Kausi 2013 Kansallisoopperassa Tekstit: Robert Storm, Riitta-Liisa Mäkipaasi ja Pekka Vaajalahti

Kausi 2013 Kansallisoopperassa Tekstit: Robert Storm, Riitta-Liisa Mäkipaasi ja Pekka Vaajalahti Season 2013 at the Finnish National Opera Texts: Robert Storm, Riitta-Liisa Mäkipaasi and Pekka Vaajalahti Tristan ja Isolde Teksti: Robert Storm Tristan ja Isolde on ollut viimeksi Suomen Kansallisoopperan ohjelmistossa 40 vuotta sitten. Tuolloin pääosissa esiintyivät Pekka Nuotio ja Anita Välkki. Ilman Tristania Suomessa ei silti ole jouduttu olemaan koko tätä aikaa. Teos oli kymmenisen vuotta sitten muutamana kesänä Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistossa. Elokuussa 2012 se puolestaan esitettiin puolinäyttämöllisesti Helsingin Musiikkitalossa. Vajaata vuotta myöhemmin Tristan ja Isolde tuli Suomen Kansallisoopperaan. Ruotsalaisen Elisabeth Lintonin ohjaama ja Steffen Aarfingin lavastama produktio edusti tietynlaista vanhan ajan modernismia, jossa Wieland Wagnerin vaikutus näkyi selvästi. Näyttämökuvat olivat hyvin pelkistettyjä. Ne olivat toimivia mutta olisivat voineet olla kiinnostavampiakin. Ehkä onnistunein oli kolmas näytös, joka oli kaikkein pelkistetyin. Sen tärkein elementti oli Jesper Kongshaugin valaistus. Ohjauksessa oli joitakin persoonallisia yksityiskohtia. Erikoisin näistä oli se, että kolmannessa näytöksessä paimen oli viikatemies. Minulla kävi mielessä eräs teatteriesitys, jossa esitin pappia. Ohjaaja oli päättänyt tehdä papista kuoleman symbolin, vaikka tälle ei mielestäni ollut perusteita. En tiedä, onko Tristanissakaan perusteita sille, että paimen on kuoleman symboli. Omituista oli myös se, että pai- Robert Dean Smith (Tristan), Marion Ammann (Isolde). Tristan und Isolde Text: Robert Storm Tristan und Isolde was last performed at the Finnish National Opera 40 years ago with Pekka Nuotio as Tristan and Anita Välkki as Isolde. However, during these 40 years there have been performances of this opera on other stages in Finland. It was performed at Savonlinna opera festival about ten years ago and in August 2012 as a half-staged production at Helsinki Music Centre. Less than a year later a new production of it was seen at the Finnish National Opera. The new production was directed by Elisabeth Linton and the sets were by Steffen Aarfing. I would call it modernist in an oldfashioned way. It was clearly influenced by Wieland Wagner. The sets were quite minimalistic and Jesper Kongshaug s lighting was an important element. This worked best in act three where the sets were even more minimalistic than in other acts. There were some personal touches in Linton s production. In act three the Shepherd was the Grim Reaper. This reminded me of a play where I did the role of a priest. The director had decided to make the priest a symbol of death. I didn t see any reason for that. I don t think there is a better reason to make the Shepherd a symbol of death in Tristan. It was also strange that the role was acted by Oiva Lehtonen, a young boy, and sung by Kai Pitkänen who 56 Wagneriaani

menen roolin näytteli nuori poika Oiva Lehtonen, mutta roolihahmolle äänen antanut Kai Pitkänen lauloi näyttämön ulkopuolella. Lehtosen roolityötä väheksymättä ihmettelin, miksi Pitkänen ei olisi voinut myös näytellä roolia? Toinen kiinnostava yksityiskohta oli, että tässä ohjauksessa lemmenjuoma oli pelkkää merivettä. Tämä taas oli mielestäni hyvä idea, koska nyt oli selvää, että Isolden rakastuminen Tristaniin ei ollut pelkästään lemmenjuoman ansiota. Tristanin roolia pidetään yhtenä oopperakirjallisuuden raskaimmista. Joitakin vuosia sitten Suomessa oli useita roolia esittäneitä laulajia, mutta tällä hetkellä he kaikki taitavat olla jo vetäytyneet oopperalavoilta. Isolde Suomesta sitä vastoin löytyisi, sillä ainakin Kirsi Tiihonen on esittänyt roolia. Kansallisoopperassa pääparina esiintyivät kuitenkin amerikkalainen Robert Dean Smith ja sveitsiläinen Marion Ammann. He eivät ole aivan sellaiset raskaan sarjan sankaritenori ja dramaattinen sopraano, millaisia näissä rooleissa ehkä odottaisi kuulevansa. Molemmat onnistuivat silti rooleissaan hyvin kumpikaan ei joutunut huutamaan, eivätkä heidän äänensä kuulostaneet rasittuneilta. Smithin ääni on hiukan arkisen kuuloinen, mutta hän osaa käyttää sitä kauniin herkästi. Tällä kertaa hänen tulkintansa ei ollut aivan yhtä intensiivinen ja kiihkeä kuin nähdessäni hänet Bayreuthissa vuonna 2008. Tämä luultavasti johtuu ainakin osaksi ohjauksesta, vaikka ei Christoph Marthalerin Bayreuth-ohjauskaan ollut kiihkeimpiä mahdollisia. Myös Ammannin Isolde oli kauniisti laulettu. Hän jäi äänen voimakkuuden lisäksi jälkeen suurimmista Isoldeista myös tulkinnallisesti, mutta silti häneen saattoi olla tyytyväinen. Tosin hänen tekstinsä oli esityksen laulajista epäselvintä, vaikka hän oli produktion ainoa syntyjään saksankielinen. Kaikki muut laulajat olivat suomalaisia ja vähintään samalla tasolla pääparin kanssa. Kuuluisin heistä on tietysti Matti Salminen, joka on ollut huomattava Kuningas Marken roolin esittäjä jo kymmenien vuosien ajan. Ikääntymisen merkit ovat hänen äänessään huomattavasti vähäisempiä kuin monilla muilla seitsemääkymmentä lähestyvillä laulajilla. Itse asiassa hänen äänensä oli paremmassa kunnossa kuin vuonna 2012 samassa roolissa Musiikkitalossa. Vielä joitakin vuosia sitten melko lyyrisenä baritonina pitämästäni Tommi Hakalasta (Kurwenal) on kehittynyt komeaääninen Wagner-laulaja. Hän ja varsinkin Brangänen roolin laulanut Lilli Paasikivi (Brangäne) tekivät pääpariakin onnistuneemmat tulkinnat rooleistaan. Pienemmistä rooleista nousi esiin varsinkin Waltteri Torikan Melot. Esityksen johti newyorkilaissyntyinen israelilaiskapellimestari Pinchas Steinberg. Hän on pitkän linjan kapellimestari, jolla on paljon kokemusta myös Wagnerista. Pari vuotta sitten hän johti Kansallisoopperassa Parsifalin. Hän on myös levyttänyt Lentävän hollantilaisen 1990-luvun alussa. Minua hänen Tristaninsa ei kuitenkaan täysin onnistunut vakuuttamaan. Ensimmäisessä näytöksessä kaipasin yksinkertaisesti lisää volyymia. Toisaalta kun osa esityksen laulajista ei ole Wagner-mittakaavalla suuriäänisimmäistä päästä, on järkevää, että kapellimestari ei anna orkesterin peittää