nuoriso katseli ihaillen. Tuohon asemaan pitäisi joskus päästä, ei huolta huomisesta, ei mistään. Myöhemmin joku tästä porukasta ilmestyi kaivokselle töihin jo valmiina insinöörinä, sai asunnon Herrojenharjulta ja vietti nuhteetonta elämää. Autokoulua ja kuppiloita Syksymmällä oli rahaakin jäänyt säästöön sen verran, että päätettiin Epin ja Nurmelan Jaken kanssa lähteä autokouluun. Käytiin kirkonkylällä ilmoittautumassa seuraaville kursseille ja muutaman teoriatunnin jälkeen päästiin jo ajamaankin. Kolme kaverusta ja hieman hermostunut autokoulunopettaja ei ollut mitenkään järin hyvä yhdistelmä. Toisen ajo-oppilaan törttöilyt naurattivat väkisinkin takapenkkiläisiä, kuitenkin ajettiin paljon yhteisiä ajotunteja vuoron perään. Opettaja haki oppilaat kaivoskylästä ja päästiin heti ajoharjoitteluun, joka suuntautui kaupunkiin. Kaupungissa ajeltiin ristiin rastiin katuja, ylitettiin rautateitä ja opeteltiin taskuparkkeerausta. Poikien pelleilyn ja

126 toisten hämäämisen takia ajettiin muutama tunti kahdestaan opettajan kanssa. Se olikin oikeastaan tehokkaampaa opetusta ja ajovarmuus kasvoi. Usein perjantai-iltana jäätiin kirkonkylän ravintolaan istuskelemaan, vaikka siellä oli ajan hengen mukaisesti melkoisen jäykkä meininki, jopa äänekäs nauru oli kielletty. Usein naurunremakan keskeytti hovimestari sanoen, että meteli tässä pöydässä on liian kovaa, joten juokaa juomanne ja tarjoilu on päättynyt. Joskus tilattiin pöytä soittamalla ravintolan alapuolella olevasta puhelinkioskista ja ravintola toivotti asiakkaat tervetulleeksi, mutta kun tilaajat ilmestyivät paikalle, pöytävaraus peruttiin ravintolan toimesta. Epi tarjosi joskus kymmentä markkaa siitä ilosta, että ei päästy sisään. Portsarin tarttuessa setelin kulmaan veti Epi sen takaisin. Kahtokaa jätkät, ei oo ahneuvella mitään rajaa, vie köyhältä leivänkin suusta! Inssinajopäivänä odoteltiin polvet tutisten omaa ajovuoroa. Kolmikko sai kuin saikin pienillä huomautuksilla ajokortit, mikä oli vielä yksi askel miehuuteen. Mikäs oli ajellessa velipoika Kakelta lainatulla Toyotalla ympäri kylää, käsivarsi ulkona ikkunasta. Ainoa vika oli se, että piti itse vastata ajoneuvosta, ei ollut enää opettaja jarruttelemassa ja neuvomassa. Pojat olivat kyllä edelleen takapenkillä nauramassa. "Ei meinoo mittään" Syksy alkoi jo tehdä tuloaan. Kalevi oli jo monessa työssä vanhempien kaivosmiesten mukana, osasipa kulkea yksinäänkin sokkeloisissa tunneleissa ja kulkunousuissa. Ylitöissäkin oltiin Immosen Ramin kanssa lähinnä radankorjaushommissa, joita ei voinut tehdä silloin, kun kivenajo oli käynnissä. Sunnuntaisinkin vedettiin jäteputkia täytettäville louhoksille, joihin laskettiin jäteliejua sortumien ehkäisemiseksi. Saastamoisen Antin kanssa vietettiin monet iltavuorot tarkastellen jätelinjoja ja purkaen tukoksia. Suhosen Onnin kanssa rakennettiin tuuliseinää +250 tasolle Huuhtijärven malmiossa. Seinä saatiin valmiiksi ja käytiin tekemässä siihen ovi Vehkasella, mäessä. Onnin tarkkojen mittojen mukaan tehtiin kaksinkertainen laudoitus ristiin. Ovesta tuli painava, joten se työnnettiin lavetilla kiskoja pitkin työmaalle. Sarananpaikat mitattiin tarkoin ja alkoi oven asennus. Se haalattiin paikoilleen, Kalevi kannatteli ovea Onnin ruuvaillessa saranoita. Silloin pamahti alapuolella. Ilmanpaine oli niin kova, että Kalevi lensi ovi sylissään tasolle selälleen. Onni, joka oli ollut Kalevin takana, lensi alimmaiseksi kasaa. Kalevi sysäsi oven sylistään ja kömpi ylös. Onni makasi radalla selällään ikuinen piipunnysä suussaan koppaa myöten huulia vasten. Onni kaivoi piipun suustaan ja kapusi savisena ylös tokaisten: Ei meinaa mitään, pannaanhan ovi paekolleen. Kalevi oli säikähtänyt perusteellisesti piippua, josta näkyi vai koppa leukaperistä, mutta Onnin

127 lausumasta "ei meinoo mittään" tuli lentävä lause, joka sopi kaikkeen mahdolliseen, tapauksesta riippumatta. Signeerattua betonia Perjantaisin, ennen puoltapäivää, ajoi suuri sementtirekka ylähalliin. Rakennusryhmän tehtävänä oli purkaa sementtisäkit ylähallin takaseinää vasten siistiin pinoon, jonka jälkeen päästiin kotiin. Tämä purku-urakka kesti tunnin, puolitoista ja vahvimmat saivat näyttää voimansa kantaen kahta, kolmeakin viidenkymmenen kilon sementtisäkkiä. Kalevi sai kahden säkin kuorman kulkemaan, mutta huomasi, että sutkeimmat miehet eivät tehneet mitään, kunhan yllyttivät toisia, nuorempia. Työnjohtaja Liimatainen antoi Kolehmaisen Kallelle ja Kaleville pidempiaikaisen työmaan. +400 tason ratapiha valettaisiin betonilla siistiin kuntoon. Sitä ennen täytyisi ratapölkkyjen välit piikata puhtaiksi ja nostaa rataa sepelin avulla oikeaan korkeuteen, jonka jälkeen valu tehtäisiin. Kalle oli vanhempi mainari, joka suhtautui isällisesti nuoreen poikaan ja opasti piikkauksen alkeet. Sinnout tästä lähin piäpiikkooja ja minä puhistelen liipettien välit. Niin sitten tehtiinkin, Kalevi piikkasi tärisevällä koneella moskat irti ratapöllien välistä ja Kalle lapioi ruonavaunuun. Välillä Kalevi innostui liikaakin, jolloin Kalle toppuutteli: Elä niin kiireellä, männöö hyvä työmua liian noppeesti! Välillä kerettiin juttelemaankin. Ryvittääkö sinnuu, se on tämä pöly alakuun semmosta, mutta kyllä siihen keuhko tottuu ajanolloon. Tupakka auttaa, se pannoo liman liikkeelle, sen kun sylykäsöö poekkeen, opasti Kalle.

128 Viikon päästä suoritettiin ratapihan valu ja ruonavaunuilla ajettiin kaupungista tuotua betonia hissillä alas valupaikalle. Valun valmistuttua ihailtiin sileää, märkää betonipintaa. Myö sitä Kalevi pannaan iteoekeutetusti nimet tuohon het hissikuilun etteen, tuumasi Kalle ja merkkasi tuoreeseen valuun puukepillä nimikirjaimensa ojentaen kepin Kaleville, joka taiteili omansa. Liimatainen merkkasi kirjainten alle vuosiluvun 1972. Se on siinä ja pysyy, Kallen ja Kalevin monumentti luojan armosta, virkkoi Liimatainen ja kumarsi pilke silmäkulmassa. Askel elämää eteenpäin Ennen vuoron loppua oli vielä tunti aikaa, ennen saunaa. Männäähhän torniin kahtelemmaan maisemia, sanoi Kalle. Kaivostornista näkyi selkeällä ilmalla kauas, kirkontornikin näkyi viidentoista kilometrin päässä. Kalle ja Kalevi kiertelivät ikkunasta ikkunaan. Syksyn merkit näkyivät selvästi, koivunlehdet olivat putoamaisillaan, järvenselkä siinteli keskikesää tummempana. Pikkuhissin ovi kolahti ja Liimatainen ilmestyi miesten viereen ja haastoi: Noin meinaan, Kalevi kun tuolta kontuurista tievusteltiin, että jääkkös sää vakinaisesti hommiin. Kyllä me mielellää pirettäs sun. Kalevi katseli korkealta kaivostornin ikkunasta, siinä hänen alapuolellaan oli hänen tähänastinen elämänsä; kylätie, kaupat, koulun katto näkyi kauempana, järvi saarineen, ihmiset kuin muurahaiset, jotka tunsi kävelytyylistä tai kellonajasta, josta tiesi, minne kukin oli menossa. Se oli ollut hänen elämäänsä. Tavallaan mikään ei ollut muuttunut, hän oli vain astunut askeleen eteenpäin. Noin, mites on?, kysyi Liimatainen. Kalevi oli mietteissään, kun Kalle tökkäsi häntä kylkeen. Meinootko nä vastata? Kyllä minä jään!

