NYT MYÖS TWENTIETH CENTURY FOXIN ELOKUVANA

NYT MYÖS TWENTIETH CENTURY FOXIN ELOKUVANA WSOY

John Green Tähtiin kirjoitettu virhe Suomentanut Helene Bützow Werner Söderström osakeyhtiö helsinki

This book is a work of fiction. Names, characters, places, and incidents are either the product of the author s imagination or are used fictiously, and any resemblance to actual persons, living or dead, business establishments, events, or locales is entirely coincidential. Sitaattien suomennokset: Sivulla 126 William Shakespeare: Julius Caesar, suom. Eeva-Liisa Manner Sivulla 169 T. S. Eliot: Autiomaa: neljä kvartettia ja muita runoja, suom. Tuomas Anhava Sivulla 223 Wallace Stevens: Tämän ilmaston runot, suom. Jukka Kemppinen Englanninkielinen alkuteos The Fault in Our Stars Copyright 2012 by John Green All rights reserved including the right of reproduction in whole or in part in any form. This edition published by arrangement with Dutton Children s Books, a division of Penguin Young Reader Group, a member of Penguin Group (USA) Inc. Suomenkielinen laitos WSOY 2013 ISBN 978-951-0-40879-7 painettu eu:ssa

Esther Earlille

Veden vyöryessä korkeammalle Hollantilainen tulppaanimies katsoi merelle: Yhdistäjä palauttaja myrkyttäjä kätkijä paljastaja. Katso sitä, se nousee ja laskee, vie kaiken mukanaan. Mikä? minä kysyin. Vesi, hollantilainen sanoi. Ja aika. PETER VAN HOUTEN, Viistoa valoa

TEKIJÄN HUOMAUTUS Tämä ei oikeastaan ole tekijän huomautus vaan tekijän muistutus siitä, mikä on painettu pienellä jo alkulehdille: Tämä kirja on mielikuvituksen tuotetta. Olen keksinyt kaiken itse. Romaanit ja niiden lukijat eivät hyödy siitä, että tekstistä yritetään etsiä mahdollisia tosiasioita. Yritykset loukkaavat käsitystämme siitä, että kuvitelluilla tarinoilla on merkitystä ja se on yksi ihmisen keskeisistä olettamuksista. Arvostan yhteistyötänne tässä asiassa.

Ensimmäinen luku Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa. Kaikissa syöpäkirjoissa ja nettisivuilla sanotaan, että syövän sivuvaikutuksiin kuuluu muun muassa masennus. Tosiasiassa masennus ei ole syövän sivuvaikutus. Masennus on kuolemisen sivuvaikutus. (Syöpäkin on kuolemisen sivuvaikutus. Niin kuin oikeastaan melkein mikä tahansa.) Äiti kuitenkin uskoi että tarvitsin hoitoa, joten hän vei 11

minut omalle lääkärilleni Jimille, joka sitten totesikin, että minulla oli vakava ja lamaannuttava kliininen depressio. Lääkitystäni pitäisi sen takia muuttaa, ja minun täytyisi osallistua kerran viikossa vertaistukiryhmän kokoukseen. Vertaistukiryhmän miehitys vaihtui koko ajan, yhteistä oli se että kaikki potivat eri vaiheissa olevaa syöpää. Miksi miehitys vaihtui? Kuolemisen sivuvaikutusta sekin. Vertaistukiryhmä oli tietysti aivan helvetin masentava. Se kokoontui joka keskiviikko ristin muotoisen, kiviseinäisen episkopaalikirkon kellarissa. Istuimme piirissä ihan ristin keskellä, pysty- ja poikkipuun liitoskohdassa, siinä missä Jeesuksen sydän olisi ollut. Kiinnitin siihen huomiota vain siksi että vertaistukiryhmän vetäjä Patrick, sakin ainoa täysi-ikäinen, selitti joka hemmetin kokouksessa Jeesuksen sydämestä ja siitä, miten me nuoret syöpäkuntoutujat istuimme keskellä Jeesuksen pyhää sydäntä ja muuta vastaavaa. Homma Jumalan sydämessä meni näin: kuusi tai seitsemän meikäläistä tuli kävellen tai pyörätuolilla sisään, otti pahoja keksejä ja limua ja istuutui luottamuspiiriin kuuntelemaan, kuinka Patrick kertoi tuhannennen kerran masentavan surkean elämäntarinansa. Hänellä oli ollut syöpä palleissa, ja hänen luultiin kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan ja tässä hän nyt on: elää kaupungissa, joka pääsi sijalle 137 äänestyksessä Amerikan mukavimmasta paikasta, hän istuu kanssamme kirkon kellarissa eronneena, vi- 12

