Unohtumaton kevät Ranskassa 2009 Leonardo Da Vinci - Projekti Legta Charles Baltet Ranska 14.4-5.5.2009 Iina Hulkko Maaseutuopisto Kannus
Johdanto Sähköpostia tutkiessani osui heti silmääni otsikko Ranskaan!!! ja päätin heti lukaista sen. Siinä kerrottiin että olisi vielä kaksi maatalousalan paikkaa vapana Ranskassa. Projektin toinen osapuoli oli yhteistyökumppani maatalousoppilaitos Legta Charles Baltet. Innostuin heti asiasta ja ilmoitin kaverilleni Tialle, joka istui vieressäni, että aikomukseni oli käydä tiedustelemassa paikkaa opintosihteeri Outilta. Tia innostui myös asiasta ja päätti tulla mukaani. Yhdessä sitten astuimme Outin toimistoon ja tiedustelimme paikkaa, että olisiko se vielä avoinna. Pienestä asti olen haaveillut, että pääsisin joskus elämässäni työharjoitteluun ulkomaille. Ennen ajattelin, ettei se voisi onnistua minun kohdallani. Enhän pärjäisi yksin niin kaukana, saati sitten kieleni kanssa tulisi varmasti ongelmia. Muutama kuukausi siinä meni asioita selvitellessä ja hoitaessa. Ensiksi oli hieman epäselvää, koska oli myös muita halukkaita lähtiöitä ja paikkoja oli vain rajoitetusti. Tietenkin kolmosvuoden, eli viimeisen vuoden opiskelijat olisivat etusijalla. Minä ja Tia, kun nyt olimme vasta toista vuotta, saisimme tietenkin väistyä. Onneksi kuitenkin selvisi, että olisi mahdollista saada myös muutama lisäpaikka, kunhan vain Yhteistyökumppanimme Ranskassa saisi etsittyä meille tytöillä tilan, jossa voisimme työskennellä nämä kolme viikkoa, minkä ajan meidän olisi tarkoitus siis viettää Ranskassa. Perjantai 13. Outi pyysi meitä toimistoon ja saimme iloksemme tietää että yhteistyökumppani oli löytänyt meillä TO - paikan maatilalta, jotka viljelivät rypsiä ja kasvattivat ampiaisia. Olimme heti mukana ja täynnä intoa. Toivoimme, että tämä kuukausi menisi äkkiä ja pääsisimme pakkaamaan laukkumme ja suuntaamaan kohti uutta ja tuntematonta. Totta kai minua jännitti ja arvelutti. Mietin, että mitenkähän tässä tulisi käymään. Miten pärjäisin kieleni kanssa? Uskaltaisinko puhua, entä miten menisi matka ja lennot. Pääsisinkö koskaan enää kotia. Uskon että me kaikki olimme enemmän tai vähemmän hermona. Emmehän kukaan olleet varmoja, mikä meitä odotti Ranskassa Matkaan valmistautuminen Matkaa edeltäväni päivänä olin ihan hermoraunio. Muistaisinko ottaa kaikki tarpeellinen mukaa. Eihän minulla olisi edes matkalaukkua. Levitin kaikki tavarat lattialla ja aloin pähkäilemään, miten kummassa saisin kaikki sullottua mukaani ja mitä jättäisin pois. Mikä olisi oikeasti sellaista mitä tarvitsisin mukaan matkalle. Tietenkin tätä naisen logiikkaa käyttäen ajattelin, että jos sattuisin tarvitsemaan jotain mukaan, jos kuitenkin tulisi käytettyä tätä viisi vuotta sitten ostettua räsyistä gollege-hupparia, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Onneksi kuitenkin olin jo aikaisemmin hankkinut kaikki tarvittavat välineet, vaatteet, lääkkeet ja kamppeet joita saattaisin tarvita. Enää tarvitsisi vain pakata ja vähän punnita ja arvioida, voisinko ylipäätänsäkään ottaa liian painavaa matkalaukkua mukaan. Sitten oli vielä ne käsimatkatavarat? Minulle oli vieläkin epäselvää, mitä voisin ottaa mukaani matkustamoon. Niinpä katselin netistä ja yritin soittaa ympäri Suomea sukulaisille kysellen tietoa. Ikinähän en ollut aikaisemmin matkustanut lentokoneella ja sehän vasta lisäsikin tätä matka stressiä. Ennen nukkumaan menoa päätin varmistaa kaikki tavarani, että ne olivat varmasti mukana ja kävin vielä muistilistan kertaalleen läpi. Ensimmäinen urakka oli ohi ja nyt oltiin entistä lähempänä unelmaa.
