Incus Maledictorum Kauniin naisen kuolema on epäilemättä runollisin aihe maailmassa. -Edgar Allan Poe
27. toukokuuta Annie kiersi juomapullonsa korkin kiinni ja työnsi pullon takaisin taskuunsa. Hän katsoi ranteensa kompassia. Tämän huoneen ikkunat olivat pohjoiseen, ihan kuten pitikin. Vasemmalla seinällä oli kaksi leveää kirjahyllyä täynnä mappeja. Oikealla puolella oli kapea kirjahylly ja sohva. Ikkunan edessä oleva työpöytä oli tyhjä. Annie astui ikkunaan tähystämään. Hän näki suoraan kulkevat kadut esteettömästi kolmen korttelin päähän, poikittaiset hiukan toista korttelia. Loistava paikka. Hän heilautti kiväärin selästään ja laski sen hellästi leveälle ikkunalaudalle. Hän työnsi kirjoituspöytää kauemmas ikkunasta ja raahasi sohvan ikkunan eteen. Nahkaverhoiltu lastulevyihme siirtyi onneksi pienellä vaivalla, ja Annie sai itselleen mukavan paikan. Sohvalla polvillaan selkänojaan rinnalla nojaten olisi hyvä tähtäillä. Kaduilla oli hiljaista. Annie katseli maisemia kiikaritähtäimen läpi. Hän oli Berliinistä tultuaan kerran selittänyt jotain runollista maailmasta kiikaritähtäimen läpi, mutta mies baaritiskillä oli ymmärtänyt hänet väärin ja tarttunut Annieta rinnasta. Kömpelö lähentely-yritys oli päättynyt murtuneeseen nenään ja kolauksen saaneeseen miehisyyteen. Annien rystysen mustelma ei ollut täysin parantunut ennen kuin hänet oli kutsuttu takaisin palvelukseen kun levottomuudet Tampereella olivat alkaneet. Hänen rannekompassinsa värisi. Sen alalaidassa olevat kuusi valoa vilkuttivat kolmen yhdistelmän sarjaa, jonka Annie tiesi olevan viesti komentokeskuksen Tuomolta. Valoista paloi ensimmäinen, toinen ja viides, sitten ensimmäinen ja kuudes ja viimeiseksi toinen, kolmas ja viides. Tee olosi kotoisaksi, menee tovi, ilmoitan kun sinua tarvitaan, Tuomo viestitti. Eivät merkit tietenkään niin paljoa sanoneet, mutta sitä ne tarkoittivat. Annie laski kiväärin ikkunalle ja alkoi katsella ympärilleen. Annie tuli nopeasti tulokseen, että hänen tarvitsisi suojata vain huoneen ulkopuolella olevan käytävän molemmat päät. Ikkunan kautta ei kukaan pääsisi sisään, sillä neljännen kerroksen ikkunalaudalle olisi mahdoton kiivetä. Muita reittejä huoneeseen ei ollut. Annie veti liivinsä taskusta kaksi kymmensenttistä ja peukalon paksuista metallista puikkoa. Hän kiersi molempien toista päätä, ravisti voimakkaasti ja viskasi toisen kierimään käytävää toiseen suuntaan, toisen toiseen. Puikot pomppivat ensimmäiset metrit ja vierivät parinkymmenen metrin päähän huoneen ovesta. Pysähdyttyään puikot olivat hetken hiljaa paikallaan, sitten ne päät, joita Annie oli kiertänyt, naksahtivat ulos. Puikoista työntyi ohuen varren päässä pieni levy. Levy kiertyi varren päässä kaikkien akselien mukaisesti, skannaten äänettömästi käytävän muodot parin metrin matkalta. Sitten puikoista työntyi toisen varren päässä kapseli, nousten pienen laitteen ylle. Kuului poksahdus, ja kapseli pirstoutui pölyksi ja murusiksi, peittäen putken metallipinnan ja lattiaa muutaman sentin verran puikon ympäriltä. Kuin huomaamatta pöly ja murut alkoivat