deopeliriippuvaisena, on kutakuinkin ystävätön, tienaa laihan leipänsä hyödyntämällä syöpätaustaansa, puskee hitaasti kohti maisterintutkintoa joka ei paranna hänen uranäkymiään ja odottaa meidän muiden lailla, että Damokleen miekka soisi hänelle armahduksen, joka liippasi läheltä silloin vuosia sitten, kun syöpä vei häneltä munat ja jätti jäljelle rippeet, joita vain kaikkein jalomielisin ihminen kutsuisi elämäksi. JA TEILLE VOI KÄYDÄ AIVAN YHTÄ HYVIN! Sitten me esittelimme itsemme. Nimi. Ikä. Diagnoosi. Tämänhetkiset kuulumiset. Minä olen Hazel, minä sanoin omalla vuorollani. Alun perin kilpirauhassyöpä mutta nyt keuhkoissa isoja sitkeitä etäpesäkkeitä. Ja minulle kuuluu hyvää. Kun esittelyt oli saatu loppuun, Patrick kysyi aina, halusiko joku avautua. Sitten ruvettiin rypemään urakalla vertaistuessa. Kaikki puhuivat taistelemisesta ja kamppailemisesta ja voittamisesta ja kutistumisesta ja kuvaamisesta. Patrickin kunniaksi on sanottava, että hän antoi meidän puhua kuolemisestakin. Mutta useimmat ryhmäläisistä eivät olleet kuolemaisillaan. Useimmat eläisivät aikuisiksi niin kuin Patrick. (Siitä tuli melkoinen kilpailufiilis, sillä kaikki halusivat tietysti päihittää syövän lisäksi myös muut ryhmän jäsenet. Tajuan tietysti että se on järjetöntä, mutta jos jollekin sanotaan vaikka, että hänellä on 20 prosentin todennäköisyys elää vielä viisi vuotta, laskelmat tulevat peliin, ja sitä alkaa 13

kelata että se tarkoittaa yhtä viidestä niinpä jokainen katsoo ympärilleen ja ajattelee kuin kuka tahansa terve ihminen, että hänen on elettävä pitempään kuin neljä noista paskiaisista.) Vertaistukiryhmän ainoa hyvä puoli oli Isaac, pitkäkasvoinen laiha tyyppi jonka suora vaalea tukka roikkui toisen silmän päällä. Juuri silmät olivat hänen ongelmansa. Hänellä oli jokin satumaisen harvinainen silmäsyöpä. Toinen silmä oli leikattu pois jo silloin, kun hän oli pieni, ja nyt hän käytti sellaisia paksuja laseja, jotka saivat silmät (siis oikean silmän ja lasisilmän) näyttämään luonnottoman isoilta, ihan kuin koko päähän ei olisi muuta mahtunutkaan kuin ne tuijottavat silmät, toinen oikea ja toinen lasia. Isaac avautui ryhmässä vain harvoin, mutta minulle oli tullut hänen puheistaan sellainen käsitys, että syöpä oli uusiutunut, ja toinenkin silmä oli mennyttä kalua. Isaac ja minä kommunikoimme enimmäkseen huokailemalla. Aina kun joku alkoi puhua syöpää parantavista ruokavalioista tai siitä, kuinka kannatti nappailla jauhettua hainevää tai jotakin vastaavaa, Isaac vilkaisi minuun ja huokaisi ihan huomaamattomasti. Minä pudistin aavistuksen verran päätäni ja puhalsin ilmaa ulos. Vertaistukiryhmä oli siis syvältä, ja muutaman viikon jälkeen koko juttu alkoi saada minut itkuraivarin partaal- 14