Aamu koittaa Aamulla kello oli herättämättä jo 6.30. Ensimmäiseksi ryntäsin suihkuun, jonka jälkeen vikkelään aamupalalle maha täynnä perhosia. Siinä ruisleipää ja maitoa juodessa mietin, että mitähän söisin huomen aamuna? En ainakaan tätä tavallista suomalaisia. Mietin itseni patonki ja viinilasi kädessä istumassa palmun alla, se sai minut hymyilemään. Jännitti, kun ei yhtään tiennyt mitä tulevan piti. Kädet ristissä vain toivoa että kaikki menisi hyvin ja saataisiin viettää unelmien työharjoittelu ja siinä sivussa myös tutustua toiseen maahaan, sen tapoihin ja kulttuuriin. Lähdimme ajamaan poikaystäväni kanssa Kannuksesta klo 8.00 kohti Vaasan lentokenttää. Siinä vaiheessa minua jännitti ihan hirveästi. Yritin kuunnella jotain rauhoittavaa musiikkia että saisin jännitystä hillittyä. Nostin Kokkolan Prisman automaatilta rahaa, koska olin kuullut, että ulkomailta ei kannattaisi rahaa pahemmin nostaa, koska se olisi kallista ja maksaisi aina jonkun verran. Saavuimme 10.30 Vaasan lentokentälle. Olin odotusta ja intoa täynnä. Tia ja kolmosen pojat (Ville ja Mikael) eivät olleet vielä tulleet. Kävin yhdessä poikaystäväni avustuksella tekemässä jo valmiiksi lähtöselvityksen. Muiden tultua odotimme yhdessä turvatarkastukseen pääsyä perhoset vatsassa. Kukaan meistä ei ollut koskaan lentänyt, vaikka tietenkin olimme kaikki haaveilleet siitä jo useamman kuukauden ajan. Lähtöselvityksestä onneksi selvisin moitteettomasti. Ei se ollut niin hirveää. Siinä istuimme ja odottelimme koneemme saapumista. En ollut varmasti ikinä tuntenut sellaista jännitystä. Tuntui kun minulle olisi jotain suurta tiedossa, jotain uutta ja ihmeellistä. Tuntui oudolta ajatella, että minä olisin kohta vieraassa maassa! Kun kone lähti viimein nousuun, tunsin korvieni menevän lukkoon ja kuinka maa jäi koko ajan alemmaksi. Puristin kädet punaisina penkkiä ja yritin sulkea silmiäni. Näin, kuinka vieressä oleva mies vain luki tyynen rauhallisesti lehteä. Minua puistatti. Ajattelin, että miten joku pystyy rauhoittumaan tällaisessa olo tilassa. Varmasti minäkin joskus pystyisin, kunhan vain lakkaisin pelkäämästä koneen putoamista tai terrori-iskua. Olihan kuullut niistä medioissa, ja minä kun olin tällainen pelkuri. Lasku Helsinkiin ei ollutkaan sitten niin kauhea mitä nousu oli. Tuntui ihanalta ajatella että olimme turvallisesti maanpinnalla. Pariisiin nousu Helsingistä sujui jo paljon paremmin. Hieman vain siellä ilmassa leijuessa rupesi tekemään pahaa, kun kuulin, että olimme yhdeksän kilometrin (9km) korkeudella. Hui, jos koneeseen olisi tullut jotain, olisimme yksi iso pannukakku. Vajaan kolmentunnin lentomatkan jälkeen kuulutettiin että olimme lähestymässä Pariisia. Taas nuo samat perhoset jylläsivät mahassani. Jännitys oli suurempi kuin koskaan ennen. Katsoin ikkunasta ulos, kun aloimme laskeutua. Siellä alhaalla näkyi pieniä muurahaisen kokoisia taloja vierivieressä. Olimme vieläkin aika korkealla, mutta siinä vaiheessa pelko olo jo tipotiessään. Yksi ajatus vain oli mielessä: Ranska!
RANSKA Lentokenttä oli tupaten täynnä ihmisiä. En ollut eläessäni nähnyt niin paljon porukkaa enkä voinut kuvitella, kuinka isä lentokenttä todellisuudessa oli. Lähdimme porukalla seuraamaan muita suomalaisia ja tiedustelimme, mistä voisimme hakea matkatavarat. Löysimme tavaramme suhteellisen helposti. Onneksi pojat olivat auttamassa, koska matkatavarani painoivat tuhottoman paljon. Pian päästyämme pois ruuhkasta löysimme meitä vastaan tulleen koulun rehtorin, joka johdatti meidät hissillä metrolle ja sieltä parkkipaikalle jossa meitä koulun auto jo odottikin. Huomasin jo alku matkasta, että ranskalaiset ovat hulluja kuskeja. He ajavat todella lujaa. Oikein puistatti katsoa niitä ohituksia ja autojonoa ja sitä vauhtia. Onneksi rehtori oli suhteellisen maltillinen kuski ja meillä oli turvavyöt. Matka Troyesin Saint Pouange:n Legta Charles Baltet:n kouluun kesti noin 200 km. Matka oli uuvuttava ja oli todella raskasta istua kuumassa autossa. Suomessa oltiin puettu aika reilusti vaatetta että tarkenee. Ranskassa asteita olikin reilut parikymmentä (20) ja kevät jo pitkällä. Sää vastasi ihan meidän kesää. Legta Charles Baltet Koulu vaikutti jo ensisilmäykseltä paljon isommalta kuin oma koulumme. Ihmiset olivat hyvin pukeutuneita ja ympäristö oli siisti. Koulu vaikutti enemmän lukiolta kun maaseutuopistolta. Kaikki oli jotenkin niin täsmällistä. Paljon erilaisia kukkia, pensaita ja puita kaikkialla. Oppilaat