TUTKIJOIDEN METSÄPALAVERI Koli 15.-17.9.2004 Markku Rauhalahti METSÄTEKNOLOGIAN KEHITYSKUVIA Noin viisi vuosisataa sitten puu ja siitä saatavat tuotteet terva, hiilet, polttopuu, sahatavara jne. alkoivat tulla laajemmassa mitassa myös vaihdannan välineiksi. Terva oli kolmisen sataa vuotta Suomen tärkein vientituote, kunnes sahatavaran viennin arvo 1830-luvulla ylitti tervanviennin arvon. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa puuta käytettiin jo 22 miljoonaa kiintokuutiometriä ja tästä oli polttopuuta edelleen yli puolet. Markkinahalkojen eli muun kuin maaseutuväestön käyttämien kotitarvehalkojen osuus oli halkojen kokonaiskäytöstä kolmannes. 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen markkinapuun määrä ohitti kotikäytön. Kirves oli 1800-luvun metsätöissä yleistyökalu. Sillä puut sekä kaadettiin ja karsittiin että katkottiin. Tukkisaha tuli kaatoon ja katkontaan vuosisadan jälkipuoliskolla ja kohta myös yhden miehen saha. Kirves, pokasaha, justeeri, petkele ja kuorimarauta olivatkin hakkuumiehen työvälineinä ja hevonen ajovoimana aina 1950-luvulle asti. Amerikassa ja Keski-Euroopassa olivat 1900-luvun alkupuolella erilaiset moottorikäyttöiset sahat ja konevintturit yleistyneet. Suomessakin kehitettiin jo 1910-luvulla ensimmäiset moottorikäyttöiset kaatokoneet (moottorisahat) Arbor (vuonna 1916) ja Tapio (vuonna 1917), mutta käytännön työmailla niitä oli vain muutamia. Samoin Itä-Lapin savotoilla oli 1910-luvulla muutamana vuonna käytössä kaksi Iso-Samperin amerikkalaista telavarusteista höyryveturia, jotka vetivät pitkiä rekijonoja. Käytännössä puutavara kuitenkin hakattiin ja kuljetettiin metsästä lähes yksinomaan lihasvoimalla. Kaukokuljetuksessa konevoimaa sen sijaan käytettiin 1900-luvun alkupuoliskolla jo enemmän, mutta puutavara lastattiin kuljetusvälineisiin ja purettiin niistä vielä useimmiten hartiavoimin. Uitto oli puutavaran tärkein kuljetusmuoto. Pikinytkyt ja höyryhinaajat olivat tulleet jo 1800-luvun loppupuolella yleiseen käyttöön. Suomen itsenäistyttyä nuorta tasavaltaa rakennettiin maa- ja metsätalouden voimin. Puunjalostuslaitoksia perustettiin lisää eri puolille maata lähelle raaka-ainelähteitä tai hyvien kuljetusreittien varteen. Metsätöihin tarvittiin paljon väkeä. Hakkuut ulotettiin yhä kauemmaksi asutuskeskuksista ja vesiväylistä, ja varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomessa järjestettiin suuria savotoita. Miehet lähtivät työn perään kaukaisillekin savotoille. Vuosisadan alussa miehet asuivat suurilla savotoilla itse tekemissään majoissa tai korsuissa ja huolehtivat itse muonituksestaan. Vuonna 1928 annettiin ensimmäinen kämppälaki, joka velvoitti työnantajat rakentamaan majoitusrakennukset ja sisälsi huoltoa koskevia normeja. Vuosien 1939-45 sotien jälkeen Suomi nousi ja eli metsiensä varassa. Ajan iskulauseiksi nousivat metsätöiden rationalisointi ja puulla parempiin päiviin. Suuret hakkuutavoitteet vaativat suuria työmaita ja paljon. Puunkorjuuseen osallistui talven huippusesonkien aikana jopa 300 000 miestä ja 100 000 hevosta. Metsätyömiesten olojen parantamiseen ja hakkuutoiminnan tehokkaampaan organisointiin alettiin kiinnittää vakavaa huomiota. Työnantajan apua tarvittiin etenkin majoituksen ja muonituksen