le. Sinä keskiviikkona jolloin tutustuin Augustus Watersiin, tein itse asiassa kaikkeni jotta minun ei olisi tarvinnut lähteä ryhmään. Istuin äidin kanssa sohvalla katsomassa kolmatta pätkää edellisen kauden Amerikan huippumalli haussa -ohjelmasta, joka tuli kaksitoistatuntisena maratonlähetyksenä. Olin kyllä nähnyt sen aikaisemminkin, mutta silti. Minä: En kyllä lähde vertaistukiryhmään. Äiti: Masentunut ihminen ei jaksa kiinnostua aktiviteeteista, se on ihan tavallista. Minä: Kuule, anna minun nyt vain katsoa Amerikan huippumalli haussa. Se on aktiviteetti. Äiti: Televisio on passiviteetti. Minä: Äiti hei, ihan totta. Äiti: Hazel, sinä olet teini. Et ole enää pikku lapsi. Sinun on saatava kavereita, käytävä ulkona, elettävä elämääsi. Minä: Jos haluat minun elävän kuin teini, älä pakota minua vertaistukiryhmään. Hommaa minulle väärät paperit niin, että voin käydä baareissa, juoda vodkaa ja polttaa pilveä. Äiti: Ethän sinä polta pilveä. Minä: Siinä näet. Sellaisia juttuja minä voisin tehdä, jos hommaisit minulle väärät paperit. Äiti: Sinä menet vertaistukiryhmään. Minä: ARRRRRRRGGGGGGHHHHHHHH. 15

Äiti: Hazel, sinä ansaitset elämän. Se veti minut sanattomaksi, vaikka en kyllä tajunnut, miten joku voisi sanoa vertaistukiryhmässä käymistä elämäksi. Suostuin kuitenkin lähtemään kunhan olin saanut puhutuksi itselleni oikeuden nauhoittaa ne Huippiksen jaksot, jotka jäisivät minulta näkemättä. Kävin vertaistukiryhmässä samasta syystä kuin olin antanut hoitajien myrkyttää minua eksoottisesti nimetyillä kemikaaleilla, vaikka niillä ihmisillä oli takanaan vain puolentoista vuoden koulutus. Halusin ilahduttaa äitiä ja isää. Maailmassa on vain yksi paskamaisempi juttu kuin syöpä kuusitoistavuotiaana, ja se on oman lapsen sairastuminen syöpään. Äiti pysäytti auton kaarevalle ajotielle kirkon taakse kello 16.56. Olin näpräävinäni happipulloani voittaakseni vielä sekunnin aikaa. Haluatko, että minä kannan sen? En, ei tässä mitään, minä sanoin. Pyöreä vihreä happisäiliö painoi vain muutaman kilon, ja sitä vedettiin pienessä teräskärryssä. Säiliöstä lähti letku, joka haarautui leuan alla ja kiersi korvien taitse sieraimiin, ja siitä tuli kaksi litraa happea minuutissa. Laite oli välttämätön, koska keuhkoni eivät onnistuneet hoitamaan keuhkojen virkaa. Olet minulle rakas, äiti sanoi, kun nousin autosta. Samat sanat. Nähdään kuudelta. 16

