ARVIOMUISTIO DIREKTIIVIN 2014/62/EU EDELLYTTÄMISTÄ TOIMENPITEISTÄ. Johdanto

Lainvalmisteluosasto LsN Jussi Matikkala MUISTIO OM 1/41/2015 8.6.2015 ARVIOMUISTIO DIREKTIIVIN 2014/62/EU EDELLYTTÄMISTÄ TOIMENPITEISTÄ Johdanto Toukokuun 15 päivänä 2014 annettiin Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/62/EU euron ja muiden valuuttojen suojaamisesta rahanväärennykseltä rikosoikeuden keinoin ja neuvoston puitepäätöksen 2000/383/YOS eli rahanväärennyksen estämiseksi annettavan suojan vahvistamisesta rikosoikeudellisten ja muiden seuraamusten avulla euron käyttöönoton yhteydessä 29.5.2000 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2000/383/YOS (puitepäätös) korvaamisesta. Direktiivi on tullut voimaan 21.5.2014. Direktiivin 14 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 23 päivänä toukokuuta 2016. Tässä arviomuistiossa tarkastellaan sitä, mitä sääntelytoimenpiteitä direktiivi voi Suomessa edellyttää. Rikoslakiin (39/1889) otettiin jo alun perin raharikoksia koskeva 37 luku, jossa säädettiin rahanväärennysrikoksista. Suomi liittyi vuodelta 1929 olevaan väärän rahan valmistamisen vastustamiseksi tehtyyn Geneven yleissopimukseen (SopS 47/1936, yleissopimus) ja siihen liittyvään pöytäkirjaan. Rahanväärennystä koskeviin rikoslain säännöksiin tehtiin sopimuksen edellyttämiä tarkistuksia (176/1932). Geneven yleissopimus on keskeinen rahanväärennystä koskeva kansainvälinen instrumentti. Rahanväärennysrikokset ovat rikoslain 1 luvun 7 :ssä tarkoitettuja kansainvälisiä rikoksia. Rahanväärennystä koskevat säännökset uudistettiin kokonaisuudessaan rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa (769/1990). Uudistuksessa rahanväärennystä koskevat rikokset otettiin uuteen maksuvälinerikoksia koskevaan rikoslain 37 lukuun. Siihen otettiin säännökset rahanväärennyksestä (1 ), törkeästä rahanväärennyksestä (2 ), lievästä rahanväärennyksestä (3 ), rahanväärennyksen valmistelusta (4 ), väärän rahan käytöstä (5 ), väärän rahan hallussapidosta (6 ) ja rahajäljitelmän levityksestä (7 ). Lisäksi 12 :n 1 momentin 1 kohtaan otettiin rahan määritelmä. Euroopan unionin neuvosto antoi 28 päivänä toukokuuta 1999 päätöslauselman rahanväärennyksen estämiseksi annettavan rikosoikeudellisen suojan vahvistamisesta euron käyttöönoton yhteydessä (EYVL N:o C 171, 18.6.1999). Päätöslauselmassa neuvosto kehotti jäsenvaltioita kiireellisesti varmistamaan, että ennen 1.1.2002 tehdyt, tulevia euroseteleitä ja metallirahoja koskevat, vuoden 1929 yleissopimuksen 3 artiklassa tarkoitetut teot ovat rangaistavia. Eurosetelit ja metallirahat otettiin

2(34) käyttöön 1.1.2002. Oikeudelliselta sitovuudeltaan päätöslauselma oli suositus. Vastaava määräys sisältyi sittemmin myös rahanväärennyspuitepäätöksen 5 artiklan a kohtaan. Hallituksen esityksen 154/1999 vp pohjalta rikoslain 37 luvun 12 :ään otettiin uusi 3 momentti (298/2000), jonka mukaan mitä tässä luvussa säädetään rahasta, sovelletaan seteleihin ja metallirahoihin myös ennen niiden liikkeelle laskua. Muutoksella haluttiin siis varmistaa, että euroseteleillä ja metallirahoilla olisi rikosoikeudellinen suoja jo ennen kuin niillä on laillisen maksuvälineen asema. Puitepäätöksen toimeenpanon yhteydessä rikoslain sääntelyyn tehtiin eräitä muutoksia (laki 369/2001). Rahanväärennyksen ja rahanväärennyksen valmistelun tunnusmerkistöjä täydennettiin. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ulotettiin rahanväärennykseen, törkeään rahanväärennykseen, lievään rahanväärennykseen, rahanväärennyksen valmisteluun ja väärän rahan käyttöön. Myös oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytyksiä koskevaa rikoslain 9 luvun 2 :ää täydennettiin. Lisäksi rikoslain 1 luvun 7 :n soveltamisesta annetun asetuksen 1 :n 1 momentin 1 kohtaa täydennettiin maininnalla puitepäätöksen 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta euroa koskevasta rahanväärennyksestä (370/2001). Puitepäätöksellä 2001/888/YOS puitepäätöstä muutettiin lisäämällä siihen rikoksen uusimista koskeva 9 a artikla, jonka mukaan kunkin jäsenvaltion on hyväksyttävä rikoksen uusimisen periaate kansallisessa lainsäädännössään voimassa olevin edellytyksin ja tunnustettava samoin edellytyksin, että toisen jäsenvaltion jostakin puitepäätöksen 3 5 artiklassa tai yleissopimuksen 3 artiklassa tarkoitetusta rikoksesta antamat lopulliset tuomiot aiheuttavat sen, että kyse on tällaisesta rikoksen uusimisesta siitä riippumatta, minkä rahan väärentämisestä on kyse. Tämän ei katsottu edellyttävän lainsäädännön muutoksia. Rahanväärennyspuitepäätöksen edellyttämät sääntelytoimet toteutettiin siis rikoslain muuttamista koskevalla lailla 369/2001 ja rikoslain 1 luvun 7 :n soveltamisesta annetun asetuksen muutoksella (370/2001). Voidaan lähteä siitä, että oikeustila on tehtyjen säädösmuutosten johdosta rahanväärennyspuitepäätöksessä edellytettyä vastaava. Rahanväärennysdirektiivillä korvataan rahanväärennyspuitepäätös. On näin ollen arvioitava, miltä osin direktiivi eroaa puitepäätöksestä, ja mikä merkitys näillä muutoksilla on kotimaisen sääntelyn kannalta. On kiinnitettävä huomiota siihen, että eurooppalaiset instrumentit on laadittu siten, että ne sopivat yhteen ja täydentävät Geneven yleissopimusta. Puitepäätöksen 2 artiklassa oli nimenomainen säännös suhteesta Geneven sopimukseen. Artiklan 1 kohdan mukaan puitepäätöksen tavoitteena oli täydentää yleissopimuksen määräyksiä ja helpottaa niiden soveltamista jäsenvaltioissa. Jäsenvaltiot, jotka eivät vielä olleet liittyneet yleissopimukseen, sitoutuivat artiklan 2 kohdan mukaan liittymään siihen. Artiklan 3 kohdan mukaan yleissopimuksen velvoitteet säilyivät muuttumattomina. Direktiivissä vastaavaa artiklaa ei enää ole, mutta johdantokappaleessa 7 todetaan, että tällä direktiivillä täydennetään Geneven sopimuksen määräyksiä ja helpotetaan sen soveltamista jäsenvaltioissa. Siksi on johdantokappaleen mukaan tärkeää, että osapuolet ovat Geneven yleissopimuksen osapuolia. Yleissopimuksen velvoitteet säilyvät muuttumattomina direktiivin toimeenpanosta riippumatta. Kaikkien Geneven yleissopimuksen osapuolten on johdantokappaleessa 6 todetuin tavoin sovellettava syrjintäkiellon periaatetta muihin valuuttoihin kuin omaan kansalliseen valuuttaansa. Tällaisena syrjintänä ei pidetä sitä, että direktiivin 8 artiklan 2 kohdassa säädetään lainkäyttövallan järjestämisen osalta erityisvelvollisuuksia jäsenvaltioille, joiden rahayksikkö on euro.

3(34) Sekä yleissopimus että direktiivi suojelevat niin kotimaista kuin ulkomaistakin käypää rahaa, direktiivi ja puitepäätös myös rahaa, jota ei vielä ole laskettu liikkeeseen. Tämä koskee myös rikoslain 37 luvun rangaistussäännöksiä. Rahanväärennysrikokset ovat Suomessa varsin harvinaisia. Rikoslain 37 luvun 1-7 :ssä rangaistavaksi säädetyistä teoista tuomittiin vuosina 2008-2012 yhteensä 15, 27, 26, 44 ja 20 kertaa. Vuonna 2012 tuomittiin päärikosperusteisesti rahanväärennyksestä 4, törkeästä rahanväärennyksestä 4 ja lievästä rahanväärennyksestä 4 tuomiossa. Vuonna 2014 Suomessa löytyi kierrosta 502 väärennettyä euroseteliä ja 1539 väärennettyä eurokolikkoa. Kaikkiaan noin 50 000 väärennettyä euroseteliä poistetaan kuukausittain kierrosta. Näistä 97,5 % tavataan euroalueelta, noin 2 % euroalueen ulkopuolisista jäsenvaltioista ja noin 0,5 % muualta maailmasta. Euro on euroalueen 330 miljoonan asukkaan yhteinen raha ja Yhdysvaltain dollarin jälkeen maailman toiseksi tärkein kansainvälinen valuutta. Tanska ei osallistunut direktiivin hyväksymiseen, eikä direktiivi sido Tanskaa. Irlanti ilmoitti haluavansa osallistua direktiivin hyväksymiseen ja soveltamiseen. Yhdistynyt kuningaskunta ei osallistunut direktiivin hyväksymiseen. Johdantokappaleessa 27 todetaan perusoikeuksien osalta, että tässä direktiivissä kunnioitetaan perusoikeuksia ja otetaan huomioon erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjassa tunnustetut periaatteet, etenkin oikeus vapauteen ja turvallisuuteen, yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen, ammatillinen vapaus ja oikeus tehdä työtä, elinkeinovapaus, omistusoikeus, oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja puolueettomaan tuomioistuimeen, syyttömyysolettama ja oikeus puolustukseen, laillisuusperiaate ja rikoksista määrättävien rangaistusten oikeasuhteisuuden periaate sekä oikeus, joka koskee kieltoa syyttää ja rangaista oikeudenkäynnissä kahdesti samasta rikoksesta. Direktiivillä pyritään johdantokappaleen mukaan varmistamaan, että kyseisiä oikeuksia ja periaatteita kunnioitetaan täysimääräisesti, ja se olisi pantava täytäntöön vastaavasti. Asian valmistelu Euroopan komissio teki 5.2.2013 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi euron ja muiden valuuttojen suojelusta väärentämiseltä rikosoikeuden keinoin. Asiaa koskeva Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/62/EU euron ja muiden valuuttojen suojaamisesta rahanväärennykseltä rikosoikeuden keinoin ja neuvoston puitepäätöksen 2000/383/YOS korvaamisesta annettiin 15.5.2014. Direktiivin valmistelun aikana valtioneuvosto on lähettänyt eduskunnalle asiaa koskevan kirjelmän (U 12/2013 vp) ja jatkokirjelmän, joiden johdosta lakivaliokunta antoi lausunnot LaVL 5/2013 vp ja 10/2013 vp. Oikeusministeriössä direktiivin täytäntöönpanoa koskevista kysymyksistä laadittiin tämä arviomuistio, joka lähetettiin lausunnolle viranomais- ja asiantuntijatahoille. Direktiivin keskeinen sisältö verrattuna puitepäätökseen Rangaistavan menettelyn alueen jäsentämisen osalta direktiivi poikkeaa huomattavasti puitepäätöksestä. Rangaistavan alueen laajuuden osalta muutokset ovat kuitenkin melko pieniä. Luonnollisiin henkilöiden kohdistettavien seuraamusten osalta direktiivi on osin ankarampi kuin puitepäätös. Seuraamukset on direktiivissä myös yksityiskohtaisemmin porrastettu kuin puitepäätök-