järjestämisessä miehille ja hevosille. Uusia kämppiä rakennettiin yhtiöiden ja Metsähallituksen maille. Alkoi varsinainen savottakämppien rakentamisboomi. Vuonna 1947 säädetty uusi kämppälaki sisälsi asumisen tasoon vaikuttavia parannuksia. Vielä vuonna 1965 oli toiminnassa noin 3500 kämppää. Viimeinen täysin huollettu kämppä, Sotajoen kämppä Savukoskella, sulki ovensa vuonna 1984. Nopean kehityksen viisi vuosikymmentä Metsätaloutemme on viiden viime vuosikymmenen kuluessa eli väljemmin sanottuna sotien jälkeisenä aikana kaikilta osiltaan muuttunut varmasti enemmän kuin 1900-luvun alkupuolella. Viimeisin 50-vuotiskausi on ollut nimenomaan metsätöiden koneellistamisen aikaa. Moni työlaji on näinä vuosikymmeninä koneellistunut nollasta sataan. Kun puu 1940-luvulla hakattiin ja kuljetettiin metsästä vielä täysin lihasvoimin, on hakkuu tänään 90-prosenttisesti ja metsäkuljetus sataprosenttisesti koneellista. Monet metsänhoidon työlajit ovat tulleet laajamittaisesti mahdollisiksi vasta koneellistamisen myötä. Tämän päivän metsäkoneissa ja puutavara-autoissa käytetään automatiikan, elektroniikan ja tietotekniikan uusimpia ratkaisuja enemmän kuin monissa muissa koneissa. Ensimmäisten metsäkoneiden kehittäjistä tuskin moni osasi aavistaa näin nopeaa kehitystä. Koneellistaminen ja muu rationalisointi ovat vaikuttaneet suuresti metsätalouden parissa työskentelevien ihmisten määrään, tehtävänkuviin ja ammattitaidon vaatimuksiin. Länsi-Euroopassa on 1900-luvun jälkipuoliskon kehitykselle ollut tyypillistä, että puun teollinen käyttö on jatkuvasti lisääntynyt ja muu käyttö, lähinnä polttaminen, on vähentynyt. Suomessa 1950-luvulla raakapuun kokonaiskäyttö oli noin 50 miljoonaa kiintokuutiometriä. Tänään raakapuun kokonaiskäyttö on runsaat 70 miljoonaa m3. Siitä teollinen käyttö on yli 90 % ja muu käyttö (lähinnä kiinteistöjen polttopuu) alle 10 %. Toki puuraaka-aineesta lopultaan käytetään paljon enemmän energiaksi, peräti lähes puolet, kun otetaan huomioon puun toiskertainen käyttö eli metsäteollisuuden sivutuotteiden (sahanpurun, hakkeen ja kuoren) ja metsäjätepuun käyttö. Metsien hoito- ja perusparannustyöt Aikanaan ja vielä koko 1950-luvun metsät uudistettiin tai ne oikeammin sanottuna uudistuivat valtaosin luontaisesti. Tänään runsaan 150 000 hehtaarin vuotuisesta kokonaisuudistusalasta luontaisen uudistamisen osuus on noin neljännes, kylvön osuus myös noin neljännes ja istutuksen noin puolet. Metsänviljelystä kylvö on osittain koneellistettu maanmuokkauskoneeseen kytketyn kylvölaitteen avulla, mutta istutus on vielä lähes pelkästään hartiatyötä. Toki sekin työ on vuosikymmenten kuluessa paljon tehostunut, kun on siirrytty maanmuokkauksen, paakkutaimien ja istutusputken käyttöön. Maanmuokkaus on 1950-luvun muutamasta tuhannesta hehtaarista lisääntynyt nykyiseen 120 000-130 000 hehtaariin vuodessa. Hartiatyönä ei sellaista kehitystä voisi edes kuvitella. Muokkausala on nykyisin hieman suurempi kuin istutus- ja kylvöala, koska osa luontaisenkin uudistamisen alueista äestetään. Metsämaan koneellinen muokkaus oli ensin laikutusta, sittemmin myös syväaurausta, nykyisin se on lähinnä äestystä tai mätästystä. Viisi vuosikymmentä sitten taimikot hoidettiin hartiavoimin vesurilla, nyt työvälineenä on moottorikäyttöinen raivaussaha, ja ensimmäisiä traktorikäyttöisiä raivauskoneita on kokeiltu.