vaikuttivat hyvin ystävällisiltä ja kilteiltä. Ei ollut roskan roskaa missään, eikä mitään muutakaan silmiin pistävää. Tavarat veimme koulun asuntolaan, jossa meidän oli tarkoitus nukkua ensimmäinen yömme. Jokainen sai oman huoneen, jossa oli sänky, pöytä, lavuaari, peili ja pieni kaappi. Huone vaikutti minusta hyvin kolkolta. Vessat olivat kaikilla yhteiset ja myös suihkut. Sitten oli Ruoan aika. Astuimme rehtorin perässä pieneen huoneeseen, joka oli kuin pieni keittiö, jonka keskellä oli pöytä. Pöydälle meille oli katettu erilaisia salaatteja, patonkeja, juustoja, lampaan lihaa ja viiniä. Ruoka ei ollut ihan sen makuista johon olin kotona tottunut, mutta olin päättänyt että maassa maan tavalla. Viini ei oikein ollut minun makuuni. Liian vahvaa, kun en yleensä juo alkoholia kovin useasti. Juustokaan ei oikein ollut minun heiniäni, mutta maistoinpahan molempia silti. Salaatit sen sijaan menivät hyvin kaupaksi, ja samoin liha oli oikein makoisaa. Lopuksi pyyhittiin patongilla lautanen ja autoimme rehtoria siivoamaan pöydän. Nukkumaan mennessä minut valtasi hirveä koti-ikävä. Tajusin todella kuinka kaukana todellisuudessa olin omasta turvallisesta ympäristöstä.
Sattumuksien summa Yö meni aika levottomissa merkeissä ja kotia soitellessa. Ikävä oli suuri. Päätin ensitöikseni mennä suihkuun. Suihkut olivat inhottavan pieniä koppeja ja vesi haisi hirveältä. Mietin, että olenkohan entistä likaisempi poispäästyäni ja että millaisia matoja tässä vedessä on oikein uitettu. Siinä kuivateltuani ja vaatteet päälle saatuani olin jo lähdössä, kun huomasin että ovi oli lukossa enkä saanut sitä enää auki. Muistin silloin yhtäkkiä, että rehtorihan oli sanonut edellisenä iltana, ettei suihkun ovia saanut pistää lukkoon. Paniikkihan siinä syntyi ja yritin kiivetä yläkautta pois, kun kaapit olivat sellaista avo- mallia. Jalka lipesi kerta toisensa perään ja paniikki vain kasvoin. Onneksi viimein ja vihdoin pääsin ovenpäälle istumaan ja aloin huudella apua. Onneksi muut tulivat paikalle ja auttoivat minut sieltä alas. Tärisin vieläkin vaikka molemmat jalat olivat jo turvallisesti maan tasalla. Silloin päätin, etten koskaan menisi enää suihkuun, jos ei olisi mitään vara ulos käyntiä tai jos paikka tuntui muuten arveluttavalta. Isäntä perhe Aamupala maistui hyvälle rankan aamun jälkeen. Patonkia, muroja, tuoremehua. Pää tuntui sekavalta edellisen yön ja aamuisen tapahtuman jäljiltä. Ajattelin ettei voisi enää pahemmin mennä. Isäntä perhe, jonka luokse majoituttaisiin loppuajaksi, tulisi hakemaan meitä ennen puolta päivää. Olisi siis kaksi tuntia aikaa tarkistaa että kaikki tavarat olisivat taas laukussa. Puoli yhdeltätoista istuimme kahvilla koulun kahvihuoneessa. Paikalle oli meidän nuorten lisäksi rehtori, Englannin opettaja Nathalie, joka toimii yhteyshenkilönä meidän koulullemme ja minun Tian isäntä perheen isäntä ja emäntä. Poikien perhe tuli hakemaan pojat vasta iltapäivällä. Juttelimme siinä ja kävimme paperi asioita läpi Ja vaihdoimme vielä viimeiset kuulumiset poikien kanssa. Yhdentoista hujakoilla lähdimme kohti uutta jännittävää seikkailua. Kohti tuntematonta Perhe asui pienessä kylässä nimeltään Tremilly, joka oli noin 70 km päässä koululta. Paikka oli kaunis pieni maalaiskylä, jota ympäröi suuri vanha kirkko joka oli palannut suuressa tulipalossa. Lisäksi kylässä oli kaunis kivikirkko ja paljon kauniita kivitaloja. Perhe asui isossa talossa kylän laitamilla. Perheeseen kuului Äiti Nicole, Isä Laurent, Poika: Philippe 21 ja tyttäret: Marie 23, Clemence 18 ja Helene 16. Nuorin tytär kävi läheisessä kaupungissa koulua ja kulki päivittäin taksilla matkan. Loput lapsista kävivät koulua kauempana, joten he oleilivat kotona vain viikonloppuisin. Sekä isäntä että emäntä työskentelivät maatilalla. He viljelivät rypsiä ja rehu heinää. Lisäksi isännän vanhemmilla oli naapurissa kanoja, joita he hyödynsivät sitten itse syöden munia ja silloin tällöin tehdessään kanoista jotain herkullista ateriaa. Lisäksi emännän äidillä oli kaneja ja ankkoja, joita he myös hyödynsivät omien tarpeittensa mukaan. Iso kasvimaa ympäröi pihaa eripuolilta. Siellä oli kaikenlaista omenasta pinaattiin. Perhe oli hyvin omavarainen ja yritti hyödyntää omia tuotteita jokapäiväisessä aterioinnissa. Niin luonnollista, kun se onkin, he käyttivät paljon erilaisia vihanneksia, juureksi, hedelmiä ja munia ruoan laitossa. Sain heti ensikäsityksestä sen selville että perhe oli aivan mahtava.