Tutustu niihin ihmisiin! äiti huikkasi auton ikkunasta, kun olin jo menossa. En halunnut mennä hissillä, sillä vertaistukiryhmässä hissin käyttäminen on lopun aikojen merkki, vaan laskeuduin portaita. Nappasin keksin, kaadoin limua paperimukiin ja käännyin. Joku poika tuijotti minua. Olin ihan varma, etten ollut nähnyt häntä aikaisemmin. Hän oli pitkä ja hoikka mutta lihaksikas, ja muovinen koulutuoli näytti hänen allaan kääpiön kalusteelta. Punaruskea suora lyhyt tukka. Hän vaikutti samanikäiseltä kuin minä tai ehkä vuoden vanhemmalta, ja hän retkotti takamus tuolin reunaa vasten, aggressiivisen vetelästi, toisen käden sormet tummien farkkujen taskussa. Käänsin pään poispäin ja muistin yhtäkkiä kaikki puutteeni. Minulla oli vanhat farkut, jotka olivat joskus olleet tiukat mutta pussittivat nyt kummista paikoista, ja keltaisessa T-paidassani oli kuva bändistä, jota en enää fanittanut. Tukkani oli leikattu polkkapituiseksi, enkä ollut vaivautunut edes harjaamaan sitä. Kaiken muun hyvän lisäksi poskeni olivat hoitojen sivuvaikutuksena naurettavan paksut. Olin kuin mittasuhteiltaan normaali ihminen, jolla oli ilmapallon kokoinen pää. Eikä siinä vielä huomioitu nilkkojen turvotusta. Vilkaisin silti poikaa uudestaan, ja hän tuijotti minua yhä. Minulle valkeni, miksi sitä sanotaan katsekontaktiksi. 17

Menin piiriin ja istuuduin Isaacin viereen, kahden paikan päähän vieraasta pojasta. Vilkaisin häneen. Hän tuijotti minua edelleenkin. Sanon nyt ihan suoraan: poika oli seksikäs. Jos jokin vähemmän seksikäs olento tuijottaa hellittämättä, se on parhaassa tapauksessa kiusallista ja huonoimmassa eräänlaista ahdistelua. Mutta seksikäs tyyppi no jaa. Kaivoin puhelimen esiin ja painoin kellonajan näkyviin. 16.59. Piiri täyttyi kovaonnisista, joiden ikä vaihteli kahdentoista ja kahdeksantoista välillä, ja sitten Patrick luki alkajaisiksi tyyneysrukouksen: Jumala, anna minulle tyy neyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne asiat jotka voin ja viisautta erottaa ne toisistaan. Tyyppi tuijotti minua edelleenkin, ja poskiani alkoi kuumottaa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että oli viisainta tuijottaa takaisin. Tuijottaminen ei ole mikään poikien yksinoikeus. Kun Patrick alkoi jälleen kerran paasata munattomuudestaan jne, minä tuijotin poikaa, ja pian käynnissä oli tuijotuskilpailu. Jonkin ajan kuluttua poika hymyili ja käänsi lopulta siniset silmänsä pois minusta. Kun hän seuraavan kerran katsoi minuun päin, kohotin kulmakarvojani ja viestitin: Minä voitin. Hän kohautti harteitaan. Parick jatkoi juttuaan, ja sitten tuli esittelyjen aika. Isaac, jospa sinä aloittaisit tänään. Tiedän, että sinulla on nyt haastava vaihe. 18

