Jaakko Paasivirta *23.9.1931 18.1.2011 Jaakko Paasivirta syntyi Helsingissä 23.9.1931 ja kuoli 79 vuoden iässä 18.1.2011 Jyväskylässä. Suomalaisen Tiedeakatemian jäsenenä hän oli vuodesta 1979 lähtien. Paasivirta kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1950 ja väitteli tohtoriksi orgaanisessa kemiassa aiheesta Über 1-Methyl nortricyclen-verbingingen Oulun yliopistossa vuonna 1962. Paasivirta suoritti perustutkintonsa Helsingin yliopistossa sekä toimi ja opiskeli orgaanisen kemian ohella fysikaalista kemiaa ja fysiikkaa, joista opinnoista hänelle oli erinomaista hyötyä tulevassa tutkimustyössään. Väittelyn jälkeen hän toimi tutkijana ja assistenttina Oulun yliopistossa sekä vuoden Kanadan kansallisessa tutkimuskeskuksessa (NRC) Ottawassa kunnes tuli nimitetyksi apulaisprofessoriksi Turun yliopiston kemian laitokselle vuonna 1966. Vuonna 1970 hän sai orgaanisen kemian professorin viran Jyväskylän yliopistossa, josta jäi eläkkeelle vuonna 1994, mutta toimi laitoksella aktiivisena emeritusprofessorina aina vuoden 2010 loppupuolelle saakka. Jaakko Paasivirta ohjasi 23 väitöskirjatyötä, 13 lisensiaattityötä ja hänen opetuksestaan saivat nauttia liki 200 orgaanisen kemian maisteria. Opetustyössään hän hyödynsi kahta erikoislahjakkuuttaan, uskomattoman hyvää muistiaan (välttämätön edellytys orgaanikolle) sekä taiteellisia taipumuksiaan. Jaakon kalvot sekä muoviset että myöhemmin power-pointit vilisivät karikatyyrejä: pelottavia hahmoja (myrkyt), kalojen, lintujen, simpukoiden, jääkarhujen kuvia ihmisen tuottamissa epämiellyttävissä ympäristöissä. Ympäristöasiat olivat hänen mielessään jo ennen tieteellistä uraa 1950-luvulla hänen toimiessaan Luonto-Liiton hallituksessa eivätkä ne jättäneet hänen mieltään koskaan. Tietotekniikkaa hän hyödynsi opetuksessaan ja tutkimuksessaan Univac-ajoista lähtien. Paasivirran varhainen tieteellinen kiinnostus suuntautui ydinmagneettiseen resonanssispektroskopiaan (NMR) yhtenä suomalaisista pioneereista. Hän jo 1960-luvulla tajusi vielä kypsymisvaiheessaan olevan molekyylien atomien spintilojen välisiin vuorovaikutuksiin perustuvan mittaustekniikan arvon molekyylien rakenteiden analysoinnissa. Suomessa professori Pekka Jauho kirjoitti aiheesta ensimmäisen artik- Academia Scientiarum Fennica 2011 131
kelin vuonna 1957. Nykyisin menetelmä on kehittynyt asteelle, jossa rutiininomaisesti kyetään selvittämään jopa suurten proteiinien rakenteet ja sairaaloissa havaitsemaan muun muassa syöpäkasvu terveen kudoksen seasta. Tässä tutkimustyössä hänen fysikaaliskemialliset opintonsa tulivat hyödyksi ja kansainvälinen yhteistyö ulottui tunnettuihin alan nimiin kuten nobelisti Herbert Brown ja akateemikko Endel Lippmaa. Lupaavasti alkaneen NMR-perustutkimuksen jälkeen Paasivirran kiinnostus alkoi kuitenkin suuntautua ihmisen aiheuttamiin ympäristöongelmiin ja NMR perustutkimuksen hän siirsi oppilaansa Reino Laatikaisen käsiin (nykyisin Itä-Suomen yliopiston professori), joka on jatkanut korkean tason yhteistyötä alalla muun muassa nobelistien Richard Ernstin ja Kurt Würtrichin kanssa. Paasivirran kontribuutiota vuotuisen kansallisen NMR-symposiumin isänä ja tieteellisen tason ylläpitäjän ei voi aliarvioida. Ympäristötutkimukseen Paasivirta suuntautui aikana 1970-luvulla, jolloin ympäristöasiat eivät vielä olleet nousseet keskeisiksi keskustelun aiheiksi, aikana jolloin esimerkiksi paperitehtaat, suomalaiset mukaan lukien, laskivat prosessivetensä melko lailla puhdistamattomina vesistöihin. Hän aloitti Suomessa paperin valkaisun yhteydessä syntyvien organoklooriyhdisteiden analytiikan, niiden kertymisen ja myrkkyvaikutusten tutkimisen eliöstöissä, simpukoissa, kaloissa ja linnuissa sekä vesistöjen sedimenteissä. Innovatiivisuutta vaadittiin siinä, miten saada selville näiden hyvin pienissä pitoisuuksissa esiintyvien yhdisteiden kulkeutuminen vesistöissä sekä niiden pitoisuuksien pitkän ajan seuranta. Tunnetuksi tulivat Jaakon simpukat, joita kasvatettiin muun muassa Äänekosken alapuolisissa vesistöissä aina Kuhmoisiin