saada samoja sävyjä kuin lattia, ja pian putkia oli lähes mahdoton erottaa, ellei tiennyt mitä katsoi. Annie veti pistoolin reisikotelosta, vapautti varmistimen ja laski aseen pöydälle. Hän kaivoi liivinsä toisesta taskusta kaksi ison tulitikkuaskin kokoista rasiaa, kolmannesta kalvosinnappeja muistuttavat kiekot. Annie väänsi kiekoista lähtevien tappien päässä olevat väkäset suoraksi ja työnsi tapit rasioissa oleviin reikiin. Hän kävi asettelemassa rasiat käytävään muutaman metrin päähän ovesta, toisen toiseen suuntaan ja toisen toiseen. Annie veti mapin kirjahyllystä ja heilautti sen auki. Hän teki samoin toiselle satunnaisesti toisaalta hyllystä valitulle mapille. Hän toisti saman muutamaan kertaan. Mapeissa oli lehtileikkeitä, uusimmat toissa 1
vuodelta, vanhimmat lähes sadan vuoden takaa. Annie kohautti olkiaan ja istahti mapin kanssa sohvalle alkaen selata leikkeitä ja lukea niistä mielenkiintoisempia. Alkoi hämärtää. Annie oli nukahtanut kolmas kansio sylissään. Yhtäkkiä rasahti ja nainen säpsähti hereille. Hän tarttui pöydällä olevaan pistooliinsa ja alkoi kuulostella käytävään. Hän vilkaisi kelloaan. Käytävässä ei sen mukaan pitänyt olla liikettä. Sitten kuului lisää rapinaa. Nyt Annie kuuli sen tulevan ikkunalta. Lasin takana keikkui naakka, katsellen Annieta ja lehahtaen sitten tiehensä. Annie puuskahti, laski pistoolin takaisin pöydälle ja kaivoi taskustaan pienen litteän paperipussin. Liivistään hän veti jääkiekon kokoisen metallipurkin, kiersi sen auki ja painoi kannen kiekon alle. Kiekon reunat kohosivat ylös, teleskooppimaisesti useassa kehässä, ja muodostivat metallisen kupin. Annie kaatoi vettä kuppiin, repäisi pussin auki ja kaatoi sen sisällön kupissa olevaan veteen joka alkoi hiljalleen höyrytä. Annie oli välttänyt juomasta kahvia koko teini-ikänsä ja ensimmäiset vuodet kahdenkymmenen jälkeen, koska oli kuullut että kofeiini voi aiheuttaa iho-ongelmia. Annie oli ollut hyvin kaunis, oli edelleen, ja oli tehnyt mallintöitä ja kisaillut kauneuskilpailuissa koulun ja opiskelujen ohessa. Hän oli ollut hiukan lyhyt mallinormeihin, mutta yleensä ei oltu mietitty kahta kertaa urheilullisen tytön tullessa sisään. Pitkien hiusten liehuessa Annie oli vaikuttava näky. Hän ei tiennyt sitä, mutta useammallakin hänen luokkatoverillaan oli ollut hyvinkin kulunut valokuva hänestä yöpöydän laatikossa. Tuskin se varsinaisesti yllätyksenä olisi tullut, sillä Annie tiesi olevansa kaunis. Kaikki ovet olivat kuitenkin painuneet kiinni moottoripyöräonnettomuuden jälkeen kun Annie oli ollut 24. Muuta pidempiaikaista vammaa hänelle ei jäänyt kuin talvisin helposti kylmenevä vasemman jalan peukalovarvas ja pitkä, nyt jo lähes näkymättömiin haalistunut pitkä arpi otsalta poskelle yli oikean silmän. Arven poistaminen meikeillä ja kuvia editoimalla ei olisi ollut Annien mielestä ongelma, mutta ala ei ollut ollut samaa mieltä. Ei arpi Annieta rumentanut, useimmat ihmiset, kuten hän itsekin, pitivät sitä melko persoonallisena. Mutta kahvia hän oli alkanut juomaan. Valmistuttuaan, ja kun joukkoja lähetettiin