Mauno Koskinen KEITÄ ME VASKELOISET OLEMME Mistä karjalaiset tulivat ja milloin he asettuivat Laatokan etelä- ja kaakkoisrannoille, on edelleenkin kiistelty asia. Geenitutkimus, historialliset lähteet että kalevalaisen kansanrunouden perinne ja nimistö puhuvat kuitenkin läheisistä siteistä Baltiaan ja sen suomensukuisiin. Iivar Vidfamnen teoista kertovissa skandinaavisissa saagoissa 600-luvulta on tarina retkestä Karjalanpohjaan, Kirjalabotn. Se on tiettävästi vanhin lähde, jossa Karjala mainitaan. Tsuudeiksi kutsuttu karjalaisheimon haara, joka asui Laatokan etelärannalla vatjalaisten ja vepsäläisten välissä, oli viikinkien rinnalla Novgorodia 800-luvulla perustamassa ollut toinen merkittävä kansanryhmä. Karjalaisten kerrotaan olleen ryöstelemässä ja taistelemassa norjalaisia vastaan Pohjois-Suomessa ennen vuotta 900. Eräretket ulottuivat jo tuolloin Lappiin ja ItäKarjalaan. Venäläisissä lähteissä nimi Karjala, Korelia, esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1143, jolloin karjalaisia oli novgorodilaisten kanssa retkellä jäämejä, muinaishämäläisiä vastaan. Karjalaiset ja virolaiset kävivät vuonna 1187 yhdessä hävittämässä ja ryöstämässä Mälarin rannalla sijainneen Sigtunan kaupungin. Se oli Keski-Ruotsin kukoistavin kaupunki 1100-luvulla. Viikinkiajalla karjalaisalueiden muinaislinnat sijaitsivat Käkisalmen ja Sortavalan lähi- ja välialueilla. Karjalainen asutus oli vahvinta Laatokan länsi- ja luoteisrannikolla sekä Vuoksen varrella. Suomen historian käsikirjan mukaan Käkisalmi, Kaukola, Räisälä ja Sakkola olivat ne pitäjät, joista tunnetaan suurimmat ja tärkeimmät 1200-luvun kalmistoista. Karjalaisasutus kehitti vuosisatoina 11001300 vauraan turkiskulttuurin. Tämä lisäsi Karjalan asemaa ja karjalaisten merkitystä sekä novgorodilaisten että skandinaavien kauppakumppanina. Laatokalta kauppareitit ulottuivat mm. Baltian hansakaupunkeihin ja Bysanttiin saakka. Suomalaisalueet jaettiin väkivalloin Vauraus johti vahvempien kauppakumppaneiden valtapyrkimyksiin. Novgorodilaiset aloittivat ortodoksisen uskonnon levittämisen Laatokan länsirannan karjalaisten keskuuteen vuonna 1227. Roomalaiskatoliset ruotsalaiset perustivat läntiseen Karjalaan tukikohdakseen Viipurin linnan vuonna 1293. Karjalasta tuli näiden vieraiden valloittajien kiistakapula ja verinen taistelutanner. Novgorodilaiset menettivät herruutensa Moskovalle vuonna 1478. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 jaettiin suomalaisalueet kahtia. Otavan Iso Tietosanakirja 1960- luvulta asennoituu: "Ruotsin oli tyydyttävä karjalaisalueen lounaiseen kolkkaa." Tuo lause heijastaa Suomen historiankirjoituksessa pitkään vallinnutta vääristävää asenteellisuutta. Ruotsi ja Novgorod jakoivat ja alistivat suostumusta pyytämättä suomalaisalueet valtapiiriinsä. Ruotsin alaisuuteen joutuneista alueista tuli vuosisadoiksi sen rajamaakunta ja rajaläänejä. Asukkaita näännytettiin ryöstöverotuksella ja uhrattiin joukoittain pienen Ruotsin suuruudenhullujen kuninkaiden valtaunelmien alttarilla. Ruotsalaisille Pohjanlahden itäpuoliset suomalaisalueet olivat Itämaa, Österland. Finland tarkoitti pitkään pelkästään Varsinais-Suomea. Haminan rauhassa vuonna 1809 Ruotsi luovutti Venäjälle kuusi lääniään, jotka olivat olleet koko 1700-luvun ajan rajun ruotsalaistamisen kohteina. Käsite Ruotsi- Suomi on keksitty korostamaan eroa venäläisyydestä sekä pönkittämään luterilaista historiankirjoitusta 1920-luvulla. Käsite pitäisi poistaa käytöstä valheellisuutensa vuoksi.