129

130

131 Harri Vienonheimon muita kertomuksia Peltikatto, kertomus vuodelta 1964 Vesivahinko Kaksi viikkoa ennen juhannusta pappa meni tapansa mukaan päivällä navettaan. Hän katseli väliladossa olevia heinänrippeitä, ne loppuisivat sopivasti, ennen kuin tuotaisiin uudet heinät sisään. Hän pöyhäisi heinäkasaa, kuin jotakin tehdäkseen. Heinät tuntuivat kosteilta. Pappa katsoi ylöspäin ja hämmästyi huomatessaan auringon pilkistelevän sieltä täältä vanhan pärekaton läpi. Yöllä oli satanut rankasti jonkin aikaa ja sade oli tauonnut juuri sopivasti aamulypsyn alkaessa. Vanha pärekatto oli alkanut vuotaa ja kohta olisi heinänteon aika. Pappa pinkaisi oitis pihan poikki tupaan, jossa mummo lopetteli päivän tiskejä. Katto vuotaa niin perskuleesti, sai pappa järkytykseltään sanottua. Mummo katsoi pappaa ihmetellen: Ei sunkka se enne ol vuotannu. Juu juu, menes kattoma!, pappa änkytti. Molemmat kiiruhtivat navettaan ja mummo katseli ylöspäin välillä pöyhäisten päällimmäisiä heiniä. Kyllä pappa oli oikeassa. Se täytty ny sit varmastas pellittämä ja maksa piruste. Siihen tartte lautta ja lankku usiampi kymmeni metrei, mun tartte alkka mittaile vähä ruatei, et tieretä vähä määrii, marmatti pappa. Et sää vanha krahjus mitää mittail, mää otan ny pyärän ja mene Keinosel ja soita Kertul ja Sakul. Saku saa tulla mittama ja tilaama pelli Salost, patisti mummo. Vieraita Savosta Pieni punainen Simca tonni kurvasi pihaan iltapäivällä. Mummo kurkisti ikkunasta ja huusi papalle Nyy Kalevi tuli! Jok se ny?, puhisi pappa kömpiessään iltapäivänokosiltaan alkovista. Toivosen Tane astui ulos kuljettajan paikalta ja Kalevi ilmestyi takaovesta kädessään sininen jenkkikassi. Päivää taloon, onk tää ny se Kalevin mummola?, Tane tervehti. Kyllä vaan ja sää oot sit varmaan se Ossin tyäkaveri, mummo vastasi. Joo ja tässä on ny sitte tää pojanpoika, me lähretti Savosta neljän aikka ja koko päivä on ajeltu. Käytti kyl välil viemän mun perheeni tonne Kuusjoelle, selitti Tane. No juaraas ny sitte kaffet sen kunniaks, virkkoi mummo, johon Tane toppuutteli Ei maar, kyl mää lähren ny saman tiän ajelema, siel on varmast saun lämpeemäs. Koit ny Kalevi sit pärjät, isäs tullee sit parin viikon peräst. Joo, isä maksaa sit kyytistä, Kalevi sanoi ujosti. Punainen Simca kaarsi pois pihasta ja Kalevi jäi seisomaan hieman hämillään kaivon luo roikottaen jenkkikassia kädessään. Tules ny tuppa, sanoi pappa ottaen kassin Kalevilta ja lisäsi Tännä me kuule

132 viälä saunota! Mittamiehet harjalla Saku kierteli navettaa ympäri Kalevi kintereillään ja suoritti omaa arviotaan katon kunnosta puhellen, Se onki pirempi, kun mää muistinka. Nyy Kalevi sää tuut mun kaveriks tonne ylös, pappa jää tänne alas. Muist sit et putoaminen on kiälletty. Sää pirät mitan toista päät, ekkäs tee sitte mittää muut. Kalevi kipaisi edellä ylös ja Saku seisoi tikkailla räystään kohdalla antaen ohjeita. Pirä ny mitta ihan harjan kohral, nii mää mittaan pellin pituuren ja sit meirä tartte mitat koko pituus navetast. Kalevi konttasi harjaa pitkin toiseen päähän navettaa ja Saku toiseen. Kahreksantoist kolkyt, muist sit poika. Lautta tartte pal, ainaski kakspualsata metri. Mummulan miljöötä Kapea hiekkatie erkani kirkolle ja Saloon johtavasta tiestä metsänreunan kohdalla. Aivan tien vieressä oli vanha, suurehko autiotila. Tie kulki suuren, raunioituneen kivinavetan ja päärakennuksen välistä. Villiintyneitä marjapensaita ja omenapuita oli ympäriinsä. Tie myötäili pikkutarkasti metsänreunan niemekkeitä ja poukamia mutkitellen ja kaarrellen, kunnes se halkaisi suuren peltoaukeaman. Pellon pohjoislaidassa oli Keinosen tila, joka rajoittui metsään. Siitä muutama sata metriä sijaitsi mummula aivan peltoaukean keskellä. Sinne erkani sivutie, joka kulki parisataa metriä viivasuoraan ja teki loivan mutkan vanhan savusaunan kohdalla. Sauna toimi nykyisin toisena kanalana. Saunalta alkoi lyhyt koivukuja tien oikealla puolella, josta alkoi myös omenapuiden ja marjapensaiden rivistö. Vasemmalle jäivät navetta, lato ja liiterirakennus, jota vastapäätä oli päärakennus. Rakennuksessa oli tupa, kamari ja alkovi, sekä jälkeenpäin rakennettu pieni eteinen ja ruokakomero. Tuvan- ja navetanpäätyjen väliin oli viime kesänä rakennettu uusi sauna, jonka päämestarina Saku oli häärinyt apumiehinään isä ja muut sukulaiset. Keskellä pihaa oli lähteestä tehty kaivo, johon oli tehty kylmätila, jonka läpi vesi virtasi. Ruoka säilyi siellä viileänä läpi kesän. Pihassa kasvoi puolenkymmentä suurta koivua rivissä. Ne olivat Kalevin suuri intohimon kohde ja hän kiipeili puihin aina, kun mummun ja papan silmä vältti. Mummulalle oli annettu nimeksi Pajula ja sieltä näkyi hyvin ympäristöön, koska muut tilat sijaitsivat tien ympäröimän peltoaukion reunoilla. Pajulasta näkyi hyvin, koska maito- tai myymäläauto oli noin kilometrin päässä olevan kartanon kohdalla. Siitä kuluisi vielä noin parikymmentä minuuttia, kunnes autot olisivat mummulan tienoilla. Kun maitoauton teräksenvärinen peräosa näkyi kartanon kohdalla, kannatti lähteä työntämään maitotonkkaa kärryillä maitolaiturille.