Ruokailu tilan tapaan Saimme maistella mitä erikoisempia ruokia ja myös niitä vähän tavallisempiakin. Söimme kukkakaalia perunoilla ja riisiä sienillä ja kinkulla. Erilaisia lihoja tuli syötä ja erilaisia juomia juotua. Varsinkin vesi oli ruoka juomana ihan ykköstä. Aamupalalla juotiin tietenkin teetä ja syötiin patonkia. Patonkia syötiin joko sellaisenaan tai Nutella suklaa levitteen kanssa tai erilaisten hillojen ja hunajan. Lisäksi monena aamuna tarjoiltiin vohveleita. Voin kyllä myöntää ikävä tulee tuota erilaisten kasvisten runsautta. Työntekoa ja Hauskanpitoa Ensimmäiseksi pääsimme emännän kanssa äestämään. Meille näytettiin avuliaasti ja kerrottiin miten tilalla oli tapana tehdä. Sitten pääsimmekin päineen tekemään pellolle hommia. Työskentelimme rouvan avuksi niin kasvimaalla kun perunapellollakin. Pääsimme ruokkimaan kanoja ja siivoamaan lukuisia kaninkoppeja, perkasimme ja kuorimme vihanneksia ja raivasimme ruusupuskia. Kävimme perheen pojan kanssa katsomassa mehiläisiä, jotka olivat hänen omistuksessaan ja seurasimme mielenkiinnolla, miten hedelmä puita istutettiin. Vierailimme lukuisissa kirkossa, pienissä käsityöputiikeissa, lypsykarjatilalla, hevostilalla, lammasfarmilla, eri kylissä ja lähi alueen kaupungeissa ja champanja tilalla. Kiertelimme niin autolla, mönkijällä, kuin jalkaisinkin. Ihmeteltiin, kummasteltiin, pähkäiltiin, arvioitiin, tutustuttiin ja ihastuttiin uusiin ja jännittäviin asioihin, tapoihin ja historiaan. Philippen synttäri kemut Toisena työharjoittelu viikonloppuna vietimme kokoperheen kera Philippe pojan kaksikymmentäyksivuotis-synttäreitä. Ikinä en ollut viettänyt samanlaisia synttäreitä. Alkupalaksi söimme suolatikkuja ja pää ruoaksi meillä oli täytettyjä simpukoita. Arvelutti ensiksi edes koskea niihin. Näytti jotenkin inhottavalta. Loppujenlopuksi ei se oikeastaan edes ollut hirveän makuista. Jälkiruokana meillä oli ihania Ranskalaisia leivoksia. Montaa eri sorttia, josta saimme syödä niin paljon kuin ikinä jaksoimme. Uskon etten ole ikinä maistanut niin syötävän hyviä leivoksia. Tietenkin joimme koko ruokailun ajan Champanjaa, joka oli mielestäni oikein hyvän makuista, verraten koululla juotuun viiniin. Pariisi Viimeisenä sunnuntaina pääsimme käymään tuolla paljon puhutussa rakkauden kaupungissa. Aamulla lähdimme autolla läheiseen kaupunkiin, josta otimme junan Pariisiin. Jälleen tuntui että vatsa oli täynnä perhosia. Nyt vihdoinkin pääsisimme kunnolla käymään tuolla Ranskassa ja näkemään vilaukselta jotain kuuluisia monumentteja ja paikkoja. Vaikkei nyt yhdessä päivässä kerkeä paljoa nähdä, mutta edes jotain. Edes pienen pinta raapaisun haluaisin itseeni tuosta mahtavasta, isosta ja paljon puhutusta paikasta itseeni jättää.