4(34) sessä. Puitepäätöksen 6 artiklan 2 kohta velvoitti vähintään 8 vuoden enimmäisrangaistuksen säätämiseen rahanväärennyksen ydinrikoksista eli rahan petollisesta valmistamisesta tai muuntamisesta siitä riippumatta, mitä keinoja teossa oli käytetty. Muilta osin puitepäätös edellytti, että teosta voitiin tuomita vapausrangaistus, joka voi johtaa rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen. Direktiivin 5 artiklan mukaan enimmäisrangaistukseksi on ydinrikoksissa voitava tuomita vähintään 8 vuotta, eräissä tapauksissa 5 vuotta ja eräissä tapauksissa vankeusrangaistus. Oikeushenkilöiden vastuuta ja oikeushenkilöille määrättävien seuraamusten osalta puitepäätös ja direktiivi ovat sisällöllisesti varsin yhtenevät. Lainkäyttövaltaa on direktiivissä säännelty osin uudella tavalla. Verrattuna puitepäätökseen direktiivi sisältää uudet säännökset tutkintakeinoista (9 artikla), velvollisuudesta toimittaa väärennetyt eurosetelit ja metallirahat tutkittavaksi väärennösten paljastamista varten (10 artikla) ja tilastotiedoista (11 artikla). Eurooppalainen ja kansallinen sääntely Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 83 artiklan (aiempi SEU-sopimuksen 31 artikla) 1 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan Euroopan parlamentti ja neuvosto voivat tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen annetuilla direktiiveillä säätää rikosten ja seuraamusten määrittelyä koskevista vähimmäissäännöistä erityisen vakavan rikollisuuden alalla, joka on rajatylittävää joko rikosten luonteen tai vaikutusten johdosta tai sen vuoksi, että niiden torjuminen yhteisin perustein on erityisesti tarpeen. Kohdan toisen kappaleen mukaan nämä rikollisuuden alat ovat terrorismi, ihmiskauppa sekä naisten ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, laiton huumausainekauppa, laiton asekauppa, rahanpesu, lahjonta, maksuvälineiden väärentäminen, tietokonerikollisuus ja järjestäytynyt rikollisuus. Direktiivin oikeusperustana on tämä EU-rikoksia koskeva SEUT 83 artiklan 1 kohdan sääntely. SEUT 128 artiklan (aiempi EY-sopimuksen 106 artikla) 1 kohdan mukaan Euroopan keskuspankilla on yksinoikeus antaa lupa eurosetelien liikkeeseen laskemiseen unionissa. Euroopan keskuspankki ja kansalliset keskuspankit voivat laskea liikkeeseen euroseteleitä. Ainoastaan Euroopan keskuspankin ja kansallisten keskuspankkien liikkeeseen laskemat setelit ovat laillisina maksuvälineinä kelpaavia seteleitä unionissa. Artiklan toisen kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat laskea liikkeeseen eurometallirahoja saatuaan Euroopan keskuspankin hyväksymisen liikkeeseen laskemisen määrälle. Neuvosto voi komission ehdotuksesta Euroopan parlamenttia ja Euroopan keskuspankkia kuultuaan toteuttaa toimenpiteitä kaikkien liikkeeseen tarkoitettujen metallirahojen yksikköarvojen ja teknisten määritelmien yhdenmukaistamiseksi, siinä laajuudessa kuin se on tarpeen niiden moitteettoman liikkeen turvaamiseksi unionissa. SEUT 282 artiklan 1 kohdan mukaan Euroopan keskuspankki ja kansalliset keskuspankit muodostavat Euroopan keskuspankkijärjestelmän, jäljempänä EKPJ. Euroopan keskuspankki ja niiden jäsenvaltioiden kansalliset keskuspankit, joiden rahayksikkö on euro ja jotka muodostavat eurojärjestelmän, harjoittavat unionin rahapolitiikkaa.

5(34) Artiklan toisen kohdan mukaan Euroopan keskuspankin päätöksentekoelimet johtavat EKPJ:ää. EKPJ:n ensisijaisena tavoitteena on pitää yllä hintatason vakautta. Se antaa mainitun tavoitteen saavuttamista rajoittamatta tukensa unionin yleiselle talouspolitiikalle myötävaikuttaakseen unionin tavoitteiden saavuttamiseen. SEUT 282 artiklan 3 kohdan mukaan Euroopan keskuspankki on oikeushenkilö. Sillä on yksinoikeus antaa lupa euron liikkeeseen laskemiseen. Euroopan keskuspankki on riippumaton käyttäessään valtuuksiaan ja huolehtiessaan varainhoidostaan. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä jäsenvaltioiden hallitukset kunnioittavat tätä riippumattomuutta. Artiklan neljännen kohdan mukaan Euroopan keskuspankki hyväksyy tehtäviensä toteuttamisen edellyttämät toimenpiteet 127 133 ja 138 artiklan mukaisesti sekä EKPJ:n ja EKP:n perussäännössä määrätyin edellytyksin. Mainittujen artiklojen mukaisesti ne jäsenvaltiot, joiden rahayksikkö ei ole euro, sekä näiden jäsenvaltioiden keskuspankit säilyttävät oman toimivaltansa rahapolitiikan alalla. SEUT 282 artiklan 5 kohdan mukaan Euroopan keskuspankkia kuullaan sen toimivaltuuksiin kuuluvilla aloilla kaikista esityksistä unionin säädöksiksi sekä esityksistä kansallisen tason sääntelyksi, ja se voi antaa lausuntoja. Neuvoston asetus (EY) N:o 974/98 euron käyttöönotosta sisälsi keskeiset määräykset euroon siirtymisestä. Asetuksen 10 artiklan mukaan EKP ja osallistuvien jäsenvaltioiden keskuspankit laskevat liikkeeseen euromääräiset setelit 1 päivästä tammikuuta 2002 lukien. Ainoastaan näillä euromääräisillä seteleillä on laillisen maksuvälineen asema kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa. Asetuksen 11 artiklan mukaan osallistuvat jäsenvaltiot laskevat liikkeeseen 1 päivästä tammikuuta 2002 euro- ja senttimääräisiä metallirahoja. Ainoastaan näillä metallirahoilla on laillisen maksuvälineen asema kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa. Asetuksen 12 artiklan mukaan osallistuvien jäsenvaltioiden on säädettävä riittävät seuraamukset väärien euroseteleiden ja metallirahojen valmistamisesta ja niiden väärentämisestä. Yhteisvaluutta-alueeseen siirtymisen vuoksi säädettiin uusi laki Suomen Pankista (214/1998), laki rahalain kumoamisesta (215/1998) ja laki metallirahasta (216/1998). Suomen Pankkia koskevan lain 1 :n 1 momentin mukaan Suomen Pankki on Suomen keskuspankki. Pykälän toisen momentin mukaan Suomen Pankki toimii Euroopan yhteisön perustamissopimuksessa sekä Euroopan keskuspankkijärjestelmän ja Euroopan keskuspankin perussäännössä määrätyllä tavalla osana Euroopan keskuspankkijärjestelmää. Pykälän kolmannen momentin mukaan hoitaessaan Euroopan keskuspankkijärjestelmän tehtäviä Suomen Pankki toimii Euroopan keskuspankin suuntaviivojen ja ohjeiden mukaisesti. Suomen Pankkia koskevan lain pankin tehtäviä koskevan 3 :n 2 momentin 1 kohdan mukaan Suomen pankin tehtävänä on myös huolehtia osaltaan setelien liikkeeseen laskemisesta. Lain johtokunnan tehtäviä koskevan 14 :n 1 momentin mukaan johtokunta huolehtii Suomen pankille kuuluvien tehtävien hoitamisesta ja pankin hallinnosta, jollei asia ole lailla säädetty pankkivaltuuston tehtäviin kuuluvaksi tai jollei rahoitustarkastuslaista (503/1993) muuta johdu. Lain metallirahasta 1 :n mukaan valtiolla on yksinoikeus Euroopan yhteisön lainsäädännön mukaisesti lyöttää Suomessa metallirahaa omaan lukuunsa. Lain 2 :n 1 momentin mukaan metallirahat laskee liikkeeseen Suomen Pankki. Asianomainen ministeriö luovuttaa rahat Suomen Pankille nimel-

