Muistoja Kappale V Salaperäisiä katoamisia ja jälleennäkemisiä On aika uskomatonta, että veljeni oli vielä hengissä. Uskoin niin vakaasti siihen, että hän oli kuollut, mutta nyt tajusin olleeni täysin väärässä! En aluksi kyennyt uskomaan sitä, mutta nyt uskon. Chris ja minä olimme jälleen yhdessä, mutta välillä minulla oli sellainen tunne, että jotakin olisi tapahtumassa pian. Jotakin hyvin, hyvin kamalaa. Se tunne ei ollut mukava, minua alkoi pelottaa. Ei niinkään itseni, vaan Chrisin puolesta. Olimme Chrisin kanssa lähteneet siitä kylästä, jossa olimme olleet. En edes tiedä sen kylän nimeä, eikä se toisaalta olekaan niin tärkeää. Tärkeämpää on se, että Chris on luonani. Minä toivoin, että pääsisin käymään kotona, mutta aina kun otin sen puheeksi, Chris alkoi puhua jostain muusta. Ihan kuin hän ei haluaisi minun menevän takaisin Magacoriin. Chrisillä oli myös tapana välillä hävitä jonnekin, enkä lainkaan tiennyt, minne. Toivoin hartaasti, ettei Zen ollut saanut häntä taas sekaisin päästään, kuten sinä iltana kun Magacor tuhoutui. Olin kuullut, että tuota tuhoa kutsuttiin hienosti Magacorin kuolemaksi. En ymmärrä, miksi sille piti antaa noin kamala nimi. Sinä olet hiljainen, Jade. Mikäs sinulla on? Chris kysyi uteliaana Jadelta kaksikon kävellessä maantiellä kohti kaukana kukkulalla kohoavaa pientä maalaiskylää. Se näytti hyvin rauhalliselta ja ehdottomasti sellaiselta paikalta, jossa kukaan ei tainnut välittää muun maailman menosta. Minä olen huolissani eräästä asiasta, Chris, Jade sanoi hiljaa ja pysähtyi. Mistä? Minusta tuntuu, että meitä seurataan sen takia kun olemme yhdessä ja luulen, että sinua pidetään kidnappaajana, joka on siepannut minut, Jade mutisi. Niin ei käy. Minä en mene minnekään vankilaan enää ikinä, piste, Chris uhosi ja pysähtyi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen nimettömän maalaiskylän portille. Mitä sinä odotat? Jade kysyi uteliaana Chrisiltä. Hän oli mennyt jo portista sisälle kylään ja paloi innosta lähteä tutkimaan sitä tarkemmin. Hmm... Jade, ehkä sinun pitäisi mennä yksin kylään, minun pitää hoitaa yksi juttu mutta minä tulen takaisin luoksesi, Chris sanoi osoittaen kylään johtavaa porttia ja kääntyi kävelläkseen takaisin samaa tietä mitä oli Jaden kanssa kulkenut. Jade tuijotti suu auki tämän loittonevaa selkää ja lähti sitten jupisten kylään. Hän katseli rauhassa ympärilleen kylässä ja hymyili ystävällisesti ihmisille, jotka näyttivät katsovan hetken hieman epäluuloisesti kaunista mustahiuksista tyttöä, joka oli astunut kylään. Jaden järkytykseksi osa nuorista miehistä alkoikin puhua toisilleen kiihkeästi tytön mennessä ohi. Sellainen ei Jadesta ollut hauskaa ja kokikin olonsa todella epämiellyttäväksi. Hetken harhailtuaan ympäriinsä Jade päätyi alueelle, jossa oli asuintaloja, sillä paikka ei ollut erityisen kiireinen. Sen sijaan ihmiset ottivat rennosti istuessaan kadun varressa penkeillä arkisissa vaatteissaan ja juttelivat säästä, markkinoista Xandriasta ja haukkuivat kyseisen kuningaskunnan hallitusta tai toivoivat että Shigonian kuningaskunta olisi vieläkin valtansa tunnossa jotta maalaiskylän asukkailla olisi hauskempaa. Jade istahti vapaalle penkille sellaisen löydettyään lepuuttamaan jalkojaan ja vihelteli vanhoja magacorilaisia lauluja. Ja nyt minun pitäisi keksiä minne menisin seuraavaksi, Jade ajatteli tyynesti. En voi jäädä tänne istumaan ja nukkumaan, joku niistä miehistä voi tulla ja löytää minut... hän pohti kurtistaen kulmiaan. Hänellä todellakin ilmeni tässä ongelma. Minne nyt? Kenelle uskaltaa puhua? Miksi Chris ei ollut kertonut hänelle minne mennä, kun kuitenkin tiesi mitä olisi pitänyt tehdä? Jaden luo ilmestyi yhtäkkiä uteliaan näköinen vaaleaverikkö, arviolta kuuden vanha, jolla oli tummanvihreät silmät. Hänen hiuksensa olivat palmikoilla ja mekko hänen päällään oli yksinkertainen ja heleän keltainen. Mekon päällä oli valkoinen villatakki. Tyttö katsoi Jadeen
