VIRKAANASTUMISLUENTO 18.3.2015 Lauri Paltemaa China the Rise of a Nation, Birth of a Superpower Again? What History Can Teach Us about the Limits of Our Understanding (käännös) Hyvä vararehtori, arvoisat kollegat ja ystävät, Me täällä lännessä olemme aina tienneet, kuinka Itä-Aasiaa tulee ymmärtää. Jo roomalaiset tiesivät, että Auringon nousun maissa elävät silkkiä tuottavat kansat, joiden eksoottiset tuotteet saapuivat Rooman toreille patriisien ihasteltavaksi. Keskiajan kartoissa itä oli sijoitettu kartan yläreunaan osoittamaan tämän ilmansuunnan ylemmyyttä muihin nähden. Sijaitsihan siellä Jerusalem ja sen takana idässä raamatun paratiisi. Valistuksen ajan älymystö ihaili Kiinaa sen loiston ja Euroopan valtioihin verrattuna järkiperäiseltä vaikuttavan hallinnon takia, vaikka mahtui mukaan jo kriitikkojakin. Oppineisuuden merkki oli tietää jotain kiinasta ja käyttää sitä esimerkkinä keskusteluissa. Heidän lastensa ja lastenlastensa aikana
Eurooppa kuitenkin muuttui. Tieteen kehitys ja teollinen vallankumous näyttivät nostavan länsimaat muiden maanosien ja kulttuurien yläpuolelle. Länsimaisen imperialismin kultaisella 19. vuosisadalla Itä-Aasiasta tuli osa Orienttia, takapajuista ja traditioihinsa kangistunutta ei-eurooppalaista maailmaa, jonka sivistämisestä tuli valkoisen miehen raskas ja usein epäkiitollinenkin taakka. Aikakausi tuotti ajattelijoita, joiden nimet me olemme jo onneksi jo lähes unohtaneet ja ajatuksia, joita ei vahinko kyllä ole vielä unohdettu. Nämä ajattelijat näkivät kansakuntien erojen pohjaavan viime kädessä rotujen välisille eroille ja valkoisen rodun luoduksi johtamaan myös keltaista rotua. Joidenkin tieteellisen rasismin nimeen vannoneiden mielestä Itä-Aasia oli kolonialisoitava, jotta keltainen vaara pysyisi aisoissa. Tämä ajattelu toi kolonialistisia sotia Itä-Aasiaan, sotia jotka on ehkä unohdettu täällä, mutta ei Itä-Aasiassa. Läntinen itsevarmuus järkkyi ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Ajatus Orientin perustavanlaatuisesta erilaisuudesta, ja alemmuudesta, länteen verrattuna ei täysin kuollut, mutta se ei enää tarjonnut toimivaa oikeutusta imperialismille. Toisen maailmanpalon jälkeen kylmä sota toi kuitenkin uuden tavan jäsentää maailmanpolitiikan realiteetit ja tämä koski myös Itä-Aasiaa. Siitä tuli nyt kahden toisilleen vihamielisen blokin, totalitaarisen idän ja vapaan lännen, välisen konfliktin keskeinen näyttämö, vaikka
ilmansuunnat olivat itse asiassa päinvastoin Itä-Aasiassa. Alueen jakoi nyt kahtia bambuesirippu, jonka takana Kiina, tuo iso domino, oli valmis kaatamaan muut alueen pienimmät dominot syvälle sorron yöhön Moskovan käskystä. Vapaan maailman oli sodittava niin Koreassa kuin Vietnamissa tämä patoamiseksi. Tämänkin vaiheen jäljet ovat yhä nähtävissä Itä-Aasian voimapoliittisissa jakolinjoissa. Kylmän sodan ollessa vielä käynnissä Itä-Aasiassa tapahtui kuitenkin ihme, joka antoi aiheen toisenlaiseen tapaan ymmärtää aluetta. Ensin Japani, siten Taiwan ja Etelä-Korea nousivat sodan tuhkasta. Kaksikymmentä vuotta häviönsä jälkeen Japani esitteli maailmalle olympialaisissa jälleen rakennetun pääkaupunkinsa ja maailman ensimmäisen huippunopean junaverkoston. Vuosi oli 1964. Maailma oli yhtäkkiä täynnä elektroniikkaa ja autoja, jotka olivat made in Japan. Datsunit ja Toyotat pärisivät myös kaupunkeihin muuttavan YYA-Suomen kirkonkylien raiteilla. Japanilaiset firmat näyttivät kilpailevan länsimaiset yhtiöt nurin tehokkaammalla tuotannollaan, ylivoimaisella insinööritaidollaan ja markkinoinnillaan. Talousihme sai osakseen ihailua. Japani oli numero 1 maailmassa, joiden kommentaattoreiden mielestä siitä oli tulossa super-valtio. Lännessä jopa huolestuttiin, että Japani ostaisi muun maailman ja haastasi jopa Yhdysvallat johtavana talousmahtina. Lännen oli opittava Japanista, sen koulutusjärjestelmästä, sen