saakka. Näistä tutkimuksista selvisi kuinka pitkälle yhdisteet olivat Äänekoskelta kulkeutuneet ja kuinka niiden pitoisuudet heti Äänekosken alapuolisissa vesistöissä alenivat vuosien saatossa, kun tehtaat siirtyivät valkaisussa pois kloorista sekä rakensivat biologiset jäteveden puhdistamot. Tässä Paasivirralla on ollut kansallisen vaikuttajan rooli, tänä päivänä nämä pitoisuudet ovat yli 20 kertaa pienemmät kuin 1970-luvulla. Ympäristötutkimus kohdistui myös rikkakasvien ja hyönteisten torjunta-aineiden ja puun kyllästyksessä käytettävien kemikaalien jäämiin luonnossa. Mainittakoon ryhmän ansiot Suomenlahdella tapahtuneen massalintukuoleman ja erään myrkytystapauksen syiden selvittämisessä. Oivallettua tuli myös erityisesti asutuskeskuksissa ilman kautta tulevat haitallisten organoyhdisteiden lähinnä liikenteen ja polttolaitosten aiheuttamat laskeumat ihmisen terveydelle. Tutkimuksessaan Paasivirta käytti kromatografisia menetelmiä yhdistettynä eristettyjen haitta-aineiden massa- ja NMR-analyysiin sekä tilastollisia menetelmiä kemikaalien kulkeutumisen kuvaamiseen ja haitallisten vaikutusten riskien arvioimiseen. Jaakko Paasivirta julkaisi hieman yli 200 referee-menettelyn läpikäynyttä artikkelia, joihin on tähän mennessä siteerattu lähes 2500 kertaa (ISI web of knowledge). Tämän lisäksi hän on julkaissut noin 250 konferenssiabstraktia tai posteria, toista sataa tutkimusraporttia ja kirjoittanut parikymmentä opetusmonistetta. Hänen kirjoittamansa ja CRC-Pressin kustantama kirja Chemical Ecotoxicolgy on edelleen myynnissä ja ilmestyi vuonna 1991. Hän toimitti myös Springerin kustantaman teoksen New types of Persistent Halogenated Com pounds, joka ilmestyi vuonna 2000. Hän oli Environmental Science and Pollution Research (1994 ), Journal of Solid Sediments (1997 ) -lehtien ja Springerin Environmental Chemistry -sarjan tieteellisissä toimituskunnissa. 132 Academia Scientiarum Fennica 2011
Ympäristöasioissa Jaakko Paasivirta oli kansallinen ja kansainvälinen vaikuttaja. Kutsuttuna puhujana hän oli kymmenissä kansainvälisissä alan konferensseissa. Kotimaassa hän oli opetus-, terveys- ja ympäristöministeriöiden vakituinen asiantuntija. Kansainvälisistä luottamustehtävistä mainittakoon Finnish-Russian chemistry co-operation committee, PTAG expert panel member of UNEP/UN ja Research Center for Atmospheric and Environmental Chemistry and Ecotoxigologyn johtoryhmän jäsen. Hän sai tunnustusta työstään muun muassa N. J. Toivosen palkinnon (1983), Yrjö Pessin ympäristöpalkinnon (1989), Suomen kemistien ammattijärjestön vuoden kemistin palkinnon (1992) ja Suomen Kemian Seuran myöntämän palkinnon (1994). Jaakko Paasivirta oli luontoihminen ja hänen huolensa oli ihmisen aiheuttamat haittavaikutukset luonnossa, ilmassa, metsissä ja vesistöissä sekä niiden eliöstöissä eikä niinkään haittavaikutukset ihmisiin. Jaakko retkeili luonnossa ja hänen intohimoinen harrastuksensa oli suunnistus. Jyväskylässä kemistirastit oli vuotuinen tapahtuma, jonka rastit Jaakko pani paikalleen. Hän osasi myös elää tutkijoittensa keskuudessa ja oli seurassa se, jolta ei sanottava loppunut. Hän oli ennakkoluuloton ja hauska sekä osasi esittää ympäristöasioihin liittyvät usein vaikeasti selittyvät viestinsä pelkistettyinä ja helposti ymmärrettävinä sanallisina ja visuaalisina kuvina. Luova ja karismaattinen persoona keräsi ympärilleen innostuneita tutkijoita koko aktiivisen uran ajan. Jouko Korppi-Tommola Jaakko Paasivirta In memoriam Jaakko Paasivirta was born in Helsinki on 23.9.1931 and died in Jyväskylä on 18.1.2011, at the age of 79 years. He had been a member of the Finnish Academy of Science and Letters since 1979. Paasivirta passed his matriculation examination at Oulu Lyceum in 1950 and obtained a doctorate in organic chemistry from the University of Oulu in 1962 with a thesis entitled Über 1-Methylnortricyclen- Verbingingen, having gained his first degree at the University of Helsinki and having studied physical chemistry and physics as well as organic chemistry, subjects