melkeinpä painostava katse nuorilla kasvoillaan. Hei, Jade sanoi tytölle hymyillen. Tyttö oli varsin suloinen hänen mielestään. Hei, mitä teet täällä? tyttö kysyi ja punastui. Jade teki heti sen päätöksen, että tyttö oli hyvin ujo. En tiedä, tunnetko veljeäni Chrisiä, mutta hän komensi minut tänne, Jade sanoi ja jatkoi, Mikä sinun nimesi on? Olen Jillian, tyttö sanoi hiljaa. Sehän on kaunis nimi. Minun nimeni on Jade, Jade esitteli itsensä Jilianille, joka sitten hymyili. Christopher kävi täällä kyselemässä turvapaikkaa pikkusiskolleen, joka pakenee pahaa miestä. Paha mies tosiaan... Jade mutisi ajatellessaan mielipuolta, Zeniä, joka varmasti nytkin hakkasi päätään seinään, kun huomaa että Jade on taas päässyt häneltä pakoon. Vaikka Chris julmasti jättikin minut sinne kylään, en erityisemmin halunnut angstata siitä. Veljeni oli aina ollut menossa joka paikkaan ja tiesin, että ennemmin tai myöhemmin hän lähtee omille teilleen. Luotin kuitenkin siihen, että hän tulee takaisin luokseni jossakin välissä. Kuljin Jillianin kanssa ympäri tuota pientä kylää, jonka nimen sain myös tietää; sitä kutsuttiin Marylandiksi. Kukaan ei tiennyt miksi ihmeessä, kun kyselin uteliaana asiasta ohikulkijoilta. He pudistelivat päätään enkä saanut siihen mitään vastausta. Se harmitti minua hieman ja ystävälliset kyläläiset neuvoivat meitä menemään Jillianin isoisän luokse, joka oli kylän tarinoidenkertoja ja tunsi ne kaikki. Jillian johdatti minut kotitaloonsa, joka oli todella kaunis ja tavallinen, mutta silti hyvin suurehko, talo. Jillian asui siellä vanhempiensa ja kuuden sisarensa kanssa, joista neljä oli poikia ja kaksi tyttöjä Jillianin lisäksi. Charles kohteli minua välittömästi todella hyvin. Kun kerroin hänelle, kuka olin, hän alkoi käyttäytyä omituisesti. Hän kertoi muille, että minä olen Marie Ayallucin jälkeläinen ja siitähän riemu repesi Jillianin ja hänen sisarustensa kesken. He alkoivat heti kysellä äidistäni. Enkä minä tiennyt, miksi kaikki rakastuivat minuun saman tien, että olin Ayalluc. Jadelynn Ayalluc, Jillianin vanhemmat sanoivat Jadelle, kun hän esittäytyi heidän tullessa töistä. Heidän kasvoillaan oli hyvin omituiset ilmeet. Jade oli siinä vaiheessa täysin satavarma siitä että Marie ja Jaden isä tunnettiin siinä kylässä hyvinkin. Jade ei puhunut tai kysellyt asiasta mitään, koska tunsi jotenkin, ettei hänen kannattanut ottaa asiaa puheeksi. Jos koko kylä kuulisi, se vetäisi Zenin sinne saman tien eikä Jade sitä halunnut. Aivan, Jade sanoi leppoisaan sävyyn. Käsittääkseni veljeni Christopher on käynyt täällä aikaisemmin kyselemässä. Niin hän kävikin, Charles ilmoitti. Pyysin häntä tuomaan sinut meille. Mutta eihän se sovi... Jade aloitti. Ei siitä ole mitään pulmaa, Jillianin äiti sanoi. Me tunnemme veljesi oikein hyvin, samoin äitisi. Olemme vanhoja perhetuttuja itse asiassa. Um... tunsitteko te myös isäni? Jade kysyi. Hän ei voinut vastustaa sitä. Isäsi