konsensushakuisesta kulttuurista, sen yrityspohjaisista ammattiliitoista, jotka jäsenet menivät lakkoon laittamalla työpöydälleen kohteliaan paperilapun asiasta ja jatkoivat ahkerana työntekoa. Japania hallitsevaa puoluetta ylistettiin sen viisaasta teollisuuspolitiikasta. Meidän olisi opittava Japanista tai meille kävisi huonosti, väittivät monet kommentaattorit. Jälkikäteen tiedämme, että Japanin talouskupla puhkesi 1990-luvun alussa ja maa ajautui hitaan kasvun ja kasvavan velkaongelman yhdistelmään, johon päälle tuli huonosti toimiva poliittinen järjestelmä ja ikääntyvä väestö. Japanin romahtaessa länsi oli kuitenkin jo saamassa uuden mestariehdokkaan. Kiina oli nousemassa. Maon kuoleman jälkeen 1970-luvun lopulla aloitetut talousuudistukset olivat nopeassa tahdissa muuttamassa entisen sulkeutuneen kommunistisen kehitysmaan maailmatalouden nousevaksi tähdeksi. Seurasi noin 30 vuotta lähes katkeamatonta nopeaa talouskasvua. Kiinalaiset tuottajat alkoivat kilpailla länsimaisia firmoja nurin. Ja ne jotka eivät menneet nurin, olivat niitä, jotka tajusivat siirtää tuotantonsa Kiinaan. Kiinailmiö iski myös tänne Suomeen. Kiina noudatti Japanin nousun käsikirjoitusta lähes pilkulleen. Se jopa järjesti olympialaiset uudelleen rakennetussa pääkaupungissa samana vuonna kuin esitteli huippunopean rautatiekalustonsa maailman ihailtavaksi. Kiinan kasvu sai tietysti ihailijoita. Sen hallintoa pidettiin tehokkaana, vailla lännen demokratioiden junnaavaa tapaa tehdä
päätöksiä, sen hallitsevan puolueen teollisuuspolitiikkaa onnistuneena. Kiinalaiset myös opiskelevat meitä ahkerammin ja uskovat koulutukseen. Meidän olisi opittava Kiinasta tai meille kävisi huonosti. Maailmanjärjestys menisi uusiksi, sillä Kiinan mahti oli nousussa, väittivät monet kommentaattorit. Tällä tarinalla ei ole vielä loppua, sillä sitä kirjoitetaan yhä. Mutta onko näillä tarinoilla silti jo tarjoilla opetus? Mielestäni ainakin kaksi. Ensimmäinen opetus koskee tämän hetken suurta tarinaa Kiinasta ja toinen koskee Kiinan ja Itä-Aasian tutkimusta. Ensinnäkin jos historia jotain opettaa niin sen, että se mitä länsi on uskonut Itä- Aasiassa tapahtuvan, on harvoin pitänyt paikkansa sellaisenaan. Keltainen aalto ei pyyhkäissyt länsimaista sivistystä historian unholaan. Dominoefekti ei sortanut maailmaa kommunismiin. Japani ei astunut globaaliin johtoon, mutta talouskuplan puhkeamin osoitti, miten huonosti lännessä ymmärrettiin sen yhteiskunnan ja talouden toimintaa. Mutta entä sitten Kiina? Emme tiedä vielä vastausta. Voi kuitenkin aiheellisesti kysyä, miten Kiinan lähtökohdat käydä läpi onnistunut talousihme olisivat paremmat ja vakaammat kuin Japanin? Toisin kuin Japanilla, Kiinalla ei ole puoluejohdon sisäisiä kriisejä kestävää
poliittista järjestelmää, sen kasvu on tuonut yhtä paljon maan sisäisiä ongelmia ja tyytymättömyyttä kuin ratkaissut niitä ja varsinkin viime vuosina perustunut lainarahalle ja spekuloinnille tavalla, joka jättää varjoonsa Japanin talouskuplan. Kiina ei ole vielä käynyt läpi vakavaa talouskriisiä, jonka jokainen Itä-Aasian talousihmeistä on jo tehnyt ainakin kerran, Japani jopa useammin. Kiina on kiistatta nousemassa kansainvälisessä kaupassa ja politiikassa tärkeäksi toimijaksi, jollei ole sitä jo tehnyt. Tämä on vain luonnollista siinä mielessä, että Kiina on palaamassa sille aiemmin kuuluneeseen suhteelliseen asemaan, mutta Kiinasta ei tule globaalia johtajaa ennen kuin se pystyy ratkaisemaan kasvumallinsa ongelmat. Toinen opetus on se, että Itä-Aasian tutkimuksen tehtävä on tuoda tähän keskusteluun kriittisiä, tutkimukseen perustuvia näkökantoja Kiinasta ja Itä-Aasiasta ja sen asemasta maailmassa. Tätä varten meidän on ymmärrettävä paitsi alueen historiaa ja sen yhteiskuntien nykytodellisuutta, myös sitä miten ne on ymmärretty aikaisemmin. Nykyään, kun niin moni Kiinassa vieraillut ekonomisti tai kansainvälisen politiikan asiantuntija katsoo tarpeelliseksi esittää asiantuntemustaan maasta, ilman sen syvällisempää maan kielen, yhteiskunnan tai sen historian tuntemusta, on niiden, joilla tätä
perehtyneisyyttä ja historiantajua on, velvollisuus osallistua keskusteluun. Itä-Aasian tutkimuksen tehtävä myös täällä Turun yliopistossa ei ole omia Itä-Aasiaa koskevaa julkista tai akateemista keskustelua itselleen, vaan osallistua siihen aktiivisesti ja kriittisesti. Tehtävämme on osoittaa kulloisenkin muotiajattelun rajallisuudet ja ehkä estää kerrankin se, että olemme viisaampia asioista aina vasta jälkikäteen. Kiitos!