133 Lautakuormaa hakemassa Aikaisin aamulla pappa ja Kalevi ajoivat polkupyörillä Kuusistoon hakemaan hevosta lainaan laudanajoa varten. Pappa oli jo edellisenä iltana käynyt sopimassa asiasta. Hevosen oli määrä olla yötä mummulassa. Ajoa jatkettaisiin seuraavanakin päivänä, koska lautaa tarvittiin muihinkin tarpeisiin. Suoraan edessä olivat valtavat Orikalliot ja tie kaartoi oikealle. Mummula näkyi kuin neljä tulitikkuaskia peltojen keskellä. Kilometrin poljettuaan pappa näytti käsimerkkiä vasemmalle ja käännyttiin sivutielle synkän kuusikon sisään, josta tultiin peltoaukean reunassa olevalle pienelle maatilalle. Ajettiin pihaan, vanha isäntä ilmestyi portaille: Jaa-a, sää tulikki aikasse. Tämäk se o su pojanpoik? Mää sen Uljaan jo valmistelinki ajokuntto, siä köyre ja muut remeli valmiin onki kärryis. Polle onki päässy tänä kevään helpollas, kun hommattin toi rattori. Tualla se ny pörrää, hän viittasi pellolle, jossa harmaa pikkutraktori haki apilakuormaa. Istus sää poik, nii mää meen tähä ja pirä sit kiine, nym mennään, pappa jutteli Kalevin mielestä pitkän lauseen. Saattoi olla mielissään, kun pääsi taas pitkästä aikaa hevosen suitsiin. Hevonen asteli tasaista askellusta hissukseen eteenpäin. Kalevi oli hieman pettynyt. Hän oli kuvitellut, että mentäisiin edes kevyttä ravia, mutta pappa nuukana miehenä ikään kuin pidätteli menoa. Kun käännyttiin kirkolle johtavalle tielle, alkoi kuulua sirkkelin terävää ulinaa. Siellä oli Vaahteran Kallun pieni saha toiminnassa. Ensin ohitettiin kuitenkin Vihmasen talouskauppa, jossa Kalevi oli käynyt mummun asioilla edellisinä kesinä. Pappa nykäisi ohjista oikealle, kiltisti Uljas kääntyi lautatapulien välistä Kallun pihaan. Pirätäs ny tähä, puheli pappa hevoselle. Sirkkelin ulina loppui kuin tilauksesta ja purukasan takaa ilmestyi pieni, nauravainen mies, jonka naama oli ruskeaksi paahtunut ja kädet olivat pihkan ja lian mustaamat. Työmies-tupakka paloi viimeisiään suupielessä. Morjens, sanoi rikkaat toisilleen, Kallu huikkasi. Pappa katseli arvioiden Kallun valmiiksi pinoamia lautoja ja lankkuja. Kyl siit kolm kuarma ainaski tule, Kallu tuumaili. Kalevi seisoi Kallun vieressä ja tunsi tutun tuoksun. Sama haju leijaili juhannusaattona kaivoskylän rannassa, kun miehet ottivat näkäräisiä salaa vaimoiltaan. Kallu oli näköjään aloittanut viikonlopun vieton jo perjantaina aamupäivällä. Kävi tua siskonpoik tuamas kallaa torilt Salost, Kallu selvitti ja pyyhkäisi varmuuden vuoksi suupieltään. Jos mää tännää vaik kaks kuarmaa ja huame yhre, niin eiks se ol siin?, pappa kysyi. Asiakas o ain oikias, virkkoi Kallu. Lautakuorma tehtiin papan suunnitelman mukaan tasapainoon. Kalevi istu sää keskel, nii mää mene taa, pappa määräsi. Mentiin muutama sata metriä ja pappa totesi: -Se on sun vuaros ajjaa, mää ota ny

134 nokose, herät, jos on jotai ihmeellist. Kalevi otti posket punoittaen ohjat käteensä ja Uljas kävellä löntysteli rauhallisesti eteenpäin. Kalevi puristi ohjia rystyset valkeina ja pappa oli kuorsaavinaan täydessä unessa vaikka toinen silmä oli auki vähän väliä seuraten pojanpojan toimia. Pihalle päästyä ajettiin Uljas lautakuormineen navetan taaksevarjoon. Kun hevonen oli riisuttu valjaista, pappa talutti sen suuren puisen vesisoikon luo,johon oli jo aamulla kannettu lähdevesi lämpiämään. Ahnaasti Uljas ryysti puoli soikollista vettä, hörähti, kuin kiitokseksi ja alkoi nyhtää tuoretta heinää maasta. Lauantaiaamupäivällä haettiin viimeinen lautakuorma ja Uljasta palautettaessa sai Kalevi jälleen olla ajomiehenä. Naapurin, Sopulan, pihan ohi ajettaessa Kalevi maiskautti suutaan kuin hevosmies konsanaan. Vanha Sopula katseli pihamaalta ja nyökytteli hyväksyvästi tervehtiessään kulkijoita. Sunnuntaina tulivat puoliltapäivin isä, äiti, velipoika Kake ja pikkusisko. Kalevi oli mummun kanssa pyhäkylässä naapurissa, Mansikkamäessä ja kun hän näki Hillmannin tuululasin kimaltavan auringonvalossa pellon toisella puolen, poikaa vietiin ojanpiennarta pitkin kohti mummulaa. Parturointia No, mikes pitkätukka beatles sieltä ilmestyi, sanoi isä ja napautti poikaa päälaelle. Kalevin hiukset roikkuivat jo lähellä nenänkärkeä ja se ei isän mielestä ollut sopivaa. Iltapäivällä olikin vuorossa parturointi. Ensin käsittelyyn joutui Kake. Isän käsikäyttöinen leikkuri nakutti tasaisesti ja Kaken ulvahdukset säestivät sitä. Kalevi kuunteli pihakeinussa istuen ja odotteli vuoroaan. Mikään ei ollut niin inhottavaa, kuin hiustenleikkuu, varsinkin silloin, kun sen suoritti isä. Vahvoilla kaivosmiehen käsillään hän tarrasi kiinni päälakeen ja nakutti hiukset pois niin tarkkaan, kuin koneella vain saattoi. Ilman kyyneleitä se ei onnistunut, mutta äidin mielestä tulos oli molempien poikien kohdalla hyvä. Pappa oli viimeisenä vuorossa, mutta nakutus kävi aivan eri tahtiin ja papalle sentään jäi harmaita hiuksia päälaelle. Peltikuorma Maanantaiaamuna, heti yhdeksän jälkeen tuli rautakaupan auto pihaan ja nuori ammattinsa osaava kuski loikkasi hytistä. Tännek ne pelli tilatti, mihes ne kipata? Täsä ois tasane paik, klossi vaa alle nii ei vääntyil, hän huikkasi pihamaata osoittaen. Juu, siihe mää haen puutavaraa alle, isä vastasi. Tottuneesti kuljettaja peruutteli auton oikeaan paikkaan, asetteli parrut tasavälein maahan ja alkoi hitaasti nostella kippiä ylös sanoen Pirelkää korvii vähä ummes, koht rymisee. Pellit liukuivat nätisti niille aseteltuun paikkaan. Pysäytettyään auton kuljettaja nosteli hytistä neljä laatikkoa peltikattonauloja kattopeltien viereen. Nää pitäis sitte riittämä ja nimi toho, hän virkkoi antaessaan rahtilapun ja kynän papan käteen. Pappa taiteili nimensä lappuun ja selitti, Kait siitä selvän saa, kun

135 toi kouluki tuli käytty nii äkässe. Juu, raha ratkasse, ei nimel elä! Mun tartte heittä viä kolme kuarma tännä, että ny tartte lähtee. Morjens ja työn illoo, hyvästeli kuski. Talkooporukka kokoontuu Saku ja Kerttu tulivat heti kuorma-auton lähdettyä, he olivat kesälomalla ja viettivät aikaansa merenrantamökillään. Mukaan oli myös pyydetty Keinosen Paavo naapurista, hän viljeli kotitilaansa äitinsä kanssa isän kaaduttua jatkosodassa. Paavo oli isän kanssa lähes samanikäinen. Talkoisiin osallistui muös Peuran Einari, siirtokarjalainen Kannakselta, jolle oli lohkaistu kartanon maista aivan papan puolen hehtaarin metsäläntin vierestä. Metsän reunassa oli pieni kumpare, johon oli kaivettu perunakuoppa. Usein kuopalla käydessään Kalevi oli mummun kanssa käynyt myös Peuralla kyselemässä kuulumisia. Peuran tila oli samantyylinen, kuin mummula; pari kolme hehtaaria peltoa, pieni metsikkö, muutama lehmä ja kanoja. Peuran tyttäret olivat jo aikuisia, joten leikkiseuraa ei sieltä Kaleville löytynyt. Mummu joi vierailulla kahvia ja Kaleville tarjottiin punaviinimarjamehua, jonka siemenet hän oli tottunut työntämään ylähuulen väliin ja syljeskeli ne ulos perunakuopan kohdalla. Peura oli leppoisa karjalaismies, jota suuresti huvitti Kalevin Varsinais-Suomen ja Savon murteiden sekakieli. Hänen lempilauseensa oli: "Sinne jäi Karjalaan saha ja mylly. Saha jäi liiteriin ja mylly uuninpankol." Se nauratti aina Kalevia. Koivulan Olavin, nelikymppisen viljelijän ja Kaurasen Onnin, oli pappa puhunut myös mukaan talkoisiin. Onni oli kylän kummajainen, josta ei saanut selvää. Hän oli vanhapoika ja asui yksin mökissään. Hänen toimeentulostaan ei ollut tietoa, mutta hän tiesi tasan tarkkaan kyläläisten tavat. Jo pelkkien savupiipusta nousevien haituvien perusteella hän osasi suunnistaa oikeaan paikkaan kahvi- tai ruoka-aikaan. Onni oli talkoissa aina mukana, jos ei työmiehenä, niin hyvänä juttuseurana. Mummulassa muiden syötyä, mummu pyysi Onnia pöytään. Onni piteli vatsaansa sanoen: Vaik ei ny mahtuska, nii voiha mää maistaa. Hän tyhjensi useinmiten pöydän vajaat astiat tokaisten: Söinpähän tonkin pois kuivamast. Onni oli tanakka, naama pyöreä kuin täysikuu ja päälaeltaan kalju. Hänellä oli aina päällään flanellipaita, pussihousut henkseleineen ja nahkasaappaat. Talvisin varustukseen kuuluivat paksu palttoo, karvalakki sekä koirannahkarukkaset, joita hän kuljetti kesäisin pyöränsä takatelineellä olevassa laatikossa. Ote ja Roosa Keinosen Paavo pörräsi traktoreineen paikalle. Sen lavalle oli tarkoitus tehdä siirrettävä teline, joka nopeuttaisi tellinkien siirtoa. Ensin oli kuitenkin saatava kaksi lehmää, Ote ja Roosa pois navetasta ja vietävä mahdollisimman kauas työmaan paukkeesta. Mummu ja isä saivat Oten jotenkuten