oli varsin kiinnostava kaveri, Charles hekotteli nojatuolistaan. Hyvin syvällinen ja filosofinen mies. Kiistelimme usein erinäisistä asioista yhdessä. On todella surullista, että isäsi on kuollut. Tai ainakin niin meille kerrottiin, Jillianin isä sanoi. Äiti ei koskaan uskonut siihen, Jade sanoi ja huokaisi. Hän uskoi aina isän tulevan takaisin Magacoriin. Sitten äiti lähtikin itse pois kaupungista. Marie halusi vain suojella sinua ja veljeäsi, Charles sanoi. Se ukko, joka teidän perässä juoksee, tulee varmasti jossain välissä tänne... Mistä te Zenistä kuulitte? Jade kysyi yllättyneenä. Chris kertoi hänestäkin, Charles hekotti. Ja minä arvelinkin, että teidän perässänne on joku. Miten te muuten tänne tulisitte, jos jokin ei olisi pielessä? Jade vaikeni. Hän ei osannut sanoa siihen mitään. Sen sijaan hän siirtyi tutkimaan rauhallisen näköistä olohuonetta, jossa oli pieni pöytä lattialla ja sen päällä punaisia kukkia. Huoneen perällä oli takka, jonka vieressä oli ruskea nojatuoli sekä lattialla oranssi-valkoraidallinen pyöreä matto.
No niin, Charles sanoi myöhemmin päivällisellä. Milloinka te aiotte lähteä kotiin? En ole pohtinut asiaa vielä sen koommin. Vastahan minä tulin tänne, Jade sanoi ja hymyili syödessään vatsansa täyteen perunamuusia ja lihapyöryköitä, jotka Jillianin äiti Elisa oli tehnyt kahden vanhimman lapsensa avustamina. Isä Lars taas pelasi sen ajan Charlesin kanssa korttia. Jade taas oli Jillianin ja muiden lasten kanssa puhunut Magacorista ja monista muista paikoista, joissa oli käynyt ja ihmisistä, jotka oli tavannut. Zen tuli myös puheenaiheeksi usein. Eihän sinulla ole mikään kiire minnekään, kun Chris ei ole tullut tänne vielä, Elisa sanoi ojentaessaan Jadelle hedelmäsalaattikulhoa. Naisella oli lempeät pyöreät kasvot, suuret kultaiset silmät ja vaaleat hiukset. Älähän nyt ala heti adoptoida vierastamme, Elly, Lars naurahti pöydän toisesta päästä. Hänellä oli jo harmaantuneet hiukset, mutta vaimonsa tapaan kultaiset. Jade oli varma, etteivät kaksikko, tai tämä perhe yleensäkään, ollut xandrialaisia. He tuntuivat olevan näkijöitä. Silmien väri ja talon sisustamistyyli kertoivat enemmän kuin mitkään sanat. Ruokasalikin oli perin juurin ricalainen. Jade ei tiennyt, mistä tämän tiesi. Hän vain tiesi. Yrittäessään pinnistellä muistiaan kaikessa hiljaisuudessaan hänen mieleensä välähti Val Arielin kaupunki, jossa oli alun perin asunut. Siellä Jaden koti oli ollut hyvin paljon samantyyppinen kuin Jillianin perheellä Marylandissa; seinillä oli paljon tauluja ja uskonnollisia asioita. Huoneessa paloi paljon kynttilöitä ja katossakin oli jokin ikivanha maalaus jostain näkijöiden tarusta. Neljän sielun legenda, Charles sanoi Jaden oikealla puolella huomattuaan tytön katsoessa maalausta. Se on hyvin vanha tarina, mutta silti yksi suosikeistani. Tunnetteko te sen, neiti Ayalluc? Tunnen toki, Jade sanoi. Muistelisin, että isällä oli tapana kertoa kyseinen tarina minulle ollessani pieni. Charles nyökkäsi hyväksyvästi. Mukavaa, että Ayallucin pariskunta on kertonut sinulle ja pojalle vanhoja hyviä tarinoita. Neljän sielun legenda on minusta liian totuudenmukainen ollakseen vain legenda, Jade julisti. Olen varma, että tarina on totta. Voi lapsi, niin se onkin, niin se onkin, Charles vakuutti. Minä uskon kaikkiin tarinoihin ja niiden todenmukaisuuteen. Isä tosin aina väitti, että legendan yksi tärkeä osa oli rakkaus jonkun Valitun ja