ensimmäisen kerran Pariisin piiritykseen tueksi, oli Annie liittynyt armeijaan. Kahta vuotta myöhemmin hän palveli tarkk ampujana Pariisin toisessa piirityksessä, hieman myöhemmin Kreikan näyttämöllä. Yritettyään kolmen vuoden ajan rakentaa siviilikonsultin uraa ja rivitaloelämää Annie oli hakenut takaisin palvelukseen ja lähetetty Berliiniin. Kuukauden komennus oli venynyt ensin puoleksi vuodeksi, sitten puoleksitoista. Ja ainoa haitta joka Annielle kahvista tuli, olivat liian selkeästi tuntuvat sydämenlyönnit, jos hän joi sitä liikaa. Ne haittasivat tähtäämistä. Annie joi kahviaan ja selasi lehtileikkeitä. tammikuussa 2001 Turussa oli yö. Satoi hiljakseen lunta. Nuori nainen käveli kauppatorilta kohti jokirantaa kädet nahkatakin taskuissa. Askel oli yllättävän varma lievästi liukkaalla asfaltilla. Annin korvissa soi. Baarin musiikki oli kuulostanut tavallista kovemmalta. Gin-tonic oli ollut pahaa. Ystävät olivat olleet ankeita ja vieraat töykeitä. Hän oli lähtenyt hyvissä ajoin ennen pilkkua, sanomatta seurueelleen mitään. 2
Anni kaivoi takkinsa taskusta musiikkisoitintaan. New Jerseyn Apulanta ei ollut koskaan jättänyt pulaan. Hän löysi soittimen, työnsi napit korviinsa ja Jon alkoi laulaa. Annin käsi oli osunut soitinta etsiessä nippuun papereita, ja tyttö otti ne esille ja taitteli auki. Niissä oli sikin sokin lauseiden hahmotelmia, tiedonmurusia, kirjojen nimiä ja viitteitä. Ne olivat osa hänen gradunsa muistiinpanoja, unohtuneet pitkän kirjastokäynnin jälkeen taskuun, kun kaikki tarpeellinen niistä oli siirretty näppäimenpainalluksiksi tekstitiedostoon. Annin suurin saavutus oli ollut Miss Loimaa titteli juuri ennen ylioppilaaksi pääsyä. Hän oli ollut se tyttö josta kaikki sanoivat että tuosta kuullaan vielä. Kun se on niin kaunis. Ja fiksu. Ja oletteko kuulleet kun se soittaa huilua. Hän lauloi jokaisessa kevät- ja joulujuhlassa, hän lauloi jouluna kirkossa ja sukujuhlissa ja soitti huilua kun kaupungissa järjestettiin tilaisuuksia. Ja sitten isin tyttö ja kaupungin kaunotar lähti opiskelemaan, tapasi tuhat samanlaista, eikä kukaan koskaan kuullut hänestä. Naakkojen meteli kuului tuomiokirkon puistosta joen tälle puolelle asti. Anni pyöritteli papereita kävellessään, sillä merkintöjä oli joka päin. Hän hymähteli muutamille kohdille. Tästä oli kyllä menty pitkä matka ennen kuin teksti oli ollut kansissa. Ja Jon lauloi että istut kotonasi kun ei ole mitään muutakaan tekemistä ja jäljellä on vain kuvat jotka katselevat varjoista. Annin kuuden vuoden kääntyminen uskontotieteen laitoksella oli ollut lopulta melkoisen yhdentekevä. Hän ei ollut saanut mitään merkittävää aikaan, ja oli maisteriksi valmistumisensa jälkeen siirtynyt sihteeriksi huolintafirmaan, ei siksi ettei olisi saanut vaan koska ei halunnut mitään muutakaan. Hän ei halunnut oikeastaan sitäkään, mutta se oli helppoa tehdä aivot nollissa ja odottaa huomista. Anni oli tehnyt gradunsa Valpuri Kynistä, aikanaan noituudesta tuomitusta naisesta, ja noituudesta syytettyjen osasta uskovassa yhteiskunnassa. Aluksi hänen tarkoituksenaan oli ollut