heidän ääniään. Väliajalla eräs tuttavani sanoi pitäneensä näistä kohtuullisista äänenvoimakkuuksista kuultuaan monia meluisia Tristaneita. Henkilökohtaisesti pidän suuristakin volyymivaihteluista. Silti olen sitä mieltä, että hienon Tristanin voi saada aikaan hyvinkin erilaisilla tyyleillä. Tämän huomaa kuuntelemalla vaikka Carlos Kleiberin ja Leonard Bernsteinin 1980-luvun alussa tekemät levytykset. Kaipaan kuitenkin aina Tristanissa ja Isoldessa suurta tunteiden kirjoa suuresta herkkyydestä ekstaattisuuteen ja musertavuuteen. Sellaista ei Steinbergin johtamassa esityksessä mielestäni ollut. Toivoisinkin, että kun tämä Tristan-produktio palaa Kansallisoopperaan, kapellimestarina olisi esimerkiksi Musiikkitalossa hienon tulkinnan tästä teoksesta tehnyt Esa-Pekka Salonen tai monessa suhteessa Steinbergin vastakohtaa edustava Leif Segerstam. wasn t seen by the audience. Why couldn t Pitkänen have also acted the role? Another interesting detail was the love potion. In this production it was just seawater. I liked the idea because now it was obvious that it wasn t just the love potion that made Isolde fall in love with Tristan. Tristan is considered one of the heaviest opera roles. Some years ago there were several Finnish opera singers who had sung the role but now it seems that they all have retired from operatic stage. On the other hand, there is at least one Isolde in Finland: Kirsi Tiihonen has performed the role in several opera houses. However, at Finnish National Opera the roles were sung by American Robert Dean Smith and Swiss Marion Ammann. They have more lyric voices than the heldentenors and hochdramatischer sopranos that one might like to hear in these roles but both were good in their roles. Neither of them had to shout and their voices didn t sound strained. Smith s voice isn t one of the most glorious but he knows how to use it beautifully. His interpretation was not quite as intense as when I saw him in this same role at Bayreuth in 2008. This may have to do with the production. Also Ammann sang beautifully even if she is not vocally and in her interpretation one of the great Isoldes. Nevertheless, her performance was certainly acceptable. Matti Salminen (Marke). All other singers were Finnish and at least as good as the leading couple. The most famous of them is of course Matti Salminen who has been a well known King Marke for decades. The signs of aging are much fewer in his voice than in the voices of many other singers who are nearly 70 years old. Actually his voice sounded even better than in 2012 in the Helsinki Music Centre performance of the same work. A few years ago I considered Tommi Hakala a rather lyric baritone but now he has became a Wagner baritone with a strong voice. He and especially Lilli Paasikivi (Brangäne) did even better interpretations of their roles than the leading couple. In the smaller roles especially Waltteri Torikka s strong Melot is worth mentioning. The conductor was New York born Israeli Pinchas Steinberg, an experienced Wagner conductor. Two years ago he conducted Parsifal at the Finnish National Opera. He has also made a recording of Der fliegende Holländer in the early 1990 s. I was not quite convinced by his interpretation of Tristan und Isolde. In act one I simply wished there would have been more volume. However, it is easy to understand that while some singers did not have the loudest of Wagnerian voices the conductor did not want to fade their voices with loud orchestra sound. During the first intermission someone told me that he had enjoyed this performance after hearing too many noisy Tristans. Personally I prefer a wider range of dynamics. Nevertheless, there are many ways to make a great performance of Tristan. It is easy to understand when listening Carlos Kleiber s and Leonard Bernstein s very different recordings that were both released in the early 1980 s. But in both of those recordings there is a wide range of emotions from tender to ecstatic and gutted feelings. Steinberg s performance did not transmit these kind of strong feelings. When this production is revived at the Finnish National opera, I hope there will be a different conductor, for example Leif Segerstam who seems to be Steinberg s total opposite or Esa-Pekka Salonen who conducted an excellent Tristan at Helsinki Music Centre last year. Wagneriaani 57

Herttua Siniparran linna & Pajatso Teksti: Robert Storm Ruggero Leoncavallo sävelsi yksitoista oopperaa (mm. wagneriaanisen teoksen I Medici) ja yhdeksän operettia. Nykyään hänet kuitenkin tunnetaan lähes pelkästään kahdesta sävellyksestä: hänen ensimmäisestä oopperastaan Pajatsosta ja erittäin suositusta La Mattinata -laulusta. Aikoinaan hyvin menestynyt La Bohémekin jäi Puccinin samaan aiheeseen perustuvan oopperan varjoon. Pajatso on lyhyt teos, jota on jo yli sadan vuoden ajan ollut tapana esittää yhdessä Pietro Mascagnin oopperan Cavalleria Rusticana kanssa. Molemmat ovat 1890-luvulla sävellettyjä, veristiseen suuntaukseen kuuluvia teoksia ja muistuttavat monessa suhteessa toisiaan. Enemmän toisistaan poikkeava pari saattaisi kuitenkin saada aikaan kiinnostavampia kontrasteja. Ilmeisesti ainakin kapellimestari Mikko Franck oli tätä mieltä ehdottaessaan, että Pajatso esitettäisiin yhdessä Béla Bartókin oopperan Herttua Siniparran linna kanssa. Herttua Siniparran linnan libreton on kirjoittanut Béla Balázs. Se perustuu Charles Perraultin, satuun ja inspiraationa toimi Maurice Maeterlinckin libretto Paul Dukasin oopperaan Ariane et Barbe-Bleue (Ariane ja Siniparta, 1907). Molemmat Siniparta-oopperat ovat symbolistisia teoksia, vaikka käsittelytapa onkin erilainen. Niissä on musiikillisiakin yhtäläisyyksiä. Claude Debussyn musiikki vaikutti sekä Dukasiin että Bartókiin. Dukasin ooppera on wagneriaanisempi, kun taas Bartókin musiikki on vielä kromaattisempaa ja siinä kuuluu unkarilaisen kansanmusiikin vaikutus (ei tosin yhtä vahvasti kuin Bartókin myöhemmissä teoksissa). Dukasin ooppera on harvoin esitetty mestariteos, joka toimii myös tietynlaisena esiosana Debussyn oopperalle Pelléas ja Mélisande. Bartókin oopperaa esitetään useammin, mutta näyttämötoiminnan puutteen takia usein konserttiesityksenä. Kun Herttua Siniparran