tavallisen miehen välillä, Jade sanoi. Siksi minä pidänkin siitä. Rakastan romanttisia tarinoita. Sehän mukavaa. Voin varmaan itsekin kertoa sellaisia sinulle, jos haluat, Charles sanoi luopuen teitittelystään. Minusta se olisi hauskaa, Jade sanoi ja hymyili....kylämme oli aikoinaan suurehko kaupunki Shigonian kuningaskunnan vallan alla. Kylän ympärillä oli paljon jalopuumetsiä ja shigonialaiset kävelivät keskuudessamme. Osa kylämme ihmisistä jopa on perinyt shigonialaisia piirteitä. Jotkut jopa väittävät, että joku meistä on perinyt Shigonian kuninkaallisen perheen perinnön, joka tietenkin on läjä raunioita ja Shi Gonin eristäytynyt metsäkaupunki, Charles sanoi myöhemmin illalla. Hänellä oli lempeät vanhat kasvot ja valkoinen parta ja hiukset. Hän oli varsin hyvä tarinankertoja, sillä hänen kasvoilleen ilmestyi aina varsin intohimoinen ilme hänen kertoessaan tarinoitaan. Mies istui tuolissa takan ääressä, kun taas Jade ja muut istuivat lattialla matoilla kynttilöiden valaisemassa olohuoneessa. hkun xandrialaiset sotilaat tulivat Shigonian rajan yli tuhoamaan kuningaskuntaa vallanhimoissaan, he käyttivät kristallia tai valtakristallia, kuten sitä kutsutaan historiankirjoissa ja moni kaupunki tuhoutui sen voimasta. Tuolloin eläneen kuningasperheen ainoa jäsen, nuorin prinssi, jonka nimeä kukaan ei enää edes muista, lähti tunnetusti äitijumalatar Maraifian matkaan eikä koskaan tullut takaisin, vanha mies jatkoi hiljaisella äänellä. On puhuttu usein, että prinssi on edelleen elossa ja kulkee pitkin maita ja mantuja jonkun jumalattaren palvelijana, mutta todisteita ei ole. Mitä kristallille tapahtui, isoisä? joku Jillianin pikkusiskoista kysyi. Hänellä oli niitä kolme ja vielä toiset kolme vanhempaa sisarusta. Jade oli jo unohtanut heidän nimensä. Joka tapauksessa,
tytöllä oli kauniit vaaleat hiukset ja niiden seassa outoja raitoja, jotka Jade oli heti ensimmäisenä pannut merkille. Hänen pyhyytensä äitijumalatar Maraifia, mies sanoi kunnioittavaan sävyyn, mikä kieli siitä että tämä oli selvästi pappi, otti kristallin itselleen ja halkaisi sen lastensa kanssa neljään osaan. On olemassa huhuja, että suuri kristalli jaettiinkiin viiteen osaan, mutta viidennen kristallin - olettaen että se on olemassa olinpaikkaa ei tiedetä eikä kukaan puhu siitä. Olisiko kuitenkin mahdollista, että sellainen kivi olisi olemassa? Jade kysyi uteliaana ja hymyili vanhukselle. Itse uskon vakaasti, että viidennen elementin kristalli on ollut olemassa vielä 80 vuotta sitten Unohdetun mantereen onnettomuuden aikoihin, mutta se on saattanut tuhoutua sen aikana, Charles sanoi ja hymyili. Rouva Ayalluc tutki asiaa kauan sitten ennen kuin te synnyitte, hän lisäsi. Jade hätkähti. Hän ei ollut tiennyt lainkaan, että hänen äitinsä oli tutkinut kristalleja joskus aikoinaan. Charles näki sen tytön kasvoilta selvästi, sillä hän näytti säikähtäneeltä hetken ajan. Sitten hän jatkoi tarinaansa. Moni ihminen, enimmäkseen pappi, tietää kristallien olevan täällä edelleen. Niitä ei ole viety minnekään. Voin luottamuksellisesti että Xandrian kuninkaan palatsissa on kristallikammio, jossa yksi kristalli sijaitsee. Luulen, että kolme muutakin kristallia on piilotettu jonnekin Xandrian kiven tavoin. Jade ei sanonut siihen mitään. Hänestä tuntui, että oli joskus nähnyt Xandrian kristallin, mutta ei muistanut millään missä. Kului viikkoja eikä Chrisiä näkynyt mailla halmeilla. En ymmärrä minne