that were of considerable use to him in his future research work. After gaining his doctorate he continued with his research at the University of Oulu, where he also worked as an assistant in organic chemistry, before spending a year at the National Research Centre in Ottawa, Canada. On his return in 1966 he was appointed associate professor in the Department of Chemistry, University of Turku, and in 1970 he became professor of organic chemistry at the University of Jyväskylä, a position that he held until his retirement in 1994. He remained active as an emeritus professor in that department after that time, however, right up to the latter part of the year 2010. Altogether he supervised 23 doctoral theses and 13 licentiate theses and taught some 200 students who gained master s degrees in organic chemistry. In his teaching work Jaakko Paasivirta was able to make full use of his two special Academia Scientiarum Fennica 2011 133
talents, his amazingly good memory (an essential for studying organic chemistry) and his artistic capabilities. His diagrams, whether overhead projector plates or in the later years PowerPoint productions, were full of incidental caricatures: frightening creatures (to represent toxins) and fish, birds, shellfish or polar bears to illustrate environmental hazards created by man. Environmental issues had been greatly to the fore in his thinking even before he began his scientific career, as he had been on the committee of Luonto-Liitto in the 1950s, and he never abandoned that organization. Similarly, he had made use of new developments in information technology in his teaching ever since the days of the Univac computer. Paasivirta s early scientific interests were concerned with nuclear magnetic resonance (NMR) spectroscopy, of which he was one of the Finnish pioneers. He had realized during his maturing phase in the 1960s that measurement technologies based on interactions between the spin states of atoms could be of value for analysing the structure of molecules. The first paper on this subject to be written in Finland had been that of Professor Pekka Jauho in 1957. Nowadays the method has been developed to the point where it can be used routinely for determining the structures of large proteins and in hospitals for purposes such as observing the growth of cancer tumours in the midst of healthy tissue. It was in this research that his studies in physical chemistry came in useful, and his international contacts included well-known names in this field such as the Nobel laureate Herbert Brown and Academician Endel Lippmaa. After a promising beginning to his basic research in NMR spectroscopy, Paasivirta s interests began to drift towards human-induced environmental problems, and he passed the NMR research over to his pupil Reino Laatikainen (now a professor at the University of Eastern Finland), who has continued his high-level co-operation, nowadays with the Nobel prizewinners Richard Ernst and Kurt Würtrich. Paasivirta s contribution as an instigator of the annual national NMR symposia and a guarantor of their scientific standards should not be underestimated. Paasivirta moved over to environmental research at a time during the 1970s when environmental matters had not yet become crucial topics of discussion, and when paper mills including those in Finland were still discharging their effluent into the local watercourses in a more or less unpurified form. In this respect he was active in developing means for analysing the organochlorine compounds that arise in connection with the bleaching of paper, for studying their accumulation and toxic effects in living organisms, bivalves, fish and birds and in the sediments of water bodies. An innovative approach was needed when it came to discovering how the movements of these compounds that exist in extremely low concentrations can be detected in lakes and rivers and how the concentrations themselves can be monitored in the long term. Jaakko s mussels, which were