136 pihamaalle, jossa se jäi hölmistyneenä katselemaan väkeä ja tavaranpaljoutta. Hetken äimisteltyään se sai jonkinlaisen hulluuskohtauksen ja pinkaisi navetan ja saunan välistä pellolle, josta mummu ja isä saivat sen maaniteltua kiinni ja liekaan maahan iskettyyn rautatappiin. Roosan kanssa sama toistui. Mummun murheena oli navetan ylisillä oleva kanala. Kanat olivat tottuneet vain mummun ja papan läsnäoloon ja tällainen väkimäärä ja pauke eivät tietäisi hyvää muninnalle, joka oli tuiki tärkeä tulonlähde. Yksi kukko hallitsi noin neljääkymmentä kanaa ja oli erittäin kiukkuinen vieraille. Tämän olivat Kalevi ja Kake havainnet viime kesänä. He olivat nukkuneet teltassa tuvan päädyssä ja kun uni ei tullut silmään, he olivat keksineet mennä kanalaan kanoja katselemaan. He hiipivät ylisille, jossa kanat nuokkuivat orsillaan. Kalevi tömäytti voimakkaasti jalkaansa ja maailman täytti valtava kaakatus ja kotkotus sekä höyhenten pölinä. Kukko hyökkäsi päin ovea tulta ja tappuraa säkenöiden. Kalevi sai oven kiinni ja Kake putosi ylisiltä alas kyljelleen, onneksi mummun tuomaan heinäkoriin. Poikien paetessa paikalta seisoi mummu ovensuussa sulkien pakotien ja huutaen: Sus siunakko pojat, mitä ny o tapahtumas! Seuraavana päivänä oli pihakeinussa oikeudenkäynti. Kalevi oletettiin syylliseksi. Rangaistuksena oli vitsanhaku metsänreunasta. Isä joutui vasten tahtoaan piiskaajaksi, muiden seuratessa vierestä. Mummun pyynnöstä kuritus rajoittui vain muutamaan vitsan sivallukseen ja Kalevin itkuun. Kukko määrää Pellitys oli päätetty aloittaa pihan puolelta, navetan ja kanalan kohdalta. Paavo peruutti telineperäkärryn paikalleen ja alkoi puutavaran ylöshaalaus. Saku ja isä kiipesivät katolle, Olavi ja Paavo nostelivat lankkuja ja lautoja ylös ja papan, Onnin ja Einarin tehtävänä oli nostaa tarvikkeet telineille. Kun ruoteiden välit oli jaoteltu ja isä iski ensimmäisen naulan harjalankkuun, alkoi kanalassa tapahtua. Valtavan kaakatuksen ja kotkotuksen saattelemana johti kukko laumansa alas portaita ulkotarhan perimmäiseen nurkkaukseen. Kanat sulloutuivat muutaman neliömetrin alalle, rintamasuunta työmaalle päin. Kalevi seurasi tapahtumaa aidan toiselta puolen. Katonharja oli pysynyt kutakuinkin suorassa, vain pieni oikaisu tarvittiin väliladon ja liiterin kohdalla. Puoliltapäivin oli jo lähes kaikki ruoteet isketty paikoilleen. Tänään oli kauppa-autopäivä. Kalevi valmistautui ostosreissuun. Mummu kirjoitti lapulle ylös tarvittavat ostokset. Jos jotakin tavaraa ei kauppa-autossa ollut, sille oli oltava vaihtoehto. Yhdessä asiassa mummu oli kuitenkin ehdoton, se oli kahvi. Sen täytyi olla Kulta-Katriinaa papuina, jotka hän omakätisesti jauhoi käsimyllyssä, kaksi annosta kerrallaan. Ostettavaa tuntui olevan niin paljon, ettei polkupyöräkyyti tullut kysymykseen, oli turvauduttava maitokärryihin. Mummu antoi Kaleville rahakukkaron ja ostoslapun samalla opastaen Äläs sit purot. Aljas ny sit men, tual näkky kartanon

137 kohral tuleva. Joo, kyllä mä kerkiin, tuumasi Kalevi ja lähti työntämään maitokärryjä. Vanhan savusaunan kohdalla tienmutkassa vaahterat tuoksuivat voimakkaasti, haju sekoittui siellä olevan kanalan hajuun. Aromi oli toisaalta hyvän, toisaalta pahantuoksuinen Myymäläauto pysähtyisi oikealla olevan Sopulan, tai vasemmalla olevan Keinosen kohdalla. Kalevilla oli aikaa miettiä, kumpaan suuntaan menisi. Molempiin tulisi uteliaita ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita Pajulan kattotalkoista ja kesäasukkaista. Kalevi kääntyi vasemmalle, tänään mentäisiin Keinosen pysäkille. Jaa, jaa, sitä on pantu Pajulan nuorherra ostoksi tekemä, naureskeli Keinosen Helga istuessaan maitolaiturin alaportaalla. Siel o sit paljo väkkee, hän totesi. Joo, ohan siellä, vastasi Kalevi. Peuran Helmi polki ketjut rahisten pyörällään paikalle. Huh, huh, onpa tääl hikine kel, hän puheli asetellessaan pyöräänsä maitolaituria vasten. Helmi istui Helgan viereen ja kaiveli käsilaukustaan nenäliinan ja taputteli sitä otsaansa vasten ja jatkoi Mahtaak melle jäähä muut myytävää, ko vähä, ryynilöit hinkalon pohjal, ko noin kaukan viel on. No mut Kalevi kylläpä sie oot kasvant, millo sie oot viiemeks käynt mummois luon, tais olla pääsiäise aikaa? Joskus sillo se oli, sai Kalevi sanottua. Kuiva tie pölisten lähti myymäläauto Sopulan pysäkiltä kohti Keinosta. Vanhat emännät hyppäsivät kuin käskystä ylös asettuen jonoon. Ensin Peuran emäntä, sitten Keinosen Helga, Kalevi jäi suosiolla kolmanneksi. Kauppa-auto pysähtyi jarrut suhisten maitolaiturin viereen ja vaaleahiuksinen kuljettaja avasi sivuoven. Non, nii tehrääns ny sit tillaa,et saaraan portaat paikoillens. Non nii, rouva ova sit hyvä ja käyrä liikkuva puotti peremmäl. Kuljettaja kapusi kassakoneen taakse ja myymäläapulainen autteli emäntiä ostosten teossa. Kalevi odotteli vuoroaan. Hän antoi ostoslapun myyjättärelle. No kattotaas mitäs sinne Pajulaan laitetta. Jaa-a, perunalimpui kaks kappalet, mannaryynei, tosa. Kaardemummapussi, joo löytys, Koskenlaskijajuusto, löytys seki, tulitikui puntti, se o tosa, hianosokeri ja siirappipullo. Kahvii,joo, non nii, ennää sit tää juamapuol. Sitä tullee Auran pilsnerii seittemä pulloo ja sit tota limonaatii neljä pulloo, eikä täs muuta sanota. Kuljettaja kantoi tavarat maitokärryyn, Kalevi antoi kukkaron myyjälle, joka otti siitä sopivan maksun. Men,sit ny varovavastas, kon tota lasitavaraa, ettei hajoo matkal. Helga ja Helmi vaihtoivat kuulumisiaan ulkopuolella, kun Kalevi astui ulos. Koskas sit katto sais tulla ihailema? Helga kysyi. En tiijä, kait ylihuomenna, Kalevi vastasi työntäessään kärryjä kohti mummolaa. Juomanlaskija saapuu Kärryt kilisten saapui Kalevi saunanmutkaan. Ylimmäine juamanlaskija saapuu!, huikkasi Onni kilinän kuultuaan. Kalevi työnsi kärryt kylmäkaivo luokse. Onni istui kaivonkannella odottelemassa