hän olisi noin vain voinut jäädä ja aloin pelätä hänen puolestaan, sillä Zen saattoi lymytä missä tahansa. Chris ei millään pääsisi pakoon, jos Zen yllättäisi hänet jossakin pusikossa. Toivoin todella, ettei niin ikinä kävisi ja pahinta oli se, etten pystynyt lähtemään poiskaan Marylandista, koska minulla oli aivan yhtä suuri mahdollisuus joutua pulaan kuin Chrisilläkin, joten jäin kylään Jillianin ja muiden luo. Huomasin pian, että lapset olivat melkein sanoinkuvaamattoman uteliaita menneisyydestäni ja varsinkin Magacorin kaupungista. En muistanut mistään paljon mitään, joten lopulta jouduin sanomaan lapsille etten osaa vastata heidän kysymyksiinsä. Sen sijaan kerroin heille matkastani Shi Goniin ja Zenistä. Mutta lopulta huomasin kuinka tylsää ja hyödytöntä minun oli olla Marylandissa. Ja jokin veti minua Xandrian suuntaan, vaikka minä halusin mennä Magacoriin. Mutta jokin Xandriassa kutsui minua, joten alkoi tuntua ihan välttämättömältä lähteä sinne. Kerroin siitä Charlesille ja muille. He taistelivat minua vastaan ja perustelivat mielipiteensä sillä, että Chris ei antaisi heille ikinä anteeksi, jos lähtisin omin lupineni. Tietenkin minä jätin kuuntelematta heitä ja lähdin Marylandista yön turvin tummaan viittaan verhoutuneena mukanani muutama leipä ja mehua. Vaelsin suoraa tietä Xandriaan menevää tietä. Jade istahti tien varressa olevalle suurelle kivelle keskipäivän tietämillä ja hieroi kipeitä jalkojaan. Ehkä Marylandista lähteminen oli sittenkin ollut huono idea? Ehkä. Jälkeenpäin Jade nimittäin tunsi pelkoa. Hän oli yksin. Entä jos joku rosvo tulisi hänen kimppuunsa tai... Zen? Hän värähti jälkimmäistä vaihtoehtoa jostain syystä ja katsoi ympärilleen. Missään ei näkynyt muuta kuin kaukaisuudessa näkyvät Xandrian kuninkaan palatsin tornit. Maisema näytti itse asiassa aika kauniilta. Jossakin kaukana Jaden takana avautui kukkula, jossa Maryland sijaitsi ja tien molemmin puolin oli metsää ja niittyjä, joiden kukat kukkivat kauniisti. No niin, Jadelynn Ayalluc, sanoi tuttu ääni tytön oikealta puolelta. Sinä pakenit. Oletpa typerä. Olisit ajatellut vähän. Jade kääntyi katsomaan ja toivoi saman tien ettei olisi. Zen nimittäin virnuili mustapukuinen nainen vierellään tytölle. Toisaalta voimme ajatella asiaa siinä mielessä että nyt minun ei tarvitse tuhota pikkukylää. Jade ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli ensimmäistä kertaa yksin Zenin armoilla
ja tilanne ei tuntunut hyvältä. Ei todellakaan. Hän ei osannut hallita omia voimiaankaan kunnolla, joten suurella todennäköisyydellä hän kuolisi. Aiotko sinä todella siepata hänet nyt mukaasi, Zen? mustapukuinen nainen kysyi. Meidän piti mennä muualle ja sinä vain juokset likan perässä, jolla ei edes ole vielä ainuttakaan kiveä hallussaan. Camilla joutuu kuitenkin odottamaan, harakka, ole hiljaa nyt, Zen ärähti. Hän nylkee sinut, kun kuulee. Ei nylje. Minä tulin ensin hänen luokseen. Sinä vasta jälkeenpäin. Minä voin hyvin syyllistää sinua, jos jokin on pielessä, Zen käkätti häijysti. Se nostatti Jaden niskakarvat pystyyn. Et sinä saa hänen voimiaan itsellesi, sanoi yhtäkkiä kuiskaus tuulessa heidän ympärillään. Jade mietti, miksi kuuli sen. Hän oli aina kuvitellut, että sen pystyivät kuulemaan vain haltiat ja hyvin lahjakaat shigonialaiset. Jade ei nimittäin itse ollut shigonialainen tai edes haltia. Ei ainakaan tietääkseen. Ellei sitten hänelle oltu sittenkään kerrottu kaikkea