Karjalaisasutus levittäytyi laajalle Keskiajan vuosisatoina karjalaisasutus laajeni Savoon, Pohjois-Karjalaan, Aunukseen, Vienaan ja Lapin rajoille saakka. Ehkä selkeimmän ja varmimman kuvan karjalaisasutuksen levinneisyydestä ja valta-asemasta Nyky-Suomessa kertoo läntisten murteiden ja itäisen murrealueen välinen raja. Kielentutkija, professori Martti Rapolan mukaan kielellisesti erittäin yhtenäiseen itäiseen murrealueseen sisältyvät sen länsirajalla Virolahti, Miehikkälä, Luumäki, Savitaipale, Mäntyharju, Pertunmaa, Sysmä, Kuhmoinen, Jämsä, Koskenpää, Keuruu, Pihlavesi, Ähtäri, Lehtimäki, Alajärvi, Lappajärvi, Kortesjärven koillispuoli, Evijärvi, Vimpeli, Kyyjärvi, Kivijärvi, Kinnula, Pihtipudas, Pyhäjärvi, Kiuruvesi, Vieremä, Vuolijoki, Säräisniemen itäpuoli, Puolanka, Suomussalmi, Taivalkoski ja Kuusamo. Savolaiset ovat karjalaisten suoria jälkeläisiä eivätkä karjalaisista ja hämäläisistä risteytynyt heimo, kuten usein on väitetty. Karjalaiset ovat siten selkeästi suurin ja laajimmalle levinnyt suomalaisheimo. Karjalaisten nautinta-alue oli mainittua murrealuetta suurempi. Se ulottui Raahen tienoilta alkaen Pohjanlahteen sekä sieltä Tornionjokilaaksoon ja muualle Lappiin, jossa "sie" ja "mie" elävät tuon ajan muistona tänäkin päivänä. Nautintaalueilla oli paikoitellen myös vankkaa karjalaisasutusta. Nimistön perusteella sitä on ollut vielä laajemmallakin. Mm. Inkeroinen ja Lahden kupeessa oleva Nastola ovat tästä todistuksena. Vaskeloiset ovat perinteisiä inkerikkoja August Ahlqvist, vuodesta 1863 Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjalisuuden professori, kiersi vuonna 1854 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran stipendiaattina kansanrunouden keruussa Etelä- Karjalassa. Hän toteaa matkakertomuksessaan, ettei vanhoja runoja löydy Viipurin läänistä muualta kuin "Pyhäjärveltä, Sakkulasta ja Raudusta". Silti Ahlqvist oli erittäin tyytyväinen: "Niin pian kun vaan astut jalkasi näiden seurakuntain rajan sisään, tulee vanhanaikuinen runo-laulu vastaasi yhtä täydellisenä, yhtä suloisena kuin Pohjois-Karjalassakin. Ilomantsin pitäjän tietää jokainen siellä lauluja keräämässä käynyt kyllä runo-rikkaaksi. Mutta nämä seurakunnat eivät jää yhtään jäljelle Ilomantsista tässä asiassa." Pitäjissä löytyi muutamissa kylissä "Inkerikkoja eli Ischoria s.o. kreikan-uskoisia Karjalaisia, joiden ainoana kirjallisuutena ja hengellisyyden toimittajana esiisiltä peritty runonlaulu on. Näillä on laulu alinomaan huulilla." Myös professori Väinö Salminen, joka on koonnut mm. Suomen Kansan Vanhat runot -teosten Etelä- Karjalaa ja Inkeriä käsittelevät niteet, käyttää alueiden alkuperäisväestöstä nimitystä inkeroiset tai inkerikot. Hän erottaa näin kreikanuskoisen väen Kannaksen ja Inkerin autioituneille tiloille 1500- luvun lopussa ja 1600-luvulla muuttaneista luterilaisista uudisasukkaista. Muuttajat entisiin Käkisalmen, Sakkolan ja Raudun pogostoihin houkuteltiin ja tulivat pääosin LänsiKannakselta ja Savosta, sieltä minne vuosisatojen myötä juuri tuolta alueelta oli muutettu. Tietosanakirjojen inkerikko-määritelmä kaipaa peruskorjauksen. Waski-nimi ja Sakkola Vaskeloiset ovat alueen vanhimman karjalaisväestön, inkerikkojen, suoria jälkeläisiä. Kutsuivat itseään inkerikoiksi vielä 1930-luvullakin. Waske-nimi esiintyi Suvantojärven rantojen asujamistossa pitkin 1500-lukua. On mahdollista, että joissakin arkistoissa on asiakirjoja, jotka sitovat myöhemmät sukupolvet 1500-luvun Waskeihin. Nimi Waski on eri asiakirjoissa muodoissa Waske, Wasko, Waskij ja Waskin. Metsäpirtti kuului keskiajan lopulla Sakkolan pogostaan kuten Pyhäjärvi ja osa Vuokselaakin. Pogosta