linna ja Pelléas ja Mélisande ovat nyt Kansallisoopperan ohjelmistossa, haluaisin ehdottaa, että ne esitettäisiin jossain vaiheessa trilogiana Dukasin teoksen kanssa. Herttua Siniparran linnassa on vain kaksi laulajaa: Siniparta ja hänen vastavihitty vaimonsa Judit. Siniparran aiemmat vaimot ovat mykkärooleja. Alussa on myös Bardin lausuma prologi. Kansallisoopperassa sitä ei puhuttu, vaan se heijastettiin yleisön nähtäväksi. Myös linna on mainittu teoksen henkilöluettelossa. Juditin rooli on sävelletty mezzosopraanolle, mutta myös jotkut dramaattiset sopraanot ovat laulaneet sitä jopa Birgit Nilsson. Joissakin kohdissa se saattaa olla sopraanolle hieman matala. Kansallisoopperassa Juditina lauloi Niina Keitel, jonka mezzosopraano sopiikin rooliin hyvin. Tosin joissakin kohdin, kun orkesteri soitti kovaäänisesti, hänen äänensä hukkui sen pauhinaan, mutta suuri ongelma tämä ei ollut. Siniparran roolia ovat laulaneet sekä bassot että baritonit. Vladimir Baykovia on kutsuttu bassolaulajaksi, mutta minun korvissani hän kuulostaa var- Kuva: Sakari Viika Herttua Siniparran linna / Duke Bluebeard s Castle: Vladimir Baykov (Siniparta / Bluebeard), Niina Keitel (Judit) Duke Bluebeard s Castle & Pagliacci Text: Robert Storm Ruggero Leoncavallo composed eleven operas including a Wagnerian work called I Medici and nine operettas. However, nowadays he is known for only two works: his first opera Pagliacci and the very popular song La Mattinata. Even the once popular La Bohème was overshadowed by Puccini s opera. Every opera enthusiast knows a double-bill called Cav&Pag. Already more than hundred years ago it became a custom to perform Pagliacci with Cavalleria Rusticana by Pietro Mascagni. They are two veristic operas from the 1890 s and are similar in many ways. But wouldn t a more contrasting pair be more interesting? At least conductor Mikko Franck seems to have thought so when he suggested Pagliacci to be combined with Duke Bluebeard s Castle by Béla Bartók. Duke Bluebeard s Castle s libretto is by Béla Balázs. It has been inspired by Charles Perrault s fairy tale and Maurice Maeterlinck s libretto to Paul Dukas s opera Ariane et Barbe-Bleue (1907). Both operas are quite symbolist though the points of view are different. There are also musical similarities. Both composers were influenced by Claude Debussy. Dukas s opera is more lush and Wagnerian while Bartók s music is even more chromatic and influenced by Hungarian folk music (although not as much as his later compositions). Dukas s opera is a seldom performed masterpiece which also serves as some kind of prequel to Debussy s opera Pelléas et Mélisande. Bartók s opera is performed more often but as there is little stage action, concert performances of it are more common than staged performances. Now that the Finnish National Opera has Duke Bluebeard s Castle in their repertory as well as Pelléas et Mélisande, I would like to suggest them to be performed as a trilogy with Ariane et Barbe-Bleue. Duke Bluebeard s Castle has only two singers: Bluebeard and newlywed wife Judit. Bluebeard s former wives are silent roles and there is a spoken prologue performed by a Bard (in this production it was not spoken but shown as a text). Bartók also lists the castle as one of the characters of the opera. Although the role of Judit is composed for a mezzosoprano also dramatic sopranos (even Birgit Nilsson) have performed it. Some passages may be too low for a soprano. At the Finnish National Opera the role was performed by Niina Keitel who has the right kind of mezzosoprano for this role. Sometimes when the orchestral playing was loud, it was a bit hard to hear her voice. This was not a 58 Wagneriaani

sin sankarilliselta bassobaritonilta. Hän on laulanut joitakin Wagner-rooleja (suurimpana Gunther) ja uskon hänellä olevan tulevaisuutta Wagner-laulajana. Molemmat laulajat tekivät dramaattisesti vahvan tulkinnan. Unkarin kielen sanotaan olevan tärkeä osa tätä teosta. Unkaria taitamattomana en kuitenkaan osaa sanoa, kuinka hyvin laulajat suoriutuivat kielestä. Vilppu Kiljusen ohjaus ja Sampo Pyhälän lavastus olivat sopivan symbolistisia. Lavalla oli portaat, lamppuja ja elementtejä, joihin heijastettiin kuvia image mapping -tekniikalla. Vaikka lavastus oli puoliabstrakti, en kutsuisi symbolistisen oopperan kohdalla tällaista näyttämötoteutusta varsinaisesti modernisoiduksi. Kiljusen Pajatso-ohjaus olikin sitten aivan muuta. Se sijoittui Suomen kansallisoopperaan, missä Herttua Siniparran linnan esitys oli juuri päättynyt. Oopperan alussa Siniparran ja Juditin esittäjät olivat yhä lavalla. Hauska yksityiskohta oli Petri Pussila esittämässä oopperan johtanutta kapellimestari Mikko Franckia. Pajatso on tragedia, joka kertoo komediasta. Vilppu Kiljusen ohjausta voisi kutsua komediaksi, joka kertoo tragediasta, joka kertoo komediasta. Voimakkaasti ylilyöty näytelmäkohtaus oli hauska, mutta myös muissa esityksen kohdissa oli paljon huumoria. Tavallaan se oli pahimman lajin esimerkki sellaisesta ohjauksesta, josta jotkut käyttävät nimitystä eurotrash. Monet pitävät varmasti pyhäinhäväistyksenä sitä, että tämän kuuluisan ja rakastetun traagisen oopperan loppukohtauksesta oli tehty niin hauska, että yleisö nauroi ääneen. Loppu oli kuitenkin niin yllättävä, ja minulla oli esitystä katsoessa niin hauskaa, että en haluaisi kritisoida Kiljusen näkemystä kovin voimakkaasti. Silti jäin miettimään, miten suhtautuisin vaikka Tristaniin ja Isoldeen, jonka lopussa yleisö nauraisi. Mika Pohjonen oli mustasukkainen ja traaginen tai tragikoominen Canio. Esitys oli ehkä paras, minkä olen nähnyt ja kuullut häneltä. Hänen tenoriäänensä kuulosti sopivan italialaistyyppiseltä. Usein hän on ollut hieman jäykkä näyttelijä, mutta tällä kertaa hän tuntui sopivan rooliinsa tässäkin mielessä. Niin sopivat myös muut laulajat. Helena Juntunen oli bimbomainen Nedda ja Luthando Qave hänen rakastajansa Silvio. Heidän duettonsa oli mielestäni esityksen musiikillinen kohokohta ja sai myös suurimmat aplodit. Illan tähti oli silti kapellimestari Mikko Franck. Toukokuun viidentenä päivänä näkemäni esitys oli Franckin viimeinen Kansallisoopperan ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana. Tässä