Pariisi oli mahtavan kokoinen. Asukkaita oli reilut kymmenen miljoonaa. Viikonlopun takia turisteja oli liikkeellä kasapäin. Ihmiset puhuivat kukin omaa kieltään. Paikka oli kuin suoraan elokuvista. ensiksi taisimme saapua pohjoiselle rautatieasemalle, josta otimme metron. Pienen matkan kävelimme ja otimme turistibussin, joka kierrätti meidät nähtävyyksissä. Näimme paljon kuuluisia ja mediasta tuttuja juttuja. Riemukaari jäi elävästi mieleen. Samoin hotelli, jossa prinsessa Diana nukkui viimeisen yönsä. Jalkaisin Kävimme lasipyramidin luona, museon luona, Notre Damessa ja tietenkin Eiffel tornissa. Eiffel torni Vedin syvään henkeä kun näin suuren tornin kohoavan edessämme. Voisiko tämä olla totta, että minä seisoisin joskus näin lähellä tuota paljon puhuttua ja mainostettua Eiffel tornia. Tuntui ihan uskomattomalta ja uskon, etten voi kuvailla sitä tunnetta jonka tunsin, kun seisoimme siinä tornin juurella. Se oli ihan mielettömän kokoinen, yli 300 metriä. Ajattelin aikaisemmin, että Tampereen Näsinneula se vasta korkea onkin, mutta eihän se ollut mitään tähän julmetun isoon rakennukseen verrattuna. Selkäpiitäni rupesi karmimaan, kun tajusin että olimme menossa sinne ylös. En uskaltanut katsoa alas. Minua huimasi ja päässäni pyöri astuessani portaita yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Tuntui, kuin portaat olisivat loputtomat. Onneksi ensimmäinen tasanne tuli vastaan. Pääsin hetkeksi hengähtämään ja istuin ensimmäiselle penkille jonka näin. Vielä olisi kiivettävä seuraavaan kerrokseen. Hissillä olisi päässyt, mutta sinne oli niin kamalan pitkät jonot että olisi mennyt tunti kausia jonottaessa. Onneksi viimeiselle tasanteelle menisi vain ainoastaan hissi. Kävimme syömässä Ranskalaisaterian ensimmäisen kerroksen ravintolassa. Sisällä oli ihan täynnä puluja, niitä nokkivia, likaisia ja ärsyttäviä lintuja. Hyi olkoon. Onneksi pääsimme jatkamaan matkaa. Viimeiseen kerrokseen jonotimme hissille. Jono oli jälleen ihan julmetun pitkä. Odottelimme noin puolituntia. Kuulemma parhaimmillaan joutuu jonottamaan moniakin tunteja. Ylhäällä oli julmetun komeat näköalat. Sieltä näkyi kauas Pariisiin. Seine virtasi alhaalla ja sen mahtavat sillat näkyivät hyvin pieninä maata vasten. Ihmiset olivat itse rakentaneet tuon julmetun hökkelin. Reippaasti kolme tuntia vierähti Eiffelissä ihastellessa, väristellessä ja odotellessa. Uskon, että Eiffel oli sellainen kokemus, jota ei hevillä unohda! Paluu koululle Maanantai koitti. Hyvästelimme perheen ja söimme yhteisen aamupalan ennen paluuta koululle. Katsoimme haikeana vielä läpi kaikki paikat, ettei mitään tavaroita unohtunut. Lämmin tuulenvire ja lintujen laulu saisi nyt väistyä, kun olisi aika taas palata kylmään pohjoiseen. Isäntä perhe vaikutti hyvin haikealta. Vaihdoimme vielä poskisuudelmat ranskalaiseen tapaan ja lähdimme perheen äidin Nicolen ja Philippen kanssa hakemaan Villen ja Mikaelin viereisestä kylästä, jonka jälkeen suuntaisimme kohti Legta Charles Baltet:ia. Saavuimme koululle ennen yhtätoista (11.00). Veimme laukkumme ja kassimme taas asuntoloihin. Olo oli kaikilla varmasti yhtä haikea. Olin mieluummin nukkunut viimeisenkin yön, lämpimässä huoneessa Nicolen luona, kun täällä koulun kylmässä ja kolkossa asuntolassa, josta minulle oli jäänyt paha trauma suihku-kohtauksen vuoksi.