saattaa yleiseen käsitykseen tiedonjyvä, ettei noitia yleensä poltettu elävältä, vaan vasta mestaamisen jälkeen. Nopeasti aiheen kantavaksi teemaksi oli kuitenkin tullut, että kun pakanallisista ja muinaiskristillisistä veri- ja polttouhreista oli luovuttu, piti jonkin asian ajaa samaa symbolista osaa järjestelmässä. Polta noita, ja saat seitsemän lihavaa vuotta. Noidiksi valikoiduttiin tietysti samoista syistä, miksi ihmisiä yleensä muutenkin kiusataan: olet erilainen, olet muualta, teit jotain väärin ja kauna jäi elämään. Annilta oli gradun kirjoitusvaiheessa usein kysytty että aikoiko hän käsitellä sitä miten patriarkaalisessa ympäristössä noidat olivat usein naisia. Muille hän oli sanonut että ei, mutta naistutkimusta opiskelevalle ystävättärelleen hän oli vastannut lainaten jotakin italialaista elokuvaohjaajaa, että ei ole suurempaa tragediaa kuin kauniin naisen kuolema. Piikki oli hukkunut vastaanottajalta, mutta se oli ollut Annin tarkoituskin. Ja oli hän aihetta lopulta sivunnut. Pakkohan se oli. Hän oli nimennytkin työnsä siltä pohjalta: Herjausten alasin eli noituuden ja noitavainojen symbolinen merkitys yhteiskunnassa. Seuraavalla poikkikadulla ajoi hiljalleen auto, ja jostain takaa kuului lumen narskahdus, ja sitten ei mitään. Anni kääntyi Linnankadulta Tuomiokirkkosillalle. Korvanapeissa Jon oli vaihtanut jo kappaletta. Anni taitteli paperin takaisin taskuunsa. Puolivälissä siltaa hän nojautui kaiteeseen ja jäi ajatuksissaan tuijottamaan Aurajoen mustaa pintaa. 3
Vuonna 1650, Tyrvään Kilpijoella Nainen oli ollut sen mäen päällä ennenkin. Lähes samasta syystä kuin tälläkin kertaa. Edellisellä kerralla ei ollut ollut niin paljon yleisöä. Kolmatta kymmentä ihmistä oli tullut katsomaan. Valpuri Kynny! Niin kuin tiedetään, on Turun hovioikeus katsonut ettei käräjillä annettua kuolemantuomiota tule panna täytäntöön, vaan sinut on määrätty menettämään selkänahkasi ja korvasi rangaistuksena siitä synnistä jonka olet Herra Jumalaa vastaan tehnyt, jylisi Turusta tullut mies. Se on Kyni, nainen sihahti. Valpuri Kyni oli nelissä kymmenissä, ja oli ollut viisitoista vuotta nuorempi, kun hänet oli edellisen kerran piiskattu tällä mäellä noituudesta. Hänet oli myös karkotettu, mutta hän oli kierrellyt lähipitäjissä kunnes kukaan ei enää välittänyt. Ennen kuin sitten taas. Milloin julkinen syytös noituudesta tuli taiasta joka ei ollut tuottanut tulosta, ja syyttäjänä oli se joka oli taikaa pyytänytkin, milloin toteutuneen taian kateellisilta naapureilta. Ensimmäinen kuolemantuomio, sittemmin raipparangaistukseksi muutettu, oli tullut, kun Valpuri ei ollut antautunut kartanon nuorelle isännälle. Valpuri oli ollut silloin hyvin kaunis, vähän kolmannella kymmenellä, mutta nyt vuosien pakolaisena kiertely ja vanhan rangaistuksen arvet olivat vieneet pois neidon kaiken suloisuuden, ja jäljellä oli vain ennen aikojaan kuihtunut naisenrähjä. Valpuri ei kuunnellut mitä mestaaja puhui, ennen kuin häneltä kysyttiin uudestaan. Sanoin että sinusta siis Turun joessa koeteltiin noituutta, mies jylisi. Ja minä sanon niin