138 ja koppasi heti pilsneripullon pahvilaatikosta, napsautti korkin auki ja nosti pullon huulilleen. Aataminomena liikahti neljä kertaa ja pullo oli tyhjä. Onni ikään kuin jäykistyi, kuului valtava röyhtäisy ja mies vaipui kasaan, kuin tyhjenevä ilmapallo. Tämän rituaalin oli Kalevi nähnyt ennenkin, mutta sisko ryntäsi säikähtäneenä tupaan ja tyytyi katselemaan ikkunasta pihan touhuja. Muutkin miehet tulivat alas sammuttamaan janoaan, pullonkorkit poksahtelivat. Se oli sit pottu mieheen, mummu sanoi kantaessaan tavaroita tupaan. Onni vilkaisi hätääntyneenä laatikkoon, se oli tyhjä! Muiden nauttiessa pilsneriään tyytyi Onni ottamaan kauhalla jääkylmää lähdevettä suuhunsa sangosta. Ruaka on sit tunnin peräst huusi mummu ovelta. Se on ukot sillee, et luaja ei laiskoja elättele, lähetäähä töihi, sanoi Peuran Einari. Pappa oli juonut pilsneristään neljänneksen, hän taiteili visusti korkin kiinni ja vei lopun juomastaan saunan eteiseen klapikorin taakse saunajuomaksi. Mummon muusia ja lihapullia Tulkkas sit syämä, tyämiehet ensteks ja sitte loput!, huuteli mummu ovelta. Kaikki ruoteet oli lyöty paikalleen, joten ruokatunti osui sopivaan aikaan. Äiti työnsi Kalevin ja Kaken portailta takaisin ulos. Menkää keinumaan siskon kanssa siksi aikaa, kun teidän vuoro tulee. Tänään oli juuri sitä ruokaa, kuin pitikin; perunamuusia ja mummon tekemiä lihapullia, joiden makua ei pystynyt kukaan jäljittelemään ja ruskeaa kastiketta, jossa olevat sipulinpalat olivat Kalevin suurta herkkua. Oli myös suolalihaa, jota täälläpäin kutsuttiin ankoksi, perunalimppua ja kaiken kruunasi Koskenlaskija-juusto, jota Kalevi ei osannut leikata senttiä ohuempaa palaa, vaikka äidin katse saikin hänet siirtämään veistä lähemmäs juustopalan päätyä. Myös mummun kotitekoinen sinappi teki kauppansa, se oli niin hyvää, että Kalevi oli käynyt sitä salaa ruokakomerossa maistelemassa paljaaltaan. Jälkiruokana oli luumukiisseliä, jota ei jaksanut syödä, kuin muutaman lusikallisen. Syönnin jälkeen Kaken tehtävänä oli hakea sangollinen kuumaa vettä saunanpadasta tiskiä varten, Kalevi sai pitää siskolle seuraa ja vatsat täynnä he istuivat pihakeinuun katselemaan miesten touhuja. Pellitystä ja peltivaurion vaaraa Olavi ja Paavo työnsivät puhisten ensimmäistä peltiä kohti kattoa. Isä odotteli harjan takana ja sai tarrattua peltiin kiinni. Kymmene senttiä viä, antoi Saku ohjeita. Korkeus kohrallaan, mites se pääty?, huuteli isä. Kolm sentti oikeelle alaosaa, kuittasi Paavo. Siihe naulata ja toho toine, nyy

139 pyssy ja loppu onki sit pelkkää laskettelluu! Työ alkoi edistyä varsin joutuisasti ja pelti toisensa jälkeen nousi katolle miesten huudahdusten säestämänä. Koko pihanpuoleinen osa oli paikoillaan muutamassa tunnissa ja iltalypsyn aikakin lähestyi. Tarvii varmastans jo men valmistelema lypsyhommii, sanoi Keinosen Paavo kelloaan vilkuillen. Sama tääl, säestivät Einari ja Olavi kuin yhdestä suusta. Miehet hävisivät tahoilleen, Saku ja isä löivät vielä kaksistaan räystäslaudat paikoilleen. Traktori peräkärryineen täytyi vielä siirtää liiterin päätyyn ja isä hyppäsi pikkuvalmetin pukille saaden sen jotenkuten käyntiin. Vaihdelaatikko rahisten hän sai jonkin vaihteen päälle, koneen kierrokset nousivat huumaavaksi meteliksi ja isä nosti kytkimen ylös. Samassa traktori otti muutaman loikan ja sammui juuri ennen kuin olisi törmännyt Sakun Skodan kylkeen. Tul poies sielt konnen päält, ettei tartte uusii ennä autostaki pellei, komensi Saku. Isä kömpi alas traktorin pukilta, Kalevi ja Kake nauroivat mahat kippurassa saunan takana. Kokemuksesta he tiesivät, ettei vahingoniloa saisi näyttää päin naamaa. Isä ja mummu hakivat lehmät navettaan lypsylle, pappa viritteli tulta saunanpesään, koska Onni halusi vielä saunoa ennen kotiinlähtöään. Onnin jälkeen saunoivat Kake, Kalevi ja sisko. Saunan jälkeen oli mukava istua pyyhe ympärillään pihakeinussa ja katsella muiden touhuja. Pappa saunoi viimeisenä, kuten yleensäkin, sillä kukaan ei osannut laittaa ämpäreitä, vateja ja lattiaritilöitä oikeaan paikkaan, saati sitten asetella savupeltejä ja ovia oikeisiin asentoihin raolleen, millimetrin tarkkuudella. Palkkaneuvottelut Seuraavana aamuna Kalevin herätessä, oli työntouhu jo täydessä käynnissä. Kalevi hotkaisi lasillisen maitoa ja ranskanleipäviipaleen, jonka päällä oli kahden sentin paksuinen Koskenlaskija-siivu ja pinkaisi navetan takapuolelle. Puolet pelleistä oli jo paikoillaan ja miehet ähisivät hikisinä. Aurinko porotti kuumasti. Vanhassa savusaunassa majailevilla kanoilla riitti katseltavaa, koko lauma oli pihalla kaakattamassa kävellen levottomasti edestakaisin. Kahden tienoilla iltapäivällä oli katto valmis, räystäslautoja myöten. Tuvassa juotiin talkookahvit ja kaikki työmiehet istuivat pöydän ääressä, kun pappa asteli kamarista suuri nahkakukkaro kädessään. No, mitäs mää ole itsekullekki velkka? hän kysyi. Kyl se o kuule sil vissii, jot tulet miun kans laittamaa sen uuve tierummu siihe notkoo täs syksyl, sanoi Peuran Einari. Juu, ja meil o sitä joka syksyst pernannostoo, virkkoi Koivulan Olavi. Puimasa sä ole meil käynny ain ko on tarvit, lisäsi Keinosen Paavo. Onni viittasi kädellään sen merkiksi, että asia oli loppuun käsitelty. Hyvillään pappa kiikutti suuren lompakkonsa piironginlaatikkoon, hän oli tiennyt vastaukset etukäteen, mutta kysyminen kuului hyviin tapoihin.

