NINO ROTA (1911-1979)

NINO ROTA (1911-1979) is best remembered for his collaboration with Federico Fellini the film director, but he in fact put his cinematic skills to good use in more than 150 films in the course of his career. The first was in 1933, and from then onwards he adapted his scores to suit the needs of such directors as Franco Zeffirelli, Luchino Visconti, King Vidor, Sergei Bondartshuk and Lina Wertmüller, and the Godfather trilogy of Oscar winner Francis Ford Coppola. Born into a musical family in Milan, Rota spent the years 1923 25 studying in Milan with the conservative Ildebrando Pizzetti and 1926 29 in Rome as a pupil of the modernist-oriented Alfredo Casella. At the age of 12 he made a considerable stir with his oratorio The Childhood of St John the Baptist and won the friendship of Stravinsky. On the recommendation of Arturo Toscanini he travelled to the United States in 1929 to study composition with Rosario Scalero and orchestral conducting with Fritz Reiner at the Curtis Institute, Philadelphia. Back home again, he became director of the Bari Conservatory, a post he held for over three decades. In Italy, Rota won a reputation first as a composer of serious music, operas, symphonies and concertos. Many of them reflected the Baroque revival and Neoclassical techniques. His doctoral dissertation was about the Renaissance composer Gioseffo Zarlino, but he also experimented with modernist techniques such as dodecaphony in his own compositions. - 2 - The music of Rota is characterised by numerous allusions to and borrowings from his own and others works. In his film scores these were often used to underline the significance of nostalgia, optimism and humanism as opposed to the desolation and cynicism of the rest of the score (cf. La Dolce Vita, 8 and ½, Juliet of the Spirits). When I am at the piano, and I look for inspiration for my music, it may be that I am, due to my own nature, happy. But, as a man, how can one be happy amongst the unhappiness of others? This is an everlasting argument. If I could make everyone around me experience a moment of happiness, I would do everything I possibly could. This is my sentiment, the feeling which shapes my music, he once said. Federico Fellini described his friend s imagination as geometric : Rota did not need to see shots from the films in order to comment on them in his music. His art was not basically old-fashioned, nor did it seek to escape reality. Instead it sought to foster beauty and happiness, rather as the films of Jacques Tati or Aki Kaurismäki document vanishing worlds and human types. Nino Rota composed four piano concertos but did not deem the early, undated one in C major worthy of an opus number. The Concerto soirée of 1963 is most clearly akin to his music for the silver screen, but he was not above cinematographic thinking in the others, either. The Concerto in C Major to which Rota did give an opus number was composed in 1959 60 and is dedicated to his friend the legendary pianist Arturo Benedetti Michelangeli. He also wrote cadenzas for Haydn s Piano Concerto Hob. XVIII:4 for Michelangeli

to play. Stylistically the C Major Concerto operates on the Stravinsky-Poulenc axis, and in places calls to mind the cut technique used by Shostakovich in his First Piano Concerto. The skilfully-applied classical construction makes this concerto rich in materials one of Rota s most suitable compositions for concert-hall performance. The innocent-sounding piano theme that sets the first movement (Allegro moderato e cantabile) in motion is soon pursued by an impish, darting subject that at the same time confirms the concerto s virtuosic dimension. Moods and scenes follow fast upon one