vaiheessa voidaan sanoa hänen tehneen erittäin hyvää työtä. Kansallisoopperan esitysten taso on ollut viime vuosina erinomainen: korkeatasoista orkesterisoittoa, hienoja lauluesityksiä ja useita kiinnostavia produktioita. Kuva: Sakari Viika big problem though. The role of Bluebeard has been sung by both basses and baritones. Some sources call Vladimir Baykov a bass but I find him a rather heroic bass-baritone. He has sung also Wagner roles (the largest being Gunther) and I am quite sure that he has a future as a Wagner singer. Both singers were dramatically strong. The Hungarian language is said to be an important part of the opera. Even though Finnish and Hungarian are both Fenno-Ugric languages, they are so distant a Finnish speaker doesn t understand any Hungarian. Therefore, it is impossible for me to say how well these two singers sang in that language. Vilppu Kiljunen s staging and Sampo Pyhälä s sets were appropriately symbolistic. There were a staircase, lamps and elements on which were shown projections made with the new Image Mapping technique. Although this all could be considered to be half-abstract, I wouldn t call the production modernised. However, Kiljunen s staging of Pagliacci was a different story. It was set in the Finnish National Opera where a performance of Duke Bluebeard s Castle had just ended. Even the performers of the roles of Bluebeard and Judit were still onstage at the beginning of the opera. A funny detail was Petri Pussila s role as Mikko Franck, the conductor of the opera. Pagliacci is a tragedy about a performance of a comedy. Kiljunen s production could be called a comedy about a tragedy about a comedy. Pajatso / Pagliacci: Helena Juntunen (Nedda). The exaggerated play scene was funny but there was also a lot of humour elsewhere in this production. In some way it was the worst kind of example of what opera enthusiasts may call eurotrash and find it a sacrilege that the end of this famous tragic opera was made so funny that the audience laughed. However, the ending was so surprising and I had such a good time that it is hard for me to criticise Kiljunen s decisions. However, I am not sure how I would feel if I saw a performance of e.g. Tristan und Isolde, which would make the audience to laugh in the end. Mika Pohjonen was the jealous and tragic or perhaps tragicomic Canio. He sang with an Italianate tenor and also fit very well in the role as an actor. So did the other singers. Helena Juntunen was a bimboish Nedda and Luthando Qave her lover Silvio. Their duet was perhaps the musical high point of the performance and they got the biggest applause from the audience. However, in 10th of May when I saw Blue&Pag the star of the night was conductor Mikko Franck. It was Franck s last performance as the principal conductor and artistic director of the Finnish National Opera. Now it is easy to say that he has done an excellent job. The quality of the performances has been very high during the past years: excellent orchestra, a lot of great singing, and many interesting productions. Wagneriaani 59

Lemmenjuoma Teksti: Riitta-Liisa Mäkipaasi Giancarlo del Monacon ohjaus on jo yli 20 vuoden ikäinen mutta hauskuttaa edelleen yleisöä. Näin Timo Paavolan uudelleenohjauksen Vapun aattona, mikä olikin tälle oopperalle oikein sopiva hetki. Sikäli esitys oli epäonninen, että Nemorino Tuomas Katajala oli menettänyt äänensä ja yleisö sai kaksi tenoria yhden asemesta. Katajala esiintyi näyttämöllä ja montussa lauloi Klas Hedlund Ruotsin kuninkaallisesta oopperasta mainiosti lauloikin. Sairastumisia sattuu väistämättä mutta onneksi ihmismieli on altis uskomaan illuusioon. Hetken päästä ei dubbausta enää muista, ainakaan, jos paikka on vähän kauempana näyttämöstä. Veljenpoika kuuli Katajalaa myös laulamassa ja tykästyi kovasti. Hanna Rantala oli kehittynyt todella paljon syksyn Rigolettosta. Hänen Adinansa oli mainio nenäkäs kaunotar ja Donizettin korukuviot sujuivat kiitettävän kauniisti ja täsmällisesti. Vähän lisää lämpöä ääneen voisi toivoa kehittyvän. Lemmenjuoma / L elisir d amore: Waltteri Torikka (Belcore), Hanna Rantala (Adina). Vaikuttavin hahmo, todellinen yllätys, oli Waltteri Torikka kersantti Belcorena. Hyväksi koomikoksi ei voi opetella, tarvitaan luonnonlahjoja. Kysymys ei ole suurista eleistä vaan tarkasta rytmitajusta. Torikka kehitti yksiniittisestä sotilaasta aivan mainion hahmon, itserakkaan puuhevosen puuhevosen selässä. Nämä lavastaja Michael Scottin hauskat hepat jaksoivat naurattaa tälläkin kertaa. Torikka ei suinkaan rakentanut koomista roolia äänen kustannuksella vaan ilmensi hahmonsa laadukkaasti myös komealla baritonillaan. Tapani Plathanin ihmetohtori Dulcamara ei ollut aivan niin hersyvä hahmo kuin mihin tämä rooli antaisi mahdollisuuden. Mutta hyvin hän kuitenkin selvisi ja komea aaria ihmelääkkeen kaikenkattavista vaikutuksista huvitti myös esityksenä eikä ainoastaan sisällöllään. Se nimittäin saa ainakin minut ihmettelemään, miten vähän mainonta on muuttunut: edelleenkin uskomme ihan mitä tahansa. Mia Heikkisen ovela maalaistyttö Giannetta oli mainio tyyppi sekä näyttämöllä että laulullisesti. Orkesteria johti Antonino Fogliani italialaisella tyylitietoisuudella. Lavastuksen tietoisen naiivi piirrosmainen kaupunkikuva, Dulcamaran pahvinen ilmapallo ja piippua polttava apupoika toimivat kaikki mainiosti edelleen. Ne kertovat saman tarinan kuin oopperakin: tämä on keinotekoista mutta hauskaa. Ihmisen ääni ja Karhu Teksti: Riitta-Liisa Mäkipaasi Alminsalissa saivat lokakuussa ensi-iltansa kaksi pienoisoopperaa, joita tullaan kierrättämään useilla paikkakunnilla Suomessa. Francis Poulencin Ihmisen ääni Jean Cocteaun librettoon (vuodelta 1959) on sopraanolle tehty monologiooppera. Rakkaussuhteen jälkeen yksin jäänyt nainen puhuu tai siis laulaa puhelimessa, ensin satunnaisten soittajien ja sitten hänet jättäneen miehen kanssa. Jännite syntyy siitä, että nainen on edelleen kiinni suhteessa ja yrittää elvyttää sitä, mutta teeskentelee, että asialla ei olisi suurta merkitystä. Toivo osoittautuu turhaksi ja ooppera päättyy naisen itsemurhaan. Jere Erkkilä oli ohjannut Johanna Rusanen-Kartanon hyvin naiselliseksi, emotionaalisesti hauraaksi hahmoksi. Naisellisuutta