Joo, Isaac sanoi. Olen Isaac ja olen seitsemäntoista. Nyt näyttää siltä, että joudun parin viikon kuluessa leikkaukseen, ja minusta tulee sokea. En valita tai mitään, sillä monen asiat ovat paljon huonommin mutta, no joo, sokeus on kyllä aika syvältä. Tyttöystävästäni on tietysti apua. Ja sellaisista kavereista kuin Augustus. Isaac nyökkäsi kohti poikaa, jolla oli nyt nimi. Että sillä lailla, Isaac jatkoi. Hän katsoi käsiinsä ja painoi sormenpäät vastakkain suipoksi torniksi. Sille ei nyt vain mahda mitään. Isaac, me olemme täällä tukenasi, Patrick sanoi. Hei, porukka, sanotaan se Isaacille. Me kaikki sanoimme yksitoikkoisella äänellä: Olemme tukenasi, Isaac. Seuraavaksi oli vuorossa Michael. Hän oli kaksitoista. Hänellä oli leukemia. Se oli ollut hänellä aina. Hänellä meni ihan hyvin. (Tai niin hän sanoi. Hän oli tullut kellariin hissillä.) Linda oli kuusitoistavuotias ja niin hyvännäköinen, että seksikkään pojan olisi luullut tuijottavan mieluummin häntä. Hän kuului kantaporukkaan, ja hänen umpilisäkkeen syöpänsä oli ollut jo pitkään oireeton. En ollut edes tiennyt aikaisemmin, että sellainenkin syöpä oli olemassa. Linda sanoi, että hänellä oli vahva olo hän sanoi samaa joka toinen kerta ja se kuulosti minun korvissani mahtailulta, kun happiviikset kutittivat sieraimiani. Ennen tuijottajapoikaa oli vuorossa vielä viisi muuta. Hän hymyili vähän, kun hänen vuoronsa tuli. Ääni 19

oli matala, käheä ja kuolettavan seksikäs. Olen Augustus Waters, hän sanoi. Olen seitsemäntoista. Minulla oli puolitoista vuotta sitten pikkuriikkinen luusyöpä, mutta tulin tänne tänään Isaacin pyynnöstä. Miltä sinusta nyt tuntuu? Patrick kysyi. Ai, mahtavalta. Augustus Waters hymyili suupielestään. Olen vuoristoradalla joka menee koko ajan vain ylöspäin. Kun minun vuoroni tuli, sanoin: Minä olen Hazel. Olen kuusitoista. Kilpirauhassyöpä ja etäpesäkkeitä keuhkoissa. Ei valittamista. Tunti kului nopeasti. Taistelukuvauksia, osavoittoja sodissa jotka päättyisivät tappioon, takertumista toivoon, perheiden ylistämistä ja mollaamista, juttua kavereista jotka eivät vain tajunneet, itkua, lohdutusta. Augustus Waters ja minä olimme hiljaa, kunnes Patrick sanoi: Augustus, ehkäpä sinä haluat kertoa ryhmälle omista peloistasi. Ai peloistako? Niin. Pelkään, että minut unohdetaan, Augustus sanoi hetken kuluttua. Pelkään sitä samalla tavalla kuin se sanonnan sokea mies, joka pelkää pimeää. Älä nyt ihan vielä, Isaac murjaisi väläyttäen hymyn. Oliko se tökeröä? Augustus kysyi. Olen joskus aika sokea muiden ihmisten tunteille. Isaac nauroi, mutta Patrick nosti moittivasti sormeaan ja 20

sanoi: Augustus, ole ystävällinen. Palataanpa nyt sinuun ja sinun kamppailuihisi. Sanoitko äsken pelkääväsi, että sinut unohdetaan? Sanoin, Augustus vastasi. Patrick näytti olevan ihan pihalla. Niin, tuota, haluaako joku vastata? En ollut käynyt oikeaa koulua kolmeen vuoteen. Parhaat kaverini olivat äiti ja isä. Kolmanneksi paras kaverini oli kirjailija, joka ei edes tiennyt olemassaolostani. Olin vähän ujonpuoleinen, en sitä tyyppiä joka on koko ajan käsi pystyssä pyytämässä puheenvuoroa. Mutta tällä kertaa päätin avata suuni. Nostin kättäni vähän, Patrick näytti riemastuneelta ja sanoi heti: Hazel! Hän tietysti ajatteli, että aloin viimein avautua. Aloin Sitoutua Ryhmään isoilla alkukirjaimilla. Katsoin Augustus Watersiin, ja hän katsoi minuun. Hänen silmänsä olivat melkein läpinäkyvän siniset. Tulee sellainen aika, jolloin me kaikki olemme kuolleet, minä sanoin. Me kaikki. Tulee sellainen aika, jolloin jäljellä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka muistaisi olemassaolomme tai lajimme aikaansaannokset. Jäljellä ei ole ketään, joka muistaisi Aristoteleen tai Kleopatran, sinusta puhumattakaan. Kaikki mitä teimme, rakensimme tai kirjoitimme, ajattelimme tai keksimme painuu unohduksiin, ja tämä tässä tein kädelläni laajan kaaren on ollut yhtä tyhjän kanssa. Se aika voi tulla pian tai vasta miljoonan vuo- 21