hänen perheestään. Hiljaa, tuuli, Zen murahti. Jätä minut rauhaan. Minun piti tuoda sinulle viesti, tuuli kuiskasi. Eräs tietty henkilö haluaisi tavata sinut kasvokkain Magyonin saarella. Minun ei annettu kertoa kuka tämä henkilö on, mutta nainen sanoi sinun tuntevan hänet paremmin kuin kukaan muu. Zen kurtisti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi hämmentyneisyyden ilme. Minä luulin tappaneeni hänet... hän mutisi ja lähti paikalta mustapukuinen nainen mukanaan. Jaa, mitähän ihmettä tuo mahtoi olla? Jade halusi tietää katsoessaan kohtaa, jossa Zen ja se nainen olivat hetki sitten seisseet yhdessä. Hänen ajatuksensa keskeytti hilpeän kuuloinen tappelu vähän matkan päässä. Zen, olet varsinainen idiootti ja ailahtelevainen mulvero! mustapukuinen nainen räyhäsi. Et saanut otettua häntä sittenkään mukaan. Nyt meidän pitää huijata häntä! Harakka, painu tiehesi. Minulla on tekemistä Magyonin saarella, Zen sanoi melkeinpä poissaolevana, vaikka äänestä kuuli jonkinlaista hämmästystä ja epäuskoa. Joku, jonka Zen oli kuvitellut tappaneensa, oli sittenkin elossa? Jade kurtisti kulmiaan, mutta päätti pyyhkiä sen mielestään saman tien. Se ei todellakaan kuulunut hänelle. Joka tapauksessa Zenin tapaaminen oli ollut tähän mennessä omituisin. Jade myös ymmärsi, että joka ikinen kerta kaksikon tavatessa jokin outo tapahtuma vei Zenin pois tytön luota. Tyttö kurtisti otsaansa kävellessään kohti Xandrian kaupunkia. Joku oli pistänyt joka kerta sormensa peliin. Muuta selitystä ei ollut. Jossakin oli joku, joka oli tietoinen siitä mitä tapahtui ja sekaantui siihen aina kun asiat alkoivat mennä pieleen. Jadesta se tuntui oudolta, mutta samalla hyvin järkeenkäyvältäkin. Muutaman päivän käveltyään, ja vietettyään yönsä tienvarsimajataloissa, hän pääsi Xandrian kuningaskunnan ytimeen. Kaupunki oli suurempi ja paljon vilkkaampi kuin Jade oli sen muistanut olevan. Silti hän meni pohjoisportista tyynesti sisälle ja suunnisti kohti Laurencen taloa, joka sijaitsi kaupungin länsipuolella. Kaduilla oli paljon eri rotujen edustajia, jotka Jaden tyrmistykseksi katsoivat muita rotujen edustajia nenänvarttaan pitkin. Oli näkijöitä oudoissa kimonomaisissa asuissaan, shamaaneja, manaajia, muutama shigonialainen ja jopa yksi rosenican, joka yritti epätoivoisesti piilottaa siipensä niin, etteivät xandrialaiset nähneet niitä. Huonolla menestyksellä. Lopulta siipiveikko turhautui ja käveli mistään välittämättä eteenpäin ylpeä ilme kasvoillaan. Xandrialaiset naiset tuijottivat hänen siipiään melkein palvoen kun rosenican päätti lentää pois kaupungista. Jade tunsi suupieliensä nykivän ja pakeni paikalta ettei olisi näyttänyt huvittuneisuuttaan. Täällä on niin outoa porukkaa, Jade tuumi kävellessään hetken päästä keskellä suurta toria kaupungin keskustassa. Hänen jalkansa noudattivat reittiä, jota tyttö oli kulkenut lähtiessään kaupungista 14-vuotiaana Zenin ja Chrisin kanssa. Moni kauppias yritti saada tytön ostamaan heidän tuotteitaan, mutta tyttö kieltäytyi saman tien vetoamalla köyhyyteen. Se ei ollut totta, koska Jadella oli oikeastaan matkan varrella kertynyt paljonkin rahaa omaan käyttöön. Itse asiassa oikaisen tähän tuon asian. Minä sorruin varasteluun. Se oli tietenkin ainoa kerta,