korostivat Anna Kontekin valkoinen tai pastellisävyinen makuuhuonelavastus, silkkinen alushame ja pehmeä kampaus. Tällä naisella ei tuntunut olevan jäljellä mitään voimavaroja, joiden avulla tilanteesta voisi selvitä. Rusanen-Kartano teki roolin hyvin taitavasti ja ilmaisuvoimainen ääni sopi erinomaisesti tähän tulkintaan. Ooppera on sävelletty orkesterille mutta tässä esityksessä käytettiin näyttämölle sijoitettua pianistia. Hans-Otto Ehrström hoiti tehtävän toki hyvin mutta orkesteria olisi kuitenkin kuullut mielellään. William Waltonin Karhu (vuodelta 1965) perustuu Anton Tsehovin novelliin. Komediasta on kysymys ja oopperan kaikki kolme roolia ovat herkullisia. Ohjaaja Ville Saukkonen vielä lisäsi koomisuutta muuttamalla palvelija Lukan baritoniroolin palvelijattareksi. Riski mies hameissa naurattaa aina ja Heikki Aalto oli mainio koomikko muutenkin. Riikka Rantanen teki loistoroolin tilanomistajatar Popovana, jonka omistautuminen miesvainajan muistelemiselle horjuu pahasti, kun Hannu Niemelän esittämä naapuritilan omistaja Smirnov saapuu perimään velkojaan. Niemelä onnistui pienin elein luomaan mehevän yksioikoisen mieshenkilön. Rakkausjuttuun lopulta päädytään, vaikka välillä jopa kaksintaistellaan jääkiekkotamineissa. Saukkonen ja lavastaja Anna Kontek olivat sijoittaneet oopperan epämääräiselle Venäjälle, jossa oli sekä neuvostoajan että sitä edeltäneen ja seuranneen ajan piirteitä. Miesvainajan peruja olivat punakoneen jääkiekkovarusteet ja Leninin kuva seinällä, päähenkilöiden puvustus oli nykyaikaa mutta palvelijatar oli vanhassa kansanpuvussa. Karhussa oli oikea orkesteri, jota johti Dalia Stasevska. Kaikki kunnia pianisteille, mutta hyvä orkesteri tuo oopperaesitykseen sävyjen runsautta, mikä olisi kiertueellakin toivottavaa. Lehden ilmestymiseen mennessä on jo selvillä, oliko viisas valinta lähteä kiertämään juuri näiden oopperoiden kanssa, varsinkin kun molemmat oopperat esitettiin kiertueella pianosäestyksellä. Ainakaan Helsingissä vetovoimaa ei ollut, sillä jopa ensi-illassa kolmasosa Alminsalista oli tyhjillään. Ihmisen ääni: Johanna Rusanen-Kartano. Karhu: Riikka Rantanen (Popova), Hannu Niemelä (Smirnov) 60 Wagneriaani

Carmen Teksti: Robert Storm Friedrich Nietzschen ja Richard Wagnerin välien katkeamisen jälkeen Nietzschen uudeksi lempioopperaksi tuli Georges Bizet n Carmen, joka on tavallaan Wagnerin teosten vastakohta. Myös Wagner näki Carmenin ja piti siitä. Hiukan yllättäen hänen suosikkinsa oli Don Josén ja Micaëlan duetto. Se on kaunis mutta melko tavanomainen ja vanhanaikainen verrattuna suureen osaan teoksen musiikista. Itse pidän Carmenia yhtenä viihdyttävimmistä oopperoista. Se on mielestäni myös ykkösvalinta ihmisille, jotka haluavat käydä oopperassa ensimmäistä kertaa. Arnaud Bernardin ohjaamaa Carmenproduktiota on esitetty Kansallisoopperassa vuodesta 2007. Siinä teos on siirretty Espanjan sisällissodan aikaan. Tämä näkyy selvimmin puvustuksessa ja erityisesti siinä, että kolmannessa näytöksessä lavalla on autoja. Kyseessä on erittäin toimiva, maltillinen modernisointi. Mukana on hauskoja yksityiskohtia, kuten se, että näyttämö rajataan joissakin kohdissa verhoilla pienemmäksi huoneeksi. Alberto Hold-Garrido johti iskevän esityksen ja lauluesitykset olivat suurimmaksi osaksi erinomaisia. Kun Carmenia esitettiin Kansallisoopperassa viimeksi pari vuotta sitten, Niina Keitel esiintyi Mercédèsin roolissa. Nyt hän oli saanut esitettäväkseen teoksen nimiosan. Hänen mezzosopraanossaan on rooliin sopivaa tummaa sävyä ja hänellä on karismaattinen ja viettelevä näyttämöpersoona. Hän ja Don Joséna esiintynyt Joachim Bäckström olivat molemmat rooliensa näköisiä ja näyttelivät hyvin. Bäckströmin tenori soi uljaana ja voimakkaana. Kukkaisaariaan olisin kieltämättä kaivannut enemmän herkkyyttä Bäckström lauloi korkean b:n täydellä fortissimolla, kun nuoteissa lukee pianissimo. Juha Kotilainen oli karismaattinen Escamillo, vaikka hänellä olikin selviä vaikeuksia korkeimmissa nuoteissaan. Eräs produktion kiinnostava yksityiskohta oli, että tämä itsevarmasti esiintyvä härkätaistelija näytti kärsivän ramppikuumeesta ennen härkätaistelua. Jo mainittuihin laulajiin verrattuna Mari Palon ääni kuulosti hiukan hiljaiselta. Hänen äänensä ei tainnut olla tällä kertaa aivan parhaimmillaan. Koit Soasepp oli muhkeaääninen Zuniga. Ann-Marie Heino oli sairaana ja äänettömänä. Hän pystyi näyttelemään Mercédèsin roolin, mutta Melis Jaatinen lauloi sen orkesterimontusta. Tilanteen huomioon ottaen Mercédèsin, Frasquitan (Hedvig Paulig) ja Carmenin yhteislaulut sujuivat yllättävän hyvin. Lillas Pastian mykkäroolissa esiintyi Kansallisoopperan apulaisohjaaja Timo Paavola. Esityksen loputtua yleisölle kerrottiin, että Paavola jäi eläkkeelle tämän esityksen jälkeen. Carmen: Joachim Bäckström (Don José), Niina Keitel (Carmen). Carmen Text: Robert Storm After Friedrich Nietzsche s friendship with Richard Wagner had fallen apart, Georges Bizet s Carmen became Nietzsche s new favourite opera. Wagner saw Carmen too and liked it. Surprisingly, his favourite was the duet between Don José and Michaëla. It is pretty but rather conventional compared with several other parts of the opera. Personally I find Carmen to be one of the most entertaining operas. I would also recommend it to them who plan to go to opera for the first time. Arnaud Bernard s production of Carmen has been performed at the Finnish National Opera since 2007. It is set in the time of the Spanish civil war, which can be seen in the costumes and especially in the fact that there are cars on the stage in act three. This production is a moderate modernisation and works very well. There are various nice details, such as using the curtains to make the stage into a smaller room. Alberto Hold-Garrido conducted effectively and the vocal performances were for the most part excellent. When Carmen was performed a few years ago at the FNO, Niina Keitel sang the role of Mercédès. This time she was in the leading role. She has a suitably dark tone in her voice and a charismatic and seductive stage persona. She and Joachim Bäckström (Don José) both acted well and their appearance was perfect for their roles. Bäckström has a very strong tenor. His Flower Song