kuin minä käräjilläkin sanoin. Ei siellä jäätä silloin ollut. Valpuri oli nöyristellyt tarpeeksi. Hän ei ollut koskaan pahaa tehnyt, kun ei hänelle sellaista ollut kukaan opettanut. Hän osasi Herran rukouksen paremmin kuin puolet pitäjästä, eikä hän Perkeleen kanssa peliä pitänyt. Noita hän oli, mutta vainajahengille hän ei puhunut. Enkelit ne hänelle kertoivat asioita. Valpuri katseli yleisöä. Ison tien viereen pystytetylle rangaistuspaikalle oli tuomion täytäntöönpanoa tullut katsomaan niin häntä syyttäneitä kuin muitakin. Hän arveli että kaikki yhtenä joukkona häntä pilkkaisivat kun raipat repisivät hänen selkäänsä. Kun korvia leikattaisiin, suurin osa hiljenisi, eivätkä sitten enää muutkaan ilkeäisi pienellä joukolla huudella. Lopulta kuuluisi enää hänen oma valituksensa. Niin hän oli nähnyt sen tapahtuvan. Turkulainen mies, mestaaja, oli taas sanonut jotain. Mestaaja mies oli, vaikka ei täällä tällä kertaa mestannutkaan. Valpuri kääntyi katsomaan mieheen ja odotti että tämä toistaisi kysymyksensä. Onko mitään sanottavaa, mies kysyi uudelleen. Ei minulla ole enää mitään. Mutta niillä on, Valpuri sanoi ja heilautti päätään epämääräisesti teilipyörän suuntaan. Mutta se viesti on vain teille. Mestaaja katsoi tyhjää teilipyörää, sitten Valpuria. Pidätkö pilkkanasi, mies jyrähti. En minä voi tässä uusia tuomioita antaa, mutta kivun määrään vaikuttaa paljon se miten asiat tekee. En, Valpuri sanoi hiljaa. Mutta jos te ette sitä yksin kuuntele niin minun se pitää kaikille kertoa. En minä sitä halua mutta niin sen on mentävä. Mestaaja murahti, eikä tehnyt elettäkään kuunnellakseen naisen viestiä yksityisesti. Valpuri huokasi. Ne sanovat Ja minä tarkoitan että ne ovat Herran enkeleitä. Sanovat että vääryydestä tämä tuomio annetaan. Ja että jos sitä ei nyt pois oteta, niin ei riitä seitsemäs polvi johon isien synnit maksetaan. Sinun jälkeesi tulee kaksi, toinen ensin ja toinen sitten. Ja kauniita ne ovat kuin enkelit ja toinen on vaarallinen ja toinen viisas. Ja ne laulavat ihmisten ja enkelien kielillä. Ja sinun vertasi ne molemmat ovat vaikka eri oksilla istuvatkin. Ja vääryydellä niiden henki pois otetaan, niin kuin tämän tien toisessa päässä on Turku ja 4
toisessa päässä Tammerkoski, niin Valpuri katsahti kysyvästi teilipyörän luo. Hän näytti surkealta ja pudisti päätään. Ei, sitä minä en ääneen sano. En sano. Ja rakastavako on sellainen Herra, joka viattomille kostaa viattomien kärsimykset, hän puhui jollekin joka ei ollut siellä. Noita pilkkaa Herraa, huusi joku yleisöstä. Valpuri kääntyi takaisin mestaajaan. Tehkää mitä teidän on tehtävä, hän sanoi alistuvasti, ja sitten iso mies talutti hänet piiskauspaalun luo. tammikuussa 2001 Anni haukotteli. Hän hyräili hetken Jonin mukana, mutta sitten hänen soittimensa hiljeni. Anni veti sen taskustaan ja katsoi pientä näyttöä. Pimeänä. Hän ravisti laitetta, koska se on paras tapa käynnistää sammuneet sähkölaitteet. Ei vastausta. Hän ei kuullut enää naakkoja kirkolta, vaikka oli puolet lähempänä kuin aiemmin niitä kuunnellessaan. Hän katsoi ympärilleen. Koko kaupunki