140 Komja o katto! Talkoomiesten lähdettyä isä ja pappa siivoilivat navetan ympäristöä, kaikki yli puolimetriset laudanpätkät ja lankut pappa talletti liiterin ylisille. Mummu ja äiti ihailivat kattoa pihan puolelta. Miltäs mahtaakaan näyttääkään tualt tieltpäin?, tuumaili mummu. Kalevi talutti papan polkupyörän liiteristä sanoen: Mää meen kattomaan!. Päätielle päästyään hän polki Orikalliolle päin, sieltä ainakin näkisi hyvin. Yksikätinen Sopulan isäntä seisoskeli tapansa mukaan sokerijuurikaspellon laidassa. Noo, mut onpas se komja katto ny Pajulas, oikke silmi häikässe, hän huikkasi Kaleville. Koskas muuten tulet meijeriautol? Varmaan huomenna, jos mummu herättää, vastasi Kalevi. Hän polki vielä pienen mäen yli ja siitä oikealle kallioiden alle. Nyt mummula näkyi selkeästi, kylläpä katto tosiaan kiilsi niin, että silmiä häikäisi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Kirkon hautausmaan rautaportti narisi, kun Kalevi avasi sen. Hän käveli hiekkakäytävää pitkin suuren koivun alle, jossa oli kaksi hautaa rinnakkain. Täällä olivat mummun ja papan viimeiset leposijat. Pappa oli kuollut kuusikymmentäluvun loppupuolella, mutta mummu oli sinnitellyt yhdeksänkymmentäluvun alkuvuosille saakka, asuen viimeiste vuotensa vanhustentalossa kirkonkylällä. Kalevi katseli muistellen ympärilleen, hautausmaata oli laajennettu, sitten edelliskäynnin. Paikka oli hyvin hoidettu, isovanhempien haudalla oli tuoreet kukkaset ja ympäristö oli haravoitu äskettäin. Mietteissään viisikymppinen mies käveli takaisin autolleen. Oli kesäloman ensimmäinen päivä ja hän oli monen vuoden jahkailun jälkeen päättänyt viimein käydä lapsuutensa mummolassa. Mutkainen tie oli päällystetty öljysoralla, kirkonkylälle oli rakennettu uusi kunnantalo palveluineen ja uusi aikakausi näkyi muutenkin tienvierustan taloissa. Pienet kyläkaupat oli lopetettu, varmaan jo aikoja sitten, Vahteran Kallun sahalla oli vielä edelleen lautatapuleita. Hän käänsi autonsa mutkaiselle hiekkatielle. Suuren autiotilan rauniot olivat hävinneet jo näkyvistä, edessä oli tuttuja paikkoja. Kaurasen Onnin tupa oli villiintyneen pensaikon keskellä autiona. Saavuttuaan peltoaukealle, joka ennen oli tuntunut suurelta, hän hämmästyi. Aukea oli vain muutaman sadan metrin mittainen, aikamies ylittäisi sen kävellen muutamassa minuutissa. Kalevi pysähtyi Keinosen entisen maitolaiturin kohdalle, harmaa suulirakennus vieressä oli edelleen

141 paikoillaan. Harmaapäinen mies kurkisti suulin takaa, päällään kauhtunut villatakki ja jalassa siniset Hai -nimiset saappaat. Kalevi nousi autosta tervehtiäkseen miestä. Päivää, mikähän teidän nimi mahtaa olla? Missä tarkoituksessa kysytte?, tivasi mies. Kyseessä oli Keinosen Paavo, kuten Kalevi oli jo uumoillutkin. Vaihdettiin muutaman vuosikymmenen takaiset kuulumiset. Mummulan oli ostanut joku pääkaupunkilainen kesäpaikakseen ja Paavo toimi siellä ikään kuin talonmiehenä eläkkeellä ollessaan. Paavon luvalla Kalevi voisi käydä pihalla katselemassa, vaikka isäntäväki ei ollutkaan paikalla. Hyvästeltyään Paavon Kalevi kääntyi mummulaan johtavalle tielle. Tie oli kuin ennenkin, syvät pyöränurat ja pitkää heinää kasvava korkea keskiharjanne. Vanhan savusaunan kohdalle oli rakennettu punainen puuliiteri, navettarakennusta hän oli luullut entiseksi, mutta sen paikalle oli rakennettu lähes samankokoinen, ruskea peltikattoinen aittarakennus. Aitta, tupa ja sauna oli maalattu punaisiksi. Suuret vanhat pihakoivut kaadettu, mutta tilalle oli istutettu uudet puut, jotka olivat jo isoja. Kaikki oli tavallaan ennallaan, mutta nykyaikaistettuna, josta Kalevi oli hyvillään. Hän ajoi vielä vanhan Sopulan ohi, sekin näytti kesänviettopaikalta. Kalevi jatkoi pienen mäen yli kallioiden alle. Nyt vanha mummula näkyi selkeästi; punaiset rakennukset ruskeine peltikattoineen sulautuivat hyvin rauhalliseen maalaismaisemaan. Rautanaula Rautanaulatehtaan naulakone alkoi jyskyttää yövuorossa nauloja suureta lankakelasta. Ylpeä koneen käyttäjä seurasi katseellaan, kun kone sylki valmiita nauloja alla olevaan suppiloon. Laatu oli tasaista, eikä poikkeamia ollut. Muutaman sadan kappaleen minuuttivauhtia iskevä kone sai alla olevan siirtolaatikon nopeasti täyteen. Trukki nouti laatikon pakkaamoon jaettavaksi erän pienempiin myyntilaatikoihin. Pakkaaja täytteli laatikoita. Onneksi oli viimeinen yöhuki menossa. Huomenna pääsisi harrastusten pariin, eli juomaan olutta aurinkoiselle takapihalle. Kymmenen kilon laatikot täyttyivät ripeästi, päätyihin hän leimasi tekstit suomeksi ja ruotsiksi: Lankanaula Trådspik Kirkas Blank 10 Kg. 2300 kappaletta ja pituus 75 mm, eli 2,8 tuumaa. Teipattuaan laatikon kiinni, hän nosti laatikot trukkilavalle poisvietäviksi, sikäli kun trukkikuski vain kerkeäisi. Eräässä naulalaatikossa alkoi olla elämää. -Onko kaikki henkissä, jokin alimmainen naula huohotti - Ollahan,ollahan, huusi keskellä laatikkoa makaava naula.

142 -Miekii nippa, nappa selvisin, hyvä jotten joutunna romuloihin, huuteli päällimmäinen naula. - Saas nährä, mihin jourutahan hommihin, huuteli alimmainen naula. - Piäassii, että ei joovu het romuloihin, niinku yks kaver, jonka iskivät heti viäräks, jokkii humalainen talakoomies kuulu olleen. - Mua ei vääräks lyörä, uhosi keskimmäinen naula, mun juureni on pohjaleesess aitan seinäs, oikein kyläsepän takomana. Isoisä joutu sulattohon, kun aitta purettihin ja kaikki rauta kierrätettihin. - Miun juuret leinöö Savo-Karjalan rajamailla, kun löysiit jonnii vanahan asekätkön sota-aejalta. Kivväärin tukit ol lahonna, mutta piippuloista tullee kuulemma hyviä raatanaaloja. -Mää ole Satakunnast Porist, huuteli alimmainen naula, Oltii ratakiskon Ruasnieme silla ja kaillioitte välil, siit jourutti sit sulattoo ja täsä ollaa. -Mää en alakkas olemahan missää talon seinäs, täytys saara kunnon virka, vaik miks ei naisten uimakopin seinäs, mut siinä tuloo talavella aika pitkäks. -Kesä o paree, puheli pohjalainen. -Mie vaa aattelin, jot jos piäsis vaekka talon ulukoseinään pihan puolelle, oeshan sekkii jottaen, puheli savokarjalainen. -Ans kattoo, huuteli porilainen, ei mittää tiärä, ku ei vaa tulis jotai kiinalaisia halpatuontinauloi, ne ku o tehty vanhoist pullokorkeist ja tinapapereist. Kävi kuitenkin niin,että 10 kg:n laatikko päätyi suuren kuparitehtaan varastoon, josta sen nouti trukikuljettaja lastaajien käyttöön. -Ei taira näyttää hyvällen, kun ei vaa joutuus haisevan kontin pohjaan lyöryks, manaili pohjalainen. -Siinäpähän näkisit mualimoo, kontit kun männööt Ameriikkaan ja Austraaliaan, puheli savokarjalainen Pakkasta oli kolmekymmentä astetta, kun kiukkuinen lastaaja repi laatikon auki, kahmi kaksi kourallista nauloja taskuunsa ja alkoi iskeä tukilautoja kontin pohjaan. Saatuaan työn päätökseen ja muutaman naulan pistettyä ilkeästi reiteen, hän nakkasi loput naulat kylmästi aidan yli lumihankeen. -Teitä ei tarvita enää, hän puhisi itsekseen. Vaikka hetken päästä kadutti; hyviä suoria ja ehjiä nauloja. Oli hän tehnyt niin aiemminkin, mutta silloin oli kesä ja nauloissa kiiltoa, joten varikset olivat noukkineet ne pesäänsä.