could have been more delicate the high B-flat was sung fortissimo rather than pianissimo as indicated. Juha Kotilainen also gave a charismatic performance as Escamillo although he clearly had problems with the F s. One interesting detail in this production is that this arrogant bullfighter seems to have stage fright before the fight. Mari Palo s voice sounded a bit quiet as Micaëla compared to some of the other singers. She did not seem to be quite at her best this time. Ann-Marie Heino had lost her voice because of illness so she acted the role of Mercédès on stage while Melis Jaatinen sang it in the orchestra pit. It was surprising how well the trios between Mercédès, Frasquita (Hedvig Paulig) and Carmen worked in a situation like this. The silent role of Lillas Pastia was played by Timo Paavola who has worked as an assistant director at the Finnish National Opera for 35 years. During the applauses the audience was told that Paavola is retiring after this performance. Wagneriaani 61

Don Pasquale Teksti: Riitta-Liisa Mäkipaasi Vanhoja komedioita, niin oopperoita kuin näytelmiäkin esitettäessä herää kysymys, mille nauretaan. Sehän muuttuu ajan myötä. Entisiä ihmisiä naurattivat estoitta kylähullut, lihavat, vanhat, muut kulttuurit, uskonnot ja seksuaaliset suuntaukset. Nykyään edellytämme eettisyyttä. Uusi kultainen sääntö on, että jokainen ryhmä voi laskea miten karkeaa leikkiä tahansa itsestään mutta muiden ei pidä sitä tehdä. Synnynnäiset tai sellaisiksi katsottavat ominaisuudet eivät enää kuulu pilkan piiriin, ihmisen omavalintainen käyttäytyminen on sen sijaan edelleen vapaata riistaa. Kysymys ei ole vain sovinnaisuussääntöjen noudattamisesta, vaan yleisön reaktiot muuttuvat todella. Miten siis Gaetano Donizetin Don Pasqualen, nuoreen naiseen ihastuvan iäkkään vanhanpojan hahmoa pitäisi nykyään käsitellä? Tuomas Parkkisen ohjauksessa Pasquale ei ollut kovin vanha, ruma tai epäsiisti mutta ei erityisen ilkeäkään. Olipahan vain vanhoihin tapoihinsa pinttynyt (=edellisen sukupolven sisustus ja herrasmiehen garderobi) keski-iän ylittänyt, aika tavallinen mies. Rahan tunteva ja Itsepäinen kyllä ja sen takia helposti huijattava. Katsoja mietti, saako näin herttaista hahmoa petkuttaa niin kovakouraisesti kuin oopperassa tapahtuu. Muutkin henkilöt ovat kovin maltillisia tyyppejä: petoksen junaileva tohtori Malatesta siisti virkamies, valevaimo Norina suoraviivaisen tyttömäinen ja veljenpoika Ernesto nuori vetelys. Tästä asetelmasta ei oikein syntynyt tarvittavaa jännitettä. Kaikki olivat kovin kunnollisia, mutta kun oopperan ytimenä on railakas pilkka, pitäisi hahmoista löytyä enemmän vastakkaisuutta. Hannu Lindholmin lavastus näyttävine epookkisisustuksineen oli hyvinkin tyylikäs. Ajankohdaksi oli valittu 1950-luku. Tosin Don Pasqualen tummasävyinen koti, pompöösi jäänne isoisän ajoilta, oli liian massiivinen, sillä se korosti tämän ohjauksen helmasyntiä eli jonkinlaista jähmeyttä. Näyttämöllä tapahtui liian vähän. Roolit olisi mainiosti voinut ohjata tehtäväksi vähän isommin elein tai käyttää muita farssin keinoja, vaikkapa varioimalla koomisen palvelijakolmikon osuuksia. Opera buffossa katsojan ei kuulu pitkästyä. Väliajan jälkeen esitys muuttui elävämmäksi, mihin vaikutti suuresti näyttämökuvan muutos. Vale-vaimon uudelleen sisustamana siitä syntyi häikäisevän hienoa valkoista modernismia kansainvälisine huippuhuonekaluineen. Tuomas Lampisen hienot puvut hivelivät silmää. Myös ohjaukseen tuli särmää. Satamaan sijoitettu kohtaus valtamerilaivan turisteineen oli hyvin tunnelmallinen ja kekseliäs. Henkilöohjauksessa oli ilmeisesti pyritty samanlaiseen tyylikkyyteen kuin lavastuksessa ja puvustuksessa, mutta vähäeleisyys ei tällaisessa oopperassa, näin suurella näyttämöllä täysin toimi. Laulajat olivat erinomaisia ja olisivat kyllä pystyneet liikkuvampaankin näyttämötyöskentelyyn, kuten on aikaisemmissa esityksissä nähty. On ollut miellyttävää seurata, miten Hanna Rantalan sopraano jatkuvasti varmistuu. Ulkonäkö on nykyään entistä tärkeämpää näyttämöllä ja Rantalalla ei ollut mitään hätää edes Norinan uimapukukohtauksissa. Tuomas Katajala oli komea Ernesto ja hänen korkea, kiinteä tenorinsa sopi rooliin hyvin. Jaakko Kortekagasta katseli ja kuunteli myös ilokseen vaikka hänen äänityyppinsä ei olekaan korukuvioissa parhaimmillaan. Don Pasqualena lauloi italialainen baritoni Roberto De Candia, joka on esiintynyt maailman parhailla näyttämöillä, Metiä ja Salzburgin musiikkijuhlia myöten. Ääni ja tulkinta olivatkin sen mukaisia. Hän vaikuttaa laulajalta, joka pystyisi näyttämöllä vaikka mihin, mutta ohjauksen kokonaisilmeen mukaisesti hänenkin osuutensa oli aika kesy. Myös yleensä suuri ääni jäi toisinaan orkesterin alle. Kuoro tuli mukaan väliajan jälkeen ja lauloi iskevästi. Kuoron pukeminen rouvan uuden tyylin edellyttämäksi palvelija-armeijaksi oli hauska keksintö, joskin joukkojen liikuttelua olisi voinut vielä monipuolistaa. Don Pasquale: Hanna Rantala (Norina), Roberto De Candia (Don Pasquale). 62 Wagneriaani

Taikahuilu Teksti: Pekka Vaajalahti Taikahuilu on tunnetusti erityisen vaikea teos toteuttaa näyttämöllä, varsinkin jos halutaan tasapainoisesti esiin mahdollisimman monia sen osatekijöistä. Viime vuosina on nähty kaikenlaista, alkaen puhtaista Egyptikuvituksista ja päätyen vapaamuurarien kirjaston kautta moottoriten rampille. Näin ollen Jussi Tapolan vuonna 2006 Kansallisoopperaan luoma suomalaismetsiin sijoittuva ohjaus on lähtökohdiltaan harvinaisenkin tervehenkinen. Isiksen ja Osiriksen sijoittaminen näihin maisemiin vaatii toki hieman selittelyä, mutta kokonaisuus toimii erittäin hyvin, kauniita ja tunnelmallisia näyttämökuvia riittää eikä huumoriakaan puutu. Visuaalisesta kauneudesta vastasi Anna Kontek tyypillisellä taidolla ja tyylikkyydellä ja Timo Alhasen valosuunnitielu tukee hienosti kokonaisuutta. Omalla tavallaan tämä ilahduttavan monisyinen ja originelli toteutus on suorastaan rakastettava eikä vastaavaa näe taatusti missään muualla. Musikaalisesti marraskuinen esitys sujui hyvin, Marco Ozbič johti tosin melko rutiinimaisen tulkinnan, joka oli varmaotteinen ilman erityisen mieleenpainuvia yksityiskohtia. Orkesterista voi sanoa samaa. Laulajien joukossa ainoa merkittävä heikkous