6(34) lisarvosta liikkeeseen laskemista varten. Pykälän 2 momentin mukaan liikkeeseen laskettavan metallirahan määrälle on saatava Euroopan keskuspankin hyväksyminen. Lain 2 :n 3 momentin mukaan Suomen Pankki ja asianomainen ministeriö voivat sopia metallirahan liikkeelle laskemisessa sovellettavasta menettelystä. Neuvoston asetuksella (EY) N:o 1338/2001 euron väärentämisen torjunnan edellyttämistä toimenpiteistä jäsenvaltiot velvoitettiin nimeämään tai perustamaan kansallinen tutkimuskeskus väärien euroseteleiden tunnistamiseksi (4 artikla) ja kansallinen metallirahojen tutkimuskeskus väärien eurokolikoiden tunnistamiseksi (5 artikla). Toimivaltaisten kansallisten viranomaisten tuli artiklojen 2 kohtien mukaan sallia tutkimuskeskusten tutkivan vääriksi epäillyt eurosetelit ja vastaavasti kolikot ja lähettää niille tarvittavat näytekappaleet sekä hallussaan olevat tekniset tiedot ja tilastotiedot. Mitä 2 kohdissa määrätään, on artiklojen 3 kohtien mukaan sovellettava siten, että se ei estä vääriksi epäiltyjen seteleiden käyttöä tai säilyttämistä todistusaineistona rikosasioiden käsittelyn yhteydessä. Asetuksessa luottolaitokset velvoitettiin poistamaan liikkeestä kaikki vastaanottamansa setelit ja metallirahat, jotka ne tietävät vääriksi tai joiden suhteen niillä on riittävästi aihetta olettaa, että ne ovat vääriä. Teknisten tietojen ja tilastotietojen keruuta ja käyttöä koskevan 3 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioissa tavattuihin vääriin seteleihin ja metallirahoihin liittyvien teknisten tietojen ja tilastotietojen keruu ja luettelointi kuuluu toimivaltaisille kansallisille viranomaisille. Tiedot on toimitettava edelleen Euroopan keskuspankkiin tallennettaviksi ja käsiteltäviksi. Artiklan toisen kohdan mukaan Euroopan keskuspankki kokoaa ja tallentaa yhteisön ulkopuolisissa maissa tavattuihin vääriin seteleihin ja metallirahoihin liittyvät tekniset tiedot ja tilastotiedot. Artiklan 3 kohdan mukaan Euroopan keskuspankin tekniset tiedot ja tilastotiedot ovat toimivaltaisten kansallisten viranomaisten käytettävissä sekä komission käytettävissä sen tehtävistä riippuen. Kyseiset tiedot ovat Europolin käytettävissä sen ja Euroopan keskuspankin välisen sopimuksen nojalla Europol-yleissopimuksen asiaa koskevien määräysten sekä kyseisen yleissopimuksen perusteella annettujen määräysten mukaisesti. Määritelmiä koskevan 2 artiklan d kohdan mukaan "teknisillä tiedoilla ja tilastotiedoilla" tarkoitetaan tietoja, jotka mahdollistavat väärennettyjen setelien tai väärien metallirahojen tunnistamisen (väärän rahan tekninen kuvaus), sekä tietoja todettujen väärien setelien ja metallirahojen määrästä niiden alkuperän ja erityisesti maantieteellisen alkuperän mukaan. Asetuksen 2 artiklan määritelmäsäännöksen b kohdan mukaan asetuksessa tarkoitetaan toimivaltaisilla kansallisilla viranomaisilla jäsenvaltioiden nimeämiä viranomaisia, jotka tunnistavat väärennetyt setelit ja metallirahat, keräävät ja analysoivat vääriin seteleihin liittyviä teknisiä tietoja ja tilastotietoja, erityisesti kansalliset keskuspankit tai muut toimivaltaiset laitokset, keräävät ja analysoivat vääriin metallirahoihin, erityisesti kansallisiin valuuttoihin, liittyviä teknisiä tietoja ja tilastotietoja, erityisesti kansalliset keskuspankit tai muut toimivaltaiset laitokset, keräävät euroa koskevaan rahanväärennykseen liittyviä tietoja ja laativat niistä analyysejä, erityisesti Geneven yleissopimuksen 12 artiklassa tarkoitetut kansalliset keskustoimistot. Asetuksen toimivaltaisia kansallisia viranomaisia koskevan 10 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden tuli lähettää Euroopan keskuspankille ja komissiolle luettelo 2 artiklan b alakohdassa tarkoitetuista toimivaltaisista kansallisista viranomaisista. Artiklan 2 kohdan mukaan nämä luettelot julkaistaan Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä. Listat toimivaltaisista kansallisista viranomaisista on

7(34) julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä (EUVL 10.3.2009 C 56 s. 3-27). Suomen osalta ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoitettuina viranomaisina toimivat Suomen Pankin maksuvälineosasto, keskusrikospoliisin rikostekninen laboratorio ja sisäministeriön poliisiosaston kansainvälinen yksikkö, toisessa ja kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettuna viranomaisena niin ikään keskusrikospoliisin rikostekninen laboratorio ja neljännessä luetelmakohdassa tarkoitettuna viranomaisena keskusrikospoliisin rikostietopalvelu. Asetuksessa tarkoitetut tutkimuskeskukset toimivat siis keskusrikospoliisin yhteydessä. Yleissopimuksen 12 artiklan mukaan jokaisessa maassa on erikoisen keskustoimiston asianomaisen maan lainsäädännön puitteissa järjestettävä rahanväärennystä koskeva tutkimus. Keskustoimiston tulee säännöllisesti tiedottaa ulkomaiden keskustoimistoille 14 artiklassa tarkoitetuista seikoista. Keskustoimiston tehtäviä hoitaa keskusrikospoliisi siltä osin kuin niitä ei euron osalta ole delegoitu Europolille. Asetuksen (EY) N:o 1339/2001 1 artiklan mukaan asetuksen (EY) N:o 1338/2001 1-11 artiklat koskevat myös niitä jäsenvaltioita, jotka eivät ole ottaneet euroa yhteisvaluutakseen. Asetuksella (EY) N:o 44/2009 asetusta (EY) N:o 1338/2001 muutettiin. Joulukuun 6 päivä 2001 tehdyn neuvoston päätöksen euron suojaamisesta väärentämiseltä (2001/887/YOS) setelien ja metallirahojen asiantuntijatutkimusta koskevan 2 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava, että rahanväärennyksen ja euron väärennykseen liittyvien rikosten tutkinnan yhteydessä a) väärennöksiksi epäiltyjen seteleiden tarvittavan asiantuntijatutkimuksen suorittaa asetuksen (EY) N:o 1338/2001 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti nimetty tai perustettu kansallinen tutkimuskeskus, ja b) väärennöksiksi epäiltyjen metallirahojen tarvittavan asiantuntijatutkimuksen suorittaa asetuksen (EY) N:o 1338/2001 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti nimetty tai perustettu kansallinen metallirahojen tutkimuskeskus. Päätöksen asiantuntijatutkimuksen tuloksen luovuttamista koskevan 3 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava, että kansallisissa tutkimuskeskuksissa ja kansallisissa metallirahojen tutkimuskeskuksissa 2 artiklan mukaisesti suoritettujen asiantuntijatutkimusten tulokset toimitetaan Europolille Europol-yleissopimuksen määräysten mukaisesti. Päätöksen tietojen toimittamisvelvollisuutta koskevan 4 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava, että Geneven yleissopimuksen 12 artiklassa tarkoitetut kansalliset keskustoimistot toimittavat Europolille Europol-yleissopimuksen mukaisesti keskitetyt tiedot rahanväärennystä ja euron väärennykseen liittyviä rikoksia koskevasta tutkinnasta, mukaan lukien niiden kolmansista maista saamat tiedot. Jäsenvaltioiden ja Europolin on toimittava yhteistyössä sen ratkaisemiseksi, mitkä tiedot on toimitettava. Tiedoista on käytävä ilmi ainakin asianomaisten henkilöiden yksilöinti, rikosten yksilöinti, rikosten havaitsemisolosuhteet, takavarikointitilanne ja yhteydet muihin tapauksiin. Artiklan toisen kohdan mukaan rahanväärennyksen ja euron väärennykseen liittyvien rikosten tutkinnassa jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on tarvittaessa käytettävä väliaikaisen oikeudellisen yhteistyöyksikön tarjoamia palveluja ja myöhemmin Eurojustin perustamisen jälkeen sen tarjoamia yhteistyöpalveluja väliaikaisen oikeudellisen yhteistyöyksikön ja Eurojustin perustamisvälineissä vahvistettujen sääntöjen mukaisesti.

8(34) Asetuksen 1338/2001, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella 44/2009, setelien ja metallirahojen käsittelyyn ja levittämiseen osallistuvien laitosten velvollisuuksia koskevan 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan luottolaitokset ja maksupalvelutoiminnassaan muut maksupalveluntarjoajat sekä kaikki muut talouden toimijat, jotka osallistuvat setelien ja metallirahojen käsittelyyn ja levittämiseen, mukaan lukien laitokset, joiden toimintaan kuuluu eri valuuttamääräisten setelien ja metallirahojen vaihto, kuten esimerkiksi valuutanvaihtopisteet, rahankuljetusyritykset, muut talouden toimijat, kuten vähittäiskauppiaat ja kasinot, jotka toissijaisena toimintanaan osallistuvat setelien käsittelyyn ja levittämiseen pankkiautomaattien (seteliautomaattien) välityksellä, tämän toissijaisen toiminnan rajoissa, ovat velvollisia varmistamaan vastaanottamiensa niiden eurosetelien ja -metallirahojen aitouden, jotka ne aikovat laskea uudelleen liikkeeseen, sekä huolehtimaan väärennösten havaitsemisesta. Kohdan toisen kappaleen mukaan eurosetelien osalta tämä tarkistus tehdään Euroopan keskuspankin määrittelemien menettelyjen mukaisesti. Kolmannen alakohdan mukaan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetut laitokset ja talouden toimijat ovat velvollisia poistamaan liikkeestä kaikki eurosetelit ja -metallirahat, joiden ne tietävät olevan vääriä tai joita niillä on riittävää aihetta epäillä vääriksi. Niiden on toimitettava väärät rahat viipymättä toimivaltaisille kansallisille viranomaisille. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 1 kohdassa mainituille laitoksille, jotka jättävät täyttämättä kyseisen 1 kohdan mukaiset velvollisuutensa, voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia seuraamuksia. Euroopan keskuspankki on antanut päätöksen eurosetelien aitouden ja kunnon tarkastamisesta sekä kiertoon palauttamisesta (EKP/2010/14). Sitä on muutettu eurosetelien aitouden ja kunnon tarkastamisesta sekä kiertoon palauttamisesta tehdyn päätöksen EKP/2010/14 muuttamisesta 7.9.2012 annetulla päätöksellä (EKP/2012/19). Eurometallirahojen aitouden tarkistamisesta ja kiertoon kelpaamattomien eurometallirahojen käsittelystä on annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1210/2010. Asetus 1338/2001 on asetuksena sellaisenaan sovellettavaa oikeutta, mutta 6 artiklan velvollisuuksien täyttämiseksi säädettiin HE:n 110/2011 vp pohjalta laki euron väärentämisen torjunnan edellyttämistä toimenpiteistä annetussa neuvoston asetuksessa säädetyn velvollisuuden laiminlyönnin rangaistavuudesta (1489/2011). Lain 1 :ssä säädetään lain soveltamisalasta. Lain 2 :n rangaistussäännöksen mukaan joka 1 :ssä tarkoitetussa toiminnassa tahallaan laiminlyö noudattaa, mitä euron väärentämisen torjunnan edellyttämistä toimenpiteistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1338/2001 6 artiklan 1 kohdassa, sellaisena kuin se on neuvoston asetuksessa (EY) N:o 44/2009, säädetään velvollisuudesta varmistaa eurosetelien ja -metallirahojen aitous ja huolehtia väärennösten havaitsemisesta sekä velvollisuudesta poistaa liikkeestä väärät eurosetelit ja -metallirahat ja toimittaa ne viranomaisille, on tuomittava väärän rahan tunnistamisvelvollisuuden rikkomisesta sakkoon, jollei teko ole vähäinen tai siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Kyseessä on nk. varsinainen laiminlyöntirikos. Toisaalta rahanväärennysrikos saattaa toteutua vastuuasemassa olevan henkilön laiminlyönnin kautta nk. epävarsinaisena laiminlyöntirikoksena. Väärän rahan tunnistamisvelvollisuuden rikkomisessa on toissijaisuuslauseke. Artiklakohtainen tarkastelu