143 Sattuipa niin, että pakkaaja tarvitsi juuri tuon kokoisia nauloja ja käväisi hakemassa niitä lastaajilta pieneen pahvilaatikkoon. - Ollahanko vielä samas laatikos, huuteli pohjalainen. -Ollaan, ollaan, taejettiin piästä sisähommiin, huuteli savokarjalainen. -Juu,ei täsä härän päivää, huuteli porilainen. -Vae silleen siinä kävikii, osa poejista läks Ameriikkaan ja Austraaliaan ja muutama heitettiin portin ulukopuolelle, ja myö suatiin vielä jiähä, vae oljko teillä vielä sukulaissuhteita? -Mull on kyl, saneli porilainen, samasta ratakiskosta pääs pari kaveria naulakoks kekuskonttoriin. -No, en tiä, saneli pohjalainen, mut samasta purkunaulaerästä pääsivät serkkupoijjaat vessapaperirullatelineeks johki konttorihin tuottavahan työhön. Tulipa naulalaatikolle eräänä päivänä leikkaaja. -Tuossahan on hyviä tällipuiden pidikkeitä terien väliin, hän ajatteli ottaessaan puolenkymmentä naulaa käteensä. -Se o poja menoo ny, mut onneks sain vakipaikan, huuteli porilainen. -Nährään, muttei toivottavasti sulatos! Niin lähti porilainen naula oikeisiin töihin ja palvelee edelleenkin, tosin hieman vääntyneenä, mutta kiiltävänä työnantajaansa. Pohjalainen naula päätyi tehdashallin pohjoispuolen tiiliseinään. Sille oli ensin varovasti hakattu rautapiikillä tiilen ja laastin väliin pieni reikä. Naula sai palvella takkinaulakkona ja siten se kuuli kaiken, mitä eri vuorojen kesken puhuttiin, hyvät ja huonot asiat. Olisko huonoja ollut enemmän, kertonee sitten,kun jää eläkkeelle. Sattui kuitenkin niin, että eräs tärkeä laite teki stopin.se ei yksinkertaisesti suostunut käynnistymään. Sitä tutki yksi jos toinenkin sähkömies, teknikko ja insinööri, mutta vikaa ei löytynyt. Tiedettiin kyllä, että vika oli kahden käyttökytkimen välissä. Koneen käyttäjä äkkäsi, että kytkinten väli oli juuri 7,5 cm, eli 2, 8 tuumaa. Hän koppasi yhden päällimmäisen naulan laatikosta ja asensi sen kytkinten väliin. Rautanaula säikähti perin pohjin. - Mihin mie nut jouvuin, Tähänkö nappuloiden väliin, kahta puolen ahistaa. Mutta kas kummaa, kone läksi käyntiin. Käyttäjä ei uskonut asiaa todeksi, mutta tarpeeksi usein kokeiltuaan, oli pakko uskoa. Ilman rautanaulaa ei kone toiminut. Kävipä siinä kaikki viisaat asiaa ihmettelemässä, mutta tosiasia oli se, että ilman naulaa kone ei käynyt. Asentajakunnallle se olikin

144 hieman häpeällistä. Tuollainen mitätön rautanaula sai koneen käymään, mutta eivät he, sentään kouluja käyneet miehet. Näin kului vuosia, insinöörit ja teknikot kävivät ihmettelemässä naulaa. Puripa joku hammastaankin mutisten, että vielä minä sinulle näytän. Vuosien saatossa naula tosin menetti kiiltonsa ja siitä alkoi tulla harmaanruskea, patinoitunut. Tehtävänsä se kuitenkin täytti, vaikka joskus tuli mieleen, että voisi antaa tilaa uudelle, kiiltävälle naulalle. Vaikka selkä olikin vielä suorana, mutta kuitenkin aikansa kutakin. Olihan tässä ho nähty kaikenlaista. Voisi pötkötellä tarpeettomana jossakin työkalupakissa ja muistella menneitä vuosikymmeniä. Tulipa oltua tarpeellinen tukihenkilö suuressa organisaatiossa- ihan sulattopohjalta. Jouluaatto kaivoksessa Siihen aikaan vuonna 1979 työskentelin kaivosmiehenä Kotalahden kaivoksessa. Olin palvellut työnantajaani jo seitsemän vuotta ja saanut yhtiöltä vuokrattua 21 neliön asunnon pitkällisen ruinaamisen jälkeen. Niinpä sitten pääsimme silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa muuttamaan Rantala- nimiseen taloon, aivan järven rantaan. Saimme sopivasti jouluksi kalustettua pienen huoneemme sukulaisilta haalituilla huonekaluilla. Jouluaattona oli vielä paljon lunta ja pakkastakin 6-7 astetta. Aattoiltana kävimme molempien vanhemien luona joulua viettämässä ja ajateltiin viettää loppu aattoilta omassa asunnossa. Kello lienee ollut kymmenen korvissa, kun puhelin soi. Soittaja oli isäni, joka työskenteli kaivoksen maanalaisen rakennusryhmän työnjohtajana. -Ootko selevin päin, hän kysyi. Saatuan myöntävän vastauksen, jatkoi. -Siellä on kuilussa pohjapumput jumissa ja Loposen Aku tarviis kaverin sinne, en viittinyt muille soitella näin jouluaattona, että meetkö? Mietin vähän aikaa, mutta en tohtinut kieltäytyä. Tyttöystäväni ei tosin ollut mielissään, mutta ymmärsi asian. Aku asui seinän takana naapuriportaassa ja lähdin häntä hakemaan. Aku oli jo tuoksusta päätellen ehtinyt nauttia jo muutaman jouluglögin kömpiessämme pieneen Fiatiini. Kylätie oli jo hiljainen, mutta tienvierustan taloissa paloivat valot kirkkaina. Lumi jalkojen alla naristen kävelimme parkkipaikalta kaivostuvalle. Puimme kaivosvarusteet päällemme ja lisäksi vedenkestävän kumipuvun. Soitin kaivoshallista voimaaseman hoitajalle, että olemme menossa alas kuiluun. Hissi saapui kolisten paikalle ja niinpä astuimme kyytiin. Ikuinen sade ropisi hissin kattoon, kun saavuimme +675 metrin tasolle. Kuilun pohjalle täytyi mennä tikapuita pitkin 25 metriä. Aku otti työkalulaukkunsa, laittoi siihen pari kourallista sulakkeita ja alkoi laskeutua edellä ja minä perässä. Kuilun pohja lainehti vedestä ja pumput olivat äänettömiä, joten vesi nousi sentti sentiltä. Vettä satoi kaatamalla ja se alkoi mennä

145 kauluksesta sisään, joten olo ei ollut mukava. Kahlasimme pumpuille, joiden uimurit olivat veden alla. Niiden tarkoitus oli säädellä veden pintaa. Aku ruuvasi sähkökaapin oven auki ja kuten olettaa saattoi, kaikki sulakkeet olivat palaneet. Vaihdettuaan sulakkeet Aku nosti uimurin veden pinnalle ja helpottunut oli hänen ilmeensä, kun pumput hurahtivat käyntiin. Helpottunut olin minäkin, kun niissä olosuhteissa vältyttiin hankalalta pumppujen vaihdolta. Veden pinta alkoi laskemaan ja etsimme suojaisan nurkkauksen, minne ei satanut niin paljon vettä ja Akukin sai vetäistyä muutaman henkosen Nortistaan, ennen kuin se kastu läpimäräksi. Tunnin verran seurasimme pumppujen toimintaa, jotka tuntuivat toimivan normaalisti. Siinä tuli ajateltua, että harvassa ovat ne ihmiset, jotka seisovat jouluaattona kaivoskuilun pohjalla 700 metrin syvyydessä, ja mieleeni tuli kansakoulussa oppimani joululaulu tonttujen juhlayöstä. Kapusimme tikkaat ylös hissitasanteelle. Olo märissä vaatteissa alkoi tuntua kurjalle. Aku soitti kuilupuhelimella voima-asemalle ja sanoi, että pumput toimivat, pistä sauna päälle, nyt on joulusaunan paikka. Olo tuntui taivaalliselle, kun sai märät vaatteet päältään ja pääsi saunaan. Siinä sitten istuskeltiin saunan lauteilla nuorempi ja vanhempi kaivosmies, jouluyönä kello yksi. Ajeltiin sitten hissukseen kotiinpäin, suuri osa kylän valoista oli jo sammunut, muutama kynttilä lepatti viimeisiään portaiden pielessä. Jouluyö, juhlayö. Topi Enoni Topi oli syntynyt vuonna 1914. Topi oli sodan käynyt mies, saanut jääkärin koulutuksen, ollut talvisodassa Raatteentiellä ja jatkosodassa Rukajärven suunnalla. Topi ei sotahommista paljon puhellut, mutta muuten juttuja kyllä riitti. Hän tykkäsi meistä sisarusten lapsista ja oli melkoinen vilperi. Saattoi olla joskus 1960-luvun puolivälissä, mummolassa, olimme kylpemässä savusaunassa, kun hän kertoi meille seuraavanlaisen tarinan. Elettiin pääsiäisen tienoita ennen sotia ja lumi alkoi sulaa pihamaalta muuttaen sen liejuiseksi. Niinpä äiti, mummoni pyysi Topia hakemaan kuusenhavuja portaiden eteen, ettei kura kantautuisi tupaan asti. Tämä sopi hänelle, sillä puukot, kirveet ja vesurit oli juuri tahkottu teräviksi pikkuveljen kanssa. Niinpä hän haki tallista köydenpätkän ja kirveen ja yhtä sauvaa käyttäen läksi hiihtelemään hankiaista pitkin suuren metsän laitaan, josta alkoivat suuret erämaa-alueet. Tuuhea kuusikko oli suoraan edessä, josta saisi tarvittavat oksat. Ensin täytyi kuitenkin ylittää pieni metsäaukio, jossa hän oli ollut puunkaadossa edellisenä talvena. Päästyään puoliväliin aukiota, oli siinä suuri kuoppa täynnä puiden oksia. Hänen ollessa juuri kuopan kohdalla, nousi risujen seasta karhunpää. Topi säikähti perinpohjin, nyt olisivat hyvät neuvot kalliit. Hän ehti miettimään, että jos löisi kirveellä karhua päähän, menisi hyvä kirves hukkaan, joten hän päätti iskeä karhua hamarapuolella. Karhun vajotessa kuoppaan sai