another, but the piano theme heard at the beginning, or parts of it, keep bubbling to the surface. The movement also has a pungent, gloomy aspect, and dream-like strains that become more pronounced in the solo cadenza. The closing scene is a whirlwind tour de force. The second movement is a little aria with variations. The singing Andantino cantabile theme is presented first on the woodwinds, and then by the piano with marked simplicity. The variations pick out mischievous and virtuosic elements of the previous movement, and ward off all attempts at romantic daydreaming. The logic of dreams seems to intrude here, too, and the unexpected and kaleidoscopic twists in the music only subside in the conciliatory closing scene. The finale (Allegro non troppo) romps headlong into action, and the chaotic crowd scenes of Fellini movies seem never far away. Here again the piano finds time for some intimate dream-like visions that undermine the sense of reality. The rich, Baroque-style solo cadenza binds the various elements together, but the energy, the recognisably Italian vitality that flows throughout the work has the last word. The Piano Concerto in E Minor, Piccolo mondo antico, was the last work Rota ever wrote, in 1978. It is broader and more epic than its predecessors, like a retrospective of the past. The subtitle The Little Ancient World suggests nostalgia and reminiscence, but it may also be an allusion to the historical drama Piccolo mondo antico directed by Mario Soldati in 1941, for which Rota did not write the music. The music has a distinctly personal flavour, and Rota was still able to be the soloist at the premiere performance in December 1978. The sizeable opening movement (Allegro tranquillo) delves deeper than the previous concertos, echoing the passions of the great Romantics such as Schumann and Rachmaninov in the orchestral and solo writing. The instruction tranquillo places these emotions at a distance. Meanwhile, the music seems to explore the temporal dimension via the piano s traditional virtuoso role. A dinosaur such as this must have been a strange apparition in the concert halls of 1978, but despite its nostalgia, the music does not seem conservative or constrained in the postmodern sense. Rather, it looks fervently ahead. The division of labour between soloist and orchestra relies on the Romantic idea of reciprocity, as does the symphonically-developed wavelike motion that, in the short final statement to the opening movement seems to be deliberately cut short. The slow movement (Andante sostenuto) wallows in deep melancholy, and the wistful undercurrent is - 3 -

reflected in the way the orchestra is handled. The sunny middle section in A major provides a lighter contrast, until the piano reverts to the ponderous overall mood. Rota varies and dramatises his heavy-hearted theme, building up to an almost desperate climax before ending on a note of comfort. The briskly extrovert finale (Allegro) is again a masterly celebration of vigour and joie de vivre. The highlycharged sprints are offset by sentimental deviations above all a serene, singing second theme (Calmo e cantabile). These further collide in the final, majestic climax, after which the music dashes for the finishing line with insuppressible bravura. - 4 - Antti Häyrynen Translation Susan Sinisalo JANNE MERTANEN (b. 1967) has become known primarily as a Chopin interpreter, and his repertoire does indeed cover almost all the piano music by this composer. He began his formal training with Matti Haapasalo at the Joensuu Music Institute 1982 86 and in masterclasses with Bruno Rigutto and in Zurich with Verena Pfenninger. He spent 1986 92 at the Sibelius Academy in Helsinki, where