oli hiljaa. Aivan kuoleman hiljaa. Ja sitten hän tunsi pakahduttavan iskun kyljessään. Anni ei nähnyt, kuka hänen kimppuunsa oli käynyt, sillä vaikka hän yritti kääntyä nopeasti, hyökkääjä oli aina nopeampi ja kiersi hänen taakseen kuin varjo. Anni yritti huutaa, mutta kuten kaikki muutkin äänet maailmasta olivat kadonneet, hänen suustaan ei kuulunut mitään. Toinen isku, tällä kertaa kipu oli terävämpi, ylempänä kyljessä. Anni tunsi kylkensä kostuvan. Hän vuoti verta. Hän yskähti, mutta hengittäminen sattui ja oli raskasta. Anni otti hoippuvan askeleen yrittääkseen pois sillalta, mutta sitten kolmas isku, raskas kuin norsu olisi törmännyt häntä vasten, koko kehoon. Anni lennähti vasten sillan kivikaidetta. Vielä kaksi nopeaa pistoa kylkeen. Sitten Anni tunsi itsensä hyvin kevyeksi, aivan pienen hetken, ennen kuin tajusi että häntä nostettiin ilmaan. Hän ehti nähdä tumman hahmon, ennen kuin hänet laskettiin sillan kaiteelle ja töytäistiin yli. Kuului molskahdus, kun joen sysimusta nielu sulkeutui tytön jälkeen. Naakat pitivät omaa taukoamatonta meteliään kirkolla. 27. toukokuuta Annie nosti pimeänäkölinssit silmiltään. Hän muisti lehtileikkeestä lukemansa tapauksen selittämättömästä nuoren naisen murhasta Turussa ennen hänen syntymäänsä. Hän muisti sen koska kavereista oli ollut suorastaan räävittömän hauskaa että heillä oli periaatteessa sama nimi. Hän muisti sen koska ratkaisemattomaksi jäänyt tapaus oli kiehtonut häntä jollain kummalla tavalla. Hän oli tuntenut jotakin outoa samansieluisuutta tähän kauan ennen häntä eläneeseen tyttöön. Annie hieraisi silmiään ja katsoi kelloaan. Melkein yksi. Jos ne yöllä tulisivat, niin sitten tulisivat. Hän sulki kansion, laski sen pöydälle ja paransi asentoaan mukavammaksi sohvalla. Annie veti kauluksestaan hupun, kiskoi sen päänsä yli ja laski silmilleen. 5
Hän heräsi ennen seitsemää kompassikellonsa värinään. Komentokeskuksen Tuomo toivotti hyvää huomenta. Annie kuittasi viestin ja minuuttia myöhemmin kello alkoi vilkuttaa uutta sarjaa. Samaa kuin edellisenä päivänä, mutta lisänä ehkä kahdeltatoista. Annie huokasi. Tulisi pitkä aamu. Jossain muualla hän olisi voinut nukkua puolille päivin, valvoa myöhään, laulaa karaokea paikallisessa ja juoda itsensä tärviölle, ollen jälleen toimintakuntoinen kun tarvittiin. Odottaminen oli pahinta. Parin päivän odottaminen paikallaan ampuakseen pari kolme laukausta oli pahempaa. Annielta loppuivat vertailumuodot. Aamu jäi lyhyemmäksi kuin hän oli odottanut. Kahdeksan jälkeen hänen rannekompassinsa alkoi väristä ja vilkkua hälytystä. Annie ehti nousta äänettömästi ja tarttua pistooliinsa ennen kuin käytävässä välähti ja kuului pamahdus. Annie syöksyi ovelle. Hänen kiväärinsä pysäytysvoima olisi ollut ylivoimainen pistooliin verrattuna, mutta pienempi ase voitti piipunmitalla käsiteltävyydessä sisätiloissa. Annie painoi pistoolin kyljessä olevan luiskan sivuun ja paljasti pienen peilin. Hän työnsi aseen piipun ovesta ulos, vain sen verran että näki peilin kautta käytävän portaiden puoleiseen päähän. Oli kulunut ehkä neljä-viisi