oli Niall Chorell Taminona: hänellä on periaatteessa kaunis ääni ja sekä tyylitajua että musikaalisuutta yllin kyllin. Lavakarismaa ja volyymiä puuttuu kuitenkin niin paljon, että lopputulos jää aivan liian vaisuksi, varsinkin kun ylärekisteri oli tällä kerralla kovin epävarma. Jussi Merikanto oli etenkin toisessa näytöksessä eläväinen ja hauska Papageno ja hänen varmasointinen baritoninsa selvitti lauluosuuden ilmeisen helposti. Jyrki Korhonen oli tyylikäs ja lämminsointinen Sarastro, joskaan matalin rekisteri ei nyt soinut aivan parhaalla tavalla. Ilkka Hämäläinen liioitteli sopivasti paremminkin itämaisena kuin mustana Monostatoksena ja Nicholas Söderlund oli arvovaltainen, hieman karheasointinen Kaitsijapappi. Kaikki naissolistit olivat erinomaisia. Hanna-Leena Haapamäki oli sopivasti tyly Yön kuningatar ja lauloi yllättävänkin suurisointisella äänellä hyvin tarkasti ilman mitään kuuluvia vaikeuksia molemmat aariansa. Yleisö palkitsi hänen soolonsa illan suurimmilla aplodeilla. Samaa roolia maailman kaikissa merkittävissä oopperataloissa esittänyt Anna-Kristiina Kaappola oli nyt Ensimmäinen nainen ja tietenkin erinomainen. Yhdessä Ann-Marie Heinon ja Tuula Paavolan kanssa syntyi mainio trio, jonka sointi oli hyvin tasapainoinen ja täsmällisyys erinomaista. Naisten fantastiset puvut jäivät mieleen (myös Kontekin luomuksia). Mia Heikkinen oli luonnollisesti hurmaava Papagena. Esityksen erityiseksi huipuksi kohosi Hanna Rantalan Pamina. Olen kuullut häntä toki aiemminkin ihan tyytyväisenä, mutta näin upeaa esitystä en osannut odottaa. Säteilevä näyttämöolemus, täysin vaivaton äänenmuodostus kaikilla alueilla, upea ja merkityksellinen linjakkuus ja erinomainen (suomenkielisen) tekstin käsittely olivat olennaisia komponentteja esityksessä, johon olisi voinut innostua missä päin maailmaa hyvänsä. Kauniissa äänessä voi paikoin kuulla pisaran sitruunaa, mutta omaan makuuni se vain lisää persoonallisuutta. Kaikki edellytykset merkittävään uraan näyttävät olevan Rantalan hallussa. Tavallisessa perjantai-illan esityksessä oli runsaasti yleisöä, joka tuntui nauttivan näkemästään. Tapolan Taikahuilu voidaan siis varmaankin nähdä vielä useana kautena. Yleisössä oli runsaasti hyvinkin pieniä oopperan ystäviä, jotka käyttäytyivät vähintään yhtä hyvin kuin isommatkin ja joita aivan erityisesti tuntui huvittavan Merikannon Papageno. Die Zauberflöte Text: Pekka Vaajalahti The Magic Flute is a notoriously difficult opera to stage, especially if some kind of a balanced view is wanted. Past years have given us versions taking place exclusively in Egypt, but also in a Freemason library or on a motorway ramp. Jussi Tapola s staging from 2006 is situated in mythical Finnish woods and is in this context very sane. It might take some explaining to plant Isis and Osiris in these surroundings, but the whole functions very well with beautiful and sensitive stage pictures, not forgetting the funny parts. The visual beauty has been realized by the ever elegant and skilful Anna Kontek, supported by the fine lighting design by Timo Alhanen. In its own way this delightfully complete and original staging is loveable and nothing like it can be seen elsewhere. Musically the performance was succesful, too. Marco Ozbič conducted reliably in a routine way, without especially memorable details and the same can be said about the orchestra. Among the singers the only weakness was the Tamino of Niall Chorell. He has a basically beautiful voice, with lots of style and musicality. He is, however, woefully lacking in stage charisma and sheer volume, with an uncertain high register on this occasion, resulting in a far too weak a hero. Jussi Merikanto was especially in the second act a very vivid and Jussi Merikanto (Papageno) funny Papageno, singing without problems in his fine baritone. Jyrki Korhonen was a noble, warm-sounding Sarastro, even if his lowest register was somewhat weaker than usual. Ilkka Hämäläinen exaggerated suitably as Monostatos, with an Eastern rather than black complexion. Nicholas Söderlund was an authoritative, slightly rough Orator. The ladies were all excellent. Hanna-Leena Haapamäki had an appropriately forbidding presence and sang with a surprisingly big volume very accurately in both of her arias. The audience rewarded her with enthusiastic applause. This role has been interpreted in all important opera houses of the world by Anna-Kristiina Kaappola, who this time took the role of the First Lady, outstandingly well, of course. With Ann-Marie Heino and Tuula Paavola the Ladies were a notably well balanced trio, very precise and smooth. The fantastic dresses of all the ladies were memorably beautiful, also by Kontek. Mia Heikkinen was an enchanting Papagena, as usual. The great thing in this cast was the Pamina of Hanna Rantala. I have heard some of her other performances with pleasure, but this level of excellence was something of a surprise. A radiant stage presence, effortless singing in all registers, a glorious and even meaningful line and marvellous use of the Finnish text were some essential components of a performance which would have been hailed anywhere in the world. Rantala s beautiful timbre sometimes has a touch of lemon, which I personally find charming. The possibilities for a really important career seem to be real. This Friday night performance was very well attended and the audience seemed to like the production. Tapola s Magic Flute will hopefully remain in the schedule for many seasons. The audience included numerous very small friends of opera who behaved at least as well as the big ones and who especially enjoyed Merikanto s Papageno. Wagneriaani 63