mutta silti. Varastin rahat Jillianin perheen rahakätköstä ja olen varma, että he vihaavat minua tästä hyvästä jo suuresti. Annoin asian kuitenkin olla. Olen varma, että he ymmärtävät asian tärkeyden. Minun oli katsokaas pakko lähteä. En voinut lähtemisen halulleni mitään, eivätkä hekään. Nyt tarkemmin ajatellessani olen melkeinpä varma, että he odottivat minun silti lähtevän. Sain nimittäin vuosia myöhemmin kuulla, että isänikin oli paljolti samanlainen. Hänkin sai joskus pakottavan kohtauksen lähteä pois paikoista, joihin oli mennyt. Hänkään ei siis kestänyt olla kauaa samassa paikssa. Jaden päästessä nyt hylätyn ja synkähkön suuren talon luo Heran herttuakuntaan vievän tien varressa, hän näki että talo oli kerrassaan huonossa kunnossa. Kukaan ei ollut vaivautunut kunnostamaan sitä. Ja tytön inho xandrialaisten mielenlaatua kohtaan sai taas yhden pisteen lisää. Hän käveli jupisten taloon ja heti ensimmäisenä pölyn keskeltä esiin tuli Chris, joka nojasi seinään oven luona nyrpeä ilme kasvoillaan. Jade ei tiennyt mitä sanoa. Miten ihmeessä Chris oli päässyt paikalle? Nuori nainen, minä käskin sinua pysymään Marylandissa, Chris sanoi jäätävällä äänellä. Miksi hitossa et voinut totella pyyntöäni? Minulle tuli pakottava halu lähteä pois, ei muuta, Jade puolustautui. Jade, Chris huokaisi. Zen on tuolla ja etsii sinua. Miksi sinä lähdit pois sieltä vaikka hyvin tiesit, että se äijä käyttää tilaisuuden hyväkseen saman tien? Ei hän tehnyt minulle mitään pahaa, kun tapasin hänet, Jade sanoi ajattelematta koko asiaa. Siitähän riemu repesi. Chris melkein karjui raivosta sisarelleen. Ja juuri tuollaisten kohtaamisten vuoksi minä käskin sinua pysymään poissa ja sisällä Marylandissa! Älä nyt hermostu, Jade sanoi. Mitään ei tapahtunut, veli hyvä, joten turha raivota. Älä suhtaudu tähän noin tyynesti, Jadelynn Ayalluc, se mies haluaa voimasi! Luuletko että minä voin joskus mennä kotiin ja kertoa Rhoddolle mitä sinulle on tapahtunut? Hän murtuu täysin kuullessaan sinun kuolleen! Jade kurtisti kulmiaan. Taas tuo nimi. Viimeksi hän oli kuullut sen shigonialaisten metsässä, kun Chris oli puhunut hänestä ja Jade oli miettinyt kuka ihme se oikein oli. Kuka on Rhoddo? hän kysyi hiljaa. Se vaiensi Chrisin, joka sitten yhtäkkiä kietoikin kätensä sisarensa ympärille halatakseen häntä tiukasti. Samalla hän kuiskasi vastauksen nyyhkyttävän pikkusiskonsa, joka vasta siinä vaiheessa tajusi itkevänsä, kysymykseen. Rhodry on näkijäpoika, joka on sydänjuuriaan myöten rakastunut sinuun, Jade. Jade hätkähti ja katsoi veljeään. Olinko minä hänen kanssaan ennen kuin lähdin pois kotoa? Chris nauroi. Et tietenkään. Sinä torjuit hänet joka kerta. Olit silloin kolmentoista. Rhodry on nyt kuudentoista, mikäli oikein muistan. Hän vannoi pyytävänsä sinut ulos kun olet 15-vuotias. Mutta minähän olen täällä. Ei minua silloin voi pyytää ulos. Niin, mutta Rhoddo uskoo johonkin lupaukseen jonka hänen kanssaan teit kauan sitten. Minkä lupauksen? Jade kysyi heti. Hän ei muistanut luvanneensa mitään kenellekään. Eihän hän edes muistanut ketään Rhodry-nimistä henkilöä. Chris kuitenkin katsoi sisareensa melkein kujeellinen ilme kasvoillaan. Sinä lupasit meneväsi hänen luokseen Magyonin saarelle pari vuotta sitten, Chris virnisti. Rhoddon sanakirjan mukaan se on melkein rakkaudentunnustus. Jade punastui hillittömästi ja yritti haudata kasvonsa mustien hiustensa taakse Chrisin nauraessa. Sinä yönä Rhodry-niminen ruskeahiuksinen ja -silmäinen pörröpää ilmestyi uneeni ensimmäisen kerran. Olimme aurinkoisessa kaupungissa yhdessä ja leikimme jotain. Chris vilahti paikalla myös. Olimme luultavasti 6-7 vuotiaita siinä unessa. Huomasin kuitenkin herätessäni, että unessa olleet ihmiset olivat mustia maageja eivätkä ihmisiä, kuten Magacorin väestö oli. Unessani myös