146 hän käännettyä pitkät suksensa tulosuuntaan aikoen lähteä pakoon, juuri silloin ilmestyi karhun pää uudelleen kuopasta esiin. Topi iski taas karhua kirveen hamaralla päähän. Näin tapahtui kuusi kertaa. Seitsemännellä kerralla Topi päätti, että nyt täytyy uhrata hyvä kirves ja niinpä hän iski kirveensä karhun kalloon kiinni ja karhu vajosi kuopan pohjalle. Jokohan nyt kuoli, hän ajatteli. Odoteltuaan hetken aikaa hän raivasi risut kuopan suulta. Siinä vaiheessa alkoivat jo polvet lyödä linkkua, kertoili Topi. Nimittäin kuopan pohjalla oli kuusi karhua, jokaisella suuri kuhmu päässä, sekä yksi kuollut karhu kirves päässä kiinni. Topi koppasi kirveen karhun päästä ja läksi pakosalle, niin lujaa kuin pääsi. Samana vuonna oli ollut talviolympialaiset jossakin Keski-Euroopassa ja Topin mukaan hän olisi ollut ylivoimainen voittaja lyhyillä matkoilla, sen verran lujaa hän kotiinsa oli hiihtänyt. Liekö olleet samoja karhuja jotka olivat tulleet elämöimään pellon laitaan seuraavana kesänä, kun olimme heinätöissä, jutteli Topi. Yksi tuli ihan eväskorille asti. Eipä se isäukko siitä häkeltynyt, lähetti minut hakemaan mansikkahilloa kellarista. Ukko siveli hillolla seipään kokonaan ja työnisi karhulle. Karhu veti ahneuksissaan koko seipään suuhunsa, niin, että kärki tuli peräpäästä ulos, johon ukko käski laittaa tapin. Näin tehtiin ja karhu jäi nalkkiin heinäseipääseen. Miehissä sitten kannettiin karhu metsään rauhoittumaan. Tämmöisiä jutteli enoni Topi. Harri Vienonheimo

147 Rönttönen, maa, ajopeli ja hai-lii-hai-loo Kevätauringon lämmittäessä innostuimme Oravikoskella aina uudestaan ja uudestaan samoista, tutuista leikeistä ja peleistä. Takalan, Tiensuun, Rantalan ja Väinölän lapset muodostivat oman leikkija peliporukan, joka illat pitkät koulun jälkeen ja kesälomalla kaiket päivät leikkivät ja pelasivat erilaisia pelejä. Suosituin peleistä oli rönttönen, yksinkertainen ja innostava peli. Pallo potkaistiin Tiensuun leikkikentän kohdalta Rantalan pihaan asti. Etsijä lähti juoksien hakemaan palloa, jonka aikana muut menivät piiloon. Hyviä piiloja löytyi helposti. Oli mukavaa mennä pyörävaraston taakse kuikkimaan etsijää ja kenties pelastaa kaikki sopivan tilaisuuden tullen. Hurjin piilo oli jossakin vaiheessa ryömiä Tiensuun alle. Joskus kuljimme koko talon läpi talon alitse, ties mitä vaaroja ohitimme tietämättämme. Muistoihin liittyy myös leikkikentän takana oleva pusikko, jossa saattoi astua tietämättään koiran jätökseen, ja leikki piti jättää kesken puhdistuksen ajaksi: - Erot! Mun pitää mennä kotiin vaihtamaan kengät! Onneksi koti oli aina lähellä! Peli loppui sitten, kun kaikki oli löydetty. Joskus joku saattoi jäädä piiloonsa pitkäsikin aikaa, ja silloin koko tienoo raikui: - Kaikki pois piilosta! Ärsyttävintä oli tietysti olla etsijä, sillä Tuomelan Tiina tai joku muu kova juoksija, ehti aina ennen sinua potkaista palloa ja huutaa: - Kaikki pelastettu! Maa-peli oli pienellä porukalla pelattava suosittu kesäpeli, jossa tarvittiin hiekkaa ja keppi. Hiekkaan piirrettiin neliö, joka jaettiin neljään osaan. Jokaiselle osalle tuli maansa omistaja, joka mietti minkä maan hallitsija oli. Riitaa tuli yleensä siitä, kuka sai olla Suomen hallitsija. Keppiä nakattiin ja matkan pituuden verran sai oman jalan mitalla vallata toiselta maata. Pienijalkaiselle peli oli tietysti vähän epäreilu, mutta se ei tahtia haitannut. Tietokilpailut olivat suosiossa jo lapsuudessamme. Istuimme usein mattotelineellä rivissä ja pelasimme suosittua hai-lii-hai-loota, jossa joku keksi jonkin visaisen tietokilpailukysymyksen ja antoi rivissä oleville vihjeitä oikeasta vastauksesta. Kun joku tiesi vastauksen, hän sai mennä kyselijän kanssa heittämään palloa ja huutaa: - Hai-lii! Johon kyselijä vastasi heittäen: - Hai-loo! ja juoksi mahdollisimman kauas.

148 Pallolla piti sitten yrittää osua kyselijää. Yleensä kukaan ei tiennyt vastausta, jos pelissä oli mukana Laitisen Ari, joka oli ainakin siihen aikaan tietoviisaan maineessa keskuudessamme. Syksyn tullen suosituin peli oli ajopeli, joka oli oma versiomme taskulamppu pelistä, jota pelattiin vasta illalla hämärtyessä. Pelissä saattoi mukana olla koko kylä lapset Kiskolaa, Ala- ja Ylätaloa myöten. Muodostimme joukkueet, jotka yleensä puolustivat jotain omaa majaa tm. rakennelmaa, tai sitten vain pelasimme tutulla rosvo ja poliisi-säännöllä ajopeliämme. Se oli jännittävää, eikä hämärässä tiennyt, kuka oli taskulampun kanssa edessä. Alueena saattoi olla koko kylä, rannalta kasvimaille, paskalaitokselta kaupalle. Kaiken kaikkiaan lapsuutemme oli sosiaalisesti hyvin aktiivista. Leikimme paljon toistemme kanssa, koko Oravikoski oli leikkikenttämme. Joku leikki saattoi kestää päiväkausia, jatkuen aina uudelleen seuraavana päivänä. Saastamoisen Ullan kanssa kiertelimme jopa tvh:n rannat leikkien milloin mitäkin partiotyttöjä tai huutolaislapsia. Rannat olivat myös suosittuja leikkipaikkoja. Savustus- ja venerannassa saattoi leikkiä seikkailuleikkejä, kun taas laiturilla ja uimarannalla pelasimme kesäisin monenlaisia hippa-leikkejä. Kiikkupolttis oli jo meidän lapsuudessamme suosittu leikki, samoin kuin autotallin metsässä leikityt takaa-ajopelit. Hauskaa oli, jos pelissä oli mukana paljon porukkaa, mutta myös pienen porukan ja kahden hengen leikit ja pelit olivat mukavia. Televisio-ohjelmista saimme tietenkin ideamme moniin leikkeihin jo silloin: milloin olimme tyttöjen kanssa Avaruusasema Alfaa tai Charlien enkeleitä, milloin taas laulukilpailuja Syksyn Sävelen malliin. Mukavaa oli! Satu Saarimäki-Kauppinen

14 kesää Harri Vienonheimo Harri Vienoneimo Risto Tarvainen Sirpa Hakala-Kosunen Satu Saarimäki-Kauppinen Kuvat: Oravikoski -Facebook Sirpa H-K