his teachers included Erik T. Tawaststjerna and Dmitri Bashkirov, before completing his studies with Lazar Berman at the Accademia Pianistica in Imola, Italy in 1993 95. Mertanen caught the attention of the musical public at large in 1992 on winning the International Chopin Competition in Darmstadt, Germany. This was followed in the same year by victory in the Nyborg Nordic Competition. He has appeared with German, Scandinavian and most of the Finnish orchestras. His recitals have taken him around Europe and to Japan (including the Casals Hall in Tokyo), and he made his Wigmore Hall debut in London in October 1994 with a programme of works by Chopin. In recent years Mertanen has had concerts in Australia, Canada and the USA. Young Artist of the 1st Espoo International Piano Festival in May 1991, Janne Mertanen has recorded music by Chopin, Beethoven, Glinka, Satie, Sibelius, Kokkonen and others. His first disc, a Chopin Recital, was released in 1994. Two subsequent discs, Chopin Nocturnes vol 1-2, won prizes in the 6th International Record Competition Grand Prix du Disque Frédéric Chopin 2005 in Warsaw. More information: www.jannemertanen.com

Photo: Kirsi Koskinen

The Tampere Philharmonic Orchestra, comprising 97 musicians, is one of Scandinavia s foremost symphony orchestras. Hannu Lintu assumed the post of Artistic Director in autumn 2009. The TPO has its home at Tampere Hall, the biggest concert hall in Finland. The orchestra offers a symphony and a chamber music series, performs as resident opera and ballet orchestra and plays regularly at the Tampere Biennale contemporary music festival. Educational projects and other events for young listeners are a major commitment of the orchestra. It has so far been on tour to Scandinavia, Estonia, the UK, Germany, the Netherlands, Spain and the US. So far over 40 recordings have been launched on international markets. Many of the releases have received excellent reviews and several awards, such as the Cannes Classical Disc of the Year 2004 Award and altogether five Cannes Classical Awards. In spring 2007 the CD of Jukka Tiensuu s music received Finland s first classical Emma Award. The Tampere Philharmonic Orchestra s history dates from the year 1930. Since 1947 the orchestra has been maintained by the City of Tampere. Hannu Lintu was preceded as conductor by John Storgårds, Eri Klas, Tuomas Hannikainen, Leonid Grin, Ari Rasilainen, Atso Almila, Paavo Rautio, Juhani Raiskinen and Eero Kosonen. - 6 - Photo: Sini Pennanen Born in Finland, Hannu Lintu began his musical studies with the cello and piano at the Sibelius Academy before moving on to study conducting with Jorma Panula. He participated in masterclasses with Myung Whun Chung at the Accademia Chigiana in Italy and in 1994 won the Nordic Conducting Competition in Bergen. Lintu assumed the position of Artistic Director and Chief Conductor of the Tampere Philharmonic Orchestra from September 2009. Previously he had held Artistic Director positions with the Helsingborg Symphony Orchestra (2002 2005) and the Turku Philharmonic Orchestra (1998 2001). He is a regular guest conductor of the Finnish Radio Symphony and of the Avanti! Chamber Orchestra in Finland, where he was Artistic Director of Avanti s 2005 Summer Sounds Festival, reinforcing his strong commitment to contemporary music. He began as Principal Guest Conductor of the RTÉ National Symphony Orchestra in autumn 2010. More information: www.hannulintu.fi