sekuntia liiketunnistinputkilon välähdyspanoksen räjähtämisestä. Käytävän päässä oli yksi vihollissotilas polvellaan ja kolme muuta hänen takanaan yritti painautua seiniä vasten. Polvellaan oleva lieni tällä hetkellä sokeana saatuaan suurimman kirkkauden silmilleen. Vasemmalla seinällä kyyristelevä sotilas viittoili oikealla seinällä oleville. Annie työnsi yläruumiinsa käytävään ja ampui etummaista oikeanpuoleista nopeasti kolme laukausta. Hän oli vetäytynyt takaisin huoneeseen ennen kuin sotilas parahti. Annie tarkasti tilanteen uudelleen peilillä. Välähdyspanoksen silmilleen saanut riuhtoi toisen sotilaan kanssa miestä jota Annie oli ampunut. He vetivät miehen kulman taakse. Neljäs miehistä astui pieniä askelia Annien ovea kohti konepistooli osoitettuna suoraan kohti aukkoa. Muutama metri enää ja mies olisi ovella. Annie heittäytyi kauemmas ovesta ja laukaisi oven viereen asettamansa räjähteen. Räjähdys heitti sitä ohittavan miehen ohi oven, sinkosi seinän palasia käytävän leveydeltä ja rapisteli pölyä ja purua huoneen katosta. Sotilas jäi makaamaan liikkumatta. Annie kömpi ylös ja työnsi peilin jälleen käytävään. Hän ehti nähdä tumman hahmon juoksevan kohti, veti itsensä huoneeseen ja samassa huoneeseen kilahteli pieni metallinen säiliö alkaen vuodattaa ulos lähes väritöntä, hiukan vihertävää kaasua. Annie painoi käsivartensa nenän ja suun eteen, loikkasi poimimaan säiliön ja heitti sen lasin läpi ikkunasta ulos. Kitkerä kaasu ehti osua hänen silmiinsä ja Annie taipui yökäten kaksin kerroin. Hän tunsi iskun kyljessään ennen kuin ehti kääntyä ylös. Hän lennähti iskun voimasta kyljelleen hukaten pistoolinsa. Annie kierähti selälleen vetäen veitsen liivinsä kotelosta. Häntä kylkeen potkaisseella miehellä oli kauluksesta kasvoille vedetty läpinäkyvä kalvo. Annie yökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa kouristus oli paljon kevyempi. Kaasua ei ollut ehtinyt levitä ilmaan paljoa, ja se alkoi jo laimeta. Annie huitaisi kahdesti puukollaan ilmaa edestään pitääkseen miestä etäällä. Hän kierähti jaloilleen. Annie hyökkäsi. Hän tarttui miestä takin olkavarresta ja riuhtaisi itseään kohti samalla lyöden veitsikätensä eteen. Ensimmäinen lyönti meni ohi. Annie iski nopeasti uudelleen ja veitsi upposi miehen kylkeen. Tämän aloittama lyönti menetti kaiken tehonsa miehen yrittäessä väistää turhaan. Annie tarttui miehen kasvoilla olevaan kalvoon ja repäisi sen pois. Ilmassa oleva vähäinen kaasu oli niin laimentunut, ettei mies reagoinut mitenkään. Hänen onnistui huitaista Annien kättä niin että veitsi kirposi tämän kädestä lentäen nurkkaan. 6
Miehen hengittäminen oli selvästi vaikeaa, mutta Annie ei uskonut puhkaisseensa tämän keuhkoa. Veitsi oli uponnut mieheen vinottain, viiltäen kylkeä syvään mutta ei hengenvaarallisesti. Silmänräpäyksen ajan Annie epäröi jatkaa hyökkäystään, ja se kostautui. Mies ryntäsi koko painollaan Annien kimppuun. Annie ja mies rysähtivät päin kirjoituspöytää. Pöytä kaatui ja Annien lensi sen yli miehen jäädessä toiselle puolelle. Sohvan alla Annie näki pistoolinsa. Annie