den päästä, mutta vaikka ihmiskunta kestäisikin auringon sammumisen, se ei silti kestä loputtomiin. Oli aika jolloin organismeilla ei ollut tietoisuutta, ja tulee aika jolloin sitä ei enää ole. Unohdus on väistämätön, ja jos se huolettaa sinua, unohda koko juttu. Taivas tietää, että niin kaikki muutkin tekevät. Olin oppinut sen aiemmin mainitulta kolmanneksi parhaalta kaveriltani, Peter Van Houtenilta, julkisuutta karttelevalta kirjailijalta, joka oli kirjoittanut teoksen Viistoa valoa. Kirja oli minulle kuin Raamattu. Peter oli kaikista tietämistäni ihmisistä ainoa, joka tuntui tajuavan a) millaista on olla kuolemaisillaan ja b) olla vielä elossa. Kun olin lopettanut, kaikki olivat aika pitkään hiljaa, ja näin kuinka Augustuksen kasvoille levisi hitaasti hymy. Ei sellainen vino pikku hymy, jota käytetään kun yritetään näyttää seksikkäältä tuijottaessa toista, vaan ihan oikea hymy, niin leveä ettei se meinannut mahtua naamalle. No hitto, Augustus sanoi hiljaa. Sinä vasta oletkin tapaus. Kumpikaan meistä ei sanonut ryhmässä enää mitään. Lopussa meidän piti ottaa toisiamme kädestä, ja Patrick luki loppurukouksen. Herramme Jeesus Kristus, olemme kokoontuneet syöpäkuntoutujina tänne sinun sydämeesi, sinun kirjaimelliseen sydämeesi. Sinä ja vain sinä tunnet meidät niin kuin me tunnemme itsemme. Opasta meidät näiden vaikeiden aikojen läpi elämään ja valoon. Rukoi- 22

IHAN SAIRAS RAKKAUSTARINA Rakkaus on aina vaikeaa, mutta ei mahdotonta silloinkaan, kun on parantumattomasti sairas. Syöpää sairastava 16-vuotias Hazel on onnekas saatuaan muutaman lisävuoden. Elämä tuntuu silti jo eletyltä, kunnes hän tapaa hurmaavan Augustus Watersin. Toisistaan Hazel ja Augustus löytävät sen, mitä eivät ole vielä ehtineet menettää. Tähtiin kirjoitettu virhe on riipaisevan hauska, filosofisen älykäs ja vimmaisen rohkea romaani rakkaudesta, periksi antamattomuudesta ja elämän odottamattomuudesta. Pahuksen lähellä neroutta yksinkertaisesti tyrmäävä rohkea kaikessa uhmassaan, mutkattomuudessaan ja ironisoimattomissa tunteissaan. TIME # TFIOS thefaultinourstarsmovie.com twitter.com/thefaultmovie facebook.com/faultinourstarsmovie THE FAULT IN OUR STARS film artwork 2014 Twentieth Century Fox Film Corporation. All Rights Reserved. Author photograph by Marina Waters 9 789510 408797 N84.2 www.wsoy.fi johngreenbooks.com ISBN 978-951-0-40879-7