raised in an area of the waterway system below Äänekoski in Central Finland and extending as far south as Kuhmoinen, became a household word, as they came to be used for ascertaining how far the compounds produced at Äänekoski had travelled and how their concentrations in the water immediately below Äänekoski diminished over the years as the mills there replaced chlorine with other bleaching agents and constructed biological systems for waste water purification. Paasivirta exercised a major influence on this drive at the national level, and the result is that pre- 134 Academia Scientiarum Fennica 2011
sent-day concentrations of organochlorine compounds are less than a 20th of what they were in the 1970s. Similar environmental research was focused on the presence in nature of residues from chemicals used as weedkillers, insecticides and wood preservatives, where special mention should be made of the group s achievements in exposing the reasons for mass deaths of birds in the Gulf of Finland and for certain other poisoning incidents. They were similarly instrumental in detecting the dangers to health posed by the deleterious organochlorine compounds to be found mainly in traffic and incinerator pollution. By this time Paasivirta was combining the analysis of dangerous compounds by mass and NMR spectroscopy with chromatographic and statistical methods in order to describe the passage of chemicals and assess the risks involved. Jaakko Paasivirta published just over 200 refereed papers in scientific journals and has been quoted on almost 2500 occasions to date (ISI Web of Knowledge). In addition, he produced about 250 conference abstracts or posters, over a hundred research reports and about twenty duplicated sets of lecture notes. His book Chemical Ec otoxicolgy, was published by the CRC Press in 1991, and is still on sale. He also edited the volume New types of Persistent Halogen ated Compounds, which was published by Springer in 2000. He was a member of the academic editorial boards of the journals Environmental Science and Pollution Research (1994 ) and Journal of Solid Sediments (1997 ) and of Springer s series Environmental Chemistry. Jaakko Paasivirta was active in environmental matters both nationally and internationally, he had been an invited speaker at scores of international conferences and he was a regular advisor to the Finnish ministries of education, health and the environment. Among his international honorary positions, mention should be made of the Finnish-Russian Chemistry Co-operation Committee, his role as a PTAG expert panel member for UNEP/UN and his membership of the governing body of the Research Center for Atmospheric and Environmental Chemistry and Ecotoxicology. Among the awards he received for his work were the N. J. Toivonen Prize (1983), the Yrjö Pessi Environmental Prize (1989), the Chemist of the Year prize of the Finnish Union of Chemists (1992) and a prize from the Association of Finnish Chemical Societies (1994). Jaakko Paasivirta had a genuine interest in nature and was most anxious about the detrimental effects of human activity on nature, on the air, the forests and the rivers and lakes and their organisms rather than detrimental effects on human beings as such. He was fond of walking in the countryside and had a passionate interest in orienteering. The Jyväskylä orienteering competition for chemists that he organized became an annual event, and he personally laid out the course. He also enjoyed living amongst his researchers and was always the one member of the group who was never short of something to say. He was unconventional and amusing and was capable of putting forward his often complex ideas on environmental matters in the form of simplified and easily comprehensible verbal and visual images. His creative and charismatic personality ensured that he was able to gather enthusiastic researchers around him throughout his active career. Obituary by Jouko Korppi-Tommola Academia Scientiarum Fennica 2011 135