9(34) 1 artikla Kohde Direktiivin kohdetta koskevan 1 artiklan mukaan tällä direktiivillä vahvistetaan vähimmäissäännöt euron ja muiden valuuttojen väärentämiseen liittyvien rikosten ja seuraamusten määrittelyä varten. Sillä otetaan lisäksi käyttöön yhteiset säännökset, joilla vahvistetaan näiden rikosten torjuntaa, parannetaan niiden tutkintaa ja tehostetaan yhteistyötä rahanväärennyksen torjunnassa. Direktiivillä päivitetään puitepäätös 2000/383/YOS. Puitepäätökseen verrattuna uusia säännöksiä ovat erityisesti tutkintakeinoja koskeva 9 artikla, velvollisuutta toimittaa väärennetyt eurosetelit ja metallirahat tutkittavaksi väärennösten paljastamista varten koskeva 10 artikla ja tilastotietoja koskeva 11 artikla. Artikla 1 ei aiheuta lainsäädännön muutostarpeita. 2 artikla - Määritelmät Artiklan mukaan tätä direktiiviä sovellettaessa tarkoitetaan a) rahalla seteleitä ja metallirahoja, jotka on laskettu liikkeeseen laillisesti, mukaan lukien eurosetelit ja -metallirahat, jotka on laskettu liikkeeseen laillisesti asetuksen (EY) N:o 974/98 mukaisesti; b) oikeushenkilöllä yhteisöä, jolla on oikeushenkilön asema sovellettavan lain nojalla, lukuun ottamatta valtioita tai julkisia elimiä niiden käyttäessä julkista valtaa sekä julkisoikeudellisia kansainvälisiä järjestöjä. Direktiivin johdantokappaleen 9 mukaan tällä direktiivillä olisi suojattava kaikkia laillisesti liikkeeseen laskettuja seteleitä ja metallirahoja riippumatta siitä, onko ne tehty paperista, metallista vai jostakin muusta materiaalista. Määritelmät vastaavat puitepäätöksen 1 artiklan määräyksiä. Raha on määritelty rikoslain 37 luvun 12 :n 1 momentin 1 kohdassa ja 3 momentissa. Oikeushenkilöä koskevassa direktiivin määritelmässä viitataan yhteisöihin, joilla on oikeushenkilön asema sovellettavan lain nojalla. Rikoslain oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevan 9 luvun 1 :n 2 momentin mukaan luvun säännöksiä ei sovelleta julkisen vallan käytössä tehtyyn rikokseen. Määritelmiä koskeva 2 artikla ei aiheuta lainsäädännön muutostarpeita. 3 artikla - Rikokset Rangaistavan menettelyn alue koostuu direktiivissä karkeasti ottaen seuraavista elementeistä: 1) väärän rahan valmistaminen ja rahan väärentäminen, joita voidaan kutsua rahanväärennyksen ydinrikoksiksi (3 artiklan 1 kohdan a alakohta), 2) väärän tai väärennetyn rahan liikkeeseen laskeminen (3 artiklan 1 artiklan b alakohta) 3) muut väärään tai väärennettyyn rahaan kohdistuvat teot (3 artiklan 1 kohdan c alakohta), 4) valmisteluluontoiset teot (3 artiklan 1 kohdan d alakohta), 5) tapaukset, joissa rahojen valmistamiseen on käytetty laillisia välineitä ja materiaaleja mutta siinä on rikottu liikkeeseen laskuoikeuksia (3 artiklan 2 kohta), 6) tapaukset, joissa rahaa ei vielä ole laskettu liikkeeseen, mutta se on tarkoitettu laskettavaksi liikkeeseen (3 artiklan 3 kohta), 7) osallisuus (4 artiklan 1 kohta) ja 8) yritys (4 artiklan 2 kohta). Johdantokappaleen 10 mukaan euron ja muiden valuuttojen suojaaminen edellyttää rahanväärennysrikosten yhteistä määritelmää sekä luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille määrättäviä yhteisiä, tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia seuraamuksia. Jotta voitaisiin varmistaa yhdenmukai-

10(34) suus Geneven yleissopimuksen kanssa, tässä direktiivissä olisi säädettävä rangaistaviksi samat teot kuin Geneven yleissopimuksessa. Sen vuoksi setelien ja metallirahojen väärennösten valmistamista ja niiden levittämistä olisi pidettävä rikoksena. Näiden rikosten merkittävistä valmistelutoimista, esimerkiksi väärennöksen tekemiseen soveltuvien välineiden ja tarvikkeiden valmistamisesta, olisi rangaistava erikseen. Rikoksia koskevan 3 artiklan 1 kohdan johdantolauseessa jäsenvaltiot velvoitetaan toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että a-d alakohdissa kuvatut teot on säädetty rangaistaviksi, kun teko on tahallinen. Siteerattu tahallisuusvaatimus on uusi verrattuna puitepäätökseen. Puitepäätöksen 3 artiklassa puhutaan eri alakohdissa petollisesti tehdyistä teoista ja direktiivissä asiallisesti vastaavasti petollisessa tarkoituksessa tehtävistä teoista. Rikoslaissa direktiivin 3 artiklaa vastaavat teot ovat rangaistavia vain tahallisina. Lisäksi rikoslain 37 luvun 5 :n mukaisesti väärän rahan käyttönä rangaistaan rahanväärennystä lievemmin henkilöä, joka, vastaanotettuaan väärää tai väärennettyä rahaa käypänä, luovuttaa sen toiselle saattaakseen sen uudelleen sellaisena liikkeeseen, vaikka hän tietää rahan vääräksi tai väärennetyksi. Tällaisesta tapauksesta on määräys direktiivin seuraamuksia koskevan 5 artiklan 5 kohdassa. Tahallisuutta koskevan edellytyksen mainitseminen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa ei aiheuta lainsäädännön muutostarvetta. Rahanväärennyksen ydinrikoksia koskevassa 3 artiklan 1 a alakohdan mukaan rangaistavaksi tulee säätää väärän rahan valmistaminen tai rahan väärentäminen petollisessa tarkoituksessa millä tahansa keinoin. Kohta vastaa asiallisesti puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan a alakohtaa. Nämä teot on säädetty rangaistavaksi rahanväärennystä koskevassa rikoslain 37 luvun 1 :ssä sekä sen törkeässä (rikoslain 37 luvun 2 ) ja lievässä (rikoslain 37 luvun 3 ) tekomuodossa. 3 artiklan 1 kohdan b alakohdassa rangaistavaksi tulee säätää väärän tai väärennetyn rahan liikkeeseen laskeminen petollisessa tarkoituksessa. Vastaava säännös on puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan b alakohdassa. Myös yleissopimuksen 3 artiklan 2 kohdassa velvoitetaan kriminalisoimaan väärän rahan petollinen liikkeelle laskeminen. Rikoslain 37 luvun 1 :ssä ei ole nimenomaista väärän tai väärennetyn rahan liikkeeseen laskemista koskevaa kohtaa, vaan rikoslain 37 luvun 1 :n säännöksessä tätä vastaa ennen kaikkea vääräksi tai väärennetyksi tietämänsä rahan toiselle luovuttamista koskeva tekotapa. Komission kertomuksessa, joka perustuu rahanväärennyksen estämiseksi annettavan suojan vahvistamisesta rikosoikeudellisten ja muiden seuraamusten avulla euron käyttöönoton yhteydessä 29 päivänä toukokuuta 2000 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 11 artiklaan (KOM(2001) 771 lopullinen) katsotaan s. 10-11 ja 18 tähän viitaten, että Suomen rikoslainsäädännössä väärennetyn rahan petollisen liikkeeseen laskun käsite on ilmeisesti hieman rajoitetumpi kuin eräissä muissa jäsenvaltioissa. Raportin johtopäätöksiä koskevassa osiossa s. 17 on todettu, että viisi jäsenvaltiota (Itävalta, Tanska, Alankomaat, Suomi ja Ruotsi) ovat pystyneet puitepäätöksen 11 artiklan 1 kohdan mukaisessa määräajassa toteuttamaan kaikki toimenpiteet puitepäätöksen noudattamiseksi kokonaisuudessaan. Muillakin rikoslain 37 luvun 1 :n tekotapatunnusmerkeillä voi olla merkitystä arvioitaessa liikkeeseen laskemista koskevan direktiivin tekotapatunnusmerkin toteutumista. Kun lisäksi otetaan huomioon, että myös liikkeeseen laskeminen edellyttää asiallisesti muun tai muiden henkilöiden käyttöön tulemista, ja sekä rikoslain että direktiivin mukainen tekotapa edellyttävät tahallisuutta, voidaan rikoslain sääntelyn katsoa riittävästi vastaavan direktiivin vaatimuksia.