NINO ROTA (1911-1979) muistetaan parhaiten yhteistyöstään elokuvaohjaaja Federico Fellinin kanssa, mutta säveltäjä hyödynsi kinemaattisia taitojaan uransa aikana yli 150 elokuvassa vuodesta 1933 alkaen. Rota muunteli taidettaan valkokankaalla mm. Franco Zeffirellin, Luchino Viscontin, King Vidorin, Sergei Bondartshukin, Lina Wertmüllerin ja Oscar-palkitusti Francis Ford Coppolan Kummisetä -trilogian tarpeisiin. Rota syntyi musikaaliseen perheeseen Milanossa ja opiskeli vuosina 1923 25 Milanon konservatoriossa konservatiivisen Ildebrando Pizzettin johdolla sekä Roomassa 1926 29 modernistisesti suuntautuneen Alfredo Casellan oppilaana. Rota debytoi säveltäjänä suurta huomiota herättäen 12-vuotiaana oratoriolla Johannes Kastajan lapsuus ja saavutti mm. Igor Stravinskyn ystävyyden. Kapellimestari Arturo Toscaninin suosituksesta Rota matkusti vuonna 1929 Yhdysvaltoihin opiskelemaan Philadelphian Curtisinstituuttiin sävellystä Rosario Scaleron ja orkesterinjohtoa Fritz Reinerin johdolla. Sieltä palattuaan hän toimi yli kolme vuosikymmentä Barin konservatorion johtajana. Italiassa Rota saavutti mainetta ensin taidesävellyksillään, oopperoilla, sinfonioilla ja konsertoilla. Monet hänen teoksistaan kuvastivat barokkimusiikin uutta nousua ja uusklassistisia tekniikoita. Rota teki väitöskirjan renessanssisäveltäjä Gioseffo Zarlinosta, mutta tarpeen tullen hän kokeili sävellyksissään myös modernistisia tekniikoita, kuten dodekafoniaa. Rotan musiikille ovat luonteenomaisia runsaat viitteet sekä lainaukset omista ja muiden teoksista. Elokuvissa Rotan musiikin viiteherkkyys korosti usein nostalgian, optimismin ja humanismin merkitystä muun ilmaisun raadollisuutta ja kyynisyyttä (vrt. Dolce vita, 8 ja ½, Giulietta ja viettelykset) vastaan. Kun sävellän pianolla, tunnen itseni usein iloiseksi; mutta ja tämä on ikuinen ongelma kuinka voin olla iloinen muiden ollessa onnettomia. Teen kaikkeni antaakseni jokaiselle hetken onnea. Se on musiikkini sydän, kertoi Rota. Federico Fellini luonnehti ystävänsä mielikuvitusta geometriseksi : Rotan ei tarvinnut nähdä otoksia filmistä voidakseen kommentoida musiikillaan kohtauksia. Hänen taiteensa ei ollut perusluonteeltaan vanhoillista tai todellisuuspakoista, vaan pyrki säilyttämään kauneutta ja onnea samaan tapaan kuin Jacques Tatin tai Aki Kaurismäen elokuvat dokumentoivat katoavia ympäristöjä ja ihmistyyppejä. Nino Rota sävelsi neljä pianokonserttoa, joista varhaista ja ajoittamatonta C-duuri-konserttoa hän ei huolinut teosluetteloonsa. Concerto soirée vuodelta 1963 liittyy aiheiltaan selvimmin Rotan elokuvamusiikkiin, mutta muistakaan konsertoista ei elokuvallista ajattelua ole kielletty. Teosluetteloon päätynyt pianokonsertto C-duuri valmistui vuosina 1959 60 ja se on omistettu pianistilegenda Arturo Benedetti Michelangelille, joka kuului Rotan ystäviin hän sävelsi Benedetti Michelangelille myös kadenssit Haydnin pianokonserttoon Hob. XVIII:4. C-duuri-konsertto liikkuu tyyliltään Stravinsky-Poulenc-akselilla, - 7 -

muistuttaen paikoin myös Šostakovitšin ensimmäisen pianokonserton leikkaustekniikasta. Taitavasti sovellettu klassistinen rakenne tekee moniaineksisesta konsertosta yhden Rotan nasevimmista konserttisävellyksistä. Ensimmäisen osan (Allegro moderato e cantabile) käynnistävä viattoman kuuloinen pianoteema saa kohta peräänsä ilkikurisesti vilistävän aiheen, joka samalla varmistaa teoksen virtuoosisen ulottuvuuden. Tunnelmat ja kohtaukset vaihtuvat tiuhaan, mutta alussa kuultu pääteema tai sen osat pulpahtavat pintaan tuon tuosta. Osalla on myös kirpeä ja synkkä puolensa, sekä unenomaiset sävynsä, jotka korostuvat pianon soolokadenssissa. Loppukohtaus rakentuu kiihkeäksi taituripyörteeksi. Toinen osa on pikku aaria muunnelmineen (Arietta con variazioni). Laulavan aiheen (Andantino cantabile) esittelevät ensin puupuhaltimet ja sitten piano korostetun yksinkertaisesti. Seuraavat variaatiot nostavat esiin edeltävän osan ilkikurisia ja virtuoosisia aineksia, ja