Kävimme Syömässä koululla päivällisen, jonka jälkeen jäimme hetkeksi paistattelemaan päivää koulun pihalle. Englanninopettaja Nathalie esitteli meille koulua, jonka jälkeen lähdettiin käymään kaupungissa (Troyes). Kiertelimme vähän ja kävimme kahvilla ja limsalla. Illalla kävimme vielä 17.30 ilta-ruoalla. En nyt muista mitä söimme, muttei se koulun ruoka niin hyvää ollut kuin Nicolen ruoka. Juttelimme Nelly nimisen tytön kanssa, joka oli viimekesänä ollut työharjoittelussa Suomessa. Hän osasi hyvin englannin kieltä ja hänen kanssaan oli mukava kommunikoida. Menin nukkumaan siinä yhdeksän pintaan. Lähtö koululta Aamulla olo oli lähes yhtä kamala, kun sinä yönä, kun saavuimme tänne. Olin aivan jäässä. Olin katsonut että eihän täällä ole edes petivaatteita laitettu meille valmiiksi, kunnes pojat kertoivat, että he nukkuvat lakanoiden välistä. Minun olisi siis pitänyt katsoa tarkemmin päällyslakan väliin. Minä tyhmä kun olin, niin en sellaista tiennyt ranskalaisesta kulttuurista. Kuulemma se oli ihan normaalia Ranskassa, ettei heillä ole normaaleja peittoja, vaan he nukkuvat tosiaan lakanoissa. No opinpahan ainakin jotain uutta taas kerran. Päätin jo koululle palattuamme edellispäivän etten takuu varmasti menisi suihkuun nyt aamulla. En halua reissun päättyvän yhtä kehnosti, kun se oli alkanut. Huomasin, että tullessani ikävä kotia oli suuri, mutta lähtiessäni tajusin ikävöiväni takaisin isäntäperheeseen. mieleni täytti haikeus kun mietin, että näkisinköhän heitä enää koskaan. Voi olla että tulen näkemään, mutta jos huonosti käy, kun eihän sitä koskaan tiedä minne elämä purtta kuljettaa. Aamupala maistui jo paljon paremmalta, kun ensimmäisenä päivänä tullessamme. Huomasin, että olin ruvennut tottumaan tähän ranskalaistyyliin. Tosin murot olivat paljon makeampia ja se maito, jota täällä juotiin, oli aivan eriluokkaa. Eihän meillä suomessa lehmille syötetä maissia. Mehukin otetaan automaatista ja samoin kahvi on sellaista automaatti litkua. Eikä koulun ruoka tietenkään ollut sen veroista kun Nicolen ja Laurentin kotona Tremillyssä. Siellä sentään oli aina tuoretta leipää saatavilla ja Liha-, ja leipäauto kulkivat joka päivä maanantai pois lukien ihan pihaportille saakka. Aamupalan jälkeen tungimme loput tavarat laukkuihin ja reppuihin ja tarkistimme vielä, että kaikki oli jälleen mukana. En halunnut jättää mitään. Tuntui, että minulla oli varmasti elefantti matkalaukussa, niin painava se oli. Hyvä kun jaksoin edes itse kantaa sen. Selkääni sattui kun yritin raahata sitä pihalle. Onneksi raavaat pojat olivat auttamassa. Puoli kymmeneltä(09.30) meidän oli määrä tavata Nathalie päärakennuksen edessä. Hän allekirjoittaisi ja täyttäisi loput tarvittavat paperit ja saattaisi meidät bussille. Pikku bussilla mentäisiin sitten kaupunkiin(troyes) ja sieltä junalla Pariisiin. Pariisista meidän oli määrä ottaa Bussi ja mennä sillä sitten lentokentälle. Onneksi olimme ostaneet liput jo edellisenä päivänä valmiiksi, niin ei tarvitsisi sitten niiden kanssa hötkyillä.
Matka Lentokentälle Istuimme Juna-asemalla ja seurasimme aikatauluja. Yritimme saada selville, että mihin junaan meidän tulisi oikein hypätä. Onneksi lentokentällä oli nuori nainen joka osasi englantia ja opasti meidät junaan. Junamatka kesti noin puolitoista tuntia. Pariisiin päästyämme yritimme tutkailla karttaa, jonka Nathalie oli meille antanut ja aloimme suunnistamaan kohti bussia, johon meidän olisi määrä nousta. Bussin numero oli 250 ja se lähti aika läheltä Rautatien asemaa. Suunnistamisessa ei mennyt kovinkaan kauan. Hieman tukalaa oli saada matkalaukut ahtaasta ovesta sisälle autoon. Minun kassinikin painoi niin tuhottomasti. Niska oli ihan puutunut. Hirvitti, kun ajattelin, että vielä joutuisin raahaamaan sitä pitkän matkaa vielä lentokentälläkin. Onneksi bussimatka kestäisi vielä tunnin, joten minulla oli aikaa rentoutua ja kerätä voimia viimeistä puserrusta varten. Jännitys alkoi taas tuntua mahanpohjassa meidän lähestyessä kenttää. Lentokentällä Saavuimme viimein ja vihdoin uuvuttavan junamatkan jälkeen lentokentälle. Taas alkoi se kauhea kassien kanto portaat alas ja kohti terminaali ykköstä, josta meidän oli määrä mennä laiturille 70/78. Ensiksi menimme metrolla terminaali kakkosesta, terminaali kolmosen kautta ykköseen. Edessä oli taas se pelottava lähtöselvitys. Pelotti, että tavarani painaisivat liikaa. Ruumaan menevän tavaran enimmäispaino sai olla vain 25 kiloa. Tullessani tavarani painoivat kaksikymmentäyksi kiloa(21kg). Olinhan minä ostanut tuliaisia ja olin aivan varma että kiloja olisi aivan liikaa, vaikka olinkin yrittänyt sulloa lähtiessäni osan tavaroistani käsimatkatavaroihin, koska tullessani käsimatkatavarani painoivat vain kolme kiloa(3kg) ja painoi sai olla se kahdeksankiloa(8kg). Ruumaan menevien tavaroideni paino oli loppujenlopuksi kaksikymmentäviisi kiloa ja jotain päälle (25kg). Ne menivät läpi. Onneksi. Enää oli edessä muutaman tunnin odotus ja turvatarkastus, sitten vain Helsinkiä kohti. Kohti Helsinkiä Turvatarkastus meni moitteettomasti läpi. Kummastelin kovasti kun piti kengät ottaa pois. Helsingissä sen kun kävelimme vain läpi. Ja olo oli myös helpottunut sen takia, koska paljon oli edellisen viikon aikana puhuttu kokomaata kohahduttaneesta sikainfluenssasta, kuinka se oli muka levinnyt kulovalkean tavoin Meksikosta Eurooppaan. Varsinkin kuulemma isoilla Lentokentillä ja asemilla se saattoi tarttua hengitys teitse, Onhan se totta, että mediassa aina vähän paisutetaan asioita. Lentokone nousi jälleen ilmaa. Nyt ei minua enää puistattanut yhtä paljon kun tultaessa. Tia sen sijaan piti kaksinkäsin kiinni penkistä. Itseä vähän huvitti katsella, kuinka ihmiset haukkoivat henkeään ja kuinka toiset melkein pyörtyilivät. Tuoltakohan olin itsekin näyttänyt Ensimmäisessä nousussa. Matka Helsinkiin meni suhteellisen nopeasti. Luin iltasanomaa, täytöin ristikoita, söin salmiakki kalaa ja tenttasin Tialta mitä tyhmempiä lehdestä lukemiani arvoituksia.