11(34) Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että rangaistavaksi on säädetty väärän tai väärennetyn rahan maahan tuonti, maasta vienti, kuljettaminen, vastaanottaminen tai hankkiminen tarkoituksena laskea se liikkeeseen ja tietäen, että se on väärää tai väärennettyä. Kohta vastaa asiallisesti puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan c alakohdan määräyksiä. Puitepäätöksen täytäntöönpanon yhteydessä rahanväärennystä koskevaa rikoslain 37 luvun 1 :ää täydennettiin maasta viemistä ja kuljettamista koskevilla tekotavoilla, jotta se vastaisi paremmin puitepäätöksen määräyksiä. Aihetta uusille lainsäädäntötoimille ei tältä osin ole. Valmisteluluontoisia tekoja koskevassa 3 artiklan 1 kohdan d alakohdassa rangaistavaksi tulee säätää se, että petollisessa tarkoituksessa valmistetaan, vastaanotetaan, hankitaan tai pidetään hallussa i) välineitä, esineitä, tietokoneohjelmia, tietoja ja muita tarvikkeita, jotka soveltuvat erityisesti väärän rahan valmistamiseen tai rahan väärentämiseen; tai ii) turvatekijöitä, kuten hologrammeja, vesileimoja tai muita rahanväärennyksen estämiseksi tarkoitettuja rahan komponentteja. Johdantokappaleessa 10 todetaan valmisteluluontoisten tekojen osalta, että näiden rikosten merkittävistä valmistelutoimista, esimerkiksi väärennöksen tekemiseen soveltuvien välineiden ja tarvikkeiden valmistamisesta, olisi rangaistava erikseen. Rikosten määritelmien yhteisenä tavoitteena olisi oltava toimia pelotteena, joka saa rikosta suunnittelevat luopumaan setelien ja metallirahojen väärennösten sekä väärentämiseen soveltuvien välineiden ja muiden tarvikkeiden käsittelystä. Puitepäätöksen täytäntöönpanon yhteydessä rahanväärennyksen valmistelua koskevaa rikoslain 37 luvun 4 :ää täydennettiin hallussa pitämistä koskevalla tekotavalla sekä tallennetta ja ohjelmistoa koskevilla tunnusmerkeillä. Verrattuna puitepäätökseen direktiivin ensimmäisessä luetelmakohdassa uutta on tietojen mainitseminen esimerkkinä tarvikkeista, jotka soveltuvat erityisesti väärän rahan valmistamiseen tai rahan väärentämiseen. Vastaavasti toisessa luetelmakohdassa mainitaan vesileimat uutena esimerkkinä rahanväärennyksen estämiseksi tarkoitetuista rahan komponenteista, ja komponentteja kutsutaan direktiivissä myös turvatekijöiksi. Komission direktiiviehdotuksessa ei vielä ollut tietoja koskevaa tunnusmerkkiä, vaan se lisättiin tekstiin ehdotuksen käsittelyn yhteydessä. Termejä tietokoneohjelmia ja tietoja käytetään tietoverkkorikosdirektiivissä. Verrattaessa suomenkielistä direktiivitekstiä muihin kieliversioihin syntyy vaikutelma, jonka mukaan tiedoilla tarkoitetaan lähinnä dataa eli tietolaiteympäristössä hyödynnettävissä olevaa informaatiota (suomenkielisessä versiossa käytetään ilmaisua tietokoneohjelmia, tietoja, englanninkielisessä computer programs and data ja ruotsinkielisessä datorprogram och data ). Tietojärjestelmiin kohdistuvista hyökkäyksistä ja neuvoston puitepäätöksen 2005/222/YOS korvaamisesta annetun direktiivin 2013/40/EU määritelmiä koskevan 2 artiklan mukaan tässä direktiivissä tarkoitetaan: a) tietojärjestelmällä laitetta tai toisiinsa kytkettyjä tai liitettyjä laitteita, joista yksi tai useampi on ohjelmoitu automaattista tietojenkäsittelyä varten, sekä dataa, jota kyseisessä laitteessa tai toisiinsa kytketyissä tai liitetyissä laitteissa varastoidaan, käsitellään, haetaan tai välitetään sen tai niiden toimintaa, käyttöä, suojausta tai huoltoa varten; b) datalla sellaisessa muodossa olevien tosiseikkojen, tietojen tai käsitteiden esitystä, että se soveltuu käsiteltäväksi tietojärjestelmässä, mukaan lukien ohjelmat, joiden avulla tietojärjestelmä pystyy suorittamaan jonkin toiminnon.

12(34) Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevassa yleissopimuksessa (SopS 60/2007) on käytetty vastaavaa datan määritelmää. Yleissopimuksen 1 artiklan b kohdan mukaan data tarkoittaa sellaisessa muodossa olevien tosiseikkojen, tietojen tai käsitteiden esitystä, että se soveltuu käsiteltäväksi tietojärjestelmässä, mukaan lukien ohjelmat, joiden avulla tietokone pystyy suorittamaan jonkin toiminnon. Määritelmää käsitellään myös yleissopimuksen selitysmuistiossa. Keskeistä datan määritelmässä on, että tiedon - ollakseen dataa - pitää olla sähköisessä tai muussa sellaisessa muodossa, että se sellaisenaan soveltuu käsiteltäväksi tietojärjestelmässä. Termi data otettiin rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen yhteydessä viestintäsalaisuuden loukkausta koskevaan rikoslain 38 luvun 3 :ään (578/1995), jonka 1 momentin 3 kohdassa tekotapana on muun muassa oikeudeton tiedon hankkiminen televerkossa välitettävänä olevan datasiirron sisällöstä. Vuonna 2003 nk. tietojenkäsittelypetosta koskevassa rikoslain 36 luvun 1 :n 2 momentissa väärien tietojen syöttäminen tietojenkäsittelylaitteeseen korvattiin datan syöttämisellä tunnusmerkistössä lähemmin kuvatuin tavoin. Rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa (769/1990) rikoslain 37 luvun 4 :ksi otettiin rahanväärennyksen valmistelua koskeva säännös, jonka mukaan tästä rikoksesta tuomitaan se, joka rahanväärennysrikoksen tekemistä varten valmistaa, tuo maahan, hankkii tai vastaanottaa tällaisen rikoksen tekemiseen soveltuvan välineen tai tarvikkeen. Välineellä tarkoitetaan esitöiden mukaan jokaista esinettä, joka soveltuu rahanväärennysrikoksen tekemiseen, esimerkiksi painokonetta, painolaattaa tai leimasinta. Tarvikkeella tarkoitetaan rahanväärennyksessä tarvittavia raaka-aineita tai muuta tarpeistoa (HE 66/1988 vp s. 146-147). Maksuvälinepetoksen valmistelua koskevaan rikoslain 37 luvun 11 :ään tehtiin vuonna 1997 muutos (602/1997), jossa säännöstä täydennettiin tunnusmerkillä, joka koskee erityisesti tietoverkoissa tapahtuvaan maksuliikenteeseen soveltuvan tallenteen tai ohjelmiston valmistamista, maahan tuomista, hankkimista, vastaanottamista ja hallussa pitämistä. Maksuvälinepetossääntelyn uudistusta koskevassa hallituksen esityksessä on seuraava luonnehdinta (HE 38/1997 vp): Tallenteella ymmärrettäisiin mitä tahansa tallennetta eli tietovälineen, sille kiinnitetyn datan ja datan edustaman informaation muodostamaa kokonaisuutta, jolloin datalla tarkoitetaan niitä materiaalisia merkkejä (kirjainmerkkejä, rautahiukkasia, painaumia), jotka kulloisenkin tietovälineen (paperiarkki, tietokonelevyke, CD-levy) laadun mukaan järjestettyinä edustavat tietyn sanoman sisältöä. Useimmiten tallenne lainkohdan tarkoittamassa mielessä olisi tietotekninen tallenne eli asiallisesti sama kuin rikoslain 33 luvun 6 :ssä tarkoitettu automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuva tallenne, mutta käsite kattaisi kaikki muutkin tallenteet. Tyypillisiä tietoteknisiä tallenteita olisivat esimerkiksi sähköiset tunnisteet, sirukortin muistiin tallennetut tiedot ja tietokoneen muistiin tallennettu sähköinen raha. Tallenne voisi olla myös luottokortin magneettinauhalta kopioitu informaatio, jota on mahdollista käyttää tietoverkoissa tapahtuvassa kaupankäynnissä ilman, että sitä välttämättä uudelleen kiinnitetään mihinkään korttiin tai sellaiseen rinnastettavaan välineeseen. (HE 38/1997 vp). Muutettaessa rikoslain 37 lukua puitepäätöksen johdosta pidettiin epäselvänä, voitiinko rikoslain 37 luvun 4 :n rahanväärennyksen valmistelun tunnusmerkistön käsitteiden väline ja tarvike katsoa kattavan myös puitepäätöksen tunnusmerkin tietokoneohjelmia (HE 22/2001 vp s. 7). Puitepäätöksen asettamien velvollisuuksien täyttämiseksi tunnusmerkistöä täydennettiin ohjelmiston tunnusmerkillä. Jotta rahanväärennyksen valmistelua koskeva rikoslain 37 luvun 4 ei tarpeettomasti eroaisi maksuvälinepetoksen valmistelua koskevasta luvun 11 :n säännöksestä, täydennettiin rahan-