oli paitsi kirkollinen myös hallinnollinen alue. Vatjan viidenneksen verokirjan ns. vanhan kirjoituksen mukaan Sakkolan pogostassa oli 214 kylää, joissa 282 taloa ja 556 veroa maksavaa henkilöä. Sakkolan ja Raudun raja oli jo tuolloin sama kuin 1930-luvulla. Sakkolan pogostan kirkko oli myöhemmässä luterilaisessa kirkonkylässä. Vilakkalassa, Petäjärvellä ja Taipaleessa oli tsasounat, kappelit. Tehdyt kaivaukset osoittavat, että myöhemmän Metsäpirtin pitäjän alueella ainakin myös Kirvesmäen Kalmoinmäellä ja Hatakanmäellä oli Taipaleen lisäksi kreikkalaiskatoliset hautausmaat. Olisi poikkeuksellista, jos niissä kaikissa ei olisi ollut ainakin pientä kappelia. Metsäpirtin asutus oli 1500-luvulla Suvantojärven rannoilla sekä Taipaleessa. Ruotsalaisvalta oli tuhon aikaa Käkisalmen läänistä ja Inkeristä pakeni 1600-luvulla ruotsalaisvaltaa enemmän kuin puolet alkuperäisväestöstä runsaat 60 000 ihmistä. Vaelsivat Aunukseen ja muille lähialueille, Tveriin sekä peräti Ukrainaan saakka. Kirkoista turvaa hakeneita teljettiin ja poltettiin niihin. Vain erillisiä kyläkuntia, perheitä tai niiden osia säilyi hengissä vanhoilla kotiseuduillaan. Piiloittelemaan joutuivat ajoittain kaikki kreikanuskoiset. Stolbovan rauhassa 1617 valloitusalueiden asukkaille taattua uskonnonvapautta ei ollut alunalkaenkaan tarkoitus pitää. Sankarikuninkaaksi ylistetty suomalaisten uhraaja, Kustaa II Aadolf käski kirjeessään alamaistaan Viipurin linnan isäntää teloittamaan kaikki karjalaiset, jotka eivät luovu kerettiläisyydestä, vääräuskoisuudesta ja ota luterilaisen kirkon kastetta. Torsten G. Aminoff kertoo kirjassaan "Karjala lännen etuvartiona", että Ruotsin hallitus laati 1630- luvun lopussa suunnitelman kreikanuskoisen kirkon tuhoamisesta Karjalassa. Siirtyminen kreikkalaiskatoliseen kirkkoon julistettiin kuolemalla rangaistavaksi teoksi. Tämä viitannee sen saamaan suosioon luterilaisten parissa. J. J. Mikkolan julkaisussa "Inkerinmaan kreikanuskoisten käännytyksestä 16831700" on kuvaus, miten Käkisalmen läänistä vietiin vuonna 1684 Narvaan 25 kreikanuskoista talonpoikaa. Heille oli annettu käsky, että eivät kävisi omissa kirkoissaan, vaan ottaisivat luterilaisen uskon ja kävisivät luterilaisissa kirkoissa. Nuo talonpojat eivät totelleet. Sen vuoksi heidät ruoskittiin ja vietiin pappinsa kera Narvan Opolskoi pogostiin. "Heidät ajettiin väkisin luterilaiseen kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta toimitti superintendentti pappeineen. Nämä tahtoivat jakaa Herranehtoollisen näille talonpojille luterilaisen uskon mukaan, mutta talonpojat eivät vastaanottaneet tätä ehtoollista. Senvuoksi otettiin heidän joukostaan 2 parasta miestä, pantiin rautoihin, ja heidät ripustettiin jaloista kiinni, pää käännettynä lattiaan. Kun muut talonpojat näkivät tämän, he hajaantuivat itkien kirkosta." Monet eivät kestäneet kidutusta ja alistuivat luterilaiseen uskoon henkensä hädässä. Aminoff kertoo kirjassaan aivan samoista ajoista: "1680-luvulla yritti superintendentti Johannes Gezelius nuorempi, tunnettu myöhemmin toiminnastaan Turun piispana, saada osan maakunnan väestöä käännytetyksi. Hän halusi erottaa suomensukuiset vatjalaiset ja inkeriläiset venäläisistä, joilla yksin hänen mielestään oli oikeus säilyttää oikeauskoinen uskontonsa, kun taas toiset suomalaisina ja kuten Gezelius, tuskin itsekään sitä uskoen, väitti, uskostaan luopuneiden luterilaisten jälkeläisinä eivät kuuluneet sen uskonvapauden piiriin, joka aikaisemmin eri yhteyksissä oli enemmän tai vähemmän selvästi vakuutettu Inkerin ja Käkisalmen läänin asukkaille. Hän otatti henkilökohtaisilla kuulusteluilla selvää, ketkä osasivat suomea paremmin kuin venättä, ja nämä erotettiin kokonaan oikeauskoisesta kirkosta, jonka papit eivät saaneet olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Jos he pyrkivät vanhoihin kirkkoihin, estettiin tämä asevoimin. Osaksi suoritettiin tämä "erotus" rauhallisesti, osaksi pakenivat kokonaiset kylät metsiin ja osaksi sattui ikäviä välikohtauksia, kun kruununpalvelijat polkivat jalkoihinsa pyhäinkuvia ja vangitsivat tai pieksivät oikeauskoisia talonpoikia ja pappeja."