Puoli yhdeksän aikaa (20.30) saavuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Onneksi aikaeroa Ranskan ja Suomen välillä oli vain se yksi tunti. Tia jäi Helsinkiin ja minä ja pojat jäimme odottamaan Kronobyn konetta, joka veisi meidät kotia. Melkein kiljuin innoissani kun pääsin jälleen koskettamaan jaloillani tukevasti kotimaan kamaraa. Toisaalta sisälläni vallitsi kova haikeus. Olinhan viettänyt perheen luona kolme viikkoa ja olin tottunut jo talontavoille. Ranskassa oli myös todella lämmin ja ihmiset olivat kohteliaita ja avoimempia kuin me suomalaiset, vaikka täytyneen todeta että englanninkielen taito ole ranskalaisilla yleensä mikään erinomainen. Varsinkaan jos menit kauppaan, eivät myyjät ymmärtäneet sanakaan mitä yritit sopertaa! Ensimmäiseksi päätimme poikien kanssa syödä jotain. Villen tapasi myös siskonsa kentällä. Meinasi myös hätä yllättää, kun Tia soitti. Oli muka nähnyt matkakassini liukuhihnalla ottaessaan omaansa pois. Totta kai minulle iski kova hätä ja halusin tietää, ettei kassini olisi Helsingissä, koska niiden oli määrä mennä pääteasemalle. Kävimme kysymässä virkailijoilta asiasta ja he sanoivat, että joskus matkakassi saattaa käydä kentällä, mutta yleensä se huomataan ja pistetään menemään takaisin. Päätin uskoa että kaikki loppujenlopuksi järjestyy. Viimeiset metrit Lunastimme liput viimeistä lentoamme varten ja menimme turvatarkastuksen läpi odottamaan koneeseen nousua. Emme päässeet suoraan terminaalista koneeseen, vaan meidän piti pieni matka ajaa bussilla toiselle puolelle kenttää, jonka jälkeen sitten nousimme pienelle Finnairin tytär yhtiön potkurikoneelle. Melu oli selvästi paljon kovempi kuin isolla koneella matkustaessa. Kone oli paljon pienempi ja vanhempi kone kuin edellinen. Kone kiihdytti huimaan vauhtiin ja nousi Helsingin yöhön. Ikkunoista ei nähnyt ulos, koska oli jo niin pimeää. Sade vain ropisi ikkunoihin koneen kiihdyttäessä. Olin aivan varma että siitä tulisi viimeinen lentoni. Matkustajia oli vain 16. Saimme ilmaiset sämpylät, kahvit ja suklaa-patukat matkan aikana. Teimme välilaskun Seinäjoelle, jonne osa matkustajista päätti etappinsa. Samalla Koneessa kävi turvatarkastus ja meidän piti selvittää, että mikä laukku kuuluu kenelle, mahdollisten vaarojen ennalta ehkäisyksi. Puoli yhdenaikaan(00.30) Pääsimme jatkamaan matkaamme. Oma koti kullankallis Näin Kronobyn (Kokkola-Pietarsaari) lentokentän ratavalojen loistavan, muuten niin mustaa taustaa vasten. Sillin tiesin, että olimme tulleet määrän-päähän, kotiin. Mieleni valtasi hetkellinen ilo siitä, koska tiesin näkeväni läheiseni pian ja pääsisin syömään ihanaa tuoretta ruisleipää ja juomaan kylmää maitoa. Voi että minua olikin tehnyt mieli poissa ollessani tuota ihanaa kylmää ja raikasta maitoa. Toisaalta, minut valtasi jälleen se sama tunne, tuntui, kun jotain puuttuisi. Pieni ikävä pulpahti pintaan, kun mietin sitä ihanaa lämpöä ja huoletonta oloa minkä Ranskassa, tuossa Tremillyn pienessä kylässä olin tuntenut. Tiesin kuitenkin tulleeni kotia ja olen siitä varma, että jos joskus tahtoisin lähteä käymään Ranskassa, minulle olisi aina ovet auki Nicolen ja Laurentin kotona. Minua hymyilytti ajatella, että olin löytänyt uusia ystäviä.