13(34) väärennyksen valmistelua koskevaa säännöstä vuoden 2001 uudistuksessa lisäksi tallenteen mainitsemisella (HE 22/2001 vp s. 7). Esityksessä todettiin, että vaikka puitepäätös ei nimenomaisesti velvoita jäsenvaltioita ulottamaan rangaistavan käyttäytymisen alaa myös rahanväärennysrikoksen tekemiseen soveltuvaan tallenteeseen, esitetään tallenne ohjelmiston ohella lisättäväksi säännökseen. Erityisesti viime vuosina tapahtunut tietotekniikan kehitys on mahdollistanut tekniikan hyväksikäytön muun muassa väärennysrikosten tekemisessä (HE 22/2001 vp s. 15). HE:ssä 22/2001 vp s. 15 todetaan, että tallenne voisi olla esimerkiksi kuvatallenne tai automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuva tallenne. Kuten rikoslain 33 luvun 6 :n esitöissä (HE 66/1988 vp) oli selitetty, voitiin kuvatallenteesta mainita esimerkkeinä laserlevyt, valokuvat, filmit tai videotallenteet. Rahanväärennykseen voidaan käyttää myös automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuvia konekielisiä tallenteita, jotka on saatu aikaan lävistämällä, magnetoimalla, erilaisin optisin keinoin tai muilla teknisillä menetelmillä. Tieto on niissä tallennettu näkymättömään muotoon nauhalle, levylle, kasetille tai muulle vastaavalle tietovälineelle. Tarvittaessa se voidaan tulostaa selväkieliseksi esimerkiksi paperille, näyttöpäätteelle tai mikrofilmille. Puitepäätöksen täytäntöönpanon yhteydessä pidettiin siis epävarma, kattaisivatko rikoslain 37 luvun 4 :ssä mainitut väline ja tarvike puitepäätöksessä tarkoitetun tietokoneohjelman tunnusmerkin. Näin oli siitä huolimatta, että puitepäätöksessä tietokoneohjelman voidaan katsoa olleen esimerkki tarvikkeista ( välineitä, esineitä, tietokoneohjelmia ja muita tarvikkeita ), ja tarvike oli rikoslain 37 luvun 4 :ssä nimenomaisesti mainittu tunnusmerkki. Direktiivin rakenne on tältä osin samanlainen kuin puitepäätöksen, eli tietokoneohjelmien ohella tietojen voidaan katsoa olevan esimerkki tarvikkeista ( välineitä, esineitä, tietokoneohjelmia, tietoja ja muita tarvikkeita ). Tallenne lisättiin edellä todetuin tavoin rahanväärennyksen valmistelua koskevaan säännökseen vuoden 2001 uudistuksessa yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi maksuvälinepetoksen valmistelua koskevaan säännökseen nähden ja teknisen kehityksen huomioon ottamiseksi. Kysymys on nyt siitä, voidaanko nykysääntelyn katsoa kattavan direktiivin tietoja lähinnä merkityksessä dataa koskevan tunnusmerkin, vai tulisiko rahanväärennyksen valmistelua koskevaa säännöstä muuttaa esimerkiksi lisäämällä sinne tietoja tai dataa koskeva tunnusmerkki. Dataa koskevaa tunnusmerkkiä on nyttemmin hyödynnetty eräissä rangaistussäännöksissä toimeenpantaessa edellä mainittua tietoverkkorikosdirektiiviä (esim. rikoslain 35 luvun 3 a, datavahingonteko). Voidaan todeta, että tietojen voidaan katsoa direktiivissä kuuluvan tarvikkeisiin. Tarvikkeet on mainittu rikoslain 37 luvun 4 :ssä rikostunnusmerkkinä. Vuoden 2001 uudistuksessa ohjelmisto lisättiin säännökseen, koska säännöksen kattavuutta pidettiin epävarmana. Jos tietokoneohjelman sisältyvyyttä tarvikkeita koskevaan tunnusmerkkiin voitiin pitää epävarmana, voitaneen samaa sanoa tiedoista. Nyttemmin rikoslain 37 luvun 4 :ssä on kuitenkin myös ohjelmiston ja tallenteen tunnusmerkit. Tallenteen voidaan sanoa olevan datan sijaintipaikka. Aihetta on näin ollen arvioida sitä, onko direktiivissä tarkoitettu tieto aina tallenteessa vai voiko se liittyä direktiivissä rangaistavaksi tarkoitettuun menettelyyn myös ilman tällaista tallennemuotoa. Tietoverkkorikosdirektiivin 2 artiklan b kohdan määritelmän mukaan tässä direktiivissä tarkoitetaan datalla sellaisessa muodossa olevien tosiseikkojen, tietojen tai käsitteiden esitystä, että se soveltuu käsiteltäväksi tietojärjestelmässä, mukaan lukien ohjelmat, joiden avulla tietojärjestelmä pystyy suorittamaan jonkin toiminnon. Tietoverkkorikosdirektiivin laitonta datan vahingoittamista koskevan 5 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että

14(34) tietojärjestelmässä olevan datan tuhoaminen, vahingoittaminen, turmeleminen, muuttaminen, poistaminen tai saattaminen käyttökelvottomaksi tahallisesti ja oikeudettomasti on rikosoikeudellisesti rangaistava teko, ainakin jos kyse ei ole vähäisestä tapauksesta. Datavahingontekoa koskevan rikoslain 35 luvun 3 a :n (368/2015) mukaan joka toista vahingoittaakseen oikeudettomasti hävittää, turmelee, kätkee, vahingoittaa, muuttaa, saattaa käyttökelvottomaksi tai salaa tietovälineelle tallennetun tiedon tai muun tallennuksen taikka tietojärjestelmässä olevan datan, on tuomittava datavahingonteosta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Säännöstä koskevissa perusteluissa (HE 232/2014 vp s. 32) todetaan, että tietoverkkorikosdirektiivin vaatimusten mukaisesti teko voisi kohdistua tietovälineelle tallennetun tiedon tai muun tallennuksen lisäksi tietojärjestelmässä olevaan dataan. Edellä mainittu lisäys on esityksen mukaan oleellinen, sillä tietojärjestelmässä oleva data voi olla muussakin muodossa kuin pysyväisluonteisesti tallennettuna. Se voi olla esimerkiksi tietojärjestelmän sisällä siirrettävänä. Rahanväärennysdirektiivissä tietoja (dataa) ei määritellä, toisin kuin datan osalta tehdään tietoverkkorikosdirektiivin 2 artiklan b kohdassa. Tietoverkkorikosdirektiivin 5 artiklassa rangaistavaksi säädettävän suhtautumisen kohteena on tietojärjestelmässä oleva data sellaisenaan. Rahanväärennysdirektiivin 3 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tieto on esimerkki tarvikkeista, jotka soveltuvat erityisesti väärän rahan valmistamiseen tai rahan väärentämiseen. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan d alakohdassa puhutaan petollisessa tarkoituksessa tapahtuvasta muun muassa erityisesti väärän rahan valmistamiseen tai rahan väärentämiseen soveltuvien tietojen valmistamisesta, vastaanottamisesta, hankkimisesta ja hallussa pitämisestä. Tietojen tulee olla erityisesti väärän rahan valmistamiseen tai rahan väärentämiseen soveltuvia. Esimerkiksi tällaisten tietojen hallussa pitäminen edellyttänee yleensä tietojen olevan jollakin tallenteella. Myös se, että tällaisten tietojen valmistamisen, vastaanottamisen tai hankkimisen voidaan katsoa tapahtuneen, edellyttänee yleensä, että tiedot ovat jollakin tallenteella. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että nykyinen sääntely välinettä, tarviketta, tallennetta ja ohjelmistoa koskevine vaihtoehtoisine tunnusmerkkeineen on kokonaisuutena arvioiden katsottava riittävän kattavaksi. Puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan d alakohdan toisen luetelmakohdan mukaan rangaistavaa tuli olla sen, että petollisesti valmistetaan, vastaanotetaan, hankitaan tai pidetään hallussa hologrammeja tai muita rahanväärennyksen estämiseksi tarkoitettuja rahan komponentteja. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan d alakohdan ii luetelmakohdan mukaan rangaistavaa tulee olla sen, että petollisessa tarkoituksessa valmistetaan, vastaanotetaan, hankitaan tai pidetään hallussa turvatekijöitä, kuten hologrammeja, vesileimoja tai muita rahanväärennyksen estämiseksi tarkoitettuja rahan komponentteja. Puitepäätöksen verrattuna uutta siis on, että direktiivissä komponentteja kutsutaan myös turvatekijöiksi ja että hologrammien ohella sellaisista turvatekijöistä mainitaan esimerkkinä vesileimat. Puitepäätöksen täytäntöönpanoa koskevassa HE:ssä 22/2001 vp s. 8 katsottiin, että kun puitepäätöksessä mainittujen hologrammien ja muiden rahanväärennyksen estämiseksi tarkoitettujen rahan komponenttien, kuten varmuuslankojen, oli joka tapauksessa katsottava sisältyvän rikoslain 37 luvun 4 :n rahanväärennyksen valmistelusäännöksessä käytetyn tarvikkeen käsitteeseen, ei lainsäädännön muutokseen ollut tältä osin tarvetta.

15(34) Tietyt turvatekijät ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä ei itsenäisesti sellaisenaan hankita, vaan ne syntyvät väärän rahan valmistusprosessin osana. Ottaen huomioon edellä selostetun HE:ssä 22/2001 vp omaksutun kannan voidaan katsoa, että myös vesileimat sisältyvät rikoslain 37 luvun 4 :n rahanväärennyksen valmistelussa käytettyyn tarvikkeen käsitteeseen. Vastaavasti lainsäädännön muuttamiseen ei tältä osin näyttäisi olevan tarvetta. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 1 kohdan a, b ja c alakohdassa tarkoitetut teot ovat rangaistavia myös silloin, kun ne koskevat seteleitä tai metallirahoja, jotka valmistetaan tai on valmistettu laillisia välineitä tai materiaaleja käyttäen ja seteleiden ja metallirahojen liikkeeseenlaskua koskevia toimivaltaisten viranomaisten oikeuksia loukaten tai liikkeeseenlaskun ehtoja rikkoen. 3 artiklan 2 kohtaa koskee johdantokappale 11, jossa todetaan: Valtuutettujen setelipainojen tai rahapajojen laillisten välineiden tai materiaalien väärinkäyttöä laittomien setelien ja metallirahojen valmistamiseksi olisi myös pidettävä rikoksena. Tällainen väärinkäyttö kattaa tilanteet, joissa kansallinen keskuspankki tai rahapaja tai muu valtuutettu laitos valmistaa seteleitä tai metallirahoja yli Euroopan keskuspankin valtuuttaman kiintiön. Tällainen väärinkäyttö kattaa myös tilanteet, joissa valtuutetun setelipainon tai rahapajan työntekijä käyttää välineitä väärin omiin tarkoituksiinsa. Tällaisen toiminnan olisi oltava rangaistava rikos myös siinä tapauksessa, että valtuutettua tuotantomäärää ei ole ylitetty, koska valmistettuja seteleitä ja metallirahoja ei liikkeeseen laskettuina pystyttäisi erottamaan laillisista maksuvälineistä. Johdantokappale 11 viittaa siis kahteen tyyppitilanteeseen. Ensinnäkin 3 artiklan 2 kohta kattaa tilanteet, joissa kansallinen keskuspankki tai rahapaja tai muu valtuutettu laitos valmistaa seteleitä tai metallirahoja yli Euroopan keskuspankin valtuuttaman kiintiön. Rangaistavaa tulisi siten olla jopa kansallisen keskuspankin piirissä tapahtuva laillisin välinein ja materiaalein tapahtuva rahan valmistaminen, jos valmistuksessa ylitetään Euroopan keskuspankin valtuuttama kiintiö (kiintiötapaus). Toiseksi kysymys voi olla siitä, että valtuutetun setelipainon tai rahapajan työntekijä käyttää setelitai metallirahojen laillisia valmistusvälineitä tai valmistusmateriaaleja omiin tarkoituksiinsa eli valmistaa niillä oikeudettomasti aineellisilta ominaisuuksiltaan laillista rahaa täysin vastaavaa rahaa (työntekijätapaus). Tämä rahanväärennysdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan sääntely poikkeaa eräissä suhteissa puitepäätöksen 4 artiklan vastaavan kaltaisista määräyksistä. Yhtäältä rangaistavuuden alue on direktiivissä suppeampi siltä osin, että 3 artiklan 2 kohta koskee vain 3 artiklan 1 kohdan a-c alakohdissa tarkoitettuja tekoja. Sen sijaan direktiivi ei velvoita säätämään rangaistavaksi 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa 3 artiklan 1 kohdan d alakohdassa mainittuja valmisteluluontoisia tekoja. Puitepäätöksessä kriminalisointivelvollisuus koski myös näitä tilanteita. 3 artiklan 2 kohdan sisältämä kriminalisointivelvoite saattaa, ottaen huomioon myös johdantokappaleessa 11 lausutun, olla tulkittavissa aikaisempaa laajemmaksi siltä osin kuin on kysymys rahan valmistamisesta kansallisen keskuspankin tai valtuutetun laitoksen piirissä (kiintiötapaus). Puitepäätöksen 4 artiklan mukaan kunkin jäsenvaltion oli toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 artiklassa tarkoitettu toiminta on rangaistavaa myös silloin, kun se koskee seteleitä tai metallirahoja, jotka valmistetaan tai on valmistettu laillisia välineitä tai laillisia materiaa-