Suomen veden vaivaamien metsämaiden mittava ojitusurakka ajoittui lähinnä 1960- ja 1970- luvuille. Metsäojitusta vauhditti töiden koneellistaminen, ensin suurten oja-aurojen, mutta sittemmin erityisesti traktorikaivurien käyttöön otto. Maamme noin 11 miljoonasta suohehtaarista on ojitettu noin puolet. Hakkuun ja kuljetuksen koneellistamisen myötä alkoi myös metsäteiden rakentaminen. Metsäteiden kokonaismäärä on nyt noin 125 000 kilometriä. Metsäteiden rakentaminen on edistänyt merkittävästi puun korjuun ja kuljetuksen kehittämistä sekä hillinnyt puutavaran hankinnan kustannuksia. Energiapuun hankintakaan ei varmasti olisi taloudellista 1950-luvun tieverkostolla ja metsäkuljetusmatkoilla. Puutavaran hankinta Viisi vuosikymmentä sitten maanviljelijät myivät puunsa pääosin hankintakaupalla eli hakkasivat puut itse ja ajoivat ne tien tai uittoreitin varteen. Metsänomistajat hakkasivat ja kuljettivat myös suuret määrät polttopuuta omiin tarpeisiinsa. Metsänomistuksen siirtyessä yhä enemmän muille kuin maanviljelijöille ja korjuutekniikan kehittyessä puun pystykaupat ja sitä kautta yhtiöiden oma puunkorjuu lisääntyivät. Nyt pystykaupalla myydään ja ostajien työnä korjataan yli 80 % yksityismetsien puusta. Vielä 1950-luvun alussa metsätyöt tehtiin perinteisin käsityövälinein. Moottorisahan tulo 1950- luvulla ja sen käytön yleistyminen noin kymmenessä vuodessa muuttivat ratkaisevasti ihmistyövaltaisen hakkuun luonnetta. Moottorisahaa käytettiin aluksi kaatoon ja katkontaan, ja puut karsittiin vielä kirveellä. Hakkuutyön tuottavuus nousi merkittävästi. Työn tuottavuutta lisäsivät moottorisahojen tekninen kehittyminen ja työmenetelmien kehittäminen, siirtyminen moottorisahakarsintaan ja ns. vajaakarsintaan, kuitupuun pituuden lisääntyminen, silmävarainen katkonta, pöllien siirtelyn vähentäminen sekä aikanaan myös leimikon pystymittaus ja lopulta metsurimittaus. Saman tien työturvallisuutta ja ergonomiaa kehitettiin monella lailla. Ensimmäiset varsinaiset metsätraktorit tulivat työmaille 1950-luvun lopulla, mutta ennen niiden yleistymistä ja rinnan niiden kanssa hevonen korvattiin maataloustraktoreilla. Hevonen lähti metsästä 1960-luvun vuosina. Silloin jopa kolmannes pystykauppojen puusta ja suuri osa hankintapuusta ajettiin tien varteen maataloustraktoreilla. Nyt maataloustraktorilla ei enää ajeta pystykauppojen puuta, mutta hankintapuusta kylläkin noin puolet. Hyvin tärkeitä korjuun rationalisoinnin vaiheita ovat olleet puutavaran kuorinnan siirtäminen metsästä ensin tienvarteen kuorimakoneille ja sittemmin tehtaalle. 1960-luvun vaihteessa kuitupuiden kuorinnasta 95 % tehtiin käsin metsässä ja vain 6 % koneella varastoilla ja tehtailla. Tukeista tuli kuorellisina sahalaitoksille vuonna 1960 noin 70 % ja 1974 jo 100 %. Metsätöiden rationalisointia ovat edistäneet myös siirtyminen kappale- ja pinomittauksesta pystymittauksen kautta konemittaukseen ja mittaukseen tehtaalla. 1960-luvulla metsätraktorit tulivat vauhdilla Suomen metsiin. Kokorunko-laahusjuontomenetelmät yleistyivätkin muutamaksi vuodeksi. Mekaaniset ja hydrauliset nivelpuomikuormaimet mahdollistivat kuitenkin osaltaan 1960- ja 1970-lukujen vaihteeseen tultaessa vähitellen siirtymisen tavaralajimenetelmään. Metsurien oli kuitenkin edelleen kasattava kuitupuu ajouran varteen ja suunnatulla kaadolla saatava tukkirungot työkoneiden ulottuville.