Turvavyö valo sammui. Hyppäsin oikopäätä ylös tuolistani ja nappasin tavarani. Piti vain toivoa, että ne minun kassini olisivat varmasti tulleet oikealle pysäkille, eivätkä jääneet Helsinkiin. Odotimme, kunnes lentoemäntä avasi oven ja antoi meille luvan astua ulos koneesta. Enne kuin ryntäsin ulos, tervehdin ja sanoin vielä lentoemännälle hyvät yöt. Juoksin sateenläpi sisälle aseman lämpöön. Siellä minua odotti ihana yllätys. poikaystäväni seisoi siinä hymyssä suin, kädessään molemmat matkalaukkuni. Minut valtasi jälleen todella onnellinen olo. Ehkä tästä reissusta selvittiinkin sataprosenttisesti voittajana. Olin varma siitä! Väsyneenä, mutta onnellisena laahustin autolle ja laitoimme matkatavarat sisälle. Oloni oli yhtä aikaa haikea ja odottavainen. Saa nähdä mitä seuraava päivä tuo tullessaan ja luulenko herättyäni, että olen yhä jossain kaukana, ajattelin istuessani autoon. Ajatukseni ja mielipiteeni näin jälkikäteen: Näin jälkikäteen kun ajattelin reissua, voin olla todella ylpeä itsestäni. Tiedän, että reissun aikana tuli paljon käännekohtiakin vastaan. Koti-ikävä kalvoi minua melkein koko ensimmäisen viikon. Ajattelin välillä, että voisin lähteä jo kotia. Välillä tuntui, etten saanut kunnolla henkeä. Voin sanoa nyt kaikille, jotka ovat reissuun lähdössä: Jos teille ikävä yllättää ja alatte kesken reissun miettiä, että voihan vitja, kun tekisi mieli jo lähteä kotia. Sanon kuitenkin että kyllä se ikävä helpottaa. Sanon sen syvällä rinta-äänellä ja tiedän, että enemmän tulisitte katumaan sitä päätöstä jos lähdette. Työharjoittelu on kuitenkin niin lyhyt aika elämästä ja elämä jatkuu myös sen jälkeenkin. Voin olla myös varma siitä, ettei toista yhtä ainutlaatuista tilaisuutta tule ehkäpä koskaan uudestaan. En kadu hetkeäkään kun lähdin reissuun. Uskon, että mietin vielä vuosienkin päästä, että mitä perheelle kuuluu. Tiedän, että tulen palaamaan vielä kerran takaisin, kunhan saan koulut ensiksi käytyä ja vähän rahaa säästettyä. Kun palasin Suomeen, tunsin tulleeni kuin eri planeetalle. Kaikki se vihreys, glamour ja tunne ovat täällä niin erilaista. En voisi kotona kuvitellakaan pyyhkiväni patongilla lautasta, sehän olisi ihan epäsiistiä. Ranska oli kaunis maa, mutta välillä minusta tuntui, että olisin palanut ajassa taaksepäin johonkin kaukaiseen keskiaikaan, kun ihmiset vielä elivät hyvin omatoimisesti ja muista välittämättä. Kaikki kauniit linnat ja valtavat linnan muurit, jotka kiersivät kylää ympäri. Tunne, joka valtasi minut astuessaan ensimmäisenkerran tuohon pieneen kylään oli jotain kaunista. Aina kun mieleni valtasi haikeus ja ikävä, kävelin pellonreunaa pitkin pienelle sillalle, josta nousi näköalat vihreille niityille, mieleeni tulvi rauhan ja hyvänolon tunne. Tunne oli jotain sellaista, jota voi tuntea vain ihminen, joka on tuntenut suurta kaipuuta johonkin vanhaan ja kaukaiseen kun viimein ja vihdoin tuntee olevansa vapaa vanhoista haamuista, jotka ovat vaivanneet mieltä jo kauan aikaa. Haluan vielä sanoa toistamiseen, että jos yhtään tekisi mieli lähteä, tai olet kauan haaveillut lähteväsi työssä oppimaan ulkomaille tai sinulla olisi siihen mahdollisuus, niin ota tilaisuudesta vaadin. Lähde! Mikään ei sinua estä. Opit tekemään töitä ja näkemään miten asiat voidaan tehdä myös toisin. Voit myös löytää paljon yhtäläisyyksiä. Työharjoittelu ulkomailla myös lisää kielillä puhumisen taitoa, jota jokainen tarvitsee elämänsä aika, olen varma siitä!
Troyesia ja Legta Charles Baltet asuntola ja aikuisopisto. Koulutilaa ja Työharjoittelu tilan kalustoa
. Trem Tremilly ja Käsityöpaja Potrie Kirkko ja Vihreää kauneutta ja veden solinaa
Toivomus joki sekä Pörriäisiä ja kuningattaria Hommia riitti ja Blonde aquitaine
Leivoksia Ranskalaisittain ja Troyesin katedraali Takalypsyä
Nukkejen valmistusta ja Ja näin valmistettiin champanjaa Riemukaari ja Eiffel tower
On the top ja Notre Dame Ruokailua ranskalaisittain