16(34) leja käyttäen, toimivaltaisten viranomaisten rahan liikkeeseenlaskuoikeutta tai liikkeeseenlaskua koskevia oikeuksia tai ehtoja rikkoen ilman kyseisten viranomaisten lupaa. Direktiivin 3 artiklan 2 kohta eroaa sanamuodoltaan puitepäätöksen 4 artiklasta lähinnä siinä, että direktiivin 3 artiklan 2 kohta ei sisällä puitepäätöksen 4 artiklan lopussa olevaa elementtiä ilman kyseisten viranomaisten lupaa. Hyväksyessään ehdotuksen puitepäätökseksi neuvosto antoi HE:stä 22/2001 vp s. 8 ilmenevin tavoin seuraavan selityksen: "4 artiklassa mainittu seteleiden ja metallirahojen valmistaminen on tarkoitettu kattamaan sekä keskuspankin että itsenäisten alihankkijoiden setelipainannan ja metallirahan lyömisen. 4 artikla ei koske määriä, jotka ylittävät ne määrät, jotka Euroopan keskuspankki on vahvistanut liikkeeseen laskettaviksi jäsenvaltioiden rahanantoon valtuutettujen toimipaikkojen kautta". Artikla koskee siten HE:n 22/2001 vp s. 8 mukaan esimerkiksi tilannetta, jossa euroseteleitä painavan setelipainon työntekijä painaa rahaa oikeudettomasti. Hallituksen esityksessä 22/2001 vp s. 8 kiinnitetään huomiota siihen, että rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäistä vaihetta koskevan hallituksen esityksen (HE 66/1988 vp s. 145) mukaan raha on aina väärää, kun se on jonkun muun kuin siihen laillisesti oikeutetun valmistamaa. Näin on siitä huolimatta, että tuote ominaisuuksiltaan kuten valmistusaineiltaan, tekotavaltaan, mitoiltaan ja ulkonäöltään täysin vastaa aitoa rahaa. Ratkaisevaa ei siis ole tuotteen ja käyvän rahan ulkonainen vastaavuus vaan tuotteen alkuperä. Näin ollen puitepäätöksen vaatimukset tulivat HE:n 22/2001 vp s. 8 mukaan rikoslain 37 luvussa täytetyiksi. Direktiivin yhteydessä ei annettu edellä mainitun kaltaista selitystä. Sen sijaan direktiivin johdantokappaleessa 11 mainitaan edellä selostetuin tavoin työntekijää koskevan tapauksen ohella kiintiön ylittämistä koskeva tilanne. Voidaan kuitenkin katsoa, että myös kiintiötapauksessa kysymys on siitä, että rahaa valmistavalla ei tällaisessa tapauksessa ole oikeutta rahan valmistamiseen, jolloin raha on katsottava muun kuin siihen laillisesti oikeutetun valmistamaksi ja siten alkuperältään vääräksi. Tällainen tilanne on ylipäätään varsin teoreettinen. Lainsäädännön muuttamiseen ei tältä osin näytä olevan tarvetta. Rahanväärennysdirektiivin 3 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 1 ja 2 kohdassa tarkoitetut teot ovat rangaistavia myös silloin, kun ne koskevat seteleitä ja metallirahoja, joita ei ole vielä laskettu liikkeeseen mutta jotka on tarkoitettu liikkeeseen laskettaviksi laillisena maksuvälineenä. Esimerkiksi eurometallirahoja, joissa on uusi kansallinen puoli, tai eurosetelien uusia sarjoja olisi suojattava ennen kuin ne on virallisesti laskettu liikkeeseen. Kohta vastaa asiallisesti puitepäätöksen 5 artiklan b kohdan määräyksiä. Asiasta säädetään rikoslain 37 luvun 12 :n 3 momentissa (292/2000), jota ei tässä yhteydessä ole tarpeen muuttaa. 4 artikla Yllytys, avunanto ja yritys Direktiivin yllytystä, avunantoa ja yritystä koskevan 4 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että yllytys tai avunanto 3 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin on säädetty rangaistavaksi rikokseksi. Erona puitepäätökseen on se, että kun puitepäätöksen 3 artiklan 2 kohdassa puhuttiin osallistumisesta rikoksiin ja yllyttämisestä niihin, puhutaan direktiivissä yllytyksestä ja avunannosta 3 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin. Sillä, että osal-

17(34) lisuuden asemesta puhutaan nyt avunannosta, ei ole Suomen oikeuden kannalta merkitystä, koska yllytys ja avunanto tahallisiin rikoksiin on yleisesti rangaistavaa. Direktiivin neljännen artiklan toisen kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että yritys tehdä 3 artiklan 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitettu rikos taikka 3 artiklan 2 tai 3 kohdassa tarkoitettu rikos, joka on yhteydessä 3 artiklan 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitettuun tekoon, on säädetty rangaistavaksi rikokseksi. Kriminalisointivelvoite koskee siis 3 artiklan 1 kohdan a-c alakohdissa tarkoitettujen rikosten yritystä, myös silloin, kun nuo rikokset tehdään 3 artiklan 2 kappaleessa tarkoitetuin tavoin laillisin välinein mutta liikkeellelaskuoikeuksia rikkoen ja silloin, kun kysymys on 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuin tavoin seteleitä ja metallirahoista, joita ei vielä ole laskettu liikkeeseen. Direktiivin kriminalisointivelvoite vastaa puitepäätöksen kriminalisointivelvoitetta paitsi että 3 artiklan 2 kohdan kriminalisointivelvoite poikkeaa edellä selostetuin tavoin keskuspankkien osalta puitepäätöksen määräyksistä, mikä vastaavasti heijastuu yrityksen rangaistavuuden alaan. Rahanväärennysrikosten ja väärän rahan käytön yritys on rikoslaissa säädetty rangaistavaksi, eikä aihetta lainsäädäntömuutoksiin tältä osin ole. 5 artikla - Luonnollisille henkilöille määrättävät seuraamukset Direktiivissä rangaistuksia koskeva sääntely on moniportaisempi kuin puitepäätöksessä. Puitepäätöksessä säädettiin vain 8 vuoden enimmäisrangaistuksesta ja vapausrangaistuksista, jotka voivat johtaa luovuttamiseen, kun taas direktiivissä enimmäisrangaistusuhkina on 8 vuoden vankeus, 5 vuoden vankeus ja vankeus. Toisin kuin puitepäätöksessä, direktiivissä säädetään nimenomaisesti myös sen tilanteen rangaistuksesta, jossa henkilö on ottanut rahan vastaan käypänä, mutta saattaa sen sitten liikkeelle tietäen, että se on väärää tai väärennettyä (5 artiklan 5 kohta). Merkittävin uutuus direktiivin seuraamussääntelyssä on eräistä rikoksista edellytetty vähintään 5 vuoden enimmäisrangaistus. Tämä enimmäisrangaistus koskee 3 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdissa tarkoitettuja eli muita kuin ydinrahanväärennysrikoksia, myös silloin kun rikos koskee seteleitä ja metallirahoja, joita ei vielä ole laskettu liikkeelle. Puitepäätöksen mukaan näistä rikoksista tuli voida määrätä vapausrangaistus, joka saattoi johtaa rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen. Luovuttaminen edellyttää yleisen luovuttamislain (456/1970) 4 :n 1 momentin mukaan vähintään yhden vuoden enimmäisvankeusrangaistusta. Pykälän 4 momentin mukaan sen estämättä, mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, voidaan luovuttaa teosta, jota Suomessa vastaavissa olosuhteissa tehtynä olisi pidettävä rahanväärennysrikoksena, rahanväärennyksen valmisteluna tai väärän rahan käyttönä. Direktiivin luonnollisille henkilöille määrättäviä seuraamuksia koskevan 5 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista teoista voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Artiklan toisen kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetusta rikoksesta, 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta rikoksesta ja 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetusta rikoksesta, joka on yhteydessä 3 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitettuun tekoon, voidaan määrätä enimmäisseuraamus, joka käsittää vankeusrangaistuksen.