Sakkolan Arkkienkeli Mikaelin kirkko hävitettiin näissä "puhdistuksissa". Se oli viimeisin säilynyt Käkisalmen, Sakkolan ja Raudun kirkoista. Rauhansopimuksen uskonnonvapauslausekkeen mieleisekseen vääristellyt Gezelius on luokiteltu historiassa "pontevaksi uskonpuhdistajaksi" sekä "avarakatseiseksi ja määrätietoiseksi". Uskonvainojen rinnalla rehoitti läpi vuosisadan muukin mielivalta. Uusia ruotsalaisvalloituksia koskevat lait olivat orjuuttavia. Lääninherrat ja apurinsa olivat vielä orjuuttavampia. Inkerikoille 1600-luku oli aikaa, joka on rinnastettavissa etnisiin puhdistuksiin ja niiden kultturituhoihin. Yhteistä tuollaisille hirmuteoille ovat myös "ylevät perustelut" ja "jalot tavoitteet". On todennäköistä, että pakkokäännytettyjä palasi 1710-luvulla vanhan kirkkokuntansa suojaan, kun paenneita palasi kotiseuduilleen. Tuollaiset koettelemukset ja julmuudet läpikäyneet esivanhempamme kasvoivat henkisesti äärettömän voimakastahtoisiksi ja periaatteissaan tinkimättömiksi ihmisiksi ja yksimieliseksi yhteisöksi. Toisin kuin on väitetty, ortodoksinen uskonto ei estänyt vaskeloisia avioitumasta luterilaisten kanssa. Suurin este oli luterilaisten oma käyttäytyminen ja heistä vuosisatojen saatossa saatu kokemus. Vaskeloisten verisiteet liittyvät pääosin Pyhäjärven, Sakkolan, Raudun, Inkerin, Pietarin ja Viron inkerikkosukuihin. Sukututkimus osoittaa, että joukossa ei ole ainuttakaan venäläistä. Lapinlahden maakirja vuodelta 1696. Toiseksi ylin nimi on Påhll Waski.
Käkisalmen piiri Viipurin kuvernementissa vuonna 1788. Kansalliarkisto.
Waski-suku ja Vaskela 1600-luku oli aikaa, jolloin Waski-suku ja Vaskela saivat tunnistettavat kasvonsa. Rahastonhoitaja Jonas Pederssonille annettiin 30.7.1652 läänityksiksi Lapinlahti, Ahvola, Paavila ja Dirikkala Arkuntanhuan kylästä. Samat nimet on kirjattu eräässä myöhemmässä yhteydessä muodoissa "förut Lapinlax", "förut Wahvola", "förut Pawilas" ja "förut Dirikkala". Myöhempi Arkuntanhua 11 eli Vaskela on maakirjojen mukaan "förut Pawilas" eli aiemmin Pawila tai Pawilan. Pawila liittyy myös Waski-suvun varhaisimman tiedossa olevan kantaisän nimeen. Hän on Pawila Waske/ Påhl Waskijn, joka mainitaan vuosina 1683 ja 1685 Sakkolan savuluettelossa sekä Pähkinänlinnassa 27.1.1697 päivätyssä asiakirjassa verolliseksi vuonna 1696 Sakkolan Lapanaisissa (Labanais). Toinen vanhimmista tunnetuista on Larion/ Lars Waske. Vuoden 1690 suvuluettelossa hänet mainitaan Korholassa sekä 22.10.1694 päivätyssä Sakkolan Lapinlahden savuluettelossa Korholankylässä (Korholabyn). Vanhojen karttojen mukaan Pawila ja Korhola olivat rajanaapureita. Sakkolan väki liikkui koko 1600-luvun ajan. Koska luterilaiset uudisasukkaat olivat maanviljelijöitä ja kuolema niitti ilman vainojakin satoaan suurina nälkävuosina 1690-luvun puolivälissä, kalastuksen taitavat inkerikot kohosivat pelastajiksi asuintienoillaan. Tämä lienee luonnollisin selitys noiden kahden Waskisukuisen olemassaololle vanhalla kotiseudullaan.