ojensi kättään kohti pistoolia, mutta samassa joku tarttui hänen nilkkaansa. Hän potkaisi vapaalla jalallaan katsomatta, tarttui pistooliin, kierähti selälleen ja ampui kolmesti läpi kumollaan olevan pöydän. Hän potki itseään kauemmas ja alkoi nousta takaperin sohvalle. Nyt hän näki jo pöytälevyn yli. Toinen mies tuli ovesta sisään, ja Annie yritti ampua tätä. Yksi laukaus lähti osumatta maaliinsa. Toinen oli vinosyöttö. Annien pistooli oli jumissa. Hän ehti juuri kirota, ennen kuin tajusi ovella olevan miehen osoittavan häntä lyhytpiippuisella kiväärillä. Annie ei tunnistanut asetta. Jotain niitä uudempia. Annie pudotti aseensa lattialle nostaen kätensä ylös. Hän kuuli pöytälevyn takaa mutinaa ja ähkinää ja kiroilua. Ovella oleva mies osoitti häntä edelleen aseellaan. Kolmas mies astui huoneeseen. Tämä auttoi kaverinsa pöydän takaa ylös. Annie käsitti, ettei ollut osunut yhdelläkään pöydän läpi ampumistaan laukauksista. Olen, Annie aloitti antautumisilmoituksensa. Kyllä minä vittu tiedän mikä sinä olet, keskeytti viimeiseksi sisään tullut mies. Kunnossa? Selkähaava, vuotaa ku perkele. Ei mitään mitä soli ei korjaisi, vastasi pöydän takaa ylös autettu mies. Annie tiesi että se oli totta. Haava umpeen soluliimalla, parin päivän vuodelepo ja mies olisi kuin uusi. Miten Alanen, mies tiedusteli. Liivissä kolmen nätti kasa. Kylkiluut todennäköisesti, mutta ei enempiä, vastasi viimeiseksi sisään tullut mies. Annie näki että tällä oli murtunut nenä ja sellaiset poskipäät, että oli todennäköisesti puoliryhmän johtaja. Tämä oli sama joka oli jäänyt räjähdyksen jäljiltä käytävään makaamaan, mutta oli taistelun aikana vironnut. Ja sitten Annie tunnisti miehen. Sillä miehen nenä ei ollut murtunut räjähdyksessä, vaan selvästi aikaa sitten. Te saatanat olette yksi helvetin piikki lihassa, mies sanoi. Minä tiedän mitä sinä odotat tuon kiväärisi kanssa. Olen, Annie aloitti uudelleen. Hän tiesi että mieskin tunnisti hänet. Turpa kiinni. Sinä olet kentältä tavattu vastapuolen tarkka. Sinä teit pahaa jälkeä, mutta me onneksi saimme kukistettua vastarinnan, mutta ennen kuin saimme otettua vankia, sinä eliminoit itse itsesi. Annie ehti juuri sisäistämään mitä mies oli sanonut, kun tämä tempaisi hänet ympäri kasvot ikkunaa kohti ja kuiskasi hänen korvaansa: Annan sinulle armahdukseni. Annie tunsi kaksi nopeaa veitseniskua kyljessään. Hän yskähti kivuliaasti ja tunsi miten jotain työnnettiin hänen liivinsä alle niskapuolelta. Sitten hänet sysättiin kohti ikkunaa. Mies, jolla oli murtunut nenä, veti juuri ennen otteensa irrottamista renkaasta, joka roikkui Annien liivin pääaukosta. Annie iskeytyi läpi ikkunan. Hän tunsi hetken painottomuuden putoamisen alkaessa, ja niskassaan jäätävän poltteen kun miehen liiveihin työntämä polttokranaatti alkoi suihkuta alumiini-rautaoksidi-seostaan. Hän 7
ehti tajuta laulaneensa karaokessa vanhan klassikon ennen runoilemistaan maailmasta kiikaritähtäimen läpi. Sitten hänen ruumiinsa rikkoutui iskeytyessään katuun. Hän oli kuollut, ennen kuin kranaatti alkoi todella polttaa hänen ruumistaan. 8