18(34) Kohdan mukaan siis valmisteluluontoisista teoista, myös laillisin materiaalein mutta liikkeelle laskemisen ehtoja rikkoen tehdyistä teoista samoin kuin sellaisista valmisteluontoisista teoista, jotka koskevat rahaa, jota ei ole vielä laskettu liikkeeseen mutta joka on tarkoitettu laskettavaksi liikkeeseen käypänä rahana, tulee voida enimmäisrangaistuksena seurata vankeutta. Rikoslain 37 luvun 12 :n 3 momentin mukaan mitä tässä luvussa säädetään rahasta, sovelletaan metallirahoihin ja seteleihin myös ennen niiden liikkeelle laskua, joten rikoslain 37 luvun rahaa koskevat rangaistussäännökset rangaistusasteikkoineen koskevat automaattisesti myös tällaista vielä liikkeelle laskematonta rahaa. Rahanväärennysrikoksista ja rahanväärennyksen valmistelusta enimmäisrangaistuksena on vankeutta, joten lainsäädäntömme toteuttaa direktiivin vaatimukset. Direktiivin 5 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetusta rikoksesta ja 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetusta rikoksesta, joka on yhteydessä 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun tekoon, voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kahdeksan vuotta. Vähintään kahdeksan vuoden enimmäisrangaistuksen vaatimus koskee siis väärän rahan valmistamista ja rahan väärentämistä, silloinkin, kun kysymys on rahasta, jota ei vielä ole laskettu liikkeeseen mutta joka on tarkoitettu laskettavaksi liikkeeseen käypänä rahana. Artiklan neljännen kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdassa tarkoitetusta rikoksesta ja 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetusta rikoksesta, joka on yhteydessä 3 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdassa tarkoitettuun tekoon, voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään viisi vuotta. Vähintään viiden vuoden enimmäisvankeusrangaistus koskee siis liikkeeseen laskemisrikoksia ja muita väärään tai väärennettyyn rahaan koskevia rikoksia, silloinkin, kun kysymys on rahasta, jota ei vielä ole laskettu liikkeeseen mutta joka on tarkoitettu laskettavaksi liikkeeseen käypänä rahana. Direktiiviehdotuksen käsittelyn aikana lakivaliokunta piti viiden vuoden enimmäisrangaistusta Suomen rangaistusjärjestelmän sisäisen johdonmukaisuuden kannalta ongelmallisena. Valiokunta katsoi, että tarkoituksenmukaisempaa olisi jättää näitä tilanteita koskeva harkintavalta kansalliselle tasolle tai pyrkiä saavuttamaan Suomen rikoslain rangaistusasteikkopolitiikka paremmin huomioiva kompromissi (LaVL 10/2013 vp s. 3). Nyttemmin on tietoverkkorikosdirektiivin toimeenpanon yhteydessä säädetty myös eräitä viiden vuoden enimmäisrangaistuksen sisältäviä rangaistusasteikkoja (rikoslain 35 luvun 3 b ja 38 luvun 6 ja 7 b sekä vanhaa perua olevat rikoslain 18 luvun 2 ja 3 ). Rikoslain 37 luvun rahanväärennystä koskevassa rangaistussääntelyssä ei tehdä direktiivin mukaista jaottelua yhtäältä 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun väärän rahan valmistamiseen ja rahan väärentämiseen ja toisaalta kohdan b ja c alakohdissa tarkoitettuihin muihin väärään tai väärennettyyn rahaan kohdistuviin menettelyihin. Rikoslain 37 luvun 1 :n rahanväärennyksen perustunnusmerkistö kattaa nämä kaikki tekotavat. Rangaistusasteikoksi on säädetty vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Vastaavasti rikoksen törkeässä tekomuodossa eli törkeässä rahanväärennyksessä ja lievässä tekomuodossa eli lievässä rahanväärennyksessä voi olla kysymys kaikista näistä tekotavoista. Törkeästä rahanväärennyksestä on rangaistusasteikoksi säädetty vanke-

19(34) utta vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta ja lievästä rahanväärennyksestä sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Nykyisellään puitepäätöksestä ilmenevä vaatimus vähintään kahdeksan vuoden enimmäisrangaistuksesta väärän rahan valmistamisessa ja rahan väärentämisessä toteutuu rikoslaissa siten, että törkeästä rahanväärennyksestä on säädetty enintään kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen uhka. Puitepäätöksen enimmäisrangaistusta koskeva vaatimus toteutuu tältä osin siis törkeän tekomuodon, ei vielä perustekomuodon rangaistusasteikolla. Tämän on siis katsottu täyttävän puitepäätöksen vaatimukset (HE 22/2001 vp s. 9). Edellä mainitussa komission puitepäätöstä koskevassa kertomuksessa on s. 19 todettu, että Suomi ja Ruotsi ovat säätäneet [vähintään kahdeksan vuoden enimmäis] rangaistuksen ainoastaan törkeästä rikoksesta, jolloin vankeusrangaistuksen enimmäispituus on Suomessa kymmenen vuotta ja Ruotsissa kahdeksan vuotta. Raportissa jatketaan samalla sivulla toteamalla, että kysymykseen siitä, ovatko rangaistukset, jotka voidaan langettaa jäsenvaltioissa, riittävän varoittavia, voidaan ilmeisesti vastata myönteisesti, sillä kaikki jäsenvaltiot ovat säätäneet 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetusta rahanväärennyksestä enimmäisrangaistuksen, jonka pituus on vähintään 8 vuotta vankeutta ja joskus huomattavasti enemmän. Edellä todetuin tavoin komissio totesi raportin s. 17 viiden jäsenvaltion, niiden joukossa Suomi, pystyneen määräajassa toteuttamaan kaikki toimenpiteet puitepäätöksen noudattamiseksi kokonaisuudessaan. Direktiivin vaatimusten toteutumista tullaan arvioimaan Lissabonin sopimuskokonaisuuden järjestelmässä. Ei kuitenkaan voida lähteä siitä, että vaatimusten toteutumiselle aineellisesti asetettavat kriteerit olisivat merkittävästi toiset kuin aiemmin. Direktiivissä käyttöön otettu uusi vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistus 3 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdassa tarkoitetuista teoista herättää kysymyksen siitä, voidaanko edelleen lähteä edellä mainitusta kotimaisesta törkeysporrastuksesta. Yhtenä vaihtoehtona tälle olisi, että sääntelyä muutettaisiin esimerkiksi siten, että väärän rahan valmistamisesta ja rahan väärentämisestä säädettäisiin omissa pykälissään, ja muista väärän rahan liikkeelle laskemistarkoituksessa tehdyistä rahanväärennyssäännöksessä määritellyistä teoista säädettäisiin omissa pykälissään, jolloin rikostyyppien rangaistusasteikot voitaisiin eriyttää kuten direktiivissä on tehty. Toisena sääntelyn muuttamisen vaihtoehtona olisi rahanväärennyksen enimmäisrangaistuksen nostaminen neljästä vuodesta viiteen vuoteen. Tällöin sääntely selvästi täyttäisi direktiivin vaatimuksen siitä, että 3 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdissa määritellyistä teoista tulee voida määrätä vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistus. Tämäkään malli ei kuitenkaan vielä merkitsisi sitä, että direktiivin vaatimus siitä, että 3 artiklan 1 kohdan a alakohdan tarkoittamista teoista tulee voida määrätä vähintään kahdeksan vuoden enimmäisrangaistus, tulisi täytetyksi jo perustunnusmerkistön rangaistusasteikolla. Ajatus siitä, että jo perustekomuotoon tulisi liittyä direktiivissä säädetty enimmäisrangaistusuhka, edellyttäisi, että väärän rahan valmistamista ja rahan väärentämistä koskevaa perustekomuotoa koskisi kahdeksan vuoden enimmäisrangaistus. Tällaisessa tapauksessa olisi tuskin enää tarpeellista säilyttää nykyisenkaltaista erillistä törkeää tekomuotoa koskevaa tunnusmerkistöä, johon liittyisi 10 vuoden vankeusrangaistuksen uhka. Perustekomuotoon liitettävä rangaistusasteikko vankeutta vähintään neljä kuukaut-

20(34) ta ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta olisi varsin huonosti yhteen sovitettavissa rikoslain kokonaisuudistuksessa rangaistusasteikkojen asettamiselle asetettujen peruslähtökohtien kanssa. Ei olisi johdonmukaista korottaa rahanväärennyksen enimmäisrangaistusta viiteen vuoteen direktiivin vaatimusten täyttämiseksi suoraan perustunnusmerkistöön liitettävän rangaistusasteikon perusteella 3 artiklan 1 kohdan b ja c alakohtien osalta, kun kuitenkin 3 artiklan 1 kohdan a alakohdan edellyttämä kahdeksan vuoden enimmäisrangaistusvaatimus toteutuisi nykyiseen tapaan törkeän tekomuodon rangaistusasteikon perusteella. Vastaavasti mitään erityistä hyötyä ei saavutettaisi sillä, että yhtäältä väärän rahan valmistaminen ja rahan väärentäminen ja toisaalta muut väärän rahan liikkeelle laskemisen tarkoituksessa tehdyt rikoslain 37 luvun 1 :ssä määritellyt teot eriytettäisiin kahdeksi erilliseksi perustunnusmerkistöksi. Johdantokappaleen 16 viimeisen virkkeen mukaan tässä direktiivissä tarkoitetuista rikoksista määrättävän vankeusrangaistuksen enimmäiskeston tämän direktiivin mukaista vähimmäistasoa olisi sovellettava ainakin kyseisten rikosten vakavimpiin muotoihin. Direktiivissä säädettyä enimmäisrangaistusta koskevan vaatimuksen täyttäminen törkeää tekomuotoa koskevan rangaistusasteikon ja enimmäisrangaistuksen avulla on, huomioon ottaen myös johdantokappaleessa 16 lausuttu, katsottava edelleen sallituksi. Rahanväärennyksen rangaistavuuden säänteleminen rikoslaissa tyypilliseen tapaan perustekomuotoa, törkeää tekomuotoa ja lievää tekomuotoa koskevin säännöksin sopii luontevimmin suomalaiseen rikosoikeudelliseen sääntelyyn. Väärän rahan valmistamista ja rahan väärentämistä koskevien tekomuotojen ja muiden nykyään rikoslain 37 luvun 1 :ssä määriteltyjen rahanväärennysten tekotapojen eriyttäminen toisistaan tai perustekomuodon enimmäisrangaistuksen nostaminen viideksi vuodeksi ei ole tarpeellista eikä tarkoituksenmukaista, vaan merkitsisi rikoslainsäädännössämme omaksutuista sääntelyperusteista poikkeamista ja rikoslainsäädännön yhtenäisyyden näkökulmasta epätarkoituksenmukaista ratkaisua. Uutta verrattuna puitepäätöksen sääntelyyn on myös se, että direktiivin 5 artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää 3 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetusta rikoksesta tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia muita kuin tämän artiklan 4 kohdassa tarkoitettuja rikosoikeudellisia seuraamuksia, mukaan lukien sakko- ja vankeusrangaistuksia, jos väärä raha on otettu vastaan tietämättä, että se on väärää tai väärennettyä, mutta saatettu uudelleen liikkeeseen tietäen, että se on väärää tai väärennettyä. Rikoslain 37 luvun 5 :ssä on tätä tilannetta vastaava säännös väärän rahan käytöstä. Sen rangaistusasteikoksi on säädetty sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Sääntely vastaa direktiivissä edellytettyä. 6 artikla - Oikeushenkilöiden vastuu Oikeushenkilöiden vastuuta koskevan 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen 3 ja 4 artiklassa tarkoitetusta rikoksesta, jonka on oikeushenkilön hyväksi tehnyt joko yksin tai oikeushenkilön elimen jäsenenä toimien henkilö, jolla on oikeushenkilössä johtava asema seuraavin perustein: a) valta edustaa oikeushenkilöä; b) valtuudet tehdä päätöksiä oikeushenkilön puolesta; tai c) valtuudet harjoittaa valvontaa oikeushenkilössä.