Die tote Stadt Teksti: Robert Storm Erich Wolfgang Korngold (1897 1957) syntyi Brnossa, nykyisessä Tsekissä. Hän asui kuitenkin Wienissä, josta hän muutti vuonna 1934 Yhdysvaltoihin. Siellä hän työskenteli Hollywoodin kulta-ajan elokuvasäveltäjänä. Hänet tunnetaan parhaiten kahdesta sävellyksestään: 23-vuotiaana sävelletystä oopperasta Die tote Stadt (Kuollut kaupunki) ja 18 vuotta myöhemmin sävelletystä musiikista Errol Flynn -elokuvaan Robin Hoodin seikkailut. Jälkimmäisestä hän voitti Oscarpalkinnon. Myös hänen viulukonserttoaan esitetään melko usein. Die tote Stadt edustaa melodista ja kromaattisuudessaankin täysin tonaalista myöhäisromantiikan musiikkia. Sen musiikissa on selviä vaikutteita Richard Straussilta, Franz Lehárilta ja Giacomo Puccinilta. Sen orkesteriosuuksia ja esimerkiksi Pierrot n laulun taustakuoroa kuunnellessa huomaa hänen vahvan vaikutuksensa Hollywoodin elokuvamusiikkiin. Die tote Stadt kertoo Paulista, nuoresta miehestä, joka ei pääse yli vaimonsa Marien kuolemasta. Oopperan alussa Paul on nähnyt Marielta näyttävän naisen Mariettan ja kutsunut hänet kotiinsa. Toisessa ja kolmannessa näytöksessä tapahtumat etenevät yhä oudompaan ja surrealistisempaan suuntaan. Lopussa Paul herää ja tajuaa toisen ja kolmannen näytöksen tapahtumien olleen vain unta. Die tote Stadt sai Suomen ensi-iltansa Kansallisoopperassa vuonna 2010. Sen palatessa Kansallisoopperan ohjelmistoon vuonna 2013 päärooleissa Paulina ja Mariettana olivat jälleen Klaus Florian Vogt ja Camilla Nylund. Vogt kuuluu tämän hetken huomattavimpiin saksalaistenoreihin ja on tunnetuimpia Kansallisoopperassa viime vuosina esiintyneitä ulkomaalaisia vierailijoita. Hänen äänenvärinsä kuulostaa kevyeltä Mozart-tenorilta, mutta hänen äänessään on voimaa ja se on erittäin hyvin projisoitu. Vogt onkin laulanut suurella menestyksellä useita Wagner-rooleja. Tällainen ääni sopii loistavasti Paulin pitkään ja vaikeaan rooliin. Vogt myös näytteli hyvin, ja ainoana kauneusvirheenä esityksessä olivat kaksi soinnittomalla falsetilla laulettua korkeaa säveltä. Myös Camilla Nylund pääsi lähelle täydellisyyttä Mariettana, joka sekin on pitkä ja vaativa rooli. Nylundilla on kaunis lyyris-dramaattinen sopraanoääni sekä rooliin oikeanlainen näyttämöolemus. Aluksi hänen äänensä tosin kuulosti hiukan hiljaiselta, mutta tätä ongelmaa kesti vain hetken. Tässä esityksessä oli myös kolmas suuri rooli. Paulin kuvitelmaa kuolleesta vaimostaan Mariesta esitti Kirsti Valve, joka oli näyttämöllä lähes koko esityksen ajan. Kolmanneksi suurinta lauluroolia, Frankia esitti baritoni Markus Eiche, joka sai esitettäväkseen myös Fritzin roolin ja kuuluisan Pierrot n laulun. Hän ja Brigittana esiintynyt Sari Nordqvist tekivät vahvat tulkinnat rooleistaan. Kasper Holtenin ohjaus sijoittui Es Devlinin lavastamaan Paulin talossa olevaan huoneeseen, missä oli valtava määrä muistoesineitä ja kuvia Mariesta. Taustalle tuli näkyviin upea näkymä Brüggen kaupungista. Esityksen johti Mikko Franck. Säveltäjän tapaan häntä pidettiin uransa alussa (sentään jo parikymppisenä) ihmelapsena. Hänestä on sittemmin tullut huomattava kapellimestari erityisesti romantiikan ajan ohjelmistossa. Hänen kautensa Kansallisoopperan ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana päättyi keväällä, mutta yleisön ei tarvinnut odottaa pitkään nähdäkseen hänet jälleen. Kuva: Stefan Bremer Die tote Stadt Text: Robert Storm Erich Wolfgang Korngold (1897 1957) was born in Brno (now in Czech Republic), but he lived in Vienna and moved to America in 1934. There he worked as a film music composer during the golden age of Hollywood. He is best known for two of his works: the opera Die tote Stadt which he composed at the age of 23 and the score to the Errol Flynn movie The Adventures of Robin Hood, composed 18 years later. He won an Oscar prize for the latter. His violin concerto is also performed quite often. Die tote Stadt is a melodic yet chromatic late romantic work. Its lush music is clearly influenced by Richard Strauss, Franz Lehár and Giacomo Puccini. Listening to its orchestral writing and such passages as the background chorus during Pierrot s song, Korngold s influence on Hollywood film music becomes clear. Die tote Stadt is a story about Paul, a man who cannot get over the death of his wife Marie. In the beginning of the opera he meets a woman who looks like Marie and invites her to his house. In acts two and three the story becomes more surrealistic. In the end Paul wakes up and realises that that the events from the beginning of act two have only been a dream. The first Finnish performance of Die tote Stadt took place at the Finnish National Opera in 2010. It was revived in 2013, and the roles of Paul and Marietta were sung again by Klaus Florian Vogt and Camilla Nylund. Vogt is one of today s most important German tenors and one of the most famous foreign singers we have had at the Finnish National Opera during the recent years. His voice has the sound of a light Mozart tenor but the voice is strong and very well projected. Because of this he has been able to perform successfully several Wagner roles. This kind of voice is very well suited to Paul s long and difficult role. Vogt also acted well and apart from whispering two high notes in falsetto this was a perfect performance. Camilla Nylund came also close to perfection in the role of Marietta, which is another long and demanding role. Nylund has a beautiful lyric-dramatic soprano voice and the right kind of looks and stage presence for the role of Marietta. At first, her voice sounded a bit quiet but this problem only lasted for a short time. This performance included also a third large role. Paul s vision of his dead wife Marie was performed by Kirsti Valve who was onstage almost throughout the opera. Third largest vocal role was Frank sung by Markus Eiche. He also sung the role of Fritz/Pierrot and therefore performed one of the most famous arias of this opera. He and Sari Nordqvist (Brigitta) gave strong performances of their roles. Die tote Stadt: Klaus Florian Vogt (Paul), Camilla Nylund (Marietta). Kasper Holten s production of the opera, with sets by Es Devlin, was set in one room in Paul s house. In the room there were a great number of pictures and other memorabilia of his dead wife Marie. In the background was seen a breathtaking view of the Belgian city Bruges. The performance was conducted by Mikko Franck. Like the composer of this opera, he was considered a prodigy when he started his career. He has become a prominent conductor, especially in romantic repertoire. He concluded his tenure as the principal conductor and the artistic director of the Finnish National Opera this year but we didn t have to wait for long to see him in the pit again. 64 Wagneriaani