Metsäyhtiöiden ja metsähallituksen työmailla konetyö korvasi nopeaan tahtiin mies- ja hevostyön, mutta vielä pitkään 1960-luvulle ja aina 1970-luvun alkuun perinteisetkin miestyövaltaiset menetelmät olivat käytössä. Maatilametsissä kehitys kulki isännänlinjalla hitaammin. Ylöjärveläinen Sakari Pinomäki kehitti vuonna 1960-luvun lopulla Suomen ensimmäisen hakkuukoneen, Pika 50 -prosessorin, ja muutama vuosi sen jälkeen Pika 75 -harvesterin. Joensuulainen Sakari Mononen rakensi 1980-luvun alussa maailman ensimmäinen kuormainprosessorin FINKOn. Siitä kehittyivät kuormainharvesterit (yksioteharvesterit). Kuormainharvesterit sivuuttivat melko nopeasti entiset suuret prosessorit ja harvesterit. Metsäkoneiden koot olivat jo jonkin verran pienentyneet mm. ympäristökysymysten takia. Hakkuun koneellistuminen on ollut erityisen nopeata 1980-luvun puolivälistä lähtien. Runsaan kymmenen vuoden aikana harvestereiden määrä nousi noin 200:sta noin 1 400:aan, ja koneellisen hakkuun osuus teollisuuden ja Metsähallituksen puunkorjuussa nousi 20 prosentista yli 90 prosenttiin. Kuormainharvesterit (yksioteharvesterit) syrjäyttivät muun tyyppiset hakkuukoneet 1980-luvulta lähtien. Puun korjuussa ja kuljetuksessa on nykyisin käytössä noin 1 500 hakkuukonetta, 1 600 metsätraktoria ja 1 400 puutavara-autoa. Metsätraktoreiden ja puutavara-autojen lukumäärä on jonkin verran laskenut 1980-luvun alkupuolen määristä. Korjuun koneellistumisen myötä Suomeen syntyi maailman kärkeen sijoittuva metsäkoneteollisuus, joka perustuu pohjoismaiseen tavaralajimenetelmään. Vaikka kaksi kolmesta suuresta suomalaisesta metsäkoneiden valmistajasta nyttemmin onkin siirtynyt ulkomaisten yritysten omistukseen, alan osaaminen ja koneiden valmistus ovat vielä vahvasti Suomessa. Sotien jälkeen valtaosa puutavarasta vietiin tehtaille vesitse. Suomessa lasketaan olleen uiton käytössä enimmillään peräti 50 000 kilometriä erilaisia vesiväyliä, puroja, jokia, järviä, kanavia ja rannikkovesiä. Puuta alettiin kuljettaa autolla jo ennen sotia, mutta vasta 1960-luvulla puun autokuljetus ohitti uiton tehtaille tulleina määrinä. Puutavaraa uitetaan enää vain Saimaan ja Kymijoen vesistöissä. Rautatiekuljetuksen osuus on pysynyt vuosikymmeniä 15 %:n tasolla. Tänään autoilla kuljetetaan noin 80 %, rautateitse noin 15 % ja uittaen vajaat viisi prosenttia tehtaille tulevasta puutavarasta. Kaikkien kuljetusmuotojen tekniikka on vuosikymmenten kuluessa kehittynyt paljon. Rakennemuutoksia Metsä- ja puutalouden alalla on viiden viime vuosikymmenen aikana tapahtunut valtavan paljon toimialarationalisointia ja organisaatiomuutoksia niin valtion metsätalouden, metsäteollisuuden kuin yksityismetsätaloudenkin sektorilla, samoin alan etujärjestöjen piirissä. Samoin metsien käsittelyohjeisiin ja käyttötapoihin on tullut muutoksia. Metsäteollisuus ja sen tuotanto on kasvanut voimakkaasti. Suomen sahatavaran tuotanto on viidessä vuosikymmenessä kaksinkertaistunut ja vanerin tuotanto yli kolminkertaistunut, mutta erityisen paljon ovat lisääntyneet puumassan tuotanto, joka on noin nelinkertaistunut, ja paperin tuotanto, joka on tänä aikana jopa kymmenkertaistunut. Papereista on erityisesti kasvanut aikakauslehti- ja hienopapereiden tuotanto.
Hehtaareina, kuutiometreinä tai kappaleina ilmaistavien kehityslukujen ohella on tietenkin tapahtunut monenlaista muuta kehitystä. Lainsäädäntöä on aika ajoin uudistettu, metsäntutkimus on kehittynyt, metsätalouden suunnittelu- ja rahoitusohjelmia on kehitelty, metsäverotus on muuttunut, puutavaralajien mitta- ja laatuvaatimuksen ovat muuttuneet ja niin edelleen. Metsäympäristön hoito ja metsien monimuotoisuuden vaaliminen on sisällytetty uusittuihin metsälakeihin ja metsien käsittelyohjeisiin ja ne ovat tänään myös osa metsien käsittelyn arkea. Miten viiden vuosikymmenen kehitys on vaikuttanut mukana olleiden toimijoiden työhön ja elämään? Metsähistorian Seura toteutti Metsämiesten Säätiön tuella vuosina 1999-2002 laajan haastattelututkimuksen Metsäammatit metsätalouden murroksessa. Tutkimuksessa haastateltiin pitkälti toista tuhatta metsäalan erilaisissa tehtävissä toiminutta tai toimivaa henkilöä. Haastatteluaineistojen pohjalta on käynnistetty kolme väitöskirjatyötä ja muita selvityksiä. Samanaikaisesti on Metsämuseo Luston toteuttamassa Koneellisen metsätalouden tallennushankkeessa haastateltu lähes sata koneellisen metsätalouden parissa toiminutta tai toimivaa henkilöä. Näiden aineistojen analyysit antavat varmasti aikanaan mielenkiintoista tietoa siitä, miten ihmiset ovat ammattiryhminä ja yksilöinä sopeutuneet tai joutuneet sopeutumaan kehityksen tuomiin haasteisiin ja metsätalouden muutoksiin.