tapahtuvat hyppivät yhtäkkiä kaupungista toiseen, mutta yksi asia oli selvää. Herätessäni tunsin myös suurta ikävää ja ymmärsin kaipaavani kotisaartani nyt entistä enemmän. Kun laitoin jälleen nukkumaan, näin unta siitä kuinka lupasin Xandrian porttien luona Rhodrylle palaavani hänen luokseen. Jossain mieleni sopukassa tunsin yhtäkkistä iloa, kun näin pojan kasvoilla onnellisen hymyn. Seuraavana aamuna herätessäni Maryl oli istumassa keittiössä Chrisin laittaessa aamiaista. Olin varauksellinen tietenkin, koska viimeksi nähdessäni Marylin hän oli yrittänyt ottaa minut kiinni. Siitäkin oli hirvittävän kauan. Muutama kuukausi oli ehtinyt vierähtää sen tapahtuman jälkeen. Nainen ei kuitenkaan ottanut minua huomioon. Hän myös vaikutti todella... epämarylmaiselta. En ymmärrä, mikä häntä vaivasi. Pahinta oli kuitenkin se, että se tuli varsin pian minulle selville. Hei, pikkusisko, Chris tervehti iloisesti. Istu alas pöytään. Jade teki kuten Chris pyysi ja istui vaaleansinisen pöydän ääreen. Pöytä ei ollut erityisen suuri vaan itse asiassa aika pieni. Se oli soikion muotoinen ja sen keskellä oli pyöreä liina, joka oli pölystä harmaa. Sen päällä oli vaasi, jossa oli kuollut ruusu. Miksi te ette ole siivonneet täällä? Jade sanoi. Me emme jää tänne, Maryl sanoi hiljaa. Mutta voisi edes vähän siivota ettei paikka ole niin sotkuinen, Jade intti vastaan, kun Chris toi hänelle lautasellisen lettuja. Kasa oli varsin suuri. Jade arvioi sitä katseellaan ja mietti ankarasti jaksaako syödä kaiken. Miksi sinä näin paljon lettuja olet paistanut? hän kysyi syödessään hetken päästä. Oli vähän paha mieli kun huusin sinulle sillä tavalla, Chris sanoi istuutuessaan alas. Hänen edessään oli lautanen, jolla oli vielä enemmän lettuja kuin Jaden lautasella. Marylillä, Jade pani merkille, taas ei ollut yhtään lettua. Nainen joi ainoastaan teetä. Sitten muistin, että sinä rakastat lettuja, joten päätin tehdä pari. Taisin tosin vähän innostua... Chris sanoi. Jade naurahti. Sinä innostut aina kaikesta liikaa. Saattaa olla, mutta eipä anneta sen häiritä, vai mitä? Käy kiinni lettuihisi tai minä syön ne. Et sinä kehtaisi, Christopher Ayalluc. Maryl tuhahti. Jadesta tuntui, että shigonialainen oli täysin erilainen kuin se Maryl, johon tyttö oli tutustunut. Ja toisaalta, että Zenillä oli jotakin tekemistä asian kanssa. Jade vilkaisi Marylia tarkemmin ja näki tämän kasvoilla hyvin välinpitämättömän ilmeen ja silmissä kylmäkiskoisen katseen. Nainen näytti kalpeammalta kuin Jade muisti ja epäterveeltä. Ihan kuin tämä ei olisi syönyt kunnolla vuosiin. Varo Marylia, Jadelynn Ayalluc, hän ei ole sitä mitä esittää, outo naisen ääni kaikui Jaden päässä hetkellä, jolloin Maryl käänsi katseensa nuoreen tyttöön. Tyttö näki selvästi, että Maryl tosiaan oli vaarallinen, uhkaava. Hän ymmärsi samassa jonkin asian olevan pahasti pielessä. Vielä enemmän häntä hirvitti ajatus, että Chris oli tässä juonessa mukana. Jos Maryl oli vaarallinen, se oli Zenin tekosia. Jos Chris oli kerran Zenin vallassa, se tarkoitti vain yhtä asiaa. Jaden oli päästävä pois Läntiseltä mantereelta ja vähän vikkelästi Zeniä pakoon, koska mies voisi kolkuttaa hetken päästä ovella. Olihan hän viimeksikin tullut äkkiarvaamatta käymään.