torjuvat musiikin yritykset retkahtaa romanttiseen haaveellisuuteen. Unien logiikka tuntuu tunkeutuvan tännekin ja musiikin yllättävät käänteet ja kaleidoskooppimainen vaihtelu rauhoittuvat vasta sovinnollisessa päätöskohtauksessa. Finaali (Allegro non troppo) kirmaa päistikkaisen päättäväisenä, eivätkä Fellinin elokuvien kaoottiset joukkokohtaukset karkaa kauas ajatuksista. Täälläkin piano saa sijaa intiimeille uninäyille, jotka saavat teoksen todellisuuden häälymään. Barokkisen rikas soolokadenssi nivoo eri aineksia yhteen, mutta viimeisen sanan saa teoksen läpi virtaava taiturillinen liike-energia, tunnistettavasti italialainen elinvoima. - 8 - Pianokonsertto e-molli, lisänimeltään Piccolo mondo antico, oli Rotan viimeinen teos vuodelta 1978. Se on edeltäjiään laajempi ja eeppisempi, kuin mennyttä aikaa kertaava. Alaotsikon Pieni mennyt maailma viittaa suoraan nostalgisiin ja muisteleviin lähtökohtiin, mutta se voi olla myös viite samannimiseen Italiassa kuuluisaan elokuvaan, Mario Soldatin vuonna 1941 ohjaamaan historialliseen draamaan, johon Rota ei säveltänyt musiikkia. Musiikilla on voimakkaasti henkilökohtainen luonne ja Rota ennätti toimia teoksen kantaesityksen solistina joulukuussa 1978. Mittava avausosa (Allegro tranquillo) hakee kaikupohjaa syvemmältä kuin aikaisemmat konsertot. Orkesterissa ja soolosatsissa vyöryvät suurten romantikkojen, kuten Schumannin ja Rahmaninovin, intohimot. Osan tranquillo-merkintä ( rauhallisesti ) luo noihin tunteisiin etäisyyttä, samalla kun musiikki tuntuu luotaavan ajallista perspektiiviä pianon perinteisen taituriroolin kautta. Vuonna 1978 tällainen dinosaurus tuntui konserttisalissa varmasti oudolta ilmestykseltä, mutta nostalgisuudestaan huolimatta musiikki ei tunnu konservatiiviselta tai postmodernisti rajatulta, vaan palavasti eteenpäin suuntautuvalta. Solistin ja orkesterin tehtävänjako nojaa romanttiseen vastavuoroisuuteen, samoin sinfonisesti kehittelevä aaltoliike, joka avausosan lyhyessä loppukaneetissa tuntuu jäävän tarkoituksella kesken. Hidas osa (Andante sostenuto) vaipuu syvälle melankoliaan ja musiikin slaavilainen vire kuvastuu orkesterin käsittelystä. Valoisa välitaite A-duurissa toimii kepeämpänä kontrastina, mutta pianon soolo

tuo takaisin raskasmielisen päätaitteen. Rota muuntelee ja dramatisoi surullista aihettaan, joka kohoaa miltei epätoivoisesti soivaan huipennukseen, mutta vetäytyy lopussa lohduttaviin sävyihin. Reippaasti ulospäin suuntautunut finaali (Allegro) on tässäkin tapauksessa taiturillinen elinvoiman ja elämäntahdon ylistys. Latautunutta syöksyilyä kompensoivat tunteikkaat poikkeamat, ennen muuta uljaasti laulava sivuteema (Calmo e cantabile). Ne törmäävät vielä solistin ja orkesterin viimeisessä majesteetillisessa huipennuksessa, jonka jälkeen musiikki pyrähtää loppuun vastustamattomalla bravuurilla. Antti Häyrynen JANNE MERTANEN (s. 1967) on tullut tunnetuksi erityisesti Chopin-pianistina. Hänen ohjelmistonsa käsittääkin säveltäjän pianomusiikkituotannon jokseenkin kokonaan. Janne Mertanen aloitti pianonsoiton 12-vuotiaana opettajanaan Sakari Vilpponen. Hän jatkoi opintojaan Joensuun konservatoriossa vuosina 1982 86 Matti Haapasalon johdolla. Vuosina 1986 92 Mertanen opiskeli Sibelius-Akatemiassa Erik. T. Tawaststjernan oppilaana sekä vuosina 1990 91 Dmitri Bashkirovin oppilaana. Lazar Bermanin johdolla Mertanen viimeisteli opintonsa 1993 95 Accademia Pianisticassa, Imolassa Italiassa. Yleiseen tietoisuuteen Mertanen ponnahti voittamalla kansainvälisen Chopin-kilpailun Darmstadtissa 1992. Toista palkintoa ei tuolloin jaettu lainkaan. Samana vuonna tuli voitto myös Nyborgin pohjoismaisessa kilpailussa. Mertanen on esiintynyt useimpien suomalaisten orkestereiden solistina. Hänellä on ollut kiinnityksiä myös saksalaisten ja pohjoismaisten orkestereiden solistina. Omia konsertteja Mertasella on ollut eri puolilla Eurooppaa. Hän on konsertoinut Euroopan ulkopuolella Japanissa (mm. Tokio Casals Hall) ja viime vuosina Mertanen on esiintynyt Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Mertanen on myös esiintynyt useilla suomalaisilla ja ulkomaisilla musiikkifestivaaleilla sekä Chopinfestivaaleilla. Maalikuussa 2010 hän debytoi Etelä- Amerikassa esiintyen Ira Levinin johtaman Orchestra of the National Theater of Brazil in Schumannin pianokonserton solistina. Janne Mertanen oli Espoon Kansainvälisen Pianoviikon nuori taiteilija 1991. Mertanen on levyttänyt mm. Chopinin, Beethovenin, Glinkan, Satien, Sibeliuksen ja Kokkosen musiikkia. Mertasen ensilevy Chopin Recital ilmestyi 1994. Mertasen kaksi levyä, Chopin Nocturnes vol 1-2 palkittiin Grand Prix du Disque Frédéric Chopin 2005 -levykilpailussa Varsovassa. Lisätietoa: www.jannemertanen.com - 9 -

Tampere Filharmonia on 97 muusikon vahvuudellaan ainoa täysimittainen sinfoniaorkesteri pääkaupungin ulkopuolella. Orkesterin taiteellisena johtajana aloitti elokuussa 2009 Hannu Lintu. Orkesteri toimii Suomen suurimmassa konserttisalissa Tampere-talossa. Sinfoniakonserttien lisäksi Tampere Filharmonialla on oma kamarimusiikkisarja, se soittaa oopperaa ja balettia vuosittain ja konsertoi Tampere Biennalessa. Orkesteri tunnetaan lapsille ja nuorille suunnatun musiikkikasvatustoiminnan edelläkävijänä, jolla on Suomen ensimmäinen orkesterin nuorisoklubi. Vierailuja on tehty Pohjoismaihin, Viroon, Englantiin, Saksaan, Hollantiin, Espanjaan ja Yhdysvaltoihin. Orkesterilla on yli 40 levytystä, ne ovat keränneet tunnustusta ja useita palkintoja, mm. viisi Cannes Classical Award -palkintoa. Vasksin toisen sinfonian levytys sai Cannes Classical Disc of the Year 2004 -pääpalkinnon ja Tiensuu-levy keväällä 2007 ensi kertaa jaetun klassisen musiikin Emma-palkinnon. Tampere Filharmonian historia alkaa vuodesta 1930. 1947 se kunnallistettiin Tampereen kaupunginorkesteriksi ja 2002 nimi vaihtui Tampere Filharmoniaksi. Orkesterin edellisistä johtajista mainittakoon John Storgårds, Eri Klas, Tuomas Hannikainen, Leonid Grin, Ari Rasilainen, Atso Almila, Paavo Rautio, Juhani Raiskinen ja Eero Kosonen. - 10 - Hannu Lintu on opiskellut pianon- ja sellonsoittoa ensin Turun Konservatoriossa ja myöhemmin Sibelius- Akatemiassa, jossa hän aloitti vuonna 1992 opinnot myös kapellimestariluokalla opettajinaan Jorma Panula, Eri Klas ja Ilja Musin. Lintu on täydentänyt opintojaan muun muassa Sienan kesäakatemiassa Myung Whun Chungin johdolla. Hän voitti Pohjoismaiset kapellimestarikilpailut 1994 ja valmistui Sibelius- Akatemiasta keväällä 1996. Vuosina 1998 2001 Lintu työskenteli Turun kaupunginorkesterin ylikapellimestarina. Tätä seurasi kolmivuotinen kiinnitys Helsingborgin sinfoniaorkesterin taiteelliseksi johtajaksi 2002 2005. Elokuussa 2009 hän aloitti työnsä Tampere Filharmonian taiteellisena johtajana. Lintu työskentelee säännöllisesti myös Avanti!- kamariorkesterin kanssa ja toimi vuonna 2005 Avantin Suvisoitto-festivaalin taiteellisena johtajana. Hän on levyttänyt useille levymerkeille. Hannu Lintu aloitti Irlannin RTÉ National Symphony Orchestran päävierailijana syksyllä 2010. Photo: Heikki Tuuli Lisätietoa: www.hannulintu.fi

PIANO RECORDED AT PRODUCED, ENGINEERED AND EDITED BY PIANO TECHNICIAN SACD MIX COVER & GRAPHIC DESIGN EXECUTIVE PRODUCER Steinway no 556071 Tampere Hall, Main Auditorium on 17-19 August 2009 Simon Fox-Gál Arto Yliaho Classic Sound Ltd., London Simo Ruottinen Timo Ruottinen We thank the